perjantaina, toukokuuta 30, 2008

Tallinnaan!

Olen jo pitkään hingunnut naapurimaahan, suunnitellut ensi (tai siis täksi) kesäksi pidempääkin matkaa, seikkailua Saarenmaalla jossa en ole ikinä ollut. Koska Viroon on niin äärettömän helppo lähteä, oivalsin, ettei tuleva mahdollinen matka mitenkään poissulje pikaista Tallinnan-visiittiä. Äiti vie isän Tallinnaan rentoutumaan suunnilleen kerran kuukaudessa, aina kun liian työläät mökkioperaatiot (kuten laatoituksen uusiminen) alkavat kiristää pinnaa ja kipeyttää selkää. Sitä paitsi, rakastan Viroa aivan erityisesti keväällä.

Ensimmäinen Viron-matkani, josta olen kyllä kirjoittanut ennenkin, tapahtui toukokuussa vuonna 89 (yhdeksäntoista vuotta sitten, apua!). Kyseessä oli musiikillinen luokkaretki ystävyyskaupunkiin, asuimme perhemajoituksissa ja esiinnyimme paikallisissa kouluissa. Virolaiset panivat parastaan, pöydät notkuivat marenkeja ja leikkeleitä, kasviksia kalaa kokolihaa, me hemmotellut kapmaan kakarat nurisimme pihvien oudosta mausta ja kelmeänvärisestä mehusta tajuamatta, että syömämme sapuska oli luultavasti vaatinut jonotusta ja tiskinalusostoksia, vaihtamista ja säätämistä. Virolaisten lauluesitykset olivat todella briljanttia kamaa omien, enemmän svengiin ja meininkiin kuin tekniikkaan painottuvien settiemme rinnalla. Puhumattakaan nyt kontrastista oman tanssiesityksemme, jossa tepastelimme mahdollisimman simppelillä koreografialla läpi discoversion Summer Holidaysta (en ole varma, saattoiko Neuvostoliitossa edes kuulla sellaista musiikkia, ehkä ei) tarkoituksena lähinnä esitellä neonpinkkejä ja –keltaisia pallohameita ja vaaleanlilaa helmiäishuulipunaa ja virolaisten upean, kahden lukiolaispojan ja kahden pikkutytön koostamasta voimistelushowsta (johon kuului muun muassa niiden pikkutyttöjen ilmaan heittelyä ja voltteja) joka lähinnä hörötytti meitä, koska pojilla oli sinapinkeltaiset, valkealla kantatut froteiset kokovartalojumppapuvut.

Ajellessamme tilausbussilla tai isäntäperheen farmariladalla pitkin poikin kuoppaisia teitä rakastuin Viron luontoon (itse asiassa muistan tuon kevään ensimmäisenä, jolloin vakavissani aloin kiinnittää huomiota ympäristöön, siitä alkoikin hitaasti orastaa luontoharrastus ja myöhemmin vihreä ideologia), lehtometsiin, kukkiviin tuomiin, voikukkaa ryöppyäviin niittyihin. Tehomaatalous ei ollut jyllännyt Neuvosto-Eestiä tasankopelloksi (vaan siellä kasvatettiin lähinnä lihakarjaa) ja yleinen tehottomuuden ja saamattomuuden henki oli jättänyt paikat ihanan alkuperäiseen asuun. Lehmiä lypsettiin ulkona, huivi päässä, pienten yksityistilojen pihat kukoistivat kevätasussaan. Joka paikassa oli kukkia, kulleroita, neilikoita ja lemmikkejä. Isäntäperheen vaaseissa, kouluissa ja pihoilla. Aina kun menimme uuteen paikkaan, jokainen kukitettiin. Pojat leikkivät narsisseillaan miekkailua ja minua vihlaisi nähdä miten ne katkeilivat, etenkin kun myös kukittajat näkivät tapahtuman. Nousukaudella kasvanutta varhaismurrosikäistä natiaista itsekkäämpää ja ajattelemattomampaa olentoa ei maailmassa olekaan.

Enkä minä toki ollut muita parempi, ei sillä. Olin kovasti hapan kun kaupoissa ei ollut mitään ostettavaa, vaikka kaikilla oli mukanaan tietty määrä ruplia, joista tiedettiin että ne pitää jättää maahan, mikäli niitä ei saa kulutettua. Eräästä pikkukaupungista löysin huulten muotoisen hajuvesipullon, joka on minulla vieläkin (itse hajuvesi on varsinaista ketunmyrkkyä). Moni osti hirveät määrät vaahtomuovisia eläimiä, mutta minulle iski jokin harvinainen säästäväisyyspuuska, enkä ostanut kuin kaksi (joita vanha beagleni sittemmin kuritti kunnollla). Minun oli vaikea hahmottaa, että kun vihdoin pääsimme kauppaan, jossa oli kaikkea supersiistiä kuten paljettisia farkkuhameita ja neonpinkkejä rantapyyhkeitä ei ruplilla tehnytkään mitään, koska kyseessä oli valuuttakauppa.

Seuraavan kerran kävinkin Virossa sen ollessa kapitalistinen. Olimme äidin kanssa varhaisella risteilyllä (ennen Tallinkin ja muiden yhtiöiden taukoamatonta laivavirtaa) Georg Otsilla, jonka savupiipusta sirppi ja vasara vasta hiljattain oli maalattu piiloon. 90-luvun alun Viro oli omituinen yhdistelmä rupuista hällävälimeininkiä, neuvostohenkistä palvelua ja kieronsitkeää yksityisyrittäjyyttä. Eräs pikkupoika myi meille eilisen iltapäivälehden kaksinkertaisella hinnalla, joka paikka oli täynnä lahoja ja kenottavia kioskeja joista sai ostaa viinaa, eräässä kaupassa myytiin superhienoja ranskalaisia rintaliivejä ja Nämm Nämm-merkkistä tuorekelmua eikä sitten paljon muuta. Viru-hotellin alakerrassa oli pieni Stockmann, Kaubamajan edessä, keskellä risteystä oli valtava kuoppa, jonka niin ihmiset kuin autotkin kiersivät tottuneesti.

