perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Elokuva, jota en nähnyt loppuun ja josta siitä huolimatta pidin

Olimme tänään ystävän kanssa vauvakinossa (on ihan mahtavaa kun on tuore äiti-ystävä, tänään tuli tekstiviesti jossa kerrottiin niitä tulleen taas yhden lisää, siis näitä tuoreita äiti-ystäviä). Olin netistä ollut näkevinäni, että vauvakinossa menee joku ihan höpöliinijuttu ja ilahduinkin kuullessani, että yhtenä leffavaihtoehtona näytettäisi Sam Mendesin Kohti uutta, elokuva jonka olin muutenkin ajatellut mennä katsomaan. Elokuvateatteri oli puolihämärä, äitien ja vauvojen sekä muutaman isän täyttämä. Muna otti rennosti, letkotti polvillani koko elokuvan ajan ja sai aina välillä rintaa. Vauvojen itku ja kitinä ei häirinnyt laisinkaan, on mielenkiintoista havaita, kuinka hyvin vieraidenkin lasten mekkalointia kestää. Vastasyntyneen itku on liikuttavaa ja hellyyttävää ja vanhemmilta lapsilta tulee ihan ilmaista ekstraviihdykettä. Kesken elokuvan muuan taapero kiipesi lavalle valkokankaan eteen ja huusi KIKKELI, KIKKELI, KIKKELI!

Itse elokuva oli hauska ja ajankohtainen tarina esikoistaan odottavasta 30 plus-pariskunnasta etsimässä uutta, lapsiperheelle sopivaa kotia ja elämäntapaa. Henkilöhahmot, Burt ja Verona olivat sympaattisen samastuttavia, Burt ajoittain rasittavan hönö selittäjä, Verona vauvaansa dopplerilla tarkkaileva (niin tuttua sekin hysteria "liian alhaisesta sykkeestä") ja raskauskiloja manaileva, hipahteinen ja samalla miellyttävän maanläheinen ihminen. Pääparin hahmottelun osumatarkkuutta kuvaa varmaan parhaiten tajuaminen siitä, että nuo voisivat ihan oikeasti olla joku ystäväpariskunta, symppiksiä ja hiukan rasittavia hööhäilijöitä. Komedian elokuvasta tekivät sen sivuhahmot, tietoisen ylivedetyt tyypittelyt. Veronan entinen työkaveri oli täydellinen törkyturpa, huuteli vinttikoirakilpailun katsomossa rintojensa olevan imetyksen jälkeen "täsmälleen kuin vanhan miehen kassit, karvoineen kaikkineen" ja ihmetteli samalla, miksi heitä ei oltu otettu piireihin golfclubilla. Löytyi myös onnellinen multiväri-adoptioperhe, jonka taustalta paljastuikin tragedia.

