Myötätunto ja torjunta

Myötätunnon osoittamisen ja vastanottamisen vaikeus on askarruttanut minua nyt monta päivää. Eilisen taidenäyttelyn jälkeen istuimme ystävän kanssa kahvilla ja pohdimme, miten surun kohdannutta ihmistä voi lähestyä? Hän oli jutellut ihmisen kanssa, jolle oli käynyt suunnilleen ne pahimmat jutut mitä voi tapahtua viimeisen vuoden aikana ja oli huomannut kävelevänsä todella varovasti toisen surun ympärillä. Olin itsekin pyöritellyt samaa juttua hieman pienemmässä ja arkisemmassa kontekstissa, parin tapahtuman valossa. Mies on kipeänä ja kun säälittelin häntä ääneen, hän tokaisi hiukan äkkinäisesti, että kyllä tässä pärjäillään. En pahastunut torjunnasta koska läheiselle ei tule loukkaannuttua noin pienistä jutuista ja tunnistin samalla reaktion itsestäni. Minua pisti viime sunnuntaina mökillä ampiainen peukaloon poimiessani yrttejä. Älähdettyäni kumarruin tutkimaan, että mikäs ötökkä siellä nurmikolla nyt ryömikään, mies silitti rauhoittavasti selkääni, koska kumartumiseni näytti varmaankin kivun ja pahan olon eleeltä. Oikaisin selkäni välittömästi ja selitin, että tutkin vain missä se minua pistänyt amppari on. Enkä puhunut pistoksesta sen enempää, vaikka tietysti sekunniksi vähän säikähdinkin, pitääkö raskaana reagoida pistoksiin jotenkin erityisesti (no eipä vissiin jos ei tule oireita) ja sitten koko pistos jo unohtuikin.

Se, että haluan näyttää pärjääväni ja selviäväni ilman lohdutusta, on peruja omasta lapsuudesta. Olin lapsena jotenkin tosi spartalainen, en mielelläni puhunut isoista haavoista enkä päänsäryistä vaan kärsin mieluiten yksin. Tämä johtui luultavasti siitä, että perusmielentilaltaan huolestunut äitini ahdistui vaivoistani suhteettomasti ja minua kiikutettiin erikoislääkäreillä vähän siitä sun tästä syystä. Mikä oli oikeastaan hyvin hassua, olin niin perusterve ja tomera kuin lapsi voi olla joitain korvatulehduksia lukuun ottamatta (Lipsillä ei muuten ole kohta kaksivuotisen elämänsä aikana ollut yhtään korvatulehdusta - uskon tämän johtuvan pneumokokkirokotteesta, peukut pneumolle!). Opin, että ääneen ilmaistut heikkouden ja kivun tuntemukset kumuloivat suurta huolta ja touhotusta ja pahimmillaan suuttumusta, sain usein moitteita toheloinnista kun olin loukannut itseni. Tätä kuviota olen puinut aikuisena auki terapiaa myöten, ollut jälkijättöisesti vihainen vanhemmilleni, joiden rakkaus ja menettämisen pelko tuli esiin sellaisten negaatioiden kautta (toki muutenkin), ettei suhteeni heikkouteen ja sairauteen ole vieläkään aivan normaali.

Ihmistä, jota elämä on lyönyt isolla kartulla naamalle, on vaikeaa lähestyä. Surun ja masennuksen vallitessa ei jaksa olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen, tökeröinä osoitetut myötätunnon ilmaukset saattavat vain pahentaa omaa mieltä ja sitten noidankehä onkin valmis: ystävän sanat tuntuvat vähättelyltä, suhteeseen alkaa kertyä puhumatonta sakkaa, sureva pelkää kertoa surustaan ettei saisi päällensä lisää vähättelyä tai väärän tuntuista suhtautumista ja tämä myötätuntonsa tökerösti ilmaissut päättää, ettei enää koskaan yritä sanoa surevalle mitään. En ole itse kokenut tällaista tilannetta, koska isot surut ovat toistaiseksi kiertäneet minut kauempaa, mutta lähipiirissä olen nähnyt tämän kuvion toistuvan kerta toisensa jälkeen. Ja esimerkiksi lapsettomuusblogeissa kuvio on luettavissa aina uudelleen ja se saa minut pohtimaan väistämättä, olenko itse loukannut lapsettomia esimerkiksi hölöttämällä Lipsistä tai raskaudestani? En kyllä toisaalta hölötä näistä aiheista kovin kompulsiivisesti lapsettomien kanssa, pikemminkin on niin että ainakin nyt maha pystyssä minun vissiin kuvitellaan haluavan puhua tästä enemmänkin, vaikka saan tyydytettyä kaikki pullauunilaisjutut vertais-raskautettujen kanssa. Että mieluiten joskus jopa unohtaisin olevani raskaana.

Eikä näihin ole olemassa mitään patenttivastausta, että miten surevaa edes tulisi lähestyä. Tiedän tapauksen, jossa äitinsä menettäneet nuoret ihmiset jätettiin yksin silkkaa varovaisuutta ja haluttomuutta aiheuttaa lisäkipua. Yksi näistä ihmisistä on asiasta vieläkin todella katkera ja muutkin heistä oireilevat enemmän tai vähemmän hylkäämistä. Ja taas nämä ihmiset, jotka toimivat aikoinaan parhaaksi kuvittelemallaan tavalla, kantavat asiasta omalla tahollaan huonoa omaatuntoa.

Empatiaakin voi ilmaista niin monella tapaa tahdittomasti. Ehkä yleisin tapa on huomaamaton tapa pyrkiä määrittelemään, miltä vastoinkäymisiä kohdanneesta ihmisestä kuuluu tuntua. Esimerkiksi oma imukuppisynnytykseni ja kavereiden sektiot ovat kohdanneet muilta ihmisiltä satunnaisia "voi sua raukkaa!!"-reaktioita, joista ainakin itselle tulee herkästi tarve sanoa pontevasti vastaan. Että ei, en traumatisoitunut, mielestäni onnistunut synnytys on sellainen jossa sekä äiti että lapsi jäävät eloon ja ainakin itse toivuin nopeasti vaurioista. Tässä on aina se riski, että alkaa limaisen holhoavuuden pelossa vähätellä omia kokemuksiaan. Huomaan tämän esimerkiksi neuvolassa, jossa superlempeä neuvolantyttö jaksaa joka kerta kysyä minulta "mites mielialat". En yhtään halua alkaa sellaisessa tilanteessa luodata öisiä pelkojani tai surumielisyyttä tai mitään, vaan vastaan automaattisesti "ihan hyvät". Koen tämän kyllä myös terveeksi itsesuojeluksi ja omiksi rajoiksi, en voisi kuvitella hölöttäväni kaikkia mielenmurteitani niinkin satunnaiselle tuttavuudelle kuin terveydenhoitaja. Sulkeutumisen tarve johtaa kyllä toisaalta pahimmillaan vihamielisen varautuneeseen kyräilyyn, jossa jokainen ystävällinen interaktio tulkitaan tunkeiluksi. Jotkut tutut miehet käyttäytyvät näin masentuneena ja heillä on siihen täysi oikeus, vaikka taktiikkana täydellinen torjunta ei olekaan kovin rakentava. Tietysti masennuksesta ja murjotuksestakin voi vähitellen tulla osa persoonaa (vaikka masennus onkin juuri sairaus, ei persoonallisuuden piirre) ja koko maailma alkaa näyttäytyä synkkänä ja tahallaan esteitä asettavana paikkana, joka kannattaa mieluiten torjua, ettei yksikään positiivinen kokemus pääsisi kolhimaan omaa panssaria. Kuten varmaan tästä tekstistäkin on luettavissa, minulla on elämässäni yksi tällainen ihminen, joka on torjunut minut juuri niin monta kertaa että en käytännössä enää uskalla edes tervehtiä häntä kunnolla, vaikka aina käytännön pakosta tapaammekin silloin tällöin. Tiedän, että hänellä on paha olla enkä saisi loukkaantua mielenosoittelusta ja epäystävällisyydestä, mutta kuppi on keikahtanut nurin juuri sen verran monta kertaa, että tällä hetkellä vältän tätä ihmistä parhaani mukaan, etenkin kun olen itsekin herkässä tilassa. Eikä kontaktinotto häneen olekaan oikeastaan minun tehtäväni vaan tavallaan ajattelen, että hänet on jätetty pahan kerran yksin silloin kun asiat olisi vielä voitu ratkoa hieman helpommin ja hän on siitä täysin oikeutetusti vihainen maailmalle.

Jospa näistä vähän surumielisistä mietteistä torhistautuisi juhannuksen viettoon. Kesän juhla meni uusiksi kun mies tuli kipeäksi, mutta onneksi Helsingissä näyttäisi olevan kaikkea sutinaa sekä minulle että taaperolle. Nostatin tunnelmaa kuuntelemalla Saarenmaan valssin ja juomalla tilkkasen punaviiniä, ah!

Unet ja pelot

Viime yön unessa vietän aikaa jonkun epäselväksi jäävän ystävän kanssa isossa hirsihuvilassa. Huvila sijaitsee maantien varressa jossain päin Uuttamaata. Tiedän, että matka Helsinkiin on lyhyt ja kotiin voisi päästä periaatteessa jopa julkisilla. En tiedä miksi olemme huvilassa, siellä on hämärää ja jotenkin vetoisaa, vaikka paikka on itsessään aika luksuriöösi, ikäänkuin jonkun firman edustustila joka on kuitenkin päästetty rempalleen, hylätty jo useita vuosikymmeniä sitten. Olemme tekemässä lähtöä kun taivaalta kuuluu kovaa ulinaa. Siellä syöksyy palava lentokone kuohuen savua, liekkejä ja vesihöyryä. Sitten kuuluu valtaisa rysähdys, lentokone tipahtaa jonnekin lähelle - tai kauemmas. Tajuan, että olen huvilalla ilman perhettäni ja mietin, pääseekö Helsinkiin lainkaan vai onko tie suljettu lentokoneonnettomuuden takia? Yritän etsiä tietoa netistä ja televisiosta, mutta kuten unissa aina, kaikki toimii hitaasti ja hämärästi eikä mistään selviä, että mitään onnettomuutta on edes tapahtunut. Vaikka olen jossain määrin peloissani, olen ensisijaisesti jotenkin täpinöissäni onnettomuudesta: uumoilen sen olevan osa jotain salaista operaatiota, koska tiedotusvälineet vaikenevat. Taivaalla lohikäärmeenä kieppuva lentokone on myös äärettömän vaikuttava näky.

Painajaiseni, jos niitä niiksi voi kutsua, ovat lähes aina visuaalisesti vaikuttavia ilotulituksia, joissa taivas täyttyy kummista sateenkaarista tai laskuvarjoista, joissa talot kasvattavat juuria ja kohoavat monikymmenkerroksisiksi, portaissa ei ole kaiteita ja ne kapenevat äkkiäarvaamatta olemattomiin, ovet ja ikkunat kutistuvat ja antavat suoraan tyhjän päälle. Vaikka unien tunnelma on pelottava, nautiskelen niistä kuin Miyazakin elokuvista ja yritän muistaa unikuvat mahdollisimman tarkkaan heti herättyäni. Tunnelma on pelottava mutta ei sietämätön, jollain tasolla olen turvassa oman itseni sisällä, ulkopuolisena tarkkailijana. Lentokoneunesta hahmottuu nyt hereillä pohtiessani teema, jossa olen itse melko turvassa jossain sisätiloissa, mutta ulkopuolella kuohuu. Ja sinne ulos on pakko mennä ennen pitkää, koska muu perhe on siellä ja koko muu maailma. Ehkä tuossa tulee esiin ajoittain nouseva haluni kieltäytyä kaikesta haastavasta ja pelottavasta, käpertyä tiiviisti omaan pesään ja varjella sitä ulkopuolisilta? Ja samanaikainen tajuaminen, että vaikka maailma onkin kiistattomasti pelottava, on se myös kiehtova ja säväyttävä, täynnä ennenkokematonta. Ehkäpä nämä unet kertovat siitä, että elämäni on taas muuttumassa toiseksi, työ loppuu huomenna ja siirryn takaisin kotiäidiksi?

Unia osaa näköjään arvostaa myös, kun niitä taas saa. Vaikka heräänkin kerran-pari yössä joko Lipsin toimesta tai ainakin sikiön toimesta (pissahätä) saan kuitenkin jo pitkiä unirupeamia. Nyt kun yritän aktiivisesti muistella millaista vauva-aika rytmittömyyksineen oli, alan hahmottaa riitelyttävän väsymyksen ja oman kyvyttömyyden nukkua. Hormonikuohun avulla tuli porskutettua ekat pari-kolme kuukautta kyllä ihan kevyesti, muistan miten lähdimme usein neuvolaan kolmen tunnin yöunien jälkeen ja siitä vielä kaupungille. Näin myös usein astetta ikävämpiä painajaisia, joissa unohdin vauvan sisään tai ulos tai se kutistui kananmunaksi, jonka keitin varjellakseni sitä kolhuilta ja muuta kamalaa. Asiantuntemattoman lääkärinplantun ohjeilla herätin itseäni myös öisin herätyskellon avulla syöttämään nukkuvaa vauvaa, moista typeryyttä en totisesti aio toistaa seuraavan vauvan kanssa. Normaalipainoista vauvaa kun ei ihan tosissaan tarvitse öisin pakkosyöttää eikä siten rikkoa sen luonnollista unirytmiä.

Lipsikin näkee joskus painajaisia. Se herää itkien ja rauhoittuu taputtelusta ja silittelystä. On kummallista pohtia, millaisia painajaisia taapero näkee? Tai millaisia unia se näkee? Ja millaisia unia sikiö näkee, kun sillä ei ole vielä juurikaan kokemuksia tai tietoisuutta? Erottaako se unen valveesta?

