Pikkukukkaroiden vaellustaipumuksesta

Sain sivusynttärilahjaksi J:ltä nahkaisen etnopikkukukkaron punaista nahkaa. Päälahja oli kultakiemurainen lyhty. Laitoin pikkukukkaron toistaiseksi asumaan eteisen krääsähyllyyn, jossa asuu muitakin pikkukukkaroita. Siellä on äidin vanha tunisialainen, kirjailtu nahkapikkukukkaro erikoisella avaamismekanismilla, sekä Nassun Guatemalasta tuoma virkattu aurinkopikkukukkaro.

En oikein osaa käyttää pikkukukkaroita (paitsi nassukukkaroa joskus). Lompakon kolikkotasku nyt vaan on kätevämpi, ja satunnaiset hilut kulkevat jossain kassin pohjalla. Lapsena pikkukukkaro oli ensimmäinen askel omaan talouteen. Muistan pyytäneeni viikkorahat aina kolikoina, ja tuohtuneeni, kun isä ehdotti niiden vaihtamista seteliksi. Yksi ensimmäisistä pikkukukkaroistani oli mummolta saatu keltainen tipukukkaro, jossa oli muoviset, pyörivät silmät ja plyymiä. Se oli ostettu Tiimarista, kaupasta joka oli pikkukaupunkilaiselle hienouden huippu.

Löysin arkistoja siivotessani muutaman vanhan pikkukukkaron. Eräs pikkukukkaro oli Mikki-hiiren naaman muotoinen ja Pariisista. Muistan käyttäneeni sitä aikani, kunnes se nuhjaantui pahasti. Sisältä löytyi vanhaa rahaa. Löytyi myös pienenpieni, nahkainen pörssi-tyyppinen pikkukukkaro, jossa lukee PORI, ja joka sisälsi vielä vanhempaa rahaa.

Kun nykyistä asuntoamme perattiin perikunnan toimesta, löytyi jostain laatikon pohjalta aivan hurmaava, kultahelminen, silkkivuorinen pikkukukkaro. Ihastelin pikkukukkaroa muutaman vuoden, se pyöri osana jotain harmoniseksi tarkoitettua asetelmaa ja tipahteli lattialle. Se oli paitsi syötävän soma, myös totaalisen epäkäytännöllinen, helposti särkyvä ja tilaa vievä. Viime jouluna annoin sen H:lle, joka on, jos mahdollista, vielä harakampi kuin minä. H oli kultapörsäänsä jokseenkin myyty. Pikkukukkaroita voi muutenkin lahjoitella vapaasti eteenpäin, lahjan alkuperäisen antajan siitä loukkaantumatta. Näyttelyni avajaisissa sain vanhempien tutuilta taas sivulahjana kerrassaan kauniin, punasilkkisen ja kilisevän pikkukukkaron. Ihastelin sitäkin aikani ja pidin visusti tallessa; kissalle sen kilikiliääni oli täysin vastustamaton. Loppukeväällä, kun R:llä oli vaikeaa, annoin sen hänelle piristyslahjaksi, auttoi vissiin ainakin hiukan. Luultavasti ihailen uusinta pikkukukkaroani jonkun aikaa, ja annan sen sitten eteenpäin.

Lompakot ovatkin ihan eri juttu, ne tulee käytettyä loppuun ja ainakin itse säästän ne muistoina. Vanhin tallessa oleva lompakkoni on about vuodelta 89, valkoista tekonahkaa, lävistetty kammottavin toimistoniitein ja liimattu täyteen hevosten kuvia ja tuppoja häntäjouhista (!). Sitä seurasi virolainen, kirjailtu nahkalompakko, jonka erityisiä ansioita oli pieni peili. Se tuoksuu edelleen luultavasti siltä, jota jotkut kutsuvat "rakkaaksi ryssänhajuksi". Teininä ja parikymppisenä suosin vakaasti etno- ja hamppulompakkoja. Lemmikkini oli intialaisesta kankaasta tehty nyssykkämäinen, punasävyinen ja paljettinen lompsanpussukka, josta vuosi vuodelta harotti yhä enemmän langanpätkiä. Useimmista hamppulompakoista pankkikortit purskahtelivat pihalle ja kolikkotaskun vetskari keräsi hampaisiinsa lankanöyhtää. Nyt olen jo muutaman vuoden käyttänyt äidiltä perittyä nahkalompsaa, joka on toiminut täydellisesti. Se on uskottava (ei tosin katu-) ja sievä, pitää pintansa ja vetää suuret määrät kuitteja.

Kirjastolta oli tullut eilen kiva viesti, kaikki viisi varaamaani kirjaa olivat saapuneet Omenaan. Olen siis viettänyt blogi-hiljaisuutta jo mitä... pari päivää? Hui!