Ehdottomasti osuvin ja myös omakohtaisin kohtaaminen tapahtui luomuäiti Ellenin (kirjoitettiin LN) perheen kanssa. Ellen imetti samanaikaisesti taaperoa ja viisivuotiasta ja nukkui koko perheen kera jättisängyssä. Ellen vastusti vauvanvaunuja todella palavasti, koska "ei halunnut työntää lasta itsestään poispäin" ja harrasti seksiä siinä perhepedissä miehensä kanssa lasten nähden. Ja tyypilliseen fanaatikkotapaan Ellen tekeytyi täysin ymmärtämättömäksi kysyttäessä, mitä outoa tai ehkä jopa haitallista voisi olla siinä, että omat lapset näkevät vanhempiensa seksiaktin. Hänet oli osattu kuvata juuri sellaiseksi raivostuttavaksi "kaikki on pakko tehdä aivan periaatteesta eri lailla kuin muut ja kieltäytyä kategorisesti hyväksymästä niitä konventionaalisempia ratkaisuja" -tyypiksi, joita muistan aktivistiaikoina kohdanneeni niin monta kertaa, että tunnistan edelleen sen ilmiasut fiktiivisenäkin. Kyseenalaistaminen ja omilla aivoilla ajatteleminen on äitiydessäkin enemmän kuin jees, mutta kun omat valinnat korottaa muiden yläpuolelle ja muodostaa jonkinlaisen myyttisen rajaviivan oman, sinällään itsessäänkin konventionaalisen heteroydinperhe-elämäntavan ja muiden vastaavan välille, ollaan kyllä ärsyttävyyden alkulähteillä. Hippivanhempien ylimielisyys saavutti kliimaksinsa ruokapöydässä Ellenin puhuttua holhoavaan sävyyn Veronan etnisestä alkuperästä "voi miten surullista kuulla äitisi kuolleen ennen kuin hän ehti jakaa äitiyden saloja kanssasi, koska teikäläisillähän on vahva suullinen perinne". Siinä vaiheessa Burt heitti lautasliinan pöydälle ja huusi "jeesus kristus mitä paskapäitä te olettekaan" ja lähti Veronan kanssa painelemaan annettuaan perheen pojalle kyydit niillä vihatuilla lastenvaunuilla (eikä Ellen tietenkään voinut kieltää poikaansa nauttimasta joyridesta, koska hänen kasvatusfilosofiassaan kielloilla ei ollut sijaa vaan ne oli puettu kiertoilmaisuun ”kuuntele sydämesi ääntä”).

Valitettavasti meidän piti Munan kanssa lähteä hiukan ennen elokuvan loppua (tosin tiedän, miten leffa päättyi, tai siis, se miten se päättyi, ei oikeastaan ollut kovin olennaista). Minulla oli nimittäin neuvolapsykologi. Kävin siellä kuulemassa, että pelkoni lapsen terveydestä ja hyvinvoinnista on normaalia ja jopa toivottavaa, etten vaikuta niinkään ahdistushäiriöiseltä vaan lähinnä tunneherkältä. Ja että tunneherkkyys hyvä piirre, olisi vain tärkeää, etteivät piinaavat ajatukset menettämisestä saisi niin paljoa valtaa. En nuku likimainkaan tarpeeksi, tai siis, nukun selkeästi vähemmän kuin vauva antaisi, en oikein osaa rentoutua koskaan. Sain luullakseni joitain hyviä välineitä näiden ajatusten käsittelyyn, onneksi kynnykseni hakea apua ahdistukseen on hirveän alhainen, raskausaikan kävin parillakin eri zykolla ja lueskelen edelleen jatkuvasti kaikensorttista terapiakirjallisuutta. Oma ahdistusherkkyyteni toimiii siten, että tiedonhankinta lievittää tuskaa ja pelkoja. Testasin tämän joskus lukemalla Lentopelko-oppaan ennen lentoa ja selvisin lähes peloitta lennosta. Raskaus meni hyvin luultavasti osin siksi, että huolehdin terveydestäni tarkoin, otin selvää riskeistä ja kävin kontrolleissa (esimerkiksi siinä ylikalliissa neljädee-ultrassa, kukkaro keveni mutta niin keveni sydänkin). Paljon mutkikkaampaa olisi, jos ahdistus oireilisi tietoisena sivuuttamisena ja unohtamisena. Olen hirveän iloinen siitä, että elän ystäväpiirissä, jossa terapiassa käyminen ja diagnooseista keskusteleminen on luonnollista ja ainakin aika pitkälti vailla häpeilyä. Tämä on varmaan sukupolvijuttu: työelämästä on tuttua karkeasti ottaen yli nelikymppisten ihmisten asenne, että psykologilla käynti (niinkin harmittomassa yhteydessä kuin johtajuuteen liittyvissä testeissä ja kartoituksissa) aiheuttaa höröttelyä ja höhöttelyä ja läppää hulluudesta ja pakkopaidoista. Luojan kiitos, ettei sitä häpeä omaa avuntarvettaan, olisi ihan paskaa kärvistellä ahdistuneena ilman mitään aikomusta hakea apua, vähän kuten kärsisi ilkeästä virtsatulehduksesta eikä vain voisi hakea antibiootteja eikä edes karpalomehua.

