perjantaina, kesäkuuta 29, 2007

Iik!

Kakut haettu ja varastoitu kylmäkellariin, hääyöpymistarpeet pakattu nolostellen mustaan, kimallenorsun koristamaan reppuun aavistellen että Art Deco-tornissa pitäisi olla ehkä joku brändätympi laukkuratkaisu, koristeet tsekattu, orvokkiruukut teurastettu kukittamista varten, hommat nakitettu, seppele noudettu, kameran akku ladattu täyteen, mummon rubiinisormus ympätty oikeaan nimettömään ja naureskeltu sen kontrastia käsivarren tribaalitatskaan, pakattu rapiseva tavara kissan ulottumattomiin, pidetty juhlakenkiä viimeiseen asti että jalat sopeutuisivat, varmistettu että punakimalteisesta pussukasta löytyy niin särkylääkkeitä kuin huulipunaakin, varoitettu äitiä etukäteen mahdollisista salahermosauhujen tarpeesta, printattu viime hetken kampauskuvia salaa töissä ja kuunneltu samalla Saarenmaan valssi kymmeneen kertaan jalat työtuolin alla askelia tapaillen. Saatu avaimet uuteen kotiin.

Huomenna rakkaita ihmisiä, kreikkalaista ruokaa, käpyläidylli, punaviiniä ja jalalla koreasti. Ja luonnollisesti purjehtiminen avioliiton satamaan Melartinin juhlamarssin tahdissa.

keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2007

Kuusien friikkisirkus

Luin eilen Hesarista mielenkiintoisen jutun geenimutaation läpikäyneistä puista ja näiden muunnosten käytöstä koristepuina. Esimerkiksi jatkuvasti latvastaan käpertyvä pallokuusi (tai vastaava) on suosittu viherre pienillä (pienillä, koska tilaa on jätettävä kahdelle autolle) nykypihoilla. Riippuvaoksainen käärmekuusi sopii pitkän kapeutensa takia puistoihin. Mutaatioihin mieltymisessä ei kai sinällään ole mitään eettisesti arveluttavaa, ymmärtääkseni puut eivät varsinaisesti kärsi omituisuudestaan, paitsi että jotkut lajit eivät muotonsa vuoksi menesty luonnonmetsissä. Aivan eri asia ovatkin sitten ylijalostetut lemmikit, shar pein söpö ryppyisyys ja mopsin lytteä kuono, jotka viihtävät ihmisiä mutta ovat haitta kantajalleen.

Se mielenkiinto, jolla luin mutanttikasviartikkelin muistutti kuitenkin hämäävästi intoa, jolla lapsena luin lääkärikirjan "iho- ja sukupuolitaudit"-sivuja tai lähinnä katselin kuvia penispahkoista ja mätäruvista. Joskus taannoin, aikuisena etsin netistä kaksipäisen käärmeen kuvaa ihan nähdäkseni miltä sellainen näyttää. Jo kuopatun Like Uutiset-lehden artikkelin parasiittisista kaksosista luin aikoinaan silmät uteliaisuudesta kiiluen. Mieltymys friikkeyteen, "luonnon perversioihin" on kummallista ja samaan aikaan suorastaan myötäsyntyistä. Poikkeamat normeista kiehtovat, googletin heti Stalinin lehmien jälkeen anorektikkokaksosten kuvia (en enää muista niiden nimiä), vaikka olen tietoisesti päättänyt että en taivastele ihmisten sairauksia mukahurskaana ja kuitenkin salaa täpinöissään ja ehkä tyytyväisenäkin siitä, että itsellä menee paremmin.

Lopputulos oli kuitenkin se, että Hesarin artikkelia lukiessani jotenkin häpesin omaa kiinnostustani aiheeseen, mikä on aivan naurettavaa. Koin, että on minulle aivan tyypillistä kiinnostua aiheesta heti, kun siinä on jotain poikkeavaa mukana. Mietin myös, ajatteliko haastateltu metsäntutkimuslaitoksen erikoistutkija (joka btw sattuu olemaan erään tässäkin blogissa esiintyneen henkilön iskä) samaa, tyyliin että sen sijaan että häntä haastateltaisiin vaikka eri metsätyyppien tai puulajien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, hän joutuukin kertomaan kasvien friikkisirkuksesta. Tässä vaiheessa pohdiskelujani L sanoi, että puhun ihan hölöjä. L rationaalisena ja jotenkin puhdasmielisenä ihmisenä voikin lukea artikkelin mutaatiopuista ilman itsesoimauksia, mutta minä, sisäistä juoruämmääni jatkuvasti kurittavana en.

Minun piti alunalkaen kirjoittaa periaatteista. Mietin nimittäin eilen kiiruhtaessani bussiin ilman sateenvarjoa (jos minun pitäisi luonnehtia itseäni parilla lauseella, tekisin sen kertomalla että olen tyyppi, joka ostaa naurettavan hintaisen sateenvarjon koska siinä on nättejä kukkakuvioita, eikä ikinä jaksa ottaa sitä mukaan sateella, koska se vie laukussa tilaa olennaisemmalta, kuten kartiomaiselta kynätelineeltä tai seitsemältä kangasnenäliinalta) että olen luovun aika monesta periaatteestani mennessäni naimisiin. Uhosin kaksikymppisenä etten ikinä, siis ikinä mene naimisiin koska se on patriarkaattia ja omistussuhteita ja heteromatriisia, en halua kritisoimani yhteiskunnan siunausta rakkaussuhteelleni. Olen edelleen tavallaan samaa mieltä, tietoinen naimisiinmenemättömyys, kuten myös vapaaehtoinen lapsettomuus on minusta jotenkin coolia ja taatusti mielenkiintoisempaa kuin normatiivisimpien elämänkaavojen noudattaminen. Olen kuitenkin myös oivaltanut, että kaikkea ei tarvitse rationalisoida ja että avioliitto on itselleni hyvinkin puhtaasti tunnekysymys. Ajattelin myös pitkään, että en luovu sukunimestäni, mutta kasvoin vähitellen ajatukseen yhteisen nimen KIVUUDESTA (minua ei tässäkään pointissa kiinnosta järkisyyt vaan se, kuinka KIVA ajatus on että meillä on sama nimi ja että ehkä joskus saapuvalla lapsellakin on). Tosin ehtona pidin, että otamme yhteisen nimen, enkä yksiselitteisesti ota miehen nimeä (jota en olisi ottanut vaikka en olisi veminismin aatteesta kuullutkaan).

