perjantaina, helmikuuta 27, 2009

Kemikaali-Alina

Olen tässä viime aikoina miettinyt kemikaaleja ja niiden vaikutusta terveyteen. Sattuneesta syystä nämä asiat tuntuvat nyt erityisen läheisiltä, vaikka yritänkin välttää hysteriaa ja hötkyilyä, saatan hiukan ahdistua jos työpisteeni takana käytetään spray-liimaa tai jos joudun hengittämään paljon pakokaasua. Toisaalta annoin viime viikonloppuna mieheni ja hänen ystävänsä polttaa meillä sikarit (itsekäs sikiönkiusaaja!) toisessa huoneessa, koska ikkunat olivat auki ja ilmanpuhdistin päällä. Pidän sikarintuoksusta ja se nyt on ainakin melkoinen luonnontuote, silkkaa tupakkaa (tokikaan luonnontuotteus ei ole mikään takuu myrkyttömyydestä, mutta sikarin tapauksessa tietää, että myrkky on tasan nikotiinia eikä oheisaineita). Joskus aina mietin, miksi on täysin korrektia sanoa vaikkapa jossain virallisessa tiedotteessa seuraavaa: ”passiivinen tupakointi vaikuttaa sikiöön samalla tavalla kuin aktiivinenkin”. Kaikki vähänkin ajattelevat tajuavat, että tuo ei mitenkään voi pitää paikkaansa ja koska näin on, menee asialliseltakin informaatiolta pohja. Logiikka on sama kuin huumevalistuksessa, koska pilvenpoltosta ei voi julkisuudessa edes puhua leimautumatta ala-asteikäisille heroiinia tyrkyttäväksi ihmispedoksi, menettää myös asiallinen tiedonvälitys uskottavuuttaan. Muistan kun blossittelin ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana syvästi hämmästyneenä: tällaistako tämä on, eihän tästä tullut muuta kuin vähän kikattavaksi ja vaikutuskin häipyi heti miten (ei puhettakaan siitä, että luulisi itseään appelsiiniksi ja alkaisi kuoria nahkaansa veitsellä tai luulisi kankeavansa metron raiteiltaan), ja että mitenköhän on, ovatkohan muutkin huumeet sitten paljon harmittomampia kuin mitä koulussa kerrottiin.

Tarkoitukseni oli oikeastaan keskittyä laillisiin kemikaaleihin. Päätin hankkia seuraavaksi hiusväriksi Ekolosta myrkytöntä luomuhiusväriä, onhan turhia kemikaaleja varmaankin hyvä välttää. Rahatilanteen salliessa ostan muutenkin luonnonkosmetiikkaa, etenkin kun nyt on alkanut tulla markkinoille laadukkaita ja nätisti pakattuja, kohtuuhintaisia ja tehokkaita tuotteita. Kun teininä koin ympäristöherätyksen, hankin Helsingistä asti mustiin pulloihin pakattuja ekoshampoita, joiden tuoteselosteessa luki yleensä ”lähdevesi, suola, hiekka, suopa” ja vaikutus oli sen mukainen, tukkani muuttui niillä pesemisen jälkeen isoksi, yhtenäiseksi rastaksi (kenties toivottu vaikutus jollekulle). Samoin oli ekohammastahnojen laita: ne maistuivat kauhealta, eivät puhdistaneet hampaita ja tekivät vielä aftoja suuhun (kerran sanoin tämän ääneen kehitysmaakauppaporukassa tietäen jo valmiiksi vastauksen: ”No onko susta sitten parempi käyttää jotain Unileveriä, häh!”). Kotona syömme paljon luomua, mutta motiivimme ostaa sitä ovat enemmän ekologiset ja eettiset kuin niinkään omaan terveyteen liittyvät. En jotenkin osaa kemikaalien pelkoa kauhean hyvin. Jos minulla olisi joku allergia tai perussairaus olisin luultavasti paljon tarkempi, tunnen useita iho- tai vastaavista ongelmista kärsiviä ihmisiä, jotka ovat erityisen huolellisia välttäessään kemikaaleja. Toisaalta minunkin pitäisi oikeastaan kuulua heihin, kävihän minulle taannoin mystinen ihottumatapaus. Käsiini alkoi ilmestyä kutittavaa ja ruman näköistä nokkosihottumaa. Kesti hetken tajuta yhteys ihottuman ja vesijuoksuhanskojen välillä. Ilmeisesti hanskoissa on jotain pintakäsittelyainetta, joka reagoi yhdessä uimahalliveden kanssa epäedullisesti ihooni. Onneksi vesijuoksuhanskat eivät ole mikään välttämättömyys, annan ne jollekulle vahvaihoisemmalle. Harkitsin sekunnin ilmoittavani ihottumastani Speedolle, mutta en sitten jaksanutkaan. Luulen, että ongelma on lähinnä omassa ihossani.

