Mustattu telkku

Nyt se sitten tapahtuu, televisio pimenee. Tänään se vielä avattiin puoli yhdeksältä, Simpsoneita varten. Kalliossa asuessa olemme katsoneet telkusta yhdessä vain juurimainittua sarjaa, kesällä tosin katsoin uusittua Tahdon asiaa, mahdollisesti parasta suomalaista ihmissuhdekomediaa ikinä. Olen vähitellen vieroittunut teeveen katselusta, asiaan vaikutti paljon neliöstä(!) kaksioon muuttaminen, makuuhuone kun on molempien aluetta, eikä ole kovin diskreettiä häiritä toista melulla ja visuaalisella ärsytyksellä. L ei ole ikinä omistanut televisiota ja se, että sain ylipäätään yhteen muuttaessamme tuoda kotiin töllön, vaati jonkinlaista viivytystaistelua. Itse asiassa yksi monista syistä, miksi alunperin L:n rakastuin, oli juuri hänen vastenmielisyytensä telkkua kohtaan, yhdistettynä valtavaan kirjahyllyyn. En itsekään ole koskaan ollut mikään himokatsoja, mutta yksin asuessani seurasin ainakin paria draamasarjaa. En pidä sitä mitenkään pahana tai typeränä, veltto nettisurffaus ei hirveästi telkunkatsomisesta eroa, ja absurdia kyllä, yksin asuessa teeveestä oli seuraa. Omillani asuessa minulla oli nolo tapa avata televisio kotiin tullessa, kaipasin tasaista taustaääntä jota ei tarvitse tarkasti kuunnella, jonkinlaista äänipatjaa. Hassua näin jälkeenpäin ajatella, kuinka riippuvainen sitä oli silkasta melusta, nykyään taustamökä on mielestäni lähinnä ahdistavaa. Jos nykyään kokkailen tai siivoilen yksin keittiössä, kuuntelen Radio Helsinkiä (paitsi jos sieltä tulee räppiä tai heviä) mutta pääosin äänimaisema kotonamme muodostuu kummallekin mieleisestä musiikista. Olin taannoin kylässä kodissa, jonka olohuoneessa mäikäsi jättiteevee ja vielä sen lisäksi joku poppiradio, se oli yllättävän ahdistavaa, etenkin kun meitä oli paikalla useampi ihminen, taustaäänimaisemaksi olisi riittänyt silkka hiljaisuus tai joku rauhoittava musiikki.

En varmaankaan voisi luopua televisiosta näin kivuttomasti, ellei monia mieleisiä audiovisuaalisia teoksia saisi dvd:llä. Sain juuri kirjastosta viestin, jonka mukaan puolitoistavuotinen odotukseni Mullan alla -sarjan viidenteen tuotantokauteen on vihdoin päättynyt. Kyseinen sarja tuli aikoinaan televisiosta, heräsin siihen melko myöhään, mutta olin lopulta aivan innoissani. Kolmas tuotantokausi auttoi minua toissa syksynä parin tuskaisen työttömyysviikon yli (ehkei tv-sajaeskapismi ole kovin terve keino pidemmän päälle, mutta välittömänä unohduksena se puoltaa paikkaansa vaikkapa ryyppyputkeen verrattuna). Tänään huomasin sattumalta, että huomenna esitetään Laivauutisia, elokuva, josta muistan pitäneeni paljon. Harkitsin hetken pyytäväni vanhempiani ottamaan sen nauhalle, mutta sitten ajattelin, että saan kyseisen leffan käsiini lähivuokraamosta, kirjastosta tai oikeastaan mistä vaan halutessani nähdä sen. Ylipäätään vapautuminen jo siitäkin, että olisi kotona mielellään viimeistään puoli yhdeksältä on äärettömän helpottavaa, saatikka että vakavissaan alkaisi suunnitella menonsa jonkun tiettynä päivänä tiettyyn aikaan tulevan ohjelman mukaan.

Huomaan olevani jossain määrin snobi television katselun suhteen. Kun töissä aletaan puhua teeveeohjelmista, painan katseeni syvemmälle lehteen. Tiedän, että meillä on muitakin teeveettömiä, jotkut heistä sitä avoimesti "tv sucks"-linjalla. Itse ajattelin ottaa asian puheeksi vasta kysyttäessä, en halua mitään erikoishuomiota, etenkin kun olen kohdannut jo pari aivan aidosti järkyttynyttä reaktiota kertoessani päätöksestämme olla ostamatta digiboksia. En tuomitse teeveenkatselua, harvinaisen perusteetontahan se olisikin, olen itse elänyt koko elämäni teeveen kanssa, mutta pidän sellaista passiivista kaikenkatsomista ja kaikkiin mahdollisiin sarjoihin koukuttumista jotenkin henkisesti laiskana. Ymmärrän kyllä toisaalta, että monen ihmisen työelämä on niin rankkaa, ettei kotona riitä rahkeita minkäänlaiseen oma-alotteisuuteen. Suvussani on eräs fiksu ja mukava pariskunta, jonka molemmat osapuolet ovat äärettömän uratietoisia ja muutenkin varsinaisia sporttimaistereita. Heillä on pelkistetyn tyylikkäässä olohuoneessaan jättimäinen kotiteatteri ja monimetrinen valikoima b-luokan tv-sarjoja dvd:llä. Ensimmäistä kertaa järjestelyt nähdessäni olin jokseenkin hämmästynyt, etenkin kun kirjahyllykin koostui lähinnä sarjakuvista (enkä nyt puhu mistään indie-lesbo-sarjiksista). Sitten tajusin, että näiden ihmisten elämä on niin hektistä, että kotielämä pyhitetään aivojen narikoimiseen. Samalla kiitin onneani, etten ole sillä tavoin kunnianhimoinen, mikään työ ikinä ei voisi täyttää minua niin, etten jaksaisi vapaa-ajalla kokea löytämisen ja vaivannäön riemua.


Tämän postauksen on omistettu Lumikselle, joka kutsui minut tänään Facebook-yhteisöön nimeltä Bistro Kampissa. Vietin viimeisen työtuntini hohottamalla holtittomasti sananmuunnos-kuva-arvoituksille. Oletteko ikinä esimerkiksi huomanneet, millainen sananmuunnos KANTASOLU oikeastaan on? Olen tänään antanut itsestäni työpaikalla varmaan aivan poikkeuksellisen tasapainoisen kuvan; aamupäivällä kuuntelin Vuokko Hovatan jumalaista Lempieläimiä-levyä silmät kostuen erityisesti Syleily-kappaleesta (ja päättänyt vihdoin kirjoittaa sen kauan harkitun fanikirjeen Aulikki Oksaselle) ja iltapäivällä kikatin Janis Petkelle. Olen aina perjantaisin poikkeuksellisen altis kaikelle, tulevaa viikonloppua ja sen kivuuksia odottaessa. Onneksi tänään emme saaneet skumppaa (toisin kuin aika usein), olisin yhden lasin nousuissa tipahdellut lattialle perjantain hervottomassa ilossa.

Pieni punainen mökki

Lauantaina on ihana ilma, niin ihana, että sitä painaa tietoisesti aiheellisen ahdistuksen helmikuussa alkavasta keväästä ja Torkkelinkadulle parkkeeratuista kaupunkimaastureista jonnekin mielen pohjille ja tepastelee hymyillen mäen yli (huomaten samalla, että kotikadulla on sellainenkin paikka kuin Kristillinen Työväenydistys) metrolle. Itäkeskus on muuttunut sitten viimenäkemän, koen oudon lapsuudenkoti-flashbakin (vaikka en ikinä asunut vanhempieni Puotilan-kodissa) kun kulmat ovat samoja, mutta liikkeet uusia ja vanhojen bussiaikataulutelkkareiden tilalle on vaihdettu hienot littunäytöt. Vanhemmat odottavat kävelysillan luona, äiti naputtaa tutusti kaulahuivittomuudesta (se on laukussa hei!), isä on teettämässä avaimia mökkiin.

Kävelysiltaa Itäväylän yli, portaat alas poppelikujalle, tien yli ja munalukolla suljetusta portista sisään. Seisomme hedelmännimisten polkujen risteyksessä, joka puolella on pieniä, harjakattoisia, helakanvärisiä mökkejä, talviuinuvia mutta hellästä hoidosta kertovia puutarhoita, pihatonttuja ja timpurin taidonnäyte-portteja. Meidän mökkimme portissa on peltisiä lumpeita, polkua kehystävät valkoiset pylväät. Itse mökki on punainen ja valkopuitteinen, kuistin ikkunassa pitsiverhot. Sisällä ei enää olekaan niin idyllistä, pieni tupa on tupattu umpeen härskeillä 70-luvun oranssi-ruskeilla sohvilla, jotka saattaisivat näyttää retro-mageilta jossain trendibaarissa jossa käy lapsuutensa estetiikkaan uudelleenfiksoituneita nuoria menijäihmisiä, mutta siirtolamökissä ne ovat yksinomaan kauheat. Sen lisäksi tuvassa on muoviselta näyttävä seinäpanelointi, muovisia pääskysiä, koripinnoitteinen kaappi ja runsaasti tekokukkia. Onneksi paneeli osoittautuu oikeaksi puuviiluksi, sen voi siis maalata. Availemme kaappeja, kurkimme nukkumavintille. Mökki on hämmentävän hyvinvarusteltu jääkaappipakastimineen ja televisioineen (koomista kyllä, meillä ei näy televisio mutta mökillä näkyy).

Joka paikka on täynnä kätevien ja luovien kätten töitä. Valitettavasti nämä käsityöt ovat myös lähes järjestään melko hirveitä ja niissä on selvästi ollut jonkinlaisena johtotähtenä jokapäiväisen tuotteen uudelleeninnovointi. Hyvä idea sinällään, mutta kun toteutus tarkoittaa valkoiseksi maalattuja rekan jarrurumpuja kukkaruukkuina tai viemäriputkista tehtyä soimatonta tuulikelloa, sitä alkaa pälyillä lähintä jätesäkkiä. Tontin nurkasta löydän kummallisen, ruostuneen häkin, jonka sisällä on maalattu, puinen lintu. Se on groteskiudessaan jo hieno, nostan sen pöydälle ja räpsin kuvia. Tutkailen puutarhaa, suunnittelen hyötykasvipenkkejä. Pihassa on luumupuu, oi onnea, ja valkea kuulas sekä runsain mitoin marjapensaita. Mökin etuseinustalla on pioni, pergolaa kiertelevät kärhöt.

Lopulta kylmä alkaa vaivata niin, että jätämme herttaisen pienoismaailman. Mökille on keksitty nimi isovanhempieni 30-luvun ravintolan mukaan, kirjoitusasu erottaa sen kuuluisista helsinkiläishuviloista. Kotimatkalla päässäni surisevat pionit ja brugmansiat, lämpöpenkit ja hernekepit. Yritän toppuutella itseäni: ensimmäisenä kesänä ei kannata ahnehtia liikaa, mökki ei ole suorittamista (ei sillä, että olisin mikään suorittajatyyppi kyllä muutenkaan, enemmän lähinnä haihattelijatyyppi) eikä Roomaa rakenneta yhdessä päivässä jne. Tilaan silti huutonetistä unikkolajitelman ja jaloritarinkannuksia sekä laadin nelisivuista listaa kaikista haluamistani kasveista. Sen hyvän päätöksen olen ainakin tehnyt, etten enää viljele perunaa tai muitakaan normijuureksia, niitä saa halvalla luomuna kaupoista, ja sitä paitsi porkkanan viljeleminen on VAIKEAA! Sen sijaan keskityn mielenkiintoisiin salaattilajikkeisiin ja kurpitsoihin. Ja kvittenikin olisi jännittävä, saskatoonista nyt puhumattakaan...

Sananvapaudesta ja –vastuusta

Vietin yksikätisyys-saikkuni lähinnä katsomalla elokuvia, lukemalla ja rapsuttamalla (oikealla kädellä) kissoja, väliin eksyin kyllä nettiinkin, lukemaan Ulla Karttusen näyttelystä sensuroidun teoksen tiimoilta virinnyttä keskustelua. Noin yleisesti ottaen kykenen nykyään pitämään silmäni erossa nettiväittelyistä, mutta perin pohjin tylsistyneenä kaipasin pikku adrenaliinipiikkiä ja sitähän sain. Luin muun muassa, että ”alastomien lasten kuvien hallussapito on rikos”, no hittolainen, meillä taitaa olla kotona alastonkuvia KAHDESTAKIN eri kersasta, nimittäin minusta ja miehestäni (mitenköhän muuten nykyään suhtaudutaan näihin perinteisiin vauvakuviin, jossa puolivuotias makaa lampaantaljalla ilkialastomana)?

Kysehän on siis Neitsythuorakirkko-nimisestä taideteoksesta, joka sisältää netistä kaivettua lapsipornahtavaa materiaalia. Vaikeaa mennä sanomaan tarkemmin mitä, Karttusen mukaan kaikki on kuitenkin kaivettu mainstream-sivuilta. Olettaisin, että kyse on ns seventeen-pornosta, missä naiset on laitettu high school-tytön näköisiksi letteineen ja koulupukuineen. Ymmärtääkseni Karttusen motiivina oli kritisoida naisten stereotyyppistä esittämistä pornossa ja samalla mainoskuvastossa, tätä perinteistä ”jo kymmenvuotiaille myydään pikkutoppeja”-linjaa. Nimi ”Neitsythuorakirkko” (jota on myös keskusteluissa pidetty aivan nyyh-pahana nimenä, miten pedofiilien uhreja kehdataan huoritella, eikö kukaan ajattele lapsia?? –tyyppistä revittelyä) viittaa selkeästi tähän perinteiseen seksifantasiadikotomiaan, naiseen/tyttöön, joka on samalla viaton ja kiimainen.

Opinnäytetyötäni varten tutkin aika paljon mainos- ja siinä sivussa myös pornokuvaston Lolita-myyttiä. Lopputyöhön kuului myös visuaalinen osuus, Lolita-lainauksista ja kuvista koostuva kollaasi. Pääosassa kuvissa oli täysi-ikäinen ystäväni, jonka ruumista pilkkomalla pyrin todentamaan pikkutyttömäistä esitystapaa, raitasukkaisia sääriä, kirsikkaa puraisevaa suuta ja niin edelleen. Loppuun liitin kuvan ystävästäni luonnontilassa, lyhyttukkaisena daikkina. Käytin kuvissa kerroksellisina elementteinä myös ns preteen-modelseja. Tässä syyllistyin ainakin nykyisen keskustelun valossa aivan epäilemättä lapsipornon levittämiseen=pedofiliaan. Preteen-mallit ovat, kuten nimestä näkee, esipuberteettisia tyttöjä, jotka poseeraavat uima- ja jumppapuvuissa sekä aikuismaisissa iltapuvuissa. Tyttöjen manageri on usein oma äiti. Maksamalla tietyn suuruisen kuukausimaksun, voi tytöistä saada lisää kuvia ja informaatiota. Homma vaikutti mielestäni todella kipeältä touhulta lähinnä siksi, että siinä rahastettiin pikkutyttöjen luontaisella huomion- ja ihailunkaipuulla. En usko alle kymmenvuotiaan tytön tajuavan uikkarista poseeraamista seksuaalisena juttuna, vaikka elkeet olisi omaksuttu alusvaatemalleilta. Aikuinen seksualisoi veikistelevän pikkutytön. Juuri siksi minua karmaiseekin lasten alastonkuviin kohdistuva vaino, siitä tulee mieleen joidenkin homofobikkojen tunteenomainen, oman latentin homoseksuaalisuuden kieltävä raivo homoutta kohtaan.