Olen saanut taas säännöllisehkön liikunnan hännänpäästä kiinni. Tavoitteeni on käydä kaksi kertaa viikossa uimahallissa ja vaunutella ahkerasti. Tänään vesijuoksin ilman vyötä: rääkin läpikäyneet vatsalihakset kipeytyivät ihanan nautinnollisesti ja saunassa sulivat imetyksen jäykistämät olkavarret.

lauantaina, lokakuuta 17, 2009

Oivalluksia ja keskeneräisyyttä

Takana on kerrassaan nautinnollinen ja intensiivinen (myös siksi, etten raski olla kauaa poissa kotoa) ilta baarissa hyvän ystävän kanssa. Imetyksen ja alkoholin yhdistelmästä huolestuneet lähimmäiset voivat ohjata mahdolliset huomionsa esimerkiksi lääninhallitukselle, tiedän kyllä ihan tarkkaan nämä jutut. Pari lasia punaista tekee minulle ah-niin-hyvää, tässä kohtaa on kätevää, kun vauva saa hetkittäin myös korviketta. Ei sillä, että tästä määrästä alkoholia maito menisi pilalle, ennemminkin niin, että vauvan luota voi olla hetkisen poissakin, kun se saa pulloa. Ja sitä poissaoloa tulee joskus tarvittua, on yllättävän vapaudenhuumaista kävellä alas Porthaninkatua kädet rentoina sivuilla heiluen. Enhän ole äitiyden myötä muuttunut aivan toiseksi, minusta baarissa on mukavaa. Kävin raskaanakin silloin tällöin baarissa, niistä saa yleensä vissyä ja kahvia eikä tupakansavuakaan enää ole (hitto, miten sitä asettaakin sanansa varovaisesti jotain mielikuvien tuomionsaaraa ajatellen: meinasin ensin kirjoittaa ”eikä tupakansavukaan haittaa” mutta pyyhin sen pois, koska lauseen voisi ymmärtää myös siinä muodossa, että tupakansavu ei haittaa minua, vaikka tarkoitus oli sanoa, että tupakansavu ei haittaa koska tupakkalain myötä sisällä ei saa röökata).

