Omenavoron tunnustuksia

Lähellämme on tyhjä tontti, jossa on erilajikkeisia omenia kantavia puita. Tai tyhjä ja tyhjä, siinä lienee nykyään joku mittaustekniikan keskus tai vastaava teknillinen virasto, mutta omenapuuosa on hylätty. Katselin omenaisaa tonttia jo viime syksynä, mutta silloin vanhempani asuivat vielä satavuotiaiden omenapuiden kanssa ja applea lykkäsi joka syksy niin mahdottomasti. Vanhempien vanhalla asuinalueella oli myös mäki, jossa kasvoi kvittenipuu, jota kukaan lisäkseni ei ollut löytänyt, sekä kirsikkalehto, josta kesäisin tikkaiden ja ämpäreiden avulla poimin suuret määrät pikku punaposkia. Nyttemmin grynderit ovat ahmaisseet tontit ja ahtaneet niihin sieviä paritaloja vieriviereen. Hassua (ja surullista) miten entisen rintamamiestontin tiloihin saadaan ympättyä kahdeksankin taloa, joiden pihalla on tilaa kahdelle autolle per perhe, ja puutarhaa edustaa ruukussa kasvava pinja. Ennen muinoin kävin monissa hauskoissa bileissä lintuvaaralaisessa puutalokommuunissa, jossa oli ainakin kaksikymmentä omenapuuta ja puusauna. Nykyään paikalla on, kas kummaa, niitä paritaloja eikä ompuista hajuakaan. Ompun haju on muuten ihana, kuulas ja hapan ja makea. Kassillinenkin omenoita tuoksuttaa keittiön päiviksi.

Palatakseni takaisin omenatonttiin, siinä sijaitsi kuulemma vielä 60-luvulla ihana puuhuvila, jossa avosuvun tädit kävivät lapsenpiikoina. Puut ovat edelleen, hoitamattominakin hyvin satoisia ja hain sieltä toissailtana kotimatkalla kangaskassillisen punaisia ja vihreitä. Lajikkeita en tunne, punaiset ovat makeita ja vihreät happamia. L teki makeaa hilloa, minä chutneytä. Chutneystä, jonka sävelsin kokonaan omasta päästä, tuli luvalla sanoen tosi namppaa. L:n makeaan hilloon tuli neilikkaa, jonka tajusin vasta siinä vaiheessa, kun olin kaksi tuntia lauleskellut "joulu joutui jo rintoihinkin" ihmetellen poikkeuksellisen aikaisin heräävää joulumieltä. No, siitä neilikantuoksusta se mieli tiettykin tuli.

Alkava syksy on laukaissut minussa sen lukon, joka on painanut tuolla rinnan seutuvilla valmistumisesta asti. Olen haalinut itselleni harrastuksia ja työrintamallakin näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Olen luonut erilaisia graafisia juttuja suorastaan hypomaanisella innolla, niin, että univelkaa on kertynyt. (Hypomania on väärinkäytetty, sarasvuolainen termi, oikea hypomania on ymmärtääkseni epämiellyttävä sairaustila, mutta en keksinyt parempaakaan sanaa kuvaamaan sitä intoa, jolla olen viime aikoina tehnyt asioita.) Syksy on lapsesta asti edustanut minulle koulunalkuineen ja synttäreineen vuoden alkua paljon enemmän kuin se mörkki kaamosaika tuolla lähitulevaisuudessa. Olen myös ruvennut käymään salilla, touhu jota olen viimeksi tehnyt teininä (teininä salilla käymiseen liittyi aika neuroottinen suorittamismeininki, kävin joka toinen päivä lähikuntaan suuntautuvalla pyörälenkillä ja joka toinen päivä salilla sekä epäilin vahvasti, että hammastahnassa on kaloreita, mutta tuo teiniehdottomuus on karissut minusta ihan totaalisesti, että ei huolta). Kuntosaleilu on oikeastaan ihan kivaa, pidän siitä rytmisyydestä ja vaihtelusta. Toissapäivänä tosin ylipuhuimme Nazzerin kanssa toisemme sluibaamaan salilla käymisestä ja menemään sen sijaan yksille "koska jos luistaa liikunnasta, se pitää kompensoida jollain dekadentilla", kuten Nassu asian perusteli.

Minulla oli tänä aamuna asioita Vallila/Alppila/Kallio-akselilla. Kun astuin bussista Meiran paahtimon lähellä, koin poikkeuksellisen vahvan flashbackin kolmentoista vuoden takaa. Lasinkirkas alkusyksyn aamu, paahdetun kahvin tuoksu, positiivisesti jännittynyt olo = vallitseva tila Kallion lukion ensiviikoilta. Asuessani Porvoossa ja käydessäni koulua Helsingissä sain usein kahdeksan aamuina kimppakyydin, joka jätti minut Sturenkadulle. Koska Porvoosta ajaa puolessa tunnissa moottoritietä pitkin itäiseen kantakaupunkiin, olin usein perillä melkein tuntia ennen koulun alkua. Puolihorteessa vietetty, auringonnousun, alkavan ruskan ja käsinkosketeltavan kiinteiden sumulampareiden täyttämä automatka päättyi kahvintuoksuiselle kadulle, josta tein harhailevia ja hurmaantuneita toiviomatkoja ympäri Kalliota siinä määrin omistautuneesti, että myöhästyin usein ensimmäiseltä tunnilta. Kahvipaahtimon tuoksu on ihana, se tuntui joskus matalapaineen aikana valtamerilaivatalolla saakka.

Kotimatkalla käväisin pitkästä aikaa galleria Oma Huoneessa Kalevankadulla. Minulla on ollut neljä-viisi vuotta sitten siellä näyttely ja sen jälkeen olen pyrkinyt suosimaan visiiteilläni tuota pientä, kaarikattoista galleriaa. Näyttely oli paras tähänastisista, kolmen Taikkilaisen tytön lintu-aiheinen kokoelma. Surrealistisen pikkutarkkoja kauhukuvia linnuista (jokaisen ornitofobikon painajainen, arvelen), monimuotoista keramiikkaa, oivaltavia ja väririkkaita akvarelleja. Hehkutin paikallaolleen taiteilijatytön hämmennyksiin ja ostin supportin vuoksi vielä kortin (olisin mieluusti ostanut parit akvarellit jos pennoset antaisivat myöten). Kotimatkalla lintuelämyksiä tuli lisää, Keilalahdessa ui ylväs joutsenperhe: vanhempien lisäksi peräti viisi aikuisen kokoista, mutta vielä harmaata poikasta. Avomeren puolella sumua, sinertäviä saaria, lakkapäälaineita ja jättimäinen, musta rahtilaiva.