Karttusen ja Nikin esimerkit osoittavat, että pedofiliakeskustelu ja huumekeskustelu pohjaavat Suomessa samaan, silmittömään hyvä vihollinen –teemaan. SDP on huumehörhöpuolue, koska puheenjohtajaehdokas Tuomioja on myöntänyt blossitelleensa 60-luvulla, Rosa Meriläisen vastaava tunnustus aiheutti täysin suhteettoman ajojahdin rikostutkintoineen. Kannabista ei saa puolustaa julkisesti ellei halua rapanistin leimaa otsaansa. Sama koskee lapsipornoläppää, pelkkä keskustelun perääminen tekee sinusta perverssin ja ällöttävän, puhumattakaan nyt siitä että imetät lastasi kaksivuotiaaksi tai nukut lapsesi kanssa samassa sängyssä. Ollaan tilanteessa, jossa yksittäinen ihminen voi kirkaista PEDOFIILI!!! Ja kaikilta katoaa harkintakyky ja suhteellisuudentaju siinä hötäkässä, ettei vain itse joutuisi leimatuksi.

Toinen, sananvapauteen liittyvä asia, jota viime aikoina olen puntaroinut, on vanha kunnon Islam-keskustelu. Hesarissa kyseltiin, voitaisiinko kaavailtu Islam-puolue kieltää? Kysymys tuntui oudon hyökkäävältä, en ole ennen tavannut vastaavanlaisia kyseenalaistuksia esimerkiksi Perussuomalaisten olemassaolosta, vaikka se puolueena kiistatta ajaa muukalaisvihamielisiä asenteita. Myös uutisointi jonkun pääkaupunkilaisen uimahallin maahanmuuttajanais-vuoroista on ollut varsin värittynyttä. Tämä esimerkki, kuten Islam-kohu laajemminkin herättää eriäviä näkemyksiä omassakin ystäväpiirissäni, osa puolustaa sananvapauden nimissä Muhammed-pilakuvien julkaisua ja vastustaa syrjinnän nimissä muslimi-uimahallivuoroja. Ymmärrän nämä näkemykset, koko pilakuvakohu meni aikoinaan aivan sairaaksi touhuksi kulminoituen Kaltion päätoimittajan erottamiseen Ville Rannan HALLITUSTA kritisoivan sarjakuvan takia. Sarjakuva olikin hauska ja oivaltava, toisin kuin tanskalaislehtien pommipäiset ja sikaa hässivät Muhammedit. Niissä ei ollut mitään ironista tai pisteliään oivaltavaa vaan silkkaa typerää riidanhaastoa. Ääri-islamilaiset reagoivat asiaan juuri niin kypsästi kuin saattoi olettaakin, uhkailuin ja boikotein. Koko hommasta tuli mieleen lapsuuden hiekkalaatikkoriidat, jossa uhkailtiin (olemattoman) isoveljen voimilla, koolla ja turpiinvetämiskyvyillä. Monet tuntemani feministit inhoavat islamia samasta syystä kuin itsekin, sen misogyynisyyden takia. No, itse inhoan aivan tasapuolisesti kristinuskoa tästä samasta syystä, mistä muusta johtuu ettei Evankelis-Luterilainen kirkko ole vieläkään saanut kuriin naispappeutta vastustavia kirkonmiehiä? Naispappeus on tietysti vähän eri kaliiberin juttu kuin ympärileikkaus, mutta pohjimmiltaan on kyse samasta asiasta. Ja toisaalta, Islam-keskustelussa usein unohtuu se muslimien suuri, maltillinen enemmistö (esimerkiksi indonesialaiset), joka ei silvo tyttäriensä alapäitä eikä pakota heitä burkhiin.

Pariissa, de Gaullen lentoasemalla (jossa oli myös relax-huone kiireisille liikemiehille, olisin halunnut testata sen mukavannäköiset tuolit, mutta vatsakipukohtauksen takia viihdyin paremmin saniteettitilojen läheisyydessä) huomasin syrjäisessä paikassa Muslimien rukoushuoneen. Se oli merkitty niin kuvaavalla piktogrammilla, että tajusin heti mistä on kyse (piktogrammit ovat vaikea laji, mutta siitä joskus toiste). Olin yllättynyt, Ranskassa ollaan pistetty hartaasti hanttiin esimerkiksi huntuasiassa (tämä huntuhomma ja sen kieltäminen on yksi niistä monista asioista, johon en ole ratkaissut sataprosenttisesti kantaani), mutta ilmeisesti de Gaullen läpi kulkee niin valtavasti eri maiden väestöä, että Mekka-huone on nähty tarpeelliseksi. Mielestäni ele oli hieno, olen monasti nähnyt, miten muslimibussikuskit rukoilevat rautatientorilla jossain vessojen vieressä, mahdollisimman rauhallisessa paikassa mutta silti alttiina häiriköinnille.

Jossain hiljattain selaamassani lehdessä oli kiinnostava juttu somalialaissyntyisestä, suomeen 90-luvulla muuttaneesta miehestä, joka toimi kriisiensovittelijana. Hän oli Suomeen tultuaan asunut maatalousoppilaitoksen asuntolassa natsiskinin huonetoverina ja kuin ihmeen kaupalla voittanut tämän luottamuksen ja ystävyyden. Siitä oli lähtenyt käyntiin sovittelijan ura, josta en tosin voi kertoa kauhean yksityiskohtaisesti, koska en enää löytänyt k.o. lehteä (kävin äsken etsimässä). Mies mainitsi sovittelussa käytettävien reunaehtojen pätevän yhtä lailla sisällissodan konflikteihin kuin aviokriiseihin. Niitä oli ainakin puolueettoman välittäjän hankkiminen ja sen faktan myöntäminen, että jokaisella ryhmällä on sijansa yhteiskunnassa, pitipä itse tästä ryhmästä hirveästi tai ei. Nähdäkseni tuossa toteutuu ajatus, jota yritän (vaihtelevalla menestyksellä) pitää ohjenuorana omassa ajattelussani: Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkia tulee kunnioittaa. Maahanmuuttajien kotouttaminen on aivan käsittämättömän vaikea ja monitahoinen kysymys (siksipä näillä nykypäivän rotuhygienisteillä, jotka verhoavat vieraanpelkonsa huoleksi suomalaisten työpaikoista ja naisen asemasta jne onkin enenevässä määrin kannatusta) enkä tiedä, miten se parhaiten voitaisiin ratkaista. Myötäeläminen taiteen kautta on yksi keino. Sitä toteuttaa Ritva Siikala Zambezi-näytelmässä kääntämällä maahanmuuton ja pakolaisuuden roolit päälaelleen. Suomalaiset ovatkin pakolaisia Afrikassa ja kohtaavat samaa pilkkaa ja ylenkatsetta kuin maahanmuuttajat täällä.

Ala-asteella laulettiin laulua nimeltä Zambezi. Siinä kerrottiin Buula-Buula-päälliköstä ja tämän kauniista tyttärestä. Laulun kuvituksena oli aivan siekailemattoman rasistinen kuvitus turbohuulisista ja pikimustista zambezilaisista, joista yksi keekoili raitapuvussa ja knallissa ja toinen aivan aatamin asussa. 80-luvulla koulussa puhuttiin vielä aivan pidäkkeettömästi neekereistä, termistä tuli halventava vasta myöhemmin. Jotkut sananvapauden puolustajiksi itseään kutsuvat tahot ovat näreksineet neekeri-sanan nykyään rasistisia konnotaatioita, syyttäneet kukkahattutätejä ja sensuuria. Huvittavaa kyllä, näiden samojen tahojen sananvapausvaateet tyssäävät hyvin nopeasti vaikkapa juuri islamilaispuoluekysymyksessä. Toki poliittinen korrektius pitkälle vietynä tekee kaikista termeistä aivan naurettavia (vrt. Nykyään ei puhuta vanhuudesta vaan ikääntyvyydestä, argh, kaikkihan me olemme IKÄÄNTYVIÄ), mutta ”neekerille” on ihan asiallisiakin vastineita.

En tietenkään väitä olevani vapaa muukalaispelosta. Joskus huomaan ärsyyntyväni pelkästään siitä, miten pakolaisryhmät puhuvat julkisilla paikoilla, kovaäänisesti ja elehtien. Huomaan ajattelevani, että mikseivät nuo puhu hiljempaa, joku voi saada tuosta mölötyksestä lisäpontta rasismilleen. En ikään kuin myönnä itselleni, että mölötys ärsyttää minuakin. Sama kävi Kuubassa, melttoaminen ja päivittely, jatkuva kontaktin ottaminen ja huutaen käydyt keskustelut kiristivät joskus otsapantaa, mutta kyllä niihin tottui. Tätä tottumisjuttua pidän uuteen sopeutumisessa hyvin tärkeänä, sitä, että yrittää itse tottua ja vaatii tottumista muiltakin, ainakin tiettyyn rajaan asti.

yksikätisenä

piti kirjoittaa omasta maantiedosta, eli siitä, miten hahmottaa kaupungin sillä perusteella mitä kautta on päätynyt sinne, mutta olenkin akuutin käsikivun uhri! vasemman käteni keskisormen ja nimettömän jänteet ovat ihan säädyttömän kipeät. lievää kipua on ollut aistittavissa jo kuukauden mutta tänä aamuna huomasin, että kättä ei saa edes nyrkkiin kunnolla (onneksi olen aina ollut enemmän keskarinnäyttäjä- kuin nyrkinheristätyyppiä, testasin äsken eikä keskisormen nosto satu). kävin siis kirjastossa noutamassa vinon pinon kirjoja, kaksi elokuvaa ja läheisestä vuokraamosta vielä pariisin varpusen.

yritän siis pidättäytyä tekstuaalisesta viestinnästä loppupäivän ja keskittyä seuraamaan pienen kissavieraan ja oman massisemme hidasta mulkoilutanssia. tällä hetkellä massi röhnöttää sängyn päällä kuin buddhankuva ja sängyn alta pilkistää tumma pöllönnaama.

hyvänä/huonona puolena käsivammassa voi nähdä sen, etten oikein voi jatkaa kirjahyllynjärjestämisprojektia vaan minun on PAKKO lepuuttaa kätöstäni kieltäytymällä kaikista kotitöistä.

toivottavasti tämä on silti ohimenevää, en ala mitään jos käyttökäteni alkaa ämppyillä enemmänkin!

Pyhäpäivän rauhaa

Viikonloppu sujuu rauhallisesti kotona. L on edelleen tipattomalla (koska kuukautta alettiin laskea Kuubasta tultua, se nyt vasta olisi ollut että rommin kotimaassa olisi kuivin suin sinnitellyt) ja vaikka emme ole ikinä olleet kauhean symbioottisia ulkonakävijöitä, tulee itsekin oltua enemmän kotona kun toinen ei missään nimessä lähtisi bileisiin tai lähikippolaan yhdelle.

Herättyämme lähdemme Hakaniemeen, halliin, torille ja kauppaan. Lauantaiaamun konsumerismista on tullut jo mukava perinne, kaupassa on kuitenkin käytävä, halli- ja torivisiiteillä siitä saa mukavan tapahtuman. Saan hoidettua asioita, palautan myöhässä olevia kirjoja ja noudan varauksia, väännätän pari kuukautta ripsiä hiertäneet uudet silmälasit kuntoon, ostan särkylääkettä ja perusvoidetta. S-pankin tilinylityskirjeen (olen ihan onneton mämmäri uuden pankkini kanssa) takapuolelle raapustettu to do-lista hupenee silmissä, vaikka olen unohtanut ottaa kynän mukaan, yliviivaan hoidetut jutut mielessäni. Sokoksella etsin talvikenkiä, vuoden vanhat ovat alkaneet vuotaa. En löydä mieleisiä, kiirekin alkaa tulla, koska tavaratalossa on joku helkutin kakarafestivaali ja tympääntynyt kuuluttaja lupailee toistuvasti LAPSIKARAOKEN alkavan näillä minuuteilla. Huomaan ajattelevani ohimennen, onkohan leluosastolla joku muumikossutarjoilu, en nimittäin ole ikinä kuullutkaan suomalaisesta, joka laulaisi selvinpäin karaokea, mutta ehkä lapsilla ei ole samanlaista itsesensuuria? Toisaalta muistan kyllä olleeni lapsena paljon ujomman ja pidättyväisemmän kuin aikuisena, häpesin pitkään ja hartaasti minulle sattuneita pikku kömmähdyksiä ja kommelluksia, sitä, kun menin ravintolassa juttelemaan vahingossa väärälle perheelle, tai kun ekalla luokalla toinen kumisaappaani katosi hetkellisesti (joku toinen mukula oli vetänyt sen epähuomiossa jalkaansa, meinasin jäädä eriparikumppariseksi ihan siksi etten kehdannut kertoa kadonneesta saappaasta kellekään, itkeä tihrustin nurkassa kunnes minulta kysyttiin, mikä on, ja hävetti ihan kauheasti vaikka moka ei ollut edes omani). Ex temporena ostan itselleni ihanat, viininpunasamettiset solkirusettikengät puoleen hintaan, ne, joita olen kuolannut jo ennen joulua.

S-marketissa on remontti, juoksen kahvia ja cannelloneja vaikka mistä, haron ylipitkää otsista silmiltäni ja huomaan ohimennen peileistä, että minun ei a) kannattaisi liikuskella ilman meikkiä ihmisten ilmoilla koska näytän aivan itkun runtelemalta ilman ripsiä ja kulmakarvoja sekä b) mustan takkini harjaamisesta on jo hetki aikaa. Edellämme kulkee tunnettu feministivaikuttaja ja noukkii kärryyn samoja luomutuotteita kuin mekin. Kun pääsemme ulos kaupasta, päästän L:n piinasta (sälyttäen kantamukset hänelle) ja jatkan kenkäetsintöjä. Ilma on pehmeänsumuinen, Kallion kirkon torni häviää valkoiseen. Pankin edessä hymyilevä venäläisnainen soittaa harmonikalla chansonia, annan hänelle loput kolikkoni ja hymyilen itsekin. Hakaniemen talot ympäröivät minua turvallisina, tuttuina ja rakkaina, koen taas kerran hyvin vahvaa kotona olemisen ja kuulumisen tunteita, minä kuulun tälle paikalle ja tämä paikka kuuluu minuun.

Etsin kenkiä Hämeentieltä, ensin kalliista ja hyvästä kenkäkaupasta, sitten Uffilta. Kenkien sijasta löydänkin uffaffaalta hyvin istuvan tirolilaistakin. Keksin itselleni salamannopean välikaudentakkitarpeen ja kun huomaan, että kaikki takit myydään puoleen hintaan, minun ei tarvitse kauaa epäröidä. Takki on täsmälleen samanvärinen kuin L:n Lodentakki, minua huvittaa jo etukäteen variaatio ”samanlaiset tuulitakit”-teemasta, etenkin kun juuri menomatkalla olen vilkaissut lievästi ällöten rakastunutta pariskuntaa mustissa pitkissä takeissa ja täsmälleen samanlaisissa punaisissa kaulaliinoissa.