Se mielikuvien tuomionsaara tosiaan tuntuu seisovan niskan takana tiukkahuulisena ja meikittömänä, kirjavassa kierrätetyssä imetysmekossaan. Puhuimme ystävän kanssa näistä kummallisista odotuksista ja tajusin siinä keskustellessamme, että minäkin olen omalta osaltani luonut jotain super-ekoäidin viholliskuvaa mielessäni ja tuntenut alemmuutta sitä kohtaan. En täysimetä, en nukuta vauvaa perhepedissä enkä edelleenkään ole päässyt sisään kantoliinajuttuihin. Ystävä sanoi oivaltavasti, että eiväthän kantoliinat ole mikään ideologinen juttu vaan tarkoitettu helpottamaan vauvaperheen elämää. Jos kantopussista tulee stressiä ja vauva huutaa pää helakkana ja on vielä liian pieni kannattelemaan päätään rintarepussa, miksi ahdistua? Asiahan on yksinkertainen: jos helpotus muuttuu vaikeutukseksi, sitä voi lykätä tai viime kädessä sen voi hylätä. Huutonetti on täynnä erilaisia käyttämättömiä kantovälineitä, jotka myydään, koska vauva ei ole alkanut viihtyä niissä. Itse olen pistänyt rahahanat toistaiseksi kiinni: saimme kokeilulainaan taajaan kehutun Manduca-repun, mutta minulla ei tällä hetkellä ole kiinnostusta maksaa melkein sataa euroa välineestä, jonka käyttö voisi jäädä minimiin. M-kokoisen rengasliinan olen antanut minua pienemmälle äidille, ylihinnoiteltu kantopussi majailee kaapissa, pitkää kantoliinaa en ole edes jaksanut kokeilla, reppuun vauva on liian pieni. Meillä mennään nyt näin, toistaiseksi. Samoja, syyllisyyden ja uhman sekaisia tunteita aiheuttavat myös imetys- ja nukutusasiat. Itse en kerta kaikkiaan uskalla nukkua vauvan kanssa samassa sängyssä, olen niin väsynyt öisin, etten voi luottaa siihen, etten kierähtäisi vauvan päälle unissani. Sata perhepetiaktivistia voisi yrittää ylipuhua minua ja silti tuloksena olisi enimmillään vain se, että nukkusin viisi tuntia hätkähtelevää koiranunta ja olisin vielä väsyneempi kuin nyt. Perhepetiajatus on viehättävä (tavallaan, mietin kyllä sitäkin, miten seksielämän käy jos sängyssä on aina joku kolmas) ja symppaan sitä täysillä. Se ei vaan ole meidän juttumme. Kestovaippoja käytämme pääosin, mutta olen hiukan pettynyt niihin, ”kestovaippailu on hauskaa”-hehkutus tuntuu absurdilta (kuten eräs isä totesi: kestovaippailu on ekologista ja säästää rahaa, mutta ei se nyt varsinaisesti HAUSKAA ole, kyse on kuitenkin, no, vaipoista täynnä pissaa ja kakkaa). Kertisvaipat pysyvät kuivan tuntuisina tuntikausia, kestovaippa on lotimärkä aika äkkiä ja kastelee joskus myös vaatteet. Sitäpaitsi joitakuita kestovaippoja on ärsyttävän vaikeaa pukea päälle, en tajua, miksei niissä ”imuissa” (vai mitä ovatkaan) voi olla tarrakiinnitystä. Kunnon äippä ompelisi ne tarrat kädenkäänteessä mutta tällainen beta-äiti on aikamoinen suhrari ompelukoneen kanssa.

Imetys on noin yleisesti ottaen alkanut tuntua yhä helpommalta ja mukavammalta. Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon, mutta imetysaktivisti-ystävältä tuli aivan kullanarvoisia vinkkejä siihen. Maitoa tuntuu tulevan koko ajan enemmän ja enemmän, vauva lopettaa imemisen tyytyväisenä ja rauhallisena, jaksaa seurustella jo aika paljon. Rintojen tyhjentyminen on hauska tunne, saa aavistuksen siitä, miltä lehmästä tuntuu, kun sitä lypsetään (siis sellaista onnellista ketolehmää, jota karjakko lypsää käsin, hmm). Muutenkin tämä eläin-aspekti äitiydessä kiehtoo minua päivä päivältä enemmän. Minun on vähän vaikeaa asettaa sanojani siten, etten kuulostaisi ylimieliseltä tai muuten vaan ärsyttävästi hehkuttavalta, mutta äitiys on kyllä avannut minulle aivan uuden oven naiseuteen ja ennen kaikkea eläimyyteen. Se, että naisen keho on aika vahvasti disainattu juuri vauvojenlaittoa ajatellen on valjennut minulle kokonaisvaltaisuudessaan vasta nyt. Rinnat, lantio, naiskehon tapa kerätä rasvaa tiettyihin kohtiin. Ratikassa vieraan vastasyntyneen itku saa rinnat tihkumaan maitoa, lapsen hätä ja säikähdys nostattavat esiin valtavan myötätunnon aallon. Mahdolliset uhat, kuten aggressiiviset kännikalat ratikassa tai kaupassa paitsi pelottavat myös suututtavat, tekee mieli sanoa, että ettekö näe, tässä kulkee uusi, hauras elämä, kunnioittakaa sitä vaikkette kunnioittaisi omaanne. Vaikka kyllä suurin osa kunnioittaa, selittäjiltä ja tuppautujilta saa olla vaunujen kanssa melko lailla rauhassa. Sitä on monella tapaa tiikeriemo, vaistot valppaina, valmis heräämään syvästäkin unesta, muuttamaan kaikkia suunnitelmia koska se tärkein ihminen niin vaatii. Ymmärrän hyvin, että tämä syvälläporskuttava riippuvuussuhde kuulostaa ahdistavalta joistakuista niistä, jotka eivät ole vanhempia (ja ehkä niistäkin, jotka ovat). Minustakin juuri vauvasymbioosi omituisine sivureaktioineen kuulostivat aiemmin äitiyden vaikeimmilta jutuilta. Halusin ennen perheellistymistä kysyä joltain tuttavaäidiltä ihan rehellisesti, että onko lasta helppo rakastaa, vai haluaisiko aikaa kääntää taaksepäin ja valita toisin. En ikinä kysynyt asiaa keltään mutta ainakin omalla kohdallani on niin, että jos omat kyvyt äitinä joskus arveluttavatkin, niin rakkaus lasta kohtaan ei hetkeäkään.