Jonkun mielestä saatan olla aikamoinen takinkääntäjä ja luopio (tajusin juuri, mistä luopio tulee, luopumisesta) joustaessani vanhoista periaatteistani. Minh on pariinkin otteeseen kirjoittanut hauskasti periaatteen ihmisistä, jotka eivät tingi kannastaan vaikka mikä olisi. Jos tällaisille ihmisille kertoo muuttaneensa mieltään vaikkapa sen suhteen, kumpi on parempi tietokone, peesee vai mäkki, saattaa kuulla vahingoniloista ilkuntaa ja kuittailua tuuliviiriydestä. Itse en jotenkin ollenkaan hahmota sellaista "mutta viime vuonnahan sanoit että et pidä viininlehtikääryleistä ja nyt mätät niitä napaasi"-syyllistelyä, kai sitä nyt voi mieltään muuttaa! Sitäpaitsi olen nähnyt tilanteita, jossa periaatteen ihminen kävelee onnensa ohi jästipäisen periaatteensa takia ja kärvistelee onnettomana, kuten myös se, johon tämä periaatepäätös on kohdistettu (arvannette varmaan, että kyse on ihmissuhteista ja niihin liittyvistä periaatteista tyyliin "ihmisen on pakko olla eron jälkeen väh. vuosi yksin" tai "ystävien kanssa ei saa aloittaa romanssia"). Toisaalta periaatteet ovat monasti hyviä ja toimivat itseään tukevana selkärankana. Oma periaatteeni on, etten syö lihaa , ja se on kymmenessä vuodessa iskostunut selkäytimeen siinä määrin, etten yleensä mieti koko asiaa. Periaatteet ovat hyviä myös silloin, kun ns heikompi minä haluaisi sortua johonkin mutta yliminä muistuttaa periaatteesta. Tässä suhteessa puhun ilman alaleukaa, olen toistuvasti tolkuttanut itselleni juoruilusta, kauhistelusta, sosiaalipornostelusta ja negatiivissävytteisestä pas... analysoinnista, mutta tosiaan vaihtelevalla menestyksellä. Periaatteessahan en myöskään koske iltapäivälehtiin, mutta käytännössä selaan ne läpi töissä lähes päivittäin. Mikä kyllä ehkä kertoo enemmän henkisestä laiskuudesta kuin periaatteettomuudesta...

Takaisin sorvin ääreen, periaatteeni on ainakin näyttää siltä että ahkeroisin!

maanantaina, kesäkuuta 25, 2007

Jälkijuhannuksellinen kooma

Juhannus tuli vietettyä traditionaalisesti, jo viidettä kertaa Kirkkonummen mökillä ystävien kanssa. Tofua käristettin ja Nassun kitaristinsormia koeteltiin, kun vedimme läpi suunnilleen koko Agit Propin laulukirjan (jokainen juhlapyhä sopii työväenlaulujen laulamiseen) ja maakuntalaulut. Luonnollisesti myös tuhmien poikien lauluja laulettiin, tulipa kartutettua jo ennestäänkin melko laaja-alaista sukuelineufemismitietoutta. Juhannuksen mieleenpainuvin kappale oli luultavasti kuitenkin Mummin kumilapaset, outo jodlaus-teknobiitti-hitti, joka kertoo... kumilapasista. Näimme myös kiiltomadon, sen valaistu takapää oli paljon kirkkaampi kuin olisin nimen perusteella kuvitellut, kirkkaan vihreä ja tavallisen led-valon kokoinen. Luulinkin sitä ensin jonkun viinipäissään nurmelle unohtamaksi mp3-soittimeksi tai digikameraksi. Hämmentävä luontokimpale kyllä.

Paras hetki oli iltapäivällä takapihan patiolla, petauspatjojen päällä aurinkoa palvoessa ja keskustellessa tajuntaa laajentavista huumeista ja zen-buddhalaisuudesta (nämä kaksi teemaa kytkettynä yhteen) sekä uskontojen armo-käsitteestä. Pohdimme, miten ateisti kykenisi järkeilemällä saavuttamaan armon eli antamaan anteeksi itselleen ja muille sekä toisaalta harmittelimme että otollinen psykedeeli-ikä on ohitettu sekä mietimme, mitä libidolle tapahtuu luostarissa. Joskus kaiken yleisen jadajadan keskeltä nousee ihan todellista keskustelua ja vuorovaikutusta, jossa aika tihenee ja todella kuunnellaan mitä toinen sanoo, sen sijaan että jokainen odottaisi omaa sutkautusvuoroaan. Kevyellä nousuhumalapuheella on ehdottomasti sijansa, mutta ilman syvällistä vuorovaikutusta uhkaa joku tietty lähde mielessä kuivua. Yksi syy, miksi rakastan Lumista niin paljon, on juuri se että lähes aina tavatessamme koen, että käymme ihan todellista keskustelua emmekä esimerkiksi ainoastaan juoruile (juoruilullakin on sijansa, ehdottomasti, mutta olen yrittänyt viime aikoina kurittaa itsestäni ainakin sellaista skandaalinkäryistä negajuoruilijaa, vaihtelevalla menestyksellä).

Nyt kun häihin on alle viikko, voin rehellisesti sanoa että ei ole enää kivaa. Vaikka olen yrittänyt tolkuttaa itselleni kyseessä olevan rennon ja iloisen juhlan, jossa pienet erheet eivät haittaa, käytännössä minua kuumottaa kaiken sujuminen. Olen alkanut nukkua huonosti ja mikä inhottavinta, saada yöllisiä paniikkikohtauksia, jotka ovat vanhoja tuttujani kaikista elämän paineajoista. Saadakseni nukkua edes yhden kunnollisen yön, otin illalla nukahtamislääkkeen, jota seurasi kyllä syvä uni mutta myös täydellinen henkinen apatia ja möllötys. Tätäkin on hankalaa kirjoittaa, jumitun jatkuvasti pohtimaan lauserakenteita ja sanavalintoja. En normaalisti käytä mentaalilääkkeitä (nukahtamislääke auttaa myös ahdistukseen), en sen jälkeen kun parikymppisenä sain ero- ja opiskelukriisiin Cipramilia joka teki minusta täysin holtittoman baarissajuoksijan ja m*nahaukan ja siitä vierottumiseen meni puoli vuotta. Sinällään en millään muotoa paheksu lääkkeidenkäyttöä, en vain halua kokea sivuvaikutuksia enkä vierotusoireita.

