Lapsista ja niiden tekemisestä/saamisesta

Onkohan otsikossa sallittua käyttää kautta-merkkiä, ehkä ei, mutta minkäs teet. Lasten maailmaansaattamisesta puhutaan eri sanoin riippuen puhujasta. Joskus vuosia sitten lausahdin aikaisin äitiytyneen pikkuserkkuni kuullen "jos hankin lapsia..." ja hän korjasi moittivasti "jos saan lapsia". Korjauksella hän ymmärtääkseni viittasi siihen, että lapset ovat, jos ei nyt Jumalan kämmenellä, niin ainakin lahjoja jotka tulevat jos ovat tullakseen. Toki on näin, kaikki lapsia haluavat eivät niitä saa. Itse olen vierastanut lastenSAANTI-puheessa jonkinlaista holtittomuutta, ikään kuin niitä lapsia vaan pulpahtelisi epälukuinen määrä, ja pulpahtelumäärään puuttuminen olisi jotenkin moraalitonta. Ne, jotka vierastavat lasten TEOSTA puhumista, ajattelevat luultavasti, että niiden tuleminen ei pohjimmiltaan ole kenenkään vaikutuspiirissä, ainakaan loputtomiin. Ja toki näin onkin. Ehkä lastensaanti-puhe herättää minussa lievää vieroksuntaa siksikin, että se ikään kuin vihjaa, että lapset ovat aina ja kaikkialla suurin lahja mitä ihmiselle voi suoda.

Olen huomannut ajattelevani lasten hankkimisesta vähän samaan tapaan kuin avioliitosta. Ihailen ihmisiä, jotka valitsevat lapsettomuuden enkä missään nimessä pidä vanhemmutta onnellisen tai täyden elämän takeena. Kuulen ilolla ja mielenkiinnolla esimerkkejä vapaaehtoisesti lapsettomien elämästä, tavallaan samastun heihin. Äitiyteen liitetyt odotukset ja etenkin tietty tuomitsevuus ahdistavat minua. En tiedä, vieroksunko enemmän äitien harrastamaa tuomitsemista vai äiteihin kohdistettua? Toki puhun nyt vain pienestä osasta äitejä ja äitiodotuksia, mutta vähän väliä saa lukea lehdistä hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä esimerkiksi imetyksen kestosta tai siitä, minne pikkulasta saa viedä. En miellä itseäni erikoisesti lapsi-ihmiseksi (enemmänkin eläinihmiseksi, eläimet ovat pehmeämpiä, hiljaisempia ja ymmärrettävämpiä), saatan tuskastua lasten kitinästä ja tunnen usein, etten ymmärrä lapsia. Haluan kuitenkin itse lapsia, tai lapsen. Ja vieläpä mieluiten oman, biologisen lapsen. En koe geenejäni millään muotoa jatkamisen kannalta ylivertaiseksi, haluan lähinnä kokea lapsen kantamisen ja synnyttämisen (helppo varmaan uhota tässä vaiheessa :P) Uskon ehdottomasti, että adoptiolapseen voi tuntea yhtä voimakasta sidettä kuin biologiseenkin, enkä osaa perustella haluani järkisyillä. Ehkä tämä onkin hitaasti heräävä biologinen kelloni, joka tikittää vaimeasti tuolla alavatsan tienoilla?

Entä, jos saisin tietää, etten (ettemme) voi saada lapsia? Turvautuisinko hedelmöityshoitoihin, yrittäisinkö adoptiota? En tiedä. Olen lukenut joitain kirjoituksia ihmisiltä, joiden parisuhde on muuttunut jatkuvan yrittämisen johdosta pelkäksi rytmitettyjen yhdyntöjen viipaloimaksi pakkopullaksi. Vuosikausien odotusta adoptiopäätöksen ja itse lapsen saamiseksi. Jatkuvaa ruumiinlämmön mittaamista, keskenmenoja, surua. Hyväksyisinkö jossain vaiheessa, että lapsia ei tule, that's it?

Tiedän itse ainakin kykeneväni hedelmöittymään, koska minulle on tehty aikoinaan abortti. Olen ennenkin halunnut kirjoittaa abortista, mutta sen mahdollisesti aiheuttamat reaktiot ovat pelottaneet, abortti jakaa mielipiteitä ihan yllättävissäkin yhteyksissä. En kuitenkaan itse häpeä enkä kadu tehtyä. En ole tähän päivään mennessä saanut tapahtumasta traumoja, lähinnä itse prosessin jälkeen tunsin valtavaa helpotusta ja elossa olemisen iloa (joku voisi pitää tätä ironisena). Kun kuulin olevani raskaana (tai näin, vuorenvarma tieto iski minuun kun odotin unta, seuraavana aamuna koulumatkalla menin ostamaan testin ja lähimpään kahvilaan tekemään sen), ensireaktio oli silkka kauhu ja pelko, mutta minkään laista epäröintiä tunteeseen ei liittynyt. Elämäntilanteeni ja parisuhteeni oli siinä vaiheessa vähintäänkin selvitystilassa (itse asiassa kyseinen aika oli elämäni pahinta, ei-aborttiin liittyvien seikkojen takia) ja tuli lähinnä mieleen, että "tämäkin vielä, loistavaa". Abortin kanssa läpikäydyt tunteet selvittivät kuitenkin mieleni ja saivat minut näkemään, että silloisella parisuhteella ei ollut minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. Ehkä olisin ottanut abortin raskaammin, jos olisin elänyt onnellisessa suhteessa ja varmassa elämäntilanteessa, kuka tietää?

Yksi tärkeimpiä oman elämänfilosofiani ohjenuoria on kärsimyksen minimointi. Siksi kannatan aborttioikeutta, eutanasiaa, kärsimyksistä päästämistä. En myöskään epäröisi abortoida pahasti kehitysvammaista sikiötä. Vammaisilla on luonnollisesti oikeus elää, en voi tätä kyllin painottaa, mutta koko elämänsä kärsivillä on oikeus olla syntymättä. Puhe "perheen päivänsäteinä" toimivista Downin syndroomaa sairastavista lapsista hirvittää joskus, etenkin kuultuna täysin kokemattomien suusta, satun jossain määrin omakohtaisesti tietämään, että asia ei useinkaan ole näin, vaan henkistä jälkeenjääneisyyttä aiheuttavan vamman kylkiäisenä tulee usein muita, erittäin pahoja, elämänlaatua heikentäviä sairauksia, joiden hoitaminen ei kotioloissa onnistu.

Omaan kaveripiiriini on alkanut ilmestyä, tosin toistaiseksi aika maltillisessa määrin, vauvoja. Näen heissä ihan uudenlaista iloa ja valoa. Jonain päivänä haluaisin kokea sen itse, en ihan vielä.

Kuu on mieletön, täyteläisen oranssi elokuunkuu, oudon sensuelli normaalisti niin kylmäksi taivaankappaleeksi. Melkein säikähdin nähdessäni sen, niin lämminvärinen ja suuri se on. Näen usein unia pelästyttävän hienoista sateenkaarista tai kauhistavan tummansinisistä taivaista, hauskaa että se säikähdyksen laatu tulee joskus hereilläkin.