tiistaina, elokuuta 29, 2006

Pikkukukkaroiden vaellustaipumuksesta

Sain sivusynttärilahjaksi J:ltä nahkaisen etnopikkukukkaron punaista nahkaa. Päälahja oli kultakiemurainen lyhty. Laitoin pikkukukkaron toistaiseksi asumaan eteisen krääsähyllyyn, jossa asuu muitakin pikkukukkaroita. Siellä on äidin vanha tunisialainen, kirjailtu nahkapikkukukkaro erikoisella avaamismekanismilla, sekä Nassun Guatemalasta tuoma virkattu aurinkopikkukukkaro.

En oikein osaa käyttää pikkukukkaroita (paitsi nassukukkaroa joskus). Lompakon kolikkotasku nyt vaan on kätevämpi, ja satunnaiset hilut kulkevat jossain kassin pohjalla. Lapsena pikkukukkaro oli ensimmäinen askel omaan talouteen. Muistan pyytäneeni viikkorahat aina kolikoina, ja tuohtuneeni, kun isä ehdotti niiden vaihtamista seteliksi. Yksi ensimmäisistä pikkukukkaroistani oli mummolta saatu keltainen tipukukkaro, jossa oli muoviset, pyörivät silmät ja plyymiä. Se oli ostettu Tiimarista, kaupasta joka oli pikkukaupunkilaiselle hienouden huippu.

Löysin arkistoja siivotessani muutaman vanhan pikkukukkaron. Eräs pikkukukkaro oli Mikki-hiiren naaman muotoinen ja Pariisista. Muistan käyttäneeni sitä aikani, kunnes se nuhjaantui pahasti. Sisältä löytyi vanhaa rahaa. Löytyi myös pienenpieni, nahkainen pörssi-tyyppinen pikkukukkaro, jossa lukee PORI, ja joka sisälsi vielä vanhempaa rahaa.

Kun nykyistä asuntoamme perattiin perikunnan toimesta, löytyi jostain laatikon pohjalta aivan hurmaava, kultahelminen, silkkivuorinen pikkukukkaro. Ihastelin pikkukukkaroa muutaman vuoden, se pyöri osana jotain harmoniseksi tarkoitettua asetelmaa ja tipahteli lattialle. Se oli paitsi syötävän soma, myös totaalisen epäkäytännöllinen, helposti särkyvä ja tilaa vievä. Viime jouluna annoin sen H:lle, joka on, jos mahdollista, vielä harakampi kuin minä. H oli kultapörsäänsä jokseenkin myyty. Pikkukukkaroita voi muutenkin lahjoitella vapaasti eteenpäin, lahjan alkuperäisen antajan siitä loukkaantumatta. Näyttelyni avajaisissa sain vanhempien tutuilta taas sivulahjana kerrassaan kauniin, punasilkkisen ja kilisevän pikkukukkaron. Ihastelin sitäkin aikani ja pidin visusti tallessa; kissalle sen kilikiliääni oli täysin vastustamaton. Loppukeväällä, kun R:llä oli vaikeaa, annoin sen hänelle piristyslahjaksi, auttoi vissiin ainakin hiukan. Luultavasti ihailen uusinta pikkukukkaroani jonkun aikaa, ja annan sen sitten eteenpäin.

Lompakot ovatkin ihan eri juttu, ne tulee käytettyä loppuun ja ainakin itse säästän ne muistoina. Vanhin tallessa oleva lompakkoni on about vuodelta 89, valkoista tekonahkaa, lävistetty kammottavin toimistoniitein ja liimattu täyteen hevosten kuvia ja tuppoja häntäjouhista (!). Sitä seurasi virolainen, kirjailtu nahkalompakko, jonka erityisiä ansioita oli pieni peili. Se tuoksuu edelleen luultavasti siltä, jota jotkut kutsuvat "rakkaaksi ryssänhajuksi". Teininä ja parikymppisenä suosin vakaasti etno- ja hamppulompakkoja. Lemmikkini oli intialaisesta kankaasta tehty nyssykkämäinen, punasävyinen ja paljettinen lompsanpussukka, josta vuosi vuodelta harotti yhä enemmän langanpätkiä. Useimmista hamppulompakoista pankkikortit purskahtelivat pihalle ja kolikkotaskun vetskari keräsi hampaisiinsa lankanöyhtää. Nyt olen jo muutaman vuoden käyttänyt äidiltä perittyä nahkalompsaa, joka on toiminut täydellisesti. Se on uskottava (ei tosin katu-) ja sievä, pitää pintansa ja vetää suuret määrät kuitteja.

Kirjastolta oli tullut eilen kiva viesti, kaikki viisi varaamaani kirjaa olivat saapuneet Omenaan. Olen siis viettänyt blogi-hiljaisuutta jo mitä... pari päivää? Hui!

6 kommenttia:

  1. Jee, minä(kin?) olen pussukkafriikki. Jossain vaiheessa tauti äityi niin, että ystävät kielsivät minua ostamasta jotain sadatta uutta ihanaa pientä kimaltelevaa pussukan pullukkaa, jos satuimme yhdessä kauppoihin.

