Sorbus Aucuparian jäljillä

Nyt on ihmeteltävä pihlajanmarjasyksy. Ne pihlajat, jotka eivät kuolleet kuivuudesta, kantavat nyt oksat notkuen lakanpunaisia rypäleitä. Lähdin lämpimän iltasumun aikaan hakemaan marjoja hyytelöä varten ja palasin pussi pullollaan. Nyt punapallerot aromoituvat pakastimessa ja pääsevät huomenna purkkeihin.

Leikkasin tuossa taannoin orapihlaja-aitaa. Vaikka sain haavan sisäreiteeni (miten se nyt sitten onnistuikin) ja lukuisia käsivarsiin, oli homma hyvin tyydyttävää. Pikselinnyplytyksen ja tekstilaatikon paikan miettimisen vastapainoksi on kivaa käyttää joskus ruumistaan. Oksapyövelöinti on sitäpaitsi ihan huipputehokasta rintalihasjumppaa.

Pääsin nyt ihan virallisesti siihen kuoroon, josta olen jo tainnut mainita. Laulaminen on pitkästä aikaa niin ihanaa! Ääneni on vielä aika vaimea ja vuotava ja ohut, mutta alan taas uskoa sen kantavuuteen. Kuorossa on mielettömän lahjakas äänenmuodostuksen opettaja, jolta taidan ottaa muutaman yksityistunnin. Tunnen varmaan jotain samaa kuin Matkalla.
Oman äänen uudelleenlöytäminen on oudon ja puoliksi unohtuneen voiman muistamista, sitä tosissaan hämmästyy että tuleeko se avonaisena ja varmana virtaava äänimatto oikeasti itsestä?
Pelkäsin sitäkin, että pahasti rapistunut nuotinlukutaitoni osoittautuisi ongelmaksi. En osannut arvata, kuinka nopeasti sekin aktivoituu.

Viime kuukausina on tullut eteen tilanteita, jossa olen joutunut karkaisemaan luontoni ja luopumaan ennakko-odotuksistani sekä haastamaan itseni. Olen ahdistunut etukäteen ja huomannut aina että hei, täähän on ihan huippua! Yritän nyt kovasti välttää kuulostamista sarasvuolaiselta oman onnensa seppä-mouholta, mutta itsen voittaminen tekee hirveän hyvää.

Löysin tieni pitkästä aikaa erääseen varsin tunnettuun blogiin, jonka kirjoittaja on nyt paitsi käsikirjoittaja ja laihdutusguru, myös amerikkalaisten self help-oppaiden airut. En oikein osaa ratkaista kantaani itsehoito-oppaisiin. Tavallaan niissä on juuri sitä viehättävää "voita itsesi"-juttua konkreettisilla ohjeilla höystettynä, mutta usein pinnan alta kuultaa kaikkea mätää tunteidenkieltämistä ja uskontoa muistuttavaa mantrista muminaa. Ehkä eniten minua koko itsehoitovalaistumisprosessissa häiritsee entisen elämän vähätteleminen. Ennen kuljin pimeässä, nyt olen löytänyt valon, ennen olin saastainen, nyt puhdas, aina ja iänkaikkisesti. Itsehoito-oppaan viitoittaman elämäntavan löytäminen tuntuu poikivan herännäishihhulimaisia reaktioita, joissa disautetaan rankasti omaa entistä elämää ja siinä sivussa myös muiden, ei-heränneiden valintoja. Tätähän voi toki sanoa oikeastaan kaikesta valaistumisesta, olen tavannut kasvissyöjiäkin jotka näkevät tarpeelliseksi aina ja kaikkialla tehdä käännytystyötä ja puhua entisestä lihaasyövästä itsestään kuin jostain vittumaisesta ex-kaverista.

Ei sillä, kyllä minulle hyvä self help-opas kelpaisi. Vaikka sellainen, jossa neuvotaan miten motivoida itsensä tekemään hyödyllisiä juttuja ja välttämään sijaistoimintoja, kuten yhtäkkistä viherkasviremonttia tai kaapinjärjestelyvimmaa.