lauantaina, syyskuuta 16, 2006

Kyrie eleison eli uusia harrastuksia

Syksy on, kuten olen todennut, uuden elämän aikaa. Uuteen elämään kuuluvat uudet harrastukset. Olen kuluvalla viikolla aloittanut saksankurssin, keramiikan ja kuorolaulun. Plus vähän aikaa sitten aloitettu kuntosaleilu ja kesälomalta palannut kudontakerho. Olin jo pitkään miettinyt, että sitten kun olen valmistunut, aloitan kaikkia aikuisten ihmisten juttuja. Toki minulla oli harrasteita jo vanhastaan, mutta ei sellaisia, jotka ovat aina samaan aikaan viikosta samalla kellonlyömällä.

Lapsena tuli harrastettua paljon. 80-luvulla keskiluokkaiset lapset harrastivat balettia, soittamista, kuvataiteita ja vastaavaa semikehittävää. Itse kävin ala-asteikäisenä paitsi pianotunneilla, myös baletti- ja tennistunneilla, joita kumpaakin vihasin sydämestäni. Pianonsoitostakaan en oikeastaan kauheasti pitänyt, tein sitä lähinnä, koska olin musiikkiluokalla ja meille oli ostettu kalliilla rahalla piano. Näin jälkeenpäin tulee mieleen, että jos kaupunkimme musiikkiopisto olisi pelkän klassisen lisäksi painottunut myös esimerkiksi vapaaseen säestykseen, saattaisin soittaa edelleen. Heppaiässä tietty ratsastin, mutta tallilla jolla kävin, oli lievästi sanottuna fasistinen nokkimisjärjestys. Heppatouhuista pidin oikeastaan eniten hevosten hoitamisesta, tosin siihen ei ollut mahdollisuutta ilman vuosikausien jonottamista. Jossain vaiheessa kävin ravitallilla hoitamassa Sollania, vanhaa ja lempeää ravuria. Heppapiireissä ravureita ei oikeastaan edes pidetty hevosina, ja meitä ravurihoitajia pidettiin isompien tyttöjen keskuudessa ihan paskasakkina. Aika sinnikkäitä me kyllä olimme, joka päivä koulun jälkeen bussilla hevon(!)kuuseen, sieltä pitkä kävely talleille, tuntikausien venailu että hepat päästetään sisään, ja vasta sitten päästiin hoitamaan heppoja. Oman pikantin lisämausteensa ravuriajalle antoi silloinen heppahullukaverini, joka oli hiljattain kilahtanut uskoon oikein pahasti ja maalaili minulle roihuavia kuvia helvetinlieskoista, jotka saavuttaisivat minut ellen tulisi piakkoin uskoon. Omaksi onnekseni osoitin jo silloin tervettä kriittisyyttä uskonasioissa enkä flipannut samaan fundamentalismiin.

Kun heppainto laantui, purin harrastamisentarpeeni musiikkiin. Siirryin pianonsoitosta lauluun, siinä vaiheessa pikkukaupunkiimme perustettiin pop-jazziin-painottunut musiikkiopisto, josta olin aivan intona. Samoihin aikoihin käytin nuoresta elämästäni vuoden nuorisomusikaaliin, joka oli luomisentarvetta uhkuvalle ja huomionkipeälle teinitytölle varsinainen onnenavain. Kuten olen kertonut, haaveeni oli yläasteikäisenä tulla laulavaksi näyttelijäksi. Musikaalissa oli mielettömän ihanaa, pääsi näyttelemään ja laulamaan, näyttämään kaikille mihin itsestä oikeasti on. Ja bondaamaan itseä hiukkasen vanhempien (lukiolaisten) kanssa. Tyypilliseen ylemmyydentuntoisen elitistisen puberteetti-ikäisen tapaan pidin itseäni poikkeuksellisen kypsänä yksilönä, jolla voi esimerkiksi aivan hyvin olla täysi-ikäisiä poikaystäviä. Ihastuinkin pahasti vastanäyttelijääni, joka tosin alkoi, peeveli sentään, seukata omanikäisensä tytön kanssa. Turha varmaan mainita, että koin ensikännini musikaaliporukassa, kuten myös ensisuudelmani.