Vaikka kemikaaleja on hyvä välttää, on kemikaalipelossa joskus aavistuksenomaisia salaliittoteorian vivahteita. Tiedän muutaman tapauksen, jossa henkilön riippuvuus johonkin lailliseen nautintoaineeseen (esimerkiksi kahvi tai tupakka) on ollut poikkeuksellisen vahva. Kun henkilö on lopettanut nautintoaineen käytön, hän on saanut hirvittävän vahvoja ja tuskallisia vierotusoireita, unettomuutta, rytmihäiriöitä, harhoja, aggressiivisuutta. En kuitenkaan menisi ihan takuuseen fyysisen vierottautumisen ja pahojen oireiden kausaliteetista, etenkin kun usein näistä pahoista viekkareista vedetään johtopäätös, että ylikansalliset yritykset laittavat nautintoaineisiin syanidia/heroiinia/diapamia koukuttaakseen käyttäjät pahemmin. Epäilemättä etenkin tupakan tuotantoon liittyy kaiken maailman kommervenkkejä, mutta useat henkilöt, kuten minä, pääsevät irti vuosikausiakin jatkuneesta nikotiinin käytöstä ilman minkäänlaisia oireita. Ehkä on enemmänkin niin, että joillain ihmisillä on taipumus sairastua riippuvuuteen herkemmin kuin toisilla ja riippuvuudella on alun alkaenkin pyritty itsehoitamaan jotain psyykkistä ongelmaa (tämä sama logiikkahan toimii myös syömishäiriöissä). Näitä kemikaaliteorioita on kyllä muissakin kuin nautintoaineissa, ekofeministipiireissä kiersi aikoinaan sitkeä huhu, että tamponeihin laitetaan arsenikkia tms verenvuodon lisäämiseksi, jolloin tamponeita kuluu enemmän. Tuon tyyppisissä huhuissa on samaa epämiellyttävää hysteriaa kuin siinä sitkeässä uskomuksessa, että heroinistit kiertelevät kaupoissa imemässä heroiinipiikkeihinsä sitruunoista mehua ja tartuttavat siinä sivussa viattomiin sitruunanystäviin inhottavia tauteja. Kemikaalipelossa suhtaudutaan usein johonkin jokapäiväiseen artikkeliin, kuten juomaveteen tai sisäilmaan vaarallisena ja ”teollisuuden pilaamana”, jolloin sitä pitää tavalla tai toisella aktiivisesti muuntaa. Tämä muuntaminenhan on oiva rahareikä kaikensorttisille nettikauppiaille ja messuesittelijöille: vuosia sitten olin juhlissa, joissa isäntä kaivoi taskustaan kuulakärkikynän (ainakin luulin sitä siinä vaiheessa kuulakärkikynäksi) ja tipautti sen vesikannuun. Hän kertoi kyseessä olevan ulkomailta tilatun penergisaattorin, joka ”revitalisoi” kraanaveden ja muuttaa sen ioneja (tai jotain vastaavaa) tehden siitä paremmin imeytyvää ja terveellistä ja soluja uudistavaa, toisin kuin tavallinen vesi. Odotin nauru kurkussa kuplien isännän omaa ”hahaaa, no ei vaiskaan, täähän on tavallinen kuulakärkikynä” -kevennystä, mutta sitä ei koskaan tullut, eikä kukaan vieraista vaikuttanut huvittuneelta vaan keskustelu alkoi käsitellä volgansieniä ja enkelienergiaa. Luultavasti häivyin jossain välissä polttamaan yhden myrkkykääryleen ja kikattamaan penergisaattorille itsekseni.

Toinen syy, miksi suhtaudun kemikaaliparanoiaan varovasti on oma lämmin suhtautumiseni länsimaiseen lääketieteeseen. Olen ekoudestani huolimatta ns kovien lääkkeiden ystävä ihan jo siksi, että minulla on lapsesta asti ollut päänsärkyjä, joihin eivät auta raitis ilma, kylmähauteet tai etikkaliinat (niitä on kokeiltu). Jotkut ovat sitä mieltä, että kipulääkityksellä hoidetaan ”seurausta vaan ei itse ongelmaa”, mutta kuten kaikki päänsärkyyn vähänkin perehtyneet tietävät, ovat ne yksi monista, melko selittämättömistä kiputiloista. Migreeniin voidaan etsiä syitä, mutta eipä niitä kartoittamalla itse tilaa poisteta. En vieläkään tiedä, mitä mieltä olen Hakaniemen apteekin homeopatia-osastosta (skeptikkomieheni inhoaa sitä sydämestään). Tavallaan minusta on sympaattista, että nk koululääketieteen kainalossa on tilaa vaihtoehdoille. Toisaalta tiedän, että kyse on tasan kapitalismista eikä mistään humaanista eleestä, onhan kyseinen apteekki varsinainen namu- ja krääsäkauppa muutenkin. Ja homeopatia on ymmärtääkseni erityisen arveluttava vaihtoehtolääketieteen haara perustuen potensointiin eli laimentamiseen laimentamisen perään, jolloin jäljelle jää lähinnä vettä . Minulla on eräs ystävä, joka on saanut homeopatiasta paljon apua, mutta hänkin sanoo, että ”tähän on uskottava, että se toimisi”. Minun ei tarvitse uskoa panacodiin, se poistaa jyskyttävät pisteet niskastani vaikka se juotettaisiin minulle sokkona. En muutenkaan pidä vähättelystä, joka liittyy kivun lievittämiseen. Nyttemminhän monet ammattilaiset (kuten hammaslääkärini) ovat sitä mieltä, että kipu jättää aina muistijäljen aivoihin pahentaen seuraavaa kipukertaa. Tämä toimii esimerkiksi synnytyksissä: tuskallinen synnytys lisää riskiä kokea myös seuraava synnytys tuskallisena, vaikka toinen synnytys on yleensä ensimmäistä helpompi. Synnytyksissä käytettävä kivunlievitys ei edelleenkään toimi niin hyvin kuin se voisi toimia, monesti kivuissa kärvistelevät synnyttäjät joutuvat rukoilemaan lievitystä. Mielestäni tuo on sekä julmaa että sisältää kummallisen, uskomushenkisen vivahteen liittyen perisyntiin ja siihen, että ”naisen on kivulla synnytettämän”. Itse aion vaatia kaiken mahdollisen kivunlievityksen, en ole kiinnostunut luomuilusta tai kivun harjalla ratsastamisesta kun on kyse luultavasti elämäni fyysisesti tuskallisimmasta kokemuksesta (haluanhan puudutuksen myös hampaanpaikkaukseen, en näe yhtään järjellistä syytä kärsiä, jos kipua voidaan lievittää). Kukin tietenkin tyylillään, mutta itse en pidä kipulääkkeetöntä synnytystä millään tavoin arvokkaampana tai sankarillisempana kuin lääkittyäkään, marttyyrinkruunu on yleensä painava ja hiertää otsaa eikä herätä laajan yleisön varauksetonta ihailua (tosin tiedän kyllä, että lääkkeettömään synnytyksiin päätyvien naisten motiivit ovat varmaankin muuta kuin marttyyrius, marttyyriutta se olisi lähinnä omalla kohdallani).