Ollapa nyt aurinkoisella petauspatjalla, vieressä rove mansikoita ja mahdollisimman todellisuuspakoinen tiiliskiviromaani. Mutta ei, ei, on töitä ja sen jälkeen maistraattinaisen tapaamista ja sen jälkeen menustandien askartelua ja listojen tsekkailua. Jännä juttu miten lempirentoutumisestaan, näpertelystä saa äärimmäisen tympeää hommaa kun se aikataulutetaan ja kerrotaan kahdeksallakymmenellä.

torstaina, kesäkuuta 21, 2007

Kansallistuntoajatuksia Mittumaarin ratoksi

Siirryin tänään omistavaan luokkaan. Kuukauden päästä muutamme Torkkelinmäelle, ah autuutta, sitä ennen pitää tapetoida kaksi huonetta ja vaihtaa sähköliesi kaasuun. Tämä kaasujuttu on minulle henkilökohtaisesti aika yhdentekevä, mutta kun ns parempi puolisko haluaa sitä niin kovasti, niin mikäs siinä. Kun asuin teini-ikäisenä ensimmäisessä avoliitossani Vallilassa, meillä oli lievästi vuotava kaasuhella, johon sai aina heittää palavan tulitikun ja toivoa parasta. Se sinällään vaarattoman vuodon aiheuttama jatkuva kaasunhaju sai minut suhtautumaan kaasulieteen penseästi, etenkin kun siinä iässä olin surkea kokki, jonka bravuuri oli tonnikala-makaronimössö. Nyttemmin olen kyllä todennut kaasun ihanuuden, vesikin kiehuu ennen kuin ehtii selkäänsä kääntää. Sitäpaitsi kaasuhellassa on ranskalainen elokuva-tyyppistä viehätystä, kuten koko tulevassa asunnossammekin. Asunnonhankinnan syythän ovat usein hyvinkin tunteenomaisia, itse rakastuin keittiönikkunasta näkyvään ruutuikkuna-pihakuiluun istutuksineen ja erillisiin vessaan ja kylppäriin. Pihalla sattui vielä loikoilemaan valtava, musta kissanjötkäle, se nautiskeleva karvaturri vei loputkin epäilykseni ja olin ihan JOO, JOO, tää kämppä meille!

Keskustelimme tänään parvekkeella (alkaa olla viimeiset ajat nautiskella siitä) L:n kanssa suomalaisesta itsetunnosta ja itseironiasta. Olen itse pannut merkille, että suomalaiset ovat aivan lääpällään mistä tahansa huomiosta. Koko Conan-hässäkkä (jonka tosin missasin melko lailla koska en katso Conania) oli pohjimmiltaan aika absurdi. Talk Show-isäntä suuressa Ameriikassa naureskelee pienelle, pohjoiselle valtiolle jossain Venäjän kainalossa ja valtio ihastuu siitä niin, että pyytää isännän vierailemaan maassaan. Sinällään Conanin Suomi-show oli aika sympaattista, Suomi tosiaan on pieni ja mitätön maa Euroopan reunalla, uudehko ja epäkiinnostava valtio jonka suurmiehet ja -teot ovat vähissä. Ehkä ainoa keino ikäänkuin tuoda Suomea maailmankartalle (tosin en henkilökohtaisesti tajua, mitä hiton merkitystä maailmankartalletuomisessa on, näinä maailmanaikoina lienee turvallisinta pysytellä syrjässä kaikesta) on absurdi huumori ja sarkasmi. Olimme L:n kanssa eri mieltä siitä, kykenevätkö suomalaiset noin kansallisella tasolla itseironiaan. Omasta mielestäni kykenevät, esimerkiksi Roman Schatzin näkemyksiä suomalaisista ollaan kuunneltu ihastuneena, vaikka Schatz heittää ilkeää ja härskiä läppää niin suomalaisesta naisesta kuin muistakin instituutioista. Kai se vaan on jotenkin imartelevaa, kun herrakansan edustajalla ylipäätään on mielipide meistä.

Olen lukenut taas kerran Stalinin lehmät, lähinnä Puhdistus-näytelmän innoittamana. Olen miettinyt Viron historiaa tai enemmänkin historiattomuutta omasta näkokulmastani. Puhdistuksen näkemisen jälkeen pohdimme Nassun kanssa, mitä koulussa kerrottiinkaan Virosta. Tajusimme, että emme luultavasti ole sulkeneet automaattisesti korviamme kaikilla hissantunneilla (etenkään ei Nassu, sillä oli sentään lukuaineiden keskiarvo tasan kymppi) vaan Virosta ei yksinkertaisesti puhuttu. Oli Neuvostoliiton historia ja Euroopan historia, mutta ei naapurimaan historiaa. Kuulin metsäveljistä ensimmäisen kerran aikuisena, kuten myös siitä, että Virossakin oli toisen maailmansodan aikaan natsihallinto. Historianopetuksessa on yksinkertaisesti priorisoitu muita aiheita Viron kustannuksella, vähän kuten meitä vanhempi sukupolvi ei ole koulussa kuullut kansalaissodasta, ainakaan oikeilla kuolinluvuilla ja taustoilla.