Kotona leivon kurpitsa-nokkossämpylöitä. Menemme saunaan, syömme, siivoamme, hiippailemme yöpaidoissa ja tohveleissa, emme viitsi enää pukea. Imurointiin, tuohon siivoushommista tylsimpään saan pakotettua itseni vasta puoli kymmeneltä. Kissanpelletit, pölykoirat ja punaiset joululameet siirtyvät nurkista ja lattioilta koneen sisään, tuloksesta innostuneena jaksan pestä vielä vessankin. Palkitsen itseni lasillisella luomuviiniä ja yhdellä epäluomulla savukkeella (onneksi niitä on, poltan niin harvoin nykyään etten ikinä muista onko minulla tupsua). Tuuletusparvekkeelta kurkistelen siistiin keittiöömme, katson kun L ottaa sämpylän ja kissa teputtaa kupilleen, hymyilen, siellä on minun perheeni.

Lupiinin kurssikeskus

Pagistaanista tuli hauska haaste, keksiä mieleisiä kursseja sekä valita haastajalta yksi kurssi. Aloitan harrastuksia syksyisin suorastaan kompulsiivisesti ja lopetan niitä myös kun tympäännyn, eli ensimmäinen kurssini olisi:

1. Pitkäjänteisyyttä peliin. Saatko jatkuvasti megalomaanisen hyviä ideoita, usein monta kerralla? Poukkoiletko siivotessa vessanpesusta lakanoidenvaihtoon ja siinä sivussa extemporena koristehyllyn poraamiseen vessaan, sitä mukaa kun tulee mieleen, sen sijaan että tekisit hommat järjestyksessä? Ostatko kalliita huovutusvehkeitä, jotka jäävät parin vinon huopakukkasen kanssa kaapin perukoille? Et enää, kun käyt maanmainion pitkäjänteisyyskurssin, jossa keskittymistä harjoitellaan meditaation ja syvärentoutumisen avulla. Parhaassa tapauksessa oivallat, että siivous on joutavaa näpertelyä ja käytät vapaa-aikasi mielenrauhan l. valaistumisen etsimiseen.

2. Lisämuistia koneeseen. Unohtuuko oma nimi, muista puhumattakaan? Tuottavatko vuosiluvut vaikeuksia? Menetkö kauppaan ja unohdat, mitä sieltä olit hakemassa? Kurssilla tehdään pienryhmissä yksinkertaisia harjoituksia ja pelataan muistipelejä. (Pagistaanin kurssi, tekisi hyvää meitsille).

3. Vatuloinnista vapaaksi. Muisteletko usein menneitä? Mietitkö, mitä lapsuudenystävä tarkoitti sanoessaan ”haahuilusta” vuonna 2002? Kaivatko riitatilanteissa esiin lapsuudenmuistot ja nuoruudentraumat? Ajatteletko pohjimmiltasi, että rikokset kyllä vanhenevat, mutta sinuun kohdistuneet vääryydet eivät ikinä? Kurssillamme opit hyviä hokemia kuten ”hui hai” ja ”menneet on menneitä”, joita toistaa mantran tapaan mielessä, aina kun jokin kuitti, loukkaus, tölväys tai piikki alkaa luupata päässä.

4. Hus hypokonrdialle. Onko sinulla aivokasvain, taas? Ja siihen päälle kohdunkaulan syöpä, rintasyöpä, iensyöpä ja verkkokalvon rappeuma? Heräätkö öisin varmana siitä että olet halvaantunut/sokea? Kurssillamme lääkärit kertovat faktoja todennäköisyyksistä ja erilaisten hoitojen huimasta kehityksestä. Kurssimaksu sisältää myös täydellisen läpivalaisun, tähystyksen ja magneettikuvauksen.

5. Hommat hoitoon ja heti. Lykkäätkö paskamaisia työtehtäviä aina huomiseen? Päätätkö herätä seuraavana aamuna tuntia aikaisemmin hoitaaksesi tänään laiminlyödyn asian, heräten kuitenkin tavalliseen aikaan, paniikissa? Päätätkö mennä uimaan sittenkin vasta ensi viikolla, koska tänään on liukasta ja pimeää ja ehkä flunssakin? Kurssilla opit hoitamaan ikävät hommat ja velvollisuudet pois alta yksinkertaisen ehdollistumismenetelmän avulla, jossa jokaisesta suoritetusta työstä (esimerkiksi tiskaus tai epämiellyttävän sähköpostin lähettäminen) seuraa kiva palkinto eli kevyt mieli ja hyvä omatunto hoidetusta hommasta. Alussa palkintoehdollistumista avitetaan konkreettisilla palkinnoilla, kuten näteillä korviksilla, lasilla viiniä tai susettevanukkaalla.

Haastan kaikki halukkaat lukijani suunnittelemaan oman elämänsä kurssitarjottimen!

Pikku palleroita

Vauva-asia on törmäillyt otsaani viime päivinä samaan tapaan kun työpöytäni takana olevasta Zamioculkasista siinneet kukkakärpäset, eikös ollutkin ontuva vertaus? Hypokondrikkona luulen vähän väliä että näössäni on jotain vikaa kun näen mustia pisteitä, mutta sitten muistan niiden olevan huonekärpäsiä. Onneksi k.o. eläimiä ei ole kotona, ne ovat nimittäin aika ällöä porukkaa. Kotona on lähinnä koita, joita kissa laiskasti pyydystää. Olemme joskus L:n kanssa miettineet, miten kissamme pärjäsi luonnossa ennen kun se muutti Hesyn kautta meille? Vaikka se on iso ja petomainen, se kurisee, maukuu ja mähmättää kovaäänisesti saalistaessaan. Lisäksi se uuvahtaa nopeasti töpellettyään taskulampunvalon perässä, alkaa läähättää ja kellahtaa kyljelleen.

Olimme viikonloppuna ristiäisissä. Vauva oli pieni ja tuiman näköinen, kuten parikuukautiset tapaavat olla. En ole aikuisiällä ollut luterilaisissa ristiäisissä (suvussani sikiävin sakki on ortodokseja) ja yllätyin omasta ärtymyksestäni valheellista seremoniaa kohtaan. Paikalla olleesta porukasta tosissaan uskoi luultavasti lähinnä nuori ja innokas pappi, muille kastetilaisuuden uskonnollisuus oli varmaan lähinnä jonkinlaista tapakonservativismia. Tilaisuudessa piti tunnustaa usko ja lukea Isämeidän, huomasin muistavani ne ulkoa edelleen (vaikka en tietenkään avannut suutani) sellaisena ajatuksettomana haukionkala-hopotuksena, muistin esimerkiksi että Jeesus ”syntyi Pontius Pilatuksesta” kunnes tajusin että ei se niin voinut mennä, vaan Pilatus mainittiin vasta seuraavassa säeessä. Vaikka pikkuvauvan näkeminen ei herättänytkään minussa oikeastaan minkäänlaisia tunnereaktioita, näin kuitenkin samana päivänä kaupassa ehkä vuoden ikäisen, ihan peikon näköisen vauvan, joka oli mielestäni aivan tolkuttoman vitsikäs vekkuli ja söpö kuin nappi. Ehkä vastasyntyneihin on vaikea ihastua siksikin, että ne elävät vielä omassa vauvuudessaan, eivät hirveästi ota kontaktia eivätkä ainakaan hymyile tai naura.

Mietin, oliko ihastukseni peikkovauvaan samanlaista kuin koiranpentuun vai joku vauvakuumeen oire? Olen miettinyt tätä laajemminkin, haluanko lasta vähäsen vain siksi, että minulta odotetaan sitä ja se kuuluu asiaan, vai siksi, että joku biologinen kello sanoo niin? Epäilen oikeastaan melko vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa, yhdistettynä epämääräiseen ”elämään ei kuulu olla tyytyväinen sellaisena kuin se on” -oloon. Mietin, auttaisiko siihen oloon myös vaikka opiskelujen jatkaminen? Enkä edes tiedä pidänkö elämääni mitenkään epätäydellisenä tai sisällöttömänä, en ainakaan pitäisi ellei jonkinlainen ideaali olisi, että jatkuvasti pitää kehittyä ja mennä johonkin suuntaan. Olisikohan opiskelujen jatkaminenkaan hyvä idea, pidän joutilaisuutta hyveenä enkä kykene näkemään itseäni käymässä täyspäiväisissä töissä JA opiskelevani. Ja asuntolaina on maksettava. Toisaalta myös lapsenhommaaminen olisi taloudellinen riski, ja koska pohjimmiltani olen aina suhtautunut rahaan huolettomasti, en pidä sitä ainakaan syynä olla lisääntymättä.

Satuin tässä lähipäivinä myös eksymään expat-vaimojen blogeihin. Tästä kirjoittaminen vähän pelottaa minua, toivon ettei kukaan loukkaannu toisen elämäntavan ihmettelemisestä, etenkin kun kyseessä on tosiaan utelias ihmettely eikä tuomitseminen. Kyseessä oli siis muutama ikäisteni tai vähän vanhempien, ulkomailla asuvien naisten blogi. Naiset olivat naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa miehen kotimaassa tai liikkuivat miehen työn ehdoilla ympäri Eurooppaa, ollen itse päivät kotona kun miehet ovat töissä. Ymmärtääkseni monien maiden palkkataso on niin korkea, että toisen (naisen) on mahdollista jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Näiden naisten elämä tuntui omasta näkökulmastani hyvin hämmentävältä. Asua ulkomailla, kaukana kaikista muista rakkaista paitsi lähimmästä perheestä, ilman työtä, päiväkausia sisällä, päivän tapahtumat askartelua ja lasten odottamista koulusta. Mies usein pitkiä päiviä poissa, tienaamassa ja työmatkoilla. Ehkä oma valmistumisen jälkeinen työttömyyteni on vielä liian lähellä että voisin tajuta, mikä kotonaolossa viehättää. Kannatan kuuden tunnin työpäivää, hellittämistä ja joustoa, mutta silti ajatus siitä, että olisin kaikki päivät kotona töpöttämässä vessaan uutta simpukkaboordia sapluunalla tuntuu kuristavalta. Eri asia olisi tietysti, jos kotoa käsin työskentelisi (tosin en usko olevani kyllin kurinalainen etätyöhön, kaltaiselleni lusmulle sopii oikein hyvin rajattu työaika ja sitten kotiaika erikseen). Vaikka en miellä itseäni uraihmiseksi, haluaisin luultavasti äitinä melko pian töihin tai edes johonkin pois kotoa.

En muutenkaan haluaisi muuttaa elämääni, vaikka saisinkin joskus lapsen. Minulle on sanottu suoraan, ettei lapsia voi kasvattaa Kalliossa, mutta no, siellähän on kasvanut aikuiseksi valtava määrä suuria ikäluokkia. Itse inhosin pikkukaupungissa varttumista, tympeässä kyttäämislähiössä, jossa töissäkäyvää äitiäni hiukan paheksuttiin, olivathan muut seudun rouvat lähinnä joko kotiäitejä tai perhepäivähoitajia. Äitinä olisin muutenkin varmaan jatkuvan äkeyden tilassa kaikkien hyväätarkoittavien neuvojen kanssa. Pelkästään imettämisestä tunnutaan käyvän varsin vihamielistä taistoa, pitkään imettävien vihjaillaan olevan perverssejä ja imettämistä vierastavien muuten vaan huonoja äitejä ja tissiensä terhakkuutta vaalivia turhamaisia hepsankeikkoja. Varmaan myös lapsen kasvattaminen kasvissyöjäksi aiheuttaisi tuohtunutta heristelyä. Saatikka se, että ei osta sille barbeja ja transformerseja. Puhumattakaan uuskonservatismin aallosta, joka haluaa ajaa äidit kotiin ”lapsen edun takia”.

Vatuloimistani ruokki eilen taas yksi vauvauutinen. Nämä perheenlisäykset tapahtuvat kuitenkin poikkeuksetta lähiystäväpiirini ulkopuolella, omat ystäväni joko eivät halua lapsia tai eivät ole siinä elämäntilanteessa. Pidän täysin mahdollisena, että mikäli joku heistä tulisi raskaaksi, saattaisin innostua vauva-ajatuksesta itsekin enemmän. Tiedän, että vanhempani haluaisivat lapsenlasta todella paljon, mutta viisaina ihmisinä he eivät painosta minua (paitsi kun erehdyin mainitsemaan opiskeluhaaveista). Joskus on käynyt mielessä sekin, että mitä jos emme saisikaan lasta? Eräiltä tuoreilta vanhemmilta kuulin, että kaikki heidän ystävänsä olivat käyneet hoidoissa ennen onnistunutta hedelmöitystä. Juttu kuulosti tavallaan ihan kipeältä, onko lapsettomuus todella niin yleistä? Koska kyseessä oli joukko yli 30-vuotiaita pariskuntia ja kaikkien hoidot onnistuivat, kyseessä oli varmaankin naisen laskenut hedelmällisyys, jota on kuulemma helppo hoitaa. En tiedä sitäkään, lähtisinkö itse mihinkään hoitoihin, jos lasta ei ala kuulua. Luultavasti en. Kannatan sydämestäni hedelmöityshoitoja lesboille ja adoptio-oikeutta homoille, mutta suhtautumiseni monivuotisiin, kalliisiin ja monimutkaisiin hoitoihin on aika kriittinen. En oikein tiedä, kuuluuko lapsen saaminen ihmisen perusoikeuksiin? Sen sijaan adoptioprosessiin liittyvää byrokratiaa voisi helpottaa, antaa koti jo olemassa oleville lapsille.

Toivoisin edelleen, että minulla olisi joku selkeä kanta tähän vauva-asiaan. Tiedän naisen, jolle sanottiin että kannattaa tehdä lapsi nyt jos sellaisen haluaa, endometrioosin takia se tuskin tulee myöhemmin onnistumaan. Nainen oli täysin tyytyväinen elämäänsä ilman lasta ja oli ajatellut perheellistymisestä ”sitten joskus”. Nyt tai ei koskaan –tilanne poiki (poiki, haha!) raskauden ja nyt nainen on äiti. Tuo ei ole kuulemma niinkään harvinaista etenkin vähän iäkkäämpien (tässä kontekstissa iäkäs on yli 30-vuotias, aargh) naisten keskuudessa. Tavallaan toivoisin, että minullekin kävisi noin, jossain sanottaisiin, että pistähän päättäen, kohta ei onnistu. Koska en ole fatalisti, uskallan kirjoittaa, että joskus jopa toivon, että olisin hedelmätön, ettei minun tarvitsisi vatkata tätä asiaa. Tai että olisimme kumpikin vakaasti sitä mieltä, että lastenteko tällaiseen maailmaan on täysin järjetöntä ja sitä paitsi haluamme asua kaksiossamme vielä kymmenenkin vuoden päästä.