Lahopää-perserkki

Olen voinut fyysisesti ihan hyvin, vaikka lantiota joskus aina vihlookin, luulen että ne ovat niitä paljon puhuttuja liitoskipuja. Henkisesti sen sijaan huomaan, miten loppuraskaus alkaa verottaa jaksamistani ja alan olla sekä hajamielinen että herkästi ärsyyntyvä. Ärsyyntyminen kohdistuu pääosin arkipäivän moniin haasteisiin, kuten joukkoliikenteeseen ja semirikkinäisiin matkarattaisiin. En ole oikeasti tajunnutkaan, millainen onnenmyyrä olin kaksi vuotta sitten, kun työpaikkani sijaitsi kävelymatkan päässä kotoa! Nyt rehaan ensin Kalliosta Länsi-Pasilaan tarhaan ja sieltä keskustaan, iltapäivällä sama ruljanssi toiseen suuntaan (miehelle nämä tarhareissut olisivat vielä aikaavievempiä, hän tekee täyttä päivää aivan toisella puolen kaupunkia). Olen optimoinut kotimatkat siten, että osumme matalaan ratikkaan (en todellakaan ala nostella raskaana vaunuja korkeaan ratikkaan, hui) mutta jos aikataulu pettää, kuten se lähes aina syystä tai toisesta tekee, olemme monimutkaisen säädön armoilla. Koska olen iltapäivisin usein tosi väsynyt, pitkät vaellukset autotien varressa eivät houkuta vaan jään möllöttämään pysäkille ja odottamaan seuraavaa, kymmenen-viidentoista minuutin päästä tulevaa kulkuvälinettä ja lahjon mukulan hiljaiseksi kissakirjalla tai Katti Matikaisen xylitol-pastilleilla. Olen lähes päivittäin ihan raivona joukkoliikenteelle: viime viikolla jouduimme aamulla täysin holtittoman ja aggressiivisen bussikuskin kyytiin, jouduin pitelemään kurveissa kippaavia vaunuja kaikin voimin pystyssä ja kuski meinasi jättää tarhakaverin rattaat oven väliin. Seuraavana päivänä jouduin parinkymmenen minuutin odotuksen jälkeen täpötäyteen kulttuuriratikkaan (neljän ruuhkassa!), jossa nuori jamppa soitti paskaa taiderokkia sähkökitaralla, spurgu mölisi kannustushuutoja, vauva itki pelästyttyään vahvistimen säröääntä ja mummon kassi jäi oven väliin ja kaikilla hiki valui ja pinnaa kiristi. Ei varmaankaan ole kovin terveellistä olla näin usein "haistakaa kaikki PERSE" -mielentilassa, mutta onneksi verenpaineeni (jota neuroottisesti mittailen melkein päivittäin) on pysynyt omana normirajojen sisällä pysyttelevänä itsenään. Ärsärini hävettävät minua heti ulos pullahdettuaan: inhoan sitä kun tuiskahtelen kanssaihmisille, koska sellainen ei normaalisti kuulu lainkaan tapoihini. Lauantaina tylytin S-marketin tuoretiskin myyjää, joka ei tiennyt onko feta pastoroitua (on tää vähälaktoosista!) sanomalla "kyllä teidän jotain pitäis tietää" ja olin sitten ylitsevuotavan ystävällinen oltuani äksy nuorelle pätkätyöläistytölle. Samana päivänä torjuin töykeästi Kansan uutisia jakaneen miehen, vaikka olin Kumpulan kirppiksellä, jossa kaikilla on kivaa. Näistä äksähdyksistä tulee paha mieli ja itkuinen olo (nytkin kun kirjoitan tätä, byhyy), oman hermostuksen purkaminen ulkopuolisiin on mielestäni raukkamaista toimintaa, jota pyrin normitilanteissa välttämään. Eilen, kun Lipsi huusi koko ratikkamatkan kotiin, minulla kippasi niin sanotusti kuppi nurin ja aloin itkeä Mäkelänrinteen uimahallin kohdalla ja sain kollotuksen lakkaamaan vasta Puu-Vallilassa. Kaikki on hyvin ja olen onnellinen, loppuraskaus vain ahdistaa minua joskus henkisesti ihan hirveän paljon. Kaikki voi mennä vielä totaalisen pieleen ja sikiön hiljaiset hetket saavat minut edelleen joskus paniikkiin, etenkin jos ne sijoittuvat aamuun, jolloin en ehdi rauhassa tunnustella ja kuulostella liikkeitä. Päivittäiseen arkeen kuuluu myös iloisia rutiineja: taaperon kanssa eläminen noin ylipäätään on todella hulvatonta, Lipsi tanssii ja laulaa ja rummuttaa kaikki illat ja on muutenkin varsinainen rakkauspökäle. Ja oman ajan pienet hetket, se kun istun ratikassa kirjan ja kahvimukin kanssa ja katselen alkukesäistä kaupunkiluontoa ympärilläni, ovat suorastaan meditatiivisia.

Toinen oire, lahopäisyys, aiheuttaa joskus koomisia tilanteita. Olen hukannut uikkarini jonnekin uimahalliin, mikä ei ole mitään uutta, sainpa syyn ostaa uuden, turkoosin uikkarin. Sen sijaan perjantaina tuli hölmöiltyä vähän isommin: olin lähdössä alkuillasta Lipsin kanssa kauppaan kun suljettuani ulko-oven tajusin, ettei olallani ole laukkua lainkaan. Ilmeisesti tyhjän repun asemoiminen selkään oli häirinnyt autopilotilla toimimista sen verran, että ele rekisteröityi aivoihin "laukun olalle laittamisena". Tajusin, ettei minulla ole avaimia, puhelinta tai lompsaa ja että ulkona sataa ja että viereisen oven kahvila on kiinni. Ja että L tulee kotiin vasta parin-kolmen tunnin päästä. Ja että kirjasto on menossa kiinni. Onneksi talossamme on summerit ja onneksi meillä on ihan kauhean mukava naapuriperhe (byääh, on surullista muuttaa juuri kun on tutustunut oman talon lapsiperheisiin) joka sattui olemaan kotona. Sain soittaa miehen puhelimesta ja lähdin Punavuoreen muuttohässäkän keskellä puuhaavien vanhempien kotiin. Siellä jälkeläinen pääsi nautiskelemaan muuttolaatikoista ja alumiinitikkaista, kunnes isän apuna uudessa asunnossa ollut L vapautui. Lahopäisyys vielä tarttui: kotimatkalla L unohti ratikkaan reppunsa, jossa oli muun muassa olutta. Mahtoi jonkun sateinen perjantai-ilta pelastua: ilmaista alkoholia ja superlaadukas netistä tilattu hifi-sateenvarjo, joka ei taitu tuulessakaan!

Jotenkin vaan alkaa tuntua, että nyt on vähän liikaa kaikkea eikä mihinkään jaksa keskittyä. Töissä on usein mielenkiintoista, mutta lasken silti päiviä sen loppuun (16). Koska laskin alun perin äitiysloman alkamisen väärin, Lipsi on yhden viikon tarhassa siten, että minä olen jo vapaalla. Aion käyttää viikon uimiseen, kotipuuhiin ja puutarhointiin, kaikkeen sellaiseen, jossa taaperoavusteisuus ei ole suotavinta. En tunne tästä yhtään huonoa omatuntoa: minulla on edessä paitsi synnytys myös muutto ja sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen, ansaitsen vähän omaa lomaa.

Suojaava taivas

Vaikka mikään ei voitakaan lämpimänaurinkoisia, juovuttavia toukokuun päiviä ja iltojen kultaista valoa, on koleissa ja pilvisissäkin päivissä puolensa. Kukat ja puut eivät kuki loppuun aivan niin nopeasti, kevään eteneminen pysyy kauemmin "holdissa" joten sitä ehtii ihastella paneutuneemmin. Ja harmaassa villapilvitaivaassa on jotain hyvin turvallista ja rauhoittavaa kun se sattuu sopimaan omaan mielentilaan. Jos on viikon jälkeen vähän väsynyt ja vaisu mutta perushyväntuulinen, tuntuu kolea pilvisyys juuri oikeanlaiselta, pehmeältä ja vähän nuhjuiselta peitolta joka kääriytyy ympärille.

Herään aikaisin lauantaiaamuna, raivostuttavan aikaisin. Tyypillinen raskausoire, unen oheneminen aamutunteina saa minut lopulta pesemään todella smegmaiseksi päässeen jääkaapin kerrankin perusteellisesti. Olemme pitkästä aikaa menossa isoille kaupoille, joten siksikin haluan puhdasta. Jynssäysoperaation jälkeen lueskelen vielä äitienpäivälahjaksi saamaani Elisabet Ahon Sisarta ja yritän kuvitella kivi-Kallion tilalle puutaloja ja peltoja, sitten uni armahtaa minut. Herään varsinaisesti vasta lähellä puolta päivää (mahtavaa!) ja pakkaudummekin perheen kera City Cariin, haemme vanhemmilta mökille vietävää tavaraa ja suuntaamme kohti itää. Mökkitiellä Lipsi juoksee riemusta huohottaen, sen perässä saa jo tosissaan kirittää, niin nopea taaperosta on tullut. Koleana päivänä pihoilla ei puuhastele juuri kukaan. Tulppaanit, helmihyasintit ja narsissit komeilevat harmaassa ilmassa hehkeinä läikkinä. Oman pihan luumu ei vielä kuki, mutta lipstikka ja ruohosipuli ovat puskeneet vartta reippaasti. Nappaan kumpaakin mukaani ja sitten ajamme varsinaiseen kohteeseemme, itäiseen hypermarkettiin. Asemoimme Lipsin ensimmäistä kertaa "itse ohjailtavaan" autokärryyn jossa se saa painaa tööttiä sydämensä kyllyydestä. Shoppaamme kaikkea, mikä on parissa kuukaudessa päässyt loppumaan (kuten loputtoman määrän soija- ja kauramaitotuotteita lehmänmaitoallergiselle pienokaiselle) kunnes Lipsi sammuu autokärryynsä ja tömäyttelee päätään rattiin herätäkseen uudestaan ja hermostuakseen epämukavasta nukkuma-asennosta. Yritämme jatkaa unia kaupan penkillä, mutta lipsimäiseen tyyliin tuollainen vaihdos ei onnistu vaan aiheuttaa kovan vääryydentunteen pienelle ihmiselle. Onneksi lemmikkihyllyn päällä komeilee valtava kissankuva, jota katsellessa mieli paranee. Haen kosmetiikkahyllystä vielä hetken mielijohteesta violettia kynsilakkaa. Vaikka en koskaan lakkaa tynkämäisiä sormenkynsiäni (lakka näyttää ihan pöljältä lyhyissä kynsissä) värilliset varpaankynnet kuuluvat ehdottomasti kesään. En itse enää taivu ihan notkeasti lakkaushommiin (tai taivun toki, mutta pelkään ruttaavani sikiötä moisella jumpalla), saanen taas nakittaa miehen lakkaamaan, kuten toissakin kesänä.

Palattuamme kotiin ja purettuamme kaikki kahdeksan kassia (puhtaaseen jääkaappiin!) sitruunaoliiveja ja maalaistorileipää ja muuta ihanutta, pakkaan Lipsin vaunuun ja lähdemme läheiseen leikkipuistoon katsomaan kaverin ohjaamaa lastennäytelmää. Matkalla törmäämme vanhan kaverin hilpeisiin polttareihin, halaamme ja onnittelemme toisiamme elämän uusista käänteistä. Vaikka tuuli on hyytävä, näyttelevät possusisarukset ihonvärisissä sortseissaan antaumuksella. Lipsi ei vielä näytelmästä paljoa tajua, mutta minulla on hauskaa. Menemme vielä leikkimään (tai siis Lipsi leikkii, minä istun untelon tyytyväisenä penkillä) ja ihmettelen puiston valtavia, taivasta hipovia palsamipoppeleita, joiden juurakko on murtanut asvaltin ja jotka tuoksuvat vastapuhjenneina ihan madonnanliljalta. Poppelit ovat olleet paikallaan varmaan yhtä kauan kuin moni seudun taloista, ehkä ne on istutettu samaan aikaan kun Aleksis Kiven kansakoulu on rakennettu? Raju tuuli repii poppeleista oksia, onneksi ei kovin isoja. Lipsi juoksee ja hulmottaa riehakkaana, siunaan mielessäni leikkipuistoja, jotka antavat vanhempien levätä ja lasten purkaa tarmoaan.

Kun koleus alkaa hiipiä sormiin ja poskiin, nappaan pötkylöivän lapsen vaunuihin ja lähdemme kohti kotia, ilman erityisempää kiirettä. Kiertelemme ympäri Kalliota, katselemme näyteikkunoiden uus-antiikkivalikoimia (Nanny Stilin haarukat näyttävät maksavan kympin kappaleelta, vaikka ne ovat pesukonetta kestämätöntä muovia - design on ihmeellistä) ja yritämme bongata Kallio Kukkii -tapahtumia. Pommisuojan kohdalla on paljon hattupäisiä naisia, jotain on selkeästi alkamassa. Välitasanteen kaiteessa on tilkuista tehty kyltti ja neulegraffiteja. Vähän edempänä poikalauma kuvaa videota, Harjutori on täynnä tulppaaneita ja eri lajisia narsisseja. Harjun saunan edessä vilvoittelee lauma miehiä pyyhkeet päällä. Törmään pariin tuttuun jotka ovat tulossa kierrätystapahtumasta mukanaan cd-telineitä, naureskelemme miehen luulolle siitä, että "cd:t eivät olisi kuoleva formaatti". Pusken vaunut mäelle, vastaan tulee iloisia koiria, Franzeninkadun autotallien (joiden olen kuullut olevan entisiä juutalaisten kauppiaiden vaatekojuja) avonaisesta kaariovesta näkyy 80-luvun Merihotellin mainos, (muistan että Merihotellia sanottiin paikaksi, josta saa kupan ovenkahvoista) vaahterankukkia sataa, suojaava taivas kaartuu harmaana Torkkelinmäen yllä.

Vappuilo, ilovappu

Vappua edeltävän viikon olen yh:na, L on työmatkalla ja omassa duunissa puristava kiireviikko. Sen lisäksi päiviin mahtuu kaksi asuntokauppaa, neuvolalääkäri ja muita pikku suoritteita, joiden takia olen iltaisin ihan tuijottava ja mölli, etenkin kun yöt ovat jääneet katkonaisiksi Lipsin pieruvaivojen ja hulinovan kissan takia. Perjantaina alkaa hellittää, töissä nautiskellaan brunssia pitkän kaavan mukaan ja illalla on Agit Propin 40-vuotiskonsertti, jonne menemme Nassun kanssa. Konsertti on ihana, yleisössä vanhoja kulttuuripieruja maripaitoineen samettitakkeineen ihan presidenttiä myöten. Tutut laulut soivat kuulaana ja Palefacen protestilaulut säväyttävät. Kun Nassu liikuttuu vieressäni, huomaan itse raivostuttavasti kelaavani yhdentekevyyksiä: missähän vaunujen sadesuoja on ja voisiko huomenna lähteä kuuntelemaan tangoja pelkässä kevättakissa vai pitääkö Lipsille laittaa kuravaatteet ja muistanko nyt varmasti pistää pavut likoamaan ajoissa ja naamavoidekin on melkein loppu. Vain hetkittäin onnistun riistäytymään irti arkiluupista mukaan kirkkaanpunaisiin säveliin, ja mietin, miten ennenvanhaan työläiset jaksoivat raskaan raadannan vastapainona virittyä hurmioituneisiin taistelulauluihin (no ehkä siksi, että 70-luvun vasemmistolaiset olivat pääosin opiskelijoita eivätkä duunareita) ja sivistää itseään vapaa-ajalla. Konsertin jälkeen ystävien kommuunin lopettajaisbileet houkuttelisivat, mutta koska L on edelleen sillä työmatkallaan ja äitini hoitaa Lipsiä eikä Lipsi ole mikään helpoin nukutettava, lähden kotiin epämääräisen haikeassa tunnelmassa.

Seuraavana päivänä, vappuaattona leivon, laitan ruokaa ja siivoan. Laitan taustalle soimaan samoja työväenlauluja, vaikka ensin ajattelenkin, etten turhaan triggeröi itseäni musiikilla kun sitä kautta muistan vaan, kuinka hauskaa ennen oli ja kuinka arkeen sidottua elämäni nyt on ENKÄ VOI EDES JUODA PUNKKUA, buhuu! Sitten torjun moisen typeryyden ja pyöräytän papupyörykät, perunasalaatit ja mutakakut ja istutan vielä ruiskukkien, sinitähtösten ja revonhännän taimet isompiin ruukkuihin ja kylvän pari päivää liossa odottaneet kanariankrassit. Muistan taas, että itse asiassa pidän kotitöistä kunhan ne perustuvat jonkinlaiselle vapaaehtoisuudelle ja niitä saa tehdä omassa järjestyksessään. Välillä katsomme Lipsin kanssa Pasilaa ja suihkuttelemme ja sitten otamme päiväunet. Kesken unien L soittaa olevansa kentällä ja annan Lipsin jatkaa päikkäreitä kun taas itse pistän kahvit tulelle ja tarjoan atavistisen kotirouvavaiston ajamana kotiin tulevalle miehelle vappulounaan. Mieliala alkaa nousta väistämättä vähän sulkeutuneesta ja tyhjästä hilpeämmäksi, vähän kuten ilmakin ulkona muuttuu ripsivästä säteileväksi.