Asiasta altakasteluruukkuun, tajusin eilen, unta odottaessani, miksen ole hetkeäkään kaivannut Tapiolaan. En ikinä sen kahden ja puolen vuoden aikana kokenut paikkaa kodikseni. Kyse ei ollut vain siitä että tiesin meidän olevan siellä ikään kuin väliaikaisluontoisesti (koska kaikkihan tässä elämässä on väliaikaisluontoista, tuskinpa asumme nykyisessä kaksiossammekaan loppuelämäämme, ainakaan jos mukuloita laitamme) vaan jonkinlaisesta syvemmästä ulkopuolisuuden tunteesta. Pidin kovasti luonnonkauniista Otsolahden rannasta joutsenineen ja rantakukkineen, oli siistiä lähteä keväisin nokkosretkelle ja syksyisin keräämään pihlajanmarjoja lähipuista. Talvella ikkunastamme näkyi meri, kesällä kohiseva, vanha koivikko sepelkyyhkyineen. Asunnossamme oli iso parveke ja keltainen 50-luvun keittiö, vaaleanvihreä kylpyamme ja valtavasti tilaa. Moni olisi sitä mieltä, että nykyinen kalliolaiskaksiomme on jonkinlaista tasonlaskua, kuuluuhan ikkunasta kyyhkynkujerruksen sijaan kännikalojen ulinaa ja vaikka pihalla onkin pihlaja, sen marjoista tuskin voi hillota. Sitä leimaantumista Kallioon ja kivikaupunkiin ei pysty täysin selittämään, sen vain tuntee. Muistan kun muuttopäätösen tehtyämme käveleskelimme Tapiolaa ympäriinsä, katselimme hoidettuja puistoja ja viehättäviä 50-luvun taloja. Minulla oli kaikesta somuudesta (ja siitä, että muutto oli oma ideani) huolimatta vaistonvarainen ”ei tänne voi kotiutua”-tunne, mikä osoittautuikin itseään toteuttavaksi. Vähän kuten jotkut kertovat seurustelleensa ihmisen kanssa, joka on periaatteessa ollut kaikin tavoin ihana ja täydellinen ja varsinainen onnenpotku ja silti sitä on herännyt öisin ihmettelemään, että kuka on tuo muukalainen vieressäni ja sitä myöten tajunnut, että tästä ei voi syntyä loppuelämän kestävää suhdetta. En silti kadu (en kannata suhteidenkaan katumista, elleivät ne nyt ole ihan superpaskoja), tiedän nyt paremmin mitä haluan.

Jotta tämänkertainen kirjoitukseni haarottuisi mahdollisimman paljon näen tarpeelliseksi irvailla muutamalla sanalla ruokatunnilla lukemani naistenlehden parisuhdeleiri-artikkelia. Siinä oli pariskuntia leirillä syventämässä rakkauttaan ja kouluttautumassa samalla itse parisuhdeleirien vetäjiksi. Mieleeni tuli väistämättä maanmainion Tahdon Asia –sarjan jakso, jossa eripurainen pääpari yrittää fiksata paskaa suhdettaan rakkausleirillä, jonka limaisenempaattinen miesvetäjä hokee pehmeällä äänellä ”sä voit ihan totta itkeä nyt, päästä ulos kaikki vaan, anna itkun tulla vapauttavana kuin kesäsade kuivaan maahan” ja tyrkyttää väkisin nessua. Parisuhdeleiriartikkelissa todettiin muun muassa, että ”nainen tarvitsee kontaktin mieheen alkaakseen haluta seksiä” ja että ”nainen tarvitsee pidemmän esileikin”. Ääh! Pitäisi kai ottaa kritiikissään huomioon, että nuo parisuhdekurssit ovat usein seurakuntien järjestämiä ja pohjaavat ehkä kaikesta pintasivellystä avoimmuudestaan ja tasa-arvoisuudestaan huolimatta hyvin perinteisiin parisuhdemalleihin (en esimerkiksi tiedä, käykö noilla kursseilla ei-heteroseksuaalisia pariskuntia tai katsottaisiinko heidän osallistumistaan edes kauhean hyvällä), jossa naiselle seksi on pohjimmiltaan pakosti nielty lääke, jota pusien ja halien sokeripäällys vähän pehmentää. Kurssilla piti antaa kumppanille positiivista palautetta ja erästä miestä kosketti erityisesti hänen naisensa tapa ”antaa miehen olla mies”. Yääk! Miten se muka edes tapahtuu, heittäytymällä avuttomaksiko? Meillä noita juttuja parodioidaan usein, yleensä jos en viitsi tehdä jotain hankalaa kuten ruuvata amppelikoukkua kattoon, pyydän L:a tekemään sen ”koska olet niin vahva ja taitava”. Ja avutonhan voi olla ihan ei-sukupuolisidonnaisesti ja sitten toisaalta olla tekemättä jotain hankalaa vain sukupuolirajoja rikkoakseen. On oikein näppärää olla oman feminisminsä kanssa siinä määrin kartalla, ettei tarvitse alkaa väkisin purkaa laituria tai korjata ruohonleikkuria vain siksi, että ne mielletään ”miesten töiksi”.

perjantaina, toukokuuta 23, 2008

Hömpät ja niuhot

Lapsena, ahmimisiässä sitä luki suunnilleen kaikki kirjat, joista oli missään määrin tietoinen. Osa jäi elämään, rakkaiksi ja edelleen palattaviksi, kuten Runotytöt, mutta moni painui ikuiseen unholaan. Näistä unholakirjoista aina silloin tällöin palaa mieleeni mahdollisesti saksalainen (en jaksa tehdä surveytä Googlessa tai Helmetissä) Hömpät ja Niuhot, jossa muistaakseni päähenkilön nimi aiheutti jonkin sortin gender-häikkää (Simon/Simone tms) ja siinä sivussa vedettiin hauskan retvakkaasti ihmistyyppijako kahteen. Samastuin silloin ja nyt hömppiin. Suurin osa ystävistäni on oman raakakategorisointini perusteella hömppiä.

