sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006

Ikäeroista ja sen sellaisesta

Olimme tänään ystäväpariskunnan yhteissyntymäpäivillä. Paikalla oli K:n tuore kanssalääkisläinen tyttö samaa alaa opiskelevan siippansa kanssa. Juttelin tytön kanssa useaankin otteeseen, oli paljon kivoja ja kiinnostavia aiheita. Jossain vaiheessa tuli puhe ylen elävästä arkistosta jonka parissa hassasin eilisen niisto&yskis-päivän. Hehkutin, kuinka Tshernobyl-onnettomuuden uutisointi toi mieleen muistoja lapsuudesta, ja pariskunnan tyttöosapuoli sanoi syntyneensä sinä vuonna. Tunsin itseni ihan tädiksi, etenkin kun L alkoi muistella uutisia Breznevin kuolemasta. Joku aikuinen ihminen on siis ihan tosissaan syntynyt vuonna 1986! Näiden nuorisolaisten kanssa oli hauskaa ja avartavaa jutella, nuoruuden huomasi lähinnä lukiojuttujen määrästä. Koska olen itsekin kova muistelemaan vanhoja juttuja, ei sekään mitenkään häirinnyt. Kuten moni ikäisistäni on varmasti todennut, mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän ikäero merkitsee. L:n serkku, joka on paitsi harvinaisen fiksu ja varhaiskypsä tyttö, myös silmissäni täysi lapsukainen, on syntynyt samana vuonna. Täytynee siis tosissaan päivittää omia ikänäkemyksiään. Itseä kymmentä vuotta nuoremmat ovat aikuisia ihmisiä, asuvat avoliitossa ja elättävät itsensä!

Sinällään tämä ikähämmennykseni on siinäkin mielessä hassua, että itse muutin avoliittoon 17-vuotiaana. Näin jälkeenpäin ajatellen ei välttämättä mikään maailmasta paras idea, mutta minkäs teet. Syynä tähän oli pitkälti se, että jouduin Helsingissä lukioinnin takia muuttamaan 16-vuotiaana soluun Kontulaan, ja minua 6 vuotta vanhempi poikaystäväni asui lähellä yhtä räkäisessä solussa. Sen ikäisenä minulla ei ollut hitonkaan haisua oman talouden pyörittämisestä, tiskit asustelivat homeisessa altaassa ja pyykit raijattiin vanhempien luo. Kuten myös laskut. Kotimme oli yksiö Vallilassa, sodanjälkeisessä ankeassa kolossissa jota piristin maalaamalla about jokaisen pystysuoran pinnan jänskillä hippifrescoilla. Yllättäen vuokraemäntä ei varsinaisesti ymmärtänyt taidettamme, vaan kaikki piti maalata umpeen ennen poismuuttoa.

Kun nyt mietin omaa teini-ikäistä itseäni, en näe varhaisen avoliiton erityisesti kypsyttäneen minua ihmisenä. Päin vastoin, aikuisen miehen kanssa seurustelu kaikkine siihen liittyvine juttuineen tuuditti minut valheelliseen kuvitelmaan omasta "aikuisuudesta", jota maksan tietyssä mielessä vieläkin. Olen kerran jos toisenkin ajatellut, että onko tämä aikuistuminen, hemmetti soikoon, oikeasti sitä, että tajuaa kerta toisensa jälkeen oman keskeneräisyytensä ja -kasvuisuutensa.

Nuorempana vietin aikaani pääosin itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Olin teiniaktivisti joka pystyi kuittaamaan nuoruutensa suhteella itseään vanhempaan aktivistiguruun. Vietin vuosikausia sen tunnetun anarkistin tyttöystävänä, nimen omaan tuolla identiteetillä. Suhteemme ei ollut millään muotoa epätasa-arvoinen, olen aina pitänyt lempeistä ja kilteistä miehistä, jota eksänikin oli tavallaan radikaalista maineestaan huolimatta. En ollut omana itsenäni kovin kiinnostava, kunnes kanavoin oman vaikuttamisen tarpeeni vähän eri poluille, lähinnä feminismiin. En ole vähääkään katkera tuosta ajasta, päin vastoin, se avasi minulle polkuja joille en olisi välttämättä muuten ikinä löytänyt. Ja olen aina tuntenut vetoa paitsi itseäni vanhempiin, myös itseäni älykkäämpiin miehiin. Minusta on mukavaa tuntea olevani itseäni älyllisemmässä seurassa. En siis toki pidä itseäni mitenkään tyhmänä, vaan ihan käytännön käypäfiksuna ja verbaalisesti nokkelana pinnallisesti yleissivistyneenä tyttönä, joka viehättyy syvällisiä mutisevista vasemmistointellektuelleista. Joku itseäni emansipoituneempi läpsisi minua tästä tunnustuksesta molemmille poskille, mutta minkäs teet.