L jää kotiin lepäilemään, pakkaan Lipsin vaunuun ja ajan ratikalla Vallilaan kuuntelemaan tango-orkesteria. Tapahtuma muuttuu vuosi vuodelta ihanammaksi ja lapsiystävällisemmäksi, tällä kertaa Inarinkadulla on erikseen aidattu lapsialue, jossa Lipsi hulmottaa suu ammollaan riemusta ja huutaa PAVVO, PAVVO nähdessään ilmapalloja ja on muutenkin aivan liekeissä kaikesta hulinasta. Tuttuja ja ystäviä lappaa joka kulmalta, Lumis on laittautunut häikäiseväksi tangoprinsessaksi ruusu tukassaan, R:n ja J:n pikkuvauvakin on mukana tangoissa, lapsuudenystävä J on iloisessa skumppakekkulissa kerrankin ilman lapsia mukana. Vanhat aktivistikaverit näkyvät poikineen ja huomaan työntäväni jo varsin muhkeaa vatsaani vähän paremmin esille näyttääkseni ikäänkuin sanattomasti mitä meille kuuluu. Kuulostaa tietysti ärsyttävältä, mutta kuten R:n kanssa toteamme: tapahtuma on jonkinlainen vuotuinen perinne, jossa tsekataan miten tuttavapiirin elämä on muuttunut: kellä on uusi kumppani, kellä perheenlisäystä ja sitä rataa. Tunnelma on ihana ja iloinen, keväisin alan aina uskoa että maailma on täynnä hyviä ja viisaita ihmisiä, viis vaalituloksesta. Kaikki eivät perhellistyttyään käperry tiiviiksi heteroseksuaalisiksi ydinperhepakkauksiksi lähiöihin ja vietä juhliakin pelkästään oman perheen kesken säleverhot tiukasti suljettuina vaan yhteisöllisyys on mahdollista säilyttää myös äiti-iskä-maailmassa.

Tangoista siirrymme naapuritaloon ystävän kotibileisiin. Tupa pölähtää täyteen porukkaa, L:kin tulee ja ottaa vetovastuun seventies-haalareissa hilluvasta Lipsistä ja lähtee pian ja minä saan keskittyä seurusteluun. Stereoista raikaa vuoroin Boney M:ää ja KOM-teatteria ja tunnen oloni riemukkaaksi: rakastan kotibileitä, rakastan huutaa metelin yli, sitä kun ihmiset kikattavat kollektiivisen vappu-kevät-hurmion vallassa. Ja mikä parasta, en tarvitse tähän riemuun edes alkoholia! Juttelen kaikkien kanssa, vuoroin nostalgisoin sarkastisessa hengessä Göteborgin demomatkaa (paikalla on myös ex-avomieheni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan ja jonka nousuhumalainen disco-vallankumous-hillurointi tulvauttaa yli kymmenen vuoden takaisia muistoja mieleeni ja tajuan samalla, että eksä kokee asiat samoin: ei hänkään taatusti enää nelikymppisenä isänä useinkaan pogoa Hassisen koneen tahdissa vaan kyseinen tilanne lietsoo tuon vanhan minän esiin), vuoroin fiilistelen R:n kanssa imetystä ja synnytyksestä palautumista, juttelen viherkasveista, koirapsykologiasta, asunnoista, masennuksesta, kuninkaallisista häistä, simasta, puolustusvoimien hylkäämistä saarista Helsingin edustalla, Lipsistä ja kaupunkisuunnittelusta monien eri bilevieraiden kanssa ja yhdentoista jälkeen olen kerrassaan tyydytetty, onnellinen ja täynnä. Päätän lähteä kotiin, koska päivä se on huomennakin. Kävelen kotiin Puu-Vallilan ja hulinaisen Kallion läpi ja puhun maratonpuhelua Nassun kanssa, naureskelemme aiemmin illalla sattuneille insidenteille ja ihmisten hassuudelle. Siwan edessä törmään vielä uudestaan jo bileissä tavattuun kommunardi-kolmikkoon ja naureskelemme homoeroottiselle poikakalenterille jota Vompatti kuljettaa pyöränkorissaan. Saavun rauhaiseen ja siistiin kotiin onnellisena ja tyytyväisenä ja virkeänä ja tajuan siinä sivussa tuntea pientä ylpeyttä itsestäni, että olen jo aika pitkällä raskaana jaksanut tangot, bileet ja kävelyt kotiin hyväntuulisena ja reippaana.

Tyhjä, epämääräinen ja yksinäinen olo on kadonnut, olen täynnä ystäväriemua. Tajuan, että tarvitsen tätä, vaikka olenkin äiti ja naimisissa ja asuntovelallinen ja niin sanotuissa ruuhkavuosissa, en halua menettää elämästäni bileiloa ja huoletonta riemua, hölmöilyä ja kameralle irvistelyä ja pöljiä sanaleikkejä. Eikä minun tarvitsekaan! Menomeininkiä on harvemmin ja asioita on pakko joskus jättää väliin, mutta sitä makeammalta meininki maistuu kun sitä taas on saatavilla.

Kel onni on

Äkkiä kaikki on kauhean hyvin. Asuntoasiat näyttävät ratkeavan toivomallamme tavalla, sikiön liikkeet tuntuvat jo uloskin päin, Lipsi pärjää tarhassa eikä ole sairastellut, työ on suureksi osaksi kivaa, asiat kerta kaikkiaan sujuvat. Synkkä ja lamaannuttava talvi on ohi, näkyy krookuksia ja lumikelloja, rumat jääkengät voi vaihtaa naisellisempiin saappaisiin. Ystävän häitä juhlitaan, uusi ihminen saa nimen, siemeniä vaihdellaan, puutarhakausi lähenee, raskaus etenee viikko viikolta turvallisemmille vesille.

Tästä kaikesta onnesta ja sujuvuudesta kauhean alkuvuoden jälkeen (kauhea se oli, tosiaan) tulee jotenkin epäuskoinen olo. Ja sellainen, ettei ainakaan halua hehkuttaa omaa onneaan, koska sitten se varmaan otetaan pois. Huomaan myös, että pelkään herkästi loukkaavani muita mainostamalla omaa hyvin sujuvaa elämääni. "Me ostettiin neliö kun meille tulee kesällä toinen lapsi" kuulostaa leuhkalta, lähes herjaavalta. Samalla muistutan itseäni, että juuri tuollaisella ajattelulla ja väärällä tahdikkuudella syyllistyn omituiseen alentuvuuteen ja harhakuvitelmaan siitä, että kaikki ihmiset haluaisivat pohjimmiltaan samaa kuin minä. Eivät he halua, se on aivan selvää. Oma keskiluokkaisia ratoja ujuva elämäni on ehkä melko yleinen toimintalinja mutta ei millään muotoa ainoa tai muita parempi. Ja sekin, että alkaisi varoa sanojaan ystäviensä seurassa, olisi loukkaavaa juuri sitä kautta, että silloin osoittaisin heille, että pidän itseäni jotenkin onnellisempana tai menestyneempänä kuin he ovat. Enkä oikeasti näin ajattele.

Vaikka törmäänkin ajoittain omiin neurooseihini mitä kommunikaatioon tulee, huomaan laskeutuneeni noin yleisesti ottaen suureen rentouteen ihmisten suhteen. Sen jälkeen kun Lipsi syntyi, joku perimmäinen hylkäämisenpelko ja varovaisuus minussa kutistui merkittävästi ja samalla tarve ratkoa muiden ongelmia väheni. Oma huoli- ja huolehtimispotentiaalini kanavoituu tällä hetkellä niin vahvasti perheeseeni, ettei sitä oikein riitä muille. Enkä tarkoita tällä empatiakyvyttömyyttä: pidän itseäni empaattisena ja muista ihmisistä vilpittömästi kiinnostuneena ystävänä. Otan osaa muiden murheisiin, pohdin ratkaisuja ja pyrin olemaan käytettävissä. En kuitenkaan ota muiden huolia enää oman ihoni alle. Olen seurannut läheltä kaikensorttisia ihmissuhdemullistuksia ja kipuiluita, tuntenut suurta myötätuntoa ja esittänyt kysyttäessä erilaisia ratkaisuja, mutta en oikeastaan mieti muiden asioita mielessäni silloin kun niitä ei asianomaisen kanssa käsitellä, saati että olisin ihmisistä varsinaisesti huolissani. Minulle on aina tolkutettu että huolissaan olosta ei ole mitään hyötyä ja jossain mielessä alan näköjään oikeasti uskoa sen (tämä ei koske tietenkään omaa perhettäni, olen toki jatkuvasti huolissani lapsistani, taaperosta ja syntymättömästä sekä miehestäni, mutta esimerkiksi vanhempien ongelmat eivät enää samalla lailla pääse ihon alle). Pitää osata luottaa siihen, että ihmiset hoitavat omat ongelmansa ja osaavat tarvittaessa hakea ammattiapua, sekä kunnioittaa heidän itsemääräämisoikeuttaan olemalla tyrkyttämättä ratkaisuja, jotka lähtevät aina kuitenkin omasta näkövinkkelistä. Eräs arvostamani ihminen kysyi minulta pari vuotta sitten melko suoraan, ratkoinko muiden ihmisten ongelmia niin aktiivisesti siksi, ettei minun tarvitsisi käsitellä omiani? Kysymys oli hyvin aiheellinen ja silloin aloin varmaankin ensimmäistä kertaa katsoa asiaa tästä näkökulmasta. Ja kuten hyvät kysymykset aina, upposi tuokin syvälle ja alkoi kasvattaa vastausta mieleeni vähitellen.

Olen myös huomannut uusia asioita itsessäni työntekijänä. Koska olen perusluonteeltani hiukan boheemi ja taipuvainen pieniin huolimattomuusvirheisiin ja suurpiirteisyyteen, olen omalla alallani joutunut oppimaan asioita kantapään kautta. Aiemmassa työssäni aiheutin varmasti joskus harmaita hiuksia minua pedanteimmille ihmisille. Nykyisessä työssä, jossa tulen olemaan enää muutamia kuukausia, huomaan itsessäni jatkuvasti lisääntyvää järjestelmällisyyttä, tarkkuutta ja tunnollisuutta. Ja etenkin, huomaan arvostavani työotteessa enemmän tietynlaista nipottavuutta kuin suurpiirteisyyttä. Hälläväliä-asenne ja sääntöjen rikkominen on yllättävän turhauttavaa, etenkin jos on itse se, joka korjailee tämän asenteen jäljet (saamatta useinkaan kiitosta). Karisma ei korvaa ammattitaidottomuutta, ei totisesti. On huvittavaa ja palkitsevaa huomata tulleensa kohdelluksi työyhteisössään skarppina, tarkkana ja kaiken osaavana tyyppinä, mutta toisaalta sitä alkaa aina väistämättä miettiä, että onko tämä nyt ihan ansaittua ja tajuavatkohan nuo muut nyt ollenkaan mitä sanovat. Suhtaudun tähän lyhyeen työelämäreissuun myös siinä mielssä melko rennosti, että en ota töitä kotiin missään mielessä, käytän ylityötunnit mahdollisimman nopesti lyhentämällä päivää toisesta päästä. Taannoin jouduin lähtemään neuvolaan taksilla, koska minua viivytettiin siitä huolimatta että olin sanonut joutuvani lähtemään aiemmin ja se, etten perinyt taksikuluja (enkä nyt ENÄÄ kehtaa) ärsyttää minua vieläkin vähän. Onneksi uskallan nykyään sanoa vastaan ja esittää omat näkemykseni topakammin. Alkaa tässä jo oikeasti olla vähän ammattitaitoa ja urantynkää kerättynä. Lohdullista ajatellen muutaman vuoden päästä koittavaa oikeaa työnhakua, lopullista ruuhkavuosiin heittäytymistä.

Upshiftaajan uusi elämä

Nyt kun tätä työn ja perheen yhdistämistä on kulunut puolitoista kuukautta ja käytänteet ovat vakiintuneet, pitää todeta, että olen aivan mielettömän tyytyväinen! Multitaskaan onnellisena ja tehokkaana, työn ja tarhan ohella hoidetuksi tulevat asiat jotka ovat pitkään roikkuneet ilmassa, tylsät paperisouvit hoidetaan ajoissa, asuntokauppoja hierotaan, polttareita ja hääohjelmaa järjestellään. Eräs ystävä, joka joutui vuosi sitten pakkolomalle, lamaannuttavaan kotonaoloon ja paranemisen odotteluun murtuneen jalan takia sanoi, että energia synnyttää energiaa ja päinvastoin. Niin se menee minullakin. Nyt juuri tällä nimenomaisella hetkellä meininki on kyllä jo vähän turhankin hektistä: asuntokauppojen teko on hyvin stressaavaa kun niin montaa asiaa pitäisi miettiä ja harkita, omaa intoa ja asuntoihinrakastumista pitää toppuutella ettei turhaan pettyisi, saattaa käydä niinkin että luotettavalta vaikuttanyt myyjä alkaakin osoittaa outoja kieroilun tai ahneuden merkkejä ja sitä rataa. Pää pitää pitää kylmänä ja olla tarkka.

Kotona oleminen oli pitkään kivaa, erityisesti kesällä. Mutta kun kaksi parasta äitikaveria alkoivat siirtyä työelämään ja talvi roikkui niskassa, uusi raskaus oikkuineen pelotti ja elämä näytti loppumattomalta kestovaippapyykkikoneellisten jonolta eivätkä pitkät kävelyretket, joina on aikaa pysähtyä ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta aiheuttaneet muuta kuin väsynyttä tyhjäkäyntiä ja joutenolon tunnetta, oli vaan aika muuttaa suuntaa. Ja onneksi uskalsin ja näin vaivaa! Minulle pääaikainen kotona olo kun ei vaan sovi, en usko että pärjäisin kovin hyvin etätyöläisenä, kaipaan työyhteisöä ja selkeää struktuuria. Tällainen työhön kaipaaminen ja rutiineihin mieltyminen tuntuu joskus hämmästyttävän ihmisiä kovasti, kun nykyään on jonkinlainen perusoletus että kaikki haluavat downshiftata, muuttaa maalle ja viljellä tomaatteja. Tomaatteja minäkin haluan viljellä ja yritän pitää huolta, että elämässäni riittää tulevaisuudessakin siihen aikaa, mutta muuten tapahtumattomuus muuttuu mielessäni nopeasti ahdistavaksi. Tämä on luultavasti sekä murhaavan tylsän pikkukaupunkilaisnuoruuden että nuoruuden haahuiluaikojen plus valmistumisen jälkeisen yhdeksän kuukauden työttömyyden perua: yleisoloni on huono ja jotenkin tukkoinen, jos minulla ei ole aktiviteetteja ja tarpeeksi varianssia elämässäni ja silloin alan laiminlyödä niitä vähiäkin. Ja päinvastoin. Muistan kun olin jäämässä äitiyslomalle ja sitä mukaa kokonaan pois edellisestä työpaikastani: Eräs ystävä ehdotti kuultuaan työsuhteeni loppumisesta, että jäisin ”kostoksi saikulle loppuajaksi”. En tajunnut ehdotusta ollenkaan, en minä vihannut työtäni vaan pidin siitä (ainakin suurelta osin) ja työstä luopuminen oli oma pieni henkinen kriisinsä, miksi olisin jäänyt terveenä ja hyvinvoivana sairauslomalle ja jättänyt siten itselleni viimeiseksi muistoksi valehtelun happaman maun työsuhteestani? Toinen ystävä ennusti töitteni loppuessa, että ”nyt elämäsi muuttuu todella paljon paremmaksi” joka sekin oli jotenkin kummaa puhetta (vaikka en tietenkään saanut sitä siinä tilanteessa sanottua), tokihan elämäni muuttui paremmaksi sitä kautta että hartaasti odottamani vauva syntyi, mutta työn loppumisen kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä, kaikki meistä eivät aina ja automaattisesti vihaa siistiä sisätyötä toimistossa, jotkut ihan oikeasti tykkäävät siitä eivätkä koskaan haaveile radikaalista uranmuutoksesta.