Niuhoja opin pelkäämään viimeistään lukiossa, niitä ylös asti napitettuja tyttöjä ja salkkukätisiä poikia, joilla oli heti kättelyssä opintosuunnitelma selvillä ja oikiksen pääsykoepaperit tulostettuna. Niillä oli joku syvempi ymmärrys kursseista ja vaatimuksista, ne olivat tulleet ilmaisutaidon lukioon lähinnä trimmaamaan ulosantiaan. Itse olin heidän seurassaan aivan ulalla, tajuten, että tietoisuus koko elämän kestävästä tulevaisuudensuunnitelmasta mahtaa ehkä olla ihan hyvä juttu, mutta samalla ihan kauhean ahdistava ja vieras. Miten sitä muka oikeasti murrosiän myrskyissä voisi päättää edes siitä, kehen on kuumana saatikka nyt siitä, mitä haluaa tehdä ammatikseen? Itse toki tiesin alun alkaen, että minusta tulee näyttelijä, mutta käytyäni muutaman kurssin turkkalaista näyttämöilmaisua oivalsin, että ehkä psyykkinen eheyteni on kuitenkin tärkeämpi pääoma vaalittavaksi kuin mahdollinen paikka teatterikorkeassa. Näin jälkeenpäin ihmettelen ja kiitän viisauttani ja epäkunnianhimoisuuttani, kieltäydin kategoristesti siitä, että 16-vuotiasta Lupiinia itketetään ajatuksella vanhempien kuolemasta ja omasta yleisestä huonoudesta (ja rikotaan tällä muuria). Samaan aikaan toki koin aika perustavanlaatuisen pettymyksen tajutessani, että lama-ajan Suomessa yleinen näyttelijäkuva pohjasi vahvasti suorastaan väkivaltaisen fyysiselle rääkille Töölönlahtilenkkeineen ja itketystransseineen ja sen, ettei minusta vaan kertakaikkiaan olisi sellaiseen.

Vaikka näin aikuisena vannon ylpeästi hömppien nimeen, huomaan itsessäni ajoittain niuhojen piirteitä. Olen yhdistelmä boheemia ja neurootikkoa, sellainen, joka pelkää jättäneensä kahvinkeittimen päälle ja jolla ihan oikeasti on syytäkin pelätä tehneensä niin. Toissa lauantaina, fiilistellessämme keväthellettä puistossa, minuun iski erittäin vahva pelko siitä, olenko ottanut silitysraudan pois seinästä. Silitän suhteellisen harvoin, joten proseduuriin ei kytkeydy samanlaista autopilot-ominaisuutta kuin vaikkapa levyn poiskytkemiseen (kaasuhella on hajamielineurootikon unelma, se suhisee niin kovaa, ettei sitä vaan VOI unohtaa päälle). Olimme lähdössä kotihippoihin, mutta minun oli kertakaikkisen pakko hopottaa mäet ylös kotiin tarkistamaan silitysraudan tila. No, eipä se tietenkään ollut päällä. Onneksi sain sentään jätettyä kuumalla turhan päällystakkini himaan ja teputettua mäet alas pysäkille, eikä L joutunut pahasti kärsimään skitsotuksestani, pääsipä käväisemään tuopilla lähibaarissa.

Tämä neurootikko/boheemi-dikotomia piinaa minua erityisesti ulkomaanmatkoilla. Muistan suurimman osan aikuisiän matkojen alkupäivistä kuluneen yleiseen tuskitteluun, pelosteluun ja angstaukseen. Matkoilla pelkoni kumuloituvat, erityisesti ennen Kuuban matkaa olin aivan rikki pelosta (kävin rokotuksen tiimoilta itkemässä pelkojani myös työterveyslääkärille, joka kirjoitti minulle lasten diapameja lentopelkoon ja vinkkasi, että "rohkea kuolee kerran ja pelkuri joka päivä"). Sitten kun matka on totta, nautin täysin rinnoin, ihastelen omaa itsenäisyyttäni ja olen kuin kala vedessä. Toivoisin, että näitä pärjäämisen ja onnistumisen kokemuksia tulisi useamminkin kuin vain matkoilla ja miksipä ei, hoidanhan jopa raha-asiani nykyään suhteellisen tunnollisesti. Minua vain kuumottaa aina ajatus, että riippumatta tuplatsekkauksista onnistun jotenkin mähertämään asiani. Haluaisin valjastaa neurootikkopuoleni hyötykäyttöön siten, etten joutuisi paikkailemaan töitäni missään muodossa, en anteeksipyytelemään äidiltä raolleen jäänyttä maalipurkkia ja toisaalta taas lähtemään pikkumökistä rauhallisin mielin, ilman bussissa iskevää kammoa siitä, jäikö se helskutin vessanovi auki tai vedenkeittimen töpseli seinään (ja samalla tietoisuutta siitä, että nuo viimeksimainitut asiat eivät aiheuttaisi katastrofia, vessa on pelkkä haiseva ulkohuusi ja vedenkeitin olisi seinässä meillä aina, jos meillä siis olisi vedenkeitin.)

keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008

Nukkuvisio esittää

Elokuvissa ihmiset heräävät painajaisestaan huutaen. Minulle ei ole muistaakseni ikinä käynyt sellaista, ei ennen toissayötä. Unessa olen jyväskyläläinen hyvin kiltti ja ujo, ruskeapalmikkoinen tyttö. Asun valkeassa 50-luvun kerrostalossa yksin, keittelen teetä ja silittelen ehkä kissaa. On kevätilta, seison kotini rapun edessä kun seuraani lyöttäytyy äärimmäisen pelottava, parrakas ja spurgahtava mies. Hän yrittää tarttua käteeni, hakee kontaktia. En tiedä, mitä mies minulle haluaisi tehdä, ei luultavasti mitään kovin hirveää, mutta pelkkä käteen tarttumisen ajatus saa minut kauhusta jähmeäksi. Pääsen rappuun ja alan kiivetä portaita, kädessäni on avain kotiini. Ajattelen, että minulla on sen verran etumatkaa, että pääsen pakoon. Rapussa tajuan, etten tiedäkään sukunimeäni, tai ainakaan muista sitä, olenhan solahtanut tähän uni-identiteettiin aivan hiljattain. Sovittelen avainta oviin turhaan, äkkiä mies onkin takanani ja tarttuu minua käsivarresta. Yritän huutaa, mutta ääntä ei lähde. Yritän päästä pakoon, mutta jalat eivät tottele. Rapun ikkunalla on pelakuu, kukkiva Vancouver Centennial. Päätän uhrata kukan ja heitän sen avonaisesta ikkunasta huomiota herättääkseni. Samalla kokoan kaikki voimani ja huudan APUA! Tähän huutoon herään ja L herää myös, vaikkei muistakaan sitä jälkeen päin.

