Unkarilainen kansanlaulu

Aina välillä sitä haluaa unohtaa, miten musiikista voi päihtyä, miten voimakkaasti joku tietty biisi vain KOLAHTAA, iskee tainnoksiin, huumaa. Haluaa unohtaa siksi, että on tilanteita, jolloin ei halua ehdoin tahdoin herätellä pulppuavaa elämänvirtaa jossain tuolla rinnan kohdalla, se tuottaisi liikaa kipua. On aikoja, jolloin on helpompaa kulkea lievästi puolikuolleena, kuin ärsytellä ehdoin tahdoin esiin tunteitaan, joiden analysointi tuottaisi liikaa ahdistusta. Itselleni jotkut biisit aiheuttavat niin suuren ja haikean nostalgianpuuskan, ettei niitä voi kuunnella kuin tietyssä mielentilassa, sellaisessa jossa esimerkiksi on niiden nostalgiaa aiheuttavien ihmisten kanssa (kuten Tampereen hää-reunion) tai haluaa itkeä kunnon itkut ja tarvitsee siihen laukaisijan. Olen muutenkin kyllä ihan patologinen nostalgikko, hempeilen ja haikailen tapahtumia jo silloin kun ne tapahtuvat. Hurina kirjoitti muuten taannoin musiikista ja ihmisistä lumoutumisesta tunnistettavaan sävyyn.

Olin alkukesällä Tampereella ystävieni häiden 10-vuotisjuhlissa. Siellä soitettiin loppuillasta unkarilaista kansanlaulua, joka iski minuun kaoottisella ilollaan kuin miljoona volttia. Kuumuus, alkukesän maidonvalkea yö, kansallisromanttinen järvimaisema ja koivut, maaninen kansanlaulu, tutut, hengästyneesti nauravat ihmiset tanssimassa hämärässä huoneessa. Laulu pyöri mieleni pohjalla pari kuukautta ja viime viikolla pyysin vihdoin laulua itselleni, ja tänään se erinäisten kommervenkkien kautta saapui. Olen kuunnellut sen tässä koneen ääressä ainakin kymmenen kertaa. Laulussa on iloisia, rytmillisiä viuluja, lapsenääninen nainen, miesten taustakuoro. Se muistuttaa kletzmeriä. Sanat kuulostavat unkarilaisina hassusti suomelta. Ihana, koukuttava, ihana!