Puhdistus, vaikkakin jossain määrin raakileena, kuvasi hyvin virolaisten kansallista häpeää ja myös kaksinkertaisesti unohdettua kansanosaa, naisia. Historian sotakuvaukset kertovat miesten uroteoista, mutta naisten uhraukset jäävät usein taka-alalle. Palatakseni edelleen hetkeksi kansalaissotaan, juuri punaiset naiset järkyttivät valkoista voittajaa eniten, että nainen, elämän luoja ja synnyttäjä saattaakin tarttua aseeseen? Jatkosodan lesket saivat sentään kansan tuen, mutta punaleskiä vihattiin syvästi, moni joutui myymään itseään henkensä pitimiksi, lapsiakin hyljeksittiin punikin jälkeläisinä. Virossa taas neuvostomyönteiset kiristivät metsäveljien vaimoilta tietoja kadonneista miehistä, keinoja kaihtamatta. Kidutusta, raiskauksia, häpäisyä. Puhdistuksen teema oli tosiaankin häpeästä puhdistuminen peilattuna myös nykypäivään. Oman siskonsa pakon edessä ilmiantaneen virolaisnaisen sisarentyttärestä oli tullut huora, joka kauppasi itseään rikkaille länsimiehille.

Sofi Oksanen on tehnyt tärkeää työtä tuodessaan yleiseen tietoisuuteen virolaisen naisen lähihistoriaa. Suomessakin naapurimaan naiset on niin helposti ja sutjakkaasti, sen enempää puntaroimatta leimattu huoriksi tai ainakin onnenonkijoiksi, jotka naivat leveämmän leivän toivossa rikkaamman naapurin. Toisaalta suomalaisia naisia on lyöty virottarien naisellisuudella, puhuttu Suomessa tasa-arvon menneen jo liian pitkälle (olen aina henk.koht. ihmetellyt miten tasa-arvo voi mennä liian pitkälle, eikö tässä ole käsitteellinen ristiriita), on kuultu monen suomalaiskaunottarenkin vedonneen maannnaisiinsa, että jättäisitte jo ne tuulipuvut ja laittaisitte jalkaan korkokengät, kohta miehenne hakevat naiset Virosta, kun te ette enää osaa miellyttää. Omissa silmissäni tuulipuvuilla ja tasa-arvolla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Henkilökohtaisesti inhoan tuulipukuja ja muuta "käytännönläheistä" pukeutumista, käytän sauvakävellessäkin hametta, mutta se on ihan oma esteettinen valintani. Se, että Suomessa sukupuolet bashaavat toisiaan ties mistä tennissukista ja mummoalushousuista, on pelkkää kosmetiikkaa, ei olennaista tasavertaisuuden kannalta. Korvaani särähtää aina pahasti "naisellisuuden" vaatimus; se kaventaa jo terminä naisellisuuden hyvin kapea-alaiseksi, selluliittihierontojen ja rakennekynsien täyttämäksi taisteluksi aikaa ja gravitaatiota vastaan. Voitaisiin ehkä puhua feminiinisyyksistä tai maskuliinisuuksista, niitäkin on niin kovin monta versiota.

Jaa niin kansallistunnosta? Itse olen perin epäisänmaallinen ihminen, en nyyhkytä patrioottibiisejä kuunnellessani (elleivät ne ole muuten ihan sikahyviä), en lämpeä sotaveteraanimouhotukselle ja ällöän sydämeni pohjasta kaikkea kansallisurheilua. Toisaalta sydäntäni kuitenkin lämmittää esimerkiksi Aki Kaurismäen leffojen menestyminen maailmalla, ja saatan ilahtua lukiessani romaania, jonka henkilö itkee kuullessaan Sibeliuksen viulukonserton. Suomessa on noin globaalisti ajatellen tavattoman kivaa asua (paitsi talvi ja kaamos sux ääs), ilmainen koulutus (toistaiseksi), suhteellisen ilmainen terveydenhuolto ja ilmaiset kirjastot. En kyllin voi ylistää kirjastojen ilmaisuutta, oikeasti, on ihan uskomattoman siistiä että saan käsiini lempikirjani, elokuvani tai levyni muutamalla hiirenklikkauksella. Koen myös olevani mentaalisesti aika suomalainen (ehkä vähän keskivertoa eläväisempi), en erikoisemmin halua kommunikoida vieraiden kanssa, haluan säilyttää oman tilani, kestän hyvin myös hiljaisuutta, etenkin jos vaihtoehtona on aivoton zitzät. Kansallistuntoni ei ole erikoisesti kytköksissä suomalaisuuteen vaan enemmänkin pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, joka puutteineenkin on nähdäkseni toistaiseksi paras yhteiskuntajärjestelmä.

lauantaina, kesäkuuta 16, 2007

Valokuvatorstai, ääni



Truut truut, huutaa Pasuunakukka Riigassa.

Aasialaisen parvekepuutarhan perustamatta jättäminen

Lueskelin parvekkeella Lankaa, jossa kerrottiin, että mikäli parvekkeen laitteleminen jäikin vähän viime tinkaan, ei vieläkään ole myöhäistä; aina voi perustaa aasialais-tyyppisen yrttitarhan, jossa muun muassa paksoi kukoistaa. Paksoi on pitkään kiehtonut minua, mutta sekin jää nyt väliin. Sisäinen suorittaja-anorektikkoni oirehtii useimmiten parvekkeen ja matkustelun suhteen. Alan jo tammikuussa suunnitella parvekkeen istutuksia, matkoilla ei yksikään päivä saa mennä ohi ilman ainakin kahta museota, muutamaa puutarhaa ja tunnelmallista ravintolaa. Kotona voi makailla, tänne päästään harvoin!

Nyt, kun lunastuspykälän täyttämiseen on enää alle vuorokausi, alan tosissani luottaa siihen, että muutamme heinäkuun lopussa Kallioon. Parvekkeen menettäminen on tietysti surullista, etenkin kesällä, kun olen panostanut kaikkiin hienoihin ja erikoisiin, vaikeasti haalittuihin yrtteihin. Mutta minkäs teet, jos ruutuikkunoiden ja parvekkeen välillä pitää valita, otan ruutuikkunat. Minulla ei IKINÄ ole ollut ruutuikkunoita, ansaitsen ne. Kotipuutarhana tulee toimimaan viherkasvien lisäksi myös vessankoppero, johon olen jo pari viikkoa hahmotellut hulppeaa elämänpuuta, käyttänyt tärkeää työaikaa Klimtin maalausten ja lintukuvien tulosteluun, hähää.