Noin yleisesti ottaen olen kuitenkin aika kemikaalikriittinen. Pyrin välttämään tujuja pesuaineita ja viljelyhommissa en millään muotoa halua käyttää myrkkyjä. Pesen hedelmät huolellisesti ja vältän eineksiä ja virvoitusjuomia. En kuitenkaan halua tehdä kemikaalien pelosta elämäni pääsisältöä. Pelkään liikaa ja turhaan muutenkin ja jonkun asian vastustamiselle rakentuva maailmankuva on hiukan turhan haarniskamainen, että sellaiseen haluaisi mennä sisään. Mielummin lähden ajatuksesta, että luojan kiitos, elän 2000-luvun Kalliossa (vastapainona 90-luvun penseälle pikkukaupungille), jossa on vaikka kuinka monta luomu- ja ekokauppaa ja minulla mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten paljon myrkkyjä ainakin ravinnosta tai kosmetiikasta saan.

tiistaina, helmikuuta 24, 2009

Äitiyden tuomionsaarat

Kuten luultavasti jokainen perheellistymistä edes ajatustasolla pallotellut nainen, olen minäkin eksynyt kerran jos toisenkin erilaisille vauva-aiheisille keskustelupalstoille. Ja niillehän päätyy vaikka ei edes aikoisi: jos googlettaa särkylääkkeen sopivuutta, hiusten värjäämistä tai yrttiteen juomista, löytää itsensä jotain puolueetonta ja asiallista julkaisua todennäköisemmin fanaattiselta ja raivokkaalta mammapalstalta, jossa yleensä jo kolmas tai neljäs viesti sisältää sanoman ”olet huono äiti ja vaaraksi sikiöllesi/vauvallesi”. Koska tukkani ei valitettavasti ole luonnostaan punainen, värjään sitä noin kerran kuukaudessa. En tiedä, miksi lähdin hakemaan raskausajan värjäämisestä tietoa netistä, enhän neuroottisuudestani huolimatta ole näissä asioissa mikään hysteerikko, en oikeasti kuvittele, että puolen tunnin värjäysprosessi, joka ei ärsytä edes ihoani, ujuttaisi tappavia kemikaaleja salakavalasti kohtuuni (eri asia ehkä jos värjäisin häpykarvojani, heh heh). Mammapalstoilla hiuksia värjäävät odottajat leimattiin kuitenkin kevytkenkäisiksi hepsukoiksi, huonoiksi äideiksi ja kysyttiin ”miltä susta sitten tuntuu jos sä saat kehitysvammaisen lapsen?” No varmasti ihan vitun pahalta, eri asia vain on, pitääkö siinä alkaa sitten syyllistää itseään hiusten värjäämisestä. Kahvinjuontiin suhtautuvat monet mammat samalla, suorastaan salaliittoja kehräävällä vihaintensiteetillä. Simpsoneiden humoristinen pastorinrouva, joka määkii joka välissä "Won't Somebody PLEASE Think of the Children?" elää ilmielävänä nettikeskusteluissa.

Mikäli kaikkia näitä palstoja olisi uskominen, odottava äiti saisi nauttia lähinnä piimää ja kaurapuuroa ja pukeutua luonnonkuituisiin vaatteisiin, unohtaa deodorantit ja meikit eikä missään nimessä ajaisi karvojaan. Ja tottahan toki jokainen odottava äiti on hetero ja naimisissa, muuten saa kuulla moitteita itsekkyydestä ja väärästä individualismista (paitsi että mammapalstoilla harva hanskaa kyllä sivistyssanoja). En edes uskalla kuvitella, millaista aggressiota lesboäiti tai yksin lasta odottava nainen tällaisilla palstoilla kohtaa. Siinä kun hiusvärivouhotukselle voi vielä itse naurahtaa, alkaa ultrakonservatiivinen vihapuhe erilaisuutta kohdatessa todella kuvottaa ja pelottaa.