Lukioaikana ja myöhemmin harrastin lähinnä kansalaisaktivismia erilaisten järjestöjen muodossa. Olin ekoanarkofeministi jne ja se vei pitkälti kaiken vapaa-aikani. Mielenosoituksia, talonvaltauksia, lopulta tv-esiintymisiäkin. Jossain vaiheessa muutamista meistä nuorista aktivisteista leivottiin jonkinlaisia ihmelapsia, joiden lausuntoja kaivattiin vähän joka tiedotusvälineeseen. Videot niistä vähän turhan monista tv-esiintymisistäni ovat muuten edelleenkin vanhempieni hallussa, mutta itse niitä en varmaan ikinä kehtaa katsoa, ehkä näytän niitä mahdollisille tuleville lapsilleni. Ei sillä että olisin mölissyt niissä mitään ihan totaalinaurettavaa, mutta onhan se nyt kamalaa kuulla oma nasalisoitunut äänensä ja katsoa kuinka hoitoainetta vaille silloinen tukka oli.

No niin, joka tapauksessa, olin eilen naiskuoron harkoissa. Haastelin alkukesästä vanhalle ystävälleni J:lle tarpeestani laulaa taas kuorossa, ja hän vihjaisi minulle perinteikkäästä espoolaisesta kuorosta. Oli aika hämmentävää yrittää omaa, lähinnä työväenlaulujen kännissä hoilottamiseen tottunutta ääntään adjustoitumaan klassiseen lauluun. Harkkojen alussa käytiin läpi ehkä tähänastisen elämäni paras äänenmuodostusharjoitus, jonka tehokkuudesta kertonee se, että meinasin oikeasti pyörtyä. Arvelen sen muistuttaneen jonkin verran synnytysvalmennusta. Mutta oli kyllä upeaa kuulla oman äänensä soivan yhtäkkiä ihan uudesta paikasta. Viimeisin laulukokemukseni on tosiaan enemmän asenteeseen kuin tekniikkaan luottaneesta lauluryhmästämme, joka luikautti uudelleensanoitettuja työväen- ja kansanlauluja. Nuotinlukutaitoni on tosi pahassa ruosteessa, ja tarvitsisin jonkinlaisen pianotyyppisen soittovälineen äänien harjoitteluun. Eli jos joku teistä rakkaista lukijoista sattuu tietämään virkaheiton ja halvan keyboardin tai vastaavan etäisesti pianoa muistuttavan pelin, känny pydeen!

Saksaa aloin nyt opiskella lähinnä siksi, että saisin jotain reaalista pohjaa cv:ssäni mainituille "Saksan alkeille". Olin pari vuotta sitten avoimessa saksankurssilla, josta muistan lähinnä lauseen "Ich bin Kommunistin". Lauseella ei ole mitään tekemistä oman poliittisen kantani kanssa (en ole kommunisti ainakaan sillä tavalla miten useimmat sen ymmärtävät) vaan opettaja sattui vaan kertomaan sen meille esimerkkinä. Oikeasti kieliä on tosi kiva opiskella, näin jälkeenpäin harmittaa että lukioikäisenä olin liian hippi ottamaan mitään c-kieltä vaan hassasin tunnit ilmaisutaitoaineisiin. Olivathan nekin kivoja, mutta pragmaattista katsantoa tavoittelevan läheskolmikymppisen vinkkelistä aika turhia osa. Itse asiassa olisin halunnut opiskella viroa, mutta ne kurssit olivat täynnä.

