Seuraavaksi annetaan vuoro Lupiinin jo traditioksi muodostuneelle vuosikatsaukselle. Kaikki halukkaat voivat napata meemin tästä, kuten tiedätte, en itse haastele ketään.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Vähänkö hei paljon kaikkea! Sain vauvakutsut, läksiäislahjan töistä, ostin pinnasängyn sitterin potkuhousut vauvanvaunut kantoliinan jne jne. Ja tietysti kaikkein tärkeimpänä synnytin. Se oli aika jänskää, synnytys. Ja imetin. Imetys osoittautui alkuvaikeuksien jälkeen ihanaksi, mitenköhän siitä pääseekin eroon aikanaan, kun se on niin kivaa?
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Lupasin ottaa elämääni hallitsevan pelon haltuuni ja lopettaa polttamisen. Pelonhallintaa olen harjoittanut, mutta en aina kovin menestyksekkäästi. Yrityksen puutteesta ei kyllä ainakaan voi moittia. Tupakanpolton lopetin luonnollista tietä, tosin joskus rimpsatilanteissa saatan sauhutella yhden, siis nyt raskauden jälkeen, raskaana en polttanut, vaikka ennen rakenneultraa tekikin mieli ihan hirveästi yhtä, ihan stressinpoistoon. Vuodeksi 2010 lupaan itselleni, että lakkaan ottamasta pulttia ja pahastumasta niin herkästi. Tuoreena äitinä olen joskus aivan yliherkkä mimosa kaikille vinkeille ja neuvoille ja loukkaannun muutenkin ihan turhan helposti ja vaalin loukkauksia mielessäni. Päätös kovettaa nahkaa on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ihan hurjan moni lähiystävä! Olen siitä tosi iloinen, vauvat ovat tietenkin mitä suurimpia ilonlähteitä ja minulla on paljon vertais-äitejä jakamassa iloja ja huolia.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.
5. Missä maissa kävit?
Italiassa ja Virossa, molemmissa raskaana. Hyvin meni, lentomatkaa varten ostin tukisukat ja söin miniaspiriinin veritulppariskin minimoimiseksi. Italian matka oli upea, olin raskauden parhaassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Kävelimme Pisassa, Firenzessä ja Toscanassa paljon, nautimme kulttuurista ja luonnosta. Selvinpäinolo viinimaassa onnistui varsin kivuttomasti, listeriariskin vuoksi välttelin useita ruoka-aineita, kuten ihanaa jäätelöä. Onneksi pizzoilla tuli oikein mainiosti toimeen. Virossa kävimme heinäkuussa, olin jo aika pallomahaisessa kondiksessa ja päiväkin oli kuuma. Loppupäivästä alkoi vähän rutisuttaa, etenkin kun vessassa piti rampata tunnin välein. Uutena Tallinnan-löytönä tuli Kassisaba, kauniin rapistunut puukaupunginosa sekä Jaama Turg, venäläinen tori rautatieaseman kupeessa. Ostin torilta tekokuituisen yöpaidan (hiostava), tekokuituisen alushameen (kutittava) sekä neukkulaisia hiusklipsejä, joista toinen on jo murtunut.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Samaa kuin ennenkin, ahdistusherkkyyden ja pelon vähenemistä. Pitkiä, keskeytymättömiä unia. Raskaana heräilin viiden aikaan aamulla ihan luonnostani, virkeänä ja toimintatarmoisena. Nyt äitinä menen niihin aikoihin nukkumaan, ihan kääks. Ne vanhat uninautiskeluajat ovat jääneet jonnekin.
7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
10.8., Limpun syntymän. Laskettu aika olisi ollut 12.8. ja olin supistelemattomuuden takia varautunut yliaikaisuuteen. Yllättäen homma lähtikin etenemään kaksi, tai oikeastaan kolme päivää etukäteen, mökillä. Olin tosi iloinen siitä, ettei raskaus venynyt yliajalle, loppukesän helteisiin sijoittuva loppuraskaus oli aika tukala, jalkateräni näyttivät ihan pullapojan raajoilta enkä saanut käydä edes uimassa, kun kohdunsuu oli jo vähän auki.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
No vauvahan se tietenkin on, nukkatukkainen paksuposkeni! Ja raskauden hyvä kulku, olin huolellinen ja aktiivinen odottava äiti, otin selvää kaikesta ja valmistauduin vauvan tuloon perusteellisesti. Taputan itseäni selkään tästä, jollekin muulle ehkä ihan itsestäänselvä toimintamalli, olla aina kartalla ja tarkkana, on minulle aika uutta. Sain myös tehtyä muiden avustuksella kivikkopenkin mökille, siinä mintut ja mehikasvit kukoistavat.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äidin kanssa riitely, edelleen. Suhteellisen turhaa vääntöä, jättää enemmän arpia kuin parantaa. Osa mökkikylvöistäni meni ihan perseelleen, unohdin esimerkiksi piilottaneeni alkukeväästä multaan liljan- ja freesianmukuloita ja heitin samaan penkkiin jättiläisunikon siemeniä. Loppukesästä sinänsä hyvin näyttävien ja muhkeiden jättiläisunikoiden katveesta paljastui muutama lyhytvartinen mutta suloinen lilja ja freesia, joita yritettiinkin sitten helliä parhaamme mukaan vastapainona laiminlyönnille. Kurpitsoista ei myöskään tullut palmittään. Ja kasvihuone valmistui niin myöhään, että suurin osa tomaateista valmistettiin sapfisella reseptillä korppujauhojen kera.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Anemiasta ja sen aiheuttamasta kauheasta himosta syödä hiekkaa, asvalttia ja muttereita. Nyt se himo on vihdoin kadonnut. Episiotomian aiheuttamista kivuista ja mukavasta veikkosesta nimeltä peräpukama. Pukama häipyi kuin hohtimet kaivoon kun sitä lääkittiin. Tämä on myös ollut tikkien vuosi: alkuvuodesta minulta poistettiin valtava, epäonnisen juurihoidon läpikäynyt poskihammas, sitten elokuussa tuonne alakertaan ommeltiin epälukuinen määrä tikkejä (en tiedä kuinka monta, en kysynyt) ja nyt joulukuussa onnistuin telomaan peukkuni säilykepurkin kanteen niin pahasti, että valtimo katkesi ja verenvuotoa tyrehdyttämään tarvittiin peräti kolme ihmistä. Peukussa on nyt tikkejä kahdessa kerroksessa, cool! Raskausvaivani olivat varsin maltillisia, pahoinvointia oli pari viikkoa, lähinnä kuvotusta. Loppuraskaudessa nivusia kolotti ajoittain.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Minimäkki, pieni ihana tietokoneeni. Ja toki ne lukemattomat vauvanjutut, tämän hetken ässätavara on rintareppu. Aktiivisessa iässä oleva pienokainen viihtyy repussa hyvin, etenkin kun liikuskelen ympäri asuntoa ja siivoilen.