Viehättävistä miehistä tuli mieleen, että tänään tapasin harvinaista ja sitäkin ilahduttavampaa silmänruokaa erään puhelinyhtiön palvelupisteessä. Vuoden vanha puhelimeni on oikutellut pitkään ja ollut huollossakin jo kaksi kertaa. Tänään jouduin luovuttamaan sen takaisin hoitoon bumerangina ja olin jo valmistellut tuiman , aikamme mädännäisyyttä puntaroivan puheen kvartaalitaloudesta, turbokapitalismista ja kulutushysteriasta. Kun kohtasin palvelupisteen työntekijän, olin siinä määrin myyty tämän ulkonäöstä (herkän runopoikamainen mutta miehekäs!) että tyydyin hymyilemään veikeästi ja aloittamaan puheeni "voi että kun tällainen ihan hassu juttu kävi, että puhelin olikin rikki, hupsis"-tyylisesti. Pistävätköhän nuo tarkotuksella suloisia poikia asiakaspalveluun? Se oli siis tosiaan poika, itseäni varmaan lähemmäs kymmenen vuotta nuorempi, hämmentävän fyysisen vetovoimansa lisäksi myös todella kohtelias ja mukava. (Sori L, tiedän että luet tätä, ja tiedän että sinäkin katsot suloisia tyttöjä ja se on minusta vain hauskaa). Uuh! Tämä ei tietekään vähennä ärtymystäni nykyistä kulutusmeininkiä kohtaan. Minulla on ollut neljä kännykkää, joista jokainen on kestänyt edellistä vähemmän aikaa. En vaadi puhelimeeni kameraa, en värinäyttöä, en edes polyfonisia soittoääniä (tosin kaipaan huollossa kadonnutta polyfonista Kauniaisten lapsikuoron Olen omena-soittoääntäni pikkuisen). Vain sitä, että se palvelee soittamis- ja tekstaamistarpeitani moitteettomasti.

Olen tällä hetkellä vähän lentsun latistama. En ole melkein ikinä oikeasti kipeä, sillä tavalla että voisi vaan maata sängyssä ja uikuttaa, vaan yleensä juuri niin lievästi että se haittaa arkielämää mutta sen varjolla ei voi olla poissa pelistä. Viime kevät oli poikkeus, heti valmistujaisjuhlien jälkeen sairastuin oikein murhaflunssaan josta sain elämäni toistaiseksi ainoan palkallisen sairaslomankin. Kipeys oli varmaankin jälkireaktio kaikkeen lopputyö-, näyttelynavajais- ja kihlajaishaipakkaan, ja nostatti peräti kuumeen, ihanan leijutilan josta minulla on harvoin tilaisuutta nauttia. Riialaisella hunajaviinalla terästetty tsaiju kyllä auttaa jonkin verran!

Ylen elävästä arkistosta vielä, suosittelen lämpimästi kaikille uutis- ja ajankuvafriikeille. Uutinen, jossa Kari Toivonen kertoo ensin Suomen kohonneista säteilyarvoista ja saa kesken lähetyksen tiedon Tshernobylskin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta on tosi vaikuttavaa telkkuhistoriaa. Sekin, että Neuvostoliitto ei tosiaan paljastanut tapahtunutta päiväkausiin, vaikka lähimaissa oli paniikki ja Ruotsissa evakuoitiin ydinvoimala, oli ihan absurdia sikailua. Minkä hämyn hasardivaltion vieressä elimmekään (elämmekään). Ja siihenkin aikaan meillä oli päättäjiä, jotka ihan tosissaan uskoivat neuvostoydinvoiman olevan turvallisempaa kuin muu ydinvoima. Kun onnettomuus tapahtui, olin kahdeksanvuotias, liian nuori ymmärtämään asian vakavuutta. Äiti sen sijaan ahdistui turmasta kovasti enkä päässyt sateen jälkeen ulos koko kesänä. Muistan äidin heittäneen minut autolla korttelin päähän tyttökerhoon, joka teko luultavasti saastutti lähi-ilmaa enemmän kuin radioaktiivinen säteily. Eniten minuun vaikutti äidin pelko, ja luultavasti ensimmäiset maailmantuskan rautanaulat tunkeutuivat noihin aikoihin muovailuvahasieluuni.

Tästä pääsenkin luontevasti yleiseen Weltschmerziin. Ollessamme Nassun kanssa tiistaina Maritta Kuulan loistavalla keikalla, meinasimme ensin pilata keikkatunnelman angstaamalla ilmastonmuutoksesta. Sitten aloimme puhua työjutuista ja analysoida kaikkia tuttujamme, tietäen kuitenkin, että oikeasti meidän pitäisi puhua lähinnä vain ilmastonmuutoksesta. Eikä vain puhua, vaan tehdä jotain. Ja mieluiten jotain muutakin kuin boikotoida yksityisautoilua jota teemme jo ennestään. Tämä aktivistin ikuinen huono omatunto ei varmaan tule ikinä hellittämään. Mutta on the other hand, jos se on toiminnan tae ja edellytys niin mikäs siinä. Toisaalta inhoan sydämestäni kaikkea mökötystä ja angstaamista ja maailmanlopun profetioita. Oi Emma, olihan se niin, että vallankumouksen voi toteuttaa tanssien?

1 kommentti:

  1. Ikäasia pohdituttaa minua kovasti ja mulla on ollut pitkään jo suunnitelmissa kirjoittaa aiheesta omaankin blogiini. Tosin minulla oli mietteissä hieman erilainen näkökulma.

    Olwn törmännyt tuohon samaan nuoruusilmiöön työpaikalla. Ennen olin aina kuopus, nykyisin en ole sitä lähimainkaan. Aina kun kysyn kollegoiden ikää, vastaus on skaalalla '83-'85. Järkyttävää. Minulta on viety kuopuksen titteli salavaivihkaa!

    Keväisin hauskuutan itseäni aina miettimällä minä vuonna uudet ylioppilaat ovat syntyneet. Kauhistelen vuosi vuodelta enemmän, että kuinka joku vuonna '87-syntynyt muka edes voi olla lukiossa? Niin, pieni räknääminen ja siinä sitä ollaan. Sitä vaan jotenkin itse silloin yo-lakkia päähän painaessaan ei ajatellut olevansa kovin nuori. Ei sillä, uskon olevani kyllä aika nuori vieläkin! :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!