Äitiystävä, se, joiden kanssa meillä on ihan samanikäiset lapset ja hyvä syvä ystävyys, lähti tuossa jokin aika sitten töihin. Tällä viikolla lähtee toinen tärkeä äitiystävä ja muitakin tuttuja äitejä, takaisin aikuisten maailmaan, ruuhkavuosiin multitaskaamaan. Blogeissakin siirrytään poispäin kotiäidin elämästä. Ja Facebookin feedissä juhlitaan läpi menneitä kuntavaaliehdokkaita, raportoidaan bileiden jatkoilta ja peukutetaan ristiin riehakkaana ja voitonriemuisena, linkitetään biiseihin ja kaulaillaan virtuaalisesti. On kummallista seurata tätä sivusta, haikeaa ja samaan aikaan jotenkin vähemmän haikeaa kuin odottaisi.
En tiedä onko krooninen univelka yksinkertaisesti latistanut tunne-elämääni siinä määrin, etten osaa kunnolla edes tuntea harmia, surua tai haikeutta, jotenkin asiat vaan virtaavat eteenpäin. Ja samaan aikaan olen jotenkin jännästi myös tyytyväinen siitä, miten asiat ympärilläni muuttuvat. Kotiäitiajan päättyminen tulee luultavasti kirpaisemaan ensi kesänä paljon vähemmän, kun ehdin ensin itsekin tympääntyä hiekkalaatikolla oikein kunnolla. Vähän kuten se, että en tullutkaan Juhannuspojan kanssa heti ekasta kierrosta raskaaksi (joo-o, naurettavalta kuulostaa, tiedän) vaan vasta tokasta, sai minut ihan tosissaan kaipaamaan vauva-aikaa ja raskautta ja peräti vauvakuumeilemaan. Että on tavallaan hyvä, että toiveet ja odotukset alkavat joskus tuntua melkein kipeiltä, silloin ne palkitsevat isommalla volyymillä.
Mutta nyt on se hiekkalaatikkoaika, hitaiden pienien päivien aika. Myöhemmin tulee toinen aika, se, jolloin osallistun taas työelämään, on pikkujouluja ja baari-iltoja, säpinää ja mööttejä ja oma uusi ammatti-identiteetti. Vielä tämä alkanut talvi on toppatakkitalvi. Seuraava onkin jo leikatun mustan villakangastakin talvi.
maanantaina, lokakuuta 29, 2012
lauantaina, lokakuuta 27, 2012
Sosiaalisuudesta
Olen viime aikoina miettinyt paljon sosiaalisuutta. Olen ekstrovertin äidin ja superintrovertin isän jälkeläinen, sekoitus avoimuutta ja pidättyväisyyttä, kuten kai meistä useimmat. Että sikäli, en oikein voi itsestäni todeta olenko introvertti vai ekstrovertti, jälkimmäistä kyllä enemmän, etenkin mieheen verrattuna, joka taas on aika introvertti mutta sellaisella ystävällisellä ja mukavalla tavalla, ei mörösti.
Luin tässä eilen ystävältä saatua Olivia-lehteä (hyvä naistenlehti!) ja siinä oli artikkeli ulkopuolisuuden skeemasta, ja siitä miten toimittaja selätti sen. Toimittaja oli tutustunut itsellenikin tuttuun skeematerapiaan ja tunnelukkoihin ja alkanut sitten treenata itseä häiritsevää toimintatapaansa, ulkopuoliseksi jättäytymistä/identifioitumista, itsestään vähän vähemmälle. Jutussa todettiin mielestäni hyvin, ettei ihminen kokonaan parannu omista tunnelukoistaan, oppiipa vaan elämään niiden kanssa paremmin. Itsellenikun tuo ulkopuolisuuden skeema oli jossain määrin tuttu. Sisaruksettoman ja melko yksinäisen varhaislapsuuden, sekä vähän vanhempana iskeneen pikkukaupunkiahdistuksen kokeneena on vaivannut pitkälle aikuisikään jonkinlainen erillään seisoskelun tarve.
Lukiossa, jonne hinkusin samanmielisen seuran toivossa, en tutustunutkaan luokkakavereihini vaan aloin hengailla vaihtoehtoskenessä, joka katseli suorituskeskeisiä ja pikkuporvarillisia Espoosta käsin lukiota käyviä duffelitakkityttöjä pitkin nenänvarttaan. Myöhemmin taidekoulussa muut opiskelijat tuntuivat sitten taas aivan liian hörhöiltä ja raivostuttavalla tavalla epärealistisilta ja sitäpaitsi minulla oli edelleen se vaihtoehtoskene poikakavereineen. Ammattikorkeakoulussa tunsin itseni liian vanhaksi ja opiskeluun vakavasti suhtautuvaksi muiden, pari vuotta nuorempien ja bileorientoituneempien kanssaopiskelijoiden seurassa ja keskityin tuuttaamaan opintoni mahdollisimman äkkiä valmiiksi, että pääsisin aikuisten maailmaan. Töissäkin pidin pitkään vähän varautunutta linjaa, mainostoimistojengin oletettu pinnallisuus ja kokoomuslainen arvomaailma tuntuivat siinä vaiheessa vielä liian suurelta gäpiltä syvempään ystävyyteen, mutta niin vaan kävi, että solmin lämpimän työtoveruuden jopa Jussi Halla-ahon kannattajan kanssa (tätä mainiota jamppaa ikävöin edelleen, tekisi mieleni laittaa meiliä ja pyytää joskus kaljalle... meillä oli ihan parhaat väittelyt ja yhteinen huumori). Duunissa aloin tosissaan tajuta ihmisten erilaisten arvojen ja taustojen aitoa hienoutta ja varianssia. Ja sitä, että vaikka saatamme äänestää eri tyyppiä vaaleissa, meillä on silti paljon yhteistä ja ystävyys tai ainakin tuttavuus voidaan pohjata sille. Ja ettei kaikista ihmisistä tarvitse hakea sitä syvintä sielujen sympatiaa.
Niinpä olinkin aika hyvin siedättynyt entisestä, vetäytyvästä ja muita arvioivasta itsestäni kauemmas, kun minusta tuli äiti. Alussa, esikoisen pikkuvauva-aikana pari ennestään tuttua äitikaveria riitti hyvin vertaistueksi mutta vähitellen lapsen kasvaessa elinpiirikin laajeni. Tuli muskaria ja värikylpyä, puistossa seisoskelua ja muuta aktiviteettia. Muskarista löytyi muutama hyvä äitiystävä, samoin naapurirapusta. Puistoissa kävin pitkään lähinnä kanssa-hoitovapaalaisten kanssa, mutta pikku hiljaa keräsin rohkeutta vieraillekin jutusteluun. Vaikka mielellään edelleen sovin nimenomaan puistotreffejä, onnistuu yksikseenkin seisoskelu ja tarvittaessa keskustelun aloittaminen. Aina ei huvita ja silloin luen kirjaa tai surffailen tabletilla. Nykyään käymme lasten kanssa parissakin eri säännöllisessä perhekerhossa, joissa käy aika paljon vaihtoehtovanhempia. Alussa vähän kuumottelin mielessäni kotisynnytysihmisiä ja mietin, miten rento asenteeni purkkiruokiin ja rakkauteni länsimaiseen lääketieteeseen otetaan vastaan, mutta huomasin heti, että ei se nyt ihan todellakaan mikään ongelma ole, ihmiset ovat yleisesti ottaen avoimia ja suvaitsevaisia toistensa ratkaisuille. Se, että suhtaudun vaikkapa Steiner-pedagogiikkaan todella varautuneesti ja kriittisesti, ei ole poikinut mitään räkytyksiä vaan tunnustelua ja yhteisten tulokulmien hakemista. Ja sitten toisaalta, äitikavereissani on monia äitejä, jotka tulevat ihan eri taustoista ja äänestävät ihan eri tyyppejä (näköjään käytän nyt äänestyskäyttäytymistä metaforana, mutta se johtuu sunnuntain vaaleista) ja meillä on tosi hauskaa. Eniten arvostan näissä ja kaikissa muissa äitikavereissa huumoria, älyä ja tietynlaista avoimuutta, ettei mitään täydellisen perhe-elämän kulisseja tarvitse pitää epätoivoisesti pystyssä vaan sitä voi oikeasti avata sydäntään vähän kipeämmistäkin jutuista, tai ristiriitaisista. Kesällä tajusin hilpeänä, että rupattelin äitiystävän kanssa kummankin aborttikokemuksesta, ihan tuosta vaan, kun lapset taapersivat ja söivät hiekkaa siinä sivussa.