Voi tietysti kysyä, miksi vaivaudun moitiskelemaan noin totaalisen pönttöä porukkaa (enhän lue Halla-ahoa tai naisvihablogejakaan koska en jaksa toistuvasti menettää uskoani ihmiskuntaan). Ihan vain siksi, että odottavana äitinä ja melko ei-sikiävässä ystäväpiirissä kasvaneena kaipaisin aina joskus hiukan vertaistukea tulevilta äideiltä, jotka eivät heti ala kirkua kuultuaan, että lapsellemme ei tulla syöttämään lihaa, eivätkä pidä minua tunnekylmänä hirviönä siksi, että olen nuorempana tehnyt abortin (ja olisin ehdottomasti ja hetkeäkään harkitsematta ollut valmis tekemään abortin nytkin, mikäli sikiössä olisi ollut jotain pahasti vialla... koska ohjenuorani on välttää turhaa kärsimystä, en halua saattaa maailmaan, joka on melko paha paikka, ketään, joka joutuisi kärsimään ja tekisi myös minusta melko onnettoman). Rekisteröidyin vau.fi-nimiselle sivustolle, mutta heti ensimmäisessä viestissä puhuttiin ”elomassuista” ja ”lokalutuisista” ja meinasin saada aamupahoinvointia.

Äitiys- ja raskauskulttuurissa on monia vieroksuttavia piirteitä. Olen yhtäkkiä varsinainen keskiverto, kolmekymppinen raskaana oleva nainen. Viiteryhmäni on aivan liian iso, paljon isompi kuin mihin olen tottunut. En tunne erikoista yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa, jotka kutsuvat sikiötään masuasukiksi, miestään ukoksi (ja tämän siittiöitä simpoiksi, voi herrajumala sentään), seksiä pupuiluksi ja itseään mammaksi. Myös monien mammailijoiden suhde seksiin on hyvin hämmentävä. Ymmärrän tietysti, että jos vauvaa on yritetty pidempään, seksistä tulee ainakin kerran kuukaudessa väistämättä melko suorituskeskeistä, mutta silti monien mammojen tapa puhua ukoistaan pelkkinä siittiöntuotantokoneina ja itse seksistä ”vällyn heiluttamisena” tai ”hmm hmm”:inä tuntuu jotenkin naurettavan häveliäältä. Ja moni harrastaa ilmeisesti seksiä pelkästään ovulaatioaikaan syötyään sitä ennen kilon greippejä ja tutkittuaan ovislimoja (ovislimoja!).

No, nyt sorrun itse aivan samaan mestarointiin kuin nuo tuomionsaarat. Etenkin kun rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että suhtauduin itsekin hedelmöittymiseen melko intensiivisesti. Kun päätös oli tehty, oli mielestäni aivan turha tuhlata aikaa ”tjottailuun” (näköjään päähäni on tarttunut aika monta mammatermiä) ja alkaa saman tien tositoimiin. Koska minulla ei luonnollisestikaan kuuden ja puolen vuoden kuukautisettomuuden jälkeen ollut hajuakaan kierrostani tai ovulaatiostani, tilasin netistä ovulaatiotestejä. En kyllä saanut niillä kauhean hyvin mitään tarkkaa merkkiä meneillään olevasta ovulaatiosta, parhaiten tunsin sen poksahtavana kipuna vasemmassa munasarjassani. Ja itse asiassa join ennen pupuilua jopa ison lasin punkkua (joka kuulemma jotenkin parantaa kohdunkaulan juttuja samalla tavalla kuin greippi, ilmeisesti happamuus on avainsana... tietysti hyvä äiti lopettaisi tenuttamisen hyvissä ajoin ennen hedelmöittymistä mutta olenkin jo valmiiksi identifioitunut beta-äidiksi). Kuten Nassu minulle tässä taannoin totesi: ”sullakin oli vauvakuume mutta päätit välineellistää sen, ettet joutuisi myöntämään olevasi yhtä hömppä kuin muutkin naiset.” Oivaltavasti sanottu, huomaan että koko edeltävä kirjoitukseni sisältää vivahteen misogyniaa. Vaikka toisaalta kyse on ehkä enemmän rooliangsteista, koska tiedänhän paljonkin äitejä, joista ei ole tullut turpeita ja tummansinihalattisia, vauvakieltä puhuvia haudonta-maidontuotantoautomaatteja lisäännyttyään.