Joskus, kun elämäni on hiukan surullista tai jotenkin yleisankeaa tai yksinkertaisesti arjen nutistamaa, päättää alitajuntani virkistää minua mitä hulvattomimmilla unikuvilla. Olen matkustellut ulkomailla, viimekin yönä taisin harhailla Ankarassa. Uni-Wienin rantakadulla talot olivat käsittämättömiä, helakanvärisiä ja täynnä kummallisia koristeita. Kirkossa katto kohosi taivaisiin ja jaloissa juoksenteli koiranpentuja. Viime viikolla löysin Helsingistä kokonaisen vallatun kaupunginosan, josta oli tehty yleinen hippien ja friikkien taidekollektiivi, oikeastaan jatkuvasti elävä taideteos. Kierrellessäni keskiaikaisten linnanmuurien rajaamassa vapaakaupungissa pysähtelin mitä omituisimpien taideteosten eteen. Eräällä lavalla pieni ja pyöreä rastapäätyttö riisui kaikki vaatteensa, itki haikeasti ja alkoi sitten laulaa jotain feministiviisua, toisaalla narrinnäköiset punkkarit soittivat näkymättömiä instrumentteja. Alueen vesihuolto oli hoidettu hiukkasen boheemisti, joten kaikki kahlasivat vedessä nilkkoja myöten ja seinät ja teltannarut lirisivät jatkuvasti. Tälläisten levottomien seikkailu-unien jälkeen herään yleensä hyväntuulisena ja menee ainakin puoli tuntia muistaa kaikki arjen pienet tyhmät asiat.

Unien Helsinki sijoittuu yleensä, outoa kyllä, jonnekin Kampin ja vanhan Ruoholahden tietämille. Löydän sieltä jonkun ennennäkemättömän alueen, hienon ja omituisen Jugend-talon tai taidegallerian, jossa on ylimaallisen ihania hile-paperimassatöitä. Joskus siellä on tavattoman arvokas ja muhkea Art Deco -tyylinen musiikkiakatemia, joka kaikuu eri soitinten säveliä. Oikeassa elämässä minulla ei ole kyseiselle alueelle kovin ihmeellistä suhdetta, se on hassusti vähän syrjässä vaikka onkin kävelymatkan päässä keskustasta. Meinasimme vuosi sitten ostaa sieltä päin asunnon, luojan kiitos ehdimme rakastua Kallion kotiin ennen ostopäätöstä. Olisi ollut ihan kummallista asua vaimealla hienostoalueella ja katsella asvalttipihaa pohjoisikkunoista. Ja unikuvatkin olisivat varmaan muuttuneet, vaikka toisaalta näen kyllä vähintään kerran viikossa unta, että löydän Kalliosta jonkun Torkkelinmäen laajennusosan puutaloineen ja omenapuineen...

perjantaina, toukokuuta 16, 2008

Toukokuun päiviä

Tämä viikko on ollut kummallinen yhdistelmä ylivirittynyttä ahdistusta ja oivaltamisen iloa. Olen ottanut yhdellä tapaa elämän vihdoin omiin käsiini, olen saanut käytännön neuvoja minua pitkään vaivanneeseen asiaan. On oikeastaan hämmentävää tajuta, kuinka helppoja ne neuvot ovat myös noudattaa. Joskus sinällään jokapäiväisestä asiasta voi rakentaa itselleen kummallisen möykyn, mörön ja muurin, linnoittautua sen taakse paranoidina kyräilemään ja sitten yhtäkkiä jonkun toisen viitteestä tajuta, ettei mitään muuria olekaan, on vain väärä tulokulma sinällään yksinkertaiseen hommeliin.

Olen myös kärsinyt, taas kerran, shoppailukrapulasta. Pikkumökki vaatii väistämättä hankintoja, joista siemenet, puuntaimet ja peruskeittiövälineet ovat sekä välttämättömiä että mukavia hankkia. Mutta kun näiden hankintaan nivoutuu myös kaikkea totaalista turhaketta kuten läkkipeltinen, kukkakuvioitu (ja ihana) kastelukannu lapsityövoimakaupasta, alkaa sisäinen ekonatsi läimiä omaatuntoa. Tänään sorruin myös Lomonosov -teekuppiin tasseineen, ei sitä sinivalkokultaista suloisuutta voinut jättää kirpputorille.

Toukokuu on täynnä kaikkea jännää ja kivaa tekemistä, jokaiselle viikonlopulle on jotain. Huomenna Kallio kukkii Dallape-puistossa, ensi viikonloppuna on sekä Kumpulan kyläjuhla että Maailma kylässä. Puhumattakaan nyt Annalan taimitorista torstaina! Helsinkiläinen kesänviettoilopaniikki on tarttunut minuun jo vuosia sitten, kun on kerrankin nättiä ja lämmintä, siitä pitää nauttia vaikka yöunien kustannuksella. Olin viime vuonna aivan täpinöissä osallistuttuani vihdoin Helsingin juhlaviikoille. Tänään kirjastoreissulla nappasin mukaan tämänvuotisen ohjelman, koska elän edelleen pelossa/tietoisuudessa kaiken jänskän loppumisesta (mihin se sitten loppuisi, lapseenko, en tiedä, voihan lapsenkin kanssa tehdä kaikkea jänskää ja ihan uuttakin) haluan käyttää mahdollisuuteni, kun nyt kerran täällä asutaan. Olen ollut tämän vuoden aikana myös hävettävän epäkulturelli, en ole käynyt vielä yhdessäkään taidenäyttelyssä, missasin jopa Nan Goldinin Kiasmassa. Ei siinä mitään, jos olisi niin zen ja rauhassa ja tyytyväinen, ettei tarvitsisi mitään ulkoisia ärsykkeitä, mutta kun ei ole sitä ja uumoilee kotipulla-arjen lähenevän vääjäämättä, kaipaa kaikkea jännää ja kiehtovaa todisteeksi siitä, että on elossa.