Kun muutimme nykyiseen asuntoomme, tein aktiivisesti itseäni tykö talon muille äideille. Täällä ei ole yhtään samalla tavalla lapsiperheitä kuin jossain Arabianrannassa tai toisaalta jossain Pohjois-Haagassa, koska talojen iästä johtuen sukupolvi on vasta vaihtumassa, mutta kyllä sitä kivoja kontakteja löytyy kun vähän yrittää. Tällainen aktiivinen suhteiden solmiminen on minulle edelleen aika uutta ja siten tosi hienoa. Voitan itseni ja oman epäsosiaalisen puoleni aina kun avaan suuni hiekkalaatikolla tai hissiä odottaessa. Ja se palkitsee. Yläkerrassa asuu ihana kolmilapsinen perhe, joka kävi kesällä mökillämmekin. Ja pihan toisella puolen asuu Juhannuspojan ikätovereita hauskoine vanhempineen.
On kivaa huomata olevansa kykenevä muuttumaan ja sivuuttamaan omia asenteitaan. Bondaamisesta tulee aina hyvä mieli. Ja siitä, kun huomaa moikkailevansa kadulla vaikka kuinka montaa tyyppiä. Että on jotenkin juurtunut tähän vanhempien maailmaan, tietää aiheet ja teemat eikä ota taktiikakseen sitä "muahan ei teidän mammajutut kiinnosta"-asennetta, koska tajuaa, että ei ole mitään homogeenistä oikeiden äitien joukkoa, johon minä en kuuluisi.
Luin tässä eilen ystävältä saatua Olivia-lehteä (hyvä naistenlehti!) ja siinä oli artikkeli ulkopuolisuuden skeemasta, ja siitä miten toimittaja selätti sen. Toimittaja oli tutustunut itsellenikin tuttuun skeematerapiaan ja tunnelukkoihin ja alkanut sitten treenata itseä häiritsevää toimintatapaansa, ulkopuoliseksi jättäytymistä/identifioitumista, itsestään vähän vähemmälle. Jutussa todettiin mielestäni hyvin, ettei ihminen kokonaan parannu omista tunnelukoistaan, oppiipa vaan elämään niiden kanssa paremmin. Itsellenikun tuo ulkopuolisuuden skeema oli jossain määrin tuttu. Sisaruksettoman ja melko yksinäisen varhaislapsuuden, sekä vähän vanhempana iskeneen pikkukaupunkiahdistuksen kokeneena on vaivannut pitkälle aikuisikään jonkinlainen erillään seisoskelun tarve.
Lukiossa, jonne hinkusin samanmielisen seuran toivossa, en tutustunutkaan luokkakavereihini vaan aloin hengailla vaihtoehtoskenessä, joka katseli suorituskeskeisiä ja pikkuporvarillisia Espoosta käsin lukiota käyviä duffelitakkityttöjä pitkin nenänvarttaan. Myöhemmin taidekoulussa muut opiskelijat tuntuivat sitten taas aivan liian hörhöiltä ja raivostuttavalla tavalla epärealistisilta ja sitäpaitsi minulla oli edelleen se vaihtoehtoskene poikakavereineen. Ammattikorkeakoulussa tunsin itseni liian vanhaksi ja opiskeluun vakavasti suhtautuvaksi muiden, pari vuotta nuorempien ja bileorientoituneempien kanssaopiskelijoiden seurassa ja keskityin tuuttaamaan opintoni mahdollisimman äkkiä valmiiksi, että pääsisin aikuisten maailmaan. Töissäkin pidin pitkään vähän varautunutta linjaa, mainostoimistojengin oletettu pinnallisuus ja kokoomuslainen arvomaailma tuntuivat siinä vaiheessa vielä liian suurelta gäpiltä syvempään ystävyyteen, mutta niin vaan kävi, että solmin lämpimän työtoveruuden jopa Jussi Halla-ahon kannattajan kanssa (tätä mainiota jamppaa ikävöin edelleen, tekisi mieleni laittaa meiliä ja pyytää joskus kaljalle... meillä oli ihan parhaat väittelyt ja yhteinen huumori). Duunissa aloin tosissaan tajuta ihmisten erilaisten arvojen ja taustojen aitoa hienoutta ja varianssia. Ja sitä, että vaikka saatamme äänestää eri tyyppiä vaaleissa, meillä on silti paljon yhteistä ja ystävyys tai ainakin tuttavuus voidaan pohjata sille. Ja ettei kaikista ihmisistä tarvitse hakea sitä syvintä sielujen sympatiaa.
Niinpä olinkin aika hyvin siedättynyt entisestä, vetäytyvästä ja muita arvioivasta itsestäni kauemmas, kun minusta tuli äiti. Alussa, esikoisen pikkuvauva-aikana pari ennestään tuttua äitikaveria riitti hyvin vertaistueksi mutta vähitellen lapsen kasvaessa elinpiirikin laajeni. Tuli muskaria ja värikylpyä, puistossa seisoskelua ja muuta aktiviteettia. Muskarista löytyi muutama hyvä äitiystävä, samoin naapurirapusta. Puistoissa kävin pitkään lähinnä kanssa-hoitovapaalaisten kanssa, mutta pikku hiljaa keräsin rohkeutta vieraillekin jutusteluun. Vaikka mielellään edelleen sovin nimenomaan puistotreffejä, onnistuu yksikseenkin seisoskelu ja tarvittaessa keskustelun aloittaminen. Aina ei huvita ja silloin luen kirjaa tai surffailen tabletilla. Nykyään käymme lasten kanssa parissakin eri säännöllisessä perhekerhossa, joissa käy aika paljon vaihtoehtovanhempia. Alussa vähän kuumottelin mielessäni kotisynnytysihmisiä ja mietin, miten rento asenteeni purkkiruokiin ja rakkauteni länsimaiseen lääketieteeseen otetaan vastaan, mutta huomasin heti, että ei se nyt ihan todellakaan mikään ongelma ole, ihmiset ovat yleisesti ottaen avoimia ja suvaitsevaisia toistensa ratkaisuille. Se, että suhtaudun vaikkapa Steiner-pedagogiikkaan todella varautuneesti ja kriittisesti, ei ole poikinut mitään räkytyksiä vaan tunnustelua ja yhteisten tulokulmien hakemista. Ja sitten toisaalta, äitikavereissani on monia äitejä, jotka tulevat ihan eri taustoista ja äänestävät ihan eri tyyppejä (näköjään käytän nyt äänestyskäyttäytymistä metaforana, mutta se johtuu sunnuntain vaaleista) ja meillä on tosi hauskaa. Eniten arvostan näissä ja kaikissa muissa äitikavereissa huumoria, älyä ja tietynlaista avoimuutta, ettei mitään täydellisen perhe-elämän kulisseja tarvitse pitää epätoivoisesti pystyssä vaan sitä voi oikeasti avata sydäntään vähän kipeämmistäkin jutuista, tai ristiriitaisista. Kesällä tajusin hilpeänä, että rupattelin äitiystävän kanssa kummankin aborttikokemuksesta, ihan tuosta vaan, kun lapset taapersivat ja söivät hiekkaa siinä sivussa.
