Nuoriso on hanurista eli hurjat kabareejuhlat

Töissä on edelleen aika mielipuolista, flunssaviikatemies kulkee huoneesta toiseen ja hipoo jo omaakin kurkkua. Tavallaan tervehtisin kipeyttä ilolla, saisin luvan kanssa hiljentyä hetkeksi, mutta nyt on oikeasti tilanne, jolloin ei parane sairastua. Yritän kuitenkin tehdä asioita pois alta uumoillen kipeytymisen väistämättömyyttä, mutta kuten tunnettua, työ ei lopu tekemällä. Yritän kuitenkin muistaa, että työ on vain työtä ja olla rispektaamatta mitään sairaana työskentelyä tai kahdentoista tunnin työpäiviä. Suhtautumisessa työaikoihin näkee kyllä sukupolvien eron; aina kun päivittelen äidilleni työn määrää, hän sanoo saman: "ole tyytyväinen, että sinulla on töitä". Niin olenkin, tietenkin, enemmän kuin tyytyväinen, mutta en kuitenkaan aio uhrata vapaa-aikaani tai terveyttäni sille. Firmassamme, joka on firma-kontekstissa selkeästi hyvisfirma, maksetaan ylityöt vapaana. Mielestäni ratkaisu on loistava, aika on korvaamatonta, raha ei määritelmällisestikään ole. Äidistä ratkaisu on huono, joten provosoidakseni ylistän menettelyä joskus ihan kiusallani, tukiakseni äidin ikiaikaista mielikuvaa minusta laiskana työnvieroksujana. Mitä olenkin, mutta en selvästikään sen enempää kuin (äitiä lukuunottamatta) ihmiset keskimäärin.

Mutta oih, kestän rankan arjen ja karhean kurkun muistelemalla viime viikonloppua, huimia kabaree-bileitämme! Koska isännöitsijän mukaan talossamme saa hipata vain kerran (rohkenen epäillä) päätimme yhdistää tuparit ja 30-vuotispäiväni, ja niistä tulikin aika ylittämättömän hauskat. Vieraita oli tupa täynnä, vanhoja ja uusia ystäviä, mitä mielikuvituksellisimpiin kostuumeihin sonnustautuneina. Kissa oli kaikista höyhenpuuhkista aivan liekeissä ja taisi aiheuttaa muutaman verinaarmunkin. Juhlissa esiintyi jo perinteeksi muodostunut Aino ja Aina Akti-tyttöduo. Lumis oli sanoittanut muutamia lauluja uudelleen, kuten Minä soitan harmonikkaa tilanteeseen sopivilla Nuoriso on hanurista -lyrixeillä. Toki vanhoja pornolauluhittejäkin vedettiin, kertosäe "siellä juotiin, siellä nussittiin" on luupannut päässäni enemmän ja vähemmän aktiivisesti polttareistani asti, nyt taas aktiivisemmin. Yksi syy, miksi rakastan teemabileitä ja naamiaisia on roolipukujen vaikutus niiden kantajaan. Kabareehörhelöissä on mahdotonta jännittää, kuten varmaan myös nunnapuvussa olisi (eräs kaverini pukeutui aikoinaan viimeisillään raskaana nunnaksi naamiaisiin, kontrasti oli kerrassaan hulvaton). Varhain aamulla, Nassun ja L:n siskon kanssa heittelimme vielä lapsuuden toppaleluani, kunnes se tippui ainoaan yli jääneeseen ruokaan, hieman liian tuliseksi maustettuun kurpitsakeittoon (joka kyllä toppakissauitosta huolimatta nautittiin seuraavan päivän krapulanälkään).

Seuraavana aamuna olo ei ollutkaan enää niin hehkeä, tosin olin onnistunut nukkumaan kauneuspilkuton poski tyynyä vasten ja heräsin toispuoleisesti lähes koskemattoman näköisenä. Lattia (ja rappu) tulvehti eri värisiä höyheniä eikä puhtaita laseja ollut missään. Vietin suuren osan päivää makaamalla lattialla ja kikattelemalla dagen efter-hysteriassa edelliselle illalle.

Niitä näitä, kurpitsanpäitä

Töissä on ollut poikkeuksellisen rankkaa. En ole ehtinyt edes nettailla (hävytöntä riistoa, taidan kohta ottaa Purrrinan neuvosta vaarin ja kääntyä liiton puoleen tässä asiassa ;) paitsi vähän Facebookia (koukuttavista koukuttavin) ja Flickriä. Löysin pitkällisten, jo osin luovutettujen etsintöjen seurauksena pikkukameramme laturin, joten voin taas snapshottailla työmatkoilla, oi onnea. Vaikka aamulla olin oikeasti lähellä itkuun purskahtamista kaiken päällekaatuvan työn takia, jo iltapäivällä alkoi ottaa tilaa sellainen hysteerinen euforiakikatus, samanlainen kuin teininä, kun yökyläkaverilla keksittiin ruveta leipomaan sämpylöitä keskellä yötä ja lopulta ei pysytty edes pystyssä kun kaikki mahdollinen (esimerkiksi spekulaatio siitä, mitkä ovat ne perustelut, joilla mies päättää kummassa lahkeessa säilyttää penistään ja osaavatko räätälit varautua tähän) kikatutti niin vallan mahdottomasti. Kotimatkalla noudin kaksi kehystettyä grafiikanlehteä Hesarin taidekehystämöstä ja äimistelin taas kerran sitä geografisen ja sosiaalisen notkahduksen kombinaatiota, joka kyseisellä kadulla vallitsee. Menitpä korttelin suuntaan taikka toiseen, on meno heti ihan kaupunki-normaalia, mutta Hesarilla törmää vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta mitä hämmästyttävimpiin ihmiskohtaloihin, kuten suunnattoman ylipainoiseen, kepeillä kulkevaan romanipoikaan joka juo mehua tölkistä katukivellä istuen ja ex-neukku-pakolaiseen joka vokottelee huonolla suomella käreä-äänistä itseäni nuorempaa spurgunaista. Kun katselin kauniiden kaksoisportaiden yläpäässä rementävää kännikalalaumaa, Franzenia takanaan, mieleeni tuli etsimättä ajatus "näyttelijät väärässä lavastuksessa". Hesarin art deco-tyylikkyys on aina yhtä hämmentävässä ristiriidassa sillä tallaaviin ihmisiin nähden. Vaikka tarkastelenkin Hesarin sutinaa huvittuneen antropologisesta näkökulmasta, en sinänsä disauta meininkiä. Se, ettei minusta tullut spurgua tai nistiä on silkkaa hyvää tuuria. Tiedän minua fiksumpia ja lahjakkaampia ihmisiä jotka ovat syystä taikka toisesta syrjäytyneet sille toiselle puolelle, osa niistä joiden kanssa teininä paransin maailmaa heiluu nyt Hesarilla kuoppaposkisina ja ruskeahampaisina, tuntematta minua.

Hesarin Alepassa oli nuori mies, selvinpäin ja tuulipuvussa (eli sporttinen, päättelin heti, Kalliossa tuulipuku ehkä oikeasti viittaakin siihen että on tulossa lenkiltä eikä siihen, että pukeutuu siihen aina vapaa-ajallaan) kysellen äänekkäästi kassa-myyjältä partaterien ominaisuuksia. Tyyppi melttosi kovaan ääneen joistain power-teristä ja kertoi ostaneensa niitä hiljattain ja pohti, sopivatko ne siihen ja siihen välineeseen. Itseäni läppä huvitti koska olin jo pakkaamassa ostoksiani, mutta hemmon takana olevat tyypit puhahtelivat ja vaihtoivat jalkaa. Nuori mies ei selvästikään ollut kännissä tai aineissa, kunhan nyt halusi selvittää tämän partakoneenterä-asian oikein perusteellisesti, piittaamatta siitä, kuinka paljon asia muita kiinnosti. Olen nähnyt vastaavanlaisia tyyppejä aiemminkin, tyyppejä joiden "ongelma" on ehkä täysin kehittymätön sosiaalinen lukutaito. Tuollainen omien, muita kiinnostamattomien detaljien kailottaminen liittyy myös besserwisseriyteen. Joskus sitä joutuu tilanteisiin, jossa alkaa lopulta säännöstellä sanomisiaan jopa täydelliseen mykistymiseen asti, koska kaikki kommentit tyyliin "ompa hyvää raparperipiirakkaa" tai "kävin peruskoulun Porvoossa" saattavat johtaa massiiviseen esitelmöintioperaatioon, jossa käsitellään niin oksaalihapot kuin sosiaaliset kerrostumatkin (molemmat mielenkiintoisia aiheita, mutta ei silloin kun niitä seuraa kuten katsoja näyttelijän monologia, vailla mahdollisuutta interaktioon). Tavallaan tunnen myötätuntoa sosiaalisesti pihalla olevia kohtaan, toisaalta pidän omien asioiden tai nippelitiedon jaarittelua myös itsekkäänä. Tunsin aikoinaan hyväsydämisen ja fiksun miehen, jolla oli suunnattoman rasittava tapa alkaa esitelmöidä aivan kaikesta. Aluksi sitä yritti olla kohtelias ja kuunnella, lopulta vaan päätti, että hitto vie, jos tuo ei suostu noudattamaan kommunikaation sääntöjä, ei minunkaan pidä, ja häippäsi vedoten veskihätään tai vastaavaan. Harmillisinta on, että tällaisiin puhemiehiin on aika vaikeaa kiintyä, koska koko suhde pelaa esiintyjä-yleisö-tasolla.

Elämään on mahtunut toki pääosin sosiaalisesti erittäin tyydyttäviä tapahtumia. Viime viikonloppuna tapasin vanhan ystäväni, joka valokuvasi häämme. Olemme tunteneet teini-iän aktivistiajoista saakka, myöhemmin etäännyimme pikkuhiljaa, kuten usein käy kun toinen muuttaa pois pääkaupunkiseudulta ja omaksuu uuden skenen. Oli tavattoman mukavaa tavata ja erityisesti huomata, ettei yhteys ole kadonnut mihinkään, juttelimme heti kuin vanhat tutut. Elämä on myös johdatellut meidät aika samantyyppiselle alalle ja muutenkin, olemme jotenkin kasvaneet toisiamme kohden, vaikkemme ole yhteyttä pitäneetkään.

Eilen olin kylässä naapurilla, korkeassa pesässä josta näkyy tuomiokirkko. Veloena on varsinainen viljelijä, erilajiset, muhkeat kurpitsat pönöttivät nurkissa kuin joku tonttukansa, valkosipulilettejä roikkui kirjahyllystä ja feta-kurpitsakeitto tuoksui. Paikalla oli toki myös Tonsatti, jota en muista aikaisemmin pienessä seurueessa tavanneeni, sekä Viive. Puhuimme "ura"valintojen monimutkaisuudesta, kissoista ja pelakuista. Sain vierailulta muutakin kuin kultaverkkokassiin taltutetun jättikurpitsan, sain seesteistä ajatustenvaihtoa, naurua, silityksenmuotoisen kissanvatsan.

MItä televisiosta tulee?

Tässä taannoin selvisi, että koska talossamme on kaapeli, ei televisio pimentynytkään ilman digiboksia vielä, vaan vasta puolen vuoden päästä. Pidin digiboksittomuutta hyvänä pakkokannustimena luopua töllöstä, mutta nyt, armonaikaa saaneena olen taas vähän päättämätön. Videot lähetin vintille tasan siksi, että johtojen kanssa pulaaminen alkoi ärsyttää (niitä on noin miljoona muutenkin, eri värisiä ja sikarumia). Audiovisuaalisesta viihteestä dvd-muodossa voimme nauttia tietsikan kautta. Vieroksun muutenkin kaikkea kodinteknologiaa ihan mukavuus- ja estetiikkasyistä, en haluaisi muuttaa kotiani piippaavaksi sähköpääkeskukseksi. Toisaalta haluan tietysti toimivan nettiyhteyden ja oikuttelemattoman pesukoneen, mutta ilman vaivaa. Seurusteluun taipuvaisena olen vielä aina onnistunut välttämään kaikki kytkemis- ja säätämishommat. Asuin vuosikaudet videoiden kanssa, joilla ei voinut nauhoittaa, koska olin hukannut jonkun piuhan muutossa enkä jaksanut selvittää mistä sellaisen saisi ja millainen sen pitäisi olla.

Olen jo pitkään hiukan nolostellut television omistamista. Puolustaudun sillä, että se on pieni eikä kovin keskeisellä paikalla eikä taatusti mäikää päällä itsekseen (tämä taitaa olla sukupolvikysymys, vanhempieni kotona kaksiossa on kaksi töllöä ja useimmiten kumpikin päällä, tietysti eri kanavilla että kakofonia olisi mahdollisimman suuri) koko iltaa. Päätin taannoin tietoisesti, etten ala seurata uusia tv-sarjoja. Mikäli sarja osoittautuu hyväksi (kuten viime vuonna loppunut Mullan alla, aivan käsittämättömän taidokas draama) sen saa ennen pitkää dvd:llä. Juuri mainittua Mullan allaa sai kirjastostakin, viime syksynä ollessani surullinen saatoin katsoa sitä viisikin jaksoa putkeen, harvan teeveesarjan loppujaksoa katsoessa olen myöskään itkenyt niin paljon. Hassua kyllä, ainoa tv-sarja jota nykyään katson, Simpsonit, löytyy meiltä osin myös dvd:ltä. Simpsonit oli syy joka taivutti televisiovihaaja L:n töllön ääreen. Itse nauran hartaasti myös South Parkille (etenkin Cartmanille) mutta sitä ei ole tietääkseni tullut pitkään aikaan.

Periaatteessa katson teeveestä myös laatudokumentteja, mutta en yleensä ikinä havahdu huomaamaan niitä ennen kuin seuraavana päivänä. Toisaalta ei se kyllä harmita, kokisin ahdistavaksi elää television ehdoilla siinäkään määrin. Vanhemmilla on kahden television lisäksi kaikki tallentavat pelit ja vehkeet, voin aina kääntyä heidän puoleensa jos teeveestä tulee jotain aivan vastustamatonta. Kuten häitteni aattona esitetty Polanskin Katkera kuu, jonka pyysin nauhoitettavaksi etten a) valvoisi kahteen sitä katsomassa ja b) tärvelisi nuoren morsion lemmentunteita niin kyynisellä stoorilla (katsoin sen melkein loppuun kuitenkin, häät jännittivät sen verran että suurin osa luonnollisista tarpeista oli vähän katkolla joka tapauksessa).

Uutisia en ole oikein ikinä osannut katsoa teeveestä. Ehkä siksi, että tosiaan miellän telkun viihdytysmasiinaksi enkä tiedonantajaksi, lehdet ja kaikkein eniten netti ovat uutisia varten. Uutistenkatsomattomuuteen saattaa liittyä jotain varhaista vastarintaa, taannoin mainitsemani lapsinero-lapsuudenystävä katsoi suunnilleen kolmevuotiaasta asti puoli yhdeksän uutiset ja järkyttyi kun en katsonut niitä vielä tokalla luokallakaan! Olen vasta aikuisena tajunnut, että ystäväni vaikutti niin briljantilta osin kasvatuksensa takia, häntä ei oikeastaan ikinä oltu kohdeltu lapsena. Ystävä on toki aikuisenakin välkky kuin mikä (tosin emme ole tavanneet pariin vuoteen koska hän majailee tiettävästi luostarissa) mutta kuitenkin samalla tasolla, keskusteluyhteyden päässä eikä jossain älyn ja sivistyksen lasivuorella.

