Takaisin hymymaassa

Kiitos ja halaus kaikille edellistä postaustani kommentoineille, olette ihania! Tunnelmakäyrä alkoi hetimiten nousta, kun sain angstattua pahimmat tunnot tekstinä ulos. Minulla on äitini temperamentti, kun pohjamutiin mennään, sinne mennään syvälle ja itketään ja soimataan itseä. Mutta aika nopeasti sieltä taas noustaan ja nähdään elon valoisat puolet. Kuten kommenttiloodassa sanoinkin, olen kyllä pohjimmiltani optimisti ja uskon asioiden sutviintuvan.

Kävimme vuorokauden intensiivimökkeilyllä Kirkkonummella. Löysin sieltä aivan loistavan kirjan nimeltään Sukupuolielämämme vuodelta 1945. Sen on kirjoittanut Fritz Kahn-niminen gynekologi ja taiteilija (?). Kirja avautui itsestään mies-nainen-kuvaparin kohdalta, jossa miehen ominaisuuksiksi oli lueteltu mm kapeat reidet ja "äly ja toimintavoima vallitsevat", sekä naisen ominaisuuksiksi paksut reidet ja "tunteet ja uhrautumishalu vallitsevat". Hilpeässä kuvaparissa oli kyllä ainakin omalta kohdaltani totuuden siemen, vaikka toivoakseni omassakin päässäni vallitsevat joskus myös äly ja toimintavoima.

Vaikka kirja oli luonnollisesti pahasti vanhentunut niin tasa-arvon kuin lääketieteenkin kannalta, oli siinä myös aika moderneja näkemyksiä. Syntyvyyden säännöstelyä suositeltiin lämpimästi, ja esitettiin siihen monia, osin vanhentuneita keinoja. Kahn suositteli coitus interruptusta hyvänä ehkäisymenetelmänä. (Syvältä kumpuavalla kokemuksen rintaäänellä voin sanoa, että väite on kukkua). Sen sijaan coitus intin henkis-eroottiset vaikutukset nähtiin negatiivisena, "on kuin viulistilta kesken loppuhuipennuksen katkeisi kieli, ja hän joutuisi viheltämään aarian loppuun." Taidatkos tuon paremmin sanoa. Sikiönlähdettämisestä puhuttiin paljon, vaikka Kahn piti aborttia julmana toimenpiteenä puhuen kohdusta hyvin lyyriseen sävyyn, hän tuntui kannattavan abortin laillistamista.

Kykenemättömyydestäkin oli oma, pitkä lukunsa. Aviollisen kykenemättömyyden yhtenä syynä Kahn piti seksielämän arkistumista. Lääkkeeksi suositeltiin toisen huomioon ottamista esimerkiksi kynttiläillallisen ja kauniin ehostuksen muodossa. Kahnilla on aivan ehdottomasti pointti, pitkän parisuhteen bed death on parhaiten vältettävissä sillä, ettei ala pitää kumppania itsestäänselvyytenä. Kirjassa vastuu vireästä seksielämästä sälytettiin vaimon harteille: "Naisen on opittava ymmärtämään, että hänen todellinen kutsumuksensa ei ole maistella kaikkia taiteita ja tieteitä, ja ajattelemattomasti matkia miesten aikaansaannoksia, vaan että luonto on määrännyt hänelle aivan erikoisen naisellisen ja täysin epämiehekkään elämänradan jota hänen on kuljettava tullakseen todella onnelliseksi ja jonka vaiheet ovat: rakkaus - avioliitto - äitiys - lastenkasvatus."

Kirja oli hauska reliikki, epätasa-arvoisille ja rasistisille jutuille voi näinä maailmanaikoina ja tässä maailmankolkassa jo hymähtää. Hieman kylmäävää tosin on, että Kahn itse juutalaisena tuntui kannattavan jonkinlaista rodunjalostusta, hän ei pahemmin arkaillut puhua tyhmistä, liikaa lisääntyvistä ihmisistä verrattuna älykkäisiin, säädellysti lisääntyviin ihmisiin. Tuo "tyhmät lisääntyvät liikaa"-retoriikkahan on tuttua monenkin nykyeugenikon puheista.