Kun muutimme nykyiseen asuntoomme, tein aktiivisesti itseäni tykö talon muille äideille. Täällä ei ole yhtään samalla tavalla lapsiperheitä kuin jossain Arabianrannassa tai toisaalta jossain Pohjois-Haagassa, koska talojen iästä johtuen sukupolvi on vasta vaihtumassa, mutta kyllä sitä kivoja kontakteja löytyy kun vähän yrittää. Tällainen aktiivinen suhteiden solmiminen on minulle edelleen aika uutta ja siten tosi hienoa. Voitan itseni ja oman epäsosiaalisen puoleni aina kun avaan suuni hiekkalaatikolla tai hissiä odottaessa. Ja se palkitsee. Yläkerrassa asuu ihana kolmilapsinen perhe, joka kävi kesällä mökillämmekin. Ja pihan toisella puolen asuu Juhannuspojan ikätovereita hauskoine vanhempineen.
On kivaa huomata olevansa kykenevä muuttumaan ja sivuuttamaan omia asenteitaan. Bondaamisesta tulee aina hyvä mieli. Ja siitä, kun huomaa moikkailevansa kadulla vaikka kuinka montaa tyyppiä. Että on jotenkin juurtunut tähän vanhempien maailmaan, tietää aiheet ja teemat eikä ota taktiikakseen sitä "muahan ei teidän mammajutut kiinnosta"-asennetta, koska tajuaa, että ei ole mitään homogeenistä oikeiden äitien joukkoa, johon minä en kuuluisi.
tiistaina, lokakuuta 16, 2012
Pos./Neg.
Tässä kun on ollut keskustelua kaikenlaisista blogikulttuureista, kirjoitustyyleistä, blogimainonnasta sekä siitä, miten äitiyttä blogeissa esitetään (voi hitto kun en ole sosiologi, tätä aihetta olisi niin kiva vatkata jos olisi käsitteet vielä inasen paremmin hallussa) ja onko äitiblogien jakolinja "positiiviset hömppäblogit" ja "negatiiviset rutinablogit" ajattelin pistää korteni kekoon esittämällä tiistaipäivämme (aamupäivän, kello näkyy olevan kahden pintaan) kahdella eri tavalla.
Versio 1.
Herään aamulla siihen, että kiharapäinen esikoinen kiipeää viereeni ja alkaa kertoa, millaista unta näki. Kuopus nukkuu kiinni kyljessäni ja hieroskelee unisia silmiään. Juttelemme vähän aikaa esikoisen kanssa ja päätämme sitten nousta aamiaisen tekoon. Keitän kuopukselle ja itselleni puuroa, esikoinen saa hedelmiä ja jogurttia. Juon myös ihanan vahvat mutteripannukahvit ja luen Hesaria. Sitten hoidamme muut aamutoimet rivakkaan tahtiin, valitsen kuopukselle suloisen velourhaalarin ja esikoiselle ihanan, juuri Huuto.netistä kotiutuneen kukkatunikan. Ulkona näyttää olevan kaunis, vaihteleva syyssää joten varustan tuplavaunut sadesuojalla.
Kärryttelemme bussipysäkille, bussi tuleekin ihan heti ja mahdumme hyvin kyytiin toisista vaunuista huolimatta. Lupsakka setämies jutustelee lapsille koko bussimatkan ajan, kuopukselle näyttäisi tulevan vähän lämmin, mutta itkuilta vältytään. Jäämme pois ja kävelemme kauniin syysmetsän läpi perhekerhon tapaamiseen idylliseen puutaloon. Perillä on paljon lapsia ja vanhempia, lapset kirmaavat iloisina lelujen pariin ja minä istun kahvikupin kanssa pöytään juttelemaan muiden äitien kanssa. Paikalla on pari kunnallisvaaliehdokasta ja juttelemme päivähoidon tilanteesta. Olen iloinen, että he vaikuttavat niin skarpeilta ja asiatietoisilta ja mietin ehkä äänestäväni toista. Ehdimme jutella parin muun äidin kanssa niin maaseutuasumisesta, imetysvaatteista kuin sukupuolten eroistakin. Lämmitän lapsille edellispäivänä tehtyä maukasta ja edullista kasvisruokaa, kuopukselle maistuu hyvin. Loput syön itse, eipä tarvitse ostaa kallista lounasta mistään.
Kerhon loppuessa puemme ripeästi ja lähdemme läheiselle lastenvaatekirpputorille, jossa minulla on pöytä. Järjestän pöytää ja katselen uusia löytöjä, rupattelen tuttujen kanssa. Esikoinen saa luvatun mehun ja kuopus leikkii innoissaan leikkipaikalla, innostuupa kirmailemaan ovellekin. Kun huomaan kuopuksen hukanneen piponsa, kysyn missä pipo mahtaisi olla ja kuopus ihan tosiaan hakee pipon! Olen yllättynyt ja iloinen, että yksivuotias ymmärtää asioita niin hyvin. Myytävää tavaraa on mennyt todella hyvin. Jaamme esikoisen kanssa vielä maukkaan korvapuustin ja lähdemme kohti päiväkerhoa. On alkanut sataa, onneksi vaunujen sadesuoja tuli tosiaan mukaan ja onneksi esikoisen välikausiasu on vedenpitävä, laadukas Ticket Outdoors jonka kuopus aikanaan perii. Ajamme bussilla muutaman pysäkinvälin ja kävelemme läpi kauniin syksyisen puiston esikoisen kerhoon. Kerho sijaitsee äärettömän kaunissa 20-luvun korttelissa, valtava piha on täynnä keltaisia ja punaisia puita, koristeomenapuita ja tummia kuusia. Sisällä laululeikit ovatkin jo alkaneet, jätän nukkuvan kuopuksen vaunuissaan pihalle odottamaan ja esikoinen jää iloisena laulamaan.
Kävelen kotiin nukkuvan kuopuksen kanssa, rupattelen matkalla äidin kanssa puhelimessa ja havainnoin, miten lihakset ovat selvästi harjoitetun oloiset toissapäiväisen hydrobicin jäljiltä. Kotiovelle päästyämme aurinko alkaa paistaa ja piha näyttää hyvin kauniilta.
Versio 2.