Otsikko velvoittaa takaisin sivuraiteelta, televisioon. Toinen lempiohjelmani kaikessa raivostuttavuudessaan on Sinkkuelämää. Olen ikään kuin legitimoinut hömpästä pitämiseni sillä, että viisas Lumiskin fanittaa Sinkkuelämää ja sitäpaitsi kyseinen sarja sisältää useita tulokulmamahdollisuuksia. Sitä voi tarkastella feministisestä näkökulmasta, ajankuvana, muotien ja trendien luojana tai yleisenä ihmissuhdesoppana. Katsoessani itse Sinkkuelämää ikään kuin karsin sen päältä kosmetiikan, muotivaatteet ja päähenkilöiden äärimmilleen piukoitetut kropat sekä hippaavan lifestylen ja katson sitä tasapainotteluna aikuistumisodotuksien ja ura-rakkaus-ystävyys-valintojen välillä. Joitakin feministejä kuulemma ärsytti se, että sinkkuutta ylistävä sarja päättyi päähenkilöiden vakiintumiseen, mutta itse pidin siitä, erityisesti piinkovan seksi-samanthan aidosta rakastumisesta nuoreen mieheen ja täydellisyyttä tavoittelevan Charlotten suhteesta (hollywoodilaisittain) ruman tavishepun kanssa. En nähnyt henkilöiden luopuvan muusta kuin defensseistään. Juuri sarjan näennäisen keveyden alla piilevissä viisauksissa on sen oivaltavuus. Sama monitahoisuus viehättää minua myös Simpsoneissa, sitä voi katsella niin hauskana cartoonsina kuin yhteiskuntakritiikkinäkin.

Yle teemalta tulisi tänään uruguaylainen elokuva Whiskey eli Hymyä huuleen, jota esitettiin R&A:ssa pari vuotta sitten. Elokuva oli varsinainen pieni helmi, sen hiljaisuudessa ja verkkaisuudessa oli jotain hyvin kaurismäkeläistä. Joutunen taas turvautumaan vanhempien tallentavaan digiboksiin ja hyväntahtoisuuteen.

Syitä pitää Kalliosta

Kävin töiden jälkeen Hakaniemen Sokoksessa ostelemassa välttämättömyyksiä. Koin vaateosastolla herätyksen; en enää ikinä osta halpisvaatteita. Kyseisen ketjun valikoimiin oli tullut ekologisia reilun kaupan trikoovaatteita sekä Nanson ekopuuvillahameita, joista jälkimmäiseen investoin. Ensin viisikymppiä hameesta tuntui isolta rahalta, mutta sitten pysähdyin miettimään sitä ristiriitaa, joka vallitsee rahallisesti kevyemmän ja painavamman tuotteen jättämän ekologisen ja eettisen varjon välillä. Totesin, että näin palkkaanauttivana ja myös tyylinsä aikaa sitten vakiinnuttaneena ihmisenä lyhytnäköistä investoida halpatuontiketjujen retkuihin. Kokemukseen vaikutti myös päälläni ollut kymmenen euron Berliinin-hame (ihan samanlainen mitä myydään Hakaniemen markkinoilla samaan hintaan), johon noin viiden käyttökerran ja yhden pesun jälkeen on kasvanut tuima nyppyvana kohtaan, jossa laukku hiertää sitä. Sovitin (itseironisesti naureskellen) myös "toimistopaitaa" (joku uusi innovaatio) jota ei selvästikään ole suunniteltu ihmiselle, jolla on povi. Mukaani lähti siis kasa mustia sukkia ja ekolooginen, siankärsämö/koiranputkikuvioinen puolihame.

Totesin ehkä joidenkin mittapuiden mukaan aidosti kasvaneeni ihmisenä ja kuluttajana, huomasin nimittäin inhoavani shoppailua. Sovittelin kenkiä ja meinasin jo ostaa tylsät ja tyhmät kävelykengät vain siksi, että pääsisin eroon koko kengänostoprosessista (olen lapsesta asti vihannut erityisesti kenkien ostamista vaikka toisaalta pidänkin kengistä) mutta päätin kuitenkin, että ansaitsen mieluiset jalkineet vaikka se vaatisikin lisä-efforttia. Shoppailu kirpputoreilla ja antiikkiliikkeissä on sen sijaan ihanaa, niissä ihmiselle suodaan löytämisen ja uniikkius-illuusion ilo. Tästä on tuoretta kokemusta, teimme eilen investoinnin ostamalla ihanan, puuleikkauksin koristellun vaatekaapin Fasaani-antiikista. Jotta en vaikuttaisi aivan bopolta, korostan, että ns antiikki ei (kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut) ole sen kalliimpaa kuin uusi, usein päin vastoin. Ja toisin kuin useimmat uudet tavarat, vanha tavara kestää.

Kävimme tänään katsomassa ilotulituksen SM-kisoja. Se, että kisat järjestettiin Töölönlahdella selvisi minulle vasta alkuillasta ja innoitti vierailuun paraatipaikalla, Säästöpankinrannassa. Menomatkalla törmäsimme Lumikseen ja tulomatkalla ystäväpariskuntaan, joiden kanssa kävimme yksillä (oikeasti vain yksillä) Kallion seurahuoneella. Siunattu tupakkalaki, pitää omankin viinpäätupakoinnin aisoissa. Ilotulitus oli komea, kulta-kupari-timanttisadetta ja pinkkejä sydämiä. Ja kännikalojen mökellystä toki, mutta mikäs siinä, mökellys vaan kuuluu kaupunkiin. Matkalla bongasimme Ihantolan (kun yritän google-linkittää Ihantolaa, on koko linkityshomma Igglon saastuttama tai vie omaan blogiini, mutta einveis se kaikkein somin jugend-talo Kalliossa paloasemaa vastapäätä) satavuotisjuhlien ilmoituksia, jossa ainakin itse aion piipahtaa , tosin samana päivänä on vanhempieni kotitalon satavuostisjuhla, johon myös ajattelin ehtiä. Seurahuoneelta hipsimmekin sitten kotiin, taivastellen matkalla sitä, kuinka lähellä kaikki taas asuvatkaan, melkein näköyhteydellä.

Huomasimme kissassa uuden taidon: kun ravistelee kuivaruokapurkkia, se ravistelee häntäänsä samaan tahtiin. Sirkuskisu!

Esim sosiaalisuudesta

Intoudun paljon pohdituttaneeseen aiheeseen kun sekä Veloenassa että Pagistaanissa on kirjoitettu siitä. Ennen kuin paljastan, mistä SIITÄ (ellette jo ole ehtineet klikata linkkejä tai päätellä asiaa otsikosta) näen aiheelliseksi pohtia sitä, miten bloggaajaan pitäisi viitata. Kirjoitin nimittäin ensin "Veloena ja Pagisija kirjoittivat" mutta sitten ajattelin erityisesti Pagistaanin viittaavan paikkaan, josta kirjoitukset tulevat. Kun tapasin Veloenan ensimmäistä kertaa, hän esitteli itsensä omalla nimellään ja sanoi kirjoittavansa Veloenaa. Oivalsin hämmästyneenä, että joku jonka on tottunut tietämään bloggaajana, onkin kolmiulotteisessa maailmassa paljon muutakin. Olenko minä Lupiini vai kirjoitanko Lupiinia? Vissiin kumpaakin.

Ainoana lapsena olen elänyt väistämättä jossain määrin yksinäisen lapsuuden. Leikin toki naapuruston lapsien kanssa, tylsänturvallisessa lähiössä oli melkoinen määrä samanikäistä porukkaa. Osoitin kuitenkin jo varhaisella iällä halua sulkeutua omaan huoneeseen piirtämään ja askartelemaan, tai sitten ratsastamaan sahapukkihevosella. Äiti yritti hätistellä minua sosiaalisemmaksi, hypersosiaalisena häntä selvästi ärsytti että olin tullut enemmänkin yksin viihtyvään isääni. Koulussa en ollut kovin suosittu, ajoittain minua kiusattiinkin, mutta jonkun tietyn itseriittoisuuden turvin selvisin siitä. Oli minulla toki ystäviä, etenkin yksi, luokan itseoikeutettu lapsinero jonka kanssa meillä oli intohimoinen rakkaus-riitely-suhde, jota kuormitti osaltaan juuri tämä lapsinerous. Meidän molempien suhde muihin ihmisiin oli ärsyttävän ylemmyydentuntoinen, harrastimme klassista musiikkia ja halveksimme tietysti kaikkia, jotka kuuntelivat "syntetisaattoreilla tuotettua epämusiikkia" (muistan tuon naurettavan ilmaisun jostain snobbailevasta päiväkirjastani). Olen myöhemmin pohtinut, kuinka paljon tuo tärkeä ihmissuhde määritti ylipäätään tapaani suhtautua ihmisiin, koska määrittelen itseni edelleen pitkälti poissulkemisten kautta ja vaadin ihmisiltä aika paljon.

Aikuisena minusta on tullut paljon sosiaalisempi, voisin kuvitella että joku saattaa pitää seuraelämääni vilkkaana (ainakin äiti tekee niin, viimeksi eilen kuulin tästä naputusta, absurdia kyllä, penskana äite kovisteli minua syrjään vetäytymisestä ja nyt liiasta liehumisesta) ja huomaan tuntevani usein outoa pelkoa huvien missaamisesta. Ahdistun tajutessani, etten ole tavannut jotakuta ystävää vähään aikaan ja alan uumoilla, että saatan unohtua häneltä kokonaan. Oikeastaan minulla on vain kaksi ystävää, joihin suhteeni on niin sisarellisen vakaanluottavainen (joskus ajattelen näitä kahta oikeastikin siskoinani) etten ikinä saa mitään "nyyh, me ollaan etäännytty"-skitsoja. Olen myös miettinyt, että neuroottisuus ystävyyssuhteiden syvyydestä on osaltani sekä itsekeskeistä että itsetunnotonta. Toissa keväänä hyvä ystäväni K luki kaikessa hiljaisuudessa pääsykokeisiin. Jossain vaiheessa, kun tuntui ettemme tavanneet melkein ollenkaan, aloin vonkua selitystä siihen, mitä MINÄ olen tehnyt kun me ei enää ikinä nähdä? K vastasi, että "sä oot kyllä mun hyvä ystävä, mutta muista, ettei kaikki aina liity automaattisesti suhun". Vastaus sai minut sekä purskahtamaan välittömästi nauruun, koska vasta sen myötä tajusin kuinka koomista oli kuvitella toisen kiireisyys jotenkin itseen suunnatuksi STATEMENTIKSI, että painamaan ajatuksen visusti mieleen. Kaikki ei aina liity minuun.

Tarvitsen ihmisiä, olen heistä riippuvainen. Toisaalta, koska tosiaan määrittelen itseni usein poissulkemisen kautta, koen väistämättä ulkopuolisuuden tunnetta. Oma ulkopuolisuuteni on, jos rehellisiä ollaan, myös ylemmyydentuntoa ja oman erityislaadun korostamista. Juuri äsken tunsin suurta ja itsetyytyväistä ulkopuolisuutta työpaikan kahvitilassa, kun naislauma alkoi kunnon "EIKÖ KUKAAN AJATTELE LAPSIA"-pastorinrouvamaisen vouhotuksen jostain vantaalaisesta, hypoteettisesta pedofiilista (olen aivan sairaan kypsä näihin helppo vihollinen-vouhotuksiin, huumeet ja pedofilia etunenässä, en suostu enää edes kauhistelemaan henkkamaukan alusvaatemainoksia saati teinien pukeutumista, ettei minua niputeta näihin pasiivisiin päivittelijöihin). Näin aikuisena tuo ulkopuolisuuden tunne voikin olla nautinnollista, kun elämään kuuluu kuitenkin paljon rakkaita, samanhenkisiä läheisiä. Muistan kuitenkin teini-iästä sen, miten raastavaa oli tuntea itsensä vääränlaiseksi joka paikassa uumoillen, että mitään sukulaissieluja ei edes ole olemassa.

Eniten ihailemiini ihmistyyppeihin kuuluvat kyllä yksin viihtyvät omantienkulkijat. En ole koskaan kuvitellut yksinoloa omasta sosiaalisesta epäkelpoudesta johtuvaksi, vaan tietoiseksi valinnaksi. Yksin viihtymisen automaattinen tulkitseminen ujoudeksi on myös jotenkin hassua. Ujous on muuten sekin kovin monitahoinen juttu; useimmat tuntemani ihmiset ovat ujoja tietyissä tilanteissa. Monet onnistuvat huijaamaan muuta maailmaa taitavasti, vasta paremmin tutustuessa saattaa paljastua, että sekin ihanaääninen ja iloinen keskipiste jännittää sosiaalisia tilanteita valtavasti. Itsestäni en osaa vieläkään sanoa, olenko ujo vai en. Pelkään toki uusia ihmisiä, mutta toisaalta nautin esiintymisestä ja tutustun mielelläni muihin (tietyin reunaehdoin). Olen mieluusti hiljaa etenkin seurassa, jossa en koe samanhenkisyyttä muiden kanssa, mutta toisaalta saatan uskoa varsin intiimejäkin asioita puolitutuille tai olla äänekäsnauruinen hauskuttaja.

Joskus saan itseni kiinni ajatuksesta, että suoritan sosiaalisuutta. Jos näen ystäviä tietyn määrän viikossa, voin määritellä viikon onnistuneeksi, vähän kuten onnistuneeseen viikkoon kuuluu kulttuurin harrastaminen, liikunta ja sen sellainen. Nautin kyllä noista edellä mainituista asioista todella paljon (paitsi liikunnasta yleensä lähinnä jälkeenpäin) ja onnelliset hetket tapahtuvat yleensä jonkinlaisessa seurueessa. Ehkä kyse on muistojen keräämisestä, nostalgikkona talletan tätä aikaa muisteltavaksi sitten, kun kaikki ovat käpertyneet koloihinsa eikä mitään ex tempore-puistopiknikkejä enää ole mahdollista järjestää.

Sosiaalisuuteni puolesta puhuu kyllä rakkauteni juhlia kohtaan. Odotan intsinä synttäri-tupareitani, mietin tarjoomuksia, pukeutumista ja niitä kaikkia ihania, jotka tulevat paikalle. Omissa juhlissa kivointa on huomata, että kaikilla on hauskaa, kuulla naurunhumahduksia eri huoneista, painella summeria ja avata ovea tuleville ihmisille. Ja sitten yöllä, laskuhumalaisen tyytyväisenä keräillä pulloja muovikasseihin ja täyttää tiskikonetta ja tuntea kaikinpuolista mielenrauhaa siitä, että taas on hankittu onnellisia hetkiä.

Ei uskoisi-iässä

Kolmekymppisyyden, juhlaviikkojen ja työpaikan rapujuhlien tuoma sosiaalisen elämän tihentymä on tehnyt elämästäni hetkellisesti niin hetkistä, etten ole ehtinyt edes blogata vaan kalenterini takasivuilla on mystisiä suherruksia tyyliin "kaupunki-mainokset-taide" ja "kansallism. onnelline". Teen tätä aina silloin tällöin, tallennan erilaisia muistisanoja, joiden pohjalta voisi myöhemmin olla jotain kirjoitettavaa. Valitettavasti näitä ideoita tulee mieleen usein pimeässä/illalla/juhlimassa/ilman kunnollista kynää, jonka seurauksena muutenkin surkea käsialani näyttäytyy täysin lukukelvottomana, tai sitten en saa enää ajatuskulusta kiinni.

