Punapää

Nyt voisin joko kirjoittaa auki ne neljä sivua hajanaisia kalenterimuistiinpanoja, jotka tein Megapoliksessa tai sitten voisin kirjoittaa hiusten värjäämisestä. Kirjoitan siis hiusten värjäämisestä, etenkin kun randomilla valitsemani musiikkitiedosto (tallensin vuosi sitten Loveradiota tuntikaupalla, ainoa radiokanava joka on saanut minut oikeasti hihkumaan, pidän kyllä Radio Helsingistäkin mutta nostalgikolle sopii parhaiten vain kuukauden elävä kanava jossa soitetaan konkurssin tehneen levy-yhtiön kappaleita) soittaa kappaletta nimeltä Tyrvään närhet joka on niin kertakaikkisen sekopäinen etten osaa keskittyä mihinkään pitkäjänteiseen.

Värjäsin äsken tukkani, suoritin kuukausittaisen rituaalin jota yritän aina pitkittää sen epämukavuuden takia. Hiustenvärjäysproseduurini etenee seuraavalla tavalla: Sekoitan hennapussin sisältöön tirauksen kuumaa vettä, purkin kermaviiliä ja hulauksen väkiviinaetikkaa. Tänään tosin korvasin väkiviinan sushi-etikalla koska en löytänyt ensinmainittua ja arvioin riisiviinaetikan olevan aivan kyllin ärtsyä. Sitten vedän hennan mukana tulevat kertakäyttömuovihanskat käteen (uutta luksusta, edellisessä hennassa ei ollut hanskoja ja käytin reiällisiä liian isoja kumilapasia) ja hieron möhnäkkeen päähäni, tiputtelen sitä paidalleni ja lattialle (hyvässä lykyssä muistan heittää kylppärin maton eteiseen, tänään en, nyt sen vaimeassa turkoosissa on ruskehtava laimisko) hinkaten erityisen tarkkaan ohimokiehkuroita koska ne tapaavat jäädä ilman väriä. Sitten kruunaan vihreän keon suihkumyssyllä ja kiedon kaulaani jonkun joutavan rätin estämään valumia. Toisin kuin teollisissa hiusväreissä, hennassa piina ei lopu puolen tunnin päästä, vaan periaattessa mitä kauemmin tahnaa jaksaa päässään pitää, sen kirkkaampi lopputulos. Tänään taisin pitää hennaa siinä kolmisen tuntia ja pestessäni sen pois koin lievän shokin. Ei siitä nyt ihan NOIN punaista pitänyt tulla! Toisaalta, parempi liian punainen kuin ei punainen lainkaan, sitäkin on käynyt että hennapussissa on ollut heikosti värjäävää satoa.

Värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran 13-vuotiaana, samastuttuani Vihervaaran Annaan ja oivallettuani ettei tukkani muutu punaiseksi toivomalla. Annasta etäännyin mutta tukanväri jäi ollen pitkään niin hillitty että minua luultiin aidoksi punapääksi. Minullahan on isältä peritty punatukkaisen iho (isällä on taas musta tukka, tai oli, nykyään se on harmaa) mutta hopeanharmaanvaalea tukka joka suorastaan vaatii pientä sävytystä. Kokeilin teininä myös tummaa lyhyttä tukkaa (kokeilu joka vaati aina voimakasta meikkiä) ja fiskarsin vasenkätisten saksien väristä pörrötukkaa mutta pääosin pitäydyin hennanpunaisessa. Kun aloin seurustella L:n kanssa värjäsimme molemmat tukkaamme punaiseksi ja yhdistelimme usein värituubeja. Tässä vaiheessa lipsahdin hennasta synteettisiin, olin tympääntynyt sotkemiseen ja siihen ikuiseen perusoranssiin. Koska tukka muistaa jokaisen värjäyskerran, ajauduin vuosien kuluessa tilanteeseen, jossa tukkani oli lähinnä viininpunainen. Kalpeana ja kulmakarvattomana viininpunainen tukka näytti kasvojeni ympärillä lähinnä kummitusmaiselta ja aloin puntaroida radikaalia vaalennusoperaatiota. Koska täysin aiheellisesti pelkäsin sen aiheuttamia vaurioita, pyysin lopulta äidiltä 29-vuotislahjaksi blondausta kunnon kampaamossa. Monen tunnin operaation kuluessa hiuksistani pestiin kymmeniä kerroksia väriä (kuulemma hiukset olivat aivan TURVOKSISSA väristä) ja alta paljastui kullanvaaleaa. Hellävaraisuudesta huolimatta vaalennus jätti jälkensä hiuksiini, joudun hoitamaan niitä edelleen suhteellisen hintavilla aineilla (ainoa kosmetiikka johon laitan rahaa aika surutta).

Olisi oikeastaan aika mielenkiintoista tavata tukkani luonnontilaisessa värissä. Oletan sen tummuneen 13-vuotiaasta ja olen muutenkin alkanut pitää tuhkanvaaleista hiuksista. Käytännössä minä ja harmaablonditukka emme tule kuitenkaan ikinä kokemaan riemukasta jälleennäkemistä, ellen sitten aja päätäni kaljuksi joka on epätodennäköistä ellen sairastu esimerkiksi syöpään, jonka todennäköisyydestä en osaa sanoa mitään, syöpä jos joku on kauheaa arpapeliä. Mutta mikäli kaikki menee hyvin, elänen punapäänä ainakin kuusikymppiseksi jonka jälkeen alan outiheiskastukaksi.

Elämän kesästä viimeiseen syksyyn

Teini-ikäisenä ja etenkin sen jälkeen kun sain kuulla pääseväni pois pikkukaupungista, odotin kiihkeästi elämän kesää. En tarkkaan tiennyt mitä elämän kesään kuuluisi, olin ehkä lukenut sen nimisen (sinäminä)novellin jossa sankarittarella oli luultavasti sutinaa jonkun ihanan mopopojan kanssa ja hauska kesäduuni rantakahvilassa. Elämän kesästä löytyisi romantiikkaa, festareita, reilaamista, bileitä ja ehkä joku kiva kevyt duuni, jonka voisi hoitaa huvien lomassa. Elämän kesää ei oikeastaan ikinä tullut. Lakkasin odottamasta sitä suunnilleen samoihin aikoihin kuin oivalsin, että ehjää onnea ei ole. Tuli toki mukavia kesätapahtumia, ulkomaanmatkoja ja festareita, puistopiknikkejä ja aamunsarastukseen kestäviä bileitä, mielenosoitusmatkoja. Mutta elämän kesän kriteereitä ei mikään kesä täyttänyt.

Paitsi viime kesä, viimeinen kesä ennen 30-vuotispäivää. Viime kesänä menin naimisiin, muutin takaisin Kallioon, olin ensimmäistä kertaa työssä, josta pidän. Kukaan ei ollut minuun tyytymätön ja kaikki oli kaunista. Lumis palasi takaisin Helsinkiin yhdeksän vuoden Tampereella asumisen jälkeen, häiden ja polttareiden puitteissa lähennyin vanhoihin ystäviin, pelkäämäni käpertymisaikuisuus ei vieläkään toteutunut. Tutustuin myös uusiin ihmisiin, neuroottisuuteni väheni ja usko omaan mielenkiintoisuuteen ja tutustumisenarvoisuuteen kasvoi.

Vaikka minulla ei viime kesänä ollut lomaa kuin viikko, alkukesä meni häästressissä ja sitä seuraavat kuukaudet muuton ja remontin pyörteissä, en ehtinyt Suomenlinnaan. Stadikalle tai Pihlikseen kertaakaan, olin suurimman osan aikaa onnellinen ja innossani jatkuvasta kiireestä. Elämän kesäni huipentui sopivasti 30-vuotissynttäreihini, ihaniin kabareejuhliin.

Nyt kesä on kuitenkin ohi. Kesä ja haltioitumisen tunne. Elämä on arkea, punahämäräistä aamumakuuhuonetta, toimistovaloja ja kauppareissuja. Tiesin tämän tietenkin koko ajan, mutta olen silti oudon surumielinen. Tuntuu kuin se, johon olisin juuri tutustunut muuttaisi yhtäkkiä niin kauas että tiedän orastavan ystävyytemme lopahtavan siihen.

Vähän vanhempana teininä kuuntelin Lumiksen kanssa usein Pelle Miljoonaa. Olimme molemmat lukiossa, minä valmistautumassa kirjoituksiin (eli hillumassa ties missä vallatuilla taloilla ja keikoilla), Lumis toisella luokalla samassa koulussa, vihreätukkainen ja lävistetty vegaani. Istuimme useimmiten Aleksis Kiven kadun pienessä yksiössä, joimme Yogi-teetä (näihin aikoihin kierteli legenda jonka mukaan yogista pääsee TILOIHIN jos sitä juo tarpeeksi), poltimme suitsukkeita ja soitimme Pelleä kasettimankalta. Minuun kolahti erityisen voimakkaasti Viimeisen syksyn kertosäe, olinhan jo teininä nostalgikko ja suhtauduin tulevaisuuteenkin haikeasti kaivaten. Nyt on viimeinen syksy, sitten vanhenemme kymmenen vuotta. Onko nyt viimeinen syksy? Vai onko se mennyt jo kauan sitten? Olen noista suitsukkeentuoksuisista päivistä kasvanut 18-vuotiaasta kolmekymppiseksi, enkä vieläkään ole saanut tarpeekseni. En vieläkään halua aikuistua, sitä se on. Kun meiltä kysellään jälkikasvusta ahdistun, vaalin jatkuvasti haaveita opiskelun jatkamisesta, suunnittelen Kuuban reissua ja ensi kesäksi seikkailua Venäjälle, pyrin täyttämään viikonloput menoilla, haluan itselleni todisteen siitä, että olen elossa. Haluan jälkeenpäin katsoa kalenteria ja todeta kuinka tapahtumarikasta elämäni joskus oli.

Mitäpä jos tämä onkin oikeasti viimeinen syksy? Entä jos olen ensi syksynä raskaana, käyn töissä päivät kunnes jään äitiyslomalle ja alan suherrella sukupuolineutraaleja töppösiä pikku Ellenille? Miksi en vieläkään oikein kestä koko ajatusta?

Päiväni kuluttajana

Olen viime aikoina ajoittain ahdistunut siitä, kuinka paljon määrittelen itseäni kuluttamisen kautta. Olen toki iloinen siitä, että nyt minulla on taloudellisia resursseja suosia luomua ja Hakaniemen hallin pienyrittäjiä, mutta se, miten raha virtaa käsistäni hirvittää minua kuten myös se, miten keksin itselleni jatkuvasti uusia tarpeita. Ja mikä oudointa, objektiivisesti mitattuna pienenpuoleinen palkkani riittää laskujen ja lainanlyhennyksen jälkeen aivan hyvin näihin herätehankintoihin ja itse keksittyihin tarpeisiin. En siis ilmeisesti ole kerskakuluttaja (luen hämmästyksellä ja kauhulla naisista jotka laittavat kosmetiikkaan sata euroa kuussa, mitä hemmettiä, kultahitujako purnukat sisältävät, vissiin kai, ja nyt kun asiaa mietin, muistan nähneenikin mainoksen kultahippumeikkivoiteesta joka antaa iholle hohtavan sävyn) vaan varsin kohtuullinen. Vuosikausien opiskelijaelämästä oli kai kulutussuhteelleni hyötyä Ärsyynnyn silti jatkuvasti itseeni huomatessani, kuinka fiksoitunut olen tavaraan ja omistamiseen ja samaan aikaan tunnen outoa tukahtumista. Löydän kotoa tavaroita, joita en ole nähnyt muuton jälkeen enkä ole osannut edes kaivata, koska ryönää on vaan niin paljon. Toisaalta kuitenkin hankin sitä lisää, kuten viimeksi juuri eilen.

Päivä meni kuluttamisen kannalta hillityissä merkeissä, olinhan töissä. Ostin yhden reilun kaupan kahvin (kahviautomaatin Cafe Parisienne on loukkaus kaikkia maailman Parisienneja kohtaan) sekä söin leipäjuustosalaattia (ei taatusti luomua se leipäjuusto). Itse asiassa nyt muistankin, että kuluttaminen oli läsnä jo aamulla, otin töihin mukaan kaksi Maritta Kuulan levyä, jotka Lilith oli lähettänyt minulle edellisenä päivänä. Toisaalta juuri tällainen kulutus on jees, tukea riippumatonta osuuskuntaa. Töiden jälkeen tapasimme L:n kanssa Sörkassa, josta menimme erääseen nimeltämainitsemattomaan valaisinliikkeeseen. Kyseinen liike lopettaa ja on mainostanut näyttävästi myyvänsä kaiken 50-70 prosentin alennuksella. Koska pitkän ja monivaiheisen elämän elänyt jalkalamppumme meni 30-vuotisbileissä aivan rusinaksi, oli tarkoituksenamme hankkia uusi valaisin sekä ehkä pieni lamppu keittiöön. Suurin osa kaupan valikoimista oli aivan käsittämätöntä kitsiä, nesteellä täytettyjä putkia joissa kelluu pinkkejä palloja joihin on ripustettu kultaisia laattoja (lämpömittari) ja sävytettyjä kristallikruunuja. Tiskin takana seisoi kaksi naista, Suomea Viroksi murtava nainen ja pienenpieni aasialaisnainen. Valitsimme nopeasti niistä muutamasta kivannäköisestä jalkalampun ja pöytälampun ja menimme kassalle. Toinen myyjistä kieputti ne miten kuten kokoon ja hävisi ovesta vakuutettuaan että 50 prosenttia, 50 prosenttia. Aasialaisnainen laski alkuperäisistä hinnoista vain 40 prosenttia. L joka on minua tarkempi näissä asioissa, huomasi homman heti ja vaati oikeaa alennusta, sitä, joka luki kaikissa ikkunoissa. Aasialaisnainen soitti kaupan ilmeiselle omistajalle aloittaen kummallisen, sekakielisen riidan joka käsitteli lähinnä naisen kansallisuutta, joka oli vietnamilainen. Ymmärtääkseni kansallisuutta käytettiin jonkinlaisena kiistakapulana riidassa, ja lopputulos oli, että alennus on 40 prosenttia. Siinä vaiheessa, kuumissamme ja tympääntyneenä kiitimme ja kieltäydyimme, lähdimme kaupasta ilman lamppuja. Nainen säälitti minua kovasti, hänet oli laitettu ilman omaa syytään puun ja kuoren väliin, myymään asiakkaalle alennuksella tuotteita ja muuttaman hintaa viime hetkessä. Oivalsin myös, että kumpikaan noista ulkomaalaisnaisista ei taatusti kerryttänyt eläkettään kyseisessä paikassa ja aloin myös miettiä omistajan suhdetta heihin. Pimeästi työskenteleviä paarialuokan naisia, joita voi myös paneskella ja uhata potkuilla jos homma ei miellytä. Vaikka pienten, itsenäisten liikkeiden kuihtuminen ketjujen tieltä onkin harmillista, kyseisessä tapauksessa paikan konkurssi ei harmittanut.

Insidentin jälkeen kerjäsin L:ta käteistä päästäkseni Punnitse ja Säästä-kauppaan. Pidin ihmeen hyvin holttini ja ostin vain kuivattua sipulia sekä gluteenittomia suklaakeksejä ompelukerhoa varten. Vähältä tosin piti, etten ostanut omenarouhetta, wasabiherneitä ja oudonnimisiä papuja. Muistan ajan, jolloin vegaaniystävät tekivät Helsingistä toivioretkiä Tampereelle Punnitse ja Säästän takia. Kauppa tuli Sörnäisiin samoihin aikoihin kun muutin huudeilta Puutarhakaupunginosaan, enkä käynyt siellä montaakaan kertaa. Nyt aion ottaa vahingon takaisin, ne paikat, joissa päivittäistavaroiden ostamisesta tulee hyvä mieli, ovat liian harvassa.