    Taiturimaisesti ommeltu kankainen/nahkainen pienuus ja lokeroiden tarjoamat mahdollisuudet säilöä ja kuljettaa jotakin vielä pienempää näppärästi mukana, riittävät fetissiksi kohdallani.

    Olen tosin ollut jo aika pitkään kuivilla, jopa siinä määrin, että en ole löytänyt varastoistani uudehkolle kameralleni sopivaa suojaa. Ja se on oikeastikin hyvä syy hankkia uusi. Hmm.

    Tuota, tämä. Aamukofeiini kiertää vielä veressä tuoreena, huoh.

    VastaaPoista
  2. Mmm, pussukat! Niissä on tosiaan jotain taiturimaista, pieneen tilaan on saatettu saada monia eri taskuja, lokeroita ja vetoketjuratkaisuja. Eikä niin nerokkaita innovaatioita oikein voi välttää, kun alkaa ajatella mitä kaikkea pienenpieneen lokeroon voi laittaa. Kimaltava pussukka, jonka sisällä on huulipuna ja pikkukukkaro, oih.

    Pidin aikoinaan kännykkää laukussa sellaisessa kiiltävässä hippimäisessä pussukassa. Pussukka oli hieno, mutta puhelimeen vastaamiseen meni aina huomattavan paljon aikaa, kun se piti tonkia ensin laukusta ja sitten pussukasta.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi5:54 ip.

    Olen läpikäynyt ihmeellistä naisaikuisjutskaa. ostelen kummallisia minun mielestäni supernaisellisia juttuja ja tunnen heti olevani OIKEESTI NAINEN. ;-)Tämän seurauksena ostin Kreetalta kesällä naisaikuislompakon. Julistin V:lle, että tällainen sen olla pitää, kun nyt kerraan olen jo aikuinen nainen (hihittää). Ihmeekseni V tiesi minkälainen on naisaikuislompakko - hänenkin mielestä sellainen KUULUU olla kaikilla oikeilla naisilla! Kaikille nyt vielä selvennykseksi: se on sellainen iso, oikeaa nahkaa, sisusta hienoa satiinikangasta, seteleille omat lokeronsa (kovat välilevykkeet väleissä), kolikoille sellainen osio, joka ei mene kiinni vetoketjulla vaan kultaisella napsusysteemillä (juu, tuo on virallinen nimitys tuolle kiinnitysmuodolle). Aina kun menen kassalle lompakkoni kanssa ja napsauttelen kolikkolaaria auki tärkeän näköisenä, koen olevani tosinainen. Vielä kun olen saanut kasvatettua pitkät kynnetkin! :) Vaukkis......
    Nimim. Aina jotenkin homssuisen oloinen, mutta wannabe siisti ja selkeä "asiat järjestyksessä"-lady

    VastaaPoista
  4. Joo, napsusysteemi kuuluu naislompakkoon! Minulla on hopeanvärinen napsusysteemi ja jämäkät korttitaskut. Olen jo vuosia yrittänyt tehdä tyylistäni vähän jämptimpää ja aikuis-naisellisempaa. Aika tuloksetta tosin, minulla on ihan liikaa ryppyisiä salsahameita ja liian vähän bleisereitä siihen hommaan :) Tyylin muokkaaminen on muutenkin yllättävän vaikeaa, jotenkin sitä aina hankkii samantyyppistä asustetta ja vaatetta. Tyylin JALOSTUMINEN kypsemmäksi onkin sitten eri asia...sitä odotellessa!

    VastaaPoista
  5. Anonyymi3:01 ip.

    Pussukkafriikki täälläkin ilmoittautuu. Niitä nimittäin piisaa ja parastahan on juuri tuo mainitsemasi eteenpäinlahjoittaminen. Minä käytin aikoinaan marimekon pieniä kangaspusseja ja sittn kun tuli aikuinen nainen-vaihe, ostin kummallisesta kumimateriaalista tehdyn Marimekon rahapussin, jossa on neppari, yksi tasku ja täysin mahdoton kolikkotasku vetskarilla. Aina, kun olin käyttänyt yhden(niitä oli ihana pureskella sen matskun takia!) loppuun, ostin uuden samanlaisen, kunnes siirryin taas kiina-kaupan vetskaripussukoihin. Lisäksi minulla on tekonahkainen filofax-tyyppinen systeemi, josta on vetskari rikki ja joka pursuaa tavaraa(ei koskaan rahaa) ja leviää laukunpohjalle.
    Pussukat on silti fantastisia!
    -minh-
    P.S. Uusi blogipohjasi on tosi hieno!

    VastaaPoista
  6. Minh, kiitos, pohjaa oli hauska askarrella (tärkeämpien hommien välttely on aina kivaa!)
    Innostuin kerran sellaisesta wannabe-filofax-jutusta. Se oli tavallaan tosi kätevä, mutta aloin vältellä sen mukanapitoa kun se tuntui vievän laukussa liikaa tilaa, ja siirryin vaivihkaa pieneen halpiskalenteriin. Haluaisin aina ostaa Solidaarisuuskalenterin, mutta ne kasvavat kokoa vuosi vuodelta ja vievät kohta saman tilan kuin keskikokoinen kirja. Ja nykyiseen laukkuuni mahtuu kaiken jokapäiväisen stuffin lisäksi kirja juuri ja juuri...

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!