Feminismistä, beibi

Saimi Nousiainen sanoo tämän päivän iltapäivälehdessä (miksi, miksi luen sellaista paskaa, edes netissä?) että "suomalaiset miehet hakevat kohta vaimot ulkomailta, koska suomalaiset naiset näyttävät miehiltä." (Oman ironisen säväyksensä tähän antaa se, että en ole ehkä ikinä nähnyt niin miehen näköistä naista kuin Saimi koripalloilijanruumiineen ja kolhoine kasvoineen).

Lopuksi Saimi kertoo, ettei hänessä ole tippaakaan feministiä. Mikä Saimista ei-feministin tai paremminkin, mikä feminismistä tekee Saimille vastenmielisen? Tätä nimenomaista artikkelia lukiessa päättelin, että Saimin mielestä feministit ovat niitä naisia, jotka pukeutuvat korottomiin kenkiin ja pitävät lyhyttä tukkaa. Tämä seikka harmittaa varmaankin Saimia muodin ja kauneuden ammattilaisena. Uskookohan Saimi herättävänsä naiset syyttävällä lausunnollaan käyttämään piikkareita arkielämässä? Entäs ne rillipäiset ja meikittömät miesnaiset, jotka ovat jo löytäneet miehen? Heille uhkakuvana voisi vilauttaa tilannetta, jossa omat sloggit ajavat miehet pettäjän tielle kauniiden itäsisarten kanssa.

Minua kuvottaa ja väsyttää sukupuolisodan alkeellisuus. Veloenaa siteeraten

Joskus tuntuu siltä, että haluaisin vetää pahvilaatikon päähäni, kun sukupuoliroolikeskustelu alkaa.

Alatyylisessä sukupuolten välisessä kärhämässä perusargumentteja ovat nämä: Nainen: Suomalainen mies on laiska, sohvalla makaava piereskelijä, joka ei puhu eikä pussaa eikä avaa naiselle ovea. Mies: Suomalainen nainen on persjalkainen, ohuttukkainen maatuska, joka ei osaa enää miellyttää miestä ja jolle ei saa edes avata ovea. Tyypillistä "keskustelulle" (poteroista ammuskelulle) on nostaa turhanaikaisia pikkuseikkoja, kuten oven avaaminen tai rintaliivien poltto, kynnyskysymyksiksi. (Tiedoksi tässä välissä muuten niille, joille asia on vielä epäselvä: Olen feministi ja rakastan hyviä käytöstapoja. Kiitän ja katson silmiin kun minulle avaa oven, myös takin päälle auttaminen on herttaista. En koe tätä alistavana, enkä keksi miten kukaan voisikaan kokea. Ja vielä rintaliiveistä; olen käyttänyt sellasia 11-vuotiaasta asti, en tulisi ilman toimeen päivääkään. Suosin kaarituettuja ja pitsisiä malleja, väreinä mustaa ja punaista. Minulle on tärkeää tietää, että minulla on kauniit alusvaatteet. Tämäkään ei ole alistavaa. Tunnen monta tavallani ajattelevaa feministiä. Ai niin, ja pidän seksistä ja meikkaan joka päivä.) Miksi sitten seuraan idioottimaista sukupuolisotaa, jossa sovun saavuttamisesta ei ole selkeästi mitään toivoa? En osaa sanoa, ehkä koen sen jollain tasolla velvollisuudeksi ja sitäpaitsi kiinnostaa (ja karmaisee) lukea, mitä oman humaanin ja sivistyneen ystäväpiirin ulkopuolella esimerkiksi feminismistä ajatellaan.

Mietin, ärsyttääkö Saimin kommentti minua siksi, koska Saimi on nainen? Penäänkö Saimilta sisarten välistä solidaarisuutta ja koenko hänen menneen vihollisen puolelle? En. En halua lähteä ajatuksesta, että meitä on täällä mustia ja punaisia, kyttäämässä aseet tanassa hiekkasäkkien takana. Saimin sukupuoli ei ole lausunnossa kovin oleellinen. Enkä minäkään, edelleen feministinä, tunne mitään erikoista solidaarisuutta kaikkia maailman naisia kohtaan. En myöskään hetkeäkään usko, toisin kuin jotkut feministit, että naissukupuoli olisi jotenkin essentiaalisesti "parempi" (siis hyvä-paha-akselilla) kuin miessukupuoli. Olen aina INHONNUT sitä julistetta, jossa on naisen raskaana oleva maha, joka onkin maapallo, ja tekstinä on "Mies tappaa, nainen synnyttää". Se, että naiset kykenevät samanlaisiin raakuuksiin kuin miehet, on tullut todistettua vaikkapa Tansu Cillerin tai Tatcherin toimesta. Naisten käyttämä väkivalta kuohuttaa monia juuri tuon "nainen varjelee elämää"- oletuksen takia. Kansalaissodassa punaisten puolella taistelleita naisia vihattiin todella syvästi. Tätini, joka on ihan ehta misogyyni, jaksaa aina kauhistella naissotilaitten raakuuksia.