Herään siihen, että esikoinen römeltää makuuhuoneen ovella ja tömähtää päälleni. Olen kuolemanväsynyt, haluaisin nukkua enemmän kuin mitään muuta. Kuopus on valvottanut ensiksikin öpeltämällä puolille öin ja sitten reklamoimalla yön aikana jotain omia hammas-asioitaan tuhanteen kertaan. Mietin, että imetän sitä varmaan vielä koulussakin ellei hommalle aleta pistää rotia. Lahjon kuopuksen hiljaiseksi iPadilla, sieltä tulee Pipsa Possua ja jotain venäläisiä lastenohjelmia, ihan sama mitä, kunhan saan nukkua. Lopulta meuhaaminen ja äninä äityy niin kovaksi että nousen lasten kanssa aamiaiselle. Keitän Elovenan valmispikapuuroa vedenkeittimellä minulle ja kuopukselle, esikoinen saa yksittäispakatun juotavan jugurtin, koska en jaksa vääntää heti aamusta. Truuttaan antibioottia (virtsis) esikoisen suuhun, se pursuttaa lääkkeen paidalleen. Kello on jo vaikka mitä ja haluaisin perhekerhoon ei-niin-sikapahasti myöhässä kuin viimeksi, että riisumisen ja pukemisen välissä ehtisi vähän oleillakin. Kuopus vastustaa vaipanvaihtoa, mandariininsiivun viemistä kädestä, pyllynpesua ja kaikkea muuta. Esikoinen heittäytyy raivomakaroniksi kun ehdotan sukkahousujen pukemista. Toinen raivis tulee siitä, että hiirimekko on likaisena pyykkikorissa. Lopulta puen esikoiselle sukkikset ja huomaan niiden vyötärökuminauhan lörähtäneen. Etsin jostain legginsit siihen päälle. Kuopuksen velourhaalarissa on keltainen tahra, mutta en välitä vaan puen sen silti. Hammaspesu on yhtä hulinaa, esikoinen harjaa mielummin seinää ja kuopus puree harjaa, kun äiti yrittää auttaa, alkaa raivo.
Huomaan, että ulkona sataa taas. Sitten muistan, että esikoiselle pitäisi jotain evästäkin laittaa kerhoa varten. Mandariinit saava kelvata, tänä aamuna ei asetella leipiä voipaperikääreessä eväsrasiaan. Kaivan tuplavaunujen sadesuojan esiin eteisarkusta, jätän sormeni arkunkannen väliin. Sadesuoja on valtavan kokoinen ja äärimmäisen jäykkää materiaalia, eikä sitä kerta kaikkiaan saa sullottua sille tarkoitettuun taskuun, jonka muka pitäisi kulkea vaunuissa. Sen sijaan se on soputeltan kokoinen, mutta jäykempi muoviläpyskähirvitys, jonka paikalleen asettelu vaatii ähellystä ja kirosanoja.
Olemme niin myöhässä, että olen jo ehtinyt harkita että jäisimme vaan kotiin. Koska sadevermeet, kumpparit ja muut on suurella vaivalla kiskottu päälle, kävelemme kuitenkin bussipysäkille. Pysäkillä on kahdet vaunut ja bussissa yhdet, äiti joka joutuu tekemään meille tilaa, näyttää kireältä. Bussissa istuu humalainen hölisijämies, oikea luomakunnan kruunu, joka juttelee typeriä juttujaan joille minä ja toinen äiti jähmeästi hymyilemme. Mies selittää meille (ei siis lapsille vaan meille äideille), että kaarteissa bussi ajaa hitaampaa ja tasaisella lujempaa. No shit. Hikoileva kuopus heittää hattunsa kauas lattialle ja saan sen suurella vaivalla ja ähellyksellä koukittua. Jäämme pois bussista ja totean, että olisi pitänyt ottaa toinen bussi koska tämän pysäkki on tosi kaukana. Kävelemme liukkaitten lehtien päällä, sade vihmoo ja tuuli repii vaunusuojaa. Lopulta olemme perillä perhekerhossa.
Ovella tulee vastaan kireänhymytön nainen, ei lämpene vaikka hymyilen ja moikkaan. Naisella on varmasti jotain harmia, mutta ihmettelen silti, miksi perusäkäiset ihmiset käyvät sosiaalisissa eventeissä, vittuuntumassako? Sitten muistan millainen itse joskus olen, ehheh. Perillä on kova hulina, desibelit katossa, kiljuntaa ja hilluntaa. Esikoinen ja kuopus nahistelevat ja rähisevät, olisi monta mielenkiintoista keskustelunaihetta mutta mihinkään ei ehdi keskittyä kun lapset vaativat huomiota. Esikoinen nipistää suunsa kiinni kun tarjoan lounasta ja pyytää itkien mehua. Annan mehua. Kuopus suttaa velourhaalarinsa ruualla ja haluaa välttämättä syödä itse. Aina välillä itketään ja rähistään. Sitten kello onkin jo kaksitoista ja puemme sadevaatteet hikipisaroiden helmeillessä otsalla.
Kävelemme lastenvaatekirppikselle. Myyntipöytäni näyttää siltä, kuin joku olisi käynyt tekemässä siinä heinää. Kama on myllätty ylösalaisin ja pöytä on täynnä vieraita kamoja. Nostelen niitä lähipöydille ja yritän paimentaa eri tahoille ponkoilevia lapsia. Esikoinen kärttää mehua ja annan periksi. Kuopus katoaa pariin otteeseen ja yrittää päästä ulko-ovesta ulos, röpeltää myytäviä leluja ja hukkaa piponsa. Shoppaan heräteostoksena oravapaidan, vaikka kaappi tursuaa paitoja. Morkkistelen. Esikoisen kumppareissa on iso palkeenkieli ja etsin kirppikseltä uusia, mutta en löydä. Suurella itsehillinnällä saan itseni puhuttua yli sydämenmuotoisen vaunukoristeen ostamisesta. Nyt vähän kaduttaa, vaunukoriste oli tosi ihku. Kello on taas vaikka mitä, lähdemme kohti kerhoa. Sataa ja koska olen jättänyt sadesuojan levälleen, kuopuksen istuin on läpimärkä. Asettelen oravapaidan tilkkeeksi. Onneksi kuopus nukahtaa, koska bussin tulo kestää ja kestää. Seisomme valtatien varressa ja vesi roiskuu. Lopulta pääsemme bussiin ja esikoinen yrittää kupsahtaa kumoon pari kertaa. Jäämme pois väärällä pysäkillä ja hopotamme läpi märän ja kuraisen puiston kohti kerhoa. Huomaan, että kerholaiset ovat jo sisällä ja jätän kuopuksen talon eteen nukkumaan ja riivin sadevaatteet esikoisen päältä pikavauhtia. Tyttö kirmaa jo alkaneeseen laululeikkiin ja minä lähden kärryttelemään kotiin miettien, että kylläpä lantiota kolottelee jumpan jäljiltä. Sataa koko matkan, sade loppuu juuri kotipihalle astuessa.
Jaa-a, kumpikohan oli minulle omempaa tyyliä? Ehkä tuo jälkimmäinen kuitenkin, hehee.
Versio 1.
Herään aamulla siihen, että kiharapäinen esikoinen kiipeää viereeni ja alkaa kertoa, millaista unta näki. Kuopus nukkuu kiinni kyljessäni ja hieroskelee unisia silmiään. Juttelemme vähän aikaa esikoisen kanssa ja päätämme sitten nousta aamiaisen tekoon. Keitän kuopukselle ja itselleni puuroa, esikoinen saa hedelmiä ja jogurttia. Juon myös ihanan vahvat mutteripannukahvit ja luen Hesaria. Sitten hoidamme muut aamutoimet rivakkaan tahtiin, valitsen kuopukselle suloisen velourhaalarin ja esikoiselle ihanan, juuri Huuto.netistä kotiutuneen kukkatunikan. Ulkona näyttää olevan kaunis, vaihteleva syyssää joten varustan tuplavaunut sadesuojalla.