Elämä on niin mielipuolisen hektistä, että olen suosiolla omaksunut epäuskoisesti hymyilevän sivustaseuraajan roolin. Siinä se menee, ihanana ja täyteläisenä, ja minä yritän parhaani mukaan ehtiä messiin. Töissä on kiire, asuntoasiat etenevät, häitä hipataan kahden viikon kuluttua. Hain tänään hääpukuni ja pörhistelin siinä innoissani. L sanoi, että minun pitäisi aina pitää asua, jossa on avonainen kaula-aukko, kohottava alushame ja tiukka vyötärönseutu. En kyllä itsekään voi olla ihastelematta vyötäisiltä(kin) kavennutta olemustani. Ihana, ihana puku, ihana sisäinen pissikseni.

Olen tällä viikolla lueskellut vapaahetkinäni Hurinan arkistoja. Nyt, kun oma elämäni on nin täydellisen kaunista ja onnellista, etten oikeasti voi uskoa ansainneeni tätä kaikkea hyvää, olen tunnistanut Hurinan alttiuden elämän ja ihmisten kauneudelle ja toisaalta kaiken katoavaisuudelle. Olen miettinyt, onko minut tavallaan tehty tulemaan parhaiten toimeen jonkinlaisessa tuskassa tai angstissa, koska nyt, kun kaikki on niin täydellistä, olen niin altis kaikelle. Saatan (aivan selvinpäin, kesken työpäivän, ruoka- tai kauppajonossa) liikuttua siitä, kuinka kaunista kaikki on ja kuinka rakastankaan kaikkia ihmisiäni. Ja toisaalta ajatella, että mitä muka olen ansainnut saadakseni tämän kaiken? Että kyllä se todellisuus varmaan kohta lyö kartulla naamaan ja vie valoisan optimismini mennessään.

Kaikki on vaan niin ihanaa ja kaunista, jokainen päivä tuo ainutlaatuisia muistoja ja elämyksiä. Olin niin kauan jotenkin tyytymätön ja aika onnetonkin, täytin tyhjyyttäni lyhytnäköisillä keinoilla tietäen että nämä eivät pitkälle kanna. Oma nykyinen onneni on herkistänyt minua entisestään muiden kärsimykselle. Koen, että elämässäni on taas tyhjiö muiden auttamiselle. Niinhän se menee, että onnellinen aktivisti on paras aktivisti. Nyt, kun voin keskittyä muuhunkin kuin omien neuroosieni ja kelpaamattomuskuvitelmini vatkaamiselle, kaipaisin jotain konkreettista kohdetta auttamiselle. Koska oma (tahtomatta hankittu ja kai hiukkasen negatiivissävytteinen ja vahvalla syyllisyydellä kuormitettu) elämänfilosofiani lähtee siitä, että omaa ansaitsematonta onnea pitäisi yrittää jakaa mahdollisimman laajalle, haluaisin myös ihan oikeasti tehdäkin sitä. Tässä iässä voisi ehkä jo kääntyä jonkun legitiimin, yleistä arvostusta nauttivan järjestön puoleen...

Langassa oli myös artikkeli perulais-suomalaisesta kestävän kehityksen laboratoriosta. Poimin artikkelista quotin "Jos ihmisellä ei ole oikeutta maahan, eivät he sitä suojele." Poimintahan on tavallaan versio tästä vanhasta fraasista, että sosialistissa maissa ketään ei kiinnostanut esimerkiksi vanhan rakennuskannan suojeleminen, koska kukaan ei omistanut sitä=ollut siitä vastuussa. Voisi tietysti myös kysyä, kuinka jättimäinen Prisma komeilisi nytkin Tallinnan vanhassa kaupungissa, jos Virossakin olisi noudatettu samantyyppistä kap.. puitetaloutta kuin Suomessa. Ja kun miettii vaikkapa vanhaa Porvoota, sen ruutukaavoittamattomuus oli muutaman kaukonäköisen päättäjän kädessä. En siis toisin sanoen halua uskoa, että miliöiden, paikkojen ja ekosysteemien kunnioittaminen kulkisi käsi kädessä omistamisen kanssa, vaan ehkä nimen omaan oikeuden. Jos yksilöllä on jonkin sortin oikeus ympäristöönsä, hänellä on myös intressejä pitää siitä huolta. Tästä esimerkkinä voidaan käyttää vaikka viljelyspalstoja. Palstat omistaa useimmiten kaupunki, joka vuokraa niitä jollekin yhteishyvälle järjestölle, joka vuokraa niitä yksittäisille ihmisille. Kukaan tuskin hyötyy järjestelmästä rahallisessa mielessä kovin merkittävästi, mutta muu hyöty onkin olennaisempaa. Mistä tulikin mieleeni, että nyt, kun parvekeviljelyn mahdollisuuskin katoaa, on ensi kesäksi aivan pakko hankkia taas viljelyspalsta. Mieluiten sellainen, johon voi panostaa pitkällä tähtäimellä... Oikeus maahan, ja sitä rataa.

maanantaina, kesäkuuta 11, 2007

Ihanaa

Polttarini olivat lauantaina. Alkuiltapäivästä lipuin koristeltu vallankumousauto ajoi porvarillisen idyllimme pihalle, kyydissään punakäsivarsinauhaisia toverittaria. Ajoimme Selkkauksen soidessa vanhoille huudeilleni, Kallion kirjaston puistoon, jonka jalosyreenien katveessa oli lisää naiskaarttilaisia odottamassa. Kaartti lauloi Uralin pihlajan ja sain päähäni luonnonkukkaseppeleen (nyyh, tätä ei voi kirjoittaa kuivin silmin, mikä on vähän hankalaa koska olen töissä). Istuimme kirjavilla kankailla, söimme de luxe-salaatteja, kirsikoita, raparperipiirakkaa, joimme punaista kuohuviiniä. Paikalla olivat myös kaksi lempipahviani, Sauli ja Viivi. Lapsuudenystäväni viihdyttivät meitä siteeraamalla katkelmia yläasteaikaisista päiväkirjoista, en muistanutkaan kuinka sekopäinen teini olin.