Työpaikan rapujuhlissa sain kuulla, ettei minusta uskoisi että olen kolmekymppinen. Kiitin tietysti (sanoja oli aika lärvit rutussa) mutta oikeasti en ollut vähimmässäkään määrin imarreltu. Ensiksikin, kehuksi tarkoitettu kommentti sisälsi viittauksen siihen, että kolmekymppisyys olisi jotenkin negatiivista, kyöpelinvuoren alarinne, rupsahtamista ja keski-ikäistymistä. En ole kokenut asiaa lainkaan siten. Olen kolmekymppisenä kypsempi, varmempi ja viisaampi kuin parikymppisenä. Ulkonäköni ei ole kokenut merkittäviä muutoksia, paitsi olin kymmenen vuotta sitten hoikempi kuin nyt, joka sekään ei mitenkään liittynyt ikään vaan hyvään kohtaan syklissä (syklinsä kullakin) ja pukeuduin astetta epäsiistimmin ja harrastin joskus mauttomia shokkivärejä hiuksissa plus olin aika väljäkätinen kajaalin käytön suhteen. Mitä mahdolliseen kolmekymppistä nuoremmalta näyttämiseen tulee, olen kirjoittanut siitä hiljattain, mutta nähdäkseni juuri nyt olen iässä, jolloin voi pukeutumisesta ja käytöksestä riippuen vaikuttaa kaksi- tai nelikymppiseltä. Enkä missään nimessä HALUA näyttää kaksikymppiseltä, mutta koska minulla ei ole hajuakaan siitä, miltä keskimääräinen kolmekymppinen näyttää, saatan jonkun jakkupukuihmisen silmissä näyttää ikäistäni nuoremmalta. Minulta on myös kyselty mahdollisesta kolmenkympin kriisistä, johon olen kategorisesti vastannut, etten tarvitse kriisin kehittämiseen mitään päivämäärää, niitä on niin helppo kokea muutenkin. Eli toisin sanoen, olen ollut iloinen uudesta, kauniinmuotoisesta ikänumerostani, se sopii hyvin uuden sukunimen ja asuinpaikan jatkoksi.

Taiteiden yö oli paras tähänastisista. Alkuillasta kuuntelimme L:n kanssa veikeää Out 'n Loud-kuoroa Karhupuistossa. En ihmettele, miksi jotkut heteromiehet kadehtivat homoja, onhan heillä tavallaan paljon väljemmät roolit, vähän kuten naisilla. Homomiehet voivat esimerkisi laulaa falsetissa ilman nolostelua. Myöhemmin tapasimme porukalla Kasarmitorilla, jossa MA Nummisen johdolla torillinen ihmisiä lauloi Krokotiili Genan syntymäpäivää (paras syntymäpäivälaulu, sopi hetkeen loistavasti) ja Maritta Kuula veti Lauran kanssa ihanan keikan.

Unioninkadulla, funkis-talon kuusikulmaisessa pihakuilussa kaksi naista, harpisti ja huilisti soittivat unenomaista keijumusiikia. Katujen yläpuolelle oli ripustettu roomalainen kuja-tyylisesti eri värisiä mekkoja ja hameita. Ihmettelimme ystävien kanssa moneen otteeseen, kuinka Kasarmitorin kaltainen paikka onkin jäänyt niin syrjään kaikesta meiningistä. Toriahan ympäröivät suorastaan kulissimaisen upeat talot, meri on korttelin päässä, samoin Espa.

Lauantai, itse syntymäpäivä oli tarkoitus viettää proosallisesti kotia laittaen ja vasta illalla hipaten, mutta saimmekin yllätysvieraita vastanaineen pariskunnan ja pompahtelevan villakoiran muodossa. Vanhempien kanssa käytiin syömässä merenrantaravintolassa ja illalla suunnattiin Noloimmat lempilaulut-keikalle Manalaan. Oli absurdia laulaa koko salillisen voimin Neon kakkosen "Mannapuuroa ja mansikkaa", inhosin kappaletta pistävästi yläasteella, mutta nyttemmin se on jalostunut puhdasveriseksi kitsch-hitiksi. Storyvillen terassilla oli yölläkin lämmintä, kansallismuseo oli valaistu kauniisti (ekoihmisenä minun pitäisi varmaan paheksua rakennusten valaisemista, mutta en voi, se tekee kaupunkikuvasta aivan erilaisen, jännittävän ja teatterimaisen) ja Eduskuntatalon kalliota alas lirisi pieni vesiputous.

Vaikka juhlinkin kolmena perättäisenä iltana, onnistuin välttämään krapulan ja sen henkisen lamaannuksen, joka juhlien jälkitilaan usein kuuluu. Alkoholi toimii minulle, kuten kelle tahansa depresanttina, ja olen siksikin tyytyväinen omaan itsehillintääni. Oikeastaan krapulat liittyvät nykyään tilanteisiin, joissa alkoholia on tarjolla hyvinkin kahdentoista tunnin ajan. Vaikka ei missään vaiheessa olisi vahvassa humalassa, kertyy tissutelusta aika monta alkoholiannosta. Pahaksi onnekseni olen (myös) alkoholin suhteen valikoiva, en nykyään pidä muusta kuin punaviinistä ja cavasta. Tai siis, en ole ikinä pitänyt, mutta aikaisemmin olen raha- yms. syistä juonut jopa kaljaa, jota oikeasti ällöän. Jotkut leikkaavat punkun vahvuutta kolajuomalla, mutta se kuulostaa kyllä aika brutaalilta. Ehkäpä joku hapan marjamehu toimisi?

Sain syntymäpäivälahjaksi John Irwingin Kunnes löydän sinut sekä Aulikki Oksasen Pushkinin hevosen. Vaikka muuton jälkeen uhosinkin, että alan välttää kirjojen haalimista OMAKSI, näkyyhän kirjastokin hitsi ikkunasta, lahjat muodostavat toki poikkeuksen. Harkitsen parhaillaan vakavasti elämäni ensimmäisen fanikirjeen kirjoittamista, kirjoittaisin sen Aulikille.

Lapsuuden leikkikunnailla

Olimme viikonloppuna Porvoossa yötä, koska saimme tädiltäni häälahjaksi hotelliyön Porvoon aikoinaan ainokaisessa hotellissa. Nyttemmin, Porvoon oivallettua turistipotentiaalinsa, hotelleja on enemmänkin (ja kaikki luultavasti viihtyisämpiä kuin tupakanhajulla kyllästetty 70-luvun laatikkohotska). Kyseinen hotelli on sikäli muistorikas paikka, että kävimme siellä aina syntymäpäivänäni syömässä, ensimmäisen kerran jo varmaan parivuotiaana. Ilmeisesti syntyvuosinani lasten ravintolassakäyttämistä ei dissattu samaan tapaan kuin nykyään. Ei silloin tainnut olla lasten omia ruoka-annoksiakaan, eikä ainakaan Porvoossa yhtäkään Happy Meal-mestaa. Olin jo lapsena (tai erityisesti lapsena) kova nolostelemaan ja soimaamaan itseäni, muistan nelivuotiaana, leikkinurkkauksen leluista inspiroituneena menneeni väärään pöytään selittämään jotain mahtavaa juttua ja havahtuneeni ventovieraan perheen hyväntahtoiseen nauruun. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olin silloin niin pieni että olisin aivan hyvin voinut mennäkin selittämään omia aivoituksiani vieraille, siis jos olisin ollut joku muu kuin minä, ja ettei siinä ollut taatusti mitään kummallista eikä noloa. Olin kuitenkin koko syntymäpäiväni ihan mutkalla häpeästä.

Koska meillä oli käytössämme auto, ajelutin L:a ympäri vanhoja huudejani. Lapsuudenkotini laho, vihreä aita oli purettu ja tilalle istutettu pinjoja. Pinjat näyttivät ihan kivoilta (tosin niillä on tapana raiskiintua Suomen talvessa joskus ihan ruskeiksi) mutta lievästi järkyttyneenä huomasin, että ikkunastani näkynyt ihana vaahtera, Viki-hamsterin ja lukuisten akvaariokalojen haudan lempeä varjostaja oli kaadettu. Itse asiassa koko nurmikko oli hävinnyt ja tilalle laitettu laattaa. Jos minulla olisi omakotitalo (mitä ei ole eikä tule, mummonmökki voisi tosin kesäisin olla ihana) pitäisin sen parhaina puolina juuri nurmikko-optiota. No, kaippa laattoja on sitten helpompaa pitää siistinä tai jotain.

Vietimme luonnollisesti suurimman osan ajasta Vanhassa Porvoossa. Jokikadulla on luultavasti aina (ainakin 30 vuotta) sijainnut yhdistetty antiikkiliike-antikvariaatti, josta on ostettu monet tyttökirjat ja vanhanaikaiset postikortit. Kun täytin 13, sain äidiltä lahjaksi kyseisestä liikkeestä ostetut orvokinmuotoiset hopeakorvakorut. Ne sopivat silloin loistavasti Laura Ashley-tyyliini, ja olinkin kovin harmissani onnistuttuani hukkaamaan ne. Onneksi antiikkiliikkeestä löytyi toinen, samanlainen pari. Kun myöhemmin aloin punkahtavaksi hipiksi ja suosin alumiinisia jättirauhanmerkkejä (voi yök) aloin vieroksua pikku orvokkeja, ja ajan saatossa uusikin pari hukkui maailman tuuliin. Elin ilman orvokkeja viitisentoista vuotta, muistellen niitä aina silloin tällöin. Nyt päätin, hetken mielijohteesta kysäistä liikkeestä, löytyisikö orvokkeja vielä kolmas pari. No, löytyihän niitä, mutta "nää on sitten sistat", kuten ikivanha antiikkikauppias varoitti. Kuten kuvaan sopii, meinasin hukata vielä nämä kolmannetkin parit. Hotellihuoneesta lähdettäessä loin ympärilleni yleissilmäyksen, ja koska kaikki tuodut tavarat näyttivät olevan mukana, tsekkasimme ulos. Kun L oli painamassa kytkintä, nousivat käteni kouristuksenomaisesti kiinni korvalehtiini. Kumosin meikkipussini ympäriinsä eikä korviksia löytynyt sieltä, ei liioin lompakon kolikkotaskusta. Pyysin respasta huoneemme avaimen ja huh! pikku orvokit lepäsivät hopeisina hopeanvärisen lampunjalan päällä, jolle olin ne edellisenä iltana huolekkaasti asettanut.

Porvoossa on havaittavissa vähän sama efekti kuin Tallinnassa. Vanhan kaupungin pääkadut ja vanha raatihuoneentori kuhisevat porukkaa, samoin kirkon edusta. Mutta heti poiketessa ensimmäiselle kirkonvieruskujalle tuntee tulleensa johonkin outoon unimaahan, jossa on värikkäitä taloja, pitsi-ikkunoita ja mukulakiviaukioita mutta ei ihmisiä. Joltain sisäpihalta saattaa kuulua vaimeaa ruohonleikkurin ääntä tai koiran haukkua. Viistossa iltapäivävalossa tunnelma on suorastaan de Chiricomainen. Vanhan kaupungin kauneus on myös samalla tavalla jotenkin ällistyttävää kuin Tallinnan, sitä ihmettelee mielessään että näin yhtenäinen alue onkin voinut säilyä, ettei mikään uudistusvimma ole jyrännyt sitä kahdeksankaistaisen moottoritien alle.

Porvoon niin kutsuttu iltaelämä olikin sitten aivan oma lukunsa. Useimmat ruokaravintolat ovat siivottoman kalliita eikä niistä saa välttämättä ollenkaan kasvisruokaa. Olisi ollut kivaa syödä etanaravintola Timbaalin söpöllä terassilla, mutta parikymppiä alkupalasta (koska kasvispääruokaa ei ole) oli liikaa. Söimme siis tylsästi ja turvallisesti keskihintaisessa S-ryhmän ravintolassa, minkäs teet, siellä oli sentään niin monta veggie-vaihtoehtoa että valitsemiseen kului aikaa ja kortilla sai alennusta (pilkkasimme toki itseämme moisesta keskiluokkaisuus-näkökohdasta). Joenrantabaarissa punaviinitilaukseni herätti kanta-asiakkaassa kovasti hilpeyttä ja meitä tuijotettiin ärsyttävästi, tapa jonka muistan omilta Porvoon-ajoiltani, silloin tuijotukseen riitti värikäs huivi tai hennattu tukka. Loppuillan yömyssyt nautimme hotellimme valtavassa, teatterisavun, värivalojen ja tanssihittien täyttämässä discossa ainoina asiakkaina. Katselimme ikkunapöydästä autiota toria ja ihmettelimme, missä kaikki oikein ovat, ehkä kotipihoillaan grillaamassa?

Itse asiassa paras osa Porvoon-reissua oli vierailu Sipoon Nikkilässä, vanhalla mielisairaala-alueella. Puistoisan vehreä Jugend- ja Funkistaloista koostuva alue on nykyään bopojen asuinalueena, pihalla kirmaili onnellisia lapsia ja jackrusselinterrierejä. Talot olivat kerrassaan ihania, niissä oli isoja takorautaparvekkeita ja erkkereitä ja kaikkea aivan huippua. Koin kuitenkin samantyyppisen elämyksen kuin Porvoossakin, ihailin paikan viihtyisyyttä tajuten samalla, etten ikinä haluaisi itse elää näin. Kerrostalossa peltojen keskellä, riippuvaisena yksityisautoista, lähikauppana KKK-market. Ihanuus-puolena Nikkilässä oli myös Artborg 35 -taidekeskuksen Prinsessa Mieli ja puoli valtakuntaa -näyttely, joka esitteli Nikkilän potilaiden taidetta. L Onervan tuijottavat omakuvat oli anonymiteetin takaavista nimetpeittävistä lapuista huolimatta helppo tunnistaa. Näyttelyssä oli paljon hienoja töitä, joista (ainakin kun asian tiesi) välittyi tekijän "hulluus", esimerkiksi tietty, maaninen ja hyvin kirjava ornamenttien käyttö ja siekailematon seksuaalisuus. Monissa töissä näkyi kiehtovasti Nikkilän taideterapeuttina 60-luvulla toimineen Rafael Wardin vaikutus. Monet töistä olivat selkeästi ammattitaiteilijoiden käsialaa, mikä ei sinällään yllätä, hoidettiinhan Nikkilässä myös alkoholisteja. Syyllistymättä kovin pahaan stereotypisointiin voinee väittää viinanpirun olleen taideväen ammattitauti aika mittavissa määrin, suorastaan kuuluneen uskottavaan taide-imitsiin.

Sunnuntaina kävimme vielä Pernajassa, vanhaa harmaakivikirkkoa katsomassa. Agricolantie (ollen tyystin erilainen kuin Agricolankatu) näytti johtavan lähinnä pellolle, joten suuntasimme renaultin nokan kohti kivitalokotikaupunkia.

Lemmestä ja sen hedelmistä

Olin viikonloppuna häissä Tammisaaressa. Juhlat pidettiin sulhasen suvun tiluksilla, paikka oli uskomaton. Kermanvalkea maakartano mäellä, merinäköala, hevosia ja lampaita, tallinylisille hahmoteltu juhlatila. Hirsikattoinen, pitkänomainen ex-heinävarasto sopi uuteen kutsumukseensa loistavasti, seiniin oli ripustettu öljylamppuja, ruiskukat ja päivänkakkarat koristivat pöytiä. Häissä oli mutkattoman maalainen ja samalla kuitenkin hienostunut tunnelma, hääpari sattuu olemaan sekä statukseltaan että ulkoiselta olemukseltaan varsin herraskainen. Erityisesti morsian vaaleansinisessä raakasilkkimekossaan ja helmissään hehkui sellaista viileän saavuttamatonta leidikauneutta jota ei edes osaa kadehtia, kunhan vain ihailee miten joku sitten osaakin olla niin puhtaan skandinaavinen ja hillitty. Pari siviilivihittiin ja kumpikin piti oman nimensä, molemmat seikkoja jotka saivat minut viihtymään häissä, tosin viihdyn häissä aina, mutta en aina voi estää pientä, vinoa hymyä kun muuten kirkossakäymätön pariskunta vannoo uskollisuutta Jumalan kasvojen alla ja kaunisniminen morsian muuttuu mulkkoseksi "koska se on tapana".