Kaipa siinä, että downshiftaamisesta on tullut oman kiireisyyden korostamisen sijaan uusi mantra, on kyse aika hyvistä jutuista noin pohjimmiltaan. Toivon itsekin, että lapsilukumme tullessa täyteen (2) ja minun siirtyessä tulevan äitiysloman jälkeen takaisin työelämään, voisin tehdä osa-aikaista työtä. Pitkiin kotiäitivuosiin minusta ei ole, se on tullut jo todettua, eikä siihen ole mahdollisuuttakaan, haluamme nimittäin jatkossakin asua Helsingissä ja asuntolainan maksamiseen tarvitaan kahta. Olen ehkä juuri tällä haavaa hiukan epätrendikäs ylistäessäni metodia, jonka mukaan elämänlaatu paranee jos elämässä on useampia, säätöä ja touhua tuovia elementtejä, mutta minkäs teet. On ollut tärkeä oivallus tajuta millainen on myös äitinä. Ettei sitä ihan tosissaan muutukaan aivan toiseksi eikä esimerkiksi taikaiskusta opi kutomaan villavaippoja ja kiinnostumaan lastenvaatemerkeistä, vaikka sitä ihan tosissaan jossain vaiheessa oman onnellisuutensa takia toivoi.

Pienen pieni pippeli

Nyt taidan vihdoin tulla kaapista täälläkin: Meille on tulossa toinen lapsi. Tänään oli rakenneultra, jossa kaikki näytti olevan ookoo ja sukupuolikin selvisi (kuulemma aivan selkeästi esillä koko ajan, minä en kyllä nähnyt mitään). Perheen sukupuolijakauma siis tasapainottuu fifti-fiftiksi. Olen luimistellut raskauskaapissa näinkin pitkään ties mistä syistä, jotenkin vain sulkeutuminen ja vetäytyminen tuntui pitkään parhaalta strategialta. En myöskään selvinnyt tästäkään raskaudesta ilman verenvuotoja, heti ensimmäisen ultran jälkeen minulla todettiin reunaetinen istukka ja lätkäistiin erilaisia elämää rajoittavia kieltoja ja 11-kiloisen taaperon nostelu alkoi tuntua aika hazardilta. Mutta tänään todettiin, että sekin riski on virallisesti ohi: istukka on hilautunut korkealle etuseinään, "lamppumaisesti" kohdun päälle. Mahtavaa! Parempaa kuin osasin toivoa!

Kärsin myös yllättävän voimakkaasta pahoinvoinnista ensimmäisen kolmanneksen ajan. Vaikka jatkuva ello-olo olikin nihkeää, toisaalta tuntui hyvältäkin, että olo muistutti jatkuvasti raskaudesta. Lipsin kanssa kun en tuntenut oikein mitään fyysisiä oireita ja ehdinkin aika usein epäillä, onko siellä kohdussa eloa, kun ei missään mikään tunnu. Nyt olo on hyvä, kahvi maistuu taas. Edellisestä raskaudesta tuttu ylivirkeys ja aikaisin heräily eivät ole päässeet vaivaamaan, Lipsi pitää huolen siitä, etteivät yöt vieläkään ole ehjiä.

Tästä elämänmuutoksesta johtuen etsimme isompaa asuntoa ja tämän takia halusin hetkeksi töihin. Luvassa on lisää toivottua kotiäitiaikaa ja vauva-aikaa, sitä ennen on hyvä tehdä pikapyrähdys työmaailmaan. Jännää jännää! Alan vihdoin iloita kunnolla ja tunnustaa itselleni nyt ihan tosissani: olen raskaana!

Iästä ja sellaisesta

Mietin tänä aamuna, onko jonkinlainen ominaisikä kullekin omansa? Että tunteeko jossain vaiheessa erityisesti elävänsä elämänsä parasta aikaa ja tuoko joku tietty ikä parhaiten jotkut persoonallisuuspiirteet esiin? Ja voiko tätä tarkastella vasta kun elämä on eletty loppuun, koska voihan se elämän kulta-aika tosiaan koittaa vasta eläkkeellä?

Kävimme taannoin ystävän kanssa valokuvamuseossa, jossa oli esillä jonkun taideoppilaitoksen valokuvauslinjan lopputöitä. Kuvaajat olivat suunnilleen ikäisiämme, kolmekymppisiä ihmisiä, joukossa yksi tuttu, jonka itse rakennettua purjevenettä ja sen matkaa Itämerellä kuvaava kooste oli kerrassaan hymyilyttävä kaikessa pelle peloton -henkisyydessään. Tämä tuttava oli jo nuorena tunnettu siitä, ettei hän tarvinnut rahaa juuri mihinkään vaan onnistui aina reissaamaan ja syömään ilmaiseksi. Aikoinaan hän asui keskustassa miniyksiössä, jossa ei ollut hellaa. Eräänä yönä hän löysi kotikadultaan hellan, kuin tilauksesta. Ja pääsi niin Roskildeen kuin Pori Jazzeillekin sisään ilmaiseksi jollain ihmeellisellä pokalla. Tuo rahatta pärjääminen näkyi kuvaprojektista edelleen, tosin olen bongannut hänen kuviaan myös Kotiliedestä ja kuullut, että hänellä on lapsi.

Kuvia katsellessa ystävä sanoi, että jokaisella iällä on omat odotuksensa ja vaatimuksensa ja tuntuu siltä, että juuri kun on oppinut elämään jonkinlaista odotusten mukaista nuoren aikuisen elämää, siirtyy osa ystäväpiiriä kiireen vilkkaa jo seuraavaan ruutuun, "oikeaan" aikuiselämään. En aivan tarkalleen hahmottanut kommentin kaikkia vivahteita, mutta se kiehtoi minua kovasti. Olen nimittäin itse ollut aina jossain määrin hukassa ja kyvytön siinä mielikuvien "nuoret aikuiset" -maailmassa. Olen ollut aina seurustelu- ja kotikeskeinen ja tavallaan melko keskiluokkainen, en ole viihtynyt baareissa pilkkuun asti ja kaivannut kunnon yöunia. Enkä ole osannut pelata tyylillisesti mitään hipsterijuttua ollenkaan, en hahmota ironiaa vaate- tai sisustusvalinnoissa vaan pidän jättirillejä ja himonussijaviiksiä tosikkomaiseen tapaani yksinomaan rumina. Enkä ole koskaan uskaltanut liftata tai matkustaa yksin, tai edes lähteä vaihto-opiskelijaksi. Tai edes muuttanut kaupunkia helsinkiläistymisen jälkeen, vaikka Tampereella olisi ollut unelmieni koulu. Asuin samassa asunnossakin yhdeksän vuotta ja nyt asun (toistaiseksi) toisella puolella katua, tuo entinen koti ikkunastani näkyen. Nyt, kun olen jo yli kolmenkymmenen ja perheellinen, tunnen syvää rauhaa, kun minulta ei odoteta erityistä radikaaliutta elämäntapojen suhteen. Kukaan ei vittuile minulle hulppeasta asumisesta tai siitä, että ostan joskus naistenlehden (paitsi etten enää osta, naistenlehdet ovat ihan paskoja. Niissä jutut loppuvat ennen kuin ehtivät alkaa kunnolla ja muotijutut ovat ihan totaalisen evvk. Ainoa hyvä naistenlehti on Kodin kuvalehti, tämä kuvatkoon sitä, millainen mummo sisälläni asuu).

Sisäinen tätiyteni: jatkuva, enemmän tai vähemmän lievä huolestuneisuus, turvallisuushakuisuus, mieltymys mukaviin kenkiin, puutarhanhoitoon ja mummomaisiin liikuntalajeihin on tässä iässä ihan eri tavalla sallittua kuin ennen. Vaikka suhtaudunkin nuori trendikäs kalliolainen -odotuksiin kapinallisesti ja koin oman parikymppisen tätimäisyyteni osittain aktiiviseksi protestiksi etenkin radikaalipiireissä joissa silloin liikuin, on hirveän vapauttavaa kun ei tarvitse äänekkäästi olla yhtään mitään. Toisaalta olo on vähän luopiomainen, koska samastun intuitiivisesti aina erilaisiin vähemmistöihin ja pidän liiallista ryhmään kuulumisen tarvetta paitsi nautamaisena myös vaarallisena käytöksenä.

Kävin lyhyen, mutta intensiivisen ikäkriisin läpi harkitessani muutaman hetken, pyrkisinkö Taikkiin maisteriohjelmaan. Katselin ennakkotehtävää (essee ja portfolio) ja mietin, että saisin aika nopeasti rutattua jotain kasaan. Sitten mietin, mitä lisäarvoa saisin jatko-opinnoista (jonne sisäänpääsy olisi äärimmäisen epätodennäköistä)? En kuvittele olevani omalla alallani huippua, tykkään tästä "hyvä keskinkertaisuus" -identiteetistäni ja tuskastun lievästi kun minua yritetään tsempata tai jauhetaan jatkuvasti piilevästä potentiaalistani. Eiköhän se olisi jo tullut tässä iässä esiin? Ja sitäpaitsi sellaisessa puheessa on aina jotenkin alentuva sävy, ihan kuin olisin vähän reppana alisuoriutuja jonka kannattaisi lukea pari elämäntaidonopasta ja tähdätä kohti huippua. Ei kiinnosta, näin perheellisenä, en halua elämää täynnä ylitöitä ja hektistä suorittamista. Niinpä jätin pyrkimisen väliin, säästin pari euroa postikuluissa tajuttuani, että tuo Taik-hairahdus oli sellainen impulsiivinen päähänpisto, jota minulle tapahtuu joskus suurien elämänmuutosten siivittämänä (viimeksi pyrin Taikkiin aloittaessani edellisessä työpaikassani). Oli kauhean helpottavaa siirtää työmaccini latausikkunassa killunut Hakijan opas -pdf roskakoriin! Ei minun tarvitse pyrkiä minnekään, ei tarvitse enää käydä koulua ja sumplia elämää opintotuella! Minulla on ihan oikea ammatti, joka on työnäkymiltään suhdanneherkkä, mutta kuitenkin oikea, selkeä ammatti, jota haluan tehdä. Enkä juuri nyt ehdi enkä jaksa siirottaa itseäni useampaan suuntaan enää, äitiyden, työn ja sen sellaisen yhdistäminen on ihan riittävästi minulle.

Uusia tuulia on luvassa muilla rintamilla. Olemme pistämässä kohta asuntomme myyntiin, emme vain enää mahdu kaksioon. Kolmioita on haluamillamme alueilla todella vähän tarjolla ja olemmekin laajentaneet tajuntaamme hyväksymällä mahdollisiksi asuinalueiksi sellaisia, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitella. Jos päädymmekin asumaan vaikka Itä-Pasilaan, saamme varmasti kuulla asiasta runsaasti irvistelyjä, kuten L ennusti. Mutta eipä se irvistely toki esteenä saa olla suurille elämänvalinnoille. Sitäpaitsi, tätä kirjoittaessani tajusin, että olen hämmentävän hyvin, kivuttomasti ja vähitellen irrottautunut ihmissuhteista, jossa ilkeys ja piikittely ovat jatkuvasti läsnä ja jokaisesta interaktiosta jää kummallinen jotenkin tahmainen, semiloukkaantunut maku suuhun. Viestitänköhän itse joskus samanlaista piikikkyyttä? Ehkä en, mutta en arvosta myöskään omaa passiivis-aggressiivista tapaani kuittailla kautta rantain vaan toivoisin aina olevani suora. Toisaalta olen saanut suoruudesta aikamoisia tällejä pari kertaa. Joskus, elämäntilanteiden muuttuessa ihmissuhteet vaan harsuuntuvat itsekseen kun kumpikin tajuaa simultaanisesti, että tuon kanssa ei vaan suju. Ja sitten on erikseen niitä ihmissuhteita, joissa yhteydenpito väljenee vain käytännön syistä, ilman että kummallekaan jää murjottavaa ja kyräilevää oloa. Onneksi suuri osa ihmissuhteistani on juuri tällaisia, lämpimän skitsoamattomia. Tämäkin on näitä aikuisuuden ja oman, kasvavan tätiyden hyviä puolia: ei ole enää niin neuroottinen, että tulkitsisi toisen käytöksen aina itseensä kohdistuvaksi vaan tajuaa jo omien elämänmuutostensa kautta, että joskus ehtii nähdä enemmän, joskus vähemmän. Ja mikä tärkeintä, ei pyri muuttamaan toista tai inumaan kaikenkattavaa samanmielisyyttä ja sielunkumppanuutta toiselta, vaan sietää sen, että ihmiset ovat erimuotoisia palasia jotka kohtaavat joissain paikoissa ja joissain ei, eikä minkään ihmissuhteen tavoite ole pyrkiä valmiiksi tehtyyn palapeliin.

Ajatuksia kotiäitiydestä ja elämänmuutoksista

Facebookissa ystävä harmitteli lapsesta äitiin tarttunutta flunssaa ja pohdiskeli, kuinkahan monta täyttä työviikkoa tänä vuonna saa täyteen. Tsemppaavien ja myötäelävien kommenttien joukossa oli yksi, lakoninen miehen toteamus: "Alle kolmivuotiaan lapsen paikka on kotona". Näin punaista ja niin näytti näkevän moni muukin. Kommentteja kertyi, mutta tämä tahditon mieshenkilö ei tullut piiruakaan vastaan (kuten naiset usein väittelyissä tekevät) vaan korosti omahyväisesti omaa koti-isyyttään. Jossain vaiheessa oli pakko lopettaa vänkääminen, Facebook ei ole alusta millekään periaatteellisille väittelyille etenkään kenenkään toisen seinällä. Luulen, että osa tuota tökeröyttä oli juuri kommentoijan sukupuoli: luultavasti jokainen vähänkin empatiakykyinen äiti kantaa omista valinnoistaan juuri sen verran syyllisyyttä, että osaa asettua toisen asemaan ja tajuta, ettei lastenhoidossa ole mitään yhtä, jumalan määräämää totuutta. Ellei sitten kyseessä ole Nina Mikkonen tai anonilli blogien kommenttilaatikossa (hykertelen taas tyytyväisyyttäni siitä, että olen jo vuosia sitten blokannut Lupiinista anonyymikommentit: ei urpoja puska-ampujia ikinä meitsin kommenttilaatikossa!). Tästä muistuu mieleeni toinen Facebook-huomio, jossa eräs ystävä oli menossa katsomaan sairaalaan äitiä ja vauvaa ja oli viemässä tuliaisiksi piccolopulloa samppanjaa. No, eikös joku äijä ollut siellä moralisoimassa että "alkoholi menee suoraan äidinmaitoon, ja sitten maidossa voi olla jopa 20 prosenttia alkoholia." Meinasin melkein kommentoida, että hei, kiitos mahtavasta liikeideasta, alankin tehtailla lähituotettuja valkovenäläisiä omasta maidostani, jos keho tosiaan toimii noin. Kaikki imettäneet äidithän tietävät, että alkoholi ei muuta äidinmaitoa viininvahvuiseksi sitten millään.

Nyt kun Lipsi on aloittanut tarhassa, olen ainakin juuri tällä hetkellä sitä mieltä, että ratkaisu oli hyvä koko perheelle. Lipsi on sopeutunut tarhaan niin hyvin, että hoitajatkin ovat erikseen kehaisseet, vaikeampaa sopeutuminen on ollut minulle. Lipsillä on jo tarhakavereita ja tarharutiinit. Syöminen on vähän takkuillut ja unille menemiseen menee aikaa, mutta niin se on ollut kotonakin. Ja rehellisyyden nimissä, tämän uskallan tunnustaa puhuttuani ystävän kanssa ja tunnistettuani ihan samoja keloja, että olen helpottunut, kun joku muukin luo Lipsille rutiineja. Rutiinit eivät ole äitinä mitenkään vahva puoleni, valitettavasti, meillä ei noudatettu kellontarkkoja ruoka- tai uniaikoja tai jaksettu tiettyinä hetkinä panostaa lapsen aktivoimiseen. Nämä ovat varmaan omistautuneen kotiäidin silmissä tosi raskauttavia seikkoja, mutta onneksi meille epätäydellisillekin äideille sallitaan lisääntyminen, rakastammehan mekin lastamme vaikka emme ostakaan heille kolmea erilaista hammasharjaa jo vauvaikäisenä ja käytä hereilläoloaikaamme jatkuvaan preppaamiseen. Muutenkin tunnen joskus syvää turhautumista lapsen jatkuvaa koulimista kohtaan: jos joku asia on alkanut sujua hyvin, ei vaan jaksaisi heti alkaa repiä asiaa aivan toiseksi. Tämä koskee meillä esimerkiksi tuttipulloa: Lipsi on tuttipullotyttö edelleen ja tunnen asiasta aina väliin huonoa omatuntoa ja aina väliin eksyn myös lukemaan tuomitsevia juttuja tuttipullon käytöstä, mutta sitten kohautan harteitani. Tuskin se sitä enää eskarissa syö. Tuttia Lipsi ei ole syönyt hampaiden tulon jälkeen (hän alkoi hylkiä sitä itse joten minulla ei ole tähän osaa eikä arpaa) ja ihan helpottavaa niin, ei tarvitse sitten jossain vaiheessa käydä läpi uuvuttavaa luopumistaistelua. Mutta silti katson oikeudekseni ärsyyntyä kirjoituksista, joissa tutin käyttö tuomitaan jonkun äidin toimesta ja verhotaan tuomitseminen "ihmettelyksi" siitä kun perhekerhossa taaperolla on tutti suussa, hui. Siinä vaiheessa tekisi mieli kehottaa ihmettelijää hommaamaan se paljon puhuttu elämä, vaikkapa jotain päänsisältöä äitiyden ulkopuoleltakin.