Keramiikka on myös aivan tajuttoman ihanaa! On niin helpottavaa ja vapauttavaa tehdä luovia juttuja ilman suorituspaineita, aloittaen nollasta. Ensimmäisellä tunnilla teimme tötsän (en keksi muutakaan sanaa kuvaamaan esinettä) makkaratekniikalla. Siihen sai tehdä kampakeraamisia koristeita. Saatan lasittaa tötsän, mutta itseni tuntien luultavasti oksennan siihen puolen vuoden päästä, kun olen kehittynyt paremmaksi. Minulla on paha tapa INHOTA vanhoja töitäni, joskus avaan säästämiäni graafisen suunnittelun paskartelutöräyksiä koneeltani vain nauraakseni niille hartaasti. Tietysti on tavallaan positiivista, jos huomaa kehittyneensä siinä määrin, että pitää vanhoja duunejaan paskoina. Ja kertoohan se myös kyvystä itseironiaan. Mutta kai myös huonosta itsearvostuksesta. Tähän väliin voisinkin kertoa hauskan anekdootin siitä, kun Kallion kodissani, siinä valtamerilaivatalossa kellarikomerooni murtauduttiin useasti, siis juuri minun komerooni, eikä kenenkään muun. Syyksi epäilen sitä, että komero sisälsi opiskeluaikaisia öljyvärimaalausiani jotka näki komeron ulkopuolelle ainoastaan selkäpuolelta. Yhtään niistä ei oltu kuitenkaan varastettu, komero oli jätetty sisältä koskemattomaksi. Eikä ihme, ne olivatkin tosi paskoja. Puutarhakaupunginosaan muuttaessa taisin heittää kaikki roskiin, otettuani parhaista valokuvat.

Keramiikkatunnit pidetään taidekeskuksessa vanhan kotini naapurissa. Etsin kyllä myös nykyisestä kotikapungistani keramiikkajuttuja, mutta niihin kaikkiin piti mennä jollain hämyillä tunninkestoisilla bussiratkaisuilla. Henkisenä helsinkiläisenä ja Helsingin rajaa lähellä asuvana koin paljon luontevampana opiskella rakkaassa Kalliossa kuin jossain mystisessä Nihtisillassa tai vastaavassa. Jos aistitte puheestani Espoo-antipatioita, olette ihan oikeassa. En oikeasti tajua Espoota yhtään, se näyttäytyy silmiini käsittämättömän sekavana ja sokkeloisena lähiöiden keinotekoisena yhteenliittymänä. Tosin Tapiola on tietty poikkeus, tunnen jo (hyvin lievää, mutta kuitenkin) kotiseutuylpeyttä kaupunginosastamme. Talomme on sentään paitsi poikkeuksellisen kaunis viisikymmenvuotias, myös suojelukohde ja meren rannalla. En vaan millään tasolla bondaa Espoon kanssa. Kunnon pikkukaupunkilaissyntyisenä wannabe-cityihmisenä lasken kaupungeiksi lähinnä Helsingin, Tampereen ja Turun. En asioi Espoossa, vien vähät rahani naapurikuntaan. Sinällään tukisin mieluusti vähitellen kuihtuvaa Tapiolan keskustaa, mutta kun perkele, sieltä ei saa edes tavallisimpia kudontalankoja, puhumattakaan kiilapuista tai pellavaöljystä, luontevin vaihtoehto on nasauttaa bussilla yhdeksässä minuutissa Stadiin.