Kotimaista proosaa

Olen aika hiljattain löytänyt Leena Krohnin kirjat. Aiemmin muistan lukeneeni vain Pelikaanimiehen, josta pidin, mutta en syystä tai toisesta (mahdollisesti niinkin älyttömästä syystä, kuin että useammassakin Krohnin kirjan nimessä viitataan matematiikkaan) hakeutunut muiden hänen kirjojensa seuraan. Tainaronia taisin epäillä, koska olin lukenut sen olevan scifiä. Suhteeni scifiin on samantyyppinen kuin lännenelokuviin (tai hevimusiikkiin), tiedän, että joukossa on klassikkoja ja varsinaisia helmiä (paitsi hevimusiikissa, ääh, inhoan sitä niin etten voi olla objektiivinen), mutta ei vaan kolahda. Joskus yritin lukea Porttia naisten maahan, koska kaikki mieheni (kuulostaa aika elizabeth taylorilta tuo KAIKKI MIEHET, tässä tapauksessa tarkoitan kolmea poikaystävää) ovat olleet vakuuttuneita siitä, että ihastuisin kirjaan. No, en ole vieläkään jaksanut lukea sitä loppuun, enkä edes kovin pitkälle, post-apokalyptinen maailma, jossa miehet ja naiset asuvat omissa leireissään, kuulostaa kauhealta paikalta. Scifissä (johon en siis ole ennakkoluulojeni takia kovin taajaan tutustunut ja olen siksi varmaankin vähän hakoteillä arvioissani) vierastan eniten avaruutta ja lohduttomuutta. Muistan jo lapsena inhonneeni Star Trekkiä, sitä, kun ihmiset asuvat jossain kauheassa avaruuslaivassa, pukeutuvat omituisiin haalareihin ja ovat jatkuvasti hirvittävän epätoivoisia koska a) maapallo on tuhoutunut ja b) joku avaruuden örkki kiusaa heitä koko ajan.

Sen sijaan scifin allegorisuus ja dystopiset tulevaisuudenvisiot viehättävät minua, etenkin jos niillä on jokin hmm... poliittinen tarkoitusperä. Jennifer Valtiovallassa eletään maailmassa, jossa ihmisten sukunimi määräytyy heidän työpaikkansa mukaan, brändien palvonta on nuorison elämänsisältö ja sissimarkkinointi tarkoittaa asiakkaiden ammuskelua. Tuollainen visio ei ole niin kaukana todellisuudesta, toisin kuin vihamieliset avaruuden asukit valloittamassa maapalloa. Toisaalta, jos visio on liian todennäköinen (kuten sulaneet napajäätiköt tai ihmislajin tappanut ydinsota) alkaa lukeminen myös ahdistaa. Tätä kirjoittaessani tajusin vielä yhden syyn, miksi vierastan juuri scifiä ja lännenelokuvia (ja sotaelokuvia). Se on naisten puuttuminen kuvasta jotakuinkin kokonaan. Tällä ei ole edes suoranaista tekemistä feminismini kanssa, enemmänkin on kyse siitä, että samastun mielelläni johonkin kirjan henkilöistä ja naisiin on helpompi leimaantua. Toisaalta, yksi lempikirjani, Pohjantähti-trilogia on ajalleen tyypillisen itsestään selvästi miesnäkökulmasta kirjoitettu, naiset ovat joko äitejä tai hutsuja, ainoa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta innostunut naispuolinen henkilö (ruustinna) esitetään vastenmielisenä koohottajana. Halme, suosikkini, puhuu kyllä naisasiasta (joka möhlätään heti kansan suussa silkaksi toosaläpäksi) mutta tuntuu kohtelevan yliolkaisesti nöyrää ja harmaata vaimoaan. (Olen muuten joskus tehnyt miespuolisille ystäville ja/tai potentiaalisille poikaystäville ”kumpi olisit, Koskela vai Halme –kyselyitä”, yllättävän paljastava testi, ensin mainitun vastaaminen on ollut jonkinlainen todiste ainakin siitä, että tuosta ei tule lasteni isää.)

Eeh... olin kai kirjoittamassa kotimaisesta NYKYproosasta ja kahdesta lähipäivien kosketuksestani siihen (Krohn poislukien). Minh irvaili taannoin osuvasti nuorten naisten esikoiskirjojen itsearvoista kielikikkailuja ja ikään kuin pakollisia itsekeksittyjä sanoja. Itse pidän kielipeleistä ja sanaleikeistä runoudessa, mutta ns suorasanaisessa tekstissä kavahdan helposti liiallista venkoilua, vaikka toisaalta myös yksinkertaisen toteavat päälauseet ärsyttävät minua. Sain niitä molempia, kun toissapäivänä havahduin myöhässä olevaan MA Nummisen lastenlevyn kadoksissa olevan kansilehden etsimiseen (ei löytynyt) ja vastenmieliseen ajatukseen asian setvimisestä kirjastossa (minulla on traumaattisia kokemuksia kadonneen levynkannen etsimisestä kirjastossa, siihen liittyy monen virkailijan samanaikainen, hössöttävä mutta passiivinen läsnäolo, päälläni kuumottava talvitakki ja kasvava vittuuntuminen ihmisten avuttomuuteen, tunne, jota yritän yleensä välttää koska olen itsekin aika avuton unkkelo) mutta kotikirjastossani oltiin mukavia ja nopeita ja kekseliäitä, ja sain armonaikaa läystäkkeen metsästämiseen. Samalla nappasin Mari Mörön kehutun Kiltin yön lahjat, sekä tuoreen esikoiskirjailijan (minua viisi vuotta nuoremman, hui miten nuo 80-luvulla syntyneet ovat jo isoja, vastahan ne joivat ensikännejään) novellikokoelman, jonka nimeä en kehtaa kirjoittaa tähän, koska en pitänyt kirjasta, mutta en halua kenenkään löytävän googlella k.o. kirjan disauttavaa arvostelua, juuri siksi, että kirjoittaja on nuori ja tuore. Aloitin tuoreella novellikokoelmalla ja turhauduin melko pahasti päähenkilön ”minulla on vääristynyt suhde isääni, ruokaan ja seksiin” -anamneesiin. Minäkertojan rinnat ja kuukautiset tulivat lukijalle tutuiksi. Ei siinä mitään, kyllä niistä voi puhua, itse lämpiäisin kuitenkin ehkä jotenkin laajakatseisempaan näkökulmaan, kirjasta näki kilometrien päähän että psykoterapiassa on käyty ja Freudia luettu, omissa mehuissa vellottu pitkään ja hartaasti. Itse asiassa novellit muistuttivat blogikirjoituksia...

Kun läväytin balettitraumoihin turhautuneena novellikokoelman lattialle (sängystä, ei tippunut pitkää matkaa, kyseessä oli lähinnä symbolinen ele) ja otin tilalle Kiltin yön lahjat, ensimmäinen silmiini osunut lause oli jotain tyyliin ”jalat meni plämp plämp”. Päästämäni spontaani aargh-huudahdus huvitti toista sängynpuoliskoa. Maltoin kuitenkin jatkaa lukemista ja huomasin, että kirjan näkökulma vaihtelee, se ei siis suinkaan ole kokonaisuudessaan kirjoitettu viisivuotiaan näkökulmasta. En kuitenkaan voi sanoa päässeeni Kiltin yön lahjoihin hirveän vahvasti sisälle, se muistutti aika paljon Onkelin Ilosta taloa, joka ei myöskään puhutellut. Lapsen kertojanääni oli toki taidokas ja paljastava, vähän kuten On rakkautes ääretön –kirjassa, mutta samalla jotenkin etäiseksi jättävä, vaikka kuvaus oli aidosti lapsenomaista kaikkine hassuine sanaväärinkäsityksineen ja yksityiskohtiin keskittymisineen, kuului siitä kuitenkin aikuisen ääni.

Joskus luovan kirjoittamisen kurssilla kullekin osanottajalle arvottiin ikä, josta käsin kirjoittaa jokin itselle tapahtunut muisto. Itselleni lankesi neljävuotiuus (mikä olikin hyvä juttu, sitä edeltävästä ajasta kun en paljoa muista, kirkkain muistoni on kun istuin kaksivuotiaana pesuvadissa puhtaan pyykin seassa ja pieraisin, oikeasti, muut muistavat jotain kirkasvärisiä mobileitaan sängyn yllä ja minä PIERAISUN). Kirjoitin syntymäpäivistäni, muistan ne hyvin. Minulla oli farkkumekko ja taskussa Miiakisu, juoksin pitkin käytävää ja ajattelin että nyt olen se runon ”neiti nelivuotias, neiti itsenäinen”.

Turtana

Joinain iltoina kahlaan lämpimässä meressä, jalkojen alla tiivis, aaltojen koristepinnoittama hiekka. Taivas on napolinkeltainen, aurinko tummanpunainen ja matalalla. Kalaparvet hipovat jalkojani, näen valkeita simpukankuoria ja helakoita koralleja. Kun vesi ulottuu vyötäisille, sukellan pinnan alle, pidän silmät auki, näen kaiken turkoosina, uin syvemmälle.

Toisina iltoina istun samean ja jääkylmän suolammen viettävällä mutarannalla. Tiedän, että veteen on mentävä, mutta varjoilta haiseva lampi kammottaa, läpi ei näe, ei tiedä pinnanalaisista uppotukeista tai satavuotiaista, vihamielisistä hauista. Kun vihdoin vahingossa kierähdän lampeen, uppoan siihen kauheaan, räpiköin kauhuissani, sydän hakaten pintaan, takerrun sammaleisiin, tukassani on vihreitä limaskoja. Tasaan kauhuani kunnes uuvun niin, etten enää välitä, tipunko.

Eilisilta oli jälkimmäistä. Vielä aamullakin olen samaan aikaan jotenkin säikähtänyt ja samalla vetkun välinpitämätön, kuin syvässä lammessa uiminen olisikin virkistämisen sijaan uuvuttanut entisestään. Onneksi joudun matkalla pysähtymään räjäytystyömaan eteen, kädet korvilla, odottamaan piipitysäänen muuttumista kumeaksi tussahdukseksi, joka lennättää autonrengasmatot ilmaan. Pidän räjäytyksistä ja ohi ajavista paloautoista, samalla tavalla kuin tuhatta ja sataa painavasta, tummanvihreästä Pietarin-junasta, kun itse odottaa seisakkeella paikallisjunaa.

Mitä odottaisin nyt, kun suuri matka on takana?

Baikal ja bonsaikultaköynnös

Olimme eilen tyttöjen kanssa Docpointissa katsomassa Bamia, Jouni Hiltusen dokumenttia Baikalin ja Amurin välille komsomolilaisvoimin rakennetusta rautatielinjasta. Dokkari oli melankolinen, kuten ex-neukkulasta kertovat usein ovat, keski-ikäisiä, pienimuotoista elämää eläviä ihmisiä muistelemassa kaaderinuoruuttaan ja päivittelemässä nykynuorison henkistä orpoutta, välissä taistelulauluja ja kirkasotsaisia nuoria raahaamassa ratapölkkyjä viidenkymmenen asteen pakkasessa. Slaavilainen tunteellisuus on aina viehättänyt minua, liikuttuminen ja kuohahtaminen, yhteisöllisyys. Minusta olisi mahdollisesti tullut hyvä taistolainen, jos olisin syntynyt kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, huomaan itsessäni edelleen, kyynisenä kolmekymppisenä jonkinlaista kirkasotsaista yhteisöllisyydenkaipuuta ja alttiutta langeta hurmokseen, ja koska olen toisaalta täysin kyvytön uskonnollisuuteen, olin ainakin nuorempana hyvää maaperää kaikelle hyvän puolesta pahaa vastaan -huudatukselle (en muista, olenko kirjoittanut tästä, mutta yksi vaikuttavimpia muistojani on prahalaisessa teollisuushallissa sadoin suin laulettu El pueblo unido jamás será vencido, riippumatta siitä kuinka eri mieltä olin mustahuppuisten autonomien kanssa, vaikuttavaa se silti oli), vaikka toisaalta, koska suhtaudun moniin asioihin vähän naureskellen (tunsin aktivistiaikoinakin itseni pääosin vähän falskiksi ja ihmettelin mielessäni, uskovatko nämä kanssahipit ihan oikeasti että mielenosoitus sen ja sen suurlähetystön edessä muka oikeasti mitään muuttaa), olisin varmaan taistolaisaikoinakin pysytellyt sopivan liepeillä ja astahtanut sivuun siinä vaiheessa, kun paska alkaa lentää tuulettimeen.

Noissa Neukkula-dokumenteissa haastatellut entiset iskurityöläiset tuntuvat usein kaipaavaan jonkinlaista suuremman hyvän vuoksi työskentelemistä, yhteen hiileen puhaltamista. Valitettavaa kyllä, ilmeisesti nyky-Venäjän suurinta yhteisöllisyyttä edustaa Putin-jugend, joka luultavasti muistuttaa monella tapaa muinaista Komsomolia, ikävää vaan, että kehitys on kulkenut siten, että omaksutaan vähitellen kaikki Neuvostoliiton pahimmat piirteet, diktatuuri ja pönötys ja sokea henkilöpalvonta ja kuorrutetaan se vielä siekailemattomalla turbokapitalismilla. Koska olen vain vähäinen bloggaaja, voin bashata Venäjää aivan vapaasti, pidän sitä tavallaan vielä Yhdysvaltojakin inhottavampana paikkana (tosin vastenmielisyyteni Jenkkilää kohtaan kasvoi entisestään Kuubassa, siat, käyvät muka terrorisminvastaista sotaa ja samalla harjoittavat sitä itse) mutta haluaisin kyllä mieluusti matkustaa sinne. Ainoat Venäjä-kokemukseni rajoittuvat Pietariin, mutta koska Kuuban-matka todisti minulle, etten ole täysin degeneroitunut ja mukavuudenhaluinen nojatuolituristi vaan pärjään trooppisessa diktatuurissa ja jopa viihdyn siellä, sopeudun parissa viikossa omasta kulttuuripiiristäni radikaalisti poikkeavaan tapaan hoitaa asiat, enköhän pärjää myös naapurimaassa visioimatta junaonnettomuuksia ja herneytymättä jonottamisesta. Yksi matkailun parhaita puolia on omien pelkojen selättäminen. Olen itse ajoittain oirehtiva kontrollifriikki, aina joskus huomaan kaipaavani asumista topatussa turvahuoneessa, mutta omista luutumista luopuminen ei ikäänkuin ikinä mene hukkaan. Etenkin kun pohjimmiltani olen huoleton ja boheemi (tai en tiedä, ehkä sitä voi olla samaan aikaan huolestunut ja huoleton?) ja nautin kaikesta uudesta ja kummallisesta.

Käsittelin tänään viimeisiä Kuuban-kuvia harmitellen lievästi kameramme puutteellisuutta. Kuvasin paljon hienoja, trooppisia kasveja, mutta useat lähikuvat ovat väistämättä epätarkkoja. Valikoin parhaat flickriin hymähdellen samalla omille, talvikituville viherkasveille. Heti ensimmäisellä Vedadon-kävelyllä huomasimme, että mikäli on kuvitellut kämmenenkokoisen kultaköynnöksenlehden olevan poikkeuksellisen suuri, on ollut suorastaan huvittavan väärässä. Palmuissa köynnösti valtavia, puuvartisia, peikonlehtimäisesti repaloituneita kultaköynnöksiä vessanpöntönkannen kokoisin lehdin. Purppurajuorut kukkivat violetteja kukkia, jukkapalmu oli oikea, monikymmenmetrinen palmu. Oma, komeana pitämäni kultaköynnös tuntuu, no, bonsailta tuon näyn jälkeen. Pohjoisen keittiönikkunan kasvit olivat matkamme aikana, kastelusta huolimatta päättäneet yksissä tuumin tehdä joukkoitsemurhan, ja tuntuu melkeinpä häijyltä sijoittaa sille uusia kasvi-rassuja, joiden luontainen olomuoto on aivan muualla. Kukkiva columneanikin on entinen, otin pari lehtiä varistavaa pistokasta, mutta heikolta näyttää.