Tämänkin jälkeen jatkoin vielä kulutusjuhlaa hakemalla Postista tilaamani terrierinmuotoiset kaiuttimet. Olen tarvinnut kaiuttimia, koska vanhat eivät käy lainalittunäytön sivuille ja ovat vielä tosi rumatkin. Itselleni tyypillisesti en olisi varmaan saanut hommattua kaiuttimia vieläkään, ellen olisi bongannut niitä ihania Black and White-hauvoja, joiden suu on kärsämäinen ja ääntä toistava. Koirapakkaus kainalossani lipesin vielä Tiimariin ostamaan tarroja ylipompöösiin, tekonahkaiseen duunikalenteriini jonka haluan "kustomoida". Kun vertailin hauva-, kisu- ja nukkekuvioisia tarra-arkkeja, aloin tuntea itseni jo aidosti tosi naurettavaksi ja infantiiliksi. Ivailen mieluusti huppariaikuisia, jotka popsivat kirjavia irtsareita ravinnokseen ja pukeutuvat nallukkakuvioisiin pörrölapasiin, mutta itse ostan ihan vakavissani "Girly Thing"-nimisiä tarroja ja kuorrutan niillä viininpunaisen, arvokirjaa jäljittelevän kalenterikannen "tehdäkseni siitä omannäköiseni".

Koska meille tulee illalla herravieraita talo täyteen, saatan tuntea oloni ulkopuoliseksi ja täten pohdiskelen kuumeisesti, minne menisin töiden jälkeen. Luultavasti menen TAVARATALOON, ostamaan puuteria ja meikkivoidetta (puristin viimeiset meikkivoidepisarat tänään paidalleni, oujee) ja muuta tuiki tarpeellista. Toisaalta olen menossa myös suutariin, joka hyvittänee tavallaan jotain. Saatan myös ostaa talvikengät. Argh.

Pistähän jo päivittäen

En tiedä miten muut bloggaajat menettelevät, mutta itselläni on tapana kirjoittaa muistiin yleensä kalenteriin mieleen tulevia bloggausaiheita. Koska näitä aiheita putkahtelee todennäköisimmin stimuloivan keskustelun lomassa, saatan aina silloin tällöin sutaista pari hämärää hieroglyfiä, joissa onkin jälkeenpäin tulkitsemista. Nyt kalenterissani lukee "luuvu panurttani" enkä lainkaan arvaile, mitä pirua siinä pitäisi lukea. Tapa kirjoittaa asioita ylös johtuu hajamielisyydestäni. Töissä joudun nykyään olemaan hyvin tarkkana ja hallitsemaan monia kokonaisuuksia samaan aikaan ja tässä hajamielisyyteni korostuu. Skarppaan siis hulluna etten antaisi aihetta moitteille, mutta vapaa-ajan pää on ihan yhtä reikäisä kuin ennenkin, ehkä jopa enemmän.

Muistan kyllä, milloin luuvu panurttani on kirjattu ylös. Olin muutama viikko sitten tutun 30-vuotissynttäreillä Wäiskissä, jossa tunsin oikeastaan vain muutaman juhlijan enkä ollut muistanut pukeutumiskoodia joka taisi olla "häpeämätön" tai sitärataa, paikalla oli uhkeapovisia miehettäriä ja päivänsankarin ripset olivat sormenmittaiset. Diskohitit seurasivat toisiaan, mutta koska olin ekoangstisessa piisamirottafiiliksessä keskityin tekstailemaan Lumikselle siitä kuinka sitä vaan shoppailee Hakaniemen hallista luomufetaa ja kuvittelee muka että maailma sillä pelastuu. Ja kuinka typerää on hehkuttaa ruuan ja lentämisen halpuutta ja kuinka halveksittavaa ilmaisnäytteiden kiilusilmäinen hamstraaminen on. Ilta päättyi siihen, että DJ alkoi soittaa Macarenaa ja Village Peoplea jolloin en enää VOINUT kyräillä vaan oli pakko mennä laittamaan jalalla koreasti. Illasta jäi hyvä mieli ja oivallus, että tanssiminen ja seksi ovat vähän samantyyppisiä juttuja; vaikka niihin ryhtyisi ilman erikoisen suurta intoa, yleensä huomaakin että kivaahan tää onkin, eikä kummankaan tekeminen kaduta jälkeenpäin, toisin kuin vaikka riiteleminen tai niin monen punaviinilasillisen juominen, että pitää yrittää nukahtaa toinen silmä auki koska päässä pyörii.

Viime viikonloppuna oli teatteria, blogitapaamista, sukulaistupareita sekä remontointia ystäväpariskunnan ihanassa uudessa kodissa. Viikonloppu oli siis samaan aikaan hyvin onnistunut että kului aivan liian nopeasti. Yritän noin periaatteessa pyhittää jomman kumman päivän pelkästään olemiselle, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Ja toisaalta, hyvä niin. Pidän tapahtumien pyörteessä olemisesta, koska tiedän, että näin ei voi jatkua loputtomiin. Että on sitten jotain mitä muistella ja huokailla nostalgisesti.

Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet

Lokakuun ensimmäinen aamu alkaa kummallisesti. Olen nähnyt hyvin todentuntuista unta, jossa asun vanhempieni kanssa kalastajan huvilassa, mäntymetsän keskellä. On syksy, huvila on harmaa ja kolkko. Yritän avata verhoja, mutta huone säilyy hämäränä. Purskahdan itkuun ja alan vaatia jalkaa polkien äidiltä KIRKASVALOLAMPPUA tai muuten!! Ulvon itsesäälin vallassa ja vetoan että kirkasvalolamppu on vaihtoehto sille, että syön suklaata, onko se sitten parempi, mitä?

Uni on kakoudestaan huolimatta looginen. Olen nimittäin oivaltanut aivan hiljattain, että vaikka äiti saakin päänsärkyä kirkkaista valoista, ei ole takeita, että itse saisin, kaikki ominaisuudet eivät automaattisesti periydy. Vaikka pääni on jossain määrin särkyherkkä, en kärsi migreenistä tai muusta elämää pahasti vammauttavasta kivusta. Koska asuntomme on näin syyspuoleen aika hämärä ja herääminen tuntuu nykyään vaikealta, olen alkanut harkita kirkasvalolampun ostoaa. Unessa yritän oikeuttaa äidille tarpeeni regressoitumalla teiniksi, kuten joskus hereilläkin teen. Kapinoin vielä kolmekymppisenäkin voimakastahtoista äitiäni vastaan, olen samaan aikaan riippuvainen hänen mielipiteistään että vastustan niitä kiihkeästi. Äitiä ärsyttää hajamielisyyteni ja epäkäytännöllisyyteni, se, että kuljen sateella varjotta enkä suostu luopumaan "rumasta kymmenen markan kirpparimatosta", minua ärsyttää se, että ärsyttää ja sitten lentääkin jo paska tuul... kirkasvalolamppuun.

Kävellessäni töihin kuulen vienoa piipitystä. Huomaan, että olen saanut yhdeksän tekstiviestiä. Oletan ensin, että kyseessä on Keniassa kehitysyhteistyöhommissa olevan ystävän kilometriviesti (niitä tulee aina joskus) mutta viesteistä purkautuukin runoa. Koska merkkimäärä on se vakio, runot katkeavat kesken ja yhdessä viestissä saattaa lukea ainoastaan (osa tekstistä puuttuu) puutarhaasi. Koska luen runot sekaisin, en saa kiinni mihin "puutarha" liittyy ja mitä se symboloi, mutta veikkaan ihan sitä itseään, runot nimittäin vaikuttavat Tommy Tabermannilta.

Lokakuun toisena päätän leipoa pipareita. Idea alkaa vainota minua töissä, kuunnellessani Joulupukin Juhannusyötä. Jouluun on tosin kolmisen kuukautta, mutta myydäänhän Hakaniemen hallissa Hanna-tädin pipareita ympäri vuoden ja sokerivedellä kuorrutaminen on NIIN hauskaa. Pipareiden askartelu näyttäytyy mielessäni oikeastaan arts and craftsina, ei leivontana. En myöskään onneksi kauheasti pidä pipareista, muuten tuskin niitä tekisinkään. Ei ole vaivan arvoista koristella ruskeaa sydäntä nonparelleilla ja sokerivesikiemuroilla jos sen pistelee saman tein. Pohdin, onko mahdollista että taikinaa syömättä kykenee käyttämään kaiken piparitaikinan, ilman että yli jää epämääräistä möntsää jonka tunkee vaivihkaa pakastimeen tai yrittää syöttää koiralle? Minua matemaattisesti lahjakkaampi mieheni selittää että kyllä, koko taikinan käyttäminen on mahdollista. Säännöllisenmuotoisten sydänmuottien väliin jäävässä repaleisessa taikinassa on vain jotain vertauskuvallista ja kiehtovaa. Valmiissa pipareissa on vaaleanpunaisia nonparelleja vaaleanpunaisella kuorrutteella. Onneksi tällä viikolla on tulossa vieraita pariinkin otteeseen, ei noita söpöläisiä raski rasiaan piilottaa.

Lokakuun toisena huomaan myös, että Flemarin thai-hieronnan (tai siis yhden niistä noin kahdestakymmenestä, tämän kyseisen nimi on Kolme O, en tiedä viittaako O oolla alkaviin naisiin vai kolmeen aukkoon enkä viitsi spekuloidakaan) portailla on taas pieni tarjotin, jolla on kolme vihreää lasia ja muutama hedelmä ja tällä kertaa myös kaurakeksi. Portailla on lähes aina jotain pikkusyötävää, hedelmiä, kääretortunpaloja, teetä. Sellaista somaa ja feminiinistä naposteltavaa, joita voisi piskuisten thai-naisten olettaa syövän. Mutta miksi tarjotin on ulkona? Onhan nyt jo kylmä eikä Flemari muutenkaan ole ihan ensimmäinen paikka, jossa itse säilyttäisin ruokia. Mietin naisten uskontoa, ovatko he buddhalaisia? Ainakin hieromalaitoksen ikkunassa on Buddhan kuva. Onko ruoka jokin uhri, tae hyvästä liikeonnesta? Tai ehkäpä se houkuttelee puoleensa runkkareita, joka k.o. tapauksessa on sama asia. En voi sille mitään, että noihin paikkoihin luimistelevat äijät oksettavat minua liikaa, että osaisin sääliä heitä. Vaikka varmaan pitäisi, harva heistä näyttää onnellisilta.

Nyt poltan kahta erituoksuista lämpökynttilää. Kirsikka tuoksuu viininpunaisessa kiemuralyhdyssä, omena keltaisessa nystyllisessä. Kun kimaraan yhdistyvät vielä pipareiden ja mandariinien tuoksut, alan kohta uskoa että on joulu. Vaikka en kyllä edes kaipaa joulua, enhän ole ehtinyt vielä edes sieneen enkä ruskaa fiilistelemään.

Kallion kimallus

Olin eilen äidin kanssa katsomassa Kallion kimallusta Linnanmäen Peacock-teatterissa. Kun keväällä huomasin musikaalia mainostavat tarrat ratikoissa, päätin, että tuo on nähtävä uudestaan. Kallion kimallus pyöri alun perin Kaupunginteatterissa 90-luvun alussa, näin sen ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana. Työläismusikaali upposi varhaisteini-ikäiseen pikkukaupungin kasvattiin kuin miljoona volttia, kävin katsomassa Kimalluksen varmaan viisi kertaa, reissasin bussilla koulun jälkeen stadiin ja harhailin esityksen jälkeen huumassa Kalliossa ja haaveilin tulevasta, siitä kun pääsen ilmaisutaidon lukioon ja kaikki portit aukeavat. Ihme, että äiti edes päästi minut yksin reissaamaan. Rakastin kyllä niitä yksinäisiä Helsinki-reissuja enemmän kuin varmaan mitään siinä iässä, tein niitä syystä jos toisestakin, harhailin ympäri stadia, hyppäsin tuntemattomiin ratikoihin ja jäin pois satunnaisissa paikoissa, tietäen, että tänne haluan.

Kallion kimallus on sukupolvitarina työläisperheen vaiheista jatkosodan loppumisesta tähän päivään. Grönbergin perhe asuu Siltasaarenkadulla monen sukupolven voimin, käy duu duu duunissa Elannossa, Harjutorin saunassa, suutarina ja muurarina. Dokailee Josafatin kalliolla ja käy Vennulla tansseissa. Tarina luo pohjantähtimäiseen tapaan katsauksen suomalaiseen lähihistoriaan prole-näkökulmasta. Varsinaista luokkanousua ei tapahdu, perheen tytär päätyy 70-luvulla töihin Ruotsiin ja naimisiin toisen pakolaisen, turkkilaisen tehdastyöläisen kanssa.

Musikaalissa parasta olivat Jukka Linkolan säveltämät ja Ilpo Tiihosen sanoittamat laulut. Kun aloitusbiisi "Sodasta paluu" alkoi soida, liikutuin ja palasin hetkellisesti siihen Kaupunginteatterin pienen näyttämön intiimiin esitykseen (Niin äkkiä muuttaa voi maisemaa, ainakin pommeilla voi. Vaan aina jää jotain kun rakastaa). Muu olikin sitten uutta ja erilaista, toki hyvä niin, mutta en varmaankaan ollut ainoa yleistöstä joka kaipasi alkuperäistä kokoonpanoa ja soundia. Onneksi mukana oli yksi vanhasta kaartista, Eija Ahvo, tosin eri roolissa. Hassua kyllä, miten näyttelijättären naisenkaari humpsahtaa lapsinaisesta mummoksi viidessätoista vuodessa. Hyvin Ahvo kyllä esitti Grönbergien kantaäitiäkin toki. Myös Häätö -niminen kappale oli koskettava, siinä ikääntyvä pariskunta saa kuulla, että (porvarien) pankki on ostanut kotitontin, puutalo puretaan eikä tulevasta kodista ole tietoa.

Vaikka muutamien näyttelijöiden keskinkertainen laulutaito häiritsikin, Maria Ylipää vei todellakin pisteet kotiin Grönbergien aikuistuvana sutturatyttärenä. Uskomaton ääni, vahva ja pehmeä, metallia ja samettia. Lisäksi Ylipää on myös käsittämättömän kaunis epäsuomalaisella tavalla. Ja niin pitkällä raskaana, ettei enää kauaa esiinny. Kallion kimalluksen ja samalla Ylipään huippuhetki, rakastuneen teinitytön "Jos venttaat mua" oli mielettömän upea, ainoa kohta, jossa uusi tulkinta ylitti vanhan kevyesti. Yleisö todella mykistyi sen tulkinnan edessä. Ja puhkesi toki sen jälkeen aplodeihin.

Koska Kallion kimallusta esitettiin viitisentoista vuotta sitten (ziisus, että siitä onkin niin kauan aikaa, puoli elämää!) oli uuteen versioon ympätty Grönbergin perheen myöhemmätkin vaiheet. Closure oli ihan perusteltu, olisi ollut jotenkin onttoa jättää tarina lama-aikaan. En kuitenkaan hirveästi lämmennyt uudelle osalle, vaikka olikin mukava ajatus että päähenkilöt (ne jäljellä olevat) palasivat Kallioon pitämään turkkilaista ravintolaa (jonka heti visualisoin naapurin Istanbuliksi). Uusio-osuudessa oli pari takuuvarmaa yleisönnaurattajaa, kuten tosi iso Nokia Mobira ja viittaus Kauniisiin ja Rohkeisiin. Vaikka kavahdankin moisia gägejä, on tavallaan hauska huomata olevansa jo siinä iässä, että itsekin voi tutkailla lähihistoriaa huvittuneesta vinkkelistä, vähän samaan tyyliin, kuten äitiä huvitti maitopusseista virkattu hattu.