Blogimaailmassa tasa-arvo-, feminismi-, ja sukupuoliasiat tuntuvat kuohahtavan helposti hyvin sotaisaksi sopaksi tavalla, jota kukaan tuskin toteuttaisi kasvokkain. Minulla on vastaavia kokemuksia irkistä, jossa mielipiteet ja argumentit saattoivat pelkkien ennakko-oletusten takia kärjistyä suorastaan loukkaaviksi. Nettikeskustelussa olkinuket ja ad hominemit sinkoilevat, ja vastapuolet linnoittautuvat yhä jykevämmin omiin poteroihinsa. Itse olen jotenkin kauhean väsynyt sotimiseen, josta en ole alun perinkään piitannut. Kun minuun feministinä ahdetaan väkisin olettamuksia, yritän oikoa niitä, mutta jos oikominen ei mene perille, that's it. Minuun on toistuvasti esimerkiksi yritetty lyödä leimaa, jonka mukaan en uskoisi naisissa ja miehissä olevan mitään eroa. Leima saattaa johtua juuri siitä, etten erikoisemmin välitä essentialismista, pidän sitä sekä miesten että naisten kannalta haitallisena, luutunutta sukupuolikäsitystä uusintavana näkemyksenä. Uskon ja NÄEN, herrajumala, että naisissa ja miehissä ON eroa. En vain aina koe sen eron painottamista kauhean oleellisena, haluaisin edes joskus keskustella sukupuolineutraalisti (joka lienee mahdotonta). Omaa naiseuttani ei vähennä se, että en jatkuvasti halua esiintyä sukupuoliolentona (tässä mielessä nettikeskusteluissa on ehdottomasti puolensa, tarvittaessa voi valita neutraalin nikin, jolloin kanssakeskustelija ei ole heti ahtamassa toista tiettyyn viitekehykseen.) Toisaalta en kyllä halua feikata miestä (sukupuolineutraalihan on noin lähtökohtaisesti mies, koska mies on sääntö, nainen poikkeus :P) ihan periaatesyistä.

Olen jo pitkään pyrkinyt ottamaan feminismikeskustelussa esiin miesten alistamisen, etenkin miesten kanssa keskustellessa ;) Useimmat sukupuoluluutumat alistavat yhtä lailla miestä, joskus jopa pahemmin. Esimerkiksi seksuaalisuuteen, kyvykkyyteen ja kyltymättömyyteen liittyvät odotukset miesten kohdalla ovat varmasti raskaita. Olen muutenkin sitä mieltä, että miehen seksuaalisuus on paljon haavoittuvampi kuin naisen (saa väittää vastaan jos on eri mieltä!). Tai se, ettei mies joidenkin mukaan saa näyttää tunteita kuin ilo-vitutus-seksuaalinen halu-skaalalla. Ystäväni, jolla on kaksi lasta, kertoi, että juhlissa tyttö saa ihailua pelkästään olemalla olemassa "voi miten hurmaava mekko, ja ihanat silmät, hymyile sedälle" mutta pojan pitää seistä päällään ja tehdä taikatemppuja saadakseen saman ihailun. Ammattikasvattajana ja muutenkin fiksuna ihmisenä ystäväni näki heti tilanteen haitallisuuden kummankin lapsen kannalta. Eri asia vain, miten isovanhemmille saa sanottua asian hienotunteisesti.

Uu beibi, en enää tiedä minne kirjoitukseni vie. Huolimatta ajoittaisesta tuskastumisestani sukupuoli- ja sukupuoliroolikeskusteluun käyn joskus myös rakentavia sellaisia. Joskus on jopa käynyt niin, että on löydetty konsensus ja kumpikin osapuoli on joutunut antamaan vähän periksi ja tinkimään (tinkiminen on oikeasti kivaa silloin kun sen tekee vilpittömin mielin). Sukupuolikeskustelu ei lopu ikinä, ja keskustelun muodoista juuri sukupuolikeskustelussa on tavattoman helppoa luisua alkeellisiin olettamuksiin, laveisiin yleistyksiin ja kärhämöintiin. Tietty jännite on aina läsnä. Olisi kuitenkin ilo nähdä (ja osallistua) hedelmälliseen sellaiseen, ilman outoa perheriidan makua.