Jos joku sattuu tietämään fiksun, moniarvoisen ja tuomitsemattoman vanhemmuus- ja raskauspalstan, kuulen siitä mielelläni.

perjantaina, helmikuuta 20, 2009

Pulla uunissa

Nyt en jaksa pitää tätä asiaa enää sisälläni täällä Lupiinissakaan: olen siis raskaana, ollut jo jonkin aikaa (15 viikkoa). Raskaana olo on aika kummallista ja ajoittain tosi kivaa, mutta etenkin alussa myös aivan helvetin pelottavaa aikaa. Olin ennen joulua täysin varma keskenmenosta (sain verenvuotoa ja raskausoireet katosivat), mutta no, joillekin tulee verenvuotoa ilman, että kyseessä on mikään hälyttävä asia. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että hyvinkin moni nainen on alkuraskaudessa tiputellut verta silloin tällöin. Mutta kun yhdistetään yleistynyt ahdistushäiriö, koko syksyn kestänyt puristava työstressi ja heti ekasta kierrosta alkunsa saanut raskaus, olin kyllä tuossa joulun tienoilla aivan hermoraunio. Ja toki samaan aikaan ajoittain hirvittävän iloinen ja naurettavan ylpeä omasta, toimivasta kehostani. Ajatella, se tajusi heti ehkäisyn lopettamisen jälkeen, että nyt hopsis, kuukautiset ja ovulaatio käyntiin ja sitten alkio kasvamaan.

Nyt alkaa tuntua paremmalta. Pahimmat keskenmenoajat ovat ohi eikä sikiöllä ilmeisestikään ole downin syndroomaa. Raskausoireita minulla ei ihan hirveästi ole missään vaiheessa ollut, rinnat ovat arat ja kiinteämmät kuin ennen (jes). Pahoinvointi on hetkellistä ja aaltoilevaa, viime sunnuntaina oli ainoa kerta, jolloin jouduin niin sanotusti ottamaan kaukopuhelun Norjaan, mutta se saattoi johtua myös suklaakakku-kuivahtanut focaccia-eilinen salaatti-yhdistelmästä. Himoni ovat kohdistuneet lähinnä appelsiineihin, jatkuvasta näläntunteesta huolimatta paino on pysynyt kurissa, en ole antanut pikkusormea vanhoille, häiriintyneille ruokatottumuksilleni, vaikka sellainenkin etukäteen vähän pelotti.

Olen hankkinut jokaisen neuroottisen odottajan lempitavaran, sydänäänten kuuntelulaitteen. Eilisiltana sain taas ahdistettua pikku Munan (häntä kutsutaan Munaksi tai sitten Pullaksi) vasemman lonkkaluun tienoille ja kuulin kovan paukutuksen. Liikutun aina näistä elämän merkeistä, vaikka toisaalta doppler laitteena hihityttää, kuuleehan sillä myös oman suolen murinat ja pulinat. Raskaus ei vielä näy ulospäin, tuskin näkyykään vähään aikaan, minulla on leveä lantio ja taaksepäin kallistuva kohtu.

Sukupuoli selvinnee rakenneultrassa. Meistä on ihan ookoo tietää, kumpi se on, koska asialla ei ole hitonkaan väliä. En yhtään lämpene millekään sormustempuille tai vatsan muodosta ennustamisille tai "intuitioille". Muutenkin, nyt kun on itse raskaana, kovin pontevasti esitetyt toiveet oman lapsen sukupuolesta hiukan karmaisevat. Onko sillä ihan oikeasti jotain väliä jonkun kannalta? Minusta voisi olla hauskaa saada tyttö, koska olen itse tyttö, mutta toisaalta uskoisin, että poikaan en niin helposti siirtäisi omia traumojani. Toivoisin lapsen perivän minun poskipääni, huuleni ja silmäni ja L:n ruumiinrakenteen. Jos homma menee päinvastoin, ei silläkään ole mitään väliä, tietenkään.

Olen iloinen ja pelokas. Elämä tuntuu hyvin jännittävältä. Ajattelin kirjoittaa pidempään, mutta koska minulla on taas ihan kauhea nälkä, menenkin lounaalle. Luullakseni palaan tähän pulla-aiheeseen pitkään ja hartaasti, mutta vauva- tai raskausblogia Lupiinista ei tule. Enkä varsinkaan liitä sivupalkkiini pyörivää sikiö-giffiä (kyseistä giffiä näkee monissa raskausblogeissa ja se saa minut voimaan aina pahoin, ovatko sikiöt jonkun mielestä oikeasti sööttejä eivätkä nyljetyn humanoidin näköisiä?). Vaikka mietinkin raskauttani aivan jatkuvasti, mieleeni mahtuu paljon muitakin asioita eikä tuleva äitiys ole ainakaan seestänyt minua, korkeintaan tehnyt minusta hajamielisemmän ja pissahätäisemmän.