Vastanaineina saimme luonnollisesti osaksemme "noh, jokos on pullat uunissa"-painostusta, vaikka yritinkin hälventää odotukset mahdollisesta alkuraskaudesta (onhan häistämme jo yli kuukausi) tempomalla punaviiniä rivakasti (tämä kostautui sunnuntaina, jolloin makasin uikuttaen sängyssä ja luin Antikristan, joka huonoudessaan kyllä sopi raskassoutuiseen krapulapäivään). Vastailimme jälkikasvukysymyksiin mahdollisimman ympäripyöreästi, vaikka tavallaan koko kysely vitutti. Olen aina joskus fantasioinut mykistävästä vastauksesta tyyliin "syöpä on kärventänyt synnytyselimeni" tai "traumaattisesta lapsuudesta johtuen en kykene penetraatioon lainkaan" mutta kohteliaana ihmisenä alan selitellä jotain vasta-alkaneesta urasta (en oikeasti aio mihinkään uraputkeen, olen jo asettanut itselleni ylenemisrajan, katseltuani kuinka pitkää päivää AD:mme tekee, olen todennut ettei mikään palkka tai kunnia ole menetettyjen iltojen arvoista) ja halusta matkustella. Kaikkihan nuo ovat selkeitä tekosyitä, jos tosissamme haluaisimme lapsia, tekisimme niitä vaikka olisin työttömänä tai opiskelija. Vaikka hyvinvointivaltion alasajoa aina manailenkin, on Suomessa nähdäkseni mahdollisuus lisääntyä köyhänäkin, aikaisin poikineet ystäväni ovat olleet taloudellisesti melko tiukoilla, mutta pärjänneet kyllä. Lapsi ei tasapainoiseksi ja yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi kasvaakseen tarvitse tuhannen euron Emmaljunga-rattaita (kuulin viikonloppuna että merkkirattaat maksavat tuon verran, jeesus maria sentään) eikä välttämättä edes omaa huonetta.

Tuohon lapsiasiaan on aina yhtä hankalaa vastata. Olisi helpompaa, jos tietäisi aivan selkeästi, että ei aio hankkia lapsia, tosin silloinkin sen sanominen ääneen olisi luultavasti jotenkin kiusallista. Jotkut perheellistyneet tuntuvat ottavan vapaaehtoisen lapsettomuuden henkilökohtaisena loukkauksena ja heidän perhe-elämäntapansa aliarviointina. Mikä on sekä naurettavaa että aidosti todella pelottavaa ja liittyy joskus taannoin pohtimaani henkiseen kutistumiseen. Jos hyvin pro-vauva-henkilölle alkaa mutista epämääräisiä syitä työstä ja omasta ajasta, saattaa kuulla siekailemattoman "ei kuule kannattais sunkaan kauheasti enää lykätä, kello tikittää"-kehoituksen. Pidän oikeutenani ärsyyntyä tuollaisesta, vaikka en ärtymystäni sen kohteelle kykene näyttämäänkään.

Olen kyllä tässä vauva-asiassakin aika ambivalentti ja päättämätön. Jos L haluaisi lapsia todella kovasti ja propagoisi asian eteen, luultavasti taipuisin piankin ja innostuisinkin vauvantekohommiin. Olen jo kauan sitten tajunnut, ettei minulle tule tulemaan vauvakuumetta vaan lapsenteko tulee olemaan järkijuttu (sikäli kun nyt lisääntymistä voi JÄRJELLÄ perustella hirveästi). Olen viime aikoina mietiskellyt adoptiota, mutta samasta syystä, siksi, etten ole varsinaisesti lapsi-ihminen, en luultavasti ikinä jaksaisi nähdä sitä kohtuutonta ja epäoikeudenmukaiseltakin tuntuvaa odotuttamisprosessia, mikä adoptioon kuuluu. Ja sitäpaitsi, kuulemma adoptiolautakunnalle ei kannata esittää syyksi globaaleja ja eettisiä näkökohtia, vaan se oma, henkilökohtainen ja kaikennielevä lapsenkaipuu on paras perustelu. Enpä usko että lautakunta tykkäisi myöskään perustelusta "en halua kukkani repeävän neljään suuntaan" mikä on yhtenä adoptiota puoltavana näkökohtana käynyt myös mielessäni.

Oikeastaan olisin hirveän tyytyväinen jos voisin julistaa suoralta kädeltä, etten halua lapsia. Mutta en kuitenkaan jotenkin voi, olen nähnyt miten mielettömän onnellisia ihmiset ovat lastensa kanssa puuhaillessa, miten täydellisen kaunis lapsenkeho on, miten sukupolvien ketju täydentyy. Tapasin viikonloppuna myös maailman herttaisimman tummakiharaisen pikku oliivipojan, jonka herkeämätön nappisilmätuijotus ja tomera käsienläpytys hellyyttivät minut melkein visioimaan omaa pienokaista. Vaikka näillä geeneillä pitäisi tummakiharapään saadakseen todella adoptoida lapsi, omalle tulisi luultavasti outiheiskasmaisen vitivalkoinen hampputukka, joka sekin kyllä näyttäisi lapsella aika veikeältä.

Hääparille siteerattiin lukuisia Kahlil Gibran-sitaatteja. Vaikka Gibran on banalisoitu etenkin rakkauden kiteyttäjänä todella tehokkaasti, onnistuivat korvani poimimaan tunnetusta rakkausrunosta omaa rakkausideaaliani aika hyvin kuvaavan vertauksen: Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin. Sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan. Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa. Pohjimmiltani läheisriippuvaisena ihmisenä olen joutunut koulimaan itseäni tietoisesti itsenäiseen ja omilla jaloilla seisovaan suuntaan esimerkiksi näissä rakkausasioissa. Ensimmäisessä pitkässä parisuhteessani olin aika takertuva ja riippuvainen, muistan miten hajosin kun kumppani lähti kolmen yön Viron-reissulle tai ei tullut sovittuna kellonaikana kotiin (silloin ei ollut kännyköitä). Jotkut eksän kaverit pitivät minua pirttihirmuna, vaikka kyse ei ollut niinkään hallinnanhalusta vaan jostain atavistisesta hylkäämisenpelosta. Vaalin noita hylkäämispelkoja joskus edelleenkin, mutta parisuhteessa minusta on tullut varsin luottavainen, koska olen jotenkin perustavanlaatuisesti havainnut, että juuri väärä yhteenkasvaminen ja täydellinen riippuvaisuus toisesta aiheuttavat ennen pitkää parisuhteelle hallaa. Joskus tuntuu, että rakkauden määrän ja syvyyden mittana pidetään sitä, kuinka tiiviisti pariskunta viettää aikaa keskenään. Minulta on joskus juhlissa kysytty, olenko riidoissa mieheni kanssa kun en istu hänen vieressään koko iltaa. Olen vastannut kysymykseen toteamalla että olemme, kiitos vaan, seurustelleet viisi vuotta ja nukumme joka yö yhdessä, kyllä tässä kestää nyt hetkisen erossakin olla. Siksi on hauska kuulla arvovaltaisia sanoja rakkauden itsenäisyys-aspektista häissä, juhlissa joihin liitetään yleensä roppakaupalla pinkkejä hyytelökarkkeja ja "kahdesta on nyt tullut yksi"-hölinää.

Uskoin säätiedotusta ja laitoin päälleni tosi avonaisen hellepaidan. Nyt olen ihan kiusaantunut ja kiskon kaula-aukkoa ylöspäin ja kahvitauolla istun haaveellisesti käsi sydämellä (tissivaon päällä), kuten tietysti tuoreelle rouvalle sopiikin.

Hyviä puolia

Purrrina haastoi minut listaamaan kymmenen hyvää puolta itsestäni. Niitähän kuulkaa riittää!

1. Olen luova. Luovuus on ehdottomasti paras piirteeni. Luovuus manifestoituu lähinnä kuvallisissa asioissa, niin ammatillisesti kuin muutenkin, mutta pidän itseäni myös kielellisesti suhteellisen nokkelana ja taiteellisesti muutenkin aika monilahjakkaana. Tosin en ole missään briljantti, mutta osaan piirtää, kirjoittaa, laulaa ja näytellä varsin mukavasti.

2. Olen hauska ja minulla on kyky nähdä komiikkaa arjessa. Huumorintajuni estää minua usein vaipumasta masennukseen tai itsesääliin, tai ainakin pystyn samalla nauramaan omalle keskiluokkaiselle vatuloimiselleni, kun sitä teen. Saan ihmiset nauramaan jutuillani. Huumorintajuni on myös varsin laaja-alainen ja käytän sen eri puolia eri ihmisten kanssa.

3. Osaan haltioitua ja hurmaantua. Musiikki nostaa minut kosmisille radoille, kauniit talot tekevät onnelliseksi, luonnon kauneus herkistää. Osaan tunnistaa onnelliset hetket ja vaalia niitä. Näen kauneutta yllättävissä paikoissa ja saan siitä iloa.

4. Olen empaattinen. Osaan kuunnella, jaksan kiinnostua, minulle on luullakseni helppo puhua asioista. Elän muiden ihmisten asioissa mukana, jos hyvä ystävä eroaa olen aika pahasti myötähajalla. Olen ystävänä solidaarinen ja lämmin.

5. Minulla on vahva oikeudentaju ja sosiaalinen omatunto. Olen heikompien puolella, kannatan tasa-arvoa, haluan osaltani vähentää kärsimystä. Jokapäiväisessä elämässä tämä manifestoituu lähinnä kasvissyöntinä ja ekologisina kulutusvalintoina, annan myös yleensä spugeille rahaa (nykyään lähes jokapäiväistä kun työmatka kulkee Hesarin poikki).

6. Minulla on tuuhea tukka. Olen muuten hyvin vähäkarvainen ja kalvakka olento, mutta jostain syystä päähän on kertynyt suuret määrät puolikiharaa, karkeaa hiusta. Tukkani on joskus aika hankala ja näyttää tälläkin hetkellä vähän turhan paljon toispuoleiselta leijonanharjalta, mutta pidän sen runsaudesta ja lähes-aito-punapää-hennaväristä.

7. Minulla on itse asiassa aika suuret silmät. Pyöreät, suuret ja samalla vähän vinot. Niiden väri on vaaleansininen, en ehkä itse valitsisi sitä väriä, mutta toisaalta se on aika puhdas ja posliininappimainen sävy.

8. Minulla on esteettistä silmää ja tyylitajua. Olen aina omalla tavallani panostanut pukeutumiseen paljon, sisustusasioissa olen aika tinkimätön. Kotini oli jo parikymppisenä omannäköiseni, punavalkoinen ja harkittu kokonaisuus joka sai ensimmäistä kertaa luonani vierailevat hämmästymään (siihen aikaan jengi asui lähinnä kommuuneissa patjalla). Tämä estetiikanjano tekee minusta kyllä vähän snobin, mutta minkäs teet.

9. Olen kiinnostunut asioista. Pyrin seuraamaan kulttuuria, lukemaan paljon, kehittämään henkistä puoltani. En vietä iltoja sohvalla paskaviihteen parissa vaan harrastan sellaisiakin asioita, jotka eivät aina tunnu kauhean kivalta (kuten saksan opiskelu) mutta tiedän niistä olevan minulle hyötyä, enkä tarkoita hyötyä missään työnsaanti-kontekstissa vaan yleissivistyksen ja itseensätyytyväisyyden kannalta.

10. Olen analyyttinen. Kykenen yleensä näkemään arkielämän ilmiöissä ja tapahtumissa laajemman tason ja keskustelemaan siitä. Osaan myös kirjoittaa auki ajatuksiani. Tämä analyyttisyys koskee myös tunne-elämää, osaan luullakseni melko hyvin sanallistaa kelojani.

Siankärsämö ja Lumis, teissä on niin paljon hyviä puolia että kymmenen kohdan listaamisen luulisi käyvän suit sait!

Maani myyny

Outo suru hyökkää kimppuun aamusta. Vaikka aurinko paistaa, musta sumu tulee mereltä. Luen blogeja ja alan hävetä omaa, omahyväisen sarkastista raportointi-bloggaustani. Luettelen täällä kivoja ja mukavia jutskia ja kerron menneisyydestäni valittuja paloja ja hehkutan väliin, kuinka ihanaa kaikki on. Huomaan jatkuvasti sortuvani samaan ajatusmalliin kuin aina ennenkin, "ajatella Lupiinia vuosi tai kaksi vuotta sitten, olipa silloin paskaa, mutta nyt elän elämäni parasta aikaa." Niin elänkin, kaikki asiat ovat hyvin, miksi siis tärvelen muistojani vähättelemällä menneisyyttäni? Olin vuosi sitten työtön ja siitä äärimmäisen ahdistunut, mutta elämässä oli hyviäkin hetkiä eikä koko elämäni ollut monoliittinen paskakimpale, kuten sitä nyt tapaan katsoa. Tähän onnellisuutta hampaat irvessä-paskaan kuuluu näköjään sekin, että olen deletoinut blogistani ne kaksi kaikkein depressiivisintä kirjoitusta. Mikä on aivan naurettavaa, enhän itse edes usko mihinkään kaikenkattavaan onnenvirtaan, josta poikkeaminen olisi kauhea isku omalle minälle. En ylipäätään halua vastata kysymykseen "oletko onnellinen", etenkin jos minulta odotetaan ehdotonta vastausta "no tottahan toki". Olen onnellinen päivittäin, mutta lähes päivittäin myös surullinen, vihainen, kyyninen, pettynyt itseeni, armoton. En näe mielekkäänä tavoitella jotain nautamaista muumimamma-hymistely-onnea. Maailma on paha paikka ja ihmiset susia toisilleen, katsokaa vaikka mitä tapahtuu Venäjällä. Vaikka on sekin naurettavaa, että kieltäytyy olemasta onnellinen, koska maailmassa on niin paljon kärsimystä. En usko olevan esimerkiksi maailmanparantamisen kannalta kovin hedelmällistä olla jatkuvasti masentunut ja tuhoa aavisteleva.

Samalla kun elämäni muuttui normatiivisin mittarein hyväksi elämäksi (eli sain työpaikan, joka ei edustanut minulle pelkkää rahanansaintaa vaan myös sosiaalista hyväksyttävyyttä, kelpaavuutta vanhempien silmissä ja epävarmuuden katoamista) olen ilmeisesti pitänyt velvollisuutenani kirjoittaa blogissani lähinnä iloisista asioista, angstini ovat korkeintaan käsitelleet omaa juoruämmyyttäni tai sitä, miten ihmiset tupeksivat ruuhkametroissa. Kadehdin ja ihailen esimerkiksi Sirenin rohkeutta kirjoittaa syömisen vaikeudesta, asia on omassakin elämässäni päivittäin läsnä mutta en enää jotenkin uskalla kirjoittaa siitä, jotenkin tuntuu, että kaikki olettivat että ongelma katoaa sillä, että sanon sen ääneen, minäkin kuvittelin niin, ja huomaan olevani äärimmäisen neuroottinen myös sen suhteen, etten vain anna kellekään mahdollisuutta sosiaalipornoon. Huumorintajuni saattaa syömishäiriöistä keskustellessa katketa täysin yllättäen ja olen myös luonnollisesti hyvin paranoidi ja kyräilevä. Ja sitten toisaalta, en oikein haluaisi kategorisoida itseäni mihinkään häiriöön, koska se tuntuisi toisaalta sekä vastuunsiirrolta että oman itsekurin puutteen glorifioimiselta sairauden nimellä. Ja mikä hemmetti itse asiassa siinäkin on, että kaikesta pitää leipoja jotain maailmanluokan issueita? Työni ei ole niin haastavaa ettenkö voisi päivittäin käydä tätäkin pingis-ottelua pääni sisällä, enkä kuitenkaan oikein etene mihinkään lopputulokseen. Haluaisin kyllä mennä terapiaan, taidan jo kuulua siihen sukupolveen jolle terapiassakäynti ei ole häpeä (vaan pikemminkin meriitti, olenhan niin Älykäs, että Kärsin enkä lallattele menemään päivästä toiseen, toisin kuin Tyhmät ihmiset) mutta en oikeastaan vieläkään jaksa tehdä asian eteen mitään, kun elämäni nyt kuitenkin on ihan sairaan hyvääkin. Vaikka toisaalta, ehkä juuri siksi, että minulla menee nyt "liian hyvin" (olen yllättänyt itseni tästä ajatuksesta useammankin kerran, että nyt kaikki on liian hyvää elikkä kohta kaikki sortuu) ja että kanavoin tätä liianhyvinmenemistä esimerkiksi järjettömiin sairauspelkoihin (Berliinissä heräsin useampana yönä vakuuttuneena siitä, että olen sokeutunut tai halvaantunut) enkä meinaa saada unta koska uskon saavani aivoverenvuodon yöllä. Ja että kun L sekaantuu sanoissaan tai Nassu valittelee päänsärkyä, alan epäillä että heillä on aivokasvain.

