perjantaina, joulukuuta 29, 2006

Itsetunnosta ja anteeksiannosta

Radiosta tuli äsken Aimee Mannin One joka on minulle alun perin tuttu Magnolia-elokuvasta. Aimee Mannin melankolinen ääni ja kitkerät elämänviisaudet sopivat elokuvaan, ja myös tämänhetkiseen mielentilaani enemmän kuin hyvin. Magnolian lopussa on kohta, jossa kiltti poliisi vakuuttelee kokainistitytölle, että tämä on oikeasti hyvä ihminen, kelvollinen ja rakastamisen arvoinen. Juuri ennen lopputekstejä tyttö nostaa päänsä ja hymyilee. Tuo hymy, pieni hetki ilman itseinhoa, oivallus siitä, että ansaitsee jotain hyvää, on viimeinen niittini kyynelten padoille, Magnolian lopputekstit menevät aina (katson hyvät leffat useasti, luen hyvät kirjat monta kertaa) sumussa.

Uskovatko ihmiset, kun niille tarpeeksi vakuuttaa, omaan hyvyyteensä, rakastettavuuteensa, tärkeyteensä? Eivät oikein tunnu uskovan, en minäkään
sitä tee. Minulla on ollut turvallinen lapsuus, edelleen rakastavat vanhemmat, mies, ystäviä. Silti näen jatkuvasti painajaisia siitä, miten joku läheiseni hylkää minut inhoten ja julmien sanojen saattelemana. En voi olla ajattelematta, että jos minä näen noita unia, mitä näkevät ne, joilta oikeasti, käytännön tasolla puuttuu luottamus omaan rakastettavuuteensa?


Minua pidetään kai yleisesti ottaen ns vahvana naisena ja itsetuntoni oletetaan olevan hyvä. Tavallaan oletukset pitävätkin paikkansa. (On se muuten hassua, kun alkaa ruotia luonnettaan, ei oikeastaan pysty sanomaan mitään konkreettista, ainoastaan toisaalta-toisaalta-juttuja, muistaakseni Veloena on joskus kirjoittanut tästä joskus hyvin.) Omaksun ystäväpiirissäni helposti paitsi empaattisen kuuntelijan roolin, myös järjen äänen. Minulla on aina ollut perusasiat kunnossa, ei minulla ole oikeutta rutista ongelmistani kellekään. Ja muilla on kuitenkin paljon pahempia ongelmia, turvaton lapsuus, riippuvuussuhde, vastakariutunut parisuhde tai jotain vastaavaa. Toisaalta tämä vuosi on ollut minulle kuitenkin niin vaikea, että minun on ollut pakko alkaa murtaa hyvinmenee-rooliani. Yllättävän vaikeaa se kyllä edelleen on, kohtaan hyvinkin inhottavia ajatuksia kuten "pelkään ainakin jonkun ystävistäni ilahtuvan kuullessaan, että olen ahdistunut siitä ja siitä asiasta". Mikä on tavallaan typerää, koska se, että kuulee, että joku toinen kelailee ihan samoja asioita kuin mitä itse on tehnyt, on usein hirveän helpottavaa. Eikä silloin ole kyse siitä, että iloitsisi toisen onnettomuudesta, vaan jonkinlaisesta vertaistuesta. Olen vaan viime aikoina ollut jotenkin epäluuloinen ihmisten motiivien suhteen, tuntuu että kyräilen happamana ja tulkitsen asioita tahallaan väärin.

Mistä hyvä itsetunto sitten tulee? Minua on alkanut jotenkin kylmätä ajatustapa, johon törmään jatkuvasti omassakin mielessäni. Hyvä itsetunto ansaitaan.
"Miten se voi pitää itseään paskana, sehän on niin kaunis ja ahkera" on tosi yleinen argumentti, kun puhutaan itsetunnosta ja sen puutteessa. Tietenkin vakuuttelu on osa huonoitsetuntoisen piristämistä, mutta tuossa "eihän sillä ole syytä vihata itseään"-jutussa on kyse eri asiasta, koska se johtaa jatkokysymykseen: Kellä sitten on syytä vihata itseään? Sillä, joka ei koskaan saanut opintojaan päätökseen, joka sairastui alkoholismiin parikymppisenä, jolla on paksut reidet ja pienet rinnat, joka paloi loppuun työssään ja masentui? Se, että itsetuntokuilussa kärvistelevän oloa aletaan ylipäätään parantaa luettelemalla tämän saavutuksia ja taitoja, on ellei nyt haitallista, ainakin aika lyhytnäköistä. Eikä siitä yleensä ole mitään hyötyä, paitsi korkeintaan hetkellisesti. Toki teen tuota itsekin, ei sillä.