Vanhana bandisvastaavana pääsin keksimään nasevan iskulauseen lakanaan, jota kantaisimme pitkin Kallion katuja. Näin tein, mikäli kuulitte joskus neljän aikaan "Nai Prekaaria"-huutoja, me ne oltiin. Pidin myös puheen työläisäidille ja jouduin arvaamaan, "missä Lenin hengais, ellei mausoleumis chillais". Askartelin rakkauden syvimmän olemuksen (syvimmässä olemuksessa on mm neonpinkkiä harsoa), annoin Saulin tuntea luomukananmunan hoitavan voiman, ja joku neitosista huolehti jatkuvasti pääkukkieni tuoreudesta. Kävimme myös laulamassa dvd:llisen työväenlauluja karaokessa, jossain vaiheessa siirryimme Taikalamppuun finnhits-tansseihin, jossa esiintyivät myös Aino ja Aina Akti... Lopuksi ympyrä sulkeutui ja palasimme samaiseen kirjastontakapuistoon. Siinä vaiheessa, kun yritimme laulaa "Muistatko Baikalin rannat" ilman että kukaan muisti sanoja mutta osa vuodatti kyyneliä kappaleen kauneuden tähden, ja kun kaulaani koristi tummanpuhuva fritsu (jonka tekemiseen mm tuleva kälyni osallistui) oli aika lähteä kumijalalla Töölöön uinailemaan.

Seuraava päivä meni vetelehtiessä Lumiksen ja Nassun kanssa Taivallahden rannassa, Lumiksen kanssa harrastimme hieman kulttuuriakin Pretty Cripple-näyttelyn muodossa.

Polttarini olivat ihanat, ihanat. Kuinka onnekas olenkaan, minulla on niin monta hauskaa, hulvatonta, älykästä ja kekseliästä ystävää! Kertoessani eilisiltana L:lle lauantain kulusta, tyrskähtelin jatkuvasti hallitsemattomiin itkunpuuskiin pelkästä liikutuksesta siitä, kuinka IHANAA ja KAUNISTA kaikki oli, ja kuinka en koskaan koko maailmassa tule unohtamaan tuota päivää.

perjantaina, kesäkuuta 08, 2007

Kahdeksan ällää kuusipuussa + pimpelipom

Muinaisen nuortenkirjan nimeä soveltaen. Mainitsin edellisen kirjoitukseni kommenttiosiossa sunnuntaihesarin artikkelin kahdeksan ällän ylioppilastytöistä. Artikkelissa pohdittiin, miksi tyttöjen menestymiseen suhtaudutaan edelleen jotenkin väheksyen, leimaten tunnolliseksi puurtajuudeksi siinä kun pärjäävät pojat ovat luonnonlahjakkuuksia. Korkeakoulujen naisvaltaistumisesta ollaan huolissaan, monet pitkälle opiskelleet tytöt törmäävät ennen pitkää lasikattoon. Nähdään, että tyttöjen menestys on pojilta pois.

Artikkelin tytöt vaikuttivat kaikki sekä kypsiltä että jotenkin sinut itsensä kanssa olevilta. Kukaan ei varsinaisesti toistanut hikke-stereotypiaa, ei edes se joka harrasti kalligrafiaa ja kuolleita kieliä. Kaikki olivat suunnitelleet tulevaisuuttaan aika pitkälle, joka toki kertoo pinkoudesta mutta myös tietystä henkisestä kypsyydestä, jota itselläni ei abina todellakaan ollut. Artikkelista välittyi tyttöjen vapaaehtoisuus kilvoitteluun, heitä kiinnosti pärjätä. En silti voinut olla ajattelematta niitä monia esimerkkejä kympin tyttöjen törmäyksistä todellisuuteen. Monet suorittajahenkiset, hyvät paperit kirjoittaneet ystäväni ovat oivaltaneet viimeistään nyt, että opinnoissa menestyminen ei automaattisesti takaa ainakaan ulkoista/taloudellista menestystä, ja mikä olennaisinta, ei välttämättä anna tyydytystä. Monet ovat pohtineet, mitä suorittamisesta on itse asiassa jäänyt käteen? Vatsahaava, burnout 25-vuotiaana, kalvava riittämättömyyden tunne? Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat vasta aikuisena alkaneet "ponnistella alaspäin" tajuttuaan itseisarvoisen suorittamisen mielettömyyden.

----------------

Tässä vaiheessa minulle tuli kiirettä töiden kanssa ja piti lopettaa kirjoittaminen, kuten suorittajan pirtaan kuuluukin. Pikatyörupeaman jälkeen kävin allekirjoittamassa kauppakirjan Mäkilinnasta, sieltä menin istumaan puistopalaveriin tulikuumille kallioille hankkien instant-rusketuksen ja tajunnanvirta-flown, kun palasin töihin, tuolillani oli viinipullo (voitin jonkun työtyytyväisyyskyselyyn liittyvän täkyarvonnan) ja mikä mystisintä, vastaanotossa oli minulle osoitettu kirje Kumouksellisen Naiskaarttin Komissaareilta!

Olen nousuhumalassa ilman alkoholia, pelkästä auringosta ja elämän hämmästyttävistä käänteistä ja muutoksista ja ihanuudesta! Jatkan suoritus-aiheista kirjoitustani kun olen vähän tasaantuneemmassa mielentilassa :)

tiistaina, kesäkuuta 05, 2007

Vaivoista ja sairauksista

Olen viime aikoina miettinyt erilaisia sairauksia ja fyysisiä tuntemuksia. Hyvän ystäväni fyysinen vointi saattaa ailahdella arvaamattomasti, toisella on taipumusta nivelten tulehtumiseen, yhdellä on ihottumia, yhdellä jatkuvia vatsakipuja. Omat vaivani liittyvät lähinnä niskan ja pään alueelle, saatan kärsiä viikonkin päänsäryistä, jotka pakottavat ibuprofeenikierteeseen. Onneksi olen päässyt päänsäryistä eroon edes vähän kun olen alkanut jumpata niskaani useammin. Viime aikoina sydämeni on päästellyt ylimääräisiä laukka-askeleita etenkin puhelimen soidessa. Muljahdukset ahdistavat minua ajoittain, vaikka tiedänkin niiden olevan ruumiin reaktio jatkuvaan stressiin.