Puhuimme myös siitä ajoittain kipeästi vihlaisevasta faktasta, että äitiys etäännyttää joitain ystävyyksiä. Meitä kahta äitiyteni ei ole erottanut, korkeintaan tehnyt siihen uudenlaista tunnustelevuutta ja tarvetta päivittää kummankin fiilikset, halua kertoa toiselle, että täällä äitihötön alla on edelleen se sama ihminen, sama ja eri, mutta pääosin sama. Raskausaikana pistin voimakkaasti hanttiin ajatukselle, että tulen nyt väistämättä liukumaan kauemmas joistakuista ystävistäni mutta sittemmin totesin rauhallisen surullisena, että joissain tuoreemmissa ystävystymisissä tapahtumakulku on väistämätön. Perheellistyminen kun ei jätä ketään kylmäksi, niin perustavanlaatuinen muutos ja päätös se on. Olen yllättynyt siitä, kuinka vähän minua on harmittanut jättää bileitä ja muita menoja väliin, että olen vain kertakaikkiaan sulkenut ovia takanani, lopullisesti. Että kahdella pallilla ei voi seisoa, ei voi elää lapsetonta elämää, kun on lapsi. Enkä jaksa enää yrittää vakuuttaa, että arvostan lapsettomien valintaa aivan yhtä lailla kuin omaa valintaani (vaikka arvostan, en ole ihminen joka ottaisi mitään tässä maailmassa itsestäänselvyytenä), tiedän, ettei vakuuttelu välttämättä mene perille, nämä ovat niin tunneherkkiä juttuja. Minua huvittaa myös aiempi angstini siitä, kuinka ”entiset tiedostavat ympäristöaktivistit vouhottavat nyt Facebook-päivityksissään pelkistä perhepedeistä ja sormiruokinnasta”. Teen aivan samaa, estoitta ja ilolla (siis omassa kontekstissani, edellämainitut eivät liity omaan äitiyteen). Vauva on elämäni keskipiste, miksi en jakaisi sitä muidenkin kanssa. Ja Facebook-päivitykset ovat kuten blogit tai netin valokuva-albumit, niitä ei ole pakko seurata toisin kuin vaikkapa sukulaisten dia-esitystä viimeisimmältä Mallorcan matkalta. En muista ennen vauvautumista katselleeni paljon kenenkään vauvakuvia ainakaan vapaaehtoisesti.

Oma äitiys alkaa pikku hiljaa hahmottua. Se ei tipahda suoraan mihinkään kategorioihin, kuten ei varmaan oikeastaan kellään. Huomaan jo osaavani kyseenalaistaa: en niele purematta esimerkiksi neuvolan näkemyksiä vaan haen tietoa muuallakin ja hetkittäin jo luotan siihen hämmentävään ja mystiseen,jota äidinvaistoksi kutsutaan.