Kysymys siitä, miten itsetuntoa saisi parannettua, on ihan mahdottoman vaikea. Itsetunto on luonnollisestikin vaihtolämpöinen juttu, ja siihen vaikuttavat vähän kaikki jutut kuukautiskierrosta työtilanteeseen. Ei ainakaan piiskaamisella, ei ainakaan peilin tunkemisella nenän eteen tarkoituksessa "katso nyt rehellisesti kuinka paska olet, ota itseäsi niskasta kiinni!" Tai tiedä häntä, ehkä tuo toimii joillekin, mutta itselleni itsevihan kautta "herättely" toimii lähinnä lamauttavana ja mykistävänä juttuna, joka nostattaa myöhemmin, pitkään ja katkerasti, vihaa ja vitutusta. Äitini, jota rakastan ja joka on maailman paras äiti, on käyttänyt tuota metodia aina joskus minuun, ja minun on edelleen vaikeata antaa anteeksi sitä. Tai siis, en ole antanut sitä anteeksi. Anteeksianto on muuten toinen, vaikea juttu, joka liittyy läheisesti itsetuntoon. Ehkäpä itsetunnon parantaminen pitäisi aloittaa opettelemalla antamaan itselle anteeksi? Ja sitä mukaa toisille? Omiin itsetuntoalho-kohtauksiini ainakin liittyy kyräily, hautominen ja pitkävihaisuus muiden sanomisia kohtaan.

Miten oppia antamaan anteeksi? Luin joskus teininä artikkelin keskitysleirillä olleesta juutalaisesta, joka antoi anteeksi natseille. Juutelainen teki päätöksen itsensä takia, natsit eivät tietenkään olleet pyytäneet häneltä anteeksi. Tuo ele on siitä pitäen aina silloin tällöin pyörinyt mielessäni, ja olen toivonut pystyväni samaan, vaikka itsen vertaaminen keskitysleiriltä selvinneeseen tuntuukin sekä kornilta että kohtuuttomalta. Mutta toisaalta, niin se keskitysleiri kuin natsitkin ovat oman pääni sisällä. Anteeksi antaminen on irti päästämistä, paskasta irrottautumista, terveen itsekäs teko. Miten pystyä vakuuttamaan itselle, että on niin arvokas ja tärkeä, että voi hyvällä syyllä lakata vihaamasta itseään menneisyyden virheiden takia? Etenkin (vaikka kyse ei edes ole siitä, että ruvettaisiin vertaamaan mikä on anteeksiantamisen arvoista ja mikä ei) on kyse jostain pöljäksi osottautuneista valinnoista, vastuuttomuudesta ja yleisestä naiviudesta? Eikä siis murhista, vaikka jonkun määritelmän mukaan olen kai syyllistynyt siihenkin, mutta paradoksaalista kylläkin, harvasta elämääni vaikuttaneesta valinnasta olen ollut, ja olen edelleen yhtä timantinkirkkaan varma kuin tästä "murhasta". Mutta miten lakata vatkaamasta sitä, että vietti lukuloman vallatulla talolla, sai huonon ylioppilastodistuksen ja tuotti pettymyksen vanhemmille? Siitähän on vasta kymmenen vuotta kun kirjoitin :)

Itsetuntoon liittyy myös sellainen hassu armeliaisuus-juttu. Sitä soimaa itseään omista virheistään, mutta samalla lohduttaa toista vastaavista virheistä itseään soimaavaa sanomalla, että turha vatkata vanhoja asioita, olet ihana. Sama pätee tehtyihin virheisiin, omiin suhtautuu vakavasti ja pitää niitä laajamittaisena esimerkkinä omasta kaikennielevästä paskuudesta, muiden virheet ovat vain no, virheitä. Vähän niinkuin olisi anorektikko, joka voi pitää pehmeitä muotoja kauniina muilla naisilla mutta vihata niitä itsellä. Miten pitää oma sisäinen suorittaja-anorektikko kurissa mutta olla samalla skarppi ja pärjäävä ja itseensä tyytyväinen? Itsetunto on kuitenkin niin yllättävän riippumaton todellisista tapahtumista. Tiedän ihmisen, jolla on ihan rehellisesti sanoen mennyt monella tapaa päin persettä ja joka on myös pitkälti itse aiheuttanut omat ongelmansa. Kyseinen ihminen inhoaa itseään. Tiedän toisen ihmisen, joka on menestynyt kaikessa mihin on ryhtynyt, erittäin hyvin ellei loistavasti, saavuttanut ahkeruudella, älyllä ja sitkeydellä monia asioita. Kyseinen ihminen inhoaa itseään. Kummalla on vihaansa enemmän syytä? Kumpaa itseviha on auttanut tulemaan onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi ihmiseksi? Kumpi on onnellisempi? Vastaus noihin kysymyksiin on aina sama, ei kumpikaan.