Vaikka en antanut sydäntäni uudelle Kallion kimallukselle, pidin siitä paljon. Rakkaus Helsinkiin ja rakkaus Kallioon ovat minulle samalla tärkeitä ja jokapäiväisiä asioita, helppoja omaksua ja samastua. Tunteellisena olentona olen aina valmis liikuttumaan kotiseutuhistoriasta, ja olen myös iloinen siitä, kuinka varhain olen kiintynyt nykyiseen kotikaupunginosaani (joku toinen ei pitäisi tätä varhaista fiksaatiota kovin terveenä, mutta itse en osaa huolestua, en ole isänmaallinen ihminen mutta ehkä se korvautuu kohdallani kaupunginosauskollisuudella), jo kauan ennen kun tänne muutin. Ja vielä sekin, että lähdin täältä jo kerran olettan etten palaa ja palasin silti. Enkä usko lähteväni ikinä, ainakaan kauas.

Sibbe

Yksi 30-vuotislahjoistani oli lippu Sibeliuksen konserttiin Finlandia-taloon (tai itse asiassa lippuja oli kaksi mutta koska pääni on täynnä räkää, jumituin yksikkö-monikko-muotoihin ja siihen metafyysiseen kysymykseen voiko yksi olla kaksi, päätin puhua yhdestä lipusta, siitä omastani, vaikka olinkin siis k.o. konsertissa mieheni kanssa). Melkeinpä parhaita lahjoja ovat sellaiset, joita haluaa mutta ei itse raaski/muista/viitsi hankkia. En siis välttämättä olisi itse mennyt kuuntelemaan Segerstamin johtamaa Sibben ensimmäistä ja toista sinfoniaa, mutta kun tilaisuus näin tuli, olin kovin ilahtunut. Keskittymiskykyni aiheuttaa minulle klassisen musiikin konserteissa joskus pettymyksen, alan vilkuilla kelloa ja vääntelehtiä vaivihkaa, tutkiskella repsottavia kynsinauhojani ja tehdä listoja päässäni. Tästä syystä käynkin mieluummin oopperassa, jossa musiikkiin yhdistyy visuaalinen nautinto. Koska en ikäänkuin odota liikoja maultani, mitä klassiseen musiikkiin tulee, pidän eniten komeasta ja uhkeasti esillepannusta esittämisestä, jossa on mielellään hienoja pukuja ja lavasteita. Koska ensisijaiset taiteelliset kunnianhimoni tai intressini eivät suuntaudu musiikkiin en nolostele tätä mieltymystäni kaikkeen koreaan, jos sen sijaan kuvataiteessa ihailisin Johanna Orasta tai Kaj Stenvallia, saattaisin hieman huolestua.

Sibelius oli kuitenkin juuri sopivan mahtipontista ja viihdyttävää. Sinfoniat muistuttavat melkolailla elokuvamusiikkia, tai oikeastaan toisin päin, sävelsihän Sibbe ne suunnilleen samoihin aikoihin kun Lumieren veljekset vasta parantelivat kinematografiaan eikä leffoissa ollut ääntä lain. Koska istuimme edessä, saatoin seurata sekä Segerstamin mieletöntä menninkäiskuninkaan eläytymistä että soittajia. Miltäköhän tuntuu käydä töissä konserttiviulistina, pukea iltaisin frakki tai iltapuku, virittää soitin ja mennä soittamaan? Tumma miesviulisti takarivissä eläytyi musiikkiin silloinkin kun ei itse soittanut, silmät kiinni, keho säveliä myötäillen. Perhelääkärin näköinen keski-ikäinen naishuilisti sen sijaan istui tyynen stoalaisesti paikallaan, hymyili vasta aplodien aikaan. Mitenköhän muusikot suhtautuvat työvaatteisiinsa? Kaupunginorkesterin naismuusikoiden dress code oli luonnollisesti mustaa ja pitkää, mutta ei sen tarkemmin spesifioitu. Mikä onkin hyvä, on jotenkin ihmisarvoa alentavaa tunkea aikuisia naisia joihinkin kuvottaviin yhden koon halatteihin. Soittajattarilla oli siis päällään juhlaversioita omasta tyylistään; yhdellä lyhyttukkaisella, meikittömällä viulistilla (gaydarini on tosi surkea mutta tuossa tapauksesa ei ollut epäilystäkään asiasta) oli pellavainen housupuku, minua nuoremmalla tummalla kaunottarella gootti-henkinen täyspitkä samettihame ja harsohihat, isokokoisella viulistilla kultahileinen sari-tyyppinen asu. Miehillä oli tietysti frakki, useimmilla kuulemma huonosti leikattu työfrakki (itse en tajua tarpeeksi miesten pukeutumisesta sanoakseni mikä on hyvä ja mikä huono, ellei kyseessä ole ihan ääritapaus).

Kuunnellessani viritysääniä muistin taas muinaiset musiikkiopistoajat. Minut, kuten useat muutkin keskiluokan lapset ohjattiin soittoharrastuksen pariin ala-asteen alkaessa. Vanhemmat olivat saaneet vihiä musikaalisuudestani kun olin lomamatkalla pimputellut hotellin pianoa ja päättivät pistää minut tunneille. Harmi kyllä, en itse ikinä lämmennyt pianonsoitolle tai ehkä enemmänkin sen opetusmetodeille hirveästi. Kotikaupungissani musiikkia opetettiin klassisin metodein, mikään vapaa säestys tai jazz-svengailu, eivät edes toivelaulukirjojen kivat laulut tulleet kyseeseen. Tankkasin vuosikaudet Aaronin pianokoulua ja Kuhlaun sonatiineja, jatkuvasti aavistellen että joku perustavanlaatuinen pohja tältä kaikelta puuttuu. En käynyt tunneilla mieluusti, odottaessani musiikkiopiston käytävällä vuoroani ahdistuneena tekemättömistä läksyistä, kuulin luokista tulevaa musiikkia ja tunsin outoa kateutta ja ulkopuolisuutta. Ihailin sitä kurinalaista ja aidon innostunutta klassisen musiikin maailmaa tajuten samalla, ettei minusta ole sellaiseen. Aikani kyllä yritin, muutin ulkoisen olemuksenikin paremmin ihanteitani vastaavaksi (tähän olemukseen kuuluivat mm puhvihihat ja silkkirusetit tukassa), mutta kun löysin musikaalit ja jazzin, laulamisen ilon, sanoin heipat klassisuudelle.

Kuitenkin kaikitenkin, klassisen musiikin maailma viehättää minua edelleen. Kun ratikkaan tulee kolme teinipoikaa isojen soitinkoteloidensa kanssa ja alkaa keskustella tulevista konserteista, myhäilen. Klassisen musiikin soittajissa on jotain niin klassista, , naisilla on klassiset villakangastakit, polvipituinen kellohame ja paksujen sukkisten verhoamat ohuenohuet nilkat, miehillä hyvä iho eikä hilsettä olkapäillä. Eikä räikeitä värejä missään, ei laukusta pilkistävää iltalehdenkulmaa, ei lenkkareita. Mielikuvissani klassisen musiikin ammattilaiset asuvat ehdottomasti Krunikassa, pienessä mutta suloisessa jugend-kämpässä, jonka lämminvaloisessa keittiössä he juovat kamomillateetä ja lukevat kirjaa (ei ikinä lehteä) pyöräiltyään esityksestä kotiin.

Mielleyhtymistä

Katselin tässä home-tagin alle laitettuja kuviani Flickrissä ja selailin muutenkin Flickr-historiani alkupäätä, joka on pro-käyttäjyyden mukana palautunut näkyville. Home-kuvat Puutarhakaupunginosasta olivat jotenkin surullisia, aloin miettiä, millainen olin niitä ottaessani. Kuva olohuoneestamme on otettu viime jouluaattona, kun oli kerrankin täysin siistiä (tai oikeammin, kaikki pinnat oli kuorrutettu silitetyin pöytäliinoin ja kynttilänjaloin). Muistan jouluaaton, olin harvinaisen kovassa flunssassa, olimme olleet kävelemässä Haukilahden rannassa, lunta ei ollut eikä jäätä, rantaveteen juoksi polskimaan iso noutaja. Olin tuon joulukuun töissä paskaduunissa, bussiyhtiön puhelinvaihteessa. En vihannut itse työtä mutta kylläkin asemaani. Opiskeluaikana postinlajittelussa työskentely ei tuntunut nöyryyttävältä, päin vastoin, se oli rahanansainnan ohella tapa viitata olevansa "työtä pelkäämätön". Tein yövuorojakin jos en nyt iloisena, ainakin tyytyväisenä tietäen kaiken olevan vain väliaikaista. Sen sijaan se, että huhtikuussa valmistuneena olin jouluna edelleen vailla oman alan töitä (lukuun ottamatta satunnaiskeikkoja) oli aika vähällä saada minut kliinisesti masentuneeksi. Oireita alkoi jo olla, saatoin nukkua päivisin monta tuntia, verhot edessä, jotain olematonta tyttökirjaa kymmenettä kertaa lukien, laiminlyöden vähäisetkin velvollisuudet. Lähes jokainen kommunikaationi äidin kanssa päätyi hirvittävään itkuraivariin.

Näin ollen, assosioin kuvat ja muistot Puutarhakaupunginosasta suruun, itsevihaan, rittämättömyyden tunteisiin. Oikeastaan ne tunteet koskevat koko Espoota. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, en haluaisi ajatella mennyttä elämääni minään yhtenäisenä, tiiviinä pakettina paskaa, vastustan jo periaatteen tasolla sellaista ajattelua. En haluaisi tärvellä niitä kauniita muistoja, jotka menneisiin vuosiin liittyvät. Olin siellä myös onnellinen, nautin luonnon läheisyydestä, hiljaisuudesta, tummista kuusista ikkunan alla, siitä kun 50-vuotiaista koivuista satoi syksyisin kultahituja. Toisaalta inhosin niitä kuusia ja niiden välistä näkyviä pöyhkeitä audeja, merkkiverkkariäitejä ja juristi-isiä. Ehkä olen vielä liian lähellä tuota aikaa, omituista kokeilua lähiöelämästä osatakseni katsella sitä objektiivisesti. Ajatus siitä, että joutuisin menemään kauppakeskukseen puistattaa minua, jopa pieni Arabian ostari tuntui KUVOTTAVALTA isoine pullonpalautuspisteineen ja aneemisine halpavaateketjuineen. Eksyn taas sivuraiteelle, mutta en tajua ostoskeskuksia enkä uusia asuinalueita. Miksi kaupunkiin, ratikkamatkan varrelle rakennetaan lähiöitä? Ruoholahtikin on aika kaamea, klinkkeriä ja valetiiltä, lasitettuja jättiparvekkeita, harmaatäpläisiä pintoja ja tyhjinä ammottavia liiketiloja joihin joku iloinen visionääri on kuvitellut mukavia kivijalkapuoteja tajuamatta että keskiluokka ajaa Selloon shoppaamaan.

En näe Puutarhakaupunginosasta lainkaan unia, minä, joka kuitenkin seikkailen lähes joka yö Porvoossa ja usein Hermannissakin, jossa asuin vuoden joskus 90-luvun puolivälissä. En ole kertaakaan luullut herääväni vanhasta kodistani. Voi kyllä olla, että ne unet vielä tulevat, alitajunta ottaa ensin etäisyyttä vanhaan meininkiin.

Tavallaan toivon, että olisin viime jouluna tiennyt, kuinka pian elämäni tulee muuttumaan ja kuinka onnellinen minusta tulee. Siinä kun vuonna 2006 koin pahimmat pohjakosketukset, vuoden 2007 aikana olen ollut onnellisempi kuin ikinä ennen elämäni aikana. Joskus pelästyn omaa onneani, sitä, että minulla menee liian hyvin ja kohta kaikki romahtaa. Toisaalta onni ei ole staattinen tila, koen toki päivittäin myös epävarmuutta, pelkoa ja silkkaa arkista vittuuntumista. Kuten vuosi sitten, vaikka yleistilani oli onneton ja epäilevä, koin monia onnellisia hetkiä.

Yksinolon hurmaa

Vietän tänään omaa päivää, pitkästä aikaa. L on poikien kanssa pelaamassa krokettia ja olen puuhastellut kotona koko iltapäivän. Leivoin pari piirakkaa vanhempien vierailua varten ja tein itselleni kyssäkaalipataa. Padasta tuli suhteellisen kamalaa, ainakin niiden kyssäkaalien osalta. Ehkä siihen, että joku vihannes ei tunnu olevan kovin suosittu, on joskus syynsä (ei toki aina). Harkitsin peseväni pyykkiä mutten viitsinytkään, fiilistelen täällä vain sillä, että ah, mitään ei oikeastaan tarvitse juuri nyt tehdä.

Viikko on ollut täynnä meininkiä niin töissä kuin sosiaalisesti. Tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni Purrrinan, kokemus oli kaikin puolin ilahduttava. Istuimme kolmisen tuntia kuivin suin baarissa puhumassa. En toki sinällään muuta odottanutkaan, yleensä pitkään lukemansa bloggaajan arvoista ja ajatuksista tietää koko lailla paljon, enemmän kuin normaalissa tutustumistilanteessa. Omat kaverini olivat niin pitkään eri sortin kansalaisaktivisteja, että arvomaailma tuli ikäänkuin lähtökohtaisesti mukana. Nyt esimerkiksi työelämässä saattaa vähän hätkähtää, kun se, jonka kanssa on eniten bondannut julistaa olevansa toosi kova kapitalisti! Ei siinä mitään, en luonnollisestikaan vaadi oman lähipiirini koostuvan pelkästään ihmisistä joilla on sama arvomaailma kuin itselläni, sehän kävisi jo vähän monotoniseksi, mutta ehkä se, että ylipäätään julistaa kovalla äänellä olevansa jotain (tämä on vähän sukua sille, kun jotkut ylpeilevät olevansa "narttuja" tai "täysiä natseja" tai "perfektionisteja jotka pyrkivät kaikessa 101 -prosenttiseen tulokseen", itse pidän noita piirteitä lähinnä syvinä persoonallisuushäiriöinä) hämmentää minua. Omaksuin suunilleen lukiosta päästyäni tavan pitää poliittiset kantani ominani esimerkiksi koulussa (tämä oli samaa aikaa kun alkoi luopua rintamerkeistä, tajusi jotenkin että niillä on jopa hassu, toisiaan latistava vaikutus, nykyään käyttäisin ehkä vain rintamerkkiä "nainen, nosta siivouskynnystä" jollaisen näin Lumiksella).