Heikosta kasvimenestyksestä huolimatta olen pahan siirtolamökkikuumeen vallassa. Mikään ei ole varmaa, yritän hillitä itseäni etten pettyisi myöhemmin, mutta olen jo laatinut kolmisivuisen listan siitä, mitä kaikkea haluaisin kasvattaa potentiaalisessa puutarhassa. Rakastan ajatusta siirtolamökin pienimuotoisuudesta ja kaupunkilaisuudesta, rakastan Helsinkiä ja Suomeakin kesäisin, maalla on mukavaa mutta mieluiten viettäisin kesää tervehenkisesti metromatkan päässä maata muokaten. Palstailuun en ikinä samalla tavalla leimaantunut, tuntui jotenkin turhalta kasvattaa vaikkapa kukkia helottamaan jollekin maaneliölle, jolla vietän aikaa vain päivisin, mutta en voi asua siellä enkä sulkeutua kukkailon sisään. Ajatusmallini on tavallaan outo ja väärä, kapinoinkin sitä vastaan, pidänhän puistojenkin kukista vaikka ne eivät ole omiani, mutta kukkapuutarhassa sitä haluaa asua, ei vain käydä. Ja kuinka hurmaavaa olisi sisustaa mökkiä, sinne voisi jopa laittaa jotain kitsiä, kuten ristipistotöitä tai helmiverhoja.

Unirytmiblues (tai salsa)

Olen vieläkin jossain syvällä unen syövereissä (unen, jossa olen kahden miespuolisen ystäväni kanssa vaihto-oppilaana Soulissa, asutamme kolmistaan pientä solua jossa on valtavan isot ja hienot stereot mutta ei mitään muuta ja lääkitsemme kurjuuttamme Flaming Moose-viskillä, onkohan sen nimistä viskiä olemassa oikeasti, tuskin), onhan sisäinen kelloni jotain puoli kahdeksan aamulla.

Oletin toiveikkaasti, että vältän jet lagin lennon rasittavuuden takia, kuten tapahtui menomatkalla Havanaan. Kun lentää aamukuudesta iltaseitsemään siten, että päivä on vielä normaalia itseään seitsemän tuntia pidempi, uni maittaa illalla, sanoi päänsisäinen kello mitä tahansa. Koska saavuimme hotellillemme joskus yhdeksän aikaan, koko nukkuhässäkkä hoitui yksillä kahdentoista tunnin unilla, sen jälkeen noudatimme tasaista puoliyöstä puoli yhdeksään-rytmiä. Kuubassa en saanut nukahtamispaniikkeja, miksi olisinkaan, seuraavaa päivää miettiessä päässä eivät pyörineet tietokantahaut ja otsikkotyylit, vaan se, menisimmekö seuraavana päivänä Miramariin vai vallankumousmuseoon ja kuinka monta vekkulia mäyräkoiraa näkisin.

Viimeisenä päivänä ennen Santiagoon lähtöä kävelimme Necropolis Cristobal Coloniin, joka on maailman kolmanneksi suurin hautausmaa. Päivä oli kuumimpia Havannassa kokemiamme, suunnilleen 30 astetta. Hautausmaa oli tyystin erilainen kuin aiemmin mikään näkemäni, kuusi kilometriä mausoleumeja ja valtavia hautapaasia, kaikki Carrera-marmoria joka näytti Kuuban ilmastossa voivan huomattavasti paremmin kun Finlandia-talon seinissä. Onnistuimme välttämään opastustarjoukset (monissa museoissa ja nähtävyyksissä oli tapana, että kävijän kannoilla seurasi opas, joka kertoi espanjaksi mitä materiaalia palatsin seinät ovat ja tarjoutui ottamaan meistä kuvan ja odotti luonnollisesti vaivoistaan pientä palkkiota, ihan ymmärrettävää ja joskus kivaakin, mutta perus-finski minussa haluaa katsella paikkoja rauhassa, mielummin vaikka opaskirjaa selaillen, etenkin tilanteessa jossa maksupolitiikka on jotenkin epäselvä ja pelkää antavansa liian vähän rahaa ja toisaalta miettii haluaako tuo rahaa ollenkaan, sehän on täällä töissä, neuroosi, apua) ja vaelsimme valkoisten Jeesus- ja arkkienkelipatsaiden keskellä keskipäivän auringossa, jossa edes mausoleumit eivät luoneet varjoa. Löysimme hautausmaan ehkä kuuluisimman haudan, La Milagrosan. Siihen on haudattu 24-vuotiaana kuollut, raskaana ollut Amelia. Legendan mukaan hauta avattiin myöhemmin ja Amelian ruumis piteli sylissään syntymätöntä vauvaansa. Hassua, jo auki kirjoitettaessa tuo kuulostaa hirvittävän ällöttävältä, puolimätä corpse sikiö sylissään, enemmän kauhuleffakamaa kuin kaunis katolinen ihme. Tämän ihmeen todistamisen jälkeen Amelielle pystytettiin marmoripatsas ja hänestä tehtiin raskaana olevien naisten ja vauvojen suojeluspyhimys. Koko hauta oli kuormitettu kukilla: gladioluksilla, auringonkukilla, orkideoilla, krysanteemeilla, ruusuilla. Kukissa pörräsi mehiläisparvi, suorastaan kliseisen symbolisesti. Erikoisinta kaikesta olivat marmorilaatat, joissa luki hartaita kiitoksia Amelialle. Laattoja oli niin paljon, että niitä oli pitänyt levittää viereisillekin haudoille ja joukossa oli myös Kanadalaisen pariskunnan englanninkielinen kiitos terveenä syntyneestä lapsesta. Laattoja ihmetellessäni huomasin, että haudalla oli pelkkiä pariskuntia ja he kaikki poistuivat paikalta selkä edeltä, selän kääntäminen pyhimykselle olisi ollut sopimatonta.

Katsellessani paikalta rapukävellen peruuttavaa teinipariskuntaa minua alkoi jostain syystä suututtaa. Kunnon pyhimys olisi varjellut selvästi vielä kouluiässä olevaa tyttöä raskaudelta eikä pamauttanut paksuksi ja muutenkin, olisiko pyhimys todella niin pikkumainen, että loukkaantuisi selän kääntämisestä? Ja se, että joku ihan vakavissaan lentää Kanadasta rukoilemaan apua vauva-asioihin Amelialta, eivätkö nämä henkimaailman olennot ole aineetonta porukkaa joita voisi rukoilla siellä missä itse sattuu olemaan, erityisesti lasta haluavan luulisi miettivän myös ilmastoasioita jo ihan omienkin jälkeläistensä kannalta? Ja eikö syytä olisi mieluummin kiittää vaikka länsimaista lääketiedettä hedelmöittymisestä? Huomasin yhdistäväni uskomukset tietämättömyyteen ja sivistymättömyyteen, vaikka eihän asia ihan niin ole, Kuuba ei varsinaisesti sosialistisena maana ole mikään hihhuloinnin tyyssija ja sitä paitsi erityisesti äitiys, synnyttäminen ja lapset ovat valtion erityissuojeluksessa, lapsikuolleisuus on aivan eri luokkaa kuin muissa Latinalaisen Amerikan maissa, samalla tasolla kuin Suomessa. Eikä Amelialla ole tuohon taatusti osaa eikä arpaa, vaan järjestelmällä, joka antaa kaikille edes jonkinlaiset elämän edellytykset. En tietenkään pidä diktatuurista, yksipuoluejärjestelmästä tai matkustusrajoituksista, mutta nähdäkseni asiat pitää asettaa kontekstiinsa. Ilman vallankumousta Kuuba olisi luultavasti korruptoitunut banaanivaltio, jossa on pieni, ökyrikas yläluokka ja lumppuköyhälistöä. Lempparijärjestelmäni pohjoismainen demokratia tuskin istuisi Kuubaan, jo ihan yleisen mentaliteetin takia. Suomessa turistit vetävät varsinaiset flyygeliherneet nenään kun lomalento (tai bussi, olen ollut bussiyhtiön puhelivaihteenhoitaja, minä tiedän) myöhästyy, Kuubassa edes pikkulapset eivät rutisseet junamatkan kestäessä kymmenen tunnin sijaan melkein puolet luvattua enemmän, eikä kukaan ikinä yritä etuilla jonossa koska kaikki tietävät että jonottaminen nyt vaan on välttämätöntä... ja että kuoppa kadussa opitaan väistämään, ei sitä kuitenkaan ainakaan pitkään aikaan korjata.

Kuvittelin saaneeni vähäksi aikaa tarpeekseni salsarytmeistä ja koko latinomusiikista mutta ei, aloin heti töissä kuunnella iTunesista Ramon Velozia, ehkä siksi etteivät nämä loisteputkivalot (vaikka loisteputkiin sai Kuubassa sikäli tottua, että se on ainoana maailman maana siirtynyt kokonaan energiansäästölamppuihin, joka on vähentänyt sähkökatkoksia huomattavasti, {emme nähneet kuin yhden} ja laskenut sähkönkulutusta kolmanneksen, ainoana harmillisena puolena että ennen luultavasti tunnelmalliset ravintolat kylpivät nyt kylmässä toimistovalossa, onneksi kuitenkin eniten auringonpaisteessa) täysin masentaisi minua. Etsin pitkään aikuisiälle asti ”omaa” musiikkiani sitä yksiselitteisesti löytämättä. Rakastin monia työväenlauluja, erityisesti niitä joissa kerrottiin Chilestä ja Kuubasta (riippumatta kuinka korneja sanoitukset olivat), koska niissä oli lattarirytmejä. Oikeastaan vasta viime vuonna aloin löytää rakkaudelleni hakusanoja: salsa, cha cha, son, nuevo trova. Ostin Kuubasta neljä levyllistä musiikkia (mm Silvio Rodriquesin kaksois-cd:n, jossa on maailman kaunein laulu Fusil contra Fusil), joka samalla saa minut takuuvarmasti hyvälle tuulelle että nyt matkan jälkeen viiltää aivan uudella tavalla. Enää en istu Casa de la Trovan lehmännahkatuolilla, poskeani Cuba Libre –lasiin viilentäen kuuntelemassa Grupo Granman sordiinotrumpettia, litkinpä vain automaattikahvia pyökkiviilupöydän ääressä.

Lauantai-iltapäivänä Santiagon keskustorille kokoontui puhallinorkesteri soittamaan klassista musiikkia samba-twistillä, patarumpu paukkuen. Seuraavana aamuna heräsimme congan karnevaalirytmeihin sekoittuneena autontorvien la cucarahca-sävelmiin ja aukion kylähullun Papaaaaaaa! Mamaaaaaaa! -huutoihin. Muistan tämän kaiken oudon kipeästi, kuinka kaunista ja outoa ja ennenkokematonta se oli, häipyvät hetket hotellin ranskalaisella parvekkeella, koskaan palaamattomat.

toimii kuin junan vessa

olemme nyt olleet muutamia paivia santiago de cubassa, kuuban etelakarjessa. ensin en oikein pitanyt tasta paikasta, kavelymatka rautatieasemalta hotellille kulki teollisuusalueen ja slummin valissa, oli kuuma ja pilvista ja ymparillemme keraytyi valittomasti lauma haslareita, jotka tuntuivat tuohtuvan, kun emme halunneet taksia. kun olimme nukkuneet univelat pois alkoi santiago nayttaa kauniimpia kasvojaan. tama on jotenkin pienimuotoinen ja maalauksellinen kaupunki sierra maestran sylissa, lahdenpohjukassa. vuoret tosiaan ymparoivat santiagoa joka puolelta, itse kaupunkikin on taynna makia. taloissa on varjoisat terassit ja vehreat keskipuutarhat, ja mika ihaninta, joka paikassa soi salsa ja son-musiikki. kulman takana on music hall, jossa voi peson hintaan kuunnella vaihtuvia, loistavia artisteja, hotellin alakerrassa soittaa bandi comandante che guevaraa, bacardi-museota vastapaata jammailee elakelaismiesten orkka. naiset kulkevat hitaasti, lanteet keinuen, alakerran kulttuurikeskuksessa pikkutytot harjoittelevat salsaa ja nuoriso karnevaalitansseja.

matka tanne oli aika rankka. saavuimme havannan keskusrautatieasemalle hyvissa ajoin, kuudelta illalla, tuntia ennen junan lahtoa konfirmoimaan lippumme. asema oli tupaten taynna ihmisia, tulikuuma, televisioista pauhasi lastenohjelmaa. kukaan ei oikein osannut sanoa mitaan santiagon junasta, ja vasta vahitellen tajusimme, etta koko tama porukka tosiaan odottaa sita nimenomaista junaa. juna saapui asemalle ehka puoli kahdeksan aikaan, ja sen jalkeen seisoksimme puolitoista tuntia jonossa huokaillen. kukaan paikallisista ei vaikuttanut lainkaan tuskastuneelta, parin tunnin myohastelyt ovat kuubassa arkipaivaa. kun vihdoin paasimme siina yhdeksan aikaan junaan, huomasimme etta siella oli noin kymmenen astetta lamminta. viileys tuntui miellyttavalta noin viisi minuttia, sitten aloimme hytista. lopulta kaivoimme kaikki santiagon-kamppeemme, pelkkia hellevaatteita, paallemme, puin yopaidan burkhamaisesti paahani hameen olkapailleni. junan vessa olikin ihan oma lukunsa, olin spekuloinut sen olevan varmaan hiukan saastainen, mutta toimivan, ainahan junan vessat toimivat. no, tualetti oli taynna sita ihteaan plus lattialla loiskui viiden sentin kusilampi. kehitin nopeasti jonkinlaisen umpion ja sinnittelin 10'tuntiseksi luvatun mutta lahes 20 kestaneen matkan ajan.

hytisevan ja unettoman yon jalkeen vaunuun tuli miehia, jotka myivat snackseja harmaista laatikoista. aamun sarastessa maisemia saattoi alkaa ihmetella, ja kylla niissa ihmeteltavaa riittikin. kuuban pikkukylissa ei ole valttamatta yhtaan henkiloautoa, niin ihmiset kuin tavaratkin kyyditaan aasilla, hevosella tai polkupyoralla. ihmisten kodeissa ei valttamatta ole suljettavia ovia eika ikkunalaseja, eika terasseilla ikina kaiteita. laihat lehmat laiduntavat vapaana banaanipuiden lomassa, pienet sekarotuiset koirat rakyttavat junalle. haukat liitelevat sokeriruokoplantaasien ylla, vuoristo on metsan peitossa. hassuna yksityiskohtana huomasin, etta jokaisen laiduntavan lehman tai haran vieressa hengaili iso, valkoinen lintu, luultavasti niilla oli karjan kanssa jonkinlaisia synergiaetuja.

tanaan naimme taas kuuban maaseutua kaydessamme le cobressa, lahikylan kirkossa, jossa on koko kuubaa suojeleva musta madonna. huomasimme, miten lahella katolisuus ja afrikkalaispohjainen uskonto santeria ovat toisiaan, katolinen kirkko on ovelasti sulauttanut santerian osin itseensa, le cobressa oli esimerkiksi paljon uhrilahjoja, lapsenpaitoja, baseball'mailoja ja muuta aika maallista tavaraa. muutenkin kuubassa kulttuuri nayttaa sekoittuneen ihailtavalla tavalla, paitsi intiaanikulttuuria ei hirveasti nay. valkoiset ja mustat seurustelevat keskenaan, monilla on perhe, uskontoja harjoitetaan rinnan ja ollaan samalla sosialisteja. hammentavaa, alan uskoa etta tottuisin tahan menoon, siihen etta asiat eivat hoidu ihan heti mutta hoituvat, siihen, etta kadulla soi aina salsa ja etta ihmiset sanovat hola ihan tuntemattomillekin.