Samaan aikaan minulla on harvinaisen paha Viron-kutka. Olemme L:n kanssa suunnitelleet väljästi ensi kesäksi mahdollista Viron kiertomatkaa Saarenmaineen ja Haapsaluineen, mutta toisaalta haaveilen myös parin ystävän kanssa LUOVUTETTUJEN ALUEIDEN (Itä-Karjalaan lähdettäessä kuulemma pitää välttää viimeiseen asti kaikkia järjestettyjä matkoja, koska mukana on usein joko mökästäviä vodkaturisteja tai mökästäviä Suur-Suomi-entusiasteja) kiertueesta. Hinku Viroon voisi hoitua (hetkeksi) jopa ihan itsenäisellä extempore-matkalla Tallinnaan. Ajatuksessa matkasta Viroon viehättää juuri mahdollisuus hyvin lyhytkestoiseen päätöksentekoon, periaatteessa voisin nyt päättää lähteä ja olla huomenna laivassa. Perillä voisi kävellä vanhaan kaupunkiin, poikkeilla käsityöpuoteihiin ja pittoreskeihin kahviloihin, suunnata venäläiselle torille ostamaan perinnekasveja ja neuvostoliittolaisia posliinikannuja, ottaa trammin Kadriorgiin ja Kumuun. Ja kiertää kaukaa kaikki suomalaiset hypermarket-ketjut, vaikka niistä kuinka saisi alennusta...

tiistaina, toukokuuta 13, 2008

Hysteerinen nuori nainen

Kun olemme äidin kanssa puhuneet sodista, Viron lähihistoriasta ja Puhdistus-näytelmästä, lainaan hänelle Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Unohdan kehottaa häntä lukemaan vain kapeapalstaisemman tekstinosan, sen, joka kertoo Siperian-kyydityksistä ja kuulusteluista, myöhemmin länsimaisen tavaran salakuljettamisesta, kaiken kiiltävän himosta ja hamstraamisesta. Vaikka minäkertojan bulimia ja juuret kytkeytyvät epäilemättä yhteen, tiedän, ettei äiti jaksa lukea minämuotoista vatkaamista. Kun kysyn kirjasta, saan sen vastauksen mitä odotinkin. Hysteerinen nuori nainen. Tavallaan tajuan äitiä, neurootikkogenren edustajat rasittavat joskus minuakin. Talven aikana olen lukenut parikin kotimaista nuoren naisen esikoiskirjaa, jossa mäihvätään samaan aikaan lakonisesti ja paranoidisti omaa vaatekokoa, seksihaluttomuutta ja isäsuhdetta. Yhden kirjoista jätin lopulta kesken, masentava raportointi kuntosalikäynneistä ja riidoista poikaystävän kanssa muistutti liikaa inhorealistista blogia. Sen sijaan hyvin kirjoitettua itseanalyysia luen todella mielelläni. Lähestyn minätilitystä jotenkin eri tulokulmasta kuin äiti, jonka mielestä omien fiilisten analysointi on lähtökohtaisesti itsekeskeistä ja siksi tuomittavaa. Minä taas rakastan tarinoita ja muistoja, arkisiakin, kunhan niiden läpi kimaltaa tietynlaista samaistuttavuutta ja taikaa. Mitäpä muuta Lupiinikaan oikeastaan on kuin kaksi vuotta kestänyt päiväkirja, jossa kirjoitan itsestäni ja huomioistani...

Luen aina mielenkiinnolla ihmisten huomioita kuukautisistaan. Blogimaailmassa moni kirjoittaa PMS:stä todella karseana ja mielialaaupottavana tilana, joillain on lamaannuttavan kovat kuukautiskivut, toiselle menkkojen alkaminen on suuri helpotus. Moni käyttää kuukautiskuppia ja on siitä siinä määrin innoissaan, että kokee yhteisöllisyyttä muiden kuukuppilaisten kanssa. Itselleni tuo kuukautismaailma on ollut tavallaan pimennossa jo kuusi vuotta, niin kauan, kun minulla on ollut kierukka. Menkkani ovat käytännössä aivan olemattomat, en ole vuosikausiin säilytellyt kotona minkäänlaisia tilkkeitä, jos joku raukka pyytää kyläillessään sidettä tai tamponia, joudun tarjoamaan eioota. Kun kierukka oli asennettu, olin aikani kipeä, mutta vähitellen kivut loppuivat ilmaantuakseen tosin selittämättömästi ja ilman rytmiä ja kadotakseen yhtä nopeasti. Alussa olin hysteerinen puuttuvista menkoista, ainakin kerran ajoin keskellä yötä taksilla päivystävään apteekkiin ostamaan raskaustestiä. Sittemmin luin tutkimuksen, jonka mukaan kukaan kyseistä ehkäisyvälinettä käyttäneistä naisista Suomessa ei ole tullut raskaaksi ja lakkasin poukkoilemasta. Raskauspelkoni oli hiukan paranoidia, olinhan alunalkaen hankkinut kierukan juuri vahingon käytyä, vakaasti päättäneenä, etten enää ikinä tuijota kahta viivaa raskaustestissä ilman että se on minulle iloinen uutinen (istuimme taannoin Lumiksen ja L:n kanssa Rytmissä ja muistin yhtäkkiä, että olen tehnyt kyseisessä baarissa elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin, kun olin sinä lokakuisena sunnuntaiyönä tajunnut, että nyt menkat ovat myöhässä minuun iski kauhea tietoisuus, että olen raskaana. Seuraavana aamuina syöksyin mäen alas Hakaniemen apteekkiin enkä malttanut mennä takaisin kotiin vaan etsin lähimmän auki olevan paikan todetakseni veskissä intuitioni osuneen oikeaan. Ja siitä sitten terveysasemalle ja sitä rataa).

Silloin aikoinaan minulla oli melko kivuliaat kuukautiset. Ne alkoivat aikaisin, 11-vuotissyntymäpäiväni kieppeillä ja olin hirveän järkyttynyt. En missään nimessä halunnut olla nainen, ällöttävää, enkä ainakaan käyttää mitään siteitä. Häpesin, enkä kertonut kellekään, en edes 13-vuotiaalle kaverilleni, jolla kaikesta päättäen oli myös jo menkat ja joka ei myöskään voinut myöntää sitä, niinpä valehtelimme toisillemme kuukautisettomuudestamme varmaankin vuoden ajan. Menkat tulivat tietysti aina matkoilla: luokkaretkellä Virossa meinasin tukkia neuvostoliittolaisen vessanpöntön vetämällä typeryyksissäni länkkärisiteen vessasta alas, seuraavan vuoden luokkaretkellä Saksassa heräsin repiviin kipuihin keskellä yötä, enkä löytänyt särkylääkettä tai edes vesihanaa merimieskirkon sokkeloisesta kellarista, musikaalireissulla Ruotsiin heräsin niinikään kauheisiin tuskiin hotellihuoneen punaläikkäisillä lakanoilla, siinä vaiheessa tajusin jo sentään varata särkylääkettä enkä vain uikuttaa tuntikausia kivun vallassa.