Minua alkoi kotiäitiyden loppuvaiheessa vaivata voimakkaasti ajatus siitä, että en osaa ottaa tästä kaikkea irti. Silmäiltyäni mammablogeja, joissa lapsen vaatteet on viikattu värijärjestykseen maalaisromanttiseen Ikea-hyllyyn, tajusin, etten osaa enkä halua osata tietynlaista äitinä olemisen tapaa, tuntisin itseni falskiksi, epärehelliseksi ja jonkinlaista syvintä itseäni pahasti petkuttavaksi ruvetessani täyspäiväiseksi söpöstelijäksi. Ilmiselvästi joku tulee onnelliseksi vaatepinoista ja nettishoppailuista, onnea heille, mutta minä en. Kotiäitiys on muutenkin viiteryhmänä aivan liian laaja minkäänlaiseen yleiseen samaistumseen ja kun lähimmät äitiystävät alkoivat suuntautua takaisin työelämään, alkoi oma elämä tuntua todella tyhjältä ja jotenkin ontolta. Päivästä toiseen siivoamista, luuttuamista, syöttämistä, pukemista, hajanaista nettisurffailua, vaeltelua kaupungilla. Perhekerhot ja muskarit täyttämässä vain murto-osan ajasta. Kun tyhjyyden tunne alkoi muuttua ja syvetä ja muistuttaa masennusta, hakeuduin aktiivisesti työelämään. Vaikka tässä kyseisessä tapauksessa tulotasomme ei noussut ja elämään tuli kosolti säätöä ja sählinkiä ja liikkuvia osia, elän mieluummin multitaskaten ja hiukan stressaantuneena kuin sohvalle nujertuneena kotirouvana. Tiedän hyvin, että monille kotonaolo lasten kanssa on ihana elämänmuutos jota haluttaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkään ja itsestäkin ajatus vapaasta kesästä mökkeineen Kauppatoreineen tuntuu houkuttelevalta, mutta talvi ja kaamos pelkkää lapsiarkea raskauttavalta. Nämä ajatuksethan eivät tietenkään muuta sitä tosiseikkaa, että perheen lisääntyminen on ajankohtainen juttu, jotenkin kuvittelen että vauva-arki toisen on taas ihan erilaista, etenkin kun aion pitää Lipsin osittaisessa päivähoidossa silloinkin. Tällaistahan pitävät jotkut aivan hirviömäisenä ratkaisuna, minä ja tuntemani kahden lapsen vanhemmat taas hyvänä ja toimivana ja luotan luonnollisesti jälkimmäiseen.

Ehkä kotiäitiyden pitkässä jatkumisessa minua pelottaa myös ajatus miehen ja naisen maailmojen ajautumisesta täysin erilleen. Tiedän useampiakin perheitä, joissa maksellaan valtavaa asuntolainaa ja mies tekee siksi pitkää päivää, reissaa jatkuvasti ulkomailla ja koko kodin pyörittäminen on kotiäidin harteilla vuodesta toiseen. Toimii varmasti aikansa ja henkilöstä riippuen pidempäänkin, mutta entäs sitten kun nainen kuitenkin jossain vaiheessa lähtee takaisin työelämään? Miten kotityöt silloin jaetaan? Tuntevatko mies ja nainen enää toisiaan? Tunteeko mies lapsiaan? Voi olla että tunteekin, si sillä, itselle tuo kuvio näyttäytyisi vain tosi raskaana. Itse en kestäisi edes sellaista ratkaisua, että lapsenhoito olisi jaettu miehen ja naisen välillä siten, että nainen tekee aamu- ja mies iltavuoroa, lapsi on kotihoidossa mutta näkee vain yhden vanhemman kerrallaan. Haluan elää perheenä.

Unikuvia

Alkuvuosi on mennyt aikamoisen matalalennon merkeissä. Vakavaa tylsistymistä kotiäitinä oloon, huolia, yksi iso pettymys työnhakurintamalla. Nyt elämä näyttää valoisammalta, joskin edelleen jännittävältä. Olen menossa töihin ja muitakin muutoksia on tulossa ja mietinnässä, olemme esimerkiksi vakavissamme alkaneet katsella uutta asuntoa, kaksio on käymässä meille pieneksi. Onneakin on, paljonkin, mutta osittain vielä huoliin käärittyä onnea. Samalla tiedostan että nämä ongelmani ovat aikamoisia luksusongelmia, (äiti on iskostanut minuun vakaan ongelmienivähättelyn tavan, aina kun valitan hänelle huoliani, äiti ottaa esille oman, todella paljon raskaamman ja traumaattisemman elämänsä ja vajoaa syvälle itsesäälin itkuntuhruiseen mereen. Olen pikku hiljaa oppimassa sen, etten puhu äidille ongelmistani. Tämän alkuvuoden teema on muutenkin ollut "puhuminen on yliarvostettua", mistä lisää myöhemmin) ei avio- tai rahahuolia, ei edes terveysongelmia, lähinnä epämääräistä tyytymättömyyttä ja siitä kummunnutta muutoshalua ja siitä kummunneita uusia huolenaiheita.

En edelleenkään halua näitä elämäni tulevia muutoksia tänne Lupiiniin sen tarkemmin eritellä. Muutenkin elän sulkeutumisen ja hiljentymisen aikaa, oma avoimuuteni taitaa olla kausiluontoista laatua. Olen viime aikoina määritellyt rajojani jämäkästikin ja reagoinut mahdollisiin tunkeutumisyrityksiin sulkemalla oven, tapa joka minua on muissa ihmisissä aiemmin häirinnyt paljonkin. Nyt osaan suhtautua tuohon paremmin, enkä enää kuvittelekaan esimerkiksi lähettäväni kellekään, mielestäni ongelmien suossa painivalle ystävälle jotain "herättelevää" sähköpostia, joka oli minulle aika yleinenkin malli vielä vuosi-pari sitten mutta näyttäytyy nyt raivostuttavana väkisin rynnimisenä. Koko se kuvio, että toinen ikäänkuin tuohtuu läheisensä ongelmista tai suruista ja alkaa ratkoa niitä ja vieläpä loukkaantuu, kun ratkomiseen ei suhtaudutakaan kiitollisesti, muistuttaa ihan liikaa äitini ongelmanratkaisumalleja. Itse asiassa en nykyään usko, että pahoja, riippuvuusperäisiä ongelmia (kuten alkoholismi) lukuun ottamatta ihmisten halusta ratkoa toisen ongelmia päällekäyvästi omasta viitekehyksestään käsin on mitään muuta kuin haittaa. Ei ole kyllin pehmeää ja hyväntahtoista tapaa esittää muutosehdotuksia toisen elämään, ettei siitä pahastuttaisi. Ja tämän sanon ihan omasta kokemuksestani, olen nimittäin nimenomaan ollut se ärsyttävä herättelijä joka kuvittelee olevansa pätevä ulkopuolisena ratkomaan toisen ihmisen ongelmia.

Omaan perusluottavaisuuteeni tai sen vähenemiseen ja sitä kautta haluttomuuteen kirjoittaa Lupiiniin elämäni tapahtumia vaikuttaa vuodenvaihteessa tapahtunut paha riita ihmisen kanssa, jota en tosin pitänyt ystävänäni mutta jonkinlaisena kaverina kumminkin. Olin samaan aikaan järkyttynyt hyökkäyksen vihamielisyydestä enkä kuitenkaan lainkaan yllättynyt, olin jo pitkään aavistanut että jotain sellaista tapahtuu. Ja samalla tajusin, että minun olisi pitänyt luottaa intuitiooni heti ensimmäisellä tapaamisella, on olemassa tiettyjä, selkeitä merkkejä joiden perusteella pystyy heti sanomaan, voiko toiseen solmia minkäänlaista lämmintä suhdetta vai muuttuuko tuttavuus hetimiten omituisen hautomisen ja kyräilyn sävyttämäksi. Mutta joskus kaveriutumisen motiivit ovat kummallisia ja mysteerejä itsellekin; mielenkiintoa, halua tarjota toisenlaista mallia, ehkä aavistuksen säälinsekaista myötätuntoakin. Sosiologiystäväni puhuu usein "punavihreästä kuplasta" jossa minä ja ystäväni elämme. Siinä kuplassa tulee usein unohdettua, miten erilaisia tapoja ihmisillä on vaikkapa vanhemmuuden suhteen ja koettua jonkinlaisia tällejä todellisuuden kanssa. Toisaalta olen ollut tästä erottautumisenhalustani aina myös tyytyväinen ja tämän välirikon jälkeen yhä tietoisempi sen suhteen, millaista seuraa myös äitinä haen.

Koska olen alkuvuoden pyöritellyt käytännön asioita, huolia, elämänmuutoksia ja tulevaisuuden järjestelyjä mielessäni, olen kärsinyt tapojeni vastaisesti jonkinlaisista univaikeuksista. Olenkin kehittänyt pari hyvää unentulo-visiota, joilla ajatukset saa kätevästi käännettyä pois omista, samaa kehää vellovista ajatuksista. Ensimmäinen on "rokokoopuku muovista" -visio, vanha tuttu jo nuoruuden ajoilta. Siinä alan yksityiskohtaisesti kuvitella oikein röyhelöistä ja kruusattua naisen rokokooasua, joka on tehty kokonaan läpinäkyvästä muovista (tämä kuulostaa vähän pervolta mutta ei ole sitä. Visiosta on olemassa myös paperiversio), mietin tarkkaan, miten korsetinreuna on kantattu ja mitä materiaalia alushameen helma on, millaiset ovat läpinäkyvät kengät ja sitä rataa. Nukahdan aina ennen kuin ehdin varsinaiseen pukuun, koska keskityn alushameeseen niin yksityiskohtaisesti. Toinen visio on hiukan morbidin kuuloinen "todistajansuojeluohjelma". Siinä on nainen, joka pakenee jotain vainoajaa tai vaaratekijää muuttamalla koko ulkonäkönsä, nimensä ja asuinpaikkansa. Yleensä ehdin kampauksen ja pukeutumistyylin muuttamisen lisäksi visioimaan asunnon (jonka pitää olla samaan aikaan mahdollisimman turvallinen ja anonyymi, tyyliin kerrostalokaksio Karakalliossa) ja sitten uni voittaa.

Ensi lauantaina on sukujuhlat, ensimmäiset juhlat pitkään aikaan. Odotan niitä ilolla, juhlien järkkäily on kotirouvana olemisen parhaita puolia. Mietimme lähiruokateemaa, mutta pääruoka on vielä keksimättä. Tällaisia pieniä, sopivan kokoisia ongelmia on ihanaa miettiä.

Seikkailijanaiset

Aamuhetki kullan kallis: muut nukkuvat tai pömpivät makuuhuoneessa ja minä olen koneella yksin. Hyödynnän sen siis bloggaamalla. Facebook-päivityksiä selaillessani huomasin, että eräs tuttavanainen miettii Puolaan lähtöä ja valjastaa porukkaa mukaansa. Kyseinen nainen on ihana, jotenkin lumoava, vaikka en häntä juuri tunnekaan (tai siis ehkäpä juuri siksi, ihmiset vaikuttavat aina paljon jännittävämmältä matkan päästä). Pieni tumma keijutyttö joka vaeltaa minne tahtoo ison koiransa kanssa ja laulaa ihanalla äänellä. Keksii myöhään illalla lähteä Suomenlinnaan ja yöpyy siellä taivasalla, reissaa ympäri Eurooppaa ja Intiaa. Tunnen ja olen tuntenut riippumattomia reissunaisia ennenkin. Heihin liittyy lähes poikkeuksetta saavuttamatonta, intiaaniprinsessamaista viehätystä: että joku uskaltaa ja haluaa reissata yksin, tuntematta itseään avuttomaksi ja yksinäiseksi. Yksi näistä vaeltajista, varsinainen seikkailijatar, on nykyään kahden pienen lapsen äiti ja vaikuttaa meilien perusteella onnelliselta, kotinsa löytäneeltä. Se on jännä ja ilahduttava ajatus, että kodin voi löytää sekä Huippuvuorilta että paritalosta, elämäntilanteesta riippuen.

Syy miksi itse ihailen ja haikeilen (kateudesta ei voi puhua, tunteessani ei ole mitään pistävää tai pahansuopaa) tuollaista elämäntapaa on se, että olen itse ollut ihan nuoresta asti tavallaan hyvin turvallisuushakuinen, parisuhdeorientoitunut ja kotikeskeinen. Samalla minussa on ollut, ja on edelleen, vahva annos elämännälkää ja näkemisen ja kokemisen himoa, mutta en ole esimerkiksi ikinä matkustanut yksin. Ajatus tuntuisi ihan kummalliselta ja vähän hävettääkin tajuta, että olisin varmaan kartanlukijana ja metroreittien tulkitsijana ainakin ensin ihan änkkä: minulla on aina ollut jotenkin juuri sillä tavalla nörtähtäviä miehiä, että heille kaikki tuollainen on ollut luontevampaa. On jokseenkin noloa ja antifeminististä antaa miehen hoitaa ajattelu puolestaan, mutta toisaalta mitkään metrokartat eivät lainkaan kiinnosta minua ja on kätevää kun joku muu hoitaa käytännön ajattelun. Enkä sitten toisaalta tällaisessa tilanteessa pääse liikaa päsmäämään matkakumppania, se on joskus huono tapani.

Huomasin jo parikymppisenä, tai ehkä vieläkin aiemmin, ekalla reilillä, että pidän eniten Keski-Eurooppaan, yhteen kaupunkiin kerrallaan suuntautuvista kaupunkilomista, jossa kävellään paljon, käydään puistoissa ja museoissa ja litkitään illalla hillitysti punaviiniä (paitsi joinain iltoina vähän enemmän). Sillä ekalla reilillä olin nimittäin heti ihan hiilenä: minua ärsytti se typerä periaate, että joka kaupungissa ollaan vain muutama päivä, kun Eurooppa on täynnä kaupunkeja joissa saisi kulumaan viikon helposti. En osannut nukkua junissa ja sentin paksuisella makuualustalla unet jäivät muutenkin surkeiksi. Asuimme useampaan otteeseen vallatuissa taloissa, joissa ei ollut suihkua tai vessaa tai mitään muutakaan paitsi alkoholisoituneita ja harvahampaisia crust-punkkareita joita vähän pelkäsin. Ekalla reilillä sain myös jonkun ikävän mahataudin ja olin pari päivää ihan poissa pelistä (tämä sattui tietysti siinä kusisimmassa squatissa, jossa ei ollut edes vessaa). Ajatus siitä, että olisin sairastanut yksin, vieraassa maassa, olisi ollut sietämätön. Kälyni sai aikoinaan yksin Afrikassa reissatessaan malarian ja hän kuumeili yksin leirintäalueen teltassa ja hallusinoi vuoron perään koko perheensä ympärilleen. Onneksi leirintäalueen pitäjät hoitivat häntä, mutta koko juttu kuulosti todella hyytävältä (erityisesti nyt, luettuani Kuukausiliitteen malaria-jutun, kamala tauti!).