maanantaina, joulukuuta 25, 2006

punakuonon jouluaatto

Flunssani (kuinka jännittävää, raportti sairaudesta joka riivaa tällä hetkellä about puolta suomalaisista) on nyt toden teolla räkä ja roiskis-vaiheessa. Inhottava, keinahteleva huippaus on luojan kiitos kadonnut. Vaikka tiedän, mistä se johtuu, en ikinä sen iskiessä pääse täysin eroon aivokasviparanoiasta. Nyt huippaus tulee siis nenästä ulos ja loksuttaa korvakäytävissä joka nielaisulla.

Kaikki nenäliinat ovat pyykissä. Olen kangasnenäliinaihminen henkeen ja vereen, syy miksi ylipäätään viitsin silittää on, että saan silityksen sivutuotteena prässätä nenäliinoja sieviksi, viikatuiksi neliöiksi. Nenäliinoja on kertynyt eri mummoilta varmaan kymmenen, mutta tästäkin huolimatta olen tällä hetkellä pakotettu käyttämään kankaisia servettejä. Sarvikuono on osaltaan auttanut elämää (katsottuani tuota linkkiä alkoi harmittaa, että miksi omistan sinisen enkä RUBIININPUNAISTA sarvikuonoa, höh, apteekissa oli vain yhtä väriä)

Näin tautisena olen oikeastaan helpottunut että kaverijouluidea raukesi, en olisi ollut turisevana ja hitaasti reagoivana kauhean viihdyttävää seuraa. Kävimme tänään tautiakin uhmaten ensin Haukilahden rannalla, jossa oli spirituaalisia vesipyörteitä, kelmeää taivasta, mustia pitsipuita ja iloinen, jääkylmässä merivedessä polskiva noutaja. Ruoan jälkeen oli vielä pakko käydä lähirannassa ihmettelemässä metsärinteeseen aseteltuja soihtuja. Niitä oli kymmenittäin, kannoilla ja kivillä. Yläpuolella loisti maailman kapein kuunsirppi ja länsiväylä oli kerrankin hiljainen.

Sain melko lailla arvattavia lahjoja, kuten Neuvostoliiton historiasta kertovan kirjan (en ikinä olisi uskonut fiksoituvani neukkulandian historiaan, mutta kaikkea kummaa sitä tapahtuu ihmiselle), kaksi huivia (huomenna tulee vielä yksi, hähä) ja muuta kivaa kirjaa ja somaa tavaraa. L sai töistään uskomattoman, luksusta henkivän luomuruokakorin, jossa oli luomuviiniä, luomuspagettia, spelttikeksiä, kalamata-oliiveja ja kaikkea mahdollista kuviteltavissa olevaa ihanuutta (ja turvotusta poistavaa teetä post xmas-katumukseen). Kissakin sai lahjoja, jaksoi täpätä niitä aikansa ja keskittyi sitten varastelemaan lahjanaruja.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli liikaa. Kipeys on vaikuttanut normaalisti teinipoikamaiseen ruokahaluuni (ja hyvä niin, mutta olix pakko just jouluna, häh) enkä oikein maistanut pähkinäpateen makuvivahteita. Me muuten veggiet slaidaamme aina jouluisin ja graavaamme lohta (joku puritaani voisi pitää, ja pitääkin meitä ihan vegepettureina tämän takia, mutta olen liian vanha ottamaan moisesta ongelmaa) sekä siikaa. Tai L graavaa, itse jätän sen tason hifistelyn suosiolla asian paremmin osaavalle. Rosolli on muuten ihan huippu keksintö: fennovegaanista, kaloritonta, halpaa ja hyvää. Vähän pitkätekoista tosin.

Uh, voisin yrittää unta. Tulkoon kiltti tonttu ja poistakoon nuhani. Hyvää jouluyötä!

lauantaina, joulukuuta 23, 2006

Luppis sairastaa

Niist kröh särk, kipeys tuli. Onneksi nyt jouluna, ettei näy palkassa niin paljoa. En edes lähde sille linjalle että avautuisin kuinka hanurista moinen pakkolaskelmointi "täytyy sairastaa lomilla"-prekarisaatio on, mut sieltä se justiinkin on.