Olen noin yleisesti ottaen kai suhteellisen terve, flunssat tarttuvat minuun harvoin eivätkä ainakaan siinä määrin, että voisin hyvällä omatunnolla olla esimerkiksi saikulla. Lapsena en sairastanut ikinä, olin vankka ja vahva, sellainen josta ennenvanhaan olisi sanottu "tuosta tulee hyvä työihminen". Lapsena en myöskään ikinä valittanut pipejäni, häpesin jostain syystä kivusta itkemistä ja yleistä huonovointisuutta siinä määrin, etten uskaltanut kertoa päänsäryistäni ainakaan vuoteen äidille. Kertomattomuuteen liittyi kyllä äidin luulosairaustaipumuskin, minut vietiin vauvana isojen imusolmukkeiden takia ties mihin syöpätutkimuksiin, puhumattakaan viattomista luomista. Varhaisteini-iän traumaattisimpiin muistoihini kuuluu se, kun äiti havaitsi rinnassani pienen, ihonvärisen luomen ja passitti minut Helsinkiin ihotautien poliklinikalle. Klinikan kellarissa oli valokuvaushuone, jossa vanha, limaisen näköinen äijä valokuvasi erilaisia ihosairauksia. Äijä karjaisi minulle "paita pois!" ja olin tilanteesta niin raivoissani, että repäisin löysän flanellipaitani (häpesin silloin rintojani, siksi flanellipaita) napit sinkoillen ja asetuin yläruumis paljaana kuvattavaksi. Luomesta otettiin vielä koepalakin, eikä siinä tietenkään ollut mitään erikoista. Luomi on rinnassani vieläkin, nuppineulan nupin kokoisena ja vaaleana.

Toinen, lääkärikäyntejä ja leikkaussuunnitelmia poikinut vaivani oli lenksuva polvilumpioni. Sitä tutkittiin ja mittailtiin ja todettiin, ettei sille nyt oikein mitään voi tehdä, unohda ainakin juokseminen kovalla alustalla. Epäliikunnallisena asia ei minua varsinaisesti vaivannut, sain lähinnä hyvän syyn lintsata vihaamistani joukkuepeleistä, ainakin silloin kun liikkavaatteet olivat jääneet kotiin ja muutenkin huvitti enemmän kuunnella korvalappusterkoista Queenia ja miettiä tulevaisuutta musikaalitähtenä. Turha kai mainitakaan, että polvivamma ei estänyt musikaalissa tanssimista.

Äidiltäni olen valitettavasti onnistunut perimään elämääni ajoittain pahastikin haittaavan luulosairaustaipumuksen. Toissa syksynä olin melko vakuuttunut siitä, että minulla on aivokasvain. Olin niin hajalla jatkuvasta päänsärystä ja huimauksesta, että hakeuduin lopulta aivojen vahvakenttäkuvaukseen. Elämäni pisimmän kaksikymmenminuuttisen tuloksena todettiin, että aivoni ovat ihan normaalit, ylläri! Rintasyöpääkin olen oirehtinut useamman kerran, kunnes tajusin etsiä netistä tietoa ja oivalsin mastalgian ja siihen auttavat helokkiöljykapselit. Ja ai niin, munasarjasyövän, tätä pelkoa vaalin pitkään ja hartaasti, ilman syytä. Nyttemmin olen hieman toipunut hypokondriastani järkeilyn avulla: yhdellä ihmisellä ei kerta kaikkiaan voi olla samaan aikaan niitä kaikkia vakavia sairauksia.

Luulosairaustaipumuksestani huolimatta suhtaudun fyysisiin vaivoihin omalla kohdallani edelleen jotenkin estoisesti. En halua keskustella vaivoistani (ylipäätään fyysisistä omituisuuksiasta lätiseminen on mielestäni lähinnä laskuhumalaläppää, sellaista jossa jokainen pitää monologia ihotyypistään tai aineenvaihdunnastaan tajuamatta että kukaan ei kuuntele koska kaikkia kiinnostaa ensisijaisesti omat vastaavat) julkisesti. Polvivammani olen pitänyt tietoisesti puoliksi salassa, ensiksikin siksi, että kyseessä on noin globaalisti ajatellen aika pieni juttu ja toiseksi siksi, etten halua herättää huomiota tai vaikuttaa heikolta. Siinä se taas tuli, heikkouden tunnustaminen. Toisaalta, koska olen sitä mieltä että ihmisillä on oikeus neurooseihinsa, sallittakoon tämä neuroosi minulle. En halua keskustella polvestani, en, vaikka se panisi minut teputtamaan portaat hassusti yksi kerrallaan alas ja vaikka kieltäytyisin istumasta sen takia risti-istunnassa. Paitsi ehkä sellaisen kanssa, jolla on kokemusta samasta asiasta. Oletan, että samasta syystä joku ei halua puhua jatkuvasti refluksitaudistaan tai atopiastaan. Emme halua yhden asian määrittävän meitä, tai oikeammin, muuttuvan osaksi sitä kuvaa, minkä toisille annamme, etenkin kun kyseessä on (pelkästään) fyysinen heikkous.

