Rakkaudella, Maire

Eilinen taideanti jäi Kallio-painotteiseksi. Nalleinstallaatio, homoemo-dj, Gato Negroa ja Painobaari kotimatkalla. Suunnitelmissa oli harrastaa artsua vähän laajemminkin, mutta tofu-pesto-salaatti ja mutakakku (orkkunamppaa) vangitsivat sörkkalaiseen penthouseen pitkäksi aikaa.

Huomenna 29-vuotispartee. Piirakat pakkasessa, kaalisalaatti jääkaapissa. Tunnollisuuteni ja ajoissaolemiseni oirehtii aina tällaisissa ei-niin-oleellisissa asioissa, kuten juhlien järjestämisessä. Askartelen aina joulukortitkin kuukausia etukäteen valmiiksi, mielihyvästä loistaen. Nyt minulla on odottamassa vastaavanlainen kiva projekti, kalenterin päällystäminen kollaasimaiseksi pienoistaideteokseksi. Säästelen sitä sopivalle hetkelle, kalenteria ei sovi päällystää hätiköiden! Aloitan työväenopistossa keramiikan, siellä päässen purkamaan jatkuvaa paskartelunhimoani. Maalaan säännöllisen epäsäännöllisesti, valokuvaan, photoshoppaan. Liiman, saksien, paperimassan, maalien ja vastaavien kanssa puljaaminen on kuitenkin ihan erityisellä tavalla tyydyttävää, ehkä "maallisemmin" kuin öljyvärimaalaus, jossa ainakin uskottelee itselleen luovansa jotain spektaakkelinomaista (huomatakseen taas maalanneensa punasävyisen lähikuvan orkidean sisältä, joka näyttää sopivasti naisen sukuelimeltä mutta ei kuitenkaan, voisin ehkä ihan oikeasti jo päästä tästä aiheesta eteenpäin).

Lainasin kirjastosta Veikko Aaltosen elokuvan Rakkaudella, Maire. Tarkoitus oli katsella sitä juhlavalmistelujen ohessa, olenhan nähnyt sen ennenkin, mutta jumiuduinkin sohvalle muutamaksi tunniksi. Maire on keski-ikäinen, yksinäinen edustusrouva joka naukkailee pitkästymiseensä ja kanavoi tunteensa erilaisiin kohtalotarinoihin. Maire lukee lehdestä nuoresta äidistä, jonka poliisimies on taannoin ammuttu ravintolakahakassa. Nuoresta, suurisilmäisestä leskestä tulee Mairen pakkomielteiden kohde. Leski Kirsimari ei kuitenkaan suostu ahtautumaan iäti mustiinpukeutuvan tragediennen hahmoon, vaan haluaa katsoa tulevaisuuteen. Maire ei tätä kestä, ja kuten arvata saattaa, kaikki huipentuu murhenäytelmään.

Maire on surullinen hahmo, rakkauden kerjäläinen. Hän elää muiden elämää täyttääkseen omansa sisällöttömyyttä. Aviomies työskentelee Japanissa, tytär ei soita koskaan, poika luuhaa yöt ulkona. Eeva Litmanen esittää Mairen syöksykierteen kerrassaan loistavasti, kaikki voimattoman itkun, humalaisten äkkiraivareiden ja huokuvan myötäelämisen vuoristoradat. Kuten myös lopun tiukkahuulisen päättäväisyyden. Mairessa on muuten myös aivan mieletön musiikki, Mauri Sumenin säveltämä. Myös kuvaaja ja leikkaaja ovat olleet todellisia kuvataiteilijoita, jokainen viipyvä kuva on värien ja sommittelun puolesta harkittu ja tasapainoinen. Mairen kylmä westendiläinen edustuslukaali ja Kirsimarin iloisenkirjavansekava nuori koti keskeneräisellä asuinalueella muodostavat hienot taustat päähenkilöille. Puhumattakaan nyt epäonnisesta, nujertuneesta poliisintappajasta, joka on saanut uuden alun Tammisaaren svenskatalande puutaloidyllissä.

Sain L:ta synttärilahjaksi punakiviset korvakorut (iih!) ja kaulakorun jossa on punaisia pimpuloita ja kohokuvioinen pyörylä ja timangeja (iik!). Korujahan ei siis voi olla liikaa, ei vaan voi. Tiedän joidenkin suhtautuvan samalla tavalla kenkiin. Kengissä on tietysti olemassa edes etäinen hyötymomentti (ihminen tarvitsee kenkiä tepsutellessaan ulkona) mutta korut mahtuvat toisaalta pienempään tilaan.