keskiviikkona, lokakuuta 07, 2009

Hermoilua

Tähän alkuun pieni päivänpolttava narina. Mitä ihmeen kummaa löpötystä on, että ”maahanmuuton ja feminismin kritisointi olisi Suomessa tabu.” Niistähän puhutaan jatkuvasti ja intohimolla ja mitä kiihkoilevimmin äänenpainoin. Kuinka väsynyttä, että entinen suomettumisen kriitikko vinksauttaa kritiikkinsä nyt koskemaan Islamia ja naisasianaisten salaliittoa. Tämänkertaisen ”rohkean keskustelunavauksen” on loistavasti kiteyttänyt Lehti. Eipä tuosta sen enempää, olen niin iloinen, että olen lomalla myös politiikasta, ettei minun väen vängällä tarvitse ottaa kantaa joka asiaan ja voin rauhassa jättää rasistiset (kyllä! Mielestäni mamukriitikoiksi itsensä määrittelevät ovat rasisteja, hyväksykää nyt vain se. On täysin eri asia nähdä maahanmuuttopolitiikassa ongelmia, kukapa meistä ei näkisi, KUIN julistaa omaa tarvettaan varjella ”suomalaista kulttuuria” ja vouhottaa islamisaatiosta ikäänkuin SE olisi pahin meitä uhkaava tulevaisuudennäkyvä) ja naisvihamieliset lätinät lukematta.

No, sitten itse asiaan, eli omaan vauvakeskeiseen elämääni. Olemme ilolla huomanneet, että Munan vaatteet alkavat käydä pieneksi. Toki meillä on valtavat säkilliset isompiakin vauvanvaatteita, siitä ovat poikineet ystävät ja sukulaiset ja pari kirpparivisiittiä pitäneet huolen. 62-senttisiä kokopotkupukuja on kuitenkin heikonlaisesti (olemme raakanneet vauvanvaatteista ankaralla kädellä kaikki hyntteet, joissa on narukiinnitys, ahdas kaula-aukko tai omituisia aikuiskommervenkkejä kuten kova kangaskaulus tai farkkukangasta. Ei vauvan tarvitse näyttää pikkuaikuiselta, vauva saa kölliä mukavissa ja pehmeissä ja helposti puettavissa vaatteissa.) Koska yhtäkkiä havaittu puute aiheutti nopean täydennystarpeen lähdimme vaunuttelemaan kohti erästä nimeltämainitsematonta, ylikansallista vaatekauppaa. Löysimme pari hauskaa kokopotkupukua (mm Teräsmiespuvun ja Hello Kitty-puvun, en olisi ihan ensimmäisenä ollut valitsemassa noin kertakaikkisen kaupallistettuja symboleita sisältäviä vaatteita, elleivät ne olisi olleet muuten tosi näppäriä. Disney-vaatteita tai muuta tauhkaa en ottaisi edes ilmaiseksi, erityisesti Nalle Puh-tuotteet saavat minut ällötyksen valtaan: kuinka karmeaksi alun alkaen viehättävän syvämietteinen ja hiljainen Puolen Hehtaarin metsä onkaan markkinamiesten käsissä turmeltu). Onnistuneiden vaatehankintojen jälkeen pyöriskelin vielä hetken kaupungilla. Sitten alkoi vaunuista kuulua karjahtelua. Munalla oli päällään villapipo ja villatakki ja karjunta johtui osin kuumasta varustuksesta, jota hetimiten hellitin. Käänsin vaununnokan kohti lähintä ratikkapysäkkiä, mutta ohi ajeli vain korkeita ratikoita. Karjunta yltyi ja aloin silmäillä lähintä kahvilaa. Toisessa Kaisaniemen kahviloista oli heti ovella portaita, toisessa superpainavat lasiovet. Sen lisäksi tajusin, etten oikeasti tietäisi, mitä aion tehdä. Julki-imettäminen on perverssiä ja muiden ruokahalun pilaavaa oman rinnan, seksuaalisuuden ja äitiyden esittelyä. Julkinen pullosta juottaminen kertoo, että olen huono äiti, koska en imetä lastani. Lapsen karjuttaminen se vasta huonon äidin paljastaakin! Onneksi Muna rauhottui vaunujen tärinässä ja ehdimme kotiin tissille. Huomasin kuitenkin, kuinka paljon näköjään otan paineita muiden mielipiteistä. Harmittaa edelleen, että erehdyin alkukesästä lukemaan parista blogista julki-imetyskriittisiä keskusteluita joissa ehdotettiin vessaimetystä ja lapsen peittämistä laukulla ja rinnan lypsämistä etukäteen ja ties mitä absurdia ja ennen kaikkea leimattiin julkinen imetys jonkinlaiseksi tahalliseksi provokaatioksi. Ihan kuin kukaan meistä ei mieluiten imettäisi omalla sängyllään tai muussa mukavan kiireettömässä paikassa, vauva kainalossa, kaikessa rauhassa, mikä tietysti onnistuisi, jos vauva olisi ajastimella säädettävä Baby Born -nukke eikä elävä olento.