Eilen olin Nazzerin kanssa juhlimassa LL:n synttäreitä ravitsemusliikkeessä, joka on keksinyt vetää loistavasta narusta, suomalaisten heikkoudesta huokeaan happamaan. Bakerista saa kuohuviinilasillisen eurolla puolentoista tunnin ajan, ja arvaahan sen, millainen loppuiltatyylinen möyke on käynnissä jo puoli kuudelta. Kuohis upposi kyllä itseenkin, ilta oli hauska ja iloinen ja juttelua täynnä plus päädyimme lopuksi Ale-pubiin. Ironista kyllä, seurueessa oli aikaisemmin naureskeltu sille, että Ale-pubissa ei sentään ole tullut käytyä edes teininä. Joo, teininä ei, mutta kolmekymppisenä kyllä. Ale-pubi oli suunnilleen sellainen kuin olin kuvitellutkin, poppi soi ja joka paikka kuhisi toppeihin sonnustautuneita epävarmoja teinityttöjä ja lökäpöksyjannuja. Sydämeni jotenkin suli niihin ohi keinahteleviin tyttöihin, keskenkasvuisiin nuoriin naisiin jotka olivat sonnustautuneet jonkinlaiseen beibiunivormuun tahattomasti kukin omia epätäydellisyyksiään korostaen. Ohi käveli myös selkeästi anoreksiaa sairastava tyttö punaisessa paljettimekossa, pitkin kynsin ja tukka pöyhöllään viipyen vessassa pitkään. Seinillä oli kuvia laihoista, meikatuista toppipimuista, isoina huoneentauluina muistuttamassa millainen haluttavan naisen tulee olla. Itse olen yleensä niin sokea visuaaliselle hälylle etten jaksa kuohahtaa vähäpukeisista töpsyköistä katukuvassa (vatkasin tätä juttua opinnäytetyötä tehdessäni suunnilleen puolitoista vuotta) mutta jotenkin niiden jättikuvien osoittelevuus ärsytti aivan erityisesti.

Rauhallisen ja intiimin lauantai-illan kunniaksi päätin vuokrata elokuvan. Vaikka en erikoisemmin arvostakaan Makuunin valikoimia (niillä ei ole esimerkiksi Innocenceä ollenkaan) on k.o. ketjun geopoliittinen sijainti siinä määrin edukas, että vilahdin sinne puoleksi tunniksi pasteerailemaan hyllyjen välissä pää kallellaan. Naurettavaa ja tyypillistä kyllä, vuokrasin elokuvan, jonka olen vuokrannut about neljä kertaa (eli lähes joka kerran kun vuokraan elokuvan, teen sitä todella harvoin). Elokuva on Laetitia Colombanin Rakastaa, ei rakasta. Olen oudosti koukussa kyseiseen elokuvaan, haluan nähdä sen aina uudestaan ja aina yksin. En pidä elokuvaa välttämättä edes kovin hyvänä enkä taatusti klassikkona, ehkäpä pidän siitä koska se on (jotain kriitikoa lainatakseni) Amelien äpärälapsi, outo ja kiero tarina rakkaudesta. Olen aikaisemminkin kirjoittanut viehtymyksestäni julmiin ja tuhoisiin rakkausjuttuihin, en tiedä syytä tälle, mutta pidän Päivi Alasalmesta samasta syystä. Siitä, kuinka kaunis ja ihana kääntyy brutaaliksi valtapeliksi. Rakastaa, ei rakasta -elokuvassa pelataan luullakseni tietoisesti Amelie-charmilla, samalla söpöestetiikalla ja tähtisilmäisyydellä, mutta Angelique on manipulaattori pahassa siinä kuin Amelie hyvässä. Pidin hurjasti Ameliesta kuten hyvin monet, tirautan aina nähdessäni sen (erityisesti kohdassa, jossa Amelie taluttaa sokean miehen metroasemalle kuvaillen kaiken näkemänsä, nyyh!) mutta en voi olla panematta merkille sen tietynlaista laskelmoivuutta. Kyseessä on ehkä sama juttu kuin Dancer in the Darkissa, katsojan itkunappeja osataan painella yhtä täsmällisesti kuin sitcomien studioyleisön naurua.

En tiedä mitä teen kyssäkaalipadalla, tuntuu pahalta heittää pois sinällään aivan kelvollista ruokaa. Ehkä hautaan sen pakastimeen pariksi vuodeksi? Tai nypin kyssäkaalit biojätteeseen (tiesittekö, että bioroskapussit ovat periaatteessa syötäviä, minä en, ennen eilistä Lankaa) ja säästän kukkakaalit ja sipulit? Ehkäpä alan katsoa sitä leffaa.

Nuoriso on hanurista eli hurjat kabareejuhlat

Töissä on edelleen aika mielipuolista, flunssaviikatemies kulkee huoneesta toiseen ja hipoo jo omaakin kurkkua. Tavallaan tervehtisin kipeyttä ilolla, saisin luvan kanssa hiljentyä hetkeksi, mutta nyt on oikeasti tilanne, jolloin ei parane sairastua. Yritän kuitenkin tehdä asioita pois alta uumoillen kipeytymisen väistämättömyyttä, mutta kuten tunnettua, työ ei lopu tekemällä. Yritän kuitenkin muistaa, että työ on vain työtä ja olla rispektaamatta mitään sairaana työskentelyä tai kahdentoista tunnin työpäiviä. Suhtautumisessa työaikoihin näkee kyllä sukupolvien eron; aina kun päivittelen äidilleni työn määrää, hän sanoo saman: "ole tyytyväinen, että sinulla on töitä". Niin olenkin, tietenkin, enemmän kuin tyytyväinen, mutta en kuitenkaan aio uhrata vapaa-aikaani tai terveyttäni sille. Firmassamme, joka on firma-kontekstissa selkeästi hyvisfirma, maksetaan ylityöt vapaana. Mielestäni ratkaisu on loistava, aika on korvaamatonta, raha ei määritelmällisestikään ole. Äidistä ratkaisu on huono, joten provosoidakseni ylistän menettelyä joskus ihan kiusallani, tukiakseni äidin ikiaikaista mielikuvaa minusta laiskana työnvieroksujana. Mitä olenkin, mutta en selvästikään sen enempää kuin (äitiä lukuunottamatta) ihmiset keskimäärin.

Mutta oih, kestän rankan arjen ja karhean kurkun muistelemalla viime viikonloppua, huimia kabaree-bileitämme! Koska isännöitsijän mukaan talossamme saa hipata vain kerran (rohkenen epäillä) päätimme yhdistää tuparit ja 30-vuotispäiväni, ja niistä tulikin aika ylittämättömän hauskat. Vieraita oli tupa täynnä, vanhoja ja uusia ystäviä, mitä mielikuvituksellisimpiin kostuumeihin sonnustautuneina. Kissa oli kaikista höyhenpuuhkista aivan liekeissä ja taisi aiheuttaa muutaman verinaarmunkin. Juhlissa esiintyi jo perinteeksi muodostunut Aino ja Aina Akti-tyttöduo. Lumis oli sanoittanut muutamia lauluja uudelleen, kuten Minä soitan harmonikkaa tilanteeseen sopivilla Nuoriso on hanurista -lyrixeillä. Toki vanhoja pornolauluhittejäkin vedettiin, kertosäe "siellä juotiin, siellä nussittiin" on luupannut päässäni enemmän ja vähemmän aktiivisesti polttareistani asti, nyt taas aktiivisemmin. Yksi syy, miksi rakastan teemabileitä ja naamiaisia on roolipukujen vaikutus niiden kantajaan. Kabareehörhelöissä on mahdotonta jännittää, kuten varmaan myös nunnapuvussa olisi (eräs kaverini pukeutui aikoinaan viimeisillään raskaana nunnaksi naamiaisiin, kontrasti oli kerrassaan hulvaton). Varhain aamulla, Nassun ja L:n siskon kanssa heittelimme vielä lapsuuden toppaleluani, kunnes se tippui ainoaan yli jääneeseen ruokaan, hieman liian tuliseksi maustettuun kurpitsakeittoon (joka kyllä toppakissauitosta huolimatta nautittiin seuraavan päivän krapulanälkään).

Seuraavana aamuna olo ei ollutkaan enää niin hehkeä, tosin olin onnistunut nukkumaan kauneuspilkuton poski tyynyä vasten ja heräsin toispuoleisesti lähes koskemattoman näköisenä. Lattia (ja rappu) tulvehti eri värisiä höyheniä eikä puhtaita laseja ollut missään. Vietin suuren osan päivää makaamalla lattialla ja kikattelemalla dagen efter-hysteriassa edelliselle illalle.

Niitä näitä, kurpitsanpäitä

Töissä on ollut poikkeuksellisen rankkaa. En ole ehtinyt edes nettailla (hävytöntä riistoa, taidan kohta ottaa Purrrinan neuvosta vaarin ja kääntyä liiton puoleen tässä asiassa ;) paitsi vähän Facebookia (koukuttavista koukuttavin) ja Flickriä. Löysin pitkällisten, jo osin luovutettujen etsintöjen seurauksena pikkukameramme laturin, joten voin taas snapshottailla työmatkoilla, oi onnea. Vaikka aamulla olin oikeasti lähellä itkuun purskahtamista kaiken päällekaatuvan työn takia, jo iltapäivällä alkoi ottaa tilaa sellainen hysteerinen euforiakikatus, samanlainen kuin teininä, kun yökyläkaverilla keksittiin ruveta leipomaan sämpylöitä keskellä yötä ja lopulta ei pysytty edes pystyssä kun kaikki mahdollinen (esimerkiksi spekulaatio siitä, mitkä ovat ne perustelut, joilla mies päättää kummassa lahkeessa säilyttää penistään ja osaavatko räätälit varautua tähän) kikatutti niin vallan mahdottomasti. Kotimatkalla noudin kaksi kehystettyä grafiikanlehteä Hesarin taidekehystämöstä ja äimistelin taas kerran sitä geografisen ja sosiaalisen notkahduksen kombinaatiota, joka kyseisellä kadulla vallitsee. Menitpä korttelin suuntaan taikka toiseen, on meno heti ihan kaupunki-normaalia, mutta Hesarilla törmää vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta mitä hämmästyttävimpiin ihmiskohtaloihin, kuten suunnattoman ylipainoiseen, kepeillä kulkevaan romanipoikaan joka juo mehua tölkistä katukivellä istuen ja ex-neukku-pakolaiseen joka vokottelee huonolla suomella käreä-äänistä itseäni nuorempaa spurgunaista. Kun katselin kauniiden kaksoisportaiden yläpäässä rementävää kännikalalaumaa, Franzenia takanaan, mieleeni tuli etsimättä ajatus "näyttelijät väärässä lavastuksessa". Hesarin art deco-tyylikkyys on aina yhtä hämmentävässä ristiriidassa sillä tallaaviin ihmisiin nähden. Vaikka tarkastelenkin Hesarin sutinaa huvittuneen antropologisesta näkökulmasta, en sinänsä disauta meininkiä. Se, ettei minusta tullut spurgua tai nistiä on silkkaa hyvää tuuria. Tiedän minua fiksumpia ja lahjakkaampia ihmisiä jotka ovat syystä taikka toisesta syrjäytyneet sille toiselle puolelle, osa niistä joiden kanssa teininä paransin maailmaa heiluu nyt Hesarilla kuoppaposkisina ja ruskeahampaisina, tuntematta minua.

Hesarin Alepassa oli nuori mies, selvinpäin ja tuulipuvussa (eli sporttinen, päättelin heti, Kalliossa tuulipuku ehkä oikeasti viittaakin siihen että on tulossa lenkiltä eikä siihen, että pukeutuu siihen aina vapaa-ajallaan) kysellen äänekkäästi kassa-myyjältä partaterien ominaisuuksia. Tyyppi melttosi kovaan ääneen joistain power-teristä ja kertoi ostaneensa niitä hiljattain ja pohti, sopivatko ne siihen ja siihen välineeseen. Itseäni läppä huvitti koska olin jo pakkaamassa ostoksiani, mutta hemmon takana olevat tyypit puhahtelivat ja vaihtoivat jalkaa. Nuori mies ei selvästikään ollut kännissä tai aineissa, kunhan nyt halusi selvittää tämän partakoneenterä-asian oikein perusteellisesti, piittaamatta siitä, kuinka paljon asia muita kiinnosti. Olen nähnyt vastaavanlaisia tyyppejä aiemminkin, tyyppejä joiden "ongelma" on ehkä täysin kehittymätön sosiaalinen lukutaito. Tuollainen omien, muita kiinnostamattomien detaljien kailottaminen liittyy myös besserwisseriyteen. Joskus sitä joutuu tilanteisiin, jossa alkaa lopulta säännöstellä sanomisiaan jopa täydelliseen mykistymiseen asti, koska kaikki kommentit tyyliin "ompa hyvää raparperipiirakkaa" tai "kävin peruskoulun Porvoossa" saattavat johtaa massiiviseen esitelmöintioperaatioon, jossa käsitellään niin oksaalihapot kuin sosiaaliset kerrostumatkin (molemmat mielenkiintoisia aiheita, mutta ei silloin kun niitä seuraa kuten katsoja näyttelijän monologia, vailla mahdollisuutta interaktioon). Tavallaan tunnen myötätuntoa sosiaalisesti pihalla olevia kohtaan, toisaalta pidän omien asioiden tai nippelitiedon jaarittelua myös itsekkäänä. Tunsin aikoinaan hyväsydämisen ja fiksun miehen, jolla oli suunnattoman rasittava tapa alkaa esitelmöidä aivan kaikesta. Aluksi sitä yritti olla kohtelias ja kuunnella, lopulta vaan päätti, että hitto vie, jos tuo ei suostu noudattamaan kommunikaation sääntöjä, ei minunkaan pidä, ja häippäsi vedoten veskihätään tai vastaavaan. Harmillisinta on, että tällaisiin puhemiehiin on aika vaikeaa kiintyä, koska koko suhde pelaa esiintyjä-yleisö-tasolla.

Elämään on mahtunut toki pääosin sosiaalisesti erittäin tyydyttäviä tapahtumia. Viime viikonloppuna tapasin vanhan ystäväni, joka valokuvasi häämme. Olemme tunteneet teini-iän aktivistiajoista saakka, myöhemmin etäännyimme pikkuhiljaa, kuten usein käy kun toinen muuttaa pois pääkaupunkiseudulta ja omaksuu uuden skenen. Oli tavattoman mukavaa tavata ja erityisesti huomata, ettei yhteys ole kadonnut mihinkään, juttelimme heti kuin vanhat tutut. Elämä on myös johdatellut meidät aika samantyyppiselle alalle ja muutenkin, olemme jotenkin kasvaneet toisiamme kohden, vaikkemme ole yhteyttä pitäneetkään.

Eilen olin kylässä naapurilla, korkeassa pesässä josta näkyy tuomiokirkko. Veloena on varsinainen viljelijä, erilajiset, muhkeat kurpitsat pönöttivät nurkissa kuin joku tonttukansa, valkosipulilettejä roikkui kirjahyllystä ja feta-kurpitsakeitto tuoksui. Paikalla oli toki myös Tonsatti, jota en muista aikaisemmin pienessä seurueessa tavanneeni, sekä Viive. Puhuimme "ura"valintojen monimutkaisuudesta, kissoista ja pelakuista. Sain vierailulta muutakin kuin kultaverkkokassiin taltutetun jättikurpitsan, sain seesteistä ajatustenvaihtoa, naurua, silityksenmuotoisen kissanvatsan.

MItä televisiosta tulee?

Tässä taannoin selvisi, että koska talossamme on kaapeli, ei televisio pimentynytkään ilman digiboksia vielä, vaan vasta puolen vuoden päästä. Pidin digiboksittomuutta hyvänä pakkokannustimena luopua töllöstä, mutta nyt, armonaikaa saaneena olen taas vähän päättämätön. Videot lähetin vintille tasan siksi, että johtojen kanssa pulaaminen alkoi ärsyttää (niitä on noin miljoona muutenkin, eri värisiä ja sikarumia). Audiovisuaalisesta viihteestä dvd-muodossa voimme nauttia tietsikan kautta. Vieroksun muutenkin kaikkea kodinteknologiaa ihan mukavuus- ja estetiikkasyistä, en haluaisi muuttaa kotiani piippaavaksi sähköpääkeskukseksi. Toisaalta haluan tietysti toimivan nettiyhteyden ja oikuttelemattoman pesukoneen, mutta ilman vaivaa. Seurusteluun taipuvaisena olen vielä aina onnistunut välttämään kaikki kytkemis- ja säätämishommat. Asuin vuosikaudet videoiden kanssa, joilla ei voinut nauhoittaa, koska olin hukannut jonkun piuhan muutossa enkä jaksanut selvittää mistä sellaisen saisi ja millainen sen pitäisi olla.