Näin kipeänä elokuvaunta. Olin öisillä Pariisin kaduilla, etsin lentokentälle johtavaa bussia. Yö oli kirkas ja hiljainen, kuin siinä Maupassantin novellissa, ketään ei näkynyt missään. Kävelin valkoiseksi rapatun talon ohi, jossa oli vihreä kaariportti. Kaariportissa luki asukkaiden nimiä, ja hetken tarkastelun jälkeen huomasin siinä olevan Rakkautta ennen auringonlaskua-elokuvan Jessen ja Celinen nimet alekkain. Ajattelin, että OI ONNEA, nuo kaksi siis löysivät toisensa ja päättivät jäädä asumaan Pariisiin.

Tapasin eilen hollannistuneen ystäväni, joka on joulunvietossa Suomessa ja raskaana. V oli oma, myhäilevä itsensä ja kysyttäessä mahdollisia, jo pitkälle edenneen raskauden oireita, hän ei oikein osannut erikoisemmin sanoa mitään. Paitsi ehkä että ei oikein jaksa syödä yhtä paljon kuin ennen, kun kohtu vie tilaa vatsalaukulta. Ja että pissattaa koko lailla usein. V on täydellisessä ei-problematisoivuudessaan ihana, ja omassa puhkianalysoivassa lähipiirissäni aikamoinen harvinaisuus. V ei taatusti vatkaa kauhuskenaarioita synnytyksestä tai siitä, miten väärällä kasvatuksella mahatyypistä tulee sortava psykopaatti/muiden kynnysmatto. Hollannissa kuulemma pääosa synnytyksistä hoidetan kotona. Himaan tulee kätilö ja tarvittaessa vesipalju, sekä kotiapua noin viikoksi. Kuulostaa aika hienolta ja ei-medikalisoivalta. Riskitapaukset toki hoidetaan sairaalassa.

Pitäisi tehdä rosollia tai jotain sellaista. Onneksi tämä tauti on saatu L:ta, joten ruokaan tyrskiminen ei aiheuta mitään disastereita. Ulkona on kuulasta ja graafista ja kävelylle houkuttavaa, mutta tyydyn tuijottamaan maisemaa sisältä. Huomasin, että iso ja vanttera orava-vekkuli käy parvekkeella syömässä marokkolaisia jättikäpyjäni, jotka olen asetellut esteettisesti Ilves-lasipurkkiin. Orava nakkaa aivan sananmukaisesti paskat estetiikalle ja tuhrii käpyä viedessään valkoisen hyllyn ja tuolin. Ja toinen pehmoturkkisaatana täällä sisätiloissa mähmättää ja paukuttaa ikkunalasia mielipuolen lailla.

Vanhemmilla on hoidossa pieni valkoinen koira. Siellä on siis ennestään pieni musta koira, ja nyt nämä kaksi vastapoolia vetävät yhdessä joululahja-aineksista yli jäänyttä kangasputkeloa kuin Sidoste-sukka-mainoksessa konsanaan.

Skypejoululauluillassa oli aivan ihanaa, se oli taas niitä onnellisia hetkiä. Tallensin mieleeni kuvan, jossa viisihaarainen kynttilänjalka loi keltaista valoa mandariineille ja pipareille, nauravat ja laulavat kasvot tähyilivät läppärin sinisemmän valon suuntaan, glögi höyrysi tuoksuen ja joululaulut soivat lähes puhtaasti. Joulun henki tiivistyneenä kalliolaisyksiöön.

tiistaina, joulukuuta 19, 2006

Kynttilävesijuoksu

Eilen meni taas yksi uimahallineitsyys ja tutustuin Espoonlahden uimahalliin. Noita 50 metrin halleja ei ole montaa, jos sitä pitää kriteerinä. En tosin enää pidä, nykyään uin tuskin lainkaan, vesijuoksu on korvannut sen. Kun olin aikani juossut ja suunnitellut hääkutsua (en osaa päättää pierre&gilles-tyylin ja lissitzky-tyylin välillä, enkä aio taatusti tehdä tästä mitään häävatkausblogia, sellaiset ovat vielä tylsempiä kuin vauvablogit) alettiin valoja sammutella ja erivärisiä kynttilöitä asetella altaan reunalle. Kaiuttimista alkoi soida musiikkia (panhuilu-versioita Beatles-hiteistä tosin, mutta musiikkia kuitenkin) ja altaan valot syttyivät. Tunnelma oli ihanan sumeanvalopilkullinen ja lämmin. Oman lisänsä kaiken pehmeyteen antoi tietysti se, että olen altaassa, ilman silmä/piilolaseja aikamoinen myyrä. Ostin toissa kesänä voimakkuudelliset uimalasit, mutta tyypilliseen, lepsuun entahdovaivata-tapaani otin liian heikot lasit, koska sopivanvahvuisten löytäminen olisi aiheuttanut kaikkea säätöä, kuten eriparisia linssejä.