naisenne havannassa

kirjoitan tata hotellimme nettihuoneessa, joka sisaltaa kaksi hitaasti jurruttavaa pc:ta. netti ei ole aivan ilmainen, mutta ainoa havannassa nakemani, joten kaytan tata.

matka helsinki-vantaalta pariisin kautta havannaan oli paitsi, luonnollista kylla, jumalattoman pitkastyttava, aikaeron takia myos oudosti koko ajantajun hamartava. matkustimme reippaasti yli puoli vuorokautta, mutta ei se silta tuntunut. kun istuu tunnista toiseen ilmassa ja katsoo auringonpaistetta, alkaa lopulta olettaa olevansa jonkinlaisessa aikataskussa, vahan kuten siina stephen kingin kirjan paskassa filmatisoinnissa, jossa yolennolla nukahtaneet ihmiset joutuvat johonkin kummalliseen ajan valitilaan. lopulta aurinko kuitenkin laski, samaan aikaan kuin mekin. ensimmainen tuntemukseni kuubasta oli hammentavan vantaamainen, hamaraa, puita ja valoja siella taalla, mutta matalammalla aloin erottaa palmut ja sen, kuinka pilvet ovat taalla aivan erinakoisia, ropoliaisia ja rosoisia.

hauskana pikku insidenttina air france oli hukannut kaikkien jatkolentolaisten matkatavarat, joten jouduimme ostamaan lentoasemalta supermauttomat che-paidat ja muutamia kosmetiikkatarpeita. onneksi saimme kamppeet kahden yon jalkeen, oli aika ahdistavaa kulkea ympari havannaa samassa paidassa (paatin heti hotellissa etta minahan en julkisilla paikoilla valkoisessa che guevara-paidassa nayttaydy) jolle oli tiputtanut ruokaa pariinkin otteeseen.

alussa taalla oli kylmaa ja tuulista, asumme oikeastaan melkein niemenkarjessa, joten talla kohtaa tuulee aina. asumme aika hienossa kaupunginosassa, lahella suurlahetystoja ja casinoja mutta myos kouluja ja paikallistoreja. mikaan hieno ei havannassa jatku paria korttelia pidempaan, heti kulman takaa alkaa aito, ransistynyt ihmisten kaupunki. talot ovat kauniita, niissa on lahes poikkeuksetta arcadi (varmaankin varjon takia), paljon karisevia stukkokoristuksia, painajaisunen kapeita portaikkoja ilman kaiteita, koristeellisia kaakeleita ja vahintaankin epamaaraisia sahkotauluja. ihmisten olohuone on auki suoraan kadulle, televisio raikaa, seinalla on pyha jumalanaiti jonkun latinostaran kuvan vieressa, nurkassa on kirjava bling bling-joulukuusi, sohvilla istuu koko suku jutellen, salsa raikuu.

toreilla myydaan vihreita tomaatteja, kurpitsoita ja ruskeavalkoista juurta. kaikkialla on kissoja ja koiria, joistain ei oikein tieda ovatko ne jonkun omia vai elavatko luontaistaloudessa, ilmeisesti taalla on ainakin tapa heittaa ravintolan jamaruuat pihalle, josta koirat kayvat ne pistelemassa. olen saanut monta koiraystavaa, pienen, varisevan belibo-pennun joka oli selvasti baarinomistajan silmatera, seka ympariinsa kuljeskelevan laihan pepitan, joka painautui syliini niin luottavasti, etta olisin halunnut ottaa sen mukaani. elainten kohtalo taalla aina valilla itkettaa, ei niinkaan ihmisten, vaikka ihmiset ovat koyhia, heilla on kuitenkin selkeasti perustoimeentulo, jalattomia kerjalaisia ei nae. en osaa tarkkaan sanoa, onko kuuba kehitysmaa vai ei. ihmiset osaavat melko hyvin englantia, jotkut jopa suomea, mutta toisaalta haslays ja kaiken sorttinen yksityisyrittaminen nakyy katukuvassa jatkuvasti. ahdistavinta on se, kun ei tieda, onko iloinen moikkaaja ainoastaan kiinnostunut vaiko aikeissa myyda sikareita. olemme kylla jutelleet kaikille ja kuulleet monta mielenkiintoista mielipidetta kuuban nykytilasta, mutta kylla meita on myos nyhdetty aivan olan takaa.

eilen kavelimme koko paivan, kavimme vallankumousmuseossa ja taas kavelimme. museot ovat hyvia ja niita on paljon, mutta parasta on kuitenkin hengailu ympariinsa. olemme nahneet vaikka mita, sellaista jota en ehdi rajallisen nettiajan puitteissa edes kirjoittaa, mutta varmasti palaan asiaan suomesta. olen pohtinut paljon kuubalaista jarjestelmaa, sosialismin toimivuutta, demokratiaa ja diktatuuria, sita, painaako onni enemman vai vahemman kuin vapaus. ihmiset taalla ovat iloisia ja sydamellisia, rentoja, mutta ainakin nuoret tuntuvat tyytymattomilta esimerkiksi matkustusrajoituksiin ja paikallisten epatasa-arvoiseen asemaan turisteihin nahden. se heijastuu oletuksena, etta lankkarit ovat pohjattomia rahasampoja joilta voi pyytaa mojiton, aterian ja pamperseja. olisin varmaan naiiviuttani jaellut taalla koko budjettini, ellei l olisi pitanyt minua kurissa...

nyt lahdemme jonnekin lahialueen raflaan syomaan kalaa (rupesimme talla ns pascavegetaristeiksi heti ekan kauhean kasvisravintolakokemuksen jalkeen, kylmaa spagettia ja kaalia) ja otamme rauhallisesti, huomisyo vietetaan junassa kohti santiaco de cubaa!

hasta la victoria siempre ja silleen!

Perinteikäs vuosikatsaus viimeisenä päivänä

Nyt on siis tosiaan viimeinen päivä vuotta ja viimeinen päivä Suomessa. Matkalaukut on jopa pakattu ja kaikkea. Värjäsin viikonloppuna keltaisen hippipaidan punaiseksi ja päätin jättää kotiin oranssit lenkkarit. Minulla on rumat mutta äärettömän mukavat ja monikäyttöiset urkkasandaalit sekä viehättävät, kirkkaanpunaiset minnihiirikengät. Riittäköön ne. Urkkasandaalien tarranauhoissa on kuivaa heinää kaikesta jynssäämisestä huolimatta ja ne ovat oikeasti muutenkin aivan sikarumat, hitto vieköön, ja Kuubassa naiset ovat kuulemma niin feminiinisiä, alemuudentunto iskee, vaikka toisaalta tyyliäni ei noin yleisesti ottaen kai voi moittia feminiinisyyden puutteesta, eihän minulla ole esimerkiksi yksiäkään housuja.

No kuitenkin, nyt teen mennyttä vuotta koskevan kyselyn (eli meemin, ääh), olen näköjään myös vuosi sitten nurissut ensin tavan vuoksi kaikkien kyselyiden pönttöydestä ja vastannut sitten into piukkuen.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2007, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin naimisiin, ostin asunnon, sain oman alan täysipäiväisen työpaikan.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt uudenvuodenlupauksia. Nyt teen: Lakkaan kajoamasta iltapäivälehtiin millään tavalla. En lue niitä, en selaa niitä netissä, en kommentoi niitä, niitä ei ole minulle olemassakaan. Tämä päätös kiteytyi minulle eilen, eksyessäni verkko-Hesarin kautta johonkin Iltsarin paskauutiseen tyyliin ”Penelope Cruz lesbovideossa siskonsa kanssa” ja löin itseäni henkisesti näpeille. Ei Ilta-skeidaa enää, tralalaa.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Miehenserkunvaimo, ei kovin läheinen sinällään, mutta mukava ja fiksu tyttö josta olen aina pitänyt. Vauvakin on kuulemma kiva.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
Saksassa ja Virossa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2008, jota puuttui vuodesta 2007?
Suurempaa itsekontrollia, pelon vähenemistä.

7. Mitkä vuoden 2007 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Tammikuun 29. päivän jolloin sain työpaikan, kesäkuun yhdeksännen, polttarini sekä kesäkuun viimeisen, hääpäivämme. Kaikki ihania päiviä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Työpaikka. Avioliittoa en sillai laske ”saavutukseksi”, vähän kuten en vauvojen saamistakaan. Tuosta vauva-asiasta saatan muuttaa mieleni jos saan joskus oman.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, etten vieläkään ole päässyt eroon jatkuvasta pelosta sekä sen lieveilmiöt.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Päänsäryistä kuten aina, revähtäneestä takareidestä viime talvena, polvivammasta kesällä sekä aina väliin kissan raapaleista.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Asunto.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lähipiirin eläinten ja tietysti Nassun hassuus.

13. Kenen käytös masensi?
Erään entiseen harrastukseen liittyvän ihmisen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainan lyhentämiseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kallioon muuttamisesta, kuubalaisesta musiikista, kirjoista, Facebookista.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2007?
Kerkko Koskisen Lolita

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
laihempi

c) rikkaampi vai köyhempi?
rikkaampi

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Liikkuneeni, maalanneeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni, dissanneeni.

20. Kuinka vietit joulua?
Perhekeskeisesti, rauhallisesti, tunnelmallisesti.

22. Rakastuitko vuonna 2007?
En, rakastin (ja –stan).

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Simpsonit, suosikki ja ainoa. Kohta sekin hupi loppuu kun analoginen tv hiljenee.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En, inhoan kyllä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Mehiläispaviljonki

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Yuri Buenaventura, Compay Segundo, latinalaistyyppinen musiikki ylipäätään.

28. Mitä halusit ja sait?
Ihanan kodin.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Mahdollisuutta pienviljelyyn ja pienmökkeilyyn (mutta ei tässä toivoa ole menetetty!)

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Persepolis ehkä, en käynyt elokuvissa kovin paljoa.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Varsinaisena syntymäpäivänäni kävin perheeni kanssa syömässä ja olin ystävien kanssa Noloimmat lempilaulut-keikalla, syntymäpäivää juhlistin huippuhauskoilla Kabaree-bileillä, joissa oli niin vanhoja kuin uusiakin ystäviä ja elävää musiikkia ja erittäin runsaasti höyheniä&paljetteja.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Mittaamattomasti... ei varmaan mikään. Tyydyttävämmän suurempi itsekontrolli, selkäranka ja kyky asettaa asiat tärkeysjärjestykseen.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2007?
Punaista, mustaa, trikoota, villaa, tekosilkkiä, isohkoja koruja.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaat ihmiset, työ ja koti.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Eduskuntavaalit (joissa olin vähän mukanakin tekemällä parille Vihreälle visuaalisia juttuja) ja Kokoomuksen vaalivoiton seuraamukset, Venäjän epis-vaalit, Megapolis-tapahtuma, tuotantoeläinten kohtelusta virinnyt keskustelu, ilmastonmuutoskeskustelu.


37. Ketä ikävöit?
Lumista ollessaan Ruotsissa, Nassua aina ollessaan matkoilla.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Vompatti-naapurin taisin tavata ensimmäistä kertaa tänä vuonna, tai ainakin jutella. Ja Purrrrina-typyn myös!

Hädintuskin hereillä eli juhlapäivien jälkeinen uupumus

Alle viikossa sitä onnistuu näköjään mähertämään unirytminsä sellaiseksi, että töitä edeltävänä yönä katsoo kelloa vielä neljän aikaan aamuyöstä. Nukahtamista ei mitenkään edistä tulevaan matkaan liittyvien riskien listaaminen, alkaen lento- tai auto-onnettomuudesta johonkin trooppiseen tautiin, ryöstetyksi tulemiseen, polven särkymiseen, hurrikaaniin ja maailmanpaloon. Myös ajatus kymmenen tunnin lentokoneessa istumisesta (puhumattakaan nyt samanmittaisesta bussimatkasta läpi maan, viaton "mehän voidaan tehdä se matka yön aikana"-ehdotus saa korvani lähes lukkiutumaan raivosta (luultavasti siksi, että pidän raivon sisälläni, onneksi), uhraisinko vielä kaiken muun lisäksi yhden sängyssänukkumisyön täristelemällä pilkkopimeän kommunistidiktatuurin läpi (kuulemma moottoritiet Kuubassa ovat aivan käsittämättömän paskassa kunnossa) vaikka TOISAALTA siellä on luultavasti liian kuuma nukkumiseen enivei) tuntuu todella karsealta. Toisin sanoen, tässä vaiheessa antaisin vaikka jonkun ei-kovin-elintärkeän elimeni, ettei minun tarvitsisi lähteä. Kelailen samaa aina ennen matkoja, koska olen yhdistelmä kontrollifriikkiä ja täysin holtitonta boheemia, stressaan hulluna riskeistä mutta lykkään valmistautumisen viime tinkaan. Lohdukseni tiedän muidenkin tuntevan samaa, Intian-reissuaan edeltävänä iltana Nassu soitti minulle vinkuen ahdistuneena pakkaamattomista laukuista, hävyksissä olevista pikkusampoopulloista ja siitä, kuinka perseestä matkustaminen on. Ja Nassu on ystävistäni se eniten reissaava.

Joulu meni kuten sillä on tapana. Kävimme kävelyllä Alppilassa, ihailimme matalia puutaloja ja hiljaista pikkukaupunkitunnelmaa. Olimme melkein ainoat ihmiset liikkeellä, kurkimme sisäpihoille ja katselimme joulutunnelmaa ihmisten kodeissa. Ruokaa oli vähintäänkin riittävästi, erityisesti Caviart teki kauppansa. Caviart on siitä poikkeava korviketuote, että se maistuu paljon paremmalta kuin alkuperäinen. En erikoisemmin välitä mistään soijapohjaisista maidonkorvikkeista, niissä on soijapavun tympeähkö maku, enkä edes tiedä, onko eläimellisten tuotteiden replikointi yleensä mitenkään kauhean olennaista? Vegaaanit tai moniallergiset tarkastellevat tätä asiaa ehkä eri näkökulmasta kuin itse teen, onhan hienoa, että maitotuotteille (johon monen, kuten allekirjoittaneenkin veganismi kaatuu) on olemassa korvaavia tuotteita. Mutta joku valeliha tuntuu jo vähän hassulta, vähän kuten aivan aidon näköinen tekoturkki.