Ennakoimisesta ja jonkinlaisesta alkeellisesta kuukautiskiertokäsityksestä (yritin aina joskus merkitä menkkoja peräti kalenteriin, mutta hah, eipä siitä mitään tullut) huolimatta kivut yllättivät toki aina joskus vanhempanakin. Ne olivat inhottavia, hetkellisesti kaiken ilon pilaavia, mutta toisaalta niihin liittyi tieto kivun vaarattomuudesta ja määrällisyydestä. Ja kun särkylääke alkoi vihdoin vaikuttaa vuodon silti jatkuessa runsaana alkoi olo tuntua aika euforiselta. Vaikka en ikinä onnistunut tajuamaan omaa PMS:ääni ennen kuin kuukautisten alettua (silloin aina selvisi, miksi harmaakulmakarvaisen koiran tai reppuselkäisen pikkukoululaisen näkeminen oli viime päivinä nostanut palan kurkkuun) otin jälkeenpäin ilon irti. Turhaksi osoittautunut aines poistui minusta rivakasti tehdäkseen tilaa uudelle ainekselle, kipu oli typistynyt sykkiväksi pakotukseksi.

Kierukka ei tietenkään ole poistanut PMS-oireita kokonaan. Huomaan edelleen olevani ajoittain erityisen herkkä ja altis surkeilulle. Eilen, nähdessäni ikivanhan mummon ja jäykästi köpsöttävän, alapurentaisen koiran ja kuulin mummon selittävän koirasta kahdelle nuorelle jotain, joka alkoi sanalla ”surullista” meinasin alkaa ulvoa keskellä kaarevaa kujaa. Oikeastaan hormonaalisessa murhetilassa tuntuu, että vasta silloin oikeasti näkee, kuinka äärettömän suruntäyteistä elämä todella onkaan. Ja niinhän se onkin, kun ajattelee leskimummoja ja heidän vanhuudensairaita lemmikkejään ja sitä, ettei enää uskalla ottaa uutta eläintä, koska kohta varmasti kuolee itsekin. Kuukautisten alettua sitä sitten hahmottaa, että koiran harmaiden kulmakarvojen taakse kätkeytyy kokonainen hilpeä koiranelämä juustovarkauksineen ja lätäkössäpolskutuksineen, rapsutuksia ja lenkkejä ja rakkautta. Puhumattakaan nyt leskimummon pitkästä elämästä, kuinka monta iloista tapahtumaa ja tarinaa mahtuu yli kahdeksaankymmeneen vuoteen.

torstaina, toukokuuta 08, 2008

Valeria ja Vuokko

Lainasin viime syksynä Kallion kirjastosta Valeria Munarrizin levyn ilman minkäänlaisia esitietoja, ainoastaan viittaus argentiinalaiseen tangoon lupasi hyvää. Lupaukset todella täyttyivät, musiikki on juuri niin tunnekylläistä, oikukasta ja hehkuvaa mitä odotinkin. Rakastuin argentiinalaiseen tangoon alunalkaen 13-vuotiaana, isäni oli ollut 50-vuotismatkalla Lattareissa ja toi mukanaan muutaman c-kasetillisen paikallista musiikkia. Kun erehdyin mainitsemaan luokkatovereilleni uudesta musiikkilöydöstä, he alkoivat yökkäillä ja nauraa hulluna, vittu TANGOA, mitä sä oikein diggaat? Tästä nolostumisesta kesti aikansa toipua, onneksi aikuistumisen hyviin puoliin kuuluu myös se, että saa syttyä mistä vain, ilman että kukaan ainakaan vakavasti paheksuu.

Olen tänään töissä kuunnellut Valerian lisäksi salsaa ja Vuokko Hovatan uutta levyä. Musiikki on aina vaikuttanut minuun voimakkaasti, jopa siinä määrin, että on ollut aikoja, jolloin en ole lainkaan kuunnellut sitä. Nykyään, kun mielimusiikin löytäminen on niin helppoa, olen suoranaisessa runsaudenpulassa. ITunesini on täynnä ihania kappaleita, sen lisäksi löydän myös vertaisverkosta kaikkea hienoa, sellaista, jota en välttämättä osaisi etsiä. Koska työtovereillani on pääsy omiin musiikkitiedostoihini, kuten minullakin heidän vastaaviinsa, olenkin miettinyt, minkälainen kuva minusta välittyy oman kirjastoni perusteella. Lattareita, salsaa, tangoa, sonia löytyy paljon, samoin työväenlauluja. Samoin Ultra Brata ja Kerkko Koskista ja jonkin verran klassista. Ja kirsikkana kakussa lastenlauluja (mm loistava Iso mies ja keijukainen) ja huumorimusiikkia (genre, jossa Lumis on aivan vailla vertaansa, ilman häntä en tietäisi Eläkeläisiä tai Veijon baaria). Kun työ on puuduttavimmillaan, ilahdutan itseäni usein työtoverin sillä nimenomaisella M.A. Nummis-levyllä, jossa on kappaleet Helga-neiti kylvyssä ja Amalia menee kumikavaljeerin kanssa saunaan. Riippumatta siitä, kuinka latuska tai stressaantunut olisin, musiikki onnistuu aina tavalla tai toisella nostamaan minut pois sumeudesta.

Musiikin vaikutuksia on tutkittu paljonkin. Olen aina hämmästellyt joidenkin tahojen vieroksuntaa musiikin tunnereaktioita kohtaan, onhan niitä todennettu hyvinkin luonnontiedelähtöisesti. Yritin joskus luonnehtia L:lle cembalo- ja konemusiikin yhtäläisyyksiä (ilmeisen epäselvästi, koska L ei tunnustanut niitä). Kumpikin on, typistäen ja kärjistäen melko kliinistä, pedanttia ja tarkkaa, ei salli variaatioita. Olen nimittäin hyvin suppean empiirisen tutkimusen valossa todennut, että monet cembalomusiikista pitävät pitävät myös konemusiikista.