Kumma juttu muuten, miten vesijuoksevat ihmiset toteuttavat harrastettaan altaassa. Olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että muutamat vesijuoksusta innostuneet ovat nielleet vähän turhankin liukkaasti informaation, jonka mukaan vesijuoksu on tyyliin kahdeksan kertaa tehokkaampaa kuin uinti, ja lusmuroivat sen varjolla altaassa etanan vauhtia. Olen viimeinen ihminen piiskaamaan muita mihinkään kilpasuorituksiin, mutta on jotenkin kummallista että minä, joka en todellakaan ole mikään Sporty Spice, joudun jatkuvasti ohittelemaan muita vesijuoksijoita, lukuunottaen jopa itseäni nuorempia, timmilihaksisia miehiä. Vedessä vetkuaminen on tiettykin kivaa, mutta itse käyn altaassa kuitenkin ensisijaisesti hyötymistarkoituksessa. Luonnonvedet ovat lillumista ja käsilläseisontaa varten.

Päätin alkaa kutoa taas kaulahuivia. Kolmiulotteisten juttujen tuottaminen puikoilla ei jotenkin selkeästikään ole heiniäni, tulee soiroa ja möykkyä ja lertsahtavaa lörppöä, mutta ei mitään fiksua. Piponkin tein suorakaiteesta ompelemalla reunat yhteen, kun pyöreä muoto ei onnistunut. Kaulahuiveja löytyy entuudestaan arviolta kymmenen, plus tuo juuri valmistunut turkoosi hörsö sekä tuleva joululahjahörsö että juuri huuto.netistä tilattu vihreä kukkahuivi. Jep, fiksaationsa kullakin.

Kuoron joulukonsertti meni hyvin. Kuorossa laulaminen on tiimityöskentelyä parhaimmillaan, siinä aidosti yltää ryhmässä parempaan suoritukseen, kuin mihin yksin olisi mahdollista (hitto, pitää muistaa sanoa tuo oivallus työhaastatteluissa). On myös avartavaa huomata, kuinka paljon äänenavaus mielikuvaharjoituksineen vaikuttaa omaan ääneen. Olen aina suhtautunut vähintäänkin skeptisesti about kaikkeen mielikuvaharjoitteluun, kohdallani ne "kuvittele kaunis kukkapelto"-rentoutusharjoitukset ovat aina menneet ihan harakoille, olen pyörinyt levottomana ja vatkannut omia asioitani. Mutta äänenmuodostajamme sinnikkyyden ja innokkuuden ansiosta (te laulatte samoilla lihaksilla kuin synnytätte ja rakastelette, muistakaa!) ainakin melkein tunnen, kun ääneni soi nivusissa. Tai no, okei, vatsassa. Mutta kuitenkin, oikein ja puhtaasti ja avonaisesti. Ylitin myös itseni ompelijana ja sain tehtyä esiintymisasun kimaltelevaan paita-osaan muotolaskokset. Mikään ei ole kauheamman näköistä kuin suoraan rinnan korkeimmalta kohdalta telttana alas jatkuva glitterkauhtana. Tai nyt kun mietin, keksin kyllä montakin kauheamman näköistä asiaa, esimerkiksi Espoon keskuksen ja kissanoksennustahran nojatuolissa.

sunnuntaina, joulukuuta 17, 2006

Toppaenkeli


Tadaa, valmis! Latinous karisi kun huomasin, ettei minulla ollutkaan mustaa lankaa. Päätin ottaa räkäisyyden tietoiseksi ohjenuoraksi, koska en niinku OSAA tehdä siistiä toppaenkeliä. Eikä tuo edes ole enkeli, vaan ehkä pulska ja punainen joulun keiju!

maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Serosurkeus

Heräsin tänään tosi surkeana. Näin koko yön painajaisia, että olin Alfred Kinseyn assistentti (!!), ei mikään hyvä alku päivälle. Myös kissa hyökki varpaisiini kiinni, mikä unimaailmassa rinnastui väkivaltaisen sateenvarjon syöksähdyksiin.
Mäihväsin onnettomuuttani aamupäivän, ja kirjoitin lopulta E:lle itsesääliä ja -kiukkua tirsuvan meilin. Jo meilin lähetettyäni oma rypeminen alkoi vähän hymyilyttää, ja meiliin tullut ihana vastaus toi sekä liikutuksen kyyneleet että hymyn että vähän kikatusta. Ihana E <3