En nyt muista sitä sanaa, jolla Hobitit kutsuvat kiertoon meneviä lahjoja, mutta joka tapauksessa, niitä tuli meille useita. Sekä selvästi jo jollekulle annettuja, että omista käsistämme eteenpäin lähteviä että sellaisia, joiden ketjussa olimme vain yksi linkki. Tavallaan ihan hassua huomata lievästi äkeytyvänsä kierrätyslahjan ajatuksesta, annoinhan itsekin eteenpäin esineitä, joita olin hankkinut vähän niinkuin itselleni huomaten, etteivät ne oikeastaan ole tyyliäni mutta voisivat sopia loistavasti jollekin toiselle. No, tänä vuonna en sentään saanut avattua keksipakettia... ja sitäpaitsi nyt eteiskaapin lahjakorini (yksi keski-iän merkki: lahjakori, johon varastoi kaikkea viemiseksi kelpaavaa) on täynnä hyviä viemisiä kaikkiin tuleviin hippoihin, löytyy serviettiä ja tonttukuvioista tikkuaskia. Tulin taas kerran ajatelleeksi lahjahärdellin mielettömyyttä: kun veimme sukulaislahjat, panikoin, ja lisäsin läheisimmille muutaman pyyhkeen, pelkät Pakolaisavun kirjekuoret tuntuivat liian karulta, etenkin kun meitä odotti kaksi isoa lahjasäkillistä. Kun säkeistä paljastui tosiaan pääasiallisesti näitä pakolla ja kiireessä hankittuja, mahdollisesti jo kertaalleen saatuja lahjoja, kuokat ja siemensäkit tuntuivatkin taas ihan hyviltä ideoilta. Minusta itsestäni on sinällään ihanaa antaa lahjoja, miettiä, mikä kullekin sopisi, tehdä mahdollisesti lahja itse. Olen kerettiläisesti sitä mieltä, että melkeinpä paras lahja (lukuunottamatta kehitysmaihin lähetettäviä lahjoja) on pieni ja soma krumeluuri, koru tai muu koriste, sellainen jota ei itse raaski ostaa itselleen. Sukulaislahjojen joukossa oli yksi tällainen ihanake, punainen emali-edelweiss joka on nyt kaulassani. Omituisin ja hilpein lahjani oli siitakesienipötkylä, joka on jo parin päivän sisällä puskenut hämmästyttävän määrän siitakkeita esiin, luulen että korjaamme ensimmäisen sadon jo ennen matkaa. Kyseessä on siis parikymmentäsenttinen, halkomainen jööti, josta kasvaa sieniä. Koska en ole täysin unohtanut lapsuusaikaista sienikammoani, päästän aina kasvaneet sienet nähdessäni IIK ja YYH -huudahduksia, mutta oikeasti olen sieniperheestäni aika innostunut.

Minua muuten rassaa aivan sairaasti vonkuna lumettomasta joulusta niiden suusta, jotka samaan hengenvetoon päivittelevät keskustaparkkeeraamisen hankaluutta. Kuten myös ajatus siitä, miten ekologinen selkäreppuni muuttuu perhekoon rinkaksi heti vuoden 2008 alusta, kun pörhellän maapallon toiselle puolelle ja takaisin. Lumettomasta joulusta olen huolissani taas enemmänkin ilmiönä, itse lumen puuttuminen ei voisi minua vähempää harmittaa. Talvi on perseestä joka tapauksessa, mutta nolla-asteinen kostea ilma hivelee ihoa ja keuhkoja aivan eri hellyydellä kuin sähköiskuisen kuiva pakkashenkäys, eikä lumi näyttäisi Kalliossa kovin hehkeältä kuitenkaan. Tykkylumiset kuuset ovat kyllä kauniita, mutta ehkä samaan tyyliin kuin tulppaanipuut ja mangrovesuot, kaukaisia ja eksoottisia.

Ahhahaa, edittiä tähän. En lue Lupiini-meiliäni järin usein (lähinnä kirjautuessani bloggeriin, useimmat lukijoistani tietävät oikean nimeni, joka muuten ei ole Lupiini Palko, nyt varmaan yllätyitte) mutta pitäisi varmaan, kun minulle tarjotaan mahdollisuutta HANKKIA LISÄTULOJA myymällä käytettyjä sukkahousuja, sukkia ja ylipolvensukkia. Raitasukista tulisi kuulemma ekstraa. Osoitteeni on kuulemma poimittu satunnaisesti netistä, how flattering! Ja ajatella, juuri tänä aamuna kaivoin aivan perserkkinä sukkalaatikkoani ihmetellen, miten olenkin päästänyt itseni ostamaan monta kymmentä paria mustia polvisukkia enkä silti onnistu löytämään yhtään mätsäävää paria. Tässäpä olisi tilaisuus luopua ylimääräisistä sukista, mutta ehken tee niin kuitenkaan, seksuaaliset fiksaationsa tietenkin kullakin, en paheksu, mutta en myöskään halua olla osa kaupallista seksiä edes noin kotikutoisessa mielessä.

Käsittämätön joulu on

Helmetin varaussaapumisviesti pompsahtaa sähköpostiini yhtä uskollisesti kuin eräpäivämuistutukset, gmail kertoo kellonajaksi aamuneljän, joku aparaatti kirjaston järjestelmässä lähettää viestit poikkeuksetta nukkuaikoina. Olen varannut Mehiläispaviljongin, Joulupukin juhannusyön ja Buena Vista Social Clubin. Maailmasta parhaan tv-sarjan, Mullan allan viimeisen tuotantokauden dvd:tä ei vieläkään ole saatavilla, olen jonottanut sitä kohta vuoden, mutta ei se mitään, kohta on joulu ja sen jälkeen Kuuba, ei aikaa väijyä välkkyvää ruutua tuntikaupalla. Noudan varaukset palauttaessani hieman myöhässä olevan Valeria Munarrizin loistavan levyn, maksan pienen sakon ja varausmaksun. Rakastan kirjastoja ja koko kirjastojärjestelmää (ja vastustan sydänverellä niinistöläisiä maksullinen kirjasto-ehdotuksia) maksaen ilolla omat pikku uunohdukseni, ajatellen, että tällä kirjastoaktiviteetilla voikin joskus vähän sakkoja maksella, tosin samaan aikaan pohtien, harrastavatko kirjastovirkailijat oikeasti ns italialaista lakkokäytännettä. Koska en ole kirjastoalan lakosta kuitenkaan kuullut, spekuloin vain mielessäni, että tässä on taas laitettu humanisti asiakaspalveluun, hiturointi ja untelous on vain luonteenomaista, eikä minulla ole mihinkään kiire, kirjastossa ei kuulukaan olla. Milloin sitä olisi muka mennyt kirjastoon hakien vain varatun teoksen, eksymättä matkalla ties mille hyllyille, lopulta sokoksen kosmetiikkaosaston minipussi notkuen romaaneita.

Olen herännyt aikaisin, ensimmäisen kerran neljältä johonkin omalaatuiseen uneen. Vähäinenkin alkoholinkäyttö häiritsee nykyään muutenkin hiukan ongelmallista untani, herään joka yö tarkkailemaan vierustoverin hengitystä (olen hiljan kuullut lukioaikaisen luokkatoverin täysin ennakoimattomasta äkkikuolemasta). Olemme olleet vanhan/uuden ystävän tupareissa naapurissa, fiilistelleet tulomatkalla Torkkelinpuistossa, hehkuttaneet Kallion nopeaa muuttumista vielä entistäänkin ihanammaksi. Varsinaisen heräämisen jälkeen alan siivota, vanha ja harvoin tavattu tätini, äidin sisko on tulossa kylään. L lähtee halliin ostoksille, itse hinkkaan tahroja kaapeista ja peileistä, imuri tukkeutuu ja havunneulasia ryöppyää joka paikkaan, kun otan hyllyn päältä vihreästä ruskeaksi muuttuneen, roskiksen päältä löytyneen kuusenoksan. Tungen oksan vittuuntuneena sekajätteeseen (biopussi hajoaisi heti) miettien samalla pöytäliinan ja serviettien kuntoa, hopeita ei ainakaan kehtaa laittaa, kaupunki-ilmassa ne täyhkääntyvät parissa kuukaudessa mustiksi, aika ei riitä kiilloitukseen. Onneksi Skypejoululauluun hankittu valkoinen hyasintti sekä tuoksuaa että puskee kahta uutta kukkaa hämmästyttävällä innolla, sypressikin saa uuden asun, kun joulukoristelaatiko löytyy täysin äkkiarvaamatta jääkaapin päältä.

Täti on hauskaa seuraa, äärettömän skarppi ja hyvämuistinen kasikymppinen. Kuuntelen äidin ja tädin muistoja suvun ravintola-ajoilta, pikkupaikkakunnan upseerikoulun komeiden solttujen flirttejä ja perheen kissan sisäsiistiä tapaa sontia keittiön lavuaariin. 20-luvulla syntynyt täti muistaa sodat, kuinka kaksi pulskaa sukulaistyttöä päättää ensin istua stoalaisen tyynesti kahvipöydässä ilmahälytyksen tullessa hannaten lopulta pöydän alle. Pyydän saada kuulla sen saman jutun, joka oli suosikkini lapsena. Naapurin rikkaalla tytöllä oli Helsingistä asti tuotu lasten sateenvarjo, joka tippuu sikalan ylisiltä suoraan possujen karsinaan. Kun poikkeuksellinen metakka lopulta huomataan, noutaa tytön veli sikalasta yltä päältä sontaisen ja rikkirevityn sateenvarjon ja levittää sen auki. Kaikki nauravat katketakseen, paitsi naapurin tyttö, joka itkee niin, että tädin äiti, eli mummoni huutaa ikkunasta: "Kenenkäs päätä siellä tällä kertaa leikataan?".

Kun täti on lähtenyt, summeri soi ja ovella rapisee (ovikellomme on taas vaihteeksi painunut sisään). Menen rappuun (ja päästän kissan siinä ohessa luikahtamaan, onneksi kumpikaan ulko-ovista ei ole auki) ja huhuilen, mutta ketään ei näy. Sen sijaan ovea vasten nojaa kassi, jossa on kaksi kukkapukettia. Ne ovat toiselta tädiltä, isän siskolta, siltä, joka asuu satakunnassa ja jota en ole tavannut vuosikausiin. Puketit on osoitettu minulle ja L:lle sekä vanhemmilleni. Papereiden alta kuoriutuu ihana, vaaleanpunainen amaryllis punakultaraitaisessa suojaruukussa. Olen hämmästynyt ja iloinen, olemme lähettäneet syksyllä tädille hääkuvamme ja vanhempamme ovat vieneet hänelle kesällä yhden tauluni, ilmeisesti kyseiset eleet ovat poikineet tämän. Viime kuukausi on ollut muutenkin varsinaista suvun reunionia, olen tavannut fiksun ja viehättävän pikkuserkkuni ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen, ja nyt nämä kaksi tätiyhteyttä saman päivän aikana.

Illalla ystävät tulevat kylään. Juomme glögiä ja punaviiniä, kuuntelemme loistavaa, nimeltämainitsemattomasta automarketista (joka kertoo olevansa sitoutunut kestävään kehitykseen, en tiedä ivatako sitä viherpesusta vai kiittääkö vaikuttamisesta, onhan totta, että sinne automarketstatuksesta huolimatta pääsee todella näppärästi julkisilla ja että minulla on ikäänkuin osani k.o. yrityksen brändiin, minkä vilpittömästi iloiten ja samalla nolostuneena paikan päällä havaitsen) hankittua tuhmien laulujen levyä sekä niitä ainoita oikeita joulubiisejä. Puhumme Väinö Linnan teosten kanonisoinnista ja muistelemme aktivistiskenen huippuhetkiä. Kaikki meistä ovat omalta osaltaan oivaltaneet, kuinka vähän merkitystä mielenosoituksilla on todellisen vaikuttamisen kannalta, ja miten mukamas tosi topakkana ja aatteellisena hippinäkin sitä suhtautui tiettyihin aktioihin jo vähän nolostellen. Armeijan käyneenä L huomaa nasevasti, miten aktivismi- ja armeijamuistelot muistuttavat toisiaan. Puhuvathan jotkut "Prahan ja Göteborgin veteraaneista" viitaten 2000-luvun alun globalisaatioliikeeseen, itse en kyllä ikinä kehtaisi pönöttää niin pahasti että olisin VETERAANI, vaikka noissa Euroopan jättimielenosoituksissa aikoinaan reissaisinkin.

Huomenna pitäisi mennä halliin, vaikka siellä onkin epäilemättä aikamoinen bordelli (kuten isäni asian ilmaisee) käynnissä. Ja sieltä vielä siirtolamöksää katselemaan. Rosolliaineita pitää hankkia, rakastan rosollia, se on ehkä kaikin tavoin terveellisin, reiluin ja fennovegaanisin jouluherkku mitä kuvitella voi. Jotta en kuulostaisi turhan hurskaalta, kerron, että nautin rosollini graavilohen (kalan murha!) ja smetanan (lehmän kiusaus!) sekä perunoiden (hiilareita!) kanssa. Ja toki punkun, joka on paitsi kiistattomasti alkoholia, myös roudattu jostain kaukaa, ei toivottavasti kuitenkaan Euroopan ulkopuolelta.

Hyvää x-masta nyt kaikille kun talossa on!

Untelo

Herään viisitoista vaille yhdeksän puristaen kännykkää rintaani vasten. Torkutuspolitiikka on taas kerran pettänyt. L on eilen ottanut puheeksi sarastuslampun hankinnan (tosin ne ovat loppu joka paikasta) ja kannatan asiaa lämpimästi. Heräämisestä on tullut sietämättömän vaikeaa ja toisaalta illalla nukkumaanmeno ei houkuta. Väsymyspiikki tulee yhdeksän aikaan illalla ja sen jälkeen olenkin virkeä ja hölöttävä neiti (rouva) päivänsäde, kunnes nukahdan joskus pikkutunneilla, saatuani ensin pari "nyt sormeni irtoavat" tai "olen varmaan tullut sokeaksi"-tyylistä paniikkikohtausta. Oivalsin viime viikolla sen, ettei nukahtamispaniikeissa ole mitään tavatonta, niitä vaan tulee kun on aikuinen ja töissäkäyvä ihminen, pakotettu usein tekemään asioita joista ei välttämättä aina niin innostuisi, velvollisuudet, vaatimukset ja haasteet hartioita painaen ja niitä kipeyttäen. Viime viikolla elin myös vanhan kunnon päänsärkykauden, johon ei auta kuin kodeiini (jota en kauheasti haluaisi käyttää sen riippuvuutta aiheuttavuuden takia) ja joka saa kaiken maistumaan tympeältä ja aavistuksen kuvottavalta. Sain särkyyn myös jumppakuminauhan (jota kissa omaehtoisesti hieman lyhensi) joka kuulemma auttaa aivan ihmeteltävästi. Sitä odotellessa.

Uudet silmälasit tuntuvat päässä hieman kummallisilta, näkökenttä vääristyy sivuilta ja meikattuina ripset osuvat niihin. Mietin, jaksanko väännättää niitä vai tyydynkö vallitsevaan asiaintilaan. Töissä moni kehuu uusia lasejani, äiti sanoo hmmmjooihanookoo, eikä kukaan ystävistä huomaa mitään. Ei sillä että erikoisesti odottaisinkaan, tyyliini ei kuulu alkaa määkiä "kattokaa mikä mussa on uutta", koska itse olen vastaavien kysymysten kanssa ihan pulmissa, veikkaan lopulta jotain täysin överiä tyyliin "oletko ottanut silikonirinnat" ja saan vastapuolen huomiomattomuustuohtumisen sijaan nauramaan.

