lauantaina, syyskuuta 30, 2006

Sorbus Aucuparian jäljillä

Nyt on ihmeteltävä pihlajanmarjasyksy. Ne pihlajat, jotka eivät kuolleet kuivuudesta, kantavat nyt oksat notkuen lakanpunaisia rypäleitä. Lähdin lämpimän iltasumun aikaan hakemaan marjoja hyytelöä varten ja palasin pussi pullollaan. Nyt punapallerot aromoituvat pakastimessa ja pääsevät huomenna purkkeihin.

Leikkasin tuossa taannoin orapihlaja-aitaa. Vaikka sain haavan sisäreiteeni (miten se nyt sitten onnistuikin) ja lukuisia käsivarsiin, oli homma hyvin tyydyttävää. Pikselinnyplytyksen ja tekstilaatikon paikan miettimisen vastapainoksi on kivaa käyttää joskus ruumistaan. Oksapyövelöinti on sitäpaitsi ihan huipputehokasta rintalihasjumppaa.

Pääsin nyt ihan virallisesti siihen kuoroon, josta olen jo tainnut mainita. Laulaminen on pitkästä aikaa niin ihanaa! Ääneni on vielä aika vaimea ja vuotava ja ohut, mutta alan taas uskoa sen kantavuuteen. Kuorossa on mielettömän lahjakas äänenmuodostuksen opettaja, jolta taidan ottaa muutaman yksityistunnin. Tunnen varmaan jotain samaa kuin Matkalla.
Oman äänen uudelleenlöytäminen on oudon ja puoliksi unohtuneen voiman muistamista, sitä tosissaan hämmästyy että tuleeko se avonaisena ja varmana virtaava äänimatto oikeasti itsestä?
Pelkäsin sitäkin, että pahasti rapistunut nuotinlukutaitoni osoittautuisi ongelmaksi. En osannut arvata, kuinka nopeasti sekin aktivoituu.

Viime kuukausina on tullut eteen tilanteita, jossa olen joutunut karkaisemaan luontoni ja luopumaan ennakko-odotuksistani sekä haastamaan itseni. Olen ahdistunut etukäteen ja huomannut aina että hei, täähän on ihan huippua! Yritän nyt kovasti välttää kuulostamista sarasvuolaiselta oman onnensa seppä-mouholta, mutta itsen voittaminen tekee hirveän hyvää.

Löysin tieni pitkästä aikaa erääseen varsin tunnettuun blogiin, jonka kirjoittaja on nyt paitsi käsikirjoittaja ja laihdutusguru, myös amerikkalaisten self help-oppaiden airut. En oikein osaa ratkaista kantaani itsehoito-oppaisiin. Tavallaan niissä on juuri sitä viehättävää "voita itsesi"-juttua konkreettisilla ohjeilla höystettynä, mutta usein pinnan alta kuultaa kaikkea mätää tunteidenkieltämistä ja uskontoa muistuttavaa mantrista muminaa. Ehkä eniten minua koko itsehoitovalaistumisprosessissa häiritsee entisen elämän vähätteleminen. Ennen kuljin pimeässä, nyt olen löytänyt valon, ennen olin saastainen, nyt puhdas, aina ja iänkaikkisesti. Itsehoito-oppaan viitoittaman elämäntavan löytäminen tuntuu poikivan herännäishihhulimaisia reaktioita, joissa disautetaan rankasti omaa entistä elämää ja siinä sivussa myös muiden, ei-heränneiden valintoja. Tätähän voi toki sanoa oikeastaan kaikesta valaistumisesta, olen tavannut kasvissyöjiäkin jotka näkevät tarpeelliseksi aina ja kaikkialla tehdä käännytystyötä ja puhua entisestä lihaasyövästä itsestään kuin jostain vittumaisesta ex-kaverista.

Ei sillä, kyllä minulle hyvä self help-opas kelpaisi. Vaikka sellainen, jossa neuvotaan miten motivoida itsensä tekemään hyödyllisiä juttuja ja välttämään sijaistoimintoja, kuten yhtäkkistä viherkasviremonttia tai kaapinjärjestelyvimmaa.

3 kommenttia:

  1. tosi hyvin kuvattu kyllä toi self hoito-opas-juttu.

    musta tuntuu joskus, että elämäni muistuttaa sellaista palloista koostuvaa tuhatjalkaista. välillä valun johonkin epämääräiseen tilaan, sitten puristaudun siitä kauhealla duunilla uudestaan johonkin seuraavaan palloon. esimerkiksi lihominen ja laihtuminen menee minulla aina sykleissä, jos lihon, sitten taas laihdutan. nyt painan esimerkiksi neljä kiloa vähemmän kuin painoin viime maaliskuussa ja se on ollut ihan kammottavan duunin takana, en tiedä, kuinka se onkin ollut niin vaikeaa.. sama pätee mielialoihin ja energisyyteen, työskentelen itseni aina takaisin energiseksi jokaisesta sinisestä kuilusta johon vajoan. voidaan tietysti kysyä, että whats the point? mutta niin mä vaan aina teen.

    mitä tulee kuoroiluun, niin ihanaa että menit! :) musiikki on kyllä mieletöntön voima- ja se, että tuottaa jotain itsestä, esimerkiksi musiikkia tai mitä tahansa tulkintaa, tanssia, näyttelemistä. se on niin avaavaa.

    VastaaPoista
  2. Olen kans iloinen kuorosta! Lapsena lauloin kuorossa, sitten tuli äänenmurros, parin vuoden tauko ja uusi yritys; entinen kakkosaltto *päätyi* sopraanoksi, josta sitten valui pois kun ei löytänyt paikkaansa eikä ääntään.

    Enää en osaa laulaa. Sävelkorva on hyvä, mutta en pysy nuotissa eikä ääni tule oikalla tavalla. Se on yhdellä tapaa karmea menetys.
    -minh-

    VastaaPoista
  3. Jee, kiva kun olette iloisia! Musta on kanssa aina kivaa lukea niiden bloggaajien iloisista jutuista, joihin olen alkanut tuntea bondausta.

    Matkalla, mua viehättää ajatus oman mielialan säätelemisestä. En tosiaan symppaa erikoisesti mitään "kaikki on susta kiinni"-juttua, mutta uskon kyllä että asenne ratkaisee paljon (tätä kun pystyisi vielä oikeasti toteuttamaan).

    Minh, lauluääni on vissiin sellainen rapistuva taito, toisin kuin vaikka pyörällä ajo. Mutta toisaalta lauluäänen saa varmaankin ainakin jonkinlaisena takaisin. Äänenmurroshan on tytöilläkin, se muutti ainakin omaa ääntä tosi paljon. Ja tietty ikä muuttaa ääntä muutenkin...

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!