Tiedän tämänaamuisen angstini johtuvan pitkälti ihan kemiallisista syistä. Kaamos ei sovi psyykelle, eikä etenkään siihen yhdistetty viikon univelka ja pari vuosikertapunkkulasillista liikaa. Eilen palkkana punkkuilusta (taidan pitäytyä jatkossa mustassa kissassa, moukkamaiselle maulleni ja särkyherkälle päälleni eivät sovi kalliit aineet) oli migreeni. Kaamosaikana tulee lohdutettua pimeää oloa kemiallisilla piristeillä (kofeiini+alkoholi), vaikka juuri silloin pitäisi välttää keemisiä kamoja ja hankkia mieluummin vaikka kirkasvalolamppu. Mutta toisaalta, juhliminen on niin kivaa! Järjestin lauantaina, L:n ollessa matkoilla, laajennetun kudontakerhon pikkujoulun, jossa kuuntelimme mm Smurffeja, Teletappeja ja puhuimme käsitöistä, siis käsitöistä, tsiih! Irtsarit oli korvattu juustoilla ja kekseillä ja limukka kuoharilla, mutta muuten olimme ihan pikkutyttöjä.

Eilen illalla piti tehdä luvattuja töitä, joten kudoin kaulaliinani valmiiksi. Siitä tuli tosi lyhyt ja oikeastaan aika outo ja tursahteleva. Piilotin sen syvälle kangaspussiin, josko se siellä muuttuisi jotenkin fiksumman näköiseksi. Toppalatinoenkeli on vielä aika vaiheessa. Kuten myös L:n joululahja (L, jos luet tätä, silmät kiinni!). Kaavojen leikkaaminen on korkeampaa matematiikkaa ja fysiikkaa ja aritmetiikkaa, ja kunnioitukseni ompelijoita kohtaan on viimeisen vuorokauden aikana entisestään kasvanut.

tiistaina, joulukuuta 05, 2006

Hawaijinkukka

Minun pitää tehdä huomiseksi LEI. Lei tulee Itsenäisyyspäivän rantajuhliin. Kymmenen vuotta sitten tein Itsenäisyyspäivää varten lähinnä banderolleja tyyliin "loppu riistolle" mutta niin ne ajat muuttuvat. Silloin aikoina, ennen kun Kuokkikset muuttuivat urpoilumellakaksi ja näyttäytyivät enemmänkin unohdetun kansaosan varjojuhlana, siellä ilkesi vielä käydä. Nykyisen parisuhteen myötä itsariksi on tullut uusi perinne, hilpeät sukujuhlat joissa syödään ja juodaan ja kommentoidaan Linnan pukuja. Lapsena minut pakotettiin katsomaan joka itsari Edwin Laineen Tuntematon sotilas. Tästä johtuen suostuin lukemaan ko. kirjan vasta aikuisena, harmi kyllä.

Googletin tuossa hawaijilaisia kukkia ja lei-malleja. Lei tehdään yhteisellä päätöksellä tekokukista, niitä ihania, huumaavantuoksuisia paksulehtisiä gradient-värikukkia ei taida saada suomesta. Siinä yhteydessä tuli mieleeni hassu sana hawaijinkukka, jota on ennen vanhaan käytetty kevytkenkäisestä naisesta/huorasta. Miten ihana sana, ja silti solvaus. Vähän kuten mäkipeura tai jaguaarinainen. Hawaijinkukan yhytin Niskavuoren naisista, siinä Martta-rouva haukkuu ihanaa Ilonaa kyseisellä nimellä, tavallaan kai syystäkin, onhan Ilona lumonnut Martan miehen. Tosin Martan pitäisi olla vihainen ensisijaisesti Aarnelle (joka hurmaavuudestaan huolimatta paljastui myöhemmissä kirjoissa heikoksi, juopottelevaksi mulkeroksi).

Joulupaskartelu on vallannut mieleni. Olen päättänyt varastaa ihan huippuihanan latinonukke-punaveluurisiipienkelin idean. Näin sellaisen eilen Mokossa ja aloin myyjän ärtymykseksi piirtää nuken mallia kalenteriini. Sorke vaan sisustusliike, mutta en aio maksaa kolmeakymppiä lapsityövoimalla tehdystä joulukoristeesta, vaan käytän ilmaistyövoimaa=itseäni.

maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Päätön Pipariemma

Tein ensimmäistä kertaa elämässäni pipareita ihan alusta asti. Tai no, lapsena osallistuin tietysti perheen piparisouviin, mutta jostain mystisestä syystä ko. proseduuri päätyi aika usein riitaan. Tähän asti olen ostanut valmiita piprutaikinoita, mutta kotitalousihmisenä (ööh) tuli hinku hoitaa homma alusta loppuun. Taikinasta tuli itsessään tosi hyvää, mutta kuten pipareiden kohdalla aina, lopputulos ei olekaan niin tajuntaaräjäyttävä. Oikeasti teen pipareita lähinnä siksi, koska niitä on a) kiva koristella ja b) niitä ei tule pisteltyä holtittomasti. En oikeastaan kauheasti välitä mistään kuivista herkuista. Minulla on monta hienoa piparimuottia, kuten possu, kana, nainen ja mies. Naismuotin huono puoli on kyllä se, että niiden päätä on lähes mahdotonta kuljettaa leivonta-alustalta pellille ehjänä. Alltheway-pipareihin suhtautuu kyllä suorastaan tunteenomaisesti. Sydäntä särki heittää musta possu roskiin, yritin painostaa L:a syömään sen, mutta ymmärrettävästi vaatimukseeni ei suostuttu. Nyt on purkissa, pitsipaperin sisällä koristepipruja saksantunnin pikkujoulua varten, ihanaa.

Eilinen Emma-visiitti oli yltäkylläinen. Suosittelen katsomaan näyttelyt kahdessa erässä, vakikokoelman kohdalla alkoi tulla vastaan jo silkka artsuähky, ei pystynyt enää oikein omaksumaan. Malevitsiä oli valtavat määrät, moukkana olin jotenkin kuvitellut töitä lähinnä niiksi mustiksi neliöiksi ja risteiksi, mutta hemmon tyyli on vaihdellut pointillismista fotorealismiin ja kubismista graafiseen suunnitteluun sekä teolliseen muotoiluun. E sanoi, että "mihin oikeastaan tarvitaan muita taiteilijoita kun Malevits on jo tehnyt kaiken". Puhuimme muutenkin pitkään taiteen ymmärtämisestä ja kokemisesta ja siitä oudosta pelosta, että kokee sen jotenkin väärin. Esimerkiksi suomalaisessa käsitetaiteessa näkee paljon tyyliin tamponeista tehtyjä häämekkoja ja vastaavaa. Oma ensireaktio sellaisten töiden äärellä on iloinen oivallus: "hei, noihan on tamponeita, ihan mahtavaa, heh, tollasia mulla on vessan kaapissa ja nyt niistä on tehty taidetta!". Olen miettinyt, ärsyttäisikö taiteilijaa kuulla tuollainen reaktio? Eikö käsitetaiteen pointti ole tavallaan nostaa jokapäiväinen esine pois tavanomaisesta kontekstistaan ja siten hävittää koko sen merkitys? Olenko käsittänyt käsitetaiteen väärin?

Vaikuttavin Emmakokemus oli iranilaissyntyisen Shirin Neshatin video- ja valokuvanäyttely. Erityisesti kuolemaa ja hautaamista käsittelevä Passage oli pysäyttävän kaunis ja surullinen spektaakkeli. Neshatin videoista puuttui onneksi tyystin se videoartsulle tyypillinen räkäisyys ja (tietoinen?) tekninen heikkous. Joku videotaidepuritanisti voisi tosin disauttaa Neshatin elokuvia liiallisesta narratiivisuudesta, mutta minua se viehätti. Myös miehet kasvottomina näkevän prostituoidun tarina oli julmankaunis.

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Onnellisia hetkiä

Kotiuduin äskettäin Laulutuvasta, toivottavasti ei kuitenkaan viimeisestä. Keikka oli huippu, Laura ihana ja Heikki Salo myös. Mieleen jäi erityisesti kappale, jossa kerrottiin mitä tunnettujen laulujen henkilöille kuuluu nykyään. Tyttö, joka katsoi jossakin alhaalla olevaa mustaa vettä, on nykyään copynä mainostoimistossa. Pera ja Lassi(?) saivat toisensa Tukholmassa. Hii. Oli mukavaa nähdä uudehkoja blogi-tuttuja, samaan aikaan kainostuttavaa ja inspiroivaa.

Tapani on kerätä onnellisia hetkiä. Aina kun on vaikka kiva keikka tai kotibileet tai vastaavaa, tallennan mieleeni kyseisen tapahtuman kliimaksin (johon liittyy yleensä hyvä musiikki, inspiroiva keskustelu ja nousuhumala) ja vaalin sitä mielessäni. Onnellisia hetkiä tulee toki muulloinkin, esimerkiksi yhteisen naurun kautta. Pari viikkoa sitten odotimme L:n kanssa metroa, ja meille syntyi kerrassaan loistava intertekstuaalinen sanailu-flow, jonka seurauksena molemmat nauroimme hervottomasti. Sitten katsoimme toisiimme lähes liikuttuneina ja tajusimme selkeästi molemmat että tässä se taas oli, se onnellinen hetki. Tänään teimme keittiössä ruokaa keltaisesa keittiössä, kinastelimme pannunpaikoista ja radiosta alkoi soida Hiski Salomaata. Silloin tuli taas onnellinen hetki, hymy liimaantui kasvoille ja kaikki oli lämmintä.