Vaikka itse olen altis musiikin viettelevyydelle, olen toisaalta jossain määrin asenneongelmainen. Inhoan ns raskasta musiikkia jotenkin intuitiivisesti, Rammstein on ehkä rankinta mitä suostun kuuntelemaan, ja siitäkin tulee jo jotenkin falski ja tekosynkistelevä olo. Hevidissaukseeni liittynevät myös vanhat kunnon nuoruudentraumat, peruskoulussa ne ällöimmät liimatukka-mopopojat, joille tytöt olivat joko lehmiä tai huoria tai useimmiten kumpaakin, kuuntelivat heviä. Joskus, kun vituttaa, saatan kuunnella Hassisen konetta aika kovalla. Niillä on oivaltavia ja kriittisiä sanoituksia, erityisesti aikakontekstissa, 80-luvulla armeija- tai uskontokritiikki oli varmaan paljon rankempaa järistelyä kuin nykyään.

Tänään vesijuostessa mietiskelin ohimennen, mikä minua juuri työväenlauluissa viehättää. Keksin ehkä vastauksen, nimittäin protesti. Olen pitänyt negrospirituaaleista (apua, onkohan tuo epäkorrekti sana) siitä asti, kun ala-asteen kolmannella luokalla legendaarinen jazz-muusikko-luokanopettajamme laulatti meillä erään svengaavan orjalaulun, jossa on varsin kriittiset sanat. Kyseinen orjalaulu on pyörinyt mielessäni siksikin, että Facebookiin on siinnyt sekä peruskouluaikaisen luokkani yhteisö että idea luokkakokouksesta. Edellinen oli vuonna 2000 ja tavallaan olen sitä mieltä, että seuraava voisi olla vaikkapa seuraavana vuosituhatpäivänä. Toisaalta ajatus kutkuttaa. Bileet olisivat vanhassa kotikaupungissani jonkun kotona ja koska olen edelleen läheinen ystävä muutaman luokkatoverini kanssa, mitään kovin apokalyptista ulkopuolisuusangstia ei pääsisi syntymään. Ja sitten taas toisaalta, haluanko kohdata niitä samoja urpoja mopopoikia, jotka ainakin pyrkivät itkettämään minuakin? Olisi ehkä ihan hyvä nähdä heidänkin kasvaneen aikuisiksi, mutta taas toisaalta, kiinnostaako minua? Kytkökseni kyseiseen kaupunkiin ovat hyvin hatarat, muistelen varhaisnuoruuttani siellä edelleen väristyksellä, yksi syy, miksi haluan kasvattaa mahdolliset jälkeläiseni Helsingissä on se, ettei heidän ainakaan tarvitse tympiintyä kuoliaaksi viittätoista ensimmäistä vuottaan.

Sunnuntai-iltana istutettu jättikurpitsa on puskenut minikasvihuoneen katon auki. Siinäpä elämänvoimaa ja valoon pyrkimistä, josta ottaa oppia!

tiistaina, toukokuuta 06, 2008

Aggressiosta

Aamuni alkoi pelottavasti. Olin valmiiksi hieman ahdistunut, koska L on jo vaikka kuinka monetta päivää kipeänä (kumma juttu, miten kumppanin huono vointi laskee omaa mielialaa, tunne muistuttaa sitä, kun lapsena näki äidin itkevän tai pelkäävän, sitä on jotenkin oudosti yksin ja turvaton ja toisin kuin lapsena, nyt aikuisena tietää olevansa IHAN OIKEASTI vastuussa ja aikuinen), nukkuu huonosti ja yskii kumeasti vieressäni. Olin heräillyt yöllä ja tuleva kolea päivä tuntui aivan erityisen penseältä suorittaa.

Kävellessäni alas Flemaria jalkakäytävälle kurvasi äkkiarvaamatta vihreä ja jättiläismäinen roska-auto. Pääsin pois alta hypähtävällä väistöliikkeellä. Säikähtyneenä jatkoin matkaani ja mulkaisin taakseni. Ilmeisesti mulkaisuni oli todella törkeä provokaatio, auton ovet nimittäin aukenivat ja kaksi miestä alkoi huutaa äärimmäisen vihamielisesti ”oliko vittu jotain asiaa?” ”vitun huora” ja ”seuraavalla kerralla ajetaan päälle”. Koin tilanteen niin, että paskakuskeja vitutti sompailla aamuruuhkassa ja kun parkkipaikkakolo vihdoin löytyi, pelkästään se, että joku ilkesi a) kävellä siitä juuri ohi ja b) reagoida mahdolliseen allejäämiseen aiheutti viharyöpyn. Tai tarkemmin ajatellen, oikeastaan a) on epäilemättä sitä, että paskakuskeja vituttaa roudata työkseen ihmisten roskia ja saada siitä ilosta luultavasti todella surkeaa palkkaa. Oman talomme jätteenkäsittely on täysin retuperällä, roskia ei haeta, tyhjät säiliöt dumpataan miten sattuu ja möhnäisiä banaaninkuoria lojuu noudon jälkeen pitkin pientareita. Asiaintilaahan voisi parantaa esimerkiksi paremmalla palkkauksella ja säällisillä työajoilla, mutta näin asiakkaan näkökulmasta siihen on paha mennä vaikuttamaan, paitsi ehkä äänestämällä kunnallisvaaleissa vasemmistoa, heh heh.

Kohtaan hyvin harvoin miehistä aggressiota. Kavahdan uuskonservatiivista mieskuvaa, jossa kilpailuhenkisyys, uhoilu ja mieltymys väkivaltaan selitetään jollain idioottimaisilla apinaurosteorioilla. Ylipäätään tuntuu, että nykyinen sukupuolikeskustelu on usein miesvihamielistä ja typistävää juuri näiden miesaktivistien toimesta, vaikka heidän motiivinsa on ilmeisesti ”vapauttaa sorrettu mies” (ai niin, ja tietysti paljastaa FEMINISTIEN SALALIITTO, johon kuuluu niin asevelvollisuus kuin eturauhassyöpäkin). Pohjaan tämän mielikuvan omiin miespuolisiin tuttaviini, joista hyvin harva tuntuu olevan erityisen aggressiivinen edes verbaalisesti. Ehkä jonkinlaista kilpailuhalukkuutta olen kohdannut, mutta sekin manifestoituu lähinnä innokkuutena pelata pelejä. Oman kokemukseni mukaan miehet hermostuvat useammin hävitessään pelin, mikä on huvittavaa, koska eikö juuri häviämisestä mököttäminen mielletä femininiiniseksi reaktioksi, että miehet ikään kuin hanskaisivat reilun pelin ja hyvän häviämisen paremmin?