Olen jo pitkään hiukan nolostellut television omistamista. Puolustaudun sillä, että se on pieni eikä kovin keskeisellä paikalla eikä taatusti mäikää päällä itsekseen (tämä taitaa olla sukupolvikysymys, vanhempieni kotona kaksiossa on kaksi töllöä ja useimmiten kumpikin päällä, tietysti eri kanavilla että kakofonia olisi mahdollisimman suuri) koko iltaa. Päätin taannoin tietoisesti, etten ala seurata uusia tv-sarjoja. Mikäli sarja osoittautuu hyväksi (kuten viime vuonna loppunut Mullan alla, aivan käsittämättömän taidokas draama) sen saa ennen pitkää dvd:llä. Juuri mainittua Mullan allaa sai kirjastostakin, viime syksynä ollessani surullinen saatoin katsoa sitä viisikin jaksoa putkeen, harvan teeveesarjan loppujaksoa katsoessa olen myöskään itkenyt niin paljon. Hassua kyllä, ainoa tv-sarja jota nykyään katson, Simpsonit, löytyy meiltä osin myös dvd:ltä. Simpsonit oli syy joka taivutti televisiovihaaja L:n töllön ääreen. Itse nauran hartaasti myös South Parkille (etenkin Cartmanille) mutta sitä ei ole tietääkseni tullut pitkään aikaan.

Periaatteessa katson teeveestä myös laatudokumentteja, mutta en yleensä ikinä havahdu huomaamaan niitä ennen kuin seuraavana päivänä. Toisaalta ei se kyllä harmita, kokisin ahdistavaksi elää television ehdoilla siinäkään määrin. Vanhemmilla on kahden television lisäksi kaikki tallentavat pelit ja vehkeet, voin aina kääntyä heidän puoleensa jos teeveestä tulee jotain aivan vastustamatonta. Kuten häitteni aattona esitetty Polanskin Katkera kuu, jonka pyysin nauhoitettavaksi etten a) valvoisi kahteen sitä katsomassa ja b) tärvelisi nuoren morsion lemmentunteita niin kyynisellä stoorilla (katsoin sen melkein loppuun kuitenkin, häät jännittivät sen verran että suurin osa luonnollisista tarpeista oli vähän katkolla joka tapauksessa).

Uutisia en ole oikein ikinä osannut katsoa teeveestä. Ehkä siksi, että tosiaan miellän telkun viihdytysmasiinaksi enkä tiedonantajaksi, lehdet ja kaikkein eniten netti ovat uutisia varten. Uutistenkatsomattomuuteen saattaa liittyä jotain varhaista vastarintaa, taannoin mainitsemani lapsinero-lapsuudenystävä katsoi suunnilleen kolmevuotiaasta asti puoli yhdeksän uutiset ja järkyttyi kun en katsonut niitä vielä tokalla luokallakaan! Olen vasta aikuisena tajunnut, että ystäväni vaikutti niin briljantilta osin kasvatuksensa takia, häntä ei oikeastaan ikinä oltu kohdeltu lapsena. Ystävä on toki aikuisenakin välkky kuin mikä (tosin emme ole tavanneet pariin vuoteen koska hän majailee tiettävästi luostarissa) mutta kuitenkin samalla tasolla, keskusteluyhteyden päässä eikä jossain älyn ja sivistyksen lasivuorella.

Otsikko velvoittaa takaisin sivuraiteelta, televisioon. Toinen lempiohjelmani kaikessa raivostuttavuudessaan on Sinkkuelämää. Olen ikään kuin legitimoinut hömpästä pitämiseni sillä, että viisas Lumiskin fanittaa Sinkkuelämää ja sitäpaitsi kyseinen sarja sisältää useita tulokulmamahdollisuuksia. Sitä voi tarkastella feministisestä näkökulmasta, ajankuvana, muotien ja trendien luojana tai yleisenä ihmissuhdesoppana. Katsoessani itse Sinkkuelämää ikään kuin karsin sen päältä kosmetiikan, muotivaatteet ja päähenkilöiden äärimmilleen piukoitetut kropat sekä hippaavan lifestylen ja katson sitä tasapainotteluna aikuistumisodotuksien ja ura-rakkaus-ystävyys-valintojen välillä. Joitakin feministejä kuulemma ärsytti se, että sinkkuutta ylistävä sarja päättyi päähenkilöiden vakiintumiseen, mutta itse pidin siitä, erityisesti piinkovan seksi-samanthan aidosta rakastumisesta nuoreen mieheen ja täydellisyyttä tavoittelevan Charlotten suhteesta (hollywoodilaisittain) ruman tavishepun kanssa. En nähnyt henkilöiden luopuvan muusta kuin defensseistään. Juuri sarjan näennäisen keveyden alla piilevissä viisauksissa on sen oivaltavuus. Sama monitahoisuus viehättää minua myös Simpsoneissa, sitä voi katsella niin hauskana cartoonsina kuin yhteiskuntakritiikkinäkin.

Yle teemalta tulisi tänään uruguaylainen elokuva Whiskey eli Hymyä huuleen, jota esitettiin R&A:ssa pari vuotta sitten. Elokuva oli varsinainen pieni helmi, sen hiljaisuudessa ja verkkaisuudessa oli jotain hyvin kaurismäkeläistä. Joutunen taas turvautumaan vanhempien tallentavaan digiboksiin ja hyväntahtoisuuteen.

Syitä pitää Kalliosta

Kävin töiden jälkeen Hakaniemen Sokoksessa ostelemassa välttämättömyyksiä. Koin vaateosastolla herätyksen; en enää ikinä osta halpisvaatteita. Kyseisen ketjun valikoimiin oli tullut ekologisia reilun kaupan trikoovaatteita sekä Nanson ekopuuvillahameita, joista jälkimmäiseen investoin. Ensin viisikymppiä hameesta tuntui isolta rahalta, mutta sitten pysähdyin miettimään sitä ristiriitaa, joka vallitsee rahallisesti kevyemmän ja painavamman tuotteen jättämän ekologisen ja eettisen varjon välillä. Totesin, että näin palkkaanauttivana ja myös tyylinsä aikaa sitten vakiinnuttaneena ihmisenä lyhytnäköistä investoida halpatuontiketjujen retkuihin. Kokemukseen vaikutti myös päälläni ollut kymmenen euron Berliinin-hame (ihan samanlainen mitä myydään Hakaniemen markkinoilla samaan hintaan), johon noin viiden käyttökerran ja yhden pesun jälkeen on kasvanut tuima nyppyvana kohtaan, jossa laukku hiertää sitä. Sovitin (itseironisesti naureskellen) myös "toimistopaitaa" (joku uusi innovaatio) jota ei selvästikään ole suunniteltu ihmiselle, jolla on povi. Mukaani lähti siis kasa mustia sukkia ja ekolooginen, siankärsämö/koiranputkikuvioinen puolihame.

Totesin ehkä joidenkin mittapuiden mukaan aidosti kasvaneeni ihmisenä ja kuluttajana, huomasin nimittäin inhoavani shoppailua. Sovittelin kenkiä ja meinasin jo ostaa tylsät ja tyhmät kävelykengät vain siksi, että pääsisin eroon koko kengänostoprosessista (olen lapsesta asti vihannut erityisesti kenkien ostamista vaikka toisaalta pidänkin kengistä) mutta päätin kuitenkin, että ansaitsen mieluiset jalkineet vaikka se vaatisikin lisä-efforttia. Shoppailu kirpputoreilla ja antiikkiliikkeissä on sen sijaan ihanaa, niissä ihmiselle suodaan löytämisen ja uniikkius-illuusion ilo. Tästä on tuoretta kokemusta, teimme eilen investoinnin ostamalla ihanan, puuleikkauksin koristellun vaatekaapin Fasaani-antiikista. Jotta en vaikuttaisi aivan bopolta, korostan, että ns antiikki ei (kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut) ole sen kalliimpaa kuin uusi, usein päin vastoin. Ja toisin kuin useimmat uudet tavarat, vanha tavara kestää.

Kävimme tänään katsomassa ilotulituksen SM-kisoja. Se, että kisat järjestettiin Töölönlahdella selvisi minulle vasta alkuillasta ja innoitti vierailuun paraatipaikalla, Säästöpankinrannassa. Menomatkalla törmäsimme Lumikseen ja tulomatkalla ystäväpariskuntaan, joiden kanssa kävimme yksillä (oikeasti vain yksillä) Kallion seurahuoneella. Siunattu tupakkalaki, pitää omankin viinpäätupakoinnin aisoissa. Ilotulitus oli komea, kulta-kupari-timanttisadetta ja pinkkejä sydämiä. Ja kännikalojen mökellystä toki, mutta mikäs siinä, mökellys vaan kuuluu kaupunkiin. Matkalla bongasimme Ihantolan (kun yritän google-linkittää Ihantolaa, on koko linkityshomma Igglon saastuttama tai vie omaan blogiini, mutta einveis se kaikkein somin jugend-talo Kalliossa paloasemaa vastapäätä) satavuotisjuhlien ilmoituksia, jossa ainakin itse aion piipahtaa , tosin samana päivänä on vanhempieni kotitalon satavuostisjuhla, johon myös ajattelin ehtiä. Seurahuoneelta hipsimmekin sitten kotiin, taivastellen matkalla sitä, kuinka lähellä kaikki taas asuvatkaan, melkein näköyhteydellä.

Huomasimme kissassa uuden taidon: kun ravistelee kuivaruokapurkkia, se ravistelee häntäänsä samaan tahtiin. Sirkuskisu!

Esim sosiaalisuudesta

Intoudun paljon pohdituttaneeseen aiheeseen kun sekä Veloenassa että Pagistaanissa on kirjoitettu siitä. Ennen kuin paljastan, mistä SIITÄ (ellette jo ole ehtineet klikata linkkejä tai päätellä asiaa otsikosta) näen aiheelliseksi pohtia sitä, miten bloggaajaan pitäisi viitata. Kirjoitin nimittäin ensin "Veloena ja Pagisija kirjoittivat" mutta sitten ajattelin erityisesti Pagistaanin viittaavan paikkaan, josta kirjoitukset tulevat. Kun tapasin Veloenan ensimmäistä kertaa, hän esitteli itsensä omalla nimellään ja sanoi kirjoittavansa Veloenaa. Oivalsin hämmästyneenä, että joku jonka on tottunut tietämään bloggaajana, onkin kolmiulotteisessa maailmassa paljon muutakin. Olenko minä Lupiini vai kirjoitanko Lupiinia? Vissiin kumpaakin.

Ainoana lapsena olen elänyt väistämättä jossain määrin yksinäisen lapsuuden. Leikin toki naapuruston lapsien kanssa, tylsänturvallisessa lähiössä oli melkoinen määrä samanikäistä porukkaa. Osoitin kuitenkin jo varhaisella iällä halua sulkeutua omaan huoneeseen piirtämään ja askartelemaan, tai sitten ratsastamaan sahapukkihevosella. Äiti yritti hätistellä minua sosiaalisemmaksi, hypersosiaalisena häntä selvästi ärsytti että olin tullut enemmänkin yksin viihtyvään isääni. Koulussa en ollut kovin suosittu, ajoittain minua kiusattiinkin, mutta jonkun tietyn itseriittoisuuden turvin selvisin siitä. Oli minulla toki ystäviä, etenkin yksi, luokan itseoikeutettu lapsinero jonka kanssa meillä oli intohimoinen rakkaus-riitely-suhde, jota kuormitti osaltaan juuri tämä lapsinerous. Meidän molempien suhde muihin ihmisiin oli ärsyttävän ylemmyydentuntoinen, harrastimme klassista musiikkia ja halveksimme tietysti kaikkia, jotka kuuntelivat "syntetisaattoreilla tuotettua epämusiikkia" (muistan tuon naurettavan ilmaisun jostain snobbailevasta päiväkirjastani). Olen myöhemmin pohtinut, kuinka paljon tuo tärkeä ihmissuhde määritti ylipäätään tapaani suhtautua ihmisiin, koska määrittelen itseni edelleen pitkälti poissulkemisten kautta ja vaadin ihmisiltä aika paljon.

Aikuisena minusta on tullut paljon sosiaalisempi, voisin kuvitella että joku saattaa pitää seuraelämääni vilkkaana (ainakin äiti tekee niin, viimeksi eilen kuulin tästä naputusta, absurdia kyllä, penskana äite kovisteli minua syrjään vetäytymisestä ja nyt liiasta liehumisesta) ja huomaan tuntevani usein outoa pelkoa huvien missaamisesta. Ahdistun tajutessani, etten ole tavannut jotakuta ystävää vähään aikaan ja alan uumoilla, että saatan unohtua häneltä kokonaan. Oikeastaan minulla on vain kaksi ystävää, joihin suhteeni on niin sisarellisen vakaanluottavainen (joskus ajattelen näitä kahta oikeastikin siskoinani) etten ikinä saa mitään "nyyh, me ollaan etäännytty"-skitsoja. Olen myös miettinyt, että neuroottisuus ystävyyssuhteiden syvyydestä on osaltani sekä itsekeskeistä että itsetunnotonta. Toissa keväänä hyvä ystäväni K luki kaikessa hiljaisuudessa pääsykokeisiin. Jossain vaiheessa, kun tuntui ettemme tavanneet melkein ollenkaan, aloin vonkua selitystä siihen, mitä MINÄ olen tehnyt kun me ei enää ikinä nähdä? K vastasi, että "sä oot kyllä mun hyvä ystävä, mutta muista, ettei kaikki aina liity automaattisesti suhun". Vastaus sai minut sekä purskahtamaan välittömästi nauruun, koska vasta sen myötä tajusin kuinka koomista oli kuvitella toisen kiireisyys jotenkin itseen suunnatuksi STATEMENTIKSI, että painamaan ajatuksen visusti mieleen. Kaikki ei aina liity minuun.

Tarvitsen ihmisiä, olen heistä riippuvainen. Toisaalta, koska tosiaan määrittelen itseni usein poissulkemisen kautta, koen väistämättä ulkopuolisuuden tunnetta. Oma ulkopuolisuuteni on, jos rehellisiä ollaan, myös ylemmyydentuntoa ja oman erityislaadun korostamista. Juuri äsken tunsin suurta ja itsetyytyväistä ulkopuolisuutta työpaikan kahvitilassa, kun naislauma alkoi kunnon "EIKÖ KUKAAN AJATTELE LAPSIA"-pastorinrouvamaisen vouhotuksen jostain vantaalaisesta, hypoteettisesta pedofiilista (olen aivan sairaan kypsä näihin helppo vihollinen-vouhotuksiin, huumeet ja pedofilia etunenässä, en suostu enää edes kauhistelemaan henkkamaukan alusvaatemainoksia saati teinien pukeutumista, ettei minua niputeta näihin pasiivisiin päivittelijöihin). Näin aikuisena tuo ulkopuolisuuden tunne voikin olla nautinnollista, kun elämään kuuluu kuitenkin paljon rakkaita, samanhenkisiä läheisiä. Muistan kuitenkin teini-iästä sen, miten raastavaa oli tuntea itsensä vääränlaiseksi joka paikassa uumoillen, että mitään sukulaissieluja ei edes ole olemassa.