torstaina, helmikuuta 12, 2009

Tiukka peppu ja muuta ruumiillisuutta

Luin eilen töihimme tulevaa, naisille suunnattua Sporttilehteä. Luen urheilua käsitteleviä lehtiä vain silloin kuin mitään muuta lukemista ei löyty, esimerkiksi jumpan alkua odottaessa. Kammoksun tavallaan näitä mukamas terveyteen mutta oikeasti itseinholla rahastamiseen keskittyneitä julkaisuja, mutta on niissä kiinnostaviakin kohtia. Tässäkin lehdessä oli juttu syömishäiriöistä, aihe, josta luen aina mielelläni, vaikka tiedänkin kaikkien human intrest-selviytymisjuttujen olevan herkästi sosiaalipornoa. Lehden artikkelissa haastateltiin naista, jonka Jeesus oli pelastanut monimuotoiselta syömishäiriöltä. No, kukin tyylillään, mikäs minä olen muiden kävelykeppejä potkiskelemaan, joskus vain riippuvuuden vaihtaminen toiseen särähtää vähän silmään. Vaikka toisaalta, Jeesus lienee ihan hyvä vaihtoehto oksentamiselle tai rahan hassaamiselle kapakkaan. Sporttilehdessä selvitettiin myös perusteellisesti, mitä on ortoreksia. En voinut olla virnistelemättä, koska uskoisin suuren osan lehden tilaajista kärsivän kyseisestä häiriöstä. Miksi luulen näin? Siksi, että lehti on selvästi keskittynyt urheilun ja liikunnan ulkonäköä kohentaviin vaikutuksiin, joka on omissa silmissäni heikohko lähtökohta pitää itsestään huolta. Toisaalta ortoreksiahan kyllä ilmentää usein sairastajansa kuolemanpelkoa ja kontrollintarvetta, jotenkin uskotaan, että omalta kohdalta kuoleman voisi välttää, mikäli elää mahdollisimman terveellisesti. Harrastan itsekin samaa maagista ajattelua joskus, suhtaudun joihinkin tavoitteisiini suorastaan hysteerisen vakavasti, etten ainakaan voisi sitten syyttää itseäni, jos jotain käy. Vaikka epäilemättä syyttäisin itseäni joka tapauksessa.

Lehden pääjuttu (jota en lukenut) käsitteli pepun muokkaamista. Kannessa poseerasi ikäiseni (malliksi lähes eläkeläinen) ammattimannekiini perse torassa, entusiastisesti hymyillen. Sama nainen, joka joutui muutama vuosi sitten sairaalaan tiputukseen treenattuaan (peppuaan?) liian pakkomielteisesti ja karsittuaan ravinnostaan suolan kokonaan. Tapasin aikoinaan, opiskelujen puitteissa tytön joka melttosi aina hiilareista (luulin pitkään hiilareita hiilitableteiksi) ja valitteli lituskaista persettään. Toinen opiskelijatar neuvoi hänelle oivan keinon: päivittäinen kuntosaliharjoittelu jalkaprässissä todella isoilla painoilla. Sillä keinoin saisi kuulemma pyöreän pyllyn varmasti. En tiedä, alkoiko hiilarityttö noudattaa neuvoa, mutta läppä kuulosti minusta tosi sairaalta. On ihan eri asia olla tympääntynyt lerpottaviin käsivarsilihoihinsa tai mahamakkaraansa kuin täysin synnynnäiseen ja hyvin suomalaiseen ominaisuuteen, lattaperseeseen. Ensin mainittuihin voi vaikuttaa, mutta jälkimmäisen runnominen uuteen uskoon tuntuu jotenkin järjettömältä: rakastaisiko joku ihan oikeasti enemmän pyöreä- kuin lattapeppuista naista (ja jos rakastaisi, olisiko se oikeaa rakkautta)? Vähän samalta kuulostaa perustavanlaatuinen tyytymättömyys rintojen kokoon: jossain Kike Elomaan bodauskirjassa (kaikkea sitä onkin tullut luettua) väitettiin, että bodattujen naisten rinnanympärys kasvaa. No varmaan ympärys kyllä, mutta rinnat eivät taatusti.

Tietysti ymmärrän ulkonäön muokkaamisen urheilun avulla, se on pitkälti omakin tavoitteeni. Muokkaamisella ja muokkaamisella on kuitenkin eroa: on eri asia ylläpitää jonkinlaista kiinteyttä ja ryhdikkyyttä kuin alkaa urheilun avulla muovata itselleen asioita. Näitä ovat esimerkiksi selkeästi erottuvat lihakset muualla kuin raajoissa, naisten sixpäkki näyttää mielestäni lähinnä perin juurin kummalliselta. Siinä, että joku haluaa itselleen sixpäkin ei kai itsessään ole mitään vikaa, en vain voi olla pitämättä hyvin eksessiivistä itsensä pimppaamista touhuna, joka on aina pois jostain muusta, ehkä nautinnollisemmasta tai kehittävämmästä tai ilahduttavammasta. Kaikessa ”luonnonvastaisessa” (eihän naisilla luonnostaan ole näkyviä vatsalihaksia) on kieltämättä pakkomielteinen vivahde. Vähän kuten omien värien pontevassa kieltämisessä: olen nähnyt naisia jotka ovat luonnostaan suunnilleen yhtä vaaleita kuin itse olen, mutta muuntavat itsensä espanjattariksi tekorusketuksen, värillisten piilolinssien ja mustan hiusvärin avulla. Ja silti tulos on jotenkin falski, koska ulkonäköä ei voi muokata loputtomiin.