Olen ikään kuin omaksunut mallin, jossa naisen aggressioon suhtaudutaan sallivammin. Nainen voi olla vähän pikkumyy-tyylinen tiuskea suorasuu, jopa muksautella ainakin poikaystäväänsä, ilman että sitä paheksutaan. Olen joskus todistanut sitäkin, kun kaksi naispuolista ystävääni käyvät toisiinsa käsiksi (pidin sitä niin inhottavana ja jotenkin no, ääh, työväenluokkaisena, että pidin hetken aikaa vähän etäisyyttä heihin). Itse en muistaakseni ole riidellyt julkisesti kenenkään muun kuin Nassun kanssa, mikä sekin on jälkeenpäin sekä hävettänyt että naurattanut. Jotta en antaisi itsestäni turhan ylevää kuvaa, täytyy kyllä sanoa, että tietyssä mielessä olen ajoittain aika aggressiivinen. Aggressioni on fyysistä ja kohdistuu esineisiin. Olen oppinut hillitsemään itseni vuosien varrella melko hyvin, aikoinaan paukuttelin lattiaan vaikka mitä ihania Arabia-astioita (ja sain tietenkin haavoja niitä korjatessani). Nykyään raivostunut katseeni etsii ainakin jonkin huokean/ehjänä pysyvän esineen heittämistä varten. Toisaalta viime kesänä raivostuin jostain aika olemattomasta asiasta (oikeasti kyseessä oli ehkä postraumaattinen stressireaktio) ja revin vanhempieni autosta varjostinlipan irti paukuttaen sitä hansikaslokeroon, kunnes sen peili murtui. Oli jokseenkin noloa selittää asiaa vanhemmille ja soitella Renaultin merkkikorjaamoon.

Voikohan arkipäivän ärtymistä kutsua aggressioksi? Viimeksi ruokatunnilla suivaannuin täysillä pajattavaan televisioon, jota kukaan ei katsellut ja napsautin sen varsin sivakasti kiinni. Muutamaan yllättyneeseen ynähdykseen vastasin haastavalla katseella, valmiina tiuskaisemaan pari valittua sanaa ruokarauhasta ja turhasta sähkönkulutuksesta. Joskus minun tekisi myös mieli hakea eristeteippiä ja kieputtaa sitä toisen tiimin lokinkirkuna-äänisen ja demonisesti nauravan ylipirtsakan aikuispissiksen suun ympäri, mutta käytännössä saan purettua aggressioni pelkästään visualisoimalla tämän teon.

maanantaina, toukokuuta 05, 2008

Viherterapiaa

Hypersosiaalisen ja melko kuohuviinipitoisen vapun jälkeen oli euforisen puhdistavaa viettää tervehenkinen viikonloppu. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä pahemmin alkoholin negatiiviset vaikutukset tuntuvat. Vappupäivän ja perjantain vastainen yö oli ihan oikea liskojen yö, heräsin kahden aikaan siihen, että joku humoristi huuteli megafoniin ikkunamme alla ja soitti sillä aina väliin mekaanista ”My Heart Will Go On”-sävelmää (joka on alkuperäisversionakin I Will Always Love You:n ohella yksi kaikkien aikojen superinhokki-slovarijollotuksia). Sitten näinkin painajaisia plutoniumille altistuneesta ystävästä ja siitä, että kohta kuolen ja minulle päätetään antaa kenkää kesken tiimipalaverin. Seuraava päiväkin meni sumeissa merkeissä, lyhyen ja äärimmäisen tehottoman työpäivän jälkeen sain vihdoin haettua maanantaina tilatun luomukorin lertsahtaneine parsakaaleineen sekä viikko sitten postiin saapuneen ihanakkeen (jota emme aio pitää, vaan annamme lahjaksi). Palkkioksi urotöistäni vuokrasin itselleni ranskalaisen ihmissuhdekomedian Hinnasta viis, joka oli komediamielessä kyllä pettymys ja pohjimmiltaan aika tummasävyinen ja raadollinen.

Lauantaiaamuna aloin tuntea itseni puhtaaksi myrkyistä ja valvomisesta. L sen sijaan kärvisteli kuumeessa, joten lähdin mökille yksin. Viimeistelin lämpöpenkin raahaamalla siihen pari sataa litraa multaa sekä perustin kurpitsapenkin suunnilleen samalla metodilla. Pikkumökki alkaa olla sisältä soma, vihreäraitainen matto sopii vihreisiin seiniin, hyllyssä on kolme vihreää, neuvostoliittolaista lasia, joiden kahvat muodostuvat eri eläimistä. Penkeistä punkeaa yllättäviä tyyppejä, liljaa ja ehkä pioniakin.

Sunnuntain mökkiprojektini oli poistaa maali pienestä lipastosta. Minulla oli käytössäni todellista myrkkyä, maalinpoistogeeliä, joka heti levityttyään alkaa muuttaa 20 vuotta vanhaa maalipintaa kuplivaksi ja sihiseväksi. Likaisenvalkoisen maalipinnan alta paljastui 70-luvun eksoottinen oranssi, jonka alta vielä vanhempi valkea. Lipaston alkuperäistä, kaunista puupintaa ei enää saa täydellisesti esiin, joten aion maalata sen viehättävän antiikkivihreäksi.

On ollut onni puuhailla mökkipihalla helteisenä viikonloppuna. En talvisaikaan muistanutkaan, kuinka riippuvainen olen vihreydestä. Puutarhakaupungissa asuessamme tämä vihreydenkaipuu tuli tyydytettyä varsin hyvin, mutta Kalliossa asuessa sitä tarvitsee paikan, jossa vihreän syvenemisen näkee. Vaikka eipä sillä, Kalliossa on valtavasti puistoja, ikkunasta näkyy kaksi, takaovella on kolmas, puolen korttelin päässä neljäs ja viides.

Mökkipihallamme saattaa kasvaa vuohenputkea. Koska en kuitenkaan täysin luota kasvin vuohenputkeuteen vaan epäilen tavallaan, että kyseessä on koiranputki tai myrkkykatko, en uskalla mitenkään hyödyntää sitä. Tätä kirjoittaessani googletin kyseisiä kasveja ja havaitsin, että vuohenputken lehdet poikkeavat melko lailla mainitsemieni myrkkykasvien lehdistä. Ehkäpä siis uskaltaudun kuitenkin käyttämään niitä, nokkosta kun ei tontillamme kasva. Horsmaparsaakin pitäisi kokeilla kun vielä ehtii.