Kärryttelemme bussipysäkille, bussi tuleekin ihan heti ja mahdumme hyvin kyytiin toisista vaunuista huolimatta. Lupsakka setämies jutustelee lapsille koko bussimatkan ajan, kuopukselle näyttäisi tulevan vähän lämmin, mutta itkuilta vältytään. Jäämme pois ja kävelemme kauniin syysmetsän läpi perhekerhon tapaamiseen idylliseen puutaloon. Perillä on paljon lapsia ja vanhempia, lapset kirmaavat iloisina lelujen pariin ja minä istun kahvikupin kanssa pöytään juttelemaan muiden äitien kanssa. Paikalla on pari kunnallisvaaliehdokasta ja juttelemme päivähoidon tilanteesta. Olen iloinen, että he vaikuttavat niin skarpeilta ja asiatietoisilta ja mietin ehkä äänestäväni toista. Ehdimme jutella parin muun äidin kanssa niin maaseutuasumisesta, imetysvaatteista kuin sukupuolten eroistakin. Lämmitän lapsille edellispäivänä tehtyä maukasta ja edullista kasvisruokaa, kuopukselle maistuu hyvin. Loput syön itse, eipä tarvitse ostaa kallista lounasta mistään.
Kerhon loppuessa puemme ripeästi ja lähdemme läheiselle lastenvaatekirpputorille, jossa minulla on pöytä. Järjestän pöytää ja katselen uusia löytöjä, rupattelen tuttujen kanssa. Esikoinen saa luvatun mehun ja kuopus leikkii innoissaan leikkipaikalla, innostuupa kirmailemaan ovellekin. Kun huomaan kuopuksen hukanneen piponsa, kysyn missä pipo mahtaisi olla ja kuopus ihan tosiaan hakee pipon! Olen yllättynyt ja iloinen, että yksivuotias ymmärtää asioita niin hyvin. Myytävää tavaraa on mennyt todella hyvin. Jaamme esikoisen kanssa vielä maukkaan korvapuustin ja lähdemme kohti päiväkerhoa. On alkanut sataa, onneksi vaunujen sadesuoja tuli tosiaan mukaan ja onneksi esikoisen välikausiasu on vedenpitävä, laadukas Ticket Outdoors jonka kuopus aikanaan perii. Ajamme bussilla muutaman pysäkinvälin ja kävelemme läpi kauniin syksyisen puiston esikoisen kerhoon. Kerho sijaitsee äärettömän kaunissa 20-luvun korttelissa, valtava piha on täynnä keltaisia ja punaisia puita, koristeomenapuita ja tummia kuusia. Sisällä laululeikit ovatkin jo alkaneet, jätän nukkuvan kuopuksen vaunuissaan pihalle odottamaan ja esikoinen jää iloisena laulamaan.
Kävelen kotiin nukkuvan kuopuksen kanssa, rupattelen matkalla äidin kanssa puhelimessa ja havainnoin, miten lihakset ovat selvästi harjoitetun oloiset toissapäiväisen hydrobicin jäljiltä. Kotiovelle päästyämme aurinko alkaa paistaa ja piha näyttää hyvin kauniilta.
Versio 2.
Herään siihen, että esikoinen römeltää makuuhuoneen ovella ja tömähtää päälleni. Olen kuolemanväsynyt, haluaisin nukkua enemmän kuin mitään muuta. Kuopus on valvottanut ensiksikin öpeltämällä puolille öin ja sitten reklamoimalla yön aikana jotain omia hammas-asioitaan tuhanteen kertaan. Mietin, että imetän sitä varmaan vielä koulussakin ellei hommalle aleta pistää rotia. Lahjon kuopuksen hiljaiseksi iPadilla, sieltä tulee Pipsa Possua ja jotain venäläisiä lastenohjelmia, ihan sama mitä, kunhan saan nukkua. Lopulta meuhaaminen ja äninä äityy niin kovaksi että nousen lasten kanssa aamiaiselle. Keitän Elovenan valmispikapuuroa vedenkeittimellä minulle ja kuopukselle, esikoinen saa yksittäispakatun juotavan jugurtin, koska en jaksa vääntää heti aamusta. Truuttaan antibioottia (virtsis) esikoisen suuhun, se pursuttaa lääkkeen paidalleen. Kello on jo vaikka mitä ja haluaisin perhekerhoon ei-niin-sikapahasti myöhässä kuin viimeksi, että riisumisen ja pukemisen välissä ehtisi vähän oleillakin. Kuopus vastustaa vaipanvaihtoa, mandariininsiivun viemistä kädestä, pyllynpesua ja kaikkea muuta. Esikoinen heittäytyy raivomakaroniksi kun ehdotan sukkahousujen pukemista. Toinen raivis tulee siitä, että hiirimekko on likaisena pyykkikorissa. Lopulta puen esikoiselle sukkikset ja huomaan niiden vyötärökuminauhan lörähtäneen. Etsin jostain legginsit siihen päälle. Kuopuksen velourhaalarissa on keltainen tahra, mutta en välitä vaan puen sen silti. Hammaspesu on yhtä hulinaa, esikoinen harjaa mielummin seinää ja kuopus puree harjaa, kun äiti yrittää auttaa, alkaa raivo.
Huomaan, että ulkona sataa taas. Sitten muistan, että esikoiselle pitäisi jotain evästäkin laittaa kerhoa varten. Mandariinit saava kelvata, tänä aamuna ei asetella leipiä voipaperikääreessä eväsrasiaan. Kaivan tuplavaunujen sadesuojan esiin eteisarkusta, jätän sormeni arkunkannen väliin. Sadesuoja on valtavan kokoinen ja äärimmäisen jäykkää materiaalia, eikä sitä kerta kaikkiaan saa sullottua sille tarkoitettuun taskuun, jonka muka pitäisi kulkea vaunuissa. Sen sijaan se on soputeltan kokoinen, mutta jäykempi muoviläpyskähirvitys, jonka paikalleen asettelu vaatii ähellystä ja kirosanoja.
Olemme niin myöhässä, että olen jo ehtinyt harkita että jäisimme vaan kotiin. Koska sadevermeet, kumpparit ja muut on suurella vaivalla kiskottu päälle, kävelemme kuitenkin bussipysäkille. Pysäkillä on kahdet vaunut ja bussissa yhdet, äiti joka joutuu tekemään meille tilaa, näyttää kireältä. Bussissa istuu humalainen hölisijämies, oikea luomakunnan kruunu, joka juttelee typeriä juttujaan joille minä ja toinen äiti jähmeästi hymyilemme. Mies selittää meille (ei siis lapsille vaan meille äideille), että kaarteissa bussi ajaa hitaampaa ja tasaisella lujempaa. No shit. Hikoileva kuopus heittää hattunsa kauas lattialle ja saan sen suurella vaivalla ja ähellyksellä koukittua. Jäämme pois bussista ja totean, että olisi pitänyt ottaa toinen bussi koska tämän pysäkki on tosi kaukana. Kävelemme liukkaitten lehtien päällä, sade vihmoo ja tuuli repii vaunusuojaa. Lopulta olemme perillä perhekerhossa.
Ovella tulee vastaan kireänhymytön nainen, ei lämpene vaikka hymyilen ja moikkaan. Naisella on varmasti jotain harmia, mutta ihmettelen silti, miksi perusäkäiset ihmiset käyvät sosiaalisissa eventeissä, vittuuntumassako? Sitten muistan millainen itse joskus olen, ehheh. Perillä on kova hulina, desibelit katossa, kiljuntaa ja hilluntaa. Esikoinen ja kuopus nahistelevat ja rähisevät, olisi monta mielenkiintoista keskustelunaihetta mutta mihinkään ei ehdi keskittyä kun lapset vaativat huomiota. Esikoinen nipistää suunsa kiinni kun tarjoan lounasta ja pyytää itkien mehua. Annan mehua. Kuopus suttaa velourhaalarinsa ruualla ja haluaa välttämättä syödä itse. Aina välillä itketään ja rähistään. Sitten kello onkin jo kaksitoista ja puemme sadevaatteet hikipisaroiden helmeillessä otsalla.