Ollessani jouluostoksilla, löydän levottoman ja oudonnimisen kaupan, jossa myydään hyvin halvalla kummallisia koruja. Ostan femmalla täysin outrageous kirjavan ja pimpulaisen Frida Kahlo-korun, liian härskin käytettäväksi, mutta vessakoristeeksi sopivan. Ostan kaupasta myös kaksi rintakorua, toisessa on strasseja ja harsoa, toisessa virkattuja palloja ja silkkinauhaa. Astuessani ulos tulen ajatelleeksi, että mikäli elämästäni tehtäisiin elokuva, sen lajityyppi olisi ehdottomasti komedia. Päivästä riippuu, olisiko kyseessä slapstick vai neuroottisen allenilainen filkka, komedia se joka tapauksessa olisi. Vaikka olenkin usein jotenkin haikea ja joskus pahoissa maailmantuskakeloissa, suhtaudun asioihin pohjimmiltaan jotenkin huvittuneesti. Ilahdun välähtävästä oivalluksesta, että humoristinen maailmankatsomus saattaa oikeasti pelastaa minut esimerkiksi masennukselta, tai on jo pelastanut.

Äiti on vihjailevasti antanut minulle nimipäivälahjaksi lupauksen maksaa ihonpuhdistus kosmetologilla. En ole ikinä ollut täysi-ikäisenä kosmeettisissa hoidoissa, kaksi kertaa meikkauksessa tosin. Ensimmäisen meikin voitin lukioni Artemis-gaalasta, olin 17 ja minulle tehtiin näyttävä, punainen juhlameikki ilman kulmakarvoja, saimi-tyyliin. Näytin mielestäni karsealta ja piirsin kulmat heti meikistä päästyäni ja lähdin punkkikeikalle. Toisen kerran minut meikattiin viime kesänä, häitäni varten, ja ihon pohjustusta lukuun ottamatta olisin itse pystynyt parempaan (ja korjailinkin meikkiäni jo heti taksissa hääpaikalle, samalla kun otin rohkaisua taskumatista ja kikatin levottomana Nassun kanssa). Koska kosmetologin valitseminen on vaikeaa ellei mahdotonta, ja mikäli sitä sekä toisaalta haluaisi mieluusti jonkun luonnonläheisen ekohoidon mutta kavahtaa kaikkea new age-sontaa annan kanta-asiakaskortin lopulta päättää asian puolestani. Varaan ajan Day Spa:sta, joka riemukseni on sitoutunut "hiljaisuuden filosofiaan". Mahtavaa, ei tarvitse keksiä tuskallisesti jotain sopivan neutraaleja keskustelunaiheita, kuten vaikka kampaajalla joskus käy. Eräs biseksuaali ja silloin naisen kanssa seurustellut ystäväni meni aikoinaan lyhennyttämään poikatukkaansa kampaajalle ja sai kuulla tuohtunutta päivittelyä Tarja Halosen Seta-historiasta ja muusta perverssiydestä. Itse menen tuollaisissa tilanteissa niin puihin, että alan myönnellä, kauheaa, ja sitten jälkeenpäin kiukuttelen itselleni omaa lepsuuttani.

Illalla syömme itsetehtyjä karjalanpiirakoita ja mustikkanugaata ystävän luona. Hän asuu 20-luvun ihanassa, jokaista ovennuppia ja vessapaperitelinettä myöten harkitussa kodissa, jonka rinnalla oma koti tuntuu yhtäkkiä jotenkin sekavalta ja prehjuiselta ja sitäpaitsi täysin jouluttomalta. Olemme hukanneet joulukoristeet muutossa, ja koska L ei erikoisemmin innostu kultapalloista (kissa taas innostuu mutta väärällä tavalla), en saa häntä värvättyä mukaan etsintöihin. Tänään ostan ainakin sypressin, saakeli! Ystävällä on vaaleanpunasuoninen amaryllis, anemoneja ja punamarjainen oksa.

Haluaisin laittaa vessaamme vihreät värivalot, mutta huomaan niiden olevan lähes kauttaaltaan palamattomat. Vain fakta, ettei vessassa edes ole töpseliä ja valojen virittäminen vaatisi monimutkaisen johtosäätämisen, pidättää minut ostamasta jotain halpoja ja sopivan mauttomia jouluvaloja kylmävesiputkea kietomaan. Vessan ilmastointiaukkoa koristaa kaksi punaista, höyhenpyllyistä karseanihanaa tipua, joita L:n täti on kommentoinut "ilolinnuiksi".

Tätä kirjoittaessani olen juonut kupillisen vehkeenmakuista parisiennea ja virkistynyt siinä määrin, etten muista enää untani kunnolla. Unessa allekirjoitetaan siirtolamökin kauppakirjaa, paetaan huvipuistoon ja eksytään hienostodiskoon. Muu alkaa painua unholaan, kuten unilla on tapana.

Monenlaista aktiviteettia

Tuossa puolisen tuntia sitten unohdin, mikä minua vituttaa ja ajattelin, että kyse on vain normaalista maanantaivitutuksesta, onnitteluskumpan (mielenkiintoinen piirre työpaikassani on, että täällä tarjotaan alkoholia pienimmästäkin syystä, mikä on esimerkiksi perjantai-iltapäivänä hauskaa mutta maanantaiaamuna aivotpuurouttavaa) aiheuttamasta instant-laskuhumalasta mutta valitettavasti muistin hetimiten, että olen pettynyt, koska tämänkertainen puutarha-mökki-optio raukesi käsiin. Olen ärsyttävän skeptinen ja pessimistinen asian suhteen, viimeisin siirtolamökki oli niin hieno, että pelkään ainakin yhden meistä odottavan sisäsuihkua ja lasikuistia, jolloin emme ainakaan ikinä saa mökkiä. Ja se, jonka takana rahoitus on, toki päättää. Mör mör mör mör, en varmasti pääse ensi kesänäkään rapsuttamaan kukkapenkkiä vaan kuihdun kivierämaassa (kaikella kunnioituksella, rakas kivierämaa, olet suurimman osan aikaa lempipaikkani koko maailmassa).

Olimme Lumiksen kanssa viime viikolla katsomassa Persepolista. Tietoni Iranin lähihistoriasta olivat sitä ennen aika jäsentymättömät, muistin lähinnä että siellä on ollut levotonta koko elämäni ajan. Noiden lähi-idän maiden historiaan tutustuminen on oikeastaan aika tärkeää, koko islamilainen maailma on niin helppoa leimata väkivaltaiseksi ja täysin toisenlaiseksi, sivuuttaen länsimaiden öljysikailut ja -veljeilyt, ja toisaalta unohtaen niiden historian. Islam on monella tapaa vastenmielinen uskonto, mutta niin on kristinuskokin, kapitalismista nyt puhumattakaan. Islamia dumatessa tunnutaan myös usein unohtavan, että maailma on täynnä maltillisia muslimeita, esimerkiksi valtavan suuressa Indonesiassa lähes koko väestö on koostuu muslimeista, mutta maa on sekulaari. Naiset saavat opiskella ja käydä töissä, eivätkä ihmisoikeusloukkaukset oikeastaan kytkeydy uskontoon vaan hallituksen sikailuihin, mistä on kai itse asiassa kyse myös Lähi-idässä että "uskon"sodissa laajemminkin. Uskonto on ase ja excuse, mutta pohjimmiltaan on kyse rahasta ja vallasta.

Persepolis kertoo omaelämäkerrallisen tarinan älykkövasemmistolaisen teheranilaisperheen tyttärestä Marjanesta, joka lähetetään teini-iässä Wieniin turvaan levottomuuksilta. Palattuaan kotimaahansa hän masentuu, mutta nousee, alkaa opiskella, haksahtaa naimisiin ja lähtee lopulta Pariisiin. Nuorena naisena Marjane valitsee länsimaisen vapauden hunnun asemesta. Hunnunettuja naisia ja tyttöjä ei silti esitetä elokuvassa mykkinä ja alistuneina (islamilaisen naisen suhteellisen rikkumaton kuva mediassa ja mielikuvissa on mustaan kaapuun verhottu kasvoton ja nöyrä hahmo) vaan heitäkin kiinnostaa seksi, meikkaaminen ja opiskelu, hekin bilettävät salaa öisin ja polttavat tupakkaa. Hunnutusta ja yleistä suvaitsemattomuutta kritisoidaan komiikan kautta, taideopiskelijana Marjane turhautuu piirtäessään päästä varpaisiin kaapuunverhottua elävää mallia, jossa ainoa näkyvä osa on valtava nenä.

Näin turvallisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä joskus haksahtaa kuvittelemaan, että sotien ja levottomuuksien repimissä maissa ihmisten kaikki voimavarat menevät selviytymiseen ja kaikki ovat ahdistuneita jotenkin ylevällä tavalla. Persepolis oli taas kerran hyvä muistutus siitä, että näin ei ole, diktatuurissa eläminen ei poista elämästä jasmiininkukkia eikä poikahuolia, ei arkisia kärhämiä kavereiden kanssa, ei eksistentiaalista masennusta eikä halua testailla viehätysvoimaa. Isot asiat eivät sulje pois pieniä. Anna-Leena Härkönen sanoi jossain haastattelussa, että häneltä on siskon itsemurhan jälkeen odotettu jonkinlaista seestyneisyyttä ja asioiden merkityksellisyyden tajuamista, läheisensä menettänyttä ei toisin sanoen saa vituttaa
katkennut kengänkorko. Ehkä tuossa on kyse jostain surun näyttämisen monopolista, soveliaista tavoista reagoida.

Perjantaina skypejoululaulettiin meillä Kalliossa, kiitos kaikille osallistuneille. Laulaminen on aina ihanaa, erityisesti yhteislaulu. Tekniset ongelmat olivat moniaat, mutta Vompatti selvitti ne ainakin jossain määrin, syntikka soi kauniisti eri äänivariaatioin. Illalla virisi idea myös vappuskypelauluista, mikä nyt tällaiselta vanhalta työväenlaulufanilta saa ainakin täyden kannatuksen. Ja joukossa voisi olla vaikka maakunta- ja juomalauluja. En tiedä, olisinko kaksikymppisenä voinut kuvitella laulavani porukalla joululauluja, etenkään niitä, joissa puhutaan Jeesuksesta ja jumalanäidistä? Luultavasti olisin ollut liian anarko ja omasta mielestäni "liian vanha" siihen, ainakin olisi pitänyt juoda kauheasti ja kuunnella välillä Chumbawambaa. Yksi merkittävä piirre niin sanotussa aikuistumisessa tuntuu olevan asioiden ja tekemisten häpeämisen lopettaminen vain siksi, että niillä on porvarillisia tai uskonnollisia sivumerkityksiä. Vaikka en oikein edes tiedä, mitä aikuistuminen tarkalleen on ja onko se todellakaan tavoiteltavaa, joitain tiettyjä piirteitä tuntuu sekä tarttuvan mukaan että karisevan pois vuosien varrella. Pääosin kehitys tuntuu kulkevan hyvään suuntaan, jonkinlainen itsetuntemus ja itsearvostus kasvavat siten, että antaa itselleen oikeuden esimeriksi valita seuransa.

Joululauluteema jatkui vielä sunnuntaina, kun kävimme Viin kanssa kuuntelemassa Addictio-kuoroa Pyhän sydämen kappelissa Kalliossa. Kappeli on pieni ja kaunis, Jugend-tyyliä, koristettu orjantappuroin ja sydämin. Mariaa kuvaavissa seinämaalauksissa oli jotain Klimtmäistä. Kuoro oli ihana, rento ja iloinen ja taitava, eikä niillä ollut tummansinisiä kauhuhalatteja vaan mustat oman tyylin vaatteet punaisin yksityiskohdin. Eikä kuoro pelännyt laulaa uudempiakaan joululauluja ja johtaja hymyili ja eläytyi joka solullaan. Viereisessä penkissä istui minua nuorempi pariskunta tiiviisti käsi kädessä. Jouluyö Juhlayön kohdalla nuori mies liikuttui ja pyyhki kyyneleitään avoimesti, tyttö puristi hymyillen hänen kättään rakastuneen näköisenä, eikä mikään ihme, jos minut yrittäisi rakastuttaa, varmin keino olisi näyttää liikutuksensa eikä esimerkiksi hakata halkoja tai uhota snägärijonossa. Paitsi etten tietysti aio rakastua kehenkään, rakastumishommelit on omalta osalta hoidettu. Luultavasti on kyse jostain käsitteellisestä ristiriidasta, mutta huomaan joskus lievästi ärsyyntyväni, kun pitkään yhdessä ollut pariskunta väittää olevansa umpirakastunut. Rakastuminen on hormonipöllyinen huuma, jolloin ei nukuta eikä nälätä. Se ei kestä viittä vuotta, eikä se ole tarkoituskaan. Itse asiassa olen lukenut jostain hyvinkin kliinisestä julkaisusta, että rakastuminen jatkuu niin ja niin monta yhdyntää. Eli jos pariskunta elää etä- tai salasuhteessa, rakastuminen voi kestää montakin vuotta, mutta normatiivisemmin etenevä parisuhde muuttuu parhaassa tapauksessa rakastumisesta rakkaudeksi ja vähemmän onnekkaassa tapauksessa vain laantuu. Siksi en ole myöskään ikinä tajunnut rakastumishuumassa tehtyjä merkittäviä sitoutumiseleitä, kuten pika-avioliittoa (tämä tuntuu olevan in ja pop suomalaisessa poliitikko- ja yritysjohtoskenessä) tai rakkausvauvaa (rakkausvauva on ymmärtääkseni eufemismi vastarakastuneena käyneelle vahingolle, kun ajatus rakkaimman siittämästä hedelmästä omassa kohdussa on tuntunut sekä hurmaavalta että eroottiselta ajatukselta ja ehkäisy siinä sivussa unohtunut). Treffailu ja yökyläilyhän on ihana vaihe suhdetta, miksi lakkauttaa se ennen aikojaan villasukka-arjeksi? Villasukka-arjeksi se nimittäin tulee päätymään kuitenkin, nimittäin jos hyvin käy. Vaikka kukin kai tyylillään, niin kauan kun hommassa ei vahingoiteta toisia.

Joululahjat alkavat olla pulkassa. Olemme sopineet pitävämme kaiken lahjonnan ihan minimissä, L:n kanssa meillä on yhteinen talous, johon ei enää paljoa mitään mahdu, paitsi luultavasti kirjoja, oletan meidän antavan toisillemme sellaiset. Sukulaiset saavat liitutauluja, kanoja ja aapisia, ystävät pääosin jotain pientä ja kivaa ja ekoa. Viime vuonna tein L:lle isotöisen aamutakin, mutta tänä vuonna joululahja-askartelu ei ole huvittanut. Ja onnellista kyllä, vuosi vuodelta sitä huomaa ottavansa yhä vähemmän paineita jostain joululahjariehasta ja alkaa yhä aidommin tajuta ihmisiä, jotka tekevät lahjattomuussopimuksia keskenään. Tätä seesteisyyden tilaa vastaan tosin sotii se, että viime viikolla juoksin perserkkinä kaupasta toiseen etsien pieniä alumiinivuokia joulumakeisille, seikkaillen vihdoin Stokkalla sulkemissaikaan, myyjien lähetäessä minut milloin mihinkin kerrokseen, löytäen vuoat vasta kahta yli yhdeksän omituisesta pikku käytävästä Akateemisen ja Herkun välistä. Eikä joulumakeisista tullut edes lainkaan niin sydäntäsärkevän suloisia kuin lehdessä, vaan joko lerahtaneita tai kupsahtaneita, pinnallaan nonparellipaketin risat ja roskaiset jämät. Mutta maussa ei ollut mitään vikaa kyllä.