Olen myös viime aikoina rankonut itseäni perverssistä kiinnostuksesta sairauksiin. Jostain syystä sosiaaliporno on alkanut ahdistaa minua, luultavasti siksi että olen aivan pirun utelias ihminen. Älyllinen uteliaisuus on hyvästä, pitää vireänä ja elävänä, mutta sellainen mässäilynhaluinen, tirkistelevä uteliaisuus on jotain niin pientä. Olen tietoisesti kieltäytynyt esimerkiksi kauhistelemasta kenenkään syömishäiriöitä, kuten sanottu, mielestäni ihmisillä oikeastaan ON oikeus neurooseihin, ja koska kauhistelussa on kätkettyjä puolia (kuten kateutta ja nautintoa toisen onnettomuudesta) joita inhoan. En myöskään halua juoruilla minulle uskotuista mielenterveyshäiriöistä, vaikka minua on joskus jopa lähes kiristetty jakamaan jonkun henkilökohtaiset ongelmat muiden kanssa. Olen tässäkin asiassa tosi niuho, mutta en voi olla ajattelematta kuinka minua raivostuttaisi, jos tietäisin omia neuroosejani analysoitavan rupattelusävyyn. Tässä vaiheessa täytyy painottaa, että olen vasta tiellä, en perillä, juoruilun- ja päivittelynhalu ottaa joskus vallan. Aivan eri asia on toki kahdestaan puhuminen, olen itse vasta tänä keväänä pystynyt puhumaan omista kipeistä kodistani ystävieni kanssa, mutta silloinkin vain kahden kesken.

sunnuntaina, kesäkuuta 03, 2007

Kesäkuukuu

Minulla on pitkästä aikaa vähän niinkuin kankkunen. En oikein tajua miten se näin meni, otin Lumiksen tupareihin mukaan vain jäänteet Torosta, mutta ulkonäön perusteella valittu, vihreäkuvioinen valkoviinitonkka osallistui päihdyttämiseen, kuten myös viskillä maustettu omenakola, eh. Oikeasti krapulani johtuvat siitä kirotusta tupakanpoltosta, alkoholi laukaisee itselläni usein kompulsiivisen taskunkaivelun, vaikka muuten suhteeni tupakkaan on välinpitämättömän asiallinen, voin polttaa jos tilaisuus tulee mutta useinmiten en polta, eikä tupakkaa tee ikinä selväpäisenä varsinaisesti mieli. Näin menettelevät kaikki satunnaistupakoivat ystävänikin, joten tietyssä mielessä olen vähän skeptinen tupakan fyysisestä koukuttavuudesta. Itselläni tupakanhimoon liittyy se ihana dekadentti keinahdus, viinilasi toisessa punakyntisessä kädessä, toisessa tupakka, huulilla nauru ja sutjakkaasti soljuvat sanat. Olen viime aikoina elänyt niin nunnaisen kurinalaista elämää, että tuo eilinen kikatusnousu ja sen aiheuttama käheä päänsärky sallittakoon.

Lumis piti siis pienimuotoiset tuparit uudessa puutalokodissaan Kumpulassa. Osa vieraista oli aivan äimistyneitä siitä, että Puu-Kumpulan kaltainen idylli sijaitsee heti meluisan Kustaa Vaasan tien ja rapistuneiden opiskelijakämppien takana. Lumiksella on väljä, parvekkeellinen yksiö, lehtikuusinäkymä ja puiset portaat. Puukerrostalojen rappukäytävissä on aina oma, pikkukaupunkimainen tuoksunsa joka eroaa täysin kivitalojen tuoksusta.

Etkoilta lampsimme pitkospuita pitkin Lammassaareen Satakielen laulukauden avajaisiin. Ruovikko oli täynnä sirkutusta ja raksutusta, ilma kuin lasia. Ehdin aina vuodessa unohtaa kuinka komea Pohjan pirtti on, ja kuinka kauas se saaren korkeimmalta kohdalta näkyy. Paikalla oli paljon tuttuja hippejä ja muutamia bloggaajia (jotka kyllä sisältyvät tähän hippi-kategoriaan). Vaikka juutuimme tupakkapaikalle keskustelemaan aktivistiliikkeen lastentaudeista ehdimme sentään pistämään jalalla koreasti Pohjannaulan tahdissa. Tajusin paikan päällä, että en edes oikeastaan pidä Pohjannaulasta nykyään, tanssittavaa humppaa ja jenkkaa mutta ei kuuntelumusiikkia. Pohjan pirtin hämärään saliin, kattoparsien alle Pohjannaula sopii kuitenkin loistavasti. Hämärissä istuimme kolmestaan Nassun ja H:n kanssa ja puhuimme perheellistymisestä, aiheesta joka alkaa olla tässä iässä aika kuuma peruna. Kotimatkaa valaisi matala kuu, joka kaikessa jättimäisyydessän ja oranssisuudessaaan näytti aivan melodraaman lavasteelta.

Tajusin Lammassaaressa, että olen käynyt ensimmäistä kertaa Satakielen laulujuhlissa kymmenen vuotta sitten. Lumis kirjoitti silloin ylioppilaaksi ja piti pihajuhlat kotonaan, niin ikään puutalossa Käpylässä. Perillä Lammassaaressa esiintyi silloinkin musiikkiuraansa aloitteleva Pohjannaula, minulla oli samanlainen musta Marimekon olkalaukku kuin nykyään (muistan laukun, koska kymmenen vuotta sitten tyrkkäsin sen Pohjan pirtin portailla oksennuslammikkoon ja käteni tuli täyteen sanoinkuvaamattomia, puoliksisulaneita palasia ja haju meinasi viedä tajun). Ajatus siitä, että oli määritelmällisesti aikuinen jo kymmenen vuotta sitten ja että vieläpä teki silloinkin suunnilleen samoja asioita kuin nykyään, sekä huimasi että jotenkin hellyytti. Minulla oli silloinkin punainen tukka, pitkä hame ja kiltti partamies, koti Kalliossa (kuten taas pian) ja läheinen suhde Lumikseen.

Seuraavan vuoden Satakielilaulajaisissa elinkin jo erokriisiä, lauluryhmämme esiintyi kansallispuvut päällä ja roisit laulut huulilla, join hurjasti viinaa ja jäin aamuun asti "eläytymään Pelon maantieteeseen" eli yhdenyönsuhteilemaan jonkun satunnaisen vastaantulijan kanssa, kävelin pelkissä villasukissa ruovikkotietä Kuusiluotoon ja viihdytin keski-ikäisiä miehiä juomalla letit päässä raakaa viskiä. Perulaiset villasukat jäivät ikuisiksi ajoiksi Kuusiluotoon, kansallispukuni villakankaiseen, vitivalkoiseen paitaan jäi pysyvä punainen tahra ja moraalinen krapulani oli lamaannuttava. Aikuistumisessa on kyllä puolensa, yleinen hölmöilyalttius laskee huomattavasti. En kyllä omia hölmöilyjäni kadu, onhan jotain jolle myhäillä jälkeenpäin.