Syömishäiriöitä käsittelevä artikkeli oli kyllä todella hyvä, siinä ei sorruttu aiheelle tyypilliseen kliseisiin, ei esimerkiksi maanisesti hoettu, kuinka kiltit, tunnolliset ja kauniit prinsessat sairastuvat anoreksiaan (tästä anoreksiapuheesta oli hiljattain Hesarin yleisönosastolla ajatuksia avaava juttu, entinen anorektikko moitti lehdistön tapaa ylistää anoreksiaa liittämällä se hyviksi pidettyihin naisominaisuuksiin, kuten itsehillintään, tunnollisuuteen ja pitsimäiseen hentoisuuteen. Paitsi tuon pitsimäisyyden keksin kyllä nyt itse). Artikkelissa sohaistiin toistakin syömishäiriöiden syynä pidettyä teemaa, yhteiskunnan ja mainonnan vaikutuksia. Joku asiantuntija sanoi, että kuuluu yleiseen puheeseen väittää, että naisilta vaaditaan ”laihuutta, sporttisuutta ja viehättävyyttä” ja että yhteiskunta tekee näin. Asiantuntija kyseenalaisti vaatimuksen (osuvasti, jos nyt itse mietin, kuinka usein niinkin abstrakti asia kuin ”yhteiskunta” on edellyttänyt minulta LAIHUUTTA, en voi palauttaa mieleeni yhtään kertaa) ja etenkin sen, että vaatimus omaksutaan omaksi vaatimukseksi. Tuo oli mielestäni harvinaisen tervettä läppää ja samaa olen miettinyt monen muunkin asian suhteen.

On tietysti ilman imetyskokemusta hiukan härskiä kommentoida seuraavaa, mutta äitiyspalstoja luettuani en voi olla ihmettelemättä sitä angstia ja syyllisyyttä, jota imettämään kykenemättömät äidit tuntevat. Jos ei pysty imettämään (tai se on huomattavan tuskallista tai epämiellyttävää), eikö asia ole sillä selvä? Vaikka ihanneäiti varmasti imettäisikin lastaan kaksivuotiaaksi, kuka sitten muka on ihanneäiti, tuskin kukaan? Vauva kasvaa kyllä keinoravinnollakin. Samaa keskustelua käydään näköjään sektion ympärillä, keisarileikkauksen kokeneet naiset itkeskelevät ”ettei se ollut oikea synnytys” ja joku tuomionsaara valaa öljyä liekkeihin uhkailemalla että ”kontakti lapseesi jää syntymättä”. No helvetti, olisiko sitten ollut parempi että sekä äiti että lapsi olisivat kuolleet ”luonnolliseen” synnytykseen? Minut on saatettu maailmaan keisarileikkauksella ja mikäli siitä on jäänyt minulle tai äidilleni traumoja, ovat ne kyllä jossain niin syvällä, että en usko niiden pölpähtävän pintaan ikinä. Toisin sanoen, maailma on kyllin surullinen ja vaikea paikka ihan oikeidenkin haavojen synnylle ja olisi hyvä, jos voisi vetää rajan itsensä ja myyttisten ”odotusten” väliin.

Noista edeltävistä täytyy kyllä sanoa, että ilman omakohtaista kokemusta on helppoa louskuttaa leukojaan ja saattaa aivan hyvin olla, että muutun itkua syökseväksi räkä-ameebaksi mikäli oma imetys ei onnistu. Tai sitten ei. Jos nyt jotain tähän ikään mennessä on oppinut niin ainakin sen, ettei omia reaktioita uusissa tilanteissa voi aina ennustaa. Olen tässä viime aikoina kohdannut juttuja, joihin kuvittelin alunalkaen reagoivani paljon huolettomammin tai yliolkaisemmin kuin sitten oikeasti reagoinkaan.

Asiasta toiseen: ylitin tällä viikolla taas yhden raja-aidan, selätin luontaisen vieroksuntani vieraan ihmisen intiimikosketusta kohtaan ja menin hierojalle. Koska minulla on aina vaan niitä päänsärkyjä enkä aina viitsisi turruttaa itseäni kodeiinilla, päätin kokeilla työpaikkamme hierojaa. Makasin koulutunnin ajan lavetilla naama kiinni paperissa ja hieroja paineli selkääni ja niskaani auki. Hieronta tuntui todella hellältä, kertaakaan ei sattunut, mutta lavetilta noustessa meinasin pyörtyä ja pään selviämiseen meni kymmenisen minuuttia. Nyt on aika aukinainen olo!

perjantaina, helmikuuta 06, 2009

Vieraanvaraisuudesta

Lukiessani Sofi Oksasen kirjoja kiinnitän aina huomiota sinällään pieneen sivuseikkaan, nimittäin virolaisten vieraanvaraisuuteen. Oksanen kuvaa järkytystä, jonka virolainen äiti kokee nähdessään, millainen suomalainen pitopöytä on nuukimmillaan: jokaiselle yksi sillinpala ja veteen leivottua, palanutrusinaista pullaa jota on pakko syödä. Myös vironkurssilla on puhuttu tuosta vieraanvaraisuudesta: virolaisilla on pienestäkin syystä pöytä koreana ja kylään ei kerta kaikkiaan sovi mennä ilman tuliaisia (yleensä kukkasia). Minulla on tuosta naapurikansan vieraanvaraisuudesta omaakin kokemusta: kun olin 80-luvun lopulla luokkaretkellä Neuvosto-Eestissä, majoitusperheet olivat haalineet (varmasti tiskin alta) kaikki mahdolliset tuorekset ja leivät ja leikkeleet (voin vain kuvitella kuinka usein Neukuissa syötiin leikkeleitä oman perheen kesken, ei varmaan melkein ikinä) ja juustot meidän ala-astelaisten nirsoiltaviksi. Saimme päivittäin hämmentäviä marenkikakkuja ja suklaalevyjä, jokaisessa uudessa paikassa meidät vastaanotettiin kukkakimpuin.