Totuusleikissä Lumis sanoi, että olen liian armoton itselleni. Tavallaan se on ihan totta, mutta toisaalta ajattelen aivan päinvastoin, että olen itselleni aivan liian salliva enkä vaadi itseltäni tarpeeksi. Jos OIKEASTI katsoisin itseäni silmiin, minun pitäisi olla vielä paljon armottomampi. En taatusti ole hyvä näin, olen keskinkertainen, moraaliton, falski ja laiska. Keskinkertaisuus on toisaalta kai ihan hyvä juttu, en osaa edes vakavissani masentua koska olen siihen liian pöljä ja tyytyvä.

Oikeasti tämä angsti johtuu pitkälti siitä, että pelkään irrationaalisesti, ettei kukaan tule synttäreilleni. Elän tämän tyhmän vatkauksen kanssa aina, kun bilekutsut on lähetetty. Ehdin jo ärähtää yhdelle ystävälleni, joka valitteli menevänsä osaksi iltaa jonkun tutun hääbileisiin (ai mielummin ku mun synttäreille!!) vaikka tiedän hänen olevan suorastaan maanisen bilehain, joka ei ikinä ole koko iltaa samassa paikassa vaan sukkuloi supersosiaalisena eri bileissä. Juhlissa jotenkin kiteytyy se lapsuuteen pohjaava hylättyyden pelko, aina muistaa sen Kallion lukion kirjalisen ilmaisun tunnilla ääneen luetun tositarinan tytöstä, jonka synttäreille ei tullut ketään. Pöytä oli katettu kukkuroilleen herkkuja ja jokaisen lautasella oli pieni vastalahja, eikä kukaan tullut. Olen aina ennen bileitä se pikkutyttö ja Fucking Åmalin Agnes. Ja silti, synttäribileeni ovat aina olleet hauskoja ja ihmisiä on riittänyt, vaikka olenkin etukäteen ahdistunut ja säälitellyt itseäni. Olen näihin bileisiin kutsunut myös vähän tuntemattomampia ihmisiä ja jotenkin tunteen tasolla pelkään ylittäneeni valtuuteni, röyhkeä tulokas yrittää mukamas bondata jonkun tiiviin ystäväpiirin kanssa tajuamatta että niitä ei kiinnosta. Hassua, miten sitä elää jossain mielessä vieläkin ala-asteen pihalla, jännittäen ja tulkiten sosiaalisia kuvioita, peläten tunkeilevansa. Ja kuinka epäcoolilta näiden ajatusten kirjoittaminen tuntuukaan! Oikeastihan pitäisi olla niin itseriittoinen, ettei tarvitse muiden hyväksyntää vaan kulkee tukka leiskuen omia polkujaan. Vaikka olen kyllä huomannut, että nämä tukanleiskauttelijat kaipaavat hyväksyntää hekin, ja että olemme kaikki samalla sosiaalisen epävarmuuden pelikentällä, ja että viileys ja pidättyvyys on usein silkkaa pelkoa, kuten myös mekastava äänekkyys ja porukanviihdyttäminen.

Argh. Olen lievässä krapulassa eilisen 500 kiloa lihaa-keikan jäljiltä, maha kärvistelee kahvista ja sitä rataa. Angstini on siis myös kemiallista. Voisin ehkä mennä syömään lautasmallin mukaan ja ajatella kivoja juttuja, kuten häihin ostettavaa omenapuuta ja sitä, minkä käsityön alottaisin.

Totuusleikkiä lasikuistilla

Olimme viikonloppuna Nassun kanssa Vihdissä, Lumiksen suvun tiluksilla, Suomi-postikorttimaisemissa. Tarkoitus oli mennä poimimaan marjoja. Huolehdin etukäteen siitä, että "montakohan ämpäriä sitä pitäisi varata" mutta loppujen lopuksi saaliini mahtui pakasterasiaan. Keräsimme nimittäin pelkkää vadelmaa, sitä löytyi hakkuuaukealta hyvin, mutta koska kukaan meistä ei ole oikeastaan marjastajatyyppiä ja koska vadelmia tulee huhmittua suuhun kerätessä, ei kenenkään saalis ollut erityisen runsas. Mutta vadelmat ovat noin ylipäätäänkin niin luksusta, että suuri saalis saattaisi hämärtää niiden arvostusta, pienempää määrää kohtelee kunnioittavammin (eikä esimerkiksi tee niistä mitään, mikä voisi mennä pieleen). Pakastin omani (lykkäsin sen ainokaisen pakasterasian pakastimeen) ja aion tarjoilla sukulaissynttärikakun päällä.

Keskustelimme marjoja kerätessä luontosuhteestamme. Suurin osa Lumiksen sukua on kasvitieteilijöitä ja suhtautuu luontoon varsin pragmaattisesti ja hyödyntäen. Eräskin Lumiksen lähisukulainen oli lentänyt Lappiin ensisijaisesti hillanpoimintatarkoituksessa. Lumis sanoi oman luontosuhteensa olevan ekologis-spirituaalinen, mistä näkökulmasta mustikanpoiminta voi ehkä olla ihan hauskaa mutta ei kovin olennaista. Oivalsin keskustellessamme taas, miten paljon luontoharrastus ja toisaalta ympäristöaktivismi muokkaavat omaa luontosuhdetta. Itse en ole koskaan ollut ensisijaisesti luontotyyppi ehkä juuri siksi, että en ole kiinnostunut lapinvaelluksista tai jäkäläntunnistamisesta. Teininä kävin Luonto-Liiton leirillä Benkussa, jossa oli valtavan kivaa ja oivalsin, etten ole tämän maailman ainoa 12-vuotias hippi. Yritin Porvoossakin vähän harrastella luontoa, osallistuin esimerkiksi linturetkelle, mutta en ikinä täysin tavoittanut jutun clouta. Lintujen merkkaaminen vihkoon vaikutti jotenkin täysin absurdilta, vähän kuten autojen rekisterinumerojen keräily. Jossain vaiheessa harkitsin jopa liittymistä 4H-kerhoon, kunnes oivalsin sen liittyvän jotenkin keskustapuolueeseen, mikä ei tenihipin arvoihin soveltunut. Helsinkiin muuttaessa maailmanparannusintressini suuntautuivatkin sitten anarkismiin ja myöhemmin globalisaatiokritiikkiin, jotka omalta osaltaan sisälsivät ekologisia painotuksia. Eläinaktivismiin en oikein ikinä lämmennyt, olen kuitenkin jo nuoresta asti ollut kukkahattutäti joka ei diggaile sabotaasia eikä kaljupäitä jotka syyllistävät fetansyönnistä.

Luonto-liitosta virtasi jossain vaiheessa porukkaa eläinaktivistien ja anarkistien leireihin. Muistan siitä virinneen tiukkaakin debattia, vanhan koulun Luonto-liittolaiset olivat monasti juuri niitä jäkäläntutkijoita, jotka halusivat syödä meetvurstiaan rauhassa. Tässä kirjoittaessa muistin toimineeni joskus hyvinkin aktiivisena Maan Ystävissä, taisin olla jopa jossain Helsingin paikallisjaoston hallituksessa (noita nakkeja kuului haalia parikymppisenä hirveästi ja valittaa sitten kuinka stressaantunut on). Maan Ystävät oli siihen aikaan arvopohjaltaan suhteellisen laaja ympäristöjärjestö, joukossa oli niin kukkaterapia-hörhöjä kuin fanaattisia moottoritienvastustajiakin. Jollain Maan Ystävien juhannusleirillä, tympäännyttyäni muiden raggareiden kanssa kuunnellaan yhdessä kosmoksen viestejä-hölinään vedin lärvit ja yritin kantaa jonkun makuupussissa nukkuneen piruparan "yöuinnille". Suunnilleen sama tapahtui Ecotopia-leirillä, tosin silloin olin jo liian vanha ja viisas rekkuloimaan aktiivisesti, kunhan naureskelin taikahipeille ja värjöttelin Nassun kanssa läpimärässä teltassa.

Koska vietimme Vihdissä myös Lumiksen syntymäpäivää (nyt on se aika vuodesta, kun olemme pari viikkoa samanikäiset) korkkasimme luomu-cavan. Sen irroittamin kielenkannoin Lumis ehdotti totuusleikkiä, eli sellaista että kaksi puhuu kolmannesta läsnäolijasta kuten hän ei olisi paikalla. Eikä saa loukkaantua, vaikka tulisi jotain kritiikkiäkin, koska kaikki tapahtuu hyvässä hengessä. Idea oli itse asiassa aivan loistava, vaikka olikin vaikeaa sanoa yhtään mitään kriittistä kahdesta niin mahtavasta ihmisestä. Nassun kanssa meillä on suhde, jossa ei ikinä kaihdeta minkään sanomista, mutta Lumiksen kanssa olemme toisiamme kohtaan varovaisia, vältämme yleensä kritiikin antamista, ehkäpä siksi, että olemme molemmat aika herkkiä ja helposti syyllistyviä. Nyt pystyimme kuitenkin sanomaan myös sellaista, mitä ei normaalisti tulisi käsiteltyä ja kaikille jäi selvästi puhdas ja entistäkin läheisempi olo. Kuuntelimme läppäriltä virolaista punkkia, 29 kynttilää paloi ja lasikuistin ikkunasta näkyi järvimaisema. Ja taivaalla tähdenlentoja.

Lähestyvä syksy tekee olon levottomaksi. Kuten monelle, minullekin alkusyksy on se oikea vuodenvaihde, etenkin kun syntymäpäivänikin on elokuun lopussa. Surffaan työväenopiston kursseja ja Juhlaviikkoja. Haluaisin aloittaa metalligrafiikan teon, olen toistaiseksi vähän kyllästynyt öljyväreihin ja vastaavaan. Kaipaan kuitenkin pikselinviilauksen vastapainoksi jotain konkreettista käsillätehtävää, sellaista, jossa virheiden kanssa täytyy tulla toimeen ja kääntää ne voitoksi, koska mitään edit undo-toimintoa ei ole olemassa.

Lenin-setä asuu Alppilassa

Bloggaan mieheni koneelta, näppiksen space-näppäin sekä b- ja d-kirjaimet voisivat toimia paremminkin. Huomattavasti paremmin. Tavallaan on sekä tervettä että helpottavaa olla tilanteessa, jossa sekä tietokoneen käyttö että television katselu ovat kiven takana. Töissä on legitiimi mahdollisuus lätkyttää nettiä vähintään kahdeksan tuntia päivässä, ja telsusta olen joka tapauksessa luopumassa. Olen varmaan aikaisemminkin maininnut, että olen naimisissa tv-dissailijan kanssa. Dissaan toki itsekin television katselua aivot mädättävänä viihteenä, mutta tulee sieltä toki hyviäkin juttuja. Kuten eilinen elokuva Rakkaudella Maire, josta olen ilmeisesti kirjoittanutkin noin vuosi sitten. Sinkkuelämästä nyt puhumattakaan, kyseinen sarja kuvastaa kaikessa pinnallisuudessaankin aika universaaleja ihmissuhdekeloja, joista kirjoittanen heti, kun tekstintuottaminen ei vaadi neuvostotraktorimaista junnaamista näppämistön kanssa.

Olimme Lenin-puistossa kaveri(toveri)porukalla ja päädyimme kalliolaiseen ravitsemusliikkeeseen. Varsin miellyttävä kokemus kävellä baarista kotiin, sen sijaan, että yrittäisi viimeiseen Espoonbussiin tai ottaisi siivottoman kalliin taksin. Hengasimme Lenin-puiston harjalla, Linnamäen portin vieressä, siellä mistä näkee vuoristoradassa matkaavien ilmeet ja kuulee sen mystisen, ilmaansingauttavan laitteen osanottajien kauhun- ja riemunkiljaisut. Tunsin vilpitöntä iloa siitä, etten ollut yksi kirkujista, en saa aikuisenakaan oikein mitään kiksejä pelkäämisestä. Kun viime kesänä olimme Lintsillä, suostuin menemään ainoastaan Helsinki-pyörään (sielläkin karmaisi) ja muuten tyydyin lukemaan puistonpenkillä, kun pojat hassasivat rahojaan pelikoneisiin. Ja ai nin, sorruin ostamaan kananmuotoisen Petz-koneen, joka meni heti miten jumiin.

Puhuimme L:n kanssa siitä, kuinka helppoa on sopeutua takaisin kaupunki-modeen. On niin luontevaa olla käyttämättä reittiopasta vaan mennä lähimmälle sporapysäkille tai kävellä mestoille. Eilen shoppailin äksynä naulakkoa, katselin kelloa ja mietin, kuinka paljon aikaa tähän konsumerismiin taas tuhlasinkaan. Mutta eipä mitään, kun kotimatka kesti seitsemän minuuttia. Ei toki sillä, että alkaisin puoltaa keskustashoppailua, naulakko oli vaan pakko hankkia.

Pihallamme hengaa musta, möreästi maukuva jättikissa. Se tervehtii minua aamuisin, kun olen matkalla töihin. Otan sen usein hetkeksi syliin ja jutustelen sen kanssa. On ollut hassua tottua siihen, että laukussa ei paina matkalukemiskirja eikä meikkipussi. Työmatkalla ehti korkeintaan juoda aamukahvin termoskupista ja tsekkailla divari-ikkunoita.

Kotiinpaluu

Muutto on jotakuinkin ohi, vanhassa kodissa on enää muutamia unohtuneita pussukoita ja nyssäköitä sekä kavereille kyörättäviä huonekaluja. Raajoissani on pieniä, tummanpuhuvia mustelmia ja päässä kuhmu perintöhopeaonnettomuuden seurauksena, kyynärtaivetta ja hartioita vähän kolottelee, mutta ylipäätään muutto sujui yllättävän tuskattomasti. Tosin ovenkarmit kärsivät ruususohvan sisäänrunttaamisesta ja sänky on alkanut purkamisen ja kokoamisen seurauksena nitistä. Mitään ei kuitenkaan mennyt rikki eikä kukaan loukannut itseään, lihassärkyä lukuunottamatta. Kunnia kaiken sujumisesta kuuluu reippaille muuttajatovereille. Emme olisi ikimaailmassa selvinneet yksin.

Makuuhuone-työhuoneen nurkassa on edelleen valtava kasa kirjoja. Lundia-orjuutemme jatkuu, huomasimme kuinka pöljältä näyttää kesken seinää matalammaksi vaihtuva hylly ja näin ollen jouduimme investoimaan pariin pitkään hyllytikkaaseen. Onneksi löysimme kolmanneksen halvempia kloonihyllyjä. Emme edelleenkään pidä niistä, L alkoi ideoida "maanlaajuista Lundia-boikottia, jonka seurauksena firma menisi konkurssiin", vanha idealisti! Huomasimme myös, että meillä on tolkuttomat määrät naamiaisvaatteita, niin paljon, että niitä varten piti perustaa oma kori. Ehkäpä kaikki tulevat bileemme ovat naamiaisia?