Kävelemme lastenvaatekirppikselle. Myyntipöytäni näyttää siltä, kuin joku olisi käynyt tekemässä siinä heinää. Kama on myllätty ylösalaisin ja pöytä on täynnä vieraita kamoja. Nostelen niitä lähipöydille ja yritän paimentaa eri tahoille ponkoilevia lapsia. Esikoinen kärttää mehua ja annan periksi. Kuopus katoaa pariin otteeseen ja yrittää päästä ulko-ovesta ulos, röpeltää myytäviä leluja ja hukkaa piponsa. Shoppaan heräteostoksena oravapaidan, vaikka kaappi tursuaa paitoja. Morkkistelen. Esikoisen kumppareissa on iso palkeenkieli ja etsin kirppikseltä uusia, mutta en löydä. Suurella itsehillinnällä saan itseni puhuttua yli sydämenmuotoisen vaunukoristeen ostamisesta. Nyt vähän kaduttaa, vaunukoriste oli tosi ihku. Kello on taas vaikka mitä, lähdemme kohti kerhoa. Sataa ja koska olen jättänyt sadesuojan levälleen, kuopuksen istuin on läpimärkä. Asettelen oravapaidan tilkkeeksi. Onneksi kuopus nukahtaa, koska bussin tulo kestää ja kestää. Seisomme valtatien varressa ja vesi roiskuu. Lopulta pääsemme bussiin ja esikoinen yrittää kupsahtaa kumoon pari kertaa. Jäämme pois väärällä pysäkillä ja hopotamme läpi märän ja kuraisen puiston kohti kerhoa. Huomaan, että kerholaiset ovat jo sisällä ja jätän kuopuksen talon eteen nukkumaan ja riivin sadevaatteet esikoisen päältä pikavauhtia. Tyttö kirmaa jo alkaneeseen laululeikkiin ja minä lähden kärryttelemään kotiin miettien, että kylläpä lantiota kolottelee jumpan jäljiltä. Sataa koko matkan, sade loppuu juuri kotipihalle astuessa.
Jaa-a, kumpikohan oli minulle omempaa tyyliä? Ehkä tuo jälkimmäinen kuitenkin, hehee.
torstaina, lokakuuta 11, 2012
Apinaorkesteri
Olen viime päivinä miettinyt muun muassa sitä, kumpi lapsistani on ärsyttävämpi. Pitkään esikoinen oli tietysti sitä kaikkine kaksivuotiaan kiukkuineen ja oikkuineen. Juhannuspoika oli puolivuotiaana herra hymynaama, iloinen killistelijä ja hinkuvasti naurava hippuhiiri. Kun vauva-aika alkoi huveta, alkoi löytyä omaa tahtoa ja taitoja sekä uusia hampaita, jotka itkettivät ja sotkivat unia. Yksivuotispäivän jälkeen tajusin välähdyksenomaisesti, että nyt ne ovat vaihtaneet paikkaa rasittavuudessa. Kolmivuotiaan kanssa voi neuvotella, kolmivuotias ymmärtää käskyjä ja siitä on jo apuakin, sillä on empatiakykyä ja hulvattomat jutut. Yksivuotias kipuilee eroahdistusta, puree uusilla hampaillaan äidin käsivarret mustelmille, valvottaa yöllä eikä taatusti ymmärrä käskyjä. Nyt kun Juhannuspojan toista vuottakin on jo neljäsosa takana, tuntuu se edelleen aika haastavalta pikku paviaanilta. Onnettomuusalttius, tahto tehdä enemmän kuin osaa, edelleen vallitseva vahva äitiriippuvuus ja jatkuvasti mielialakäyrää madaltava hampaiden tulo tekevät pikku-ukosta varsinaisen pakkauksen. Onneksi kaksi hammasta on taas puhjennut ja yöt hieman parantuneet. Ja eroahdistus on vähentynyt. Perhekerhoissa ja synttäreillä pikku rimpula taapertaa eteenpäin hihitellen eikä aina äitiä huomaakaan.
Ystävä totesi tässä taannoin, että alkaa vasta nyt tajuta, että lapsen kanssa voi olla hauskaa ja hoitovapaasta voi tosiaan nauttia. Lapsi on puolitoistavuotias, kommunikoiva ja omatoiminen, tykkää rutiineista eikä huuda hulluna ilman syytä. Hän pohti myös, olisivatko ne tuttavaäidit, jotka lähtivät töihin lasten vauva-aikana koska touhu tuntui niin hirveältä, alkaneet hekin nauttia kotona olosta eri tavalla taaperoaikana. Tiedä häntä. Olen tässä itse monta kertaa äitejä ja lapsia seuratessani todennut, että "vauva-aika ei sovi kaikille" viitaten sekä äiteihin että vauvoihin. On olemassa sellainen tietty vauvatyyppi, temperamenttinen, eteenpäinpyrkivä, puuhakas ja vaikeasti nukahtava tyyppi, jota marisuttaa ja kitisyttää koko vauva-ajan mutta annas olla kun jalat alkavat kantaa: jo muuttuu ääni kellossa ja entisestä ränkkä-Keijosta tulee itse auringonpaiste. Kaikki äidit eivät myöskään selvästikään saa erityisiä kiksejä vauva-ajan erityispiirteistä: rytmittömyydestä, vauvan vaikeatulkintaisuudesta ja tietynlaisesta tyhjyyden tunteesta. Vaikka itse nautinkin kovasti noiden lapsukaisteni vauvuudesta, on kyllä mukavaa tämäkin, kun kumpikin on pikkulapsi-iässä ja puistossa riittää puuhaa kummallekin.
Sitten on olemassa äitejä, jotka ovat hulluina vauvoihin mutta eivät oikein tahdo kestää taaperoita ja pikkulapsia oikkuineen. Ystäväni, joka työskentelee ongelmaperheiden parissa, kertoi, että traumatisoituneille äideille on yleistä pärjätä sujuvasti pienen, täysin hoivattavan vauvan kanssa, mutta kun vauvasta alkaa tulla persoona ja oma tahto löytyä, epävakaa äiti ei kestä sitä vaan alkaa purkaa vihaansa lapseen. Ajatus on jokseenkin karmiva, etenkin jos tällaista "oh, ei se olekaan enää söpö vauva vaan uhmaava pikkulapsi"-kelaa hoidetaan tehtailemalla uusia vauvoja. Joka ei ilmiönä liene niinkään harvinainen.
Ylipäätään, kun tässä itse on saattanut kaksi lasta vauva-ajan karikoiden halki suhteellisen ehjinä, huokaisee syvään helpotuksesta. Olemme myyneet ahkerasti vauvakamaa Huuto.netissä ja lastenvaatekirppiksellä ja jaelleet pikkuvaatteita poikiville ystäville ja sukulaisille. Koska lastenvaatekirppiksellä kauppa käy kuin siimaa, piti minun oikein penkoa lisää myytävää täyhkää kappien takanurkista. Sieltäpä sitten löytyi myös vanha kunnon kätkythälytin, laite, jota käytin Lipsin kanssa vissiin vuoden (vaikka se siirtyikin viereeni nukkumaan siinä kahdeksan-yhdeksänkuisena) ja Juhannuspojan kanssa pari ekaa kuukautta kunnes keskos-ahdistus hellitti ja kunnes se siirtyi viereeni (jossa se edelleen nukkuu, tuleekohan siitä Mother ShaBooboo?). Mietin ääneen miehelle, josko laittaisin sen Huuto.nettiin myyntiin morbidilla mainoslauseella "Tällä laitteella pidettiin kaksi vauvaa hengissä."?
tiistaina, lokakuuta 02, 2012
Gräyyrh!