Kun sitten matkustin ekaa kertaa nykyisen mieheni kanssa Prahaan, säästettyäni rahat työskentelemällä öisin Postissa, olin seesteinen. Juuri sellainen matkailu tuntui omalta, että talviaikaan hypätään vähän lämpimämmän ilmanalan kulttuuriin, välikausitakkikauteen, yövytään hotellissa ja kävellään koko päivä kaupungilla. Sitä mallia lomamme ovatkin noudattaneet, emme käytännössä ikinä matkusta kesällä vaan esimerkiksi varhaiskeväällä, kun Wienissä kukkivat jo magnoliat ja Barcelonassa on appelsiinikausi.

Luin vähän aikaa sitten jostain lehdestä Vuokko Hovatan ja Anna Tuluston yhteishaastattelun. He kertoivat matkustaneensa aikuisporukalla, ilman lapsia Pietariin ja bailanneensa ja syöneensä hyvin. Se kuulosti ihanalta! Nimen omaan aikuisreissu, ilman jatkuvaa lasten tarpeiden ja vaateiden huomioonottamista. Omalla kohdallani tähän menee varmasti joitain vuosia, mutta en ole vieläkään hylännyt ajatusta tyttöporukalla tehtävästä matkasta Itä-Karjalaan. Seuraavaa oikeaa matkaa ei ole tiedossa, yritän painostaa hienovaraisesti muuta perhettä keväällä tehtävään Köpiksen reissuun, saa nähdä.

Trad. vuosikatsaus 2010

Täytän nyt jo neljättä, eiku viidettä (minullako huono laskupää) kertaa Lupiinin vuosikatsauksen. Tätä voisi siis hyvällä syyllä kutsua traditioksi!

1. Mitä sellaista teit vuonna 2010, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Lopetin imetyksen, näin lapsen kehityksen vauvasta taaperoksi, asuin melkein vuoden pressuin peitetyssä talossa, kohtasin läheisen vakavan sairauden. Elin työelämän ulkopuolella legitiimisti, kotiäitinä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Näköjään lupasin koventaa nahkaani ja lakata ottamasta pulttia niin herkästi. Homma ei kyllä mennyt aivan putkeen. Äidin kanssa kärhämöimme edelleen, tosin saimme varmaankin joitain kipukohtia myös selväksi. Sinällään olen huomannut nahkani kovenemista, etten enää pelkää hylkäämistä samalla tavalla ja uskallan olla suorempi ystävyyssuhteissa. Toisaalta olen tietoisesti päättänyt lopettaa sellaisen "jäi vaivaamaan tämä kuukauden takainen sanomisesi"-henkisen reklamoinnin. Jos en kykene näyttämään pahastumistani sinä hetkenä, en halua kiusata toista paisuttelemalla asiaa mielessäni ja ottamalla sitä liian myöhään esille. Tästä on muutama ihan konkreettinen kokemus. Haluan kehittää sitä, että osaan puoltaa itseäni ja olla jämäkkä ja suora, mutta olla kuitenkin olematta yliherkkä mimosa joka muutaa tulkintansa totuuksiksi.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllähän niitä bebejä taas kaveripiiriin pulpahteli. On nyt sellainen aika. Samaa toivon ensi vuodelle, toivon ihan hirveästi että pari ystävääni joiden tiedän toivovan perhettä, onnistuisivat sen saamaan. Sen lisäksi toivon, että Vickan ja Daniel saisivat vauvan. En olisi ikinä uskonut kommentoivani Lupiinissa sanallakaan yhtäkään monarkkia, koska heidän touhunsa ovat aina aiemmin olleet minusta suunnilleen yhtä kiinnostavia kuin bussivarikon polttoaineenkulutusta käsittelevät excel-taulukot, mutta naapurimaan häät viime kesänä saivat mielen muuttumaan. Vickan ja Daniel ovat ihania!

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
Virossa ja Ruotsissa, jee. Hinku "oikealle" matkalle alkaa kyllä olla jo tosi paha. Ehkä keväällä reissaamme jonnekin päin Eurooppaa edellyttäen että lentokaaos on selätetty. Tai sitten Köpikseen, jonne olen pitkään halunnut ja jonne pääsisi ilman ilmailuakin.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010?
Työtä. Edes vähäksi aikaa. En jaksa juuri nyt olla täysiaikainen kotiäiti, jotain pitää kehittää. Mikäli muutamme, toivon, että löydämme hyvän kodin.

7. Mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Olen aika huono päivämäärissä, eli muistan varmaan nämä perinteiset. Hääpäivämme 30.6. jonka vietimme helteisessä skumppakännissä saaristoristeilyllä ja Kappelissa syömässä (oi kesä ja nousuhumala!) kahdestaan. Lipsun ja itseni syntymäpäivät, molemmat elokuussa. Juhlimme niitä pikkumökillä ja loppukesän kukantuoksuiset puutarhajuhlat omista kasviksista kokattuine tarjoomuksineen täyttivät pitkäaikaisen haaveeni.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Pitää jälkeläinen terveenä ja onnellisena ja olla läsnä läheisille ihmisilleni. Syksyllä aloin tehdä vähän oman alan hommia ja huomasin, kuinka paljon nautin niistä. Oli hienoa oivaltaa valinneensa oikein. Sen myöntäminen, ettei puolen elämän saatossa kasvanut ongelma kadonnutkaan ennen edellistä raskautta ja avun hakeminen siihen. Sain kurpitsapenkin kukoistamaan ja tuottamaan hedelmää ensimmäisen kerran kunnolla oivallettuani, että niiden pitää kasvaa tosissaan korkeassa kohopenkissä.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Varmaan riitely äidin kanssa, taas. Joskus tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten aktivoi Lipsiä tarpeeksi ja leiki sen kanssa koko ajan vaan pidän sitä hetkittäin suoranaisena riesana. Tiedän kyllä, että tällaiset ajatukset ovat ihan ok.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Liukastumisen seurauksena polven sisäsyrjään sattui. Olin myös syksyllä kamalassa oksennustaudissa juuri kun L oli reissussa. Jouduin soittamaan vanhemmat hätiin, koska vietin jokaisen hetkeni kylpyammeessa uikuttamassa ja tyhjenemässä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Kevyet ja hyvät matkarattaat, joita käytimme lumen tuloon asti. Pronssinkultainen luomiväri oli myös aivan loistava ostos, rakastan sitä! Minulle kesti 32 vuotta alkaa käyttää värillisiä luomivärejä, kiitos tästä kuuluu rakkaalle Gatalle.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Oman ja ystävien taaperoiden käytös nauratti kerrasta toiseen.

13. Kenen käytös masensi?
Vaikka kenen, mamukriitikkojen, eläinrääkkääjien jne. Ja monen poliitikon, vaikka nyt A-Studion Homoillan ihmisvihamielisten jeesuksella ratsastajien käytös. Huvittavana sivujuonteena mainitsen, että luulin aiemmin ihan tosissani, että Tosimies-lehti sisältää homopornoa, mutta se onkin kuulemma joku kristillinen julkaisu.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Tää on vähän pöljä kysymys, koska varmaankin kaikki, jotka eivät ole peliriippuvaisia tai alkoholisteja, käyttävät suurimman osan rahoistaan elämiseen. Kesällä käytin paljon rahaa kasveihin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Omasta perheestä, mökistä kesällä. Remontin loppumisesta kotona, iloisista uutisista, eräästä työhaastattelusta. Näköjään minusta on nyt tullut kotiin käpertynyt nautamamma, koska en hetimiten keksi yhtään yhteiskunnallista asiaa tähän. Hmm.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010?
Paukkumaissin Mopolaulu. Vaikka se on lastenlaulu, laukaisee se minussa letkeän reggae-rytmisyytensä takia kyllä varsin epä-äitimäisiä intohimoja notkua kesänurmikolla porukalla, ilman lapsia mailla halmeilla. Musiikki vaikuttaa minuun näin, jonkinlainen unelmoiva elämännälkä nousee pintaan. Joskus en kuuntele musiikkia ollenkaan, kun en halua kaivata asioita, jotka ovat liian kaukana. Vuokko Hovatan uusi levy on myös ihana. Kävimme Nassun kanssa toukokuussa Vuokko Hovatan ja Aulikki Oksasen keikalla ja kyynelehdimme punkkulaseihimme suurimman osan aikaa.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi, ihan näkyvästi. Yes!!

c) rikkaampi vai köyhempi?
köyhempi

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
reippailleeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Sukujoulussa ja seuraavan päivän vanhemmilla. Oli kivaa ja mukavaa! Lahjat olivat fiksuja ja mietittyjä ja muutama ihana turhakekin mahtui mukaan. Lipsi sai maailman kauneimman, puusta tehdyn ja heleillä väreillä maalatun venäläisen soittorasian, jossa taidokkaasti veistetyt eläimet kiertävät karusellissa. Soittorasia jäi mummolaan sellaiseksi mummola-ihmeeksi.

22. Rakastuitko vuonna 2010?
Tietysti tuohon Lipsi-pökäleeseen rakastuu uudestaan vähän väliä. Joskus pitää mennä pusuttelemaan sitä sen nukkuessa kun se on niin söpö vaippapeppu kohti kattoa sojottaen, posket rutussa.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Täydelliset naiset! Ostin keväällä Huuto.netistä uimahousut Lipsille ja niiden myyjä tarjosi halvalla Täykkäreiden ekaa ja tokaa tuotantokautta. Ostin ne imetysmaratonien ratoksi ja jäin ihan koukkuun. Ostin kaikki muut ilmestyneet seasonit ja nyt katson sarjaa joka maanantai, jos vaan muistan. Inhoan tekohaurasta, tunaroivaa ja verenhukasta kärsivän näköistä Susania ja rakastan tahratonta, symmetrisen kaunista mutta pinnan alla kuohuvaa Breetä.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Tähän tulee kirjoitettua se viimeksi lukemani, Miina Supisen Apatosauruksen maa. Olen lukenut tasaista tahtia koko talven ja joukkoon mahtuu varmasti monia helmiä (ai niin, nyt muistankin. Löysin Sarah Watersin kirjat keväällä enkä ole melkein koskaan koukahtanut niin kunnolla hienosti rakennettuihin epookkeihin). Apatosauruksen maa oli hulvaton, absurdi ja naurattava. Pidän tuollaisesta sekopäisestä otteesta, jonka moni kirjailija menettää vanhetessaan. Luin myös Alasalmen uusimman, Valkoisen naisen, josta en tykännyt, vaikka Alasalmen alkupään tuotanto on supismaisen mahtavaa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Levy nimeltä Ei mennyt aika koskaan palaa, jossa mm Vuokko Hovatta ja Tuure Kilpeäläinen esittävät uusia versioita venäläisistä hiteistä, on ihan mahtava! Olen muutenkin ihastunut venäläiseen, pateettiseen iskelmään. Mökillä soi kesäisin kanava nimeltä Doroznoe radio, josta ei tule lainkaan puhetta vaan pelkkää tunnekylläistä ja paisuttelevan melankolista venäjänkielistä musaa. Sen lisäksi aloin kuunnella Leonard Cohenia, se sopii kotifiiliksiin hyvin.

28. Mitä halusit ja sait?
Reissuun perheen kanssa. Kurpitsapenkin. Remontin loppumisen. Laihtumisen.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Hmm. Vaikeaa vastata tähän yksiselitteisesti. En voi sanoa, että olisin halunnut työpaikan, mutta olisin toivonut sopeutuneeni paremmin kotiäidiksi. Koska kotiäitiys ei ole oma juttuni. Tätä kautta minulle on valjennut, että kaksi lasta on meille ehdottoman hyvä lapsiluku, suurperheen äidiksi en missään nimessä halua. En osaa hukata minääni äitiyteen, vaikka siitä taidosta olisi joskus hyötyä.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Leffassa tuli käytyä harmillisen vähän. Ruotsalainen avioliitto oli aika hauska ja oivaltava, siinä keski-ikäinen pariskunta laajensi (toisen halusta) parisuhdettaan jonkinlaiseksi kolmio- tai neliösuhteeksi. Omassa ystäväpiirissä on ollut näitä polyamoriakuvioita jo pidempään ja niitä on aina mielenkiintoista pohtia ihan ulkoa käsinkin ja tuulettaa omia luutumiaan siinä sivussa.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 33 ja juhlin hilpeästi mökillä. Varsinaisena synttärinä olin rakkaan ystäväni Nassun kanssa katsomassa Tuure Kilpeläistä Sir Einossa ja muuten vaan baareilemassa.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Ei kai mittaamattomasti mikään. Toivoisin sopeutuneeni elämääni tyytyväisemmin.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010
Alkuvuodesta imetyspaitoja ja lotkottavia hameita, loppuvuodesta normaalit vaatteeni. Musta, hyvin leikattu talvitakkini, joka vietti viime talven vintillä kutistuttuaan katalan komeroilman vaikutuksesta, oli nyt kummallisesti väljentynyt (komeroilma on oikullinen!), on taas päässyt aktiivikäyttöön. Rakastan takkiani, olen siinä ryhdikkään ja huolitellun ja naisellisen näköinen. Vaatteiden väriskaalassa esiintyvät musta, punainen, turkoosi, tumma oranssi. Lämpimiä ja murrettuja, tummia värejä.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Lapsiajan sujuminen, ystävät ja perhe.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Tulevat eduskuntavaalit kiinnostavat vähän sitäkin kautta, että olen avustanut erästä ehdokasta. Persujen ja yleisen, puusilmäisen öyhöpopulismin nousu on mielenkiintoista, joskin vituttavaa. Homoilta ja sen seuraukset olivat kiinnostavia. Romanikerjäläisten tilanne kiinnosti ja ahdisti etenkin kun en osaa itse ainakaan lainkaan sanoa, mitä sille pitäisi tehdä. Keskustelu tehotuotannosta ja eläinten oikeuksista, salaa kuvatut videot sikatiloilta.

37. Ketä ikävöit?
Kaukana olevia ystäviä, joitain ex-työkavereitakin hetkellisesti, siis niitä joihin ei tule pidettyä yhteyttä mutta joista jäin tykkäämään lämpimästi.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Blogimaailmasta tuttu suloinen kissatar J vaikuttaa kauhean mukavalta, meillä on synkannut kerrassaan hyvin. Samoin muutama äitiharrastuksista tutuksi tullut, saman henkinen, asiat hilpeän sarkastisesti näkevä äiti on ilahduttanut. Olen myös tutustunut naapuriin, jolla on samanikäinen tyttö, hän vaikuttaa oikein mukavalta. Uusia tuttuja on tullut jonkin verran, se on aina kivaa. Tähän edittiä: Olen myös tutustunut samanhenkiseen porukkaan vanhempia, joista suurinta osaa en ole koskaan tavannut, mutta jotka tuntuvat jo läheisiltä. IY:n porukat, tiedätte keitä olette, sydän.

Joulupukki puree ja lyö

No ei vaiskaan, pukkia ei näkynyt, mutta onneksi koneen kätköistä löytyi paras ja ainoa joululevy, Joulupukin juhannusyö! Useista joululauluista tulee surullinen tai jotenkin vieraantunut olo (kuten myös Lumiukko-animaatiosta, kieltäydyn katsomasta sitä koska en halua jouluna kelata mitään "hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää"-juttua), mutta MA Numminen ei ikinä petä. Joululauluista vielä sen verran, että tykkään kyllä kamalasti laulaa joululauluja ja vuotuinen Skypejoululaulu onkin yksi joulun ajan kohokohtia. Pitäisi muutenkin laulaa yhdessä enemmän, se on niin kivaa!