Kissa on ollut oudon kiltti ja rauhallinen, vierastaa vielä uutta kotia. Eilen se sai kyllä perinteiset iltariehonsa sinkoillen kasasta toiseen. Viherkasvit on sullottu nurkkiin, zamifolian oksien taipumiskulmat vähän huolestuttavat minua. Kattiloiden kannet ovat hukassa, kaiken kiehuminen kestää tolkuttoman kauan. Onneksi joku muuttolaisista purki fiksusti suuren osan astioistamme hetimiten, kertakäyttölautasilta syöminen on niin karua. On kyllin rasittavaa käyttää hammasmukina pesupalloa ja pitää toista päivää lyhythihaista kesämekkoa, kun muilla ulkona on suunnilleen toppahousut.

Aina väliin iskee luovutusolo kun säilytystilaa on minimaalisesti, huoneiston neliöt huvenneet parillakymmenellä edelliseen verrattuna, eikä se kirjavuori vain hupene millään, mutta sitten yrittää ajatella kaikkia viisauksia, kuten "ei Roomaa yhdessä yössä rakennettu" ja vertaa itseään niihin, jotka rakentavat omakotitaloa hartiapankkivoimin. Ja Kalliossa on IHANAA. Työmatkani kestää seitsemän minuuttia kävellen, sporan kirskuna kuuluu sisään ja sunnuntaina kirkonkelloja soitettiin moneen kertaan. Muuttopäivän iltana istuimme porukalla raukeina sisäpihan puutarhapöydän ääressä, aurinko hehkutteli keltaisia talonseiniä ja joku naapureista soitti pianolla Amelien tunnussävelmää. Se oli onnellinen hetki.

Ilmiöitä, joita huomaa erityisesti muuttaessa paikasta toiseen

Aina, kun päättää tehdä sushia, käy niin, ettei tule tarkistaneeksi, onko wasabia jääkaapissa jo ennestään. Näin ollen niitä wasabi-tuubeja kertyy joltisenkinlainen määrä, etenkin kun niitä tulee käytetyksi suunnilleen kynnenkärjellinen per sushi-ateria.

Etnokaupassa voi iskeä shopping spree. Tällöin sitä ostaa jännittäviä tahnoja, kuivattuja limettejä, eksoottisia mausteita ja huumaavan tuoksuisia nesteitä. Jostain syystä nämä ihanat möhnäkkeet jäävät kuitenkin jääkaapin perukoille (etenkin jos parisuhteen mies-osapuoli on perheen kokki ja ensisijaisesti välimerellisen keittiön ystävä) tai ainakin niitä tulee käytettyä todella harvoin. Sama pätee esimerkiksi talkkunaan ja tattarisuurimoihin. Jos jollakulla on vinkkejä ruusuveden käyttöön (se tuoksuu ihanalta, haluaisin mieluusti laittaa sitä johonkin), otan iloisena vastaan.

Mistä johtuu, että kaksi ruoanlaitosta pitävää ihmistä on onnistunut ostamaan niin paljon pussikeittoja? Pussikeitot liittyvät luultavasti laihdutukseen jotenkin, mutta silti; Lidlin tomaatti-spagetti-keitto. YÖK. Tässä vaiheessa sitä vaientaa ekologisen omatuntonsa ja päässä soivan äidin saarnan "paljaspyllyiset neekerilapset eläisivät tuollakin pussikeitolla monta päivää" ja heittää pussit surutta roskiin.

Usein sitä tulee avanneeksi monta shampooputelia kerralla. Tällöin kylpyammeen reuna on lopulta täynnänsä lähes tyhjiä purnukoita, jotka tipahtelevat holtittomasti ympäriinsä. Saattaa myös käydä niin, että tavaroita pakatessaan löytää shampoo- ja suihkusaippuakätkön joka on luumuillut kaapin perällä kaksi ja puoli vuotta.

Sitä alkaa myös ihmetellä, miksi on raahannut mukanaan muutosta toiseen vanhan beaglensa rikkipureskelemia Tenavat-sarjakuvakirjoja, joita ei taatusti ikinä lue? Sama pätee kannettomiin akuankkoihin ja mummolasta haalittuihin Mary Marckeihin, joista puuttuu puolet sivuista. Kaikki kunnia Minnan syyslukukaudelle, mutta stoori kärsii huomattavasti kun ensimmäiset ja viimeiset parikymmentä sivua puuttuvat (tosin muistan, että kaikki Marckit päättyvät siihen, että luokka huutaa yhdessä Eläköön! Eläköön!).

Muutoissa sitä tulee myös miettieeksi Lundia-kierrettä, johon on joutunut. Jos parisuhteen molemmat osapuolet ovat kasvaneet Lundia-kodeissa ja perineet kotoa myös tarpeen kirjojen haalimiseen, saattaa kolmekymppisenä huomata, että sitä Lundiaahan on aivan helvetisti. Jos sattuu olemaan estetiikkanatsi, varastohyllyn näköiset kirjahyllyt saattavat vähän vituttaa. Toisaalta sitä tietää, että uuden kirjahyllyjärjestelmän keräämisen aloittaminen olisi todella rahaa- ja hermojakysyvä operaatio, etenkin jos oma maku on lähinnä Boknäs-tyyppinen.

Muuttolaiset tulevat parin tunnin kuluttua. Viimeinen yö puutarhakaupunginosassa takana. Olo ei ole yhtään haikea, saattaa tosin johtua siitäkin, että tänne vanhaan kotiin pitänee tulla siivoilemaan ja pintaremontoimaan päivänä jos toisenakin.

Pöh

Muistaakseni Bridget Jonesin päiväkirjassa oli useaankin kertaan ytimekäs otsikko Pöh, esimerkiksi silloin kun miesasiat menivät persiilleen, päivittäinen kalori- ja alkoholiannosmäärä hurahti korkeaksi tai tuli muuten sössityksi. Kalorimäärä on tältä päivältä vielä kohtuuden rajoissa (tosin se, että täytettyjä paprikoita on siellä ruokalassa aina ja aina vaan, ja niissä on sisällä jotain tajuttoman hyvää möhnäkettä, nosti kyllä jonkin verran) eikä alkoholiakaan ole tullut juotua, mutta kofeiiniannoksia on tullut nautittua siinä määrin, että kädet vapisevat hienokseltaan. Ehkä voisin alkaa listata mansikka-annoksia, työpaikan vieressä on mansikkakoju jossa tulee hiljaisina päivinä piipahdeltua. Lapsena mansikoita ei saanut syödä paljoa "ettei tule kuumetta", juttu kuulostaa näin nykykorvin urbaanilegendalta, ehkäpä vanhemmat halusivat säästää edes muutaman mansun pakastusta varten.

Päivä on ollut silkkaa Bridget Jonesia, mitä kämmäilyyn tulee. Ilmoitin palkkakonttoriin väärän tilinumeron (vaihdoimme lainaorjuuden yhteydessä pankkia, heippa Nordea ja kiitos näistä vuosista), myöhästyin töistä, en ehtinyt hakea uudelle nimelle annettua henkilökunta-alennukseen oikeuttavaa korttia, en ole vieläkään hankkinut uuden nimen passia. Muuttoilmoitusta täyttäessä suttasin niin antaumuksellisesti, että jouduin hakemaan varastosta korjauslakkana tunnetun reliikin. Kokeilin korjauslakan toimivuutta kynsilakkana, ihan huvikseni, en suosittele. Joskus sitä kaipaisi elämäänsä assistenttia tai life coachia. Koutsi voisi esimerkiksi kertoa, miten aamulla pääsee ajoissa ylös sängystä katselemasta viihdyttäviä huvilaunia. Ja miten muuttolaatikot kannattaa täyttää.

Bridgetistä mieleeni tuli naisille suunnattu viihdekirjallisuus. Pidän Bridget Joneseja omassa lajissaan nerokkaina, harvoin olen nauranut kirjaa lukiessa niin hartaasti kuin Bridgetin tarjoillessa juhlapäivällisillä luksusaterian sijaan munakasta ja sinistä keittoa. Bridgetin suomalainen vastine on ehkä Katja Kallion Kuutamolla, jonka ostin vähän nolostellen divarista (samalla divarireissulla L osti jotain syvämietteisiä historiateoksia) ja lukaisin lähes kertaistumalta. Viihdekirjallisuus on parhaimmillaan nokkelaa ja tarkkanäköistä universaalien ilmiöiden huomioimista. Kuutamolla-kirjassa on muutamia osuvia ihmissuhdehuomioita (kuten se, että parisuhteen alussa ihmiset kuvittelevat kumppanillaan olevan jonkun ihanan mysteerin, ja oivaltavat pikku hiljaa että hei, eihän sillä ollutkaan jännittävää salaisuutta, sehän on ihan tavallinen ihminen).

BJ ja Katja Kallio edustanevat hömppäkirjallisuuden eliittiä. Todelliseen kiskakirjallisuuteen olen tutustunut lähinnä lukemalla Judith Krantzin Yllätystytär-teoksen, joka oli muistaakseni aikamoista puuppia päälleliimattuine, "rohkeine" seksikohtauksineen. Ai niin, teininä luin myös Virginia Andrewsin Ullakon kukat-sarjaa, jonka päähenkilönä seikkaili seksuaalisesti varhaiskypsä, jumalaisen kaunis ballerina, jonka kiinteitä rintoja ja kovaa kohtaloa kuvattiin usean kirjan verran.

Tartuin tässä taannoin Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoteen odottaen katjakalliomaista, sujuvaa ihmissuhderomaania. Valitettavasti kirja olikin ihan hanurista. Olen harvoin kiusaantunut kirjailijan puolesta siinä määrin, kun Suden vuotta lukiessa. Päähenkilöt olivat ärsyttäviä, Sarilla ei neurologisen sairautensa vastapainona ollut lainkaan inhimillisiä vikoja tai heikkouksia, hän oli salaperäisen kaunis älykköprinsessa, kulkien tumma pää pystyssä kirjasalkku kainalossaan. Sarin sydämen valittu Mikko oli varsinainen nynnerö ja sitäpaitsi naurettavan miehen kunnia-mentaliteetin raskauttama (toisin kuin muita Kaurismäkiä, disautin Laitakaupungin valoja, se, että äärimmäinen uhrautuminen ottamalla kontolleen jonkun toisen rötöstelyt kuvataan miehuullisuutena eikä silkkana typeryytenä, oli rasittavaa, tuli vaan mieleen tästä miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä-päähänpinttymästä). Dialogi on rasittavaa, päähenkilöt sanailevat yhtä juohevasti kuin agronoomi ja piikatyttö muinaisessa suomifilmissä, teititellen ja rouvitellen. Tarinaakaan ei oikeastaan ole, kaikki tietävät alusta asti, että Sari ja Mikko päätyvät kohta vaakamamboon, joten ainoaksi jännitysmomentiksi liittyy sen väistämättömän epilepsiakohtauksen odottaminen. Ja tuleehan se, saaden Sarin pohtimaan onko hänellä oikeutta lihalliseen rakkauteen. Arvaatte varmaan, mihin tulokseen Sari tulee.

Ehkä kiusallisinta kirjassa oli kuitenkin jatkuva, täysin päälleliimattu kirjallisten viitteiden tiputtelu. Mikko opettaa yliopistolla kirjallisuutta, ja Sari on tämän palvova oppilas. Ehkäpä intertekstuaalisilla viitteillä testataan lukijan sivistystä, mutta ilkeä epäilyni on, että kirjallisuudentutkijat eivät ihan ensimmäisenä tartu Suden vuoteen, elleivät sitten kirjoittaakseen siitä pisteliäitä arvosteluja, kuten Sanna Nykvist (meitsin vanha luokkakaveri, jo silloin saavuttamattoman älykäs ja lukenut). Tähän on aivan pakko siteerata Nykvistiä (ja samalla Hämeen-Anttilaa). ”Hän saa miettiä hetken ennen kuin muistaa mihin Sari viittaa. Se on hänelle uutta. ’Bašmatškin, Akaki Akakievitš. Päällystakki.’ ’Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki’, sanoo Sari.” ”’Anselmus ja kristallipullo. EeTeeAa Hoffmann, Kultainen malja.’ ’Se oli helppo.’ ’Vai oli.’ ’Minä olen nähnyt sen sinun hyllyssäsi.’” Argh! Olen aina kuvitellut, että todella lukeneiden ihmisten ei tarvitsisi egonsa kiillottamiseksi harrastaa name droppingia, että heidän neronsa säteilisi kauas muutenkin, mutta vissiin turhamaisuus ei kysy koulutusastetta.

Kuten Lumis sanoi, Suden vuosi oli pettymys erityisesti siksi, että Virpi Hämeen-Anttila vaikuttaa tavattoman miellyttävältä ihmiseltä, fiksulta ja humaanilta. Sitä hän tietysti onkin, olisi vain jotenkin helpompaa sietää höhlää tekstiä joltain jota kohtaan ei tuntisi sympatiaa. Vastaavanlaisen kriisin koin Leena Lehtolaisen suhteen, pidän häntä todella ihanana ja arvomaailmaltaan samaistuttavana, mutta hänen kirjojensa tietty kömpelyys tuntuu kiusalliselta. Lehtolaisen Maria Kallio on varsinainen unelmapoliisi, mutta itse murhamysteerit ovat aika heppoisia ja kieli töksähelevää. Puhumattakaan Lehtolaisen suosikkimaneerista, tavasta livauttaa ajankohtaisia tapahtumia kirjoihinsa siten, että niistä huomaa että ne on lisätty juuri ennen kirjan painoonmenoa, jonkinlaisen proximity-efektin luomiseksi.

Olen alkanut kerätä itselleni kirjalistaa lukemalla esimerkiksi lempiblogieni arkistojen kirjameemejä ja -arvosteluja (joo, meillä on töissä aika hiljaista). Haluan nitistää henkisen laiskuuteni, vaikka sitä Alastalon salia ei selkeästikään tule luettua tänäkään kesänä. Tänään suuntaan kirjallisen kunnianhimoni mosaiikinteko-oppaisiin, olen nimittäin aikeissa aloittaa keittiön ikkunalaudan Gaudiuttamisen.

Keittiöpsykologiasta ja klosettikuvataiteesta

Vessan seinämaalaus on valmis, tai ainakin sinne päin. Periaatteessahan korjailua ja viilailua voi jatkaa loputtomiin sekä sudenkorentoja ja perhosia lisätä vaikka joka neliösentille, mutta suuret linjat on nyt luotu. Minulla on aina ollut hinku seinämaalausten tekemiseen. Ensimmäisessä omassa kodissa (jos hoasin solua ei lasketa) Hermannissa maalasin yksiön seinän kattavan majakkamaiseman ja siitä innoittuneena lasioviin kiehkuroita, keittiön seinään auringonkukkia ja keittiön vanerikaapistoihin joitain mauttomia hippikuvioita. Itse asiassa myös vessan oveen, mutta sen jouduin peittämään julisteella. Olin teininä aika spontaani tyyppi, vielä kotona asuessani maalasin puolet huoneeni kalusteista kultamaalilla, kun talonpoikaisantiikki alkoi tympiä. Omissa silmissäni antiikilla ei ole ikinä ollut erikoista luksusarvoa, vanhat huonekalut ovat paitsi kestäviä, ihan selkeästi halvempia kuin uudet (ellei harrasta jotain Biedermeier-mahapiironkeja) puhumattakaan ekologisista pointeista. Lähes kaikki huonekaluni ovat aina olleet käytettyjä, lukuun ottamatta isoa ja mustaa ja rumaa työtuoliani, jota en haluaisi enää raahata Kallioon. Esteettisten työtuolien löytäminen on liki mahdotonta. Viitisen vuotta sitten sorruin ja ostin sievän punaisen työtuolin Ikeasta, mutta kuten Ikean huonekaluilla on tapana, alkoi sekin tiputella pyöriään ja rispaantua muutamassa kuukaudessa.