Lainasin pikalainana Katja Ketun Surujenkerääjän. Nimi kiinnitti huomioni jo kirjan ilmestyessä, koska olen itse surujenkerääjä ja ainainen huolestuja. Kirjasta en voi vielä sanoa mitään, (paitsi että kieli vaikuttaa tosi nasevalta) koska olen lukenut vasta muutaman sivun. Olen kuullut useammankin suusta näkemyksen, että tarvitsen aina asian jota murehtia ja vatuloida. Kerään huolenaiheita ja murheita ja kehrään niistä isoa, harmaata palloa. Kumma juttu sinänsä, en ole huomannut asian toistuvuutta ennen kuin minulle on huomautettu siitä. Jos tiedätte, rakkaat lukijat, keinoja vapautua jatkuvasta huolestuneisuudesta, kertokaa toki! Olen jo kauan sitten hyväksynyt ajatuksen siitä, että ehjää onnea ei ole. Oivallus tuntui tavallaan hyvin helpottavalta, jos täydellisen happiness-tilan tavoittelu ei kuitenkaan johda toivottuihin tuloksiin vaan päin vastoin suurempaan ahdistukseen, voi aivan hyvin yrittää segmentoida oman olemisensa puolet ja nauttia niistä hyvistä. Sitten kun tämän saisi vielä toteutettua käytännössä.

Olen tässä viime aikoina vakuuttunut entisestään siitä, että en pidä nykyisestä kotikaupungistani. Miellän itseni jatkuvasti helsinkiläiseksi ja haaveilen kivitalokaduista. Tapiola on tietysti poikkeus, täällä on oikeasti tosi kaunista, juuri sopiva combo asutusta ja luontoa. Minua vaan nyt VITUTTAA seistä aamulla bussipysäkillä ja katsoa sitä pelkkien kuskien eikä yhdenkään matkustajan autoletkaa. Tosin on ihan mukavaa matkustaa tyhjässä bussissa, mutta mieluummin seisoisin ruuhkaratikassa kuin hengittelisin citymaastureiden päästöjä päivät pääksytysten. Työpaikkahaastatteluissa minulle yritetään aina neuvoa autoreittiä, mutta nykyään olen kyllin röyhkeä keskeyttääkseni ja kertoakseni käyttäväni vain joukkoliikennettä, kiitos. Nykyinen työmatkani kulkee Espoon pulskien lähiöiden läpi; kaksikerroksisia paritaloja, tilaa neljälle autolle, joulupukkivaloja, kituvia pinjoja minipihoilla, hiljalleen rapistuvia mukatyylikkäitä terassintorsoja. Aaargh! Not my ticket, honey! Oikea kodintuntu tulee ratikan kolkkeesta ja vaimeasta baaristakotiutuvien ädläyksestä, ei perheautojen pörinästä. Vaikka onhan täällä toisaalta ihanan rauhallista. Ja makkarin näkymä tummine oravakuusineen on kieltämättä ihana. Puhumattakaan nyt olkkarin merinäköalasta, heh. Mutta tämä kaikki on lainaa vain, parempi totuttautua ajoissa pois.

Huomenna olisi tarkoitus mennä tsekkaaman Emma E:n kanssa. On sekin kyllä ihan kivaa, että tuossa kävelymatkan päässä on nykytaiteen museo. Ja nyt voisi mennä vaikka nukkumaan, olen saavuttanut porvarillisen unirytmin (jota ei niinku selkeästi ole meitsillä luonnostaan) ja sitä pitää vaalia. Minua on aina iltavirkkuna aamuvirkun äidin tyttärenä vähän kalvanut se uskomus talon hävittämisestä. Liitän omasta luontaisesta rytmistäni huolimatta myöhään nukkumisen kaikkeen yleiseen lusmurointiin ja hengailuun. Lusmurointi ja hengailu ovat toisaalta usein aika tervepäisiä harrasteita. Ärsyttää sellainen oletus, että pitäisi todistaa yhteiskuntakelpoisuuttaan heräämällä aina seiskalta, kun pointti on ehkä kuitenkin se, että pyrkii aina heräämään samaan aikaan. Eläköön liukuva työaika, josta itselläni ei kuitenkaan toistaiseksi ole iloa nauttia. Tähän aikaan vuodesta toisaalta on aika se ja sama milloin herää, sisällä on kuitenkin niin pimeää, ettei näe lukea ilman valoja.