Tajusin, että herätän pelkällä olemassaolollani ihmisissä aivan eri tavalla aggressioita kuin ennen. Vaunut, vaikka ne pienet ovatkin, ovat ratikoissa tientukkeena, ovista liikkumiseen menee aikaa, vauva saattaa pärähtää huutamaan mitä epäsopivimmissa paikoissa. Omaan hermostumiseeni auttaisi huomattavasti se, etten yksinkertaisesti välittäisi kanssaihmisten mahdollisesta mulkoilusta, eihän vauvoissa nyt vain kertakaikkiaan ole kelloa, joka herättäisi ne vain kolmen tunnin välein syömään (äitini muisteli erään ystävänsä kanssa, että 70-luvulla neuvottiin olemaan välittämään vauvan nälkäitkusta, kunnes kolme tuntia on kulunut. Vauvaa ei myöskään saanut turhaan sylitellä, ettei siitä tule hemmoteltua. Kuinkakohan moni kolmekymppisten psyykkisistä ongelmista johtuu varhaisen vuorovaikutuksen puutteesta, olisi mielenkiintoista tietää?). Oikeastaan hurjinta oli tajuta, että hermostun osin siksi, että olen itse ennen, lapsettomana ollut juuri sellainen vauvan itkusta hermostuva ja pahimmillani jopa heitellyt lapsen vanhempaan merkitseviä katseita (tapa, jota pidän nykyisellään aivan käsittämättömänä kusipäisyytenä, jos puhutaan julkisissa itkevästä vauvasta. Teatteri tai elokuva onkin sitten ihan eri asia, vauvan huudattaminen tuollaisissa tilanteissa on tahditonta ja pilaa tehokkaasti nautinnon isolta määrältä ihmisiä). En lapsettomuusaikoina halunnut nostella myöskään lastenvaunuja ratikoihin, ensisijaisesti siksi, että pelkäsin tiputtavani ne ja rehellisyyden nimissä myös siksi, että ajattelin lapsia vapaaehtoisesti hankkineiden olevan velvollisia huolehtimaan jälkikasvustaan itse. Nyt on vaikeaa paikallistaa, mikä kova kohta minussa on puhunut noin, miksi olen ollut niin vauvavastainen? Varmaankin siksi, että olen tuntenut hiljaisen perheellistymispainostuksen taakan harteillani ja kapinoinut sitä vastaan, kunnes olen ollut kypsä tekemään päätökseni.

Nyt lähes simultaanisesti kanssani raskaana ollut ystävä on saanut vauvan! Odotan vauvan näkemistä malttamattomasti, vauvoista on tullut minulle ”uusia beagleja”, riehaannun muistakin kuin omastani. En tiedä, tuleeko aina olemaan näin, mutta ainakin nyt on. Ehkä vauvaihkuuteni jatkuu, koska vaikka tunnenkin joskus julkisilla liikkuessani olevani kävelevä riesa, saamme toisaalta Munan kanssa aivan eri tavalla myös positiivista huomiota. Ihmiset heltyvät pikkuvauvan edessä, alkavat hymyillä ja kertovat omia vauvakokemuksiaan. On mukavaa saada ihmiset hyvälle tuulelle, vaikka tarkalleen ottaen hyväntuulen airut onkin tuo kaksikuukautiseni.