Joulu oli, tai on, jatkuuhan se vieläkin, oikein hauska! Olen ennenkin hehkuttanut, kuinka mahtavaan sukuun minut on naitu, hauskaan ja iloiseen. Tänä jouluna juhlittiin L:n tädin luona peräti 18 hengen voimin ja pitkä pöytä alkoi olla ääriään myöten täynnä. Jossain vaiheessa jättipöytään on pakko liittää jatkopala. Syötiin perinteisiä jouluruokia oikein viimeisen päälle, poksauteltiin paukkukarkkeja ja naurettiin, kuten aina. Lapset hulinoivat keskenään, Lipsi pisti tanssiksi kolmivuotiaan pikkuserkkunsa kanssa. Jännää tämäkin, ei siitä niin kauaa ole, kun suvun juhlat olivat aikuisten juhlia, nyt pikkuisia on kolme ja lisää tulossa. Lahjojen jakaminen sujui ripeämmin kuin ennen ja kaikki olivat ottaneet huomioon sen, että jokaisen nurkat pullistelevat tavaraa jo valmiiksi. Me saimme pääosin syötäviä ja juotavia lahjoja ja muuta luksus-kulutuskamaa sekä lahjakortin herkkukauppaan lastenhoitolupauksella. Mainio lahja! Lipsi sai, kuten pyydettiin, pääosin kirjoja sekä omilta vanhemmiltani kauniin puisen keinuhevosen (jota pitää kauheasti pelätä) ja piirtolevyn sekä aina mieluisia Duploja. Lipsi innostui piirtolevystä Tallinnan laivalla ja isäni päätteli heti, että semmoinen on hommattava.

Vältyimme varmaankin osin oman topakkuutemme takia karseilta ja mauttomilta ja lapsia aliarvioivilta krääsälahjoilta, joita on kyllä tuolla lelukaupoissa ihan järkyttävät määrät. Ällöönnyin taannoin nähdessäni Salamatkustajankin mainitseman Top Model -tavarasarjan, joka on suunnattu tytöille kuusivuotiaista eteenpäin ja jossa keekoilee epänormaalin laiha ja isotissinen blondibimbo, jonka rinnalla barbi näyttää naapurintädiltä. Tervettä naiskuvaa heti leikki-iästä asti! Meillekin on toki siunaantunut kaikkea rumaa ja juosten kustun oloista lastentarviketta, joista ykkösinhokkini on kallis ja äänekäs Fisher Pricen Learning Puppy (josta Lipsi tietysti tykkää, eh). Räikeä, meikatun näköinen, comic sans -fontilla kirjailtu iso ja painava koiran irvikuva, jota puristelemalla joutuu kuulemaan sietämättömän tekopirteällä äänellä laulettuja, huitaisten sovitettuja ja väärällä sävelmällä esitettyjä rallatuksia. Jenkkihenkiseen jeesustelutyyliin Pää Olkapää -lorusta on sensuroitu sana peppu. Saati sitten Vau-kirjan (johon minut väijytettiin liittymään ja josta eroaminen oli todella konstikasta) imelät kirjat, jotka on suomennettu vessareissun aikana (Konni, pieni koira ja vituilleen käännetyt lorut) ja joiden kurkistuslärpäkkeet jäävät taaperon käteen heti ensikoskemalla. Oma lukunsa ovat tietysti huonot lastenohjelmat: tökeröt 3D-animaatiot ja ontuvat juonet, jotka on kehitetty vain oheiskrääsän rihmankiertämäksi. Ja kun maailmahan on vielä täynnä hyvää ja kaunista lastentavaraa ja -kulttuuria, sitä löytää ihan menemällä Akateemiseen kirjakauppaan.

Jotta en kuulostaisi liian ylimieliseltä snobilta, jota ilmiselvästi jossain määrin olen, mainitsen, että meilläkin on ihan kauheasti muovikrääsää lattioilla. Teletappeja, barbapapoja, kiekkoja palloja nuppeja namikoita palikoita hantaakeja ja epämääräisiä asioita, joista ei yhtään voi tietää mihin niitä käytetään, mutta ne ovat epäilemättä osa jotain kallista ja monimutkaista lelua. Toisaalta meillä kuunnellaan vain hyvää lastenmusiikkia (Paukkumaissi!) ja pidetään kerran kuukaudessa leluinventaarioita, joissa osa leluista menee vähäksi aikaa kaappiin jäähylle. Itse asiassa olen nyt parhaillaankin pitämässä leluinventaariota, mutta joulukooma tekee toimistani hitaita ja Lipsin tarmokas "apu" hidastaa siivoustoimia merkittävästi.

Käsittämätön joulu on

Lipsi nukkuu kuumeisena hilluttuaan koko yön, joten käytän rauhaisaa aamuhetkeä bloggaukseen. Keitin juuri itselleni kahvia käyttämällä suodatinpussina kestovaippoihin laitettavaa riisipaperia, hyvin toimi.

Joulukin on ihan kohta. Paketoin eilen illalla lahjoja kunnes väsähdin kesken, nyt ruokapöydällä odottaa puolivalmis pakettikasa. Ihmeellisesti noita lahjoja on kertynyt, vaikka sopimusta ähkyttömästä ja lahjattomasta joulusta on yritetty solmia suvun kanssa. Tästä vähälahjaisemman joulun pyrkimyksestä nousi kohu, joka ylitti kyllä kaikki odotukseni. Loukkaannuttiin oikein kunnolla, luvan kanssa, vedottiin siihen että "olemme siis loukanneet teitä vuodesta toiseen antamalla lahjan" ja muuta sen sorttista lapsellisuutta, että oma hermo meinasi mennä. Ärsyttävintä on, että suuri enemmistö kannattaa lahjatonta joulua, mutta nyt mennään vähemmistön ehdoilla, koska martsailun määrä kasvoi niin massiiviseksi. Monille ihmisille joulu tuntuu näyttäytyvän hysteerisenä perinteidenvaalimisen tapahtumana, jossa kinkusta unohtuneet neilikat romahduttavat kaiken ja sitten itketään ja riidellään. Jopa se, että lahjattomuuteen sitoutuneet ihmiset sopivat asiasta keskenään, tuntuu loukkaavan ja järkyttävän jouluperinteitä. Jos jotain perustelua tässä maailmassa vieroksun, on se konservatiivinen "näin on aina tehty" ja "ei kuulu tapoihin". Se ei ole oikea perustelu, vaikka Päivi Räsänen niin kuvitteleekin.

On meidänkin perheessä jouluperinteitä ollut, mutta ei mitään kovin lukkoonlyötyjä. Menimme aika monta vuotta aatoksi satakuntaan mummolaan, jossa setäni toimi joulupukkina ja vähintäänkin originelli pieni isänpuolen sukuni kokoontui yhteiselle aterialle. Olin ainoa lapsi koko joukossa (näin aikuisena olen alkanut uumoilla, että minulla oli osittain melko yksinäinen ja surumielinen lapsuus: perhe oli epäsosiaalinen ja suku pieni ja murjottava. Ilmankos rakastan nykyään seuraa ja isoja ihmisjoukkoja, lasten hilluntaa ja suvun yhteisiä punkkubileitä, ovathan ne aivan toista kuin oma, käpertynyt kokemus sukusosiaalisuudesta) ja sain aina paljon lahjoja, joista en tosin tässä kohtaa muista yhtäkään. Meillä tehtiin laatikot ja piparit, mutta äiti ei ole koskaan ollut mikään keittiöihminen, joten perinneruuat tehtiin varmaankin enemmän jonkinlaisen sosiaalisen pakon sanelemana. Uskonnottomana perheenä Jeesus ei seikkaillut joulussamme ollenkaan, mutta koska olin paljon esiintyvällä musiikkiluokalla, esiinnyimme joka vuosi joulukirkossa. Porvoon tuomiokirkko edustaa minulle edelleen joulufiiliksen huipentumaa, kynttilät ja lumi ja kirkkaat lapsenäänet joululauluja laulamassa.

Kun vietimme jouluja L:n kanssa kahdestaan, keskityimme lähinnä hyviin jouluruokiin ja yleiseen möllötykseen. Lahjoja annamme tasan yhdet, ei tunnu järkevältä tuhlata yhteistalouden rahoja johonkin isoon yllätykseen, yleensä tässä iässä osataan hankkia tarpeelliset ja mieluiset parhaiten itse. Lipsille meillä ei ole lahjaa, se tulee hukkumaan niihin muutenkin. Nyt joulunvietossa tuntuu olevan enemmän mieltä kuin pari vuotta sitten. Toissa jouluna olin paniikkisen alkuraskaana ja pelkäsin hysteerisesti keskenmenoa (oli sellaisia oireita), sitä edeltävänä jouluna olimme juuri lähdössä Kuubaan eikä jouluvarustelulle ollut oikein aikaa. Sitä edeltävänä jouluna olin maassa duunittomuuden ja kipeyden takia. Lapsiperhejoulu tuntuu ihan erilaiselta juhlalta.

Odotan kyllä innolla sukujoulua. On ihan mahtavaa istua pitkän pöydän ääressä isolla porukalla syömässä porkkanalaatikkoa ja hihittää puujalkavitseille. Ehkä pääsemme joulusaunaankin, tai sitten aattoaamuna voisi organisoitua jollain porukalla Arlaan?

Superfood erottautumisen välineenä

Olin tänään, kuten joka lauantaiaamu, uimassa osa-aikatamperelaisen ystäväni Lumiksen kanssa. Kahvilassa vesijuoksettelun jälkeen puhuimme superfoodista ja yleisestä ruokabopoilusta ja Lumis mainitsi ruoalla erottautumisen olevan vahvasti pääkaupunkiseutulainen ilmiö. Totta, Tampereelle tuskin Anton & Antonin tyyliset superkalliit lähiluomukaupat istuisivat. Yritimme analysoida, mikä wellness-ruoka-ajattelussa ärsyttää. Ensiksikin: valtava erottautumisen tarve ja yksilökeskeisyys. Nykyään, kun ei ole mitenkään erikoista tai mielenkiintoista olla kasvissyöjä, koska niin moni on, voi minuuttaan parannella superfoodin, sokerittoman ruokavalion, viljattomuuden, paleodieetin tai minkä tahansa paljon säätöä ja rahaa kysyvän ruokakonstailun kautta (ja joo, en tarkoita keliaakikkoja tai allergikkoja). Ruokaan voi suhtautua lääkinnällisenä ja hekumoida sillä, miten solut nuorenevat goji-marjoja ja lucumba-jauhetta maistelemalla. Ja miten toiset ihmiset, nuo sokeat houkat, ahtavat sisäänsä valkoisia vehnäjauhoja ja sokeria eivätkä vaan tajua voivansa pahoin. On myös hiukkasen tuskastuttavaa, että ihminen, joka on saanut avun vaikkapa vatsalleen jättämällä leivän, kahvin ja maitotuotteet, alkaa oudosti olettaa kaikkien tarvitsevan samaa elämäntapaa ja saarnaa leivättömyyden/tms ideologiaa joka orrelta. Ehkä kyseessä onkin pohjimmiltaan harmi siitä, ettei itse saa juoda kahvia/syödä pullia ja kyvyttömyys hyväksyä, että muut voivat nautiskella tuotteista ilman sivuvaikutuksia?

Entisestä lempikaupastani Ruohonjuuresta on tullut superfood-tavaratalo täynnä kalliita ja eksoottisia rouheita, jauheita ja uutteita, joiden luvataan nuorentavan soluja, parantavan mieskuntoa ja muutenkin elämänlaatua. Voi olla, tai sitten ei. Erektio-ongelmiin ruoka tuskin auttaa, hyvä olo voi tulla tietysti oman kurinalaisuuden illuusiosta ja jos mössöjen mausta sattuu tykkäämään, sitä kautta. Minua itseäni ärsyttävät kuitenkin katteettomat terveysväittämät ja se, että kauden hype-tuote (oli se sitten goji-marja tai kookosöljy) on roudattu toiselta puolen maapalloa ja sille on lätkäisty reipas superfood-lisä kilohintaan. Muistan taannoin naureskelleeni, kun Hesarissa oli tutkittu goji-marjojen luvattuja terveysvaikutuksia ja vertailtu pitoisuuksia kotimaisten mustikoiden kanssa. Kummankaan elintarvikkeen terveysvaikutuksista ei ole tieteellistä näyttöä, mutta mustikoiden vitamiinipitoisuus pesi goji-marjat eikä mustikoista löytynyt torjunta-ainejäämiä. Ja mikä tärkeintä, mustikoita saa Suomen luonnosta eikä niitä tarvitse matkalla edes kuivata. Ja mikä itse asiassa vielä tärkeämpää, siinä kun goji-marjat maistuvat ihan rukkasilta, ovat mustikat aivan ihanan makuisia ja vieläpä hyväksi vatsalle.

Uusista ruokatrendeistä lähiruoka-ajattelu miellyttää minua enemmän. Kyseessä on siinä tapauksessa ihan oikea, konkreettinen ja ruoalta näyttävä ruoka, kuten tomaatit, kurpitsa, kala ja leipä. Lähiruokakaupat vaan tuppaavat olemaan valtavan kalliita näin hoitovapaalaisen tulotasolle. Taannoin piipahtaessani töölöläisessä lähiruokakaupassa meinasin tipauttaa silmäni kahdeksan euron pastakastikkeita tutkaillessa ja häivyin vähin äänin ostamatta mitään. Jonkinlainen luokkakantaisuus valtasi minut: en helvetissä halua kuulua siihen joukkoon, jonka merkittävin ekoteko on shoppailla luomufetaa Hakaniemen hallista viikonloppuisin. Käytännössä tietysti toimin noin (paitsi nyt olen alkanut puuhata yhden eduskuntavaaliehdokkaan tukiryhmässä) ja luomun ostamisesta tulee hyvä mieli, mutta joskus myös luomu- ja lähituotantoleimoilla ikäänkuin oikeutetaan törsääminen ja ökyily. Vaikka toisaalta, mielekkäämpää kai on tuhlata hyvään ruokaan kuin jääkaappimagneettipeliin tai ekassa pesussa virahtaviin halpiskuteisiin.

Ihmiset HALUAVAT uskoa ruoan parantavuuteen. Se lisää mielikuvaa kontrollista tässä kaoottisessa maailmassa. Tajuan tuon kyllä, syönhän itsekin muutamaakin eri lisäravinnetta. Ja toki ruoalla on terveysvaikutuksia, asian voi testata vaikka mittauttamalla hemoglobiininsa ennen ja jälkeen pinaatti-lese-soijarouhekuurin. Mutta siinä vaiheessa, kun ruokavaliolla aletaan tosissaan korvata oikeita, tutkittuja lääkkeitä tai aletaan täysin paranoideiksi kemikaalien suhteen, mennään vaarallisille vesille. Puolivillaisten, nopeasti toimitettujen päivälehtien terveysuutisten pohjalta tehdyt radikaalit ravintopäätökset tuntuvat myös varsin harkitsemattomilta. Aika monta ruoka-ainetta on aikojen saatossa ehditty demonisoida, eivätkä kaikki ole päässeet pannasta vieläkään.

Onneksi meillä on vielä viime kesän superfoodeja omassa pakastimessa: vattua ja omenaa, härkäpapuja, taittopapuja ja mangoldia. Tänään ajattelin tehdä jotain wokkijuttua, jossa on taittopapuja ja fiilistellä, miten soluni nuorenevat ja naiskuntoni kasvaa!

Kirjamessut elämänmuutosten valossa

Olin tuossa pari viikkoa sitten kirjamessuilla, sain ilmaisen lipun ja siitä intoutuneena vietin omaa kivaa messuilla pari tuntia. En kuuna kullanvalkeana maksaisi myyntimessuille osallistumisesta, paitsi toissa keväänä taisin maksaa lemmikkimessuista. Mutta ne ovatkin vähän eri asia koska siellä on ihan live-eläimiä paikalla. Olen käynyt kirjamessuilla kahden vuoden välein, 2006, 2008 ja 2010. Aloin näillä viimeisimmillä muistella aiempia kertoja kaksi ja neljä vuotta sitten ja muistin päivät yllättävän tarkkaan.