Virolaistyyppinen vieraanvaraisuus on minulle tuttu ja mieluinen tapa toimia, vaikka sukuni on Länsi-Suomesta, jossa ei noin yleistäen kovin höveleitä olla. Toisaalta vanhempani ovat asuneet Etelä-Suomessa suurimman osan elämäänsä ja näille seuduin ei kai liitetä erikoisia ennakko-odotuksia vieraanvaraisuuden suhteen. Meidän perheessä ollaan oltu anteliaita ja höylejä aina (vaikka vanhempani eivät ole kauhean kummoisia ruoanlaittajia, olen pessyt heidät siinä taidossa jo parikymppisenä) ja itse olen omaksunut tavan itsestäänselvyytenä. Rakastan juhlien järjestämistä, juhlatarjoilujen suunnittelua ja tekemistä. Paras kiitos onnistuneista juhlista ovat tyhjentyneet kulhot ja korit ja vieraiden kehut. Tarjoilut eivät ole rahakysymys (vaikka rahasta ei tietenkään ole haittaa). Nuorempana, asuessani yksin opiskelijan tuloilla järjestin paljon bileitä jonne tein kaiken itse, mieluiten mahdollisimman pitkälti omista aineksista (syntymäpäiväni ovat kätevästi sadonkorjuuaikaan). Viinatarjoilua oli ehkä vähemmän, silloin vieraiden juottaminen ei ollut mikään juttu vaan kaikki ottivat itsestään selvästi oman magiksen mukaan.

On kyllä totta, että höylin asenteeni muotoutumista on edesauttanut vanhempieni vakavaraisuus. Meillä ei puhuttu rahasta enkä ikinä joutunut esimerkiksi valitsemaan harrastusten välillä. Tiedän olevani etuoikeutettu mitä rahaan tulee ja avokätisyyteni johtuu pitkälti siitä, että minun ei ole tarvinnut pelätä rahan loppumista (tai toki loppumista kyllä, mutta ei mitään nälkäkuolemaa tai kadulle joutumista). Parikymppisenä, laskujen kanssa pönttöillessäni toivoin oikeastaan, että rahasta olisi puhuttu meillä kotona vähän enemmän niin että olisin ymmärtänyt sen arvon paremmin. Teininä, päästessäni Helsinkiin ostamaan rippipukua minulla oli muovikassissa viisi satasen seteliä, joita vetelin huolettomasti esiin ja mahdollisesti tiputinkin jonkun. Enää en moista tolkuttomuutta harrastaisi mutta saatan edelleen olla hetkittäin aika ulalla siitä, kuinka paljon rahaa minulla on (ja yllättyä hartaasti todettuani, että aina sitä on jonkin verran) enkä yleensä nostele kadulta euroa pienempiä rahoja (koska joku muu nostaa ihan varmasti).

Tunnen ihmisiä, jotka ovat kasvaneet paljon minua tiukemmissa oloissa ja suhtautuvat rahaan aivan eri tavalla. Ymmärrän säästäväisyyden hyvin ja pidän sitä ihailtavana monessakin mielessä, kulutuskriittinen ja kierrätysmyönteinen asenne on aina jees. Sen sijaan nuukuutta en oikein osaa sietää. Olen ollut juhlissa, joissa isäntä ilmoittaa heti kättelyssä, mitkä tarjoomuksista ovat vain hänen omaan käyttöönsä tarkoitettuja ja nähnyt tilanteen, joissa tupakoimaton henkilö löytää kadulta vajaan tupakka-askin ja yrittää myydä sen röökaavalle seurustelukumppanilleen (kadulta löydettyjen tavaroiden kauppaaminen tilanteessa, jossa potentiaalinen ostaja on itsekin ollut löytämisessä mukana saa minut härskiydellään samanaikaisen ärtymyksen ja hihityksen valtaan) sen sijaan että itsestään selvästi antaisi sen lahjana rakkaalleen. Eräissä kemuissa oli tarjolla kauramakaronista, vaaleasta soijarouheesta ja pakastevihanneksista tehty ateria, ilman mausteita tai suolaa. Tuo kyllä saattoi olla pihiyden sijaan silkkaa poikamieheyttä. Suurin osa tuttavapiiristäni on aina ollut kyllä hyvin avokätistä porukkaa, eräs tyttö teki aina hehtolitroittain kotiviiniä ja toi sitä kaikkiin juhliin niin paljon, ettei viina tahtonut loppua millään ja miehelläni oli tapana baariaikoina tarjota koko pöydälle kierroksia. Tuo kierrosten tarjoaminen on ihanaa, vaikka se tapahtuukin yleensä vaiheessa, jolloin kukaan ei tarvitsisi ainakaan lisää viinaa.

Huomenna on L:n syntymäpäivät. Olen ihan kierroksissa perehdyttyäni jo parin viikon ajan mainioon Cake wrecks –blogiin ja hihitettyäni erilaisille viurahtaneille leipomuksille (erityisesti good luck in china on aivan hulvaton). Huomenna koristelemme Nassun kanssa täytekakun parhaaseen tyrätorttu-henkeen värikkäällä marsipaanilla ja hopeakuulilla.