Eniten ihailemiini ihmistyyppeihin kuuluvat kyllä yksin viihtyvät omantienkulkijat. En ole koskaan kuvitellut yksinoloa omasta sosiaalisesta epäkelpoudesta johtuvaksi, vaan tietoiseksi valinnaksi. Yksin viihtymisen automaattinen tulkitseminen ujoudeksi on myös jotenkin hassua. Ujous on muuten sekin kovin monitahoinen juttu; useimmat tuntemani ihmiset ovat ujoja tietyissä tilanteissa. Monet onnistuvat huijaamaan muuta maailmaa taitavasti, vasta paremmin tutustuessa saattaa paljastua, että sekin ihanaääninen ja iloinen keskipiste jännittää sosiaalisia tilanteita valtavasti. Itsestäni en osaa vieläkään sanoa, olenko ujo vai en. Pelkään toki uusia ihmisiä, mutta toisaalta nautin esiintymisestä ja tutustun mielelläni muihin (tietyin reunaehdoin). Olen mieluusti hiljaa etenkin seurassa, jossa en koe samanhenkisyyttä muiden kanssa, mutta toisaalta saatan uskoa varsin intiimejäkin asioita puolitutuille tai olla äänekäsnauruinen hauskuttaja.

Joskus saan itseni kiinni ajatuksesta, että suoritan sosiaalisuutta. Jos näen ystäviä tietyn määrän viikossa, voin määritellä viikon onnistuneeksi, vähän kuten onnistuneeseen viikkoon kuuluu kulttuurin harrastaminen, liikunta ja sen sellainen. Nautin kyllä noista edellä mainituista asioista todella paljon (paitsi liikunnasta yleensä lähinnä jälkeenpäin) ja onnelliset hetket tapahtuvat yleensä jonkinlaisessa seurueessa. Ehkä kyse on muistojen keräämisestä, nostalgikkona talletan tätä aikaa muisteltavaksi sitten, kun kaikki ovat käpertyneet koloihinsa eikä mitään ex tempore-puistopiknikkejä enää ole mahdollista järjestää.

Sosiaalisuuteni puolesta puhuu kyllä rakkauteni juhlia kohtaan. Odotan intsinä synttäri-tupareitani, mietin tarjoomuksia, pukeutumista ja niitä kaikkia ihania, jotka tulevat paikalle. Omissa juhlissa kivointa on huomata, että kaikilla on hauskaa, kuulla naurunhumahduksia eri huoneista, painella summeria ja avata ovea tuleville ihmisille. Ja sitten yöllä, laskuhumalaisen tyytyväisenä keräillä pulloja muovikasseihin ja täyttää tiskikonetta ja tuntea kaikinpuolista mielenrauhaa siitä, että taas on hankittu onnellisia hetkiä.

Ei uskoisi-iässä

Kolmekymppisyyden, juhlaviikkojen ja työpaikan rapujuhlien tuoma sosiaalisen elämän tihentymä on tehnyt elämästäni hetkellisesti niin hetkistä, etten ole ehtinyt edes blogata vaan kalenterini takasivuilla on mystisiä suherruksia tyyliin "kaupunki-mainokset-taide" ja "kansallism. onnelline". Teen tätä aina silloin tällöin, tallennan erilaisia muistisanoja, joiden pohjalta voisi myöhemmin olla jotain kirjoitettavaa. Valitettavasti näitä ideoita tulee mieleen usein pimeässä/illalla/juhlimassa/ilman kunnollista kynää, jonka seurauksena muutenkin surkea käsialani näyttäytyy täysin lukukelvottomana, tai sitten en saa enää ajatuskulusta kiinni.

Työpaikan rapujuhlissa sain kuulla, ettei minusta uskoisi että olen kolmekymppinen. Kiitin tietysti (sanoja oli aika lärvit rutussa) mutta oikeasti en ollut vähimmässäkään määrin imarreltu. Ensiksikin, kehuksi tarkoitettu kommentti sisälsi viittauksen siihen, että kolmekymppisyys olisi jotenkin negatiivista, kyöpelinvuoren alarinne, rupsahtamista ja keski-ikäistymistä. En ole kokenut asiaa lainkaan siten. Olen kolmekymppisenä kypsempi, varmempi ja viisaampi kuin parikymppisenä. Ulkonäköni ei ole kokenut merkittäviä muutoksia, paitsi olin kymmenen vuotta sitten hoikempi kuin nyt, joka sekään ei mitenkään liittynyt ikään vaan hyvään kohtaan syklissä (syklinsä kullakin) ja pukeuduin astetta epäsiistimmin ja harrastin joskus mauttomia shokkivärejä hiuksissa plus olin aika väljäkätinen kajaalin käytön suhteen. Mitä mahdolliseen kolmekymppistä nuoremmalta näyttämiseen tulee, olen kirjoittanut siitä hiljattain, mutta nähdäkseni juuri nyt olen iässä, jolloin voi pukeutumisesta ja käytöksestä riippuen vaikuttaa kaksi- tai nelikymppiseltä. Enkä missään nimessä HALUA näyttää kaksikymppiseltä, mutta koska minulla ei ole hajuakaan siitä, miltä keskimääräinen kolmekymppinen näyttää, saatan jonkun jakkupukuihmisen silmissä näyttää ikäistäni nuoremmalta. Minulta on myös kyselty mahdollisesta kolmenkympin kriisistä, johon olen kategorisesti vastannut, etten tarvitse kriisin kehittämiseen mitään päivämäärää, niitä on niin helppo kokea muutenkin. Eli toisin sanoen, olen ollut iloinen uudesta, kauniinmuotoisesta ikänumerostani, se sopii hyvin uuden sukunimen ja asuinpaikan jatkoksi.

Taiteiden yö oli paras tähänastisista. Alkuillasta kuuntelimme L:n kanssa veikeää Out 'n Loud-kuoroa Karhupuistossa. En ihmettele, miksi jotkut heteromiehet kadehtivat homoja, onhan heillä tavallaan paljon väljemmät roolit, vähän kuten naisilla. Homomiehet voivat esimerkisi laulaa falsetissa ilman nolostelua. Myöhemmin tapasimme porukalla Kasarmitorilla, jossa MA Nummisen johdolla torillinen ihmisiä lauloi Krokotiili Genan syntymäpäivää (paras syntymäpäivälaulu, sopi hetkeen loistavasti) ja Maritta Kuula veti Lauran kanssa ihanan keikan.

Unioninkadulla, funkis-talon kuusikulmaisessa pihakuilussa kaksi naista, harpisti ja huilisti soittivat unenomaista keijumusiikia. Katujen yläpuolelle oli ripustettu roomalainen kuja-tyylisesti eri värisiä mekkoja ja hameita. Ihmettelimme ystävien kanssa moneen otteeseen, kuinka Kasarmitorin kaltainen paikka onkin jäänyt niin syrjään kaikesta meiningistä. Toriahan ympäröivät suorastaan kulissimaisen upeat talot, meri on korttelin päässä, samoin Espa.

Lauantai, itse syntymäpäivä oli tarkoitus viettää proosallisesti kotia laittaen ja vasta illalla hipaten, mutta saimmekin yllätysvieraita vastanaineen pariskunnan ja pompahtelevan villakoiran muodossa. Vanhempien kanssa käytiin syömässä merenrantaravintolassa ja illalla suunnattiin Noloimmat lempilaulut-keikalle Manalaan. Oli absurdia laulaa koko salillisen voimin Neon kakkosen "Mannapuuroa ja mansikkaa", inhosin kappaletta pistävästi yläasteella, mutta nyttemmin se on jalostunut puhdasveriseksi kitsch-hitiksi. Storyvillen terassilla oli yölläkin lämmintä, kansallismuseo oli valaistu kauniisti (ekoihmisenä minun pitäisi varmaan paheksua rakennusten valaisemista, mutta en voi, se tekee kaupunkikuvasta aivan erilaisen, jännittävän ja teatterimaisen) ja Eduskuntatalon kalliota alas lirisi pieni vesiputous.

Vaikka juhlinkin kolmena perättäisenä iltana, onnistuin välttämään krapulan ja sen henkisen lamaannuksen, joka juhlien jälkitilaan usein kuuluu. Alkoholi toimii minulle, kuten kelle tahansa depresanttina, ja olen siksikin tyytyväinen omaan itsehillintääni. Oikeastaan krapulat liittyvät nykyään tilanteisiin, joissa alkoholia on tarjolla hyvinkin kahdentoista tunnin ajan. Vaikka ei missään vaiheessa olisi vahvassa humalassa, kertyy tissutelusta aika monta alkoholiannosta. Pahaksi onnekseni olen (myös) alkoholin suhteen valikoiva, en nykyään pidä muusta kuin punaviinistä ja cavasta. Tai siis, en ole ikinä pitänyt, mutta aikaisemmin olen raha- yms. syistä juonut jopa kaljaa, jota oikeasti ällöän. Jotkut leikkaavat punkun vahvuutta kolajuomalla, mutta se kuulostaa kyllä aika brutaalilta. Ehkäpä joku hapan marjamehu toimisi?

Sain syntymäpäivälahjaksi John Irwingin Kunnes löydän sinut sekä Aulikki Oksasen Pushkinin hevosen. Vaikka muuton jälkeen uhosinkin, että alan välttää kirjojen haalimista OMAKSI, näkyyhän kirjastokin hitsi ikkunasta, lahjat muodostavat toki poikkeuksen. Harkitsen parhaillaan vakavasti elämäni ensimmäisen fanikirjeen kirjoittamista, kirjoittaisin sen Aulikille.

Lapsuuden leikkikunnailla

Olimme viikonloppuna Porvoossa yötä, koska saimme tädiltäni häälahjaksi hotelliyön Porvoon aikoinaan ainokaisessa hotellissa. Nyttemmin, Porvoon oivallettua turistipotentiaalinsa, hotelleja on enemmänkin (ja kaikki luultavasti viihtyisämpiä kuin tupakanhajulla kyllästetty 70-luvun laatikkohotska). Kyseinen hotelli on sikäli muistorikas paikka, että kävimme siellä aina syntymäpäivänäni syömässä, ensimmäisen kerran jo varmaan parivuotiaana. Ilmeisesti syntyvuosinani lasten ravintolassakäyttämistä ei dissattu samaan tapaan kuin nykyään. Ei silloin tainnut olla lasten omia ruoka-annoksiakaan, eikä ainakaan Porvoossa yhtäkään Happy Meal-mestaa. Olin jo lapsena (tai erityisesti lapsena) kova nolostelemaan ja soimaamaan itseäni, muistan nelivuotiaana, leikkinurkkauksen leluista inspiroituneena menneeni väärään pöytään selittämään jotain mahtavaa juttua ja havahtuneeni ventovieraan perheen hyväntahtoiseen nauruun. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olin silloin niin pieni että olisin aivan hyvin voinut mennäkin selittämään omia aivoituksiani vieraille, siis jos olisin ollut joku muu kuin minä, ja ettei siinä ollut taatusti mitään kummallista eikä noloa. Olin kuitenkin koko syntymäpäiväni ihan mutkalla häpeästä.

Koska meillä oli käytössämme auto, ajelutin L:a ympäri vanhoja huudejani. Lapsuudenkotini laho, vihreä aita oli purettu ja tilalle istutettu pinjoja. Pinjat näyttivät ihan kivoilta (tosin niillä on tapana raiskiintua Suomen talvessa joskus ihan ruskeiksi) mutta lievästi järkyttyneenä huomasin, että ikkunastani näkynyt ihana vaahtera, Viki-hamsterin ja lukuisten akvaariokalojen haudan lempeä varjostaja oli kaadettu. Itse asiassa koko nurmikko oli hävinnyt ja tilalle laitettu laattaa. Jos minulla olisi omakotitalo (mitä ei ole eikä tule, mummonmökki voisi tosin kesäisin olla ihana) pitäisin sen parhaina puolina juuri nurmikko-optiota. No, kaippa laattoja on sitten helpompaa pitää siistinä tai jotain.

Vietimme luonnollisesti suurimman osan ajasta Vanhassa Porvoossa. Jokikadulla on luultavasti aina (ainakin 30 vuotta) sijainnut yhdistetty antiikkiliike-antikvariaatti, josta on ostettu monet tyttökirjat ja vanhanaikaiset postikortit. Kun täytin 13, sain äidiltä lahjaksi kyseisestä liikkeestä ostetut orvokinmuotoiset hopeakorvakorut. Ne sopivat silloin loistavasti Laura Ashley-tyyliini, ja olinkin kovin harmissani onnistuttuani hukkaamaan ne. Onneksi antiikkiliikkeestä löytyi toinen, samanlainen pari. Kun myöhemmin aloin punkahtavaksi hipiksi ja suosin alumiinisia jättirauhanmerkkejä (voi yök) aloin vieroksua pikku orvokkeja, ja ajan saatossa uusikin pari hukkui maailman tuuliin. Elin ilman orvokkeja viitisentoista vuotta, muistellen niitä aina silloin tällöin. Nyt päätin, hetken mielijohteesta kysäistä liikkeestä, löytyisikö orvokkeja vielä kolmas pari. No, löytyihän niitä, mutta "nää on sitten sistat", kuten ikivanha antiikkikauppias varoitti. Kuten kuvaan sopii, meinasin hukata vielä nämä kolmannetkin parit. Hotellihuoneesta lähdettäessä loin ympärilleni yleissilmäyksen, ja koska kaikki tuodut tavarat näyttivät olevan mukana, tsekkasimme ulos. Kun L oli painamassa kytkintä, nousivat käteni kouristuksenomaisesti kiinni korvalehtiini. Kumosin meikkipussini ympäriinsä eikä korviksia löytynyt sieltä, ei liioin lompakon kolikkotaskusta. Pyysin respasta huoneemme avaimen ja huh! pikku orvokit lepäsivät hopeisina hopeanvärisen lampunjalan päällä, jolle olin ne edellisenä iltana huolekkaasti asettanut.

Porvoossa on havaittavissa vähän sama efekti kuin Tallinnassa. Vanhan kaupungin pääkadut ja vanha raatihuoneentori kuhisevat porukkaa, samoin kirkon edusta. Mutta heti poiketessa ensimmäiselle kirkonvieruskujalle tuntee tulleensa johonkin outoon unimaahan, jossa on värikkäitä taloja, pitsi-ikkunoita ja mukulakiviaukioita mutta ei ihmisiä. Joltain sisäpihalta saattaa kuulua vaimeaa ruohonleikkurin ääntä tai koiran haukkua. Viistossa iltapäivävalossa tunnelma on suorastaan de Chiricomainen. Vanhan kaupungin kauneus on myös samalla tavalla jotenkin ällistyttävää kuin Tallinnan, sitä ihmettelee mielessään että näin yhtenäinen alue onkin voinut säilyä, ettei mikään uudistusvimma ole jyrännyt sitä kahdeksankaistaisen moottoritien alle.