2006 kirjamessuilla olin onneton, viraton, valmistunut ja vailla oman alan työpaikkaa. Päivä oli kaunis, myöhäissyksyn kylmänkirkas pikkupakkanen, vielä muutamia ruskalehtiä puissa. Olin äidin kanssa kirjamessuilla ja luultavasti jossain vaiheessa onnistuimme riitaantumaan. Sen lisäksi minulla oli joku tissitulehdus joka sai minut kauhean huolestuneeksi ja muistankin vaeltaneeni kirjamessuilla pelokkaana ja tulevaisuudenuskoa vailla. Minulla oli tulossa joku pieni näyttely erääseen ullanlinnalaiseen baariin ja paiskin sitä ankarasti kasaan, mutta muita töitä ei ollut. Asuimme Espoossa ja inhosin asiaintilaa. Lauloin kuorossa, pidin laulamisesta mutta vieroksuin kuoron tylsiä ristikaulaisia perheenäitejä, olin ehkä mahdollisesti ainoa lapseton siinä porukassa. Olin ylipäätään elämässäni viihtymätön, asiaintilan takia jonkinasteiseen masennukseen vaipunut, äkäinen ja sulkeutunut, haluton käsittelemään ongelmiani. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kolmeakaan kuukautta, ennen kuin elämäni muuttuisi aivan toiseksi ja minusta tulisi onnellinen, kiireinen ja energiaa pursuava.

2008 kirjamessuilla asuinkin jo Kalliossa ja matkustin paikalle ihka uudella ysin ratikalla. Samana päivänä oli kunnallisvaalit, jossa äänestin eksääni (jonka muistan nyt nähneeni viime yönä unessa: siinä hän seurusteli Heikki-nimisen transihmisen kanssa, hohoo) ja jostain syystä vanhemmat tulivat meille käymään. Riitaannuin äidin kanssa tälläkin kertaa, huoh, ja lähdin kirjamessuille jokseenkin myrtsinä. Sunnuntait olivat minulle tuohon aikaan vähän hankalia koska jännitin hetkittäin tosi kovasti sitä, jatkuuko työsuhteeni vai ei ja mitäs sitten, jos ei jatku. Koska hengasin messuilla ystäväni Lumiksen kanssa, meillä oli kuitenkin tosi hauskaa enkä vahingossakaan ostanut mitään älyllistä vaan Paljas Uneksija -nimisen sananmuunnoskirjan ja jonkun Kari Heusalan seksioppaan (!!) neljällä eurolla. Sitten menimme kahville ja huomasin kertovani Lumikselle, että olemme päättäneet yrittää vauvaa. Käytin nerokasta tatuointi-vertausta liittyen siihen, että "mietin tatskaakin tosi kauan mutta sitten kun ajatus oli kypsä niin menin vaan ja otin sen ilman sen kummempaa vatulointia" ja Lumis huomautti vauvojen muistuttavan tatuointia myös siinä mielestä, että kummastakin on hyvin vaikeaa päästä eroon. Sitten puhuimme Poikani Kevin -kirjasta ja pohdimme, miltä tuntuisi jos oma lapsi olisi ihmishirviö. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kuukauttakaan, ja olisin jo raskaana.

2010 kirjamessuilla vaeltelin yksin, kaikessa rauhassa, ilman perhettä. Ostin muutamia lastenkirjoja joululahjoiksi ja ihastelin Joutomaan kortteja ja harkitsin useitakin kirjoja. Olin vähän sunnuntaisissa fiiliksissä, vaisu ja sisäänpäinkääntynyt, mutta vireä. Elämä olikin taas ihan erilaista kuin tuolloin kaksi vuotta sitten, tai ei ihan erilaista, mutta melko. Samoina ovat pysyneet koti Kalliossa ja perhesuhteet, paitsi että perheenjäseniä on tullut yksi lisää, se kaikkein tärkein. Ystäviäkin on elämänmuutoksen siivittämänä tullut lisää, muutama vanha on jäänyt taka-alalle, mutta ei mitenkään pahalla tavalla vaan melko luonnollisesti. Siten, että lähentyminen on varmaan joskus mahdollista, jos siihen tulee tarve ja tilaisuus. Jonkinlainen takaraivossa tykyttävä perustyytymättömyys on samaa: elämäni on suvantovaiheessa mutta pääni käymistilassa, pohdin muutoksia ja erinäisiä väyliä toteuttaa niitä. Tällä hetkellä elämä tuntuu seisovan paikallaan, varsinaisia ongelmia ei ole, mutta onnistun kehittämään niitä paristakin eri asiasta. Enkä yhtään voi tietää, mitä tapahtuu kuukauden tai kolmen kuukauden päästä.

Entä jos?

Juttelin tänään pitkään ystävän kanssa vähän kaikesta. Kuulumme samaan sukuun, joten perheasioitakin tuli puitua. Ystävä on lähiaikoina oman elämänsä mullistusten kautta käynyt läpi menneisyyttään ja haluaa selvästi puhua siitä. Keskustelimme siitä, miten vanhempien menettäminen varhain muuttaa ihmistä ja miten helppo avuntarpeelle on tietämättömyyttään tai pelkoaan kääntää selkänsä. Ystävä sanoi lauseen, jota ei helpolla unohda: "Se etten puhu, ei tarkoita sitä, ettei minun pitäisi puhua". Ihmisten on ihan liian helppo jättää introvertti, suruunsa käpertyvä ihminen rauhaan, kuvitella, että oiastaan surutyö on jo läpikäyty tai ainakin hyvässä vaiheessa, eihän tuosta näy ulospäin mitään. Ajatus karmaisee, puuttumatta ja auttamatta jättämisen pitkäkestoiset vaikutukset ovat vähän kuten vedenalainen ydinkoe: pinnalla värähtää vain hiukkasen, mutta alla tuhoutuvat rengasmaisesti korallit, vesikasvit ja kalat, tuho kestää pitkään eikä ekosysteemi ehkä ikinä palaa ennalleen.

Olen joskus, ulkopuolisena, yrittänyt tunkeutua tiettyjen tapahtumien sisäpuolelle, koska mielestäni ulkoa näkee joskus paremmin ja koska olen tavallaan kokenut sen velvollisuudekseni. En kuitenkaan tähän päiväänkään mennessä osaa sanoa, onko puuttuminen jotenkin yleisesti hyvä juttu? Tai siis, kaipa se on tilannesidonnaista. Mutta surua on vaikeaa kohdata: sitä intuitiivisesti huomaa ajattelevansa, että ihminen haluaa tulla jätetyksi rauhaan. Tai pelkää tölväisevänsä jotenkin typerästi ja julmasti. Tänään onnistuin myös toisen ystävän kohdalla tahattomasti itkettämään toista käsittämällä sanotun väärin ja vaikuttamalla hetken siltä, että vähättelisin hänen lähipiirissään tapahtunutta kuolemaa. Ja mikä naurettavinta, olin hetken niin loukkaantunut siitä, että minun voitaisi edes kuvitella olevan niin empatiakyvytön että vähättelisin toisen surua kuolemasta, että käänsin tilanteen itseeni, kunnes tajusin, ettei nyt ole oikea hetki puoltaa pontevasti omia oikeuksia. Näemmä hiljattain opiskelemani jämäkkyysharjoitukset (mm äidin kanssa tahimista varten) nostavat päätään joskus väärässäkin paikassa.

Näiden koettujen kautta aloin miettiä, millaisia me olisimme, jos elämämme olisivat menneet toisin, olisimmeko jotenkin sopivammassa kohdassa tai onnellisempia? Olisinko itse vähemmän neuroottinen ja itsekeskeinen jos meitä olisi ollut useampi lapsi? Olisinko niin kiinni äidissä, olisiko äiti niin kiinni minussa? Olisiko ystävä saanut kaipaamansa tavallisemman ja turvallisemman elämän, lykkinyt lastenvaunuja ja jättiostoskärryjä marketissa, sen sijaan että odottaa edelleen elämän alkua, ilman rikkinäistä ja arvaamatonta lapsuutta? Olisiko toinen ystävä uskaltanut hylätä akateemisen elämän ja kouluttautua oikeasti mielekkääksi kokemaansa ammattiin, ellei olisi kokenut olevansa velkaa kaikelle ja kaikille? Kävisikö kolmas parhaillaan läpi sitä suurta ja vaikeaa ja epävarmaa, jos häntä ei olisi niin aktiivisesti lapsena prepattu ja kannustettu yrittämään aina parhaansa?

Asiasta toiseen: olen ostanut kuukupin. Koska kestovaippailu on hauskaa, ajattelin että myös kestositeiden kanssa puljaaminen voisi olla hauskaa. Näköjään olin vain onnistunut hele-vetin monen kuukautisettoman vuoden aikana unohtamaan, että läpi vuotavissa tilkkeissä ei ole mitään kovin hauskaa, etenkin kun veri on sotkevuusasteeltaan ihan eri luokkaa kuin esimerkiksi taaperonpissa. Arastelin ensin kuukuppia episiotomia-arven takia, mutta ilmeisen turhaan. Kuppi on mukava ja lähes huomaamaton ja sen kanssa tuli söpö oranssi pussukka. Nyt pääsen uimaan milloin tahdon ilman karmaisevia, limakalvotpolttavia tamponeita! Ja tietysti vihkiydyn kuukuppikuntaan. Monia inhottaa ja ahdistaa kuukautisista puhuminen aikuisena, mutta minusta se on jotenkin emansipoivaa. Oma seksuaaliterveys on tärkeä ja kiinnostava asia ja raskauden jälkeen siitä on tullut ihastuttavan helppo ja arkinen juttu. Voisin pulista kuukupistani kaikille, mutta yritän pitää suuni kiinni miesseurassa, etten aiheuta ulkopuolisuuden tunnetta ja hämmennystä.

Tunnelmatihentymäkartta

Kävellessäni eilen pois ystävän luota Arabianrannasta, elämäni ensimmäiseltä lapsenhoitokeikalta (olen viettänyt erittäin lapsetonta elämää ennen Lipsiä ja ystävien pökäleitä) päätinkin vierailla läheisellä lastenvaatekirpputorilla. Kävelin loistavassa, matalan valon kultaamassa syysilmassa läpi hurmaavan puu-Toukolan ja aloin hahmotella mielessäni ennenkin väikkynyttä ajatusta eri paikkojen tunnelmatihentymistä tai -tiivistymistä. Ajatus tuli kun kävelin erään soman 50-lukuisen kerrostalon ohi (sellaisen, jotka Kauko Röyhkän mukaan tekevät jostain syystä hyvän olon), sen, jossa entiseni asui eromme jälkeen muutamia vuosia. Muistan, että minun oli alussa jotenkin kummallista ja vaikeaakin käydä sen talon bileissä. Asunto oli pieni ja nuhruinen kaksio, eksän askeettityylin mukaisesti sisustettu halvalla lastulevyllä, varastomaisissa kirjahyllyissä vallankumouskirjoja, niitä samoja, joita olin katsellut yhteisen kauniin kotimme Lundioissa. Oli vaikeaa olla tuomatta tähän sinkkukotiin mitään kaunistavia tavaroita, olla ehdottelematta verhojen ripustamista tai uusia lakanoita. Vähitellen tuo vaikeus luonnollisesti katosi ja paikasta tuli yhdentekevä.

Kumpulassa, lastenvaatekirppiksen kulmilla tunnelmatihentymiä on joka paikassa. Useita ystäviä asuu Limingantiellä, kesällä kävin paljon maauimalassa uimassa, Intiankadulla on nykyään ompelimo samassa kiinteistössä, jossa sijaitsi anarkistien toimitila 90-luvulla. Kävin siellä lukioikäisenä usein kokouksissa jotka kääntyivät dokailuiksi, ujostelin muita ja samalla ihailin itsevarmoja punkkareita ja teoreetikkomiehiä. Limingantien toisessa päässä onkin varsinainen tunnelmatiivistymien tiivistymä, Kätilöopisto, jonka näen nykyään silmäkulmastani aina, kun siellä päin liikun. On jännää ajatella, miten monelle naiselle Kätilöopisto tuo tunteita pintaan, itse huomaan vieläkin valitsevani reittini siten, että menen sen ison harmaan sairaalakolossin läheltä. Omaan raskauteeni ja synnytykseeni liittyvät muistot ovat valoisia, täynnä miellyttävää jännitystä. Pelkoakin, mutta sitä pelkoa ei enää niin muistele.

Koko Helsinki on täynnä tunnelmatihentymiä. Jääkärinkadulla muistan aina erään nolosti päättynen yhdenyönjutun. Merimiehenkatu tuo mieleen nykyisen parisuhteen alkuvuodet, onnellisen ajan jonkinlaisena esi-yhdessäasumisena, 20-luvun ruutuikkunoineen. Pienessä puistossa Merimiehenkadun päässä ulkoilutimme vanhaa punaista kissaa, alakerrassa oli Paola Suhosen toimisto ja iso irlanninsusikoira. Punavuoresta muistan muutamat työhaastattelutkin, vaikka ne eivät paikkaa poikineetkaan, liittyi niihin silti miellyttävä skarppiuden ja toiveikkuuden ilmapiiri. Kaivopuistossa muistan aina ensimmäiset treffini L:n kanssa, pimeän sateisen illan ja oman ketjupolttavan jännitykseni ennen tapaamista. Hermannissa, vankilan lähettyvillä on omanlaisensa, vähän ristiriitainen tunnelmatihentymä: asuin siellä hyvin nuorena ensimmäisessä avoliitossani, mutta olin jotenkin hukassa, liian nuori kotileikkiin. Siinä lähettyvillä pidimme myös luomukesäkioskia myöhemmin, vaikka sekään yritys ei tuottanut aivan toivottua tulosta, liittyy siihen muistoon lähinnä lämpöä.

Olisi hauskaa joskus piirtää itselleen tunnelmatihentymäkartta. Kallion kohdalla olisi pelkkää punaista, jokaisessa talossa ja puistossa jokin muisto. Punavuoressakin olisi punaisia alueita, Töölössäkin joitain, olinhan siellä aikoinaan töissä ja rakas ystävä asui eronsa jälkeen Sammonkadulla viehättävässä punatiilikorttelissa. Meilahteen liittyy sukulaismuistoja, Kamppiin lukuisia hilpeitä baarimuistoja ja kaksi tärkeää kommuunia, Lönnrotin- ja Eerikinkaduilta. Toisaalta Merihaassa ei olisi juuri yhtään merkintää, eikä liioin Pasilassa. Tai taka-Töölössä, se alue on jäänyt minulle niin etäiseksi ja vieraaksi, että eksyn siellä edelleen ja huomaan hiukan vieroksuvani jylhiä funkis-taloja. Jos olisin synnyttänyt Naistenklinikalla (kuten meinasi käydä, kun Kättärillä oli sulku päällä), olisi alue silmissäni aivan toisenlainen.

Nyt, kun minulla on ollut aikaa liikkua päivisin hetken mielijohteesta, olen joskus noudattanut omaa tunnelmatihentymäkarttaani ja liikuskellut sen mukaan esimerkiksi Kaartinkaupungissa. Vaikka kukaan läheiseni ei ole asunut siellä, kävimme katsomassa Korkeavuorenkadulta yhtä asuntoa aikoinaan ja ehdin jo puntaroida, millaisen elämän olisin niillä kulmin muodostanut. Kaartinkaupungissa tuli liikuttua Punavuori-aikoina usein, sielläkin päin oli yksi kommuuni. Ja Kasarmitorilta muistan 30-vuotispäiväni Taiteiden yön ja sen huikaisevan onnentunteen, jonka vallassa olin elänyt koko edellisen kesän.

Näiden tunnelmatihentymien takia käyn edelleen suunnilleen kerran vuodessa lapsuudenkaupungissani, vaikka siellä ei enää ole ystäviä eikä sukua. Porvoossa jokaikinen katu ja talo on täynnä muistoja, kun Googlen Street View julkaistiin, vietin monta tuntia tutkailemalla vanhoja kulmiani. Muistojen ei tarvitse aina olla onnellisia, etenkin jos ne ovat tarpeeksi kaukana.