Tähän väliin voisinkin kertoa, että inhoan Ikeaa todella paljon (maanantaina on mukavaa inhota kaikkea, erityisesti paskapäisiä korporaatteja). Olen monasti vannonut, että Ikeaan en mene, mutta erinäisistä, oudoista syistä sinne on parin vuoden välein tullut asiaa. Viimeksi kävimme Ikeassa remontoidessamme Puutarhakapunginosan kotia, tiesimme että putkiremontin hengittäessä niskaan mitään kallista ja hienoa vessakalustetta ei kannata hankkia, mutta joku rakennelma on suhteellisen välttämätön. Ostimme siis lastulevyisen lavuaarikaapin, joka alkoi heti miten kasvattaa reunaansa halkeamaa. Nyt halkeama on jo ainakin kymmensenttinen, mutta ei luojan kiitos enää ongelmamme. Tuon välttämättömyyden lisäksi ostin silläkin Ikea-reissulla kynttilöitä, servettejä, kippoja, kappoja ja muuta tuiki tarpeellista vain todetakseni, että kippo raapiintui ensimmäisessä käytössä ja antoi metallinmakua mustikkarahkaan, ja että edullisista yksittäishinnoista kerääntyi melkoinen lasku. Ikean ketkuutta kuvastaa myös se, että mikäli olet menossa ostamaan esimerkiksi juuri vessan kaappia, joudut kävelemään kaikkien muiden osastojen läpi ja kohtaat miljoona nätisti esiinpantua kokonaisuutta, jotka vasta kotona paljastuvat susiksi. Ikean nerokas brändi kiteyttää kvartaalikapitalismin idean. Vaikka on Ikeassa hyviäkin puolia, ainakin osa matoista on kuulemma nykyään teetetty ilman lapsityövoimaa (epäilemättä silti sweat shopeissa) ja se tarjoaa monelle teolliselle muotoilijalle mahdollisuuden saada disainejaan esille. Muotoilun tiputtaminen eliittikorokkeelta ei ole huono idea lainkaan.

Olin viikonloppuna tapahtumassa, jossa oli pääosin todella mukavaa. Tapasin uusia, hauskoja ihmisiä ja pääsin nauramaan monta kertaa. Koska asemani oli miellyttävällä tavalla sivustaseuraajan, minulle uskouduttiin moneen kertaan myös asioista, jotka eivät selkeästikään minulle kuulu. Huomasin harmikseni, että edes psykiatrian ammattilaiset eivät ole aina vapaita ylitulkinnoista ja kyökkipsykologisoinnista, kuulin kuinka läsnäolijan kävelytyylistä vedettiin johtopäätöksiä estoisuudesta ja syvistä sisäisistä traumoista, näin esimerkkinä. Kohtasin myös yhden keittiöpsykiatrian helmistä, anorektikoksi leimaamisen. Nähtävästi omat päättelyt voivat vuosien kuluessa kiteytyä faktoiksi, vaikka niillä ei mitään totuuspohjaa olisikaan. Ja laihuus on ilmeiseisesti tavoitelluuden lisäksi myös ominaisuus, johon saa legitiimisti liittää päättelyjä psyykkisistä häiriöistä. Olen kohdannut vastaavanlaista logiikkaa ennenkin; kasvissyöjästä tulee puheissa helposti New Age-hörhö elikkä hihhuli, taiteilijasta alkkis. Ja luonnostaan hiljaisesta estoinen ja vakavasti masentunut. Koen vakavaa myötä-ärtymystä kun vähäpuheisia ihmisiä kurmootetaan julkisesti päivittelemällä kovaan ääneen heidän hiljaisuuttaan. Ehkä nämä päivittelijät tarkoittavat hyvää, luulevat sulattavansa jään (vaikka mitään jäätä ei oliskaan) tuomalla ujon ihmisen väkisin keskipisteeksi, mutta käytännössä homma saattaa tuntua silkalta kidutukselta.

Voisin kirjoittaa tästä ujous-avoimmuus-vastakkainasettelusta enemmänkin, mutta sumeana ja kiireisenä maanantaina henkinen kyvykkyyteni on sekä hieman lamassa että pakotettu suuntautumaan töiden tekoon. Ehkäpä jatkan tätä joskus, vaikka tällaiset analyysit saavatkin minut usein aika äkeäksi ja penseäksi ihmisluontoa kohtaan. Omaanikin.

Kirkkaat ja sumeat päivät

Minulla on kahdenlaisia päiviä. Kirkkaina herään hyväntuulisena, ehdin kiehauttaa espressot, en myöhästy bussista. Kirkkaina päivinä kuuntelen salsaa ja sambaa, saan paljon aikaan. Kirkkaina päivinä kestän nälkää ja syön parsakaalia tyytyväisenä, jaksan iltamenojenkin jälkeen käsitellä kuvia ja pestä pyykkiä ja lukea laatukirjallisuutta.

Sumeiden päivien aamuina päätän herättyäni, että tulen suoraan töistä kotiin nukkumaan. En jaksa lukea bussissa vaan sudin likaista otsatukkaa silmiltä vihaisena, läikytän ostokahvia hameelle ja myöhästyn ratikasta. Sumeina päivinä työt takkuavat, en kuuntele musiikkia, sorrun kaupassa kalliisiin ja epäterveellisiin eineksiin. Sumeiden päivien iltoina makaan peiton alla lukemassa tyttökirjaa tai surffaan netissä päämäärättä.

Yleensä sumeat päivät sijoittuvat alkuviikkoon. Mitä kirkkainta, aktiivisinta ja iloisinta sunnuntaita saattaa seurata varsinainen haistapaska-maanantai, jolloin manaan kaiken ylimääräisen menon hemmettiin.

Olen yrittänyt paikallistaa sumeiden päivien ilmaantumiseen johtavia syitä. Niitä ovat ainakin valvominen ja juhliminen, kotiintuloaikojen venyminen ja yleinen tapahtumarikkaus. Alkoholi aiheuttaa sumeutta ihan konkreettisesti, jostainhan ne nousuhumalaserotoniinit ovat poissa.

Sumeat päivät eivät ole pelkästään pahoja. Sisäänpäinkääntyminen on tavallaan ihanaa ja tulkitsen penseilyolon olevan ruumiin tapa kertoa, että nyt menee liian lujaa, nyt on aika levätä. En vain haluaisi sumeiden päivien sijottuvan arkeen, en halua olla tylsä mölli joka tahtoo aina töistä suoraan kotiin, haluan elää täydesti etenkin kesällä. Häiden ja miniloman jälkeen en ole ehtinyt vieläkään oikein palautua, remontti on tätä päivää ja muutto ihankohta-huomista, ellen ole uudessa kodissa maalaamassa, minun pitäisi olla vanhassa lajittelemassa tavaroita poisannettaviin, roskiinmeneviin ja mukanavietäviin.

Tänään ja huomenna on tiedossa sosiaalista iltamenoa, odotan sitä innolla vaikka tiedänkin kahden perättäisen hurvitteluillan poikivan väistämättä sumean perjantain. Haluaisin vain jotenkin runollistaa sumeuttani, en haluaisi kokea oloani silloin tympeäksi vaan hiljaiseksi ja itseä kuuntelevaksi. Väsymistä pitäisi osata varoa, mutta miten, kun elämä on täynnä kaikkea hurmaavaa, josta pitää EHTIÄ nauttia. Ehtiä, ennen mitä? Kolmekymppisyyttä, perheellistymistä, työelämän lopullista nitistysotetta?

Kesästressi

Kuluva lauantai (tai sunnuntai, taisi vuorokausi vaihtua juuri) on osa kesän ensimmäistä täysin vapaata viikonloppua. Suunnittelin jo valmiiksi lusmuavani täysin rinnoin, lukisin kirjaa ja luuhaisin yöpaidassa niin kauan kuin huvittaa, illalla voisi käydä Otsolahdessa kuvaamassa rantakasvillisuutta. Eikä herätyskelloa piippaamaan. Lusmurointisuunnitelma on toteutunut ja olen ihan saakelin pitkästynyt.

Kiireiden takia en ole ehtinyt kirjastoon kolmeen viikkoon (ja olen onnistunut myös sössimään lainausoikeuteni; Nabokov jota en edes muistanut lainanneeni aiheutti kirjeen kotiin ja yli viiden eukin sakot, perkele) eivätkä kyseiset laitokset ole heinäkuulauantaisin auki. Näin ollen olen lukenut jotain fantsukirjaa ja katsonut dvd:ltä Jeeveksiä, jälkimmäisen hauskuutta ei kyllä käy kiistäminen. Haahuilun hengessä tapoin myös ainakin kolme tuntia Tapiolan ostarilla etsimässä Dylon-värejä ja onnistuin törsäämään aleissa neuletakkiin, hippipaitaan ja kahteen hintavaan hiustenhoitotuotteeseen. En noin yleisesti ottaen paljoakaan kuluta kosmetiikkaan, minulla on ollut sama luomiväri arviolta vuodesta 91 ja ripsarikin pitää vaihtaa vain puolivuosittain, mutta karkea, puolikihara, vaalennusten ja hennausten kärventämä tukkani vaatii vähän advancedimpaa materiaalia kuin mitä Yves Rocherilla on tarjota.

Alkukesä meni häitä järjestellessä ja asuntoasioita säätäessä. Vasta jälkeenpäin sitä tajuaa, kuinka stressaantunut oli; kaiken käytännön hääorganiseerauksen lisäksi piti etsiä asuntoa ja sen löytyessä yhtäkkiä ravata pankeissa vakuuttamassa lainakelpoisuuttaan ja jännittää lunastuspykälää ja muuta outoa. Ei ihme, että sydän hakkasi (tähän väliin voinkin mainita, että hypokondrikkona kävin heti työterveydessä sydänfilmissä eikä siellä syömmessä tiettykään mitään vikaa ollut) ja uni kartteli silmiä. Se oli kuitenkin ihanaa aikaa, nautin täysin rinnoin eikä asuntoasiasäätäminen ole mitenkään vähentynyt, päin vastoin, aviokumppanini on remontoinut tulevaa kotiamme joka ilta töiden jälkeen. Itsekin olen toki osallistunut, takana on jo yhdet tapetinrepimistalkoot, jotka olivat sivumennen sanoen ihan sairaan kivat, suvun kesken on niin hupaisaa tehdä töitä ja kikattaa ties mille ja patistaa nuorimmainen lähisiwaan olutostoksille. En muuten edes ikinä juo olutta, ainoastaan remonttitalkoissa ja muuttohommissa se maistuu. Nyt päässäni pyörii lähinnä vessan seinämaalaus (meillä on erikseen kylppäri ja klosetti) sekä ikkunalautojen mosaiikki, ainakin keittiöön tulee Park Guell-tyyliä.

No, kuitenkin, nyt kun häät on hoidettu kunnialla, pitäisi varmaankin alkaa hankkia muita kivoja kesämuistoja, vaikka kesän ehdoton onnellisuushuipentuma on tavallaan tietysti takana päin, olivathan häät niin tajuttoman ihanat ettei sitä voi sanoiksi pukea. Häissä oli vielä sekin puoli, että tuli elvytettyä vanhoja ystävyyssuhteita ja huomattua, että eri yhteyden ystävät tulevat loistavasti toimeen keskenään. Tätä bondausta olisi tärkeää pitää yllä jatkossakin. Olen jo täyttä päätä suunnittelemassa 30-vuotissynttäreitäni, johon kutsutaan kaikki ja myös niitä uusia ystävyyksiä, joita en vielä rohjennut häihin pyytää. Ennen elokuun lopun synttäritupareita pitäisi kuitenkin vielä nauttia kesäajasta mahdollisimman ahneesti. Suokissa en ole ollut vielä kertaakaan, en myöskään Stadikalla, en saaristoristeilyllä, en edes kauppatorilla. Joka kesä pitäisi vielä löytää joku täysin uusi hengailupaikka, kuten viime kesänä kävi Lauttasaaren eteläkärjen kanssa. Huomenna sentään pääsen korkkaamaan maauimala-impeyteni. Mökkeily on jo hoidettu, mutta ei vielä mustikka/kantarelli/vattureissua. Säilömispolitiikkakin on kärsinyt kaiken kiireen keskellä, nokkosia ehdin kerätä mutta marja-asioita ei ole hoidettu lainkaan asianmukaisesti. Innostun aina säilönnästä hirveästi, mutta epäkäytännöllisenä ihmisenä sössin sen jotenkin mystisesti. Mansikkapakasteet katoavat viimeistään lokakuussa, mutta toisaalta kellari pullistelee omppuhilloja ja pakastin raparperia, vuodelta 06. Keräsin vuosikaudet kuusenkerkkiäkin, tunnustamatta itselleni että oikeasti inhoan niiden makua. Onneksi uudessakin kodissa on kylmäkellari, voin jatkossakin raskauttaa ystäviä ja tuttavia hillopurkeilla.

Hassua, miten mieli muokkautuu ja sopeutuu. Vielä kolme kuukautta sitten olimme vakaasti muuttamassa eteläiseen Helsinkiin. Katselimme asuntoja Punavuoresta ja Kampista, vaikka hinnat karmivatkin. Alun perin hurmaannuin tulevaan kotiimme jo vapun tienoilla, olin toiveikkaasti laittanut etuovi-hakuun myös Torkkelinmäki-hitin, mutta asunnon kallious ja kaksious olivat kuitenkin syitä, jonka takia en edes ehdottanut sitä nk paremmalle puoliskolleni. Useiden ylihintaisten funkis-kolmioiden katsomisen jälkeen L kuitenkin löysi kyseisen kämpän aivan oma-alotteisesti ja ehdotti käymistä paikan päällä. Olin luonnollisesti vähintäänkin myöntyväinen ja hykertelin mielessäni, että tätäkö tarkoitetaan sillä vanhalla "aviovaimot kuiskuttavat miehensä korvaan päätökset siten, että he itse luulevat tehneensä ne"-läpällä. Vuosikausien "Kalliossa on ihanaa" -propagandani oli siis purrut! Vaikka olin itsekin alunperin haaveillut punavuorelaisuudesta, tunsin syvää kotiintulemisen riemua ja rauhaa tajutessani, että pääsen takaisin henkiseen kotiini. Kuulun Pitkänsillan väärälle puolelle, Karhupuistoon, syviin pihakuiluihin, kaupunkilehmusten alle. Tapettitalkoissa katselin ikkunasta Arvo Turtiaisen puistoon ja Porthaninkadulle, näin hippipariskuntia lastenvaunujen tai koiran kanssa, maahanmuuttajia, taiteilijoita, muutaman spurgun. Katselen heitä ilolla ja lämmöllä, toisin kuin näitä Tapiolan itsetyytyväisiä porvareita kaupunkimaastureineen ja "parvekkeella ei saa viikonloppuisinkaan polttaa yhtä ainoaa sikaria" -nillityksineen, joita kohtaan olen tuntenut aina outoa ylemmyyttä ja alemmuutta ja etenkin ulkopuolisuutta.

Lusmu-Lupiinin seitsemän faktaa -meemi

Etten vain huolestuttaisi ketään liian suorituskeskeisellä tai tarmokkaalla toiminnalla, teen työajalla MEEMIN joka pyörii nyt blogeissa.

Seitsemän faktaa Lupiinista, here you are:

1. Haluaisin koiran, mutta käytännössä on parempi etten hanki sellaista. Rakkauteni koiraan olisi erilaista, paljon syvempää ja siten kipeämpää kuin kissaan, en raskisi jättää sitä päiviksi yksin enkä kestäisi jos se sairastuisi. Ihmisiin voi suhtautua joskus välinpitämättömästi, eläimiin ei ikinä.

2. Olen estetiikkafriikki. En sulata kodissani esimerkiksi muoviruukkuja tai näkyviä sähköjohtoja, Nassun sikaruma sohva (sortsit, Nassu :P) piinaa minua aina muistaessani ja yritän organisoida yhteistä eurokangasreissua, että saisin ommeltua hänelle kivan sohvanpäällisen. Kun Nassu muutti, otin siinä määrin sisustusvastuuta että hän joutui erikseen kieltämään minua sisustamasta ollessaan kuukauden matkalla. Valitettavasti estetiikkanatsiuteni ei kuitenkaan ulotu kodin siisteyteen, nytkin persialaismattomme on likaisten ja puhtaiden pyykkien sekä hesarien ja viime viikon postien kuorruttama.