Pitävätköhän puheet maalaisilmasta paikkansa? Olen jo viitenä kesänä huomannut, että mökkiolosuhteissa sekä nukuttaa, nälättää että seksittää aivan jatkuvasti. Nukuttaminen voi selittyä silläkin, että jokapäiväisiin toimenpiteisiin, kuten ruuanlaittoon ja tiskeistä huolehtimiseen menee huomattavan paljon aikaa. Puhumattakaan nyt kaikista puhdetöistä, joita riittää. Kävin myös uimassa, vesi oli linnunmaitoa, järven äänet vienoja. Matkalla rannalle tieltä löytyi litteäksi kuollut kyylapsi, pieni raukka, liian nuori välttämään nelipyöräistä hirviötä. Samaisella nelipyörähirviöllä mekin mökille matkasimme tosin. Olen jo jonkun aikaa ajatellut kirjoittaa autoista ja ajamisesta. Autoilu on jo itsessään minulle hiukan traumaattista, ajoin kortin pari vuotta sitten, mutta en suostu vieläkään ajamaan, inhoan ja pelkään ratissa oloa. En ole kyennyt omaksumaan rutiinia. Kun vanhempani muuttivat lähiöstä keskustaan, heidän autonsa muutti pihallemme. Punavuoressa autoa ei tarvitse eikä kannata edes säilyttää. Kätevä ratkaisu; kumpikin osapuoli pääsee käyttämään autoa tarvittaessa, mutta suurimman osan aikaa se viettää hiljaiseloa pihlajan alla. Käytämme autoa isojen hankintojen kuljetteluun ja mökkireissuihin, vanhemmat suunnilleen samaan. L käy luonnollisesti julkisilla töissä, samoin minä silloin kun töitä on. Auton kyydissä on mukavaa istua, mutta en ole koskaan omaksunut autoelämäntapaa lainkaan, enkä kyllä aiokaan. Vaikka ajamispelkoni tuntuukin tavallaan tyhmältä, se on toisaalta äärimmäisen tehokas vastalääke autoistumista vastaan. Ei tule tilannetta, jolloin lähtisin jonnekin autolla "koska sillä pääsee nopeimmin". Päivittäisiä ärrinmurrin-hetkiäni on katsoa bussipysäkillä, kun ohitse jyrää kolonnakaupalla henkilöautoja, joissa on tasan yksi matkustaja. Peevanan Espoolaiset autofanit, ettekö tiedä että Tapiolasta pääsee bussilla yhdeksässä minuutissa Helsingin keskustaan :) Ja bussissa voi esimerkiksi juoda kahvia, lukea uutislehtä tai perehtyä lempiromaaniin. Itse olen niin aamutorvi, että en varmasti edes voisi herättyäni istua rattiin, nuokun mielummin bussissa ja tuijotan aamusumua.

Syyllisyydestä vielä: se on päivittäinen vieraani. Kannan syyllisyyttä vähän kaikesta. Odotusten täyttämisestä, maailmantilanteesta, omista elintavoista ja sellaisesta. Olen ajatellut taas aktivoitua kansalaisvaikuttamisen suhteen, mennä mukaan järjestötoimintaan. Aion myös alkaa luovuttaa verta. Ajatus vähän karmaisee, mutta kaipa sen karmaisun voittaa. Verenluovutuksessa on samaa viehättävää maanläheistä konkreettisuutta kuin vaikka kulutusvalinnoissa tai vegetarismissa. Addressit ja mielenosoitukset, vaikka tärkeitä vaikutusmuotoja ovatkin, tuntuvat usein jotenkin epämääräisiltä ja katoavilta.

Istuimme äsken parvekkeella elokuun mustassa, tuoksuvassa yössä. Naapuritalosta soi Olavi Virran laulama Hopeinen kuu. Olo tuntuu taas kovin onnelliselta.