Olimme tänään L:n kanssa istumassa iltaa ystävämme M:n kotona Kalliossa. M:llä on ihana, viimeisen päälle remontoitu ja oman maun mukaan laitettu kaksio jykevässä tiilifunkistalossa. Koti oli uudentyhjänä mielettömän tyylikäs ja harkittu. Harkituntyylikkäät, skandinaaviset kodit saavuttavat ihailuni, paljolti siksi, että oma rönsyilevä sisustusmakuni ei ikinä istuisi sellaiseen. M, joka on lääkäri, kertoi aika järkyttäviä juttuja. Hän ottaa vastaan vastaanottokeskuksen asiakkaita, niitä ihmisiä jotka odottavat vankilankaltaisessa tilassa päätöstä kohtalostaan. M oli hoitanut viisivuotiasta poikaa, jonka hammas oli mädäntynyt niin pahasti, että poski oli turvonnut palloksi ja kuumekin oli noussut. Poika oli kiltti ja alistuva, ei valittanut vaikka hammasta koskettiin. M ei voinut muuta kuin määrätä kipulääkettä ja antibiootteja, koska pakolaisperhe luultavasti karkoitetaan parin päivän sisällä. Kun M kertoi tapahtuneesta, pidättelimme molemmat itkua. On niin mielettömän, käsittämättömän surullista tavata ihmisiä, joiden elämän vaihtoehdot ovat jotain ihan muuta kuin sitä, ostaako mustapippurin vai tillin makuista light-tuorejuustoa. Ja se, kun ei voi tehdä oikein mitään. Ja se, kun monen lapsen äiti tulee vastaanotolle ja sanoo lastensa kuullen haluavansa lähinnä kuolla, koska elämä on niin epätoivoista. Tuollaisesta tulee aina sellainen tunne, että hei, antakaa mun auttaa jotenkin! Ja kertokaa, miten? Seuraavan tai sitä seuraavan bloggauksen voisinkin omistaa Hurinan hengessä auttamiselle. Hyvää yötä!

3 kommenttia:

  1. Ystäväni oli joskus töissä vastaanottokeskuksessa ja sairastui masennukseen. Reipas, toimelias, itsevarma, pätevä, pidetty ja kunnioitettu kundi, joka koko ikänsä rikkaan perheen lapsena ympäri maailmaa asuneena meni koulutustaan vastaavaan töihin, muuttui tosi onnettomaksi kaveriksi. Johtui siitä voimattomuudesta tehdä mitään, sanoi että perheitä lukittiin sellinkaltaisiin tiloihin odottelemaan moneksi päiväksi jos vaikka perheen isä oli viipynyt kaupungilla pidempään kuin sallitun ajan.
    Mihinkään ei voinut puuttua, mitään ei voinut tehdä ja itsarivartiossa kuulemma istuttiin kaiket yöt.
    Ei sitä voi ihmiset oikeasti kuvitellakaan, millaista on tulla pakolaisena toiseen maahan, jossa byrokratia nielee ja maan asukkaatkkin sylkevät päälle ja syyttävät kaikesta epäonnestaan tai omista olosuhteistaan.
    Se on niin hirveää, että monet yöunet meni niiden kaverin juttujen takia.

    Minä en muuten bondaa Espoon enkä Vantaan kanssa. En koskaan käy, ei ole mitään asiaa, enkä osaa hahmottaa kumpaakaan kaupunkia millään tavalla. Eikä ole niin kauheasti väliksikään...
    -minh-

    VastaaPoista
  2. Auh, kamalaa :( Ei ihme että turvapaikanhakijoiden lapset sairastuvat joskus siihen kauheaan apatiaan, joka taannuttaa ne vauvan tasolle. Epävarmuus yhdistettynä pelkoon yhdistettynä ei-toivottuuteen, aargh! Mitäköhän hemmettiä sitä voisi tehdä?

    VastaaPoista
  3. Mullakin on harrastusbuumi menossa oikein kunnolla. Ja juuri sellaisia missä pitää olla tiettynä ajankohtana.

    Ei ole kauakaan, kun vielä julistelin ympäriinsä, etten pysty sellaisiin harrastuksiin menemään laisinkaan, joihin pitää sitoutua juuri tuon tietyn ajan suhteen. No, uskonpa, että se oli lähinnä tiettyä laiskuutta ja ylipäätään kiinnostumattomuutta kaikkea kohtaan. Kyllähän ihminen haluaa sitoutua, jos tiedossa on jotakin mukavaa ja kivaa!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!