3. Edelliseen liittyen, olen vanha talo -friikki. Pidän eniten ennen 30-lukua rakennetuista taloista, mutta periaatteessa vielä 50-luvunkin talot ovat viihtyisiä. Nykyinen kotimme on from fifties ja siinäkin on vanhan viehätystä, etenkin vanerisissa keittiönkaapeissa. Haluan ikkunoiden kuitenkin olevan korkeat ja kapeat eikä matalat ja leveät, tämä on jollain tavoin tosi olennaista harmonian kannalta, etenkin korkeisiin huoneisiin yhdistettynä. Kuten myös se, että ikkunat koostuvat useammasta kuin kahdesta osasta (kolmekin riittää). Kun asuin valtamerilaivatalossa, katselin aina ikkunasta avautuvaa näkymää Mäkilinnaan, jonka tiesin olevan omaa taloani vain muutaman vuoden vanhemman, harmitellen, että juuri siihen muutamaan vuoteen sisältyi ruutuikkunoiden ja ornamenttien katoaminen. No, huvittavaa ja uskomatonta kyllä, nyt muutan siihen yhdeksän vuotta katselemaani taloon.

4. Pidän happamista ruuista, kuten hapanvihanneksista. Ostan niitä aina Virosta ja toivoisin niitä myytävän Suomessakin. Voisin tietysti opetella tekemään niitä itsekin. Vastaavasti tulisista ruuista en oikein välitä, en kestä suun palamista enkä lohdutu siitä, että kuulemma chilinpuremat ovat vain harha-aistimuksia eivätkä oikeita palovammoja lainkaan. Ainakin ne onnistuvat feikkaamaan tosi hyvin.

5. Pidän aina hametta, paitsi kuntosalilla (niin joo ja uimahallissa jossa pidän uimapukua). Vinksahdin ala-asteella klassisten tyttökirjojen myötä viktoriaaniseen pukeutumistyyliin, ja mieluiten olisin mennyt kouluun olkihatussa ja ruusukuvioisessa Laura Ashley-leningissä. Hameille naurettiin niin hartaasti, että tyydyin pitämään silkkiruusukkeita palmikoiden päässä ja suosimaan puhvihihoja. Yläasteella, alkaessani hipiksi halusin edelleen käyttää hameita ja edelleen niille naurettiin, tyydyin pitämään leveälahkeisia farkkuja ja kuuntelemaan kuitteja niistä. Hörhölukioon päästyäni koin ihanan vapautuksen, kukaan ei enää ilkkuisi minua vaatteistani. Näin ollen karsin housut vaatevarastostani enkä ole niitä vieläkään hankkinut. Toinen syy hameiden suosimiseen on ruumiinrakenteeni, olen painoindeksistä riippumatta ns child bearing hips-tyyppiä yhdistettynä lyhyet jalat-pitkä selkä-tyyppiin. Tätä tyyppiä pukevat ainakin mielestäni hameet paremmin kuin piukat prikoot.

6. Osaan ulkoa lähes kaikki työväenlaulut, ainakin suomenkieliset. Aloin kuunnella Kom-teatteria teininä, eikä tästäkään fiksaatiosta ollut paluuta. Vastapainoksi osaan myös latinankielisiä kevätlauluja ja osan Matteus-passiota.

7. Olen pitkävihainen. Tämä on ehkä kaikkein huonoin piirteeni ja haittaa eniten itseäni. Muistan loukkaukset vuosikausia enkä osaa päästää niistä irti. Homma on sikälikin perseestä, koska muuten en ole pikkumainen vaan joviaali ja avara, pitkävihaisuus ei sovi pirtaani. Tiedän myös, että anteeksianto lähtee itsestä,eli minun pitäisi oppia antamaan itselleni anteeksi ennen kuin voin tehdä sen muille. Tällä hetkellä olen itseeni varsin tyytyväinen, eli sikäli mahdollisuudet anteeksiantoon vaikuttavat hyviltä, mutta toisaalta uumoilen että itsen hyväksymisessä on kyse jostain syvemmästä kuin onnistuneesta laihdutuskuurista tai hyvästä työpaikasta. Olen kyllä ajatellut lukea jonkun itsehoito-oppaan, joka voisi ehkä auttaa minua tässä asiassa, mutta suhtaudun useimpiin itsehoitoihin suurella varauksella. Moni on kyllä suositellut tähänkin ongelmaan zen-buddhalaisuutta, ehkäpä hankin kirjan "zen ja anteeksiantamisen taito" tai jotain.

Lukijat poimikoot halutessaan tämän meemin. En haasta ketään koska minulla on haastetraumoja; lapsena jouduin vähän väliä kiertokirjeiden uhriksi ja jäljensin yötä myöten ahdistuneena niitä helkutin suklaakirjeitä ja lähetin eteenpäin, ilman että yksikään suklaalevy tai kuvapostikortti ikinä päätyi minulle asti. En nyt aikuisenakaan oikein sulata mitään kiertojuttuja, ellei niissä ole a) joku yhteishyvä tarkoitus tai b) söpöjä eläinlapsia, jolloin ne ovat ihan ehdottomasti tervetulleita.

Karl Marx-Alleelta puutarhakaupunginosaan

Berliininmatka on takana päin. Paikan päällä satoi jotakuinkin jatkuvasti, mikä sopi hyvin itä-berliiniläiseen kerrostalokolossi-idylliin, jonka keskellä nöpöttävässä pseudo-jugend-talossa hotellimme sijaitsi. Suosin kaupunkilomilla kaukana keskustasta sijaitsevia majoituksia, se on perua reilausajoilta ja syynä siihen on paitsi halvempi hinta, myös mahdollisuus nähdä oikeata laiffia pelkkien paraatinähtävyyksien sijaan. Valtavan leveä entinen Stalin-, nykyinen Karl Marx-Allee uusklassisine peniskompleksi-taloineen laukaisi päässäni idioottimaisen taistolaislaulun "Hei vaan tultiin festivaalimaahan ja Berliiniin! Hei vaan tultiin sosialistiseen kaupunkiin".

Onneksi pompöösin paraatikadun katveessa sijaitsi pommituksilta säästynyt Friedrichshain, vehreä ja parvekkeellisten vanhojen talojen tihentymä, jossa söin elämäni ehkä parhaan kasvispizzan (oivalsin siellä, että kunnon pizzakokki ei aliarvioi syöjäänsä vaan ymmärtää tämän jo osaavan käyttää haarukkaa ja veistä, eikä näin ollen pilko jokaista ainesosaa neliömillin kokoiseksi). Kaduilla oli bistroja ja pikkukauppoja, talojen seinissä runsaasti koristeellisia tägejä ja tarroja. Joka paikassa pujahteli mitä naurettavimpia sekarotukoirayhdistelmiä, puoliluppaisin korvin ja epäsuhtaisin hännin. Hotellin naapuritontilta löytyi outo, hylätty puisto, jossa tiheä elämänlankojen ja murattien verkosto oli lähes kätkenyt alleen hautakiviä 60-luvulta. Puistossa oli ihanasti karmaisevaa, oli jo melko pimeää, tuuli havisti koivuja ja kuihtuvat ruusut tungeksivat kivetyille poluille.

Museoissa tuli luonnollisesti pyörittyä paljon, olihan sääkin siihen otollinen. Saksan historiamuseo oli kerrassaan briljantti, huomasimme viettäneemme siellä kokonaisen päivän. Saksan historia on mieletön, pelkästään natsiajan meininkiä ihmetellessä meni tunti, saatikka sitten DDR:n arki-näyttelyssä, jossa oli kikatuttavia propagandajulisteita syntyvyyden lisäämisestä ja pioneeritoiminnan cooliudesta.

Berliinissä oli paljon tyhjiä asuntoja ja kokonaisia rakennuksia. Osa niistä oli edelleen itäisessä asussaan, penseänä ja epähumaanina mulkoilemassa mustin ikkunoin. Osa ennen sotia rakennetuista taloista on edelleen rappiolla, odottamassa valtaajia tai kaivinkoneen kuoliniskua. Onneksi ainakin ns nousevat kaupunginosat, kuten Kreutzberg ja Prenzlauer berg vaikuttavat pelastuneilta, paljolti juuri valtaajien takia. Arkkitehtuuri on hassu yhdistelmä derkku-kerrostaloja ja matalahkoja edellisen vuosisadan vaihteen taloja. Panin merkille, että berliiniläinen Jugend on vähemmän koristeellista kuin Suomessa, mutta vastaavasti lähes kaikissa taloissa on paljon parvekkeita. Parveketta on ikäänkuin pidetty ihmisen perusoikeutena, työläisenkin, ovathan monet nykyisin trendikkäät alueet alun perin prolelähiöitä. Ja plataanipuita, ihania, on joka kadun varrella.

DDR-arkkitehtuurissakin on outo viehätyksensä. Useat idän taloista on kunnostettu omalla tavallaan näyttäviksi kokonaisuuksiksi. TV-torni on 70-lukuisessa disco-henkisyydessään hieno, mutta valitettavasti Palast der Republic näkyi olevan jo puoliksi purettu. No, minkäs teet toisaalta, kaippa sitä ihmiset haluavat eroon kaikkein rumimmista vanhan vallan symboleista, onneksi Berliinissä oli säästetty kuitenkin Marxin patsaat (ehkäpä siksi, ettei Marx ollut molopäinen diktaattori) ja Rosa Luxemburgin aukio. Viimeisenä iltana kävimme Neuvostosotilaan muistomerkillä nautiskelemassa elvykettä. Muistomerkki muistutti kaikessa massiivisuudessaan ja mittasuhdehämmentämisessään Tallinnan "Pinoccion hautaa".

Berliinissä etäisyydet ovat valtavia ja koska asuimme lähiössä, matkustimme luonnollisesti paljon julkisilla. S-bahn oli oikeastaan kivoin kulkuväline, koska se ajoi maan päällä ja etenkin iltaisin oli mahdollisuus seurailla berliiniläisten kotielämää valaistuista ikkunoista. Kaupunkimatkailussa parasta onkin oikeastaan juuri paikasta toiseen siirtyminen, joko kävellen tai iltaväsyneenä kulkuvälineessä istuen, ihmisiä ja paikkoja katsellen. Tai itse asiassa ei tarvitse edes olla siirtymässä minnekään, pelkkä tyytyväinen flaneerauskin riittää, tepastelu lehmusten alla, pohdiskelu poikkeaisiko kuubalaiseen vai kreikkalaiseen paikkaan syömään, vai katsoisiko vielä yhden täysin ennen näkemättömän kadun ja päättäisi sitten. Matkoilla yritän vaientaa sisäisen suorittajani juuri vaaliakseni sitä päämäärätöntä hengailumeininkiä, josta matkan mieleenpainuvimmat muistot yleensä tulevat. Meillä on L:n kanssa matkatapana kysyä joka ilta "no mikä oli kivintä", ja yleensä ainakin oma vastaukseni on "se, kun vaan käveltiin ympäriinsä".

Yksi matkan kohokohdista oli kyllä ehdottomasti Cindy Shermanin näyttely, en voinut kyllin onnitella itseäni, että Berliinissä sattui olemaan retrospektiivi samaan aikaan kuin me olimme paikalla. Sherman on yksi lempitaiteilijoistani, enkä ole aikaisemmin nähnyt häneltä ns livenä kuin muutaman bussimatkustaja-sarjan työn. Bussigalleria on lähinnä koominen ja rotu-gender-blendaamisessaan naseva, mutta ei jättänyt aikoinaan erityisesti muistijälkiä. Sen sijaan elokuvien still-kuvia jäljittelevä sarja on hämmentävä, Sherman uusintaa Hitchcockin ja vastaavien film noir-mestareiden naiskuvaa olennaisen tavoittaen. Uusista töistä muistan parhaiten Old Masters-sarjan, jossa Sherman uudelleenkuvaa taiteen mestariteoksia, poseeraten itse esimerkiksi Caravaggion Bacchino malatona. Shermanin kasvoissa on jotain oudon paljasta ja piirteetöntä, ne toimivat tyhjänä kankaana mitä erilaisimmille nais- ja mieskohtaloille. Tragikoominen sarja Hollywood-Hampton Styles kuvasi ikääntyviä, työttömiä näyttelijättäriä, joiden ansioluettelon valokuvia työt olivat. Löytyi patrioottia, goottia, All American girliä ja horoa, ja kaikki niin ylivedetyn roolitettuja, meikattuja ja pingottuneita. Sherman kieltäytyy viisaasti selittämästä kuviaan, yksittäisillä töillä ei ole edes nimiä.

Shoppailijalle Berliini olisi paratiisi. Itse pidättäydyin lähinnä tuliaisissa rakkaille, koska olen vakavasti todennut, että minulla on niin paljon täyhkää etten enää osaa iloita siitä ja projektinani onkin ennen muuttoa karsia tavarataivasta säälimättömällä kädellä. Punapallohame oli kuitenkin pakko ostaa, sekä muka-vanha wc-kyltti, joka mitä tiukimmin kieltää pisuaareissa tapahtuvat perversiot. Berliinissä on nerokkaasti keksitty brändätä ostalgiaa, Ampfelmännchen näkyy joka paikassa, niin hiirimatoissa kuin jääkaappimagneeteissakin. Yksilöllisyyttä muka tavoittelevana kulttuurimatkailijana suhtaudun yleensä yliolkaisesti kaikkeen turistikrääsään, mutta hattupääherra oli kyllä kerrassaan hymyilyttävä hahmo.

Kaiken kaikkiaan onnistunut matka. Berliini on vähän kuin äreä sukulaismies, ensin se vaikuttaa yksinomaan penseältä ja vaikeastilähestyttävältä, sitten sen historiaan ja viisauteen ja huumoriin hurmaantuu.

Pikainen selostus häistä

Onneksi AVIOpuolisoni tapaa herättää ajoissa ennen matkaa, jäi vielä hetki aikaa kirjoittaa. Lähdemme ihan pian Berliiniin, en sitten muistanut kerrata talven alkeis-Saksaa ollenkaan, höh. Sen muistan, että schickimicki tarkoittaa trendipelleä, jää vielä nähtäväksi miten tuota mahtavaa sanaa pääsen käyttämään.

Häät olivat juuri niin ihanat kuin toivoinkin ja vielä enemmän. Ilman kauneus tuli täysin bonuksena, olin hyväksynyt etukäteen, että ilma olisi viilakka ja sateinen, mutta se oli tosiaan kuin morsian! Jännitykseni katosi jo ennen vihkimistä, eikä mikään pyyhkinyt koko päivänä hymyä naamaltani. Vihkiminen oli kaunis, Nassu soitti Melartinin ihanasti, moni kyynelehti. Ruoka oli hyvää, tosin muuten erittäin terve ruokahaluni katoaa tämäntyyppisissä tilanteissa jota kuinkin kokonaan, koristelut olivat onnistuneita, luonnonkukkia ja punahörselöitä ja kiipeilevää murattia. Ihana Alkmene luki runoja, tytöt lauloivat rakkaussikermän, multimediaesityksille naurettiin. Puheet liikuttivat. Bändi oli aivan tajuttoman hauska ja siirtyi peräti ulos soittamaan jossain vaiheessa. Jatkoillakin tuli oltua siinä määrin omistautuneesti, että seuraava päivä Tornissa meni vähän uupuneissa merkeissä, etelä-Helsinki-maisemaa ihaillen.

Tässäpä pikainen ja erittäin tiivistetty raportti, tunnelmiin palaan myöhemmin. Nyt viuh lentokentälle, ehkäpä löydän Berliinistä nettikahvilan josta päivittää. Tsüss!