Porvoon niin kutsuttu iltaelämä olikin sitten aivan oma lukunsa. Useimmat ruokaravintolat ovat siivottoman kalliita eikä niistä saa välttämättä ollenkaan kasvisruokaa. Olisi ollut kivaa syödä etanaravintola Timbaalin söpöllä terassilla, mutta parikymppiä alkupalasta (koska kasvispääruokaa ei ole) oli liikaa. Söimme siis tylsästi ja turvallisesti keskihintaisessa S-ryhmän ravintolassa, minkäs teet, siellä oli sentään niin monta veggie-vaihtoehtoa että valitsemiseen kului aikaa ja kortilla sai alennusta (pilkkasimme toki itseämme moisesta keskiluokkaisuus-näkökohdasta). Joenrantabaarissa punaviinitilaukseni herätti kanta-asiakkaassa kovasti hilpeyttä ja meitä tuijotettiin ärsyttävästi, tapa jonka muistan omilta Porvoon-ajoiltani, silloin tuijotukseen riitti värikäs huivi tai hennattu tukka. Loppuillan yömyssyt nautimme hotellimme valtavassa, teatterisavun, värivalojen ja tanssihittien täyttämässä discossa ainoina asiakkaina. Katselimme ikkunapöydästä autiota toria ja ihmettelimme, missä kaikki oikein ovat, ehkä kotipihoillaan grillaamassa?

Itse asiassa paras osa Porvoon-reissua oli vierailu Sipoon Nikkilässä, vanhalla mielisairaala-alueella. Puistoisan vehreä Jugend- ja Funkistaloista koostuva alue on nykyään bopojen asuinalueena, pihalla kirmaili onnellisia lapsia ja jackrusselinterrierejä. Talot olivat kerrassaan ihania, niissä oli isoja takorautaparvekkeita ja erkkereitä ja kaikkea aivan huippua. Koin kuitenkin samantyyppisen elämyksen kuin Porvoossakin, ihailin paikan viihtyisyyttä tajuten samalla, etten ikinä haluaisi itse elää näin. Kerrostalossa peltojen keskellä, riippuvaisena yksityisautoista, lähikauppana KKK-market. Ihanuus-puolena Nikkilässä oli myös Artborg 35 -taidekeskuksen Prinsessa Mieli ja puoli valtakuntaa -näyttely, joka esitteli Nikkilän potilaiden taidetta. L Onervan tuijottavat omakuvat oli anonymiteetin takaavista nimetpeittävistä lapuista huolimatta helppo tunnistaa. Näyttelyssä oli paljon hienoja töitä, joista (ainakin kun asian tiesi) välittyi tekijän "hulluus", esimerkiksi tietty, maaninen ja hyvin kirjava ornamenttien käyttö ja siekailematon seksuaalisuus. Monissa töissä näkyi kiehtovasti Nikkilän taideterapeuttina 60-luvulla toimineen Rafael Wardin vaikutus. Monet töistä olivat selkeästi ammattitaiteilijoiden käsialaa, mikä ei sinällään yllätä, hoidettiinhan Nikkilässä myös alkoholisteja. Syyllistymättä kovin pahaan stereotypisointiin voinee väittää viinanpirun olleen taideväen ammattitauti aika mittavissa määrin, suorastaan kuuluneen uskottavaan taide-imitsiin.

Sunnuntaina kävimme vielä Pernajassa, vanhaa harmaakivikirkkoa katsomassa. Agricolantie (ollen tyystin erilainen kuin Agricolankatu) näytti johtavan lähinnä pellolle, joten suuntasimme renaultin nokan kohti kivitalokotikaupunkia.

Lemmestä ja sen hedelmistä

Olin viikonloppuna häissä Tammisaaressa. Juhlat pidettiin sulhasen suvun tiluksilla, paikka oli uskomaton. Kermanvalkea maakartano mäellä, merinäköala, hevosia ja lampaita, tallinylisille hahmoteltu juhlatila. Hirsikattoinen, pitkänomainen ex-heinävarasto sopi uuteen kutsumukseensa loistavasti, seiniin oli ripustettu öljylamppuja, ruiskukat ja päivänkakkarat koristivat pöytiä. Häissä oli mutkattoman maalainen ja samalla kuitenkin hienostunut tunnelma, hääpari sattuu olemaan sekä statukseltaan että ulkoiselta olemukseltaan varsin herraskainen. Erityisesti morsian vaaleansinisessä raakasilkkimekossaan ja helmissään hehkui sellaista viileän saavuttamatonta leidikauneutta jota ei edes osaa kadehtia, kunhan vain ihailee miten joku sitten osaakin olla niin puhtaan skandinaavinen ja hillitty. Pari siviilivihittiin ja kumpikin piti oman nimensä, molemmat seikkoja jotka saivat minut viihtymään häissä, tosin viihdyn häissä aina, mutta en aina voi estää pientä, vinoa hymyä kun muuten kirkossakäymätön pariskunta vannoo uskollisuutta Jumalan kasvojen alla ja kaunisniminen morsian muuttuu mulkkoseksi "koska se on tapana".

Vastanaineina saimme luonnollisesti osaksemme "noh, jokos on pullat uunissa"-painostusta, vaikka yritinkin hälventää odotukset mahdollisesta alkuraskaudesta (onhan häistämme jo yli kuukausi) tempomalla punaviiniä rivakasti (tämä kostautui sunnuntaina, jolloin makasin uikuttaen sängyssä ja luin Antikristan, joka huonoudessaan kyllä sopi raskassoutuiseen krapulapäivään). Vastailimme jälkikasvukysymyksiin mahdollisimman ympäripyöreästi, vaikka tavallaan koko kysely vitutti. Olen aina joskus fantasioinut mykistävästä vastauksesta tyyliin "syöpä on kärventänyt synnytyselimeni" tai "traumaattisesta lapsuudesta johtuen en kykene penetraatioon lainkaan" mutta kohteliaana ihmisenä alan selitellä jotain vasta-alkaneesta urasta (en oikeasti aio mihinkään uraputkeen, olen jo asettanut itselleni ylenemisrajan, katseltuani kuinka pitkää päivää AD:mme tekee, olen todennut ettei mikään palkka tai kunnia ole menetettyjen iltojen arvoista) ja halusta matkustella. Kaikkihan nuo ovat selkeitä tekosyitä, jos tosissamme haluaisimme lapsia, tekisimme niitä vaikka olisin työttömänä tai opiskelija. Vaikka hyvinvointivaltion alasajoa aina manailenkin, on Suomessa nähdäkseni mahdollisuus lisääntyä köyhänäkin, aikaisin poikineet ystäväni ovat olleet taloudellisesti melko tiukoilla, mutta pärjänneet kyllä. Lapsi ei tasapainoiseksi ja yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi kasvaakseen tarvitse tuhannen euron Emmaljunga-rattaita (kuulin viikonloppuna että merkkirattaat maksavat tuon verran, jeesus maria sentään) eikä välttämättä edes omaa huonetta.

Tuohon lapsiasiaan on aina yhtä hankalaa vastata. Olisi helpompaa, jos tietäisi aivan selkeästi, että ei aio hankkia lapsia, tosin silloinkin sen sanominen ääneen olisi luultavasti jotenkin kiusallista. Jotkut perheellistyneet tuntuvat ottavan vapaaehtoisen lapsettomuuden henkilökohtaisena loukkauksena ja heidän perhe-elämäntapansa aliarviointina. Mikä on sekä naurettavaa että aidosti todella pelottavaa ja liittyy joskus taannoin pohtimaani henkiseen kutistumiseen. Jos hyvin pro-vauva-henkilölle alkaa mutista epämääräisiä syitä työstä ja omasta ajasta, saattaa kuulla siekailemattoman "ei kuule kannattais sunkaan kauheasti enää lykätä, kello tikittää"-kehoituksen. Pidän oikeutenani ärsyyntyä tuollaisesta, vaikka en ärtymystäni sen kohteelle kykene näyttämäänkään.

Olen kyllä tässä vauva-asiassakin aika ambivalentti ja päättämätön. Jos L haluaisi lapsia todella kovasti ja propagoisi asian eteen, luultavasti taipuisin piankin ja innostuisinkin vauvantekohommiin. Olen jo kauan sitten tajunnut, ettei minulle tule tulemaan vauvakuumetta vaan lapsenteko tulee olemaan järkijuttu (sikäli kun nyt lisääntymistä voi JÄRJELLÄ perustella hirveästi). Olen viime aikoina mietiskellyt adoptiota, mutta samasta syystä, siksi, etten ole varsinaisesti lapsi-ihminen, en luultavasti ikinä jaksaisi nähdä sitä kohtuutonta ja epäoikeudenmukaiseltakin tuntuvaa odotuttamisprosessia, mikä adoptioon kuuluu. Ja sitäpaitsi, kuulemma adoptiolautakunnalle ei kannata esittää syyksi globaaleja ja eettisiä näkökohtia, vaan se oma, henkilökohtainen ja kaikennielevä lapsenkaipuu on paras perustelu. Enpä usko että lautakunta tykkäisi myöskään perustelusta "en halua kukkani repeävän neljään suuntaan" mikä on yhtenä adoptiota puoltavana näkökohtana käynyt myös mielessäni.

Oikeastaan olisin hirveän tyytyväinen jos voisin julistaa suoralta kädeltä, etten halua lapsia. Mutta en kuitenkaan jotenkin voi, olen nähnyt miten mielettömän onnellisia ihmiset ovat lastensa kanssa puuhaillessa, miten täydellisen kaunis lapsenkeho on, miten sukupolvien ketju täydentyy. Tapasin viikonloppuna myös maailman herttaisimman tummakiharaisen pikku oliivipojan, jonka herkeämätön nappisilmätuijotus ja tomera käsienläpytys hellyyttivät minut melkein visioimaan omaa pienokaista. Vaikka näillä geeneillä pitäisi tummakiharapään saadakseen todella adoptoida lapsi, omalle tulisi luultavasti outiheiskasmaisen vitivalkoinen hampputukka, joka sekin kyllä näyttäisi lapsella aika veikeältä.

Hääparille siteerattiin lukuisia Kahlil Gibran-sitaatteja. Vaikka Gibran on banalisoitu etenkin rakkauden kiteyttäjänä todella tehokkaasti, onnistuivat korvani poimimaan tunnetusta rakkausrunosta omaa rakkausideaaliani aika hyvin kuvaavan vertauksen: Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin. Sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan. Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa. Pohjimmiltani läheisriippuvaisena ihmisenä olen joutunut koulimaan itseäni tietoisesti itsenäiseen ja omilla jaloilla seisovaan suuntaan esimerkiksi näissä rakkausasioissa. Ensimmäisessä pitkässä parisuhteessani olin aika takertuva ja riippuvainen, muistan miten hajosin kun kumppani lähti kolmen yön Viron-reissulle tai ei tullut sovittuna kellonaikana kotiin (silloin ei ollut kännyköitä). Jotkut eksän kaverit pitivät minua pirttihirmuna, vaikka kyse ei ollut niinkään hallinnanhalusta vaan jostain atavistisesta hylkäämisenpelosta. Vaalin noita hylkäämispelkoja joskus edelleenkin, mutta parisuhteessa minusta on tullut varsin luottavainen, koska olen jotenkin perustavanlaatuisesti havainnut, että juuri väärä yhteenkasvaminen ja täydellinen riippuvaisuus toisesta aiheuttavat ennen pitkää parisuhteelle hallaa. Joskus tuntuu, että rakkauden määrän ja syvyyden mittana pidetään sitä, kuinka tiiviisti pariskunta viettää aikaa keskenään. Minulta on joskus juhlissa kysytty, olenko riidoissa mieheni kanssa kun en istu hänen vieressään koko iltaa. Olen vastannut kysymykseen toteamalla että olemme, kiitos vaan, seurustelleet viisi vuotta ja nukumme joka yö yhdessä, kyllä tässä kestää nyt hetkisen erossakin olla. Siksi on hauska kuulla arvovaltaisia sanoja rakkauden itsenäisyys-aspektista häissä, juhlissa joihin liitetään yleensä roppakaupalla pinkkejä hyytelökarkkeja ja "kahdesta on nyt tullut yksi"-hölinää.

Uskoin säätiedotusta ja laitoin päälleni tosi avonaisen hellepaidan. Nyt olen ihan kiusaantunut ja kiskon kaula-aukkoa ylöspäin ja kahvitauolla istun haaveellisesti käsi sydämellä (tissivaon päällä), kuten tietysti tuoreelle rouvalle sopiikin.

Hyviä puolia

Purrrina haastoi minut listaamaan kymmenen hyvää puolta itsestäni. Niitähän kuulkaa riittää!

1. Olen luova. Luovuus on ehdottomasti paras piirteeni. Luovuus manifestoituu lähinnä kuvallisissa asioissa, niin ammatillisesti kuin muutenkin, mutta pidän itseäni myös kielellisesti suhteellisen nokkelana ja taiteellisesti muutenkin aika monilahjakkaana. Tosin en ole missään briljantti, mutta osaan piirtää, kirjoittaa, laulaa ja näytellä varsin mukavasti.

2. Olen hauska ja minulla on kyky nähdä komiikkaa arjessa. Huumorintajuni estää minua usein vaipumasta masennukseen tai itsesääliin, tai ainakin pystyn samalla nauramaan omalle keskiluokkaiselle vatuloimiselleni, kun sitä teen. Saan ihmiset nauramaan jutuillani. Huumorintajuni on myös varsin laaja-alainen ja käytän sen eri puolia eri ihmisten kanssa.

3. Osaan haltioitua ja hurmaantua. Musiikki nostaa minut kosmisille radoille, kauniit talot tekevät onnelliseksi, luonnon kauneus herkistää. Osaan tunnistaa onnelliset hetket ja vaalia niitä. Näen kauneutta yllättävissä paikoissa ja saan siitä iloa.

4. Olen empaattinen. Osaan kuunnella, jaksan kiinnostua, minulle on luullakseni helppo puhua asioista. Elän muiden ihmisten asioissa mukana, jos hyvä ystävä eroaa olen aika pahasti myötähajalla. Olen ystävänä solidaarinen ja lämmin.

5. Minulla on vahva oikeudentaju ja sosiaalinen omatunto. Olen heikompien puolella, kannatan tasa-arvoa, haluan osaltani vähentää kärsimystä. Jokapäiväisessä elämässä tämä manifestoituu lähinnä kasvissyöntinä ja ekologisina kulutusvalintoina, annan myös yleensä spugeille rahaa (nykyään lähes jokapäiväistä kun työmatka kulkee Hesarin poikki).

6. Minulla on tuuhea tukka. Olen muuten hyvin vähäkarvainen ja kalvakka olento, mutta jostain syystä päähän on kertynyt suuret määrät puolikiharaa, karkeaa hiusta. Tukkani on joskus aika hankala ja näyttää tälläkin hetkellä vähän turhan paljon toispuoleiselta leijonanharjalta, mutta pidän sen runsaudesta ja lähes-aito-punapää-hennaväristä.

7. Minulla on itse asiassa aika suuret silmät. Pyöreät, suuret ja samalla vähän vinot. Niiden väri on vaaleansininen, en ehkä itse valitsisi sitä väriä, mutta toisaalta se on aika puhdas ja posliininappimainen sävy.

8. Minulla on esteettistä silmää ja tyylitajua. Olen aina omalla tavallani panostanut pukeutumiseen paljon, sisustusasioissa olen aika tinkimätön. Kotini oli jo parikymppisenä omannäköiseni, punavalkoinen ja harkittu kokonaisuus joka sai ensimmäistä kertaa luonani vierailevat hämmästymään (siihen aikaan jengi asui lähinnä kommuuneissa patjalla). Tämä estetiikanjano tekee minusta kyllä vähän snobin, mutta minkäs teet.

9. Olen kiinnostunut asioista. Pyrin seuraamaan kulttuuria, lukemaan paljon, kehittämään henkistä puoltani. En vietä iltoja sohvalla paskaviihteen parissa vaan harrastan sellaisiakin asioita, jotka eivät aina tunnu kauhean kivalta (kuten saksan opiskelu) mutta tiedän niistä olevan minulle hyötyä, enkä tarkoita hyötyä missään työnsaanti-kontekstissa vaan yleissivistyksen ja itseensätyytyväisyyden kannalta.

10. Olen analyyttinen. Kykenen yleensä näkemään arkielämän ilmiöissä ja tapahtumissa laajemman tason ja keskustelemaan siitä. Osaan myös kirjoittaa auki ajatuksiani. Tämä analyyttisyys koskee myös tunne-elämää, osaan luullakseni melko hyvin sanallistaa kelojani.

Siankärsämö ja Lumis, teissä on niin paljon hyviä puolia että kymmenen kohdan listaamisen luulisi käyvän suit sait!

Maani myyny

Outo suru hyökkää kimppuun aamusta. Vaikka aurinko paistaa, musta sumu tulee mereltä. Luen blogeja ja alan hävetä omaa, omahyväisen sarkastista raportointi-bloggaustani. Luettelen täällä kivoja ja mukavia jutskia ja kerron menneisyydestäni valittuja paloja ja hehkutan väliin, kuinka ihanaa kaikki on. Huomaan jatkuvasti sortuvani samaan ajatusmalliin kuin aina ennenkin, "ajatella Lupiinia vuosi tai kaksi vuotta sitten, olipa silloin paskaa, mutta nyt elän elämäni parasta aikaa." Niin elänkin, kaikki asiat ovat hyvin, miksi siis tärvelen muistojani vähättelemällä menneisyyttäni? Olin vuosi sitten työtön ja siitä äärimmäisen ahdistunut, mutta elämässä oli hyviäkin hetkiä eikä koko elämäni ollut monoliittinen paskakimpale, kuten sitä nyt tapaan katsoa. Tähän onnellisuutta hampaat irvessä-paskaan kuuluu näköjään sekin, että olen deletoinut blogistani ne kaksi kaikkein depressiivisintä kirjoitusta. Mikä on aivan naurettavaa, enhän itse edes usko mihinkään kaikenkattavaan onnenvirtaan, josta poikkeaminen olisi kauhea isku omalle minälle. En ylipäätään halua vastata kysymykseen "oletko onnellinen", etenkin jos minulta odotetaan ehdotonta vastausta "no tottahan toki". Olen onnellinen päivittäin, mutta lähes päivittäin myös surullinen, vihainen, kyyninen, pettynyt itseeni, armoton. En näe mielekkäänä tavoitella jotain nautamaista muumimamma-hymistely-onnea. Maailma on paha paikka ja ihmiset susia toisilleen, katsokaa vaikka mitä tapahtuu Venäjällä. Vaikka on sekin naurettavaa, että kieltäytyy olemasta onnellinen, koska maailmassa on niin paljon kärsimystä. En usko olevan esimerkiksi maailmanparantamisen kannalta kovin hedelmällistä olla jatkuvasti masentunut ja tuhoa aavisteleva.

Samalla kun elämäni muuttui normatiivisin mittarein hyväksi elämäksi (eli sain työpaikan, joka ei edustanut minulle pelkkää rahanansaintaa vaan myös sosiaalista hyväksyttävyyttä, kelpaavuutta vanhempien silmissä ja epävarmuuden katoamista) olen ilmeisesti pitänyt velvollisuutenani kirjoittaa blogissani lähinnä iloisista asioista, angstini ovat korkeintaan käsitelleet omaa juoruämmyyttäni tai sitä, miten ihmiset tupeksivat ruuhkametroissa. Kadehdin ja ihailen esimerkiksi Sirenin rohkeutta kirjoittaa syömisen vaikeudesta, asia on omassakin elämässäni päivittäin läsnä mutta en enää jotenkin uskalla kirjoittaa siitä, jotenkin tuntuu, että kaikki olettivat että ongelma katoaa sillä, että sanon sen ääneen, minäkin kuvittelin niin, ja huomaan olevani äärimmäisen neuroottinen myös sen suhteen, etten vain anna kellekään mahdollisuutta sosiaalipornoon. Huumorintajuni saattaa syömishäiriöistä keskustellessa katketa täysin yllättäen ja olen myös luonnollisesti hyvin paranoidi ja kyräilevä. Ja sitten toisaalta, en oikein haluaisi kategorisoida itseäni mihinkään häiriöön, koska se tuntuisi toisaalta sekä vastuunsiirrolta että oman itsekurin puutteen glorifioimiselta sairauden nimellä. Ja mikä hemmetti itse asiassa siinäkin on, että kaikesta pitää leipoja jotain maailmanluokan issueita? Työni ei ole niin haastavaa ettenkö voisi päivittäin käydä tätäkin pingis-ottelua pääni sisällä, enkä kuitenkaan oikein etene mihinkään lopputulokseen. Haluaisin kyllä mennä terapiaan, taidan jo kuulua siihen sukupolveen jolle terapiassakäynti ei ole häpeä (vaan pikemminkin meriitti, olenhan niin Älykäs, että Kärsin enkä lallattele menemään päivästä toiseen, toisin kuin Tyhmät ihmiset) mutta en oikeastaan vieläkään jaksa tehdä asian eteen mitään, kun elämäni nyt kuitenkin on ihan sairaan hyvääkin. Vaikka toisaalta, ehkä juuri siksi, että minulla menee nyt "liian hyvin" (olen yllättänyt itseni tästä ajatuksesta useammankin kerran, että nyt kaikki on liian hyvää elikkä kohta kaikki sortuu) ja että kanavoin tätä liianhyvinmenemistä esimerkiksi järjettömiin sairauspelkoihin (Berliinissä heräsin useampana yönä vakuuttuneena siitä, että olen sokeutunut tai halvaantunut) enkä meinaa saada unta koska uskon saavani aivoverenvuodon yöllä. Ja että kun L sekaantuu sanoissaan tai Nassu valittelee päänsärkyä, alan epäillä että heillä on aivokasvain.

Totuusleikissä Lumis sanoi, että olen liian armoton itselleni. Tavallaan se on ihan totta, mutta toisaalta ajattelen aivan päinvastoin, että olen itselleni aivan liian salliva enkä vaadi itseltäni tarpeeksi. Jos OIKEASTI katsoisin itseäni silmiin, minun pitäisi olla vielä paljon armottomampi. En taatusti ole hyvä näin, olen keskinkertainen, moraaliton, falski ja laiska. Keskinkertaisuus on toisaalta kai ihan hyvä juttu, en osaa edes vakavissani masentua koska olen siihen liian pöljä ja tyytyvä.

Oikeasti tämä angsti johtuu pitkälti siitä, että pelkään irrationaalisesti, ettei kukaan tule synttäreilleni. Elän tämän tyhmän vatkauksen kanssa aina, kun bilekutsut on lähetetty. Ehdin jo ärähtää yhdelle ystävälleni, joka valitteli menevänsä osaksi iltaa jonkun tutun hääbileisiin (ai mielummin ku mun synttäreille!!) vaikka tiedän hänen olevan suorastaan maanisen bilehain, joka ei ikinä ole koko iltaa samassa paikassa vaan sukkuloi supersosiaalisena eri bileissä. Juhlissa jotenkin kiteytyy se lapsuuteen pohjaava hylättyyden pelko, aina muistaa sen Kallion lukion kirjalisen ilmaisun tunnilla ääneen luetun tositarinan tytöstä, jonka synttäreille ei tullut ketään. Pöytä oli katettu kukkuroilleen herkkuja ja jokaisen lautasella oli pieni vastalahja, eikä kukaan tullut. Olen aina ennen bileitä se pikkutyttö ja Fucking Åmalin Agnes. Ja silti, synttäribileeni ovat aina olleet hauskoja ja ihmisiä on riittänyt, vaikka olenkin etukäteen ahdistunut ja säälitellyt itseäni. Olen näihin bileisiin kutsunut myös vähän tuntemattomampia ihmisiä ja jotenkin tunteen tasolla pelkään ylittäneeni valtuuteni, röyhkeä tulokas yrittää mukamas bondata jonkun tiiviin ystäväpiirin kanssa tajuamatta että niitä ei kiinnosta. Hassua, miten sitä elää jossain mielessä vieläkin ala-asteen pihalla, jännittäen ja tulkiten sosiaalisia kuvioita, peläten tunkeilevansa. Ja kuinka epäcoolilta näiden ajatusten kirjoittaminen tuntuukaan! Oikeastihan pitäisi olla niin itseriittoinen, ettei tarvitse muiden hyväksyntää vaan kulkee tukka leiskuen omia polkujaan. Vaikka olen kyllä huomannut, että nämä tukanleiskauttelijat kaipaavat hyväksyntää hekin, ja että olemme kaikki samalla sosiaalisen epävarmuuden pelikentällä, ja että viileys ja pidättyvyys on usein silkkaa pelkoa, kuten myös mekastava äänekkyys ja porukanviihdyttäminen.

Argh. Olen lievässä krapulassa eilisen 500 kiloa lihaa-keikan jäljiltä, maha kärvistelee kahvista ja sitä rataa. Angstini on siis myös kemiallista. Voisin ehkä mennä syömään lautasmallin mukaan ja ajatella kivoja juttuja, kuten häihin ostettavaa omenapuuta ja sitä, minkä käsityön alottaisin.

Totuusleikkiä lasikuistilla

Olimme viikonloppuna Nassun kanssa Vihdissä, Lumiksen suvun tiluksilla, Suomi-postikorttimaisemissa. Tarkoitus oli mennä poimimaan marjoja. Huolehdin etukäteen siitä, että "montakohan ämpäriä sitä pitäisi varata" mutta loppujen lopuksi saaliini mahtui pakasterasiaan. Keräsimme nimittäin pelkkää vadelmaa, sitä löytyi hakkuuaukealta hyvin, mutta koska kukaan meistä ei ole oikeastaan marjastajatyyppiä ja koska vadelmia tulee huhmittua suuhun kerätessä, ei kenenkään saalis ollut erityisen runsas. Mutta vadelmat ovat noin ylipäätäänkin niin luksusta, että suuri saalis saattaisi hämärtää niiden arvostusta, pienempää määrää kohtelee kunnioittavammin (eikä esimerkiksi tee niistä mitään, mikä voisi mennä pieleen). Pakastin omani (lykkäsin sen ainokaisen pakasterasian pakastimeen) ja aion tarjoilla sukulaissynttärikakun päällä.

Keskustelimme marjoja kerätessä luontosuhteestamme. Suurin osa Lumiksen sukua on kasvitieteilijöitä ja suhtautuu luontoon varsin pragmaattisesti ja hyödyntäen. Eräskin Lumiksen lähisukulainen oli lentänyt Lappiin ensisijaisesti hillanpoimintatarkoituksessa. Lumis sanoi oman luontosuhteensa olevan ekologis-spirituaalinen, mistä näkökulmasta mustikanpoiminta voi ehkä olla ihan hauskaa mutta ei kovin olennaista. Oivalsin keskustellessamme taas, miten paljon luontoharrastus ja toisaalta ympäristöaktivismi muokkaavat omaa luontosuhdetta. Itse en ole koskaan ollut ensisijaisesti luontotyyppi ehkä juuri siksi, että en ole kiinnostunut lapinvaelluksista tai jäkäläntunnistamisesta. Teininä kävin Luonto-Liiton leirillä Benkussa, jossa oli valtavan kivaa ja oivalsin, etten ole tämän maailman ainoa 12-vuotias hippi. Yritin Porvoossakin vähän harrastella luontoa, osallistuin esimerkiksi linturetkelle, mutta en ikinä täysin tavoittanut jutun clouta. Lintujen merkkaaminen vihkoon vaikutti jotenkin täysin absurdilta, vähän kuten autojen rekisterinumerojen keräily. Jossain vaiheessa harkitsin jopa liittymistä 4H-kerhoon, kunnes oivalsin sen liittyvän jotenkin keskustapuolueeseen, mikä ei tenihipin arvoihin soveltunut. Helsinkiin muuttaessa maailmanparannusintressini suuntautuivatkin sitten anarkismiin ja myöhemmin globalisaatiokritiikkiin, jotka omalta osaltaan sisälsivät ekologisia painotuksia. Eläinaktivismiin en oikein ikinä lämmennyt, olen kuitenkin jo nuoresta asti ollut kukkahattutäti joka ei diggaile sabotaasia eikä kaljupäitä jotka syyllistävät fetansyönnistä.

Luonto-liitosta virtasi jossain vaiheessa porukkaa eläinaktivistien ja anarkistien leireihin. Muistan siitä virinneen tiukkaakin debattia, vanhan koulun Luonto-liittolaiset olivat monasti juuri niitä jäkäläntutkijoita, jotka halusivat syödä meetvurstiaan rauhassa. Tässä kirjoittaessa muistin toimineeni joskus hyvinkin aktiivisena Maan Ystävissä, taisin olla jopa jossain Helsingin paikallisjaoston hallituksessa (noita nakkeja kuului haalia parikymppisenä hirveästi ja valittaa sitten kuinka stressaantunut on). Maan Ystävät oli siihen aikaan arvopohjaltaan suhteellisen laaja ympäristöjärjestö, joukossa oli niin kukkaterapia-hörhöjä kuin fanaattisia moottoritienvastustajiakin. Jollain Maan Ystävien juhannusleirillä, tympäännyttyäni muiden raggareiden kanssa kuunnellaan yhdessä kosmoksen viestejä-hölinään vedin lärvit ja yritin kantaa jonkun makuupussissa nukkuneen piruparan "yöuinnille". Suunnilleen sama tapahtui Ecotopia-leirillä, tosin silloin olin jo liian vanha ja viisas rekkuloimaan aktiivisesti, kunhan naureskelin taikahipeille ja värjöttelin Nassun kanssa läpimärässä teltassa.

Koska vietimme Vihdissä myös Lumiksen syntymäpäivää (nyt on se aika vuodesta, kun olemme pari viikkoa samanikäiset) korkkasimme luomu-cavan. Sen irroittamin kielenkannoin Lumis ehdotti totuusleikkiä, eli sellaista että kaksi puhuu kolmannesta läsnäolijasta kuten hän ei olisi paikalla. Eikä saa loukkaantua, vaikka tulisi jotain kritiikkiäkin, koska kaikki tapahtuu hyvässä hengessä. Idea oli itse asiassa aivan loistava, vaikka olikin vaikeaa sanoa yhtään mitään kriittistä kahdesta niin mahtavasta ihmisestä. Nassun kanssa meillä on suhde, jossa ei ikinä kaihdeta minkään sanomista, mutta Lumiksen kanssa olemme toisiamme kohtaan varovaisia, vältämme yleensä kritiikin antamista, ehkäpä siksi, että olemme molemmat aika herkkiä ja helposti syyllistyviä. Nyt pystyimme kuitenkin sanomaan myös sellaista, mitä ei normaalisti tulisi käsiteltyä ja kaikille jäi selvästi puhdas ja entistäkin läheisempi olo. Kuuntelimme läppäriltä virolaista punkkia, 29 kynttilää paloi ja lasikuistin ikkunasta näkyi järvimaisema. Ja taivaalla tähdenlentoja.

Lähestyvä syksy tekee olon levottomaksi. Kuten monelle, minullekin alkusyksy on se oikea vuodenvaihde, etenkin kun syntymäpäivänikin on elokuun lopussa. Surffaan työväenopiston kursseja ja Juhlaviikkoja. Haluaisin aloittaa metalligrafiikan teon, olen toistaiseksi vähän kyllästynyt öljyväreihin ja vastaavaan. Kaipaan kuitenkin pikselinviilauksen vastapainoksi jotain konkreettista käsillätehtävää, sellaista, jossa virheiden kanssa täytyy tulla toimeen ja kääntää ne voitoksi, koska mitään edit undo-toimintoa ei ole olemassa.