Vastapainoksi edellisen kirjoituksen ruskafiilistelyille ajattelin vähän avautua ärsyttävistä jutuista. Jos avautuisin KAIKISTA ärsyttävistä jutuista, tulisi kirjoituksesta pitkä kuin nälkävuosi, joten aloitetaan siitä mikä ekana mieleen tulee.
1. RÖYHKEYS
Mitä vanhemmaksi ja keskiluokkaisemmaksi muutun, sitä tärkeämpänä alan pitää yhteisiä pelisääntöjä ja sitä pahemmin minua vituttaa ihmiset, jotka pitävät itseään erikoistapauksina, maailman napoina tai muuten vaan niin spessuina, etteivät heitä säännöt koske. Olen se ärsyttävä kyylä, joka soittelee pysäköinninvalvontaan kotikadun pyörätielle parkkeeratuista autoista. Se on kuulkaa laitonta, ja sitäpaitsi todella röyhkeää, kun kyseessä on KÄVELYKATU. Eikä nyt ole edes talvi ja isoja lumikasoja. Tänään piipahdin lastenvaatekirppiksellä jossa oli, kuten aina, valtaisat jonot, kova metakka ja kaksi myyjää kassalla palvelivat ihmisiä minkä ehtivät. Edelläni oli parivuotiaan lapsen äiti (luulin häntä mummoksi, ei liity tähän mutta kuriositeettina mainittakoon) joka kailotti kersansa nimeä kitarisat suusta retkottaen, teki itseään muutenkin ärsyttävällä tavalla tiettäväksi ja kaiken kukkuraksi yritti saada ylityöllistettyjä myyjäparkoja lämmittämään lapsensa pilttipurkkia. Kirpparilla on kaksikin, ellei kolme itsepalvelumikroa, mikä on ihan huippua. Mutta sepä ei kaikille riitäkään vaan myyjiltä pitäisi saada vielä tarjoilijapalveluita. Onneksi myyjät eivät suostuneet sitä putelia lämmittämään vaan neuvoivat ystävällisesti mutta tiukasti lähimmän mikron sijainnin. No, sitten noustessamme bussiin ei bussi päässytkään lähtemään pysäkiltä, koska eräs keski-ikäinen nainen katsoi oikeudekseen viedä kuskin ja kaikkien matkustajien aikaa väittelemällä siitä, saako hän astua bussiin ilman käteistä rahaa, koska kuskihan voisi aivan hyvin kirjoittaa hänelle laskun. Nainen näytti ulospäin ihan skarpilta (ei siis kyseessä esim nisti tai kovin graavisti mielenterveysongelmainen) ja artikuloi kuin jotain järjellistäkin juttua, mutta asia vaan oli ihan seko. Kuski komensi lopulta naisen ulos sanoen että kyllä aikuisella ihmisellä pitäisi olla käteistä rahaa bussimatkan verran. Hykertelin loppukaneetille.
2. BESSERWISSERÖINTI
Luinpa tässä blogia, jossa ihmeteltiin, miksi kaikki eivät tee vauvanruokia alusta asti itse ja todettiin, että on järjetöntä ostaa valmiita vauvan puurojauheita. En nyt linkkaa siihen blogiin enkä jaksa myöskään käydä siellä kommentoimassa koska blogikiistoista tulee aina niin tuskastuttavaa velliä, mutta moinen muiden ratkaisujen taivastelu tuntuu aina perin kummalliselta. Tosi hienoa jos jaksaa itse soseuttaa ja jauhaa puurotkin, mutta on noin miljoona syytä, miksi kaikki eivät siihen pysty tai jaksa. En minäkään ala päivitellä ääneen sitä, miksi joku äiti ei imetä ja ala uhota että vieroittautumisaika on vasta joskus kaksivuotiaana (tai jotain, mitä näitä argumentteja nyt on) vaikka itse siis ihan tosiaan imetänkin vielä tuota yli yksivuotiasta ja ajattelin imettää jatkossakin, ts mitään erityisiä lopetusaikeita ei juuri nyt ole. Silti tajuan aivan sataprosenttisesti miksi joku ei imetä eikä tulisi mieleenkään pitää itseäni yhtään parempana tämän oman valintani takia. Vähän kuten se, että nyt moni kaveri lähtee töihin ja lapset menevät päiväkotiin. Minä en lähde, koska paluutyöpaikkaa ei ole enkä suoraan sanottuna halua vielä töihin. Silti en kuunaan pidä huonona tai vääränä vaihtoehtona sitä, että taaperot menevät tarhaan. Koska niin yhteiskunnan rattaat pyörivät, vanhemmat tekevät työtä ja lapset saavat varhaiskasvatusta.
Joo, ja vielä lisää besserwisser-angstia. 99% erilaisissa lapsiharrastuksissa tapaamistani äideistä on todella mukavia, hauskoja, fiksuja ja lämpimiä ihmisiä. Olen ilolla havainnut saaneeni näistä muutamia ihan tosiystäviä ja niiden etäistempienkin kanssa juttu luistaa. On kuitenkin olemassa yksi äiti, jolta selkeästi puuttuu aika iso sosiaalinen palikka. Nimitän tätä äitiä mielessäni "määräilijä-äidiksi" tai "miksi et -äidiksi". Kohtaan tätä äitiä vähän väliä erilaisissa harrastuksissa ja välttely-yrityksistäni huolimatta joudun aina väliin juttelemaan tämän kanssa. Äiti on sellainen, että kun hän näkee jonkun syöttävän lapselleen Pilttiä, hän tulee kysymään "miksi ette sormiruokaile" ja kun joku antaa pulloa, hän tiedustelee (arvaatte jo mitä) miksei äiti imetä lastaan. Hän tekee oudon henkilökohtaisia kysymyksiä ylhäältä päin arvottaen ja aloittaa sitten pitkän ja itsekehuisen monologin omista valinnoistaan. Kas kun hän kotiäitinä haluaa tarjota lapselleen ilmaisia elämyksiä eikä mitään Hoploppeja ja kehoittaa muitakin niin tekemään. Ja samaan hengenvetoon voi valitella sitä, miksei lähileikkipuistossa järjestetä aikuisten jumppia ja miksi vauvajumppatapaaminenkin oli väärässä paikassa ja miksi maailma ei nyt aina hänen ja hänen lapsensa napakohtaiseen elämänrytmiin asetu. Hän ei myöskään arkaile paljastaa, että ei käy tietyissä leikkipuistoissa koska siellä on "liikaa tummia". Jos olisin piirun verran jämäkämpi, sanoisin tälle äidille suoraan pari asiaa, mutta koska en ole, nyökyttelen lammasmaisesti ja yritän olla mahdollisimman eleetön. Olen myös terveesti varovainen, vihollisia ei kannata hankkia, koskaan ei tiedä kuka istuu työhaastattelupöydän toisella puolella tai ottaa verinäytettä labrassa.
Joo, mitäköhän muuta mulla oli? Marttyyrit on nyt tietysti yksi suosikkiärsyynnys-ihmisryhmä ja sitten on nää meuhkaajat, jotka kääntävät oman elämänhallinnan puutteensa jotenkin aina jännästi muiden syyksi. Viime mainittua harrastan itsekin. On aina rasittavaa huomata, miten monta arjen pientä ikävyyttä olisi välttänyt ennakoinnilla ja valmistautumisella ja pakkaamalla hoitolaukun edellisenä iltana...
1. RÖYHKEYS
Mitä vanhemmaksi ja keskiluokkaisemmaksi muutun, sitä tärkeämpänä alan pitää yhteisiä pelisääntöjä ja sitä pahemmin minua vituttaa ihmiset, jotka pitävät itseään erikoistapauksina, maailman napoina tai muuten vaan niin spessuina, etteivät heitä säännöt koske. Olen se ärsyttävä kyylä, joka soittelee pysäköinninvalvontaan kotikadun pyörätielle parkkeeratuista autoista. Se on kuulkaa laitonta, ja sitäpaitsi todella röyhkeää, kun kyseessä on KÄVELYKATU. Eikä nyt ole edes talvi ja isoja lumikasoja. Tänään piipahdin lastenvaatekirppiksellä jossa oli, kuten aina, valtaisat jonot, kova metakka ja kaksi myyjää kassalla palvelivat ihmisiä minkä ehtivät. Edelläni oli parivuotiaan lapsen äiti (luulin häntä mummoksi, ei liity tähän mutta kuriositeettina mainittakoon) joka kailotti kersansa nimeä kitarisat suusta retkottaen, teki itseään muutenkin ärsyttävällä tavalla tiettäväksi ja kaiken kukkuraksi yritti saada ylityöllistettyjä myyjäparkoja lämmittämään lapsensa pilttipurkkia. Kirpparilla on kaksikin, ellei kolme itsepalvelumikroa, mikä on ihan huippua. Mutta sepä ei kaikille riitäkään vaan myyjiltä pitäisi saada vielä tarjoilijapalveluita. Onneksi myyjät eivät suostuneet sitä putelia lämmittämään vaan neuvoivat ystävällisesti mutta tiukasti lähimmän mikron sijainnin. No, sitten noustessamme bussiin ei bussi päässytkään lähtemään pysäkiltä, koska eräs keski-ikäinen nainen katsoi oikeudekseen viedä kuskin ja kaikkien matkustajien aikaa väittelemällä siitä, saako hän astua bussiin ilman käteistä rahaa, koska kuskihan voisi aivan hyvin kirjoittaa hänelle laskun. Nainen näytti ulospäin ihan skarpilta (ei siis kyseessä esim nisti tai kovin graavisti mielenterveysongelmainen) ja artikuloi kuin jotain järjellistäkin juttua, mutta asia vaan oli ihan seko. Kuski komensi lopulta naisen ulos sanoen että kyllä aikuisella ihmisellä pitäisi olla käteistä rahaa bussimatkan verran. Hykertelin loppukaneetille.
2. BESSERWISSERÖINTI
Luinpa tässä blogia, jossa ihmeteltiin, miksi kaikki eivät tee vauvanruokia alusta asti itse ja todettiin, että on järjetöntä ostaa valmiita vauvan puurojauheita. En nyt linkkaa siihen blogiin enkä jaksa myöskään käydä siellä kommentoimassa koska blogikiistoista tulee aina niin tuskastuttavaa velliä, mutta moinen muiden ratkaisujen taivastelu tuntuu aina perin kummalliselta. Tosi hienoa jos jaksaa itse soseuttaa ja jauhaa puurotkin, mutta on noin miljoona syytä, miksi kaikki eivät siihen pysty tai jaksa. En minäkään ala päivitellä ääneen sitä, miksi joku äiti ei imetä ja ala uhota että vieroittautumisaika on vasta joskus kaksivuotiaana (tai jotain, mitä näitä argumentteja nyt on) vaikka itse siis ihan tosiaan imetänkin vielä tuota yli yksivuotiasta ja ajattelin imettää jatkossakin, ts mitään erityisiä lopetusaikeita ei juuri nyt ole. Silti tajuan aivan sataprosenttisesti miksi joku ei imetä eikä tulisi mieleenkään pitää itseäni yhtään parempana tämän oman valintani takia. Vähän kuten se, että nyt moni kaveri lähtee töihin ja lapset menevät päiväkotiin. Minä en lähde, koska paluutyöpaikkaa ei ole enkä suoraan sanottuna halua vielä töihin. Silti en kuunaan pidä huonona tai vääränä vaihtoehtona sitä, että taaperot menevät tarhaan. Koska niin yhteiskunnan rattaat pyörivät, vanhemmat tekevät työtä ja lapset saavat varhaiskasvatusta.
Joo, ja vielä lisää besserwisser-angstia. 99% erilaisissa lapsiharrastuksissa tapaamistani äideistä on todella mukavia, hauskoja, fiksuja ja lämpimiä ihmisiä. Olen ilolla havainnut saaneeni näistä muutamia ihan tosiystäviä ja niiden etäistempienkin kanssa juttu luistaa. On kuitenkin olemassa yksi äiti, jolta selkeästi puuttuu aika iso sosiaalinen palikka. Nimitän tätä äitiä mielessäni "määräilijä-äidiksi" tai "miksi et -äidiksi". Kohtaan tätä äitiä vähän väliä erilaisissa harrastuksissa ja välttely-yrityksistäni huolimatta joudun aina väliin juttelemaan tämän kanssa. Äiti on sellainen, että kun hän näkee jonkun syöttävän lapselleen Pilttiä, hän tulee kysymään "miksi ette sormiruokaile" ja kun joku antaa pulloa, hän tiedustelee (arvaatte jo mitä) miksei äiti imetä lastaan. Hän tekee oudon henkilökohtaisia kysymyksiä ylhäältä päin arvottaen ja aloittaa sitten pitkän ja itsekehuisen monologin omista valinnoistaan. Kas kun hän kotiäitinä haluaa tarjota lapselleen ilmaisia elämyksiä eikä mitään Hoploppeja ja kehoittaa muitakin niin tekemään. Ja samaan hengenvetoon voi valitella sitä, miksei lähileikkipuistossa järjestetä aikuisten jumppia ja miksi vauvajumppatapaaminenkin oli väärässä paikassa ja miksi maailma ei nyt aina hänen ja hänen lapsensa napakohtaiseen elämänrytmiin asetu. Hän ei myöskään arkaile paljastaa, että ei käy tietyissä leikkipuistoissa koska siellä on "liikaa tummia". Jos olisin piirun verran jämäkämpi, sanoisin tälle äidille suoraan pari asiaa, mutta koska en ole, nyökyttelen lammasmaisesti ja yritän olla mahdollisimman eleetön. Olen myös terveesti varovainen, vihollisia ei kannata hankkia, koskaan ei tiedä kuka istuu työhaastattelupöydän toisella puolella tai ottaa verinäytettä labrassa.
Joo, mitäköhän muuta mulla oli? Marttyyrit on nyt tietysti yksi suosikkiärsyynnys-ihmisryhmä ja sitten on nää meuhkaajat, jotka kääntävät oman elämänhallinnan puutteensa jotenkin aina jännästi muiden syyksi. Viime mainittua harrastan itsekin. On aina rasittavaa huomata, miten monta arjen pientä ikävyyttä olisi välttänyt ennakoinnilla ja valmistautumisella ja pakkaamalla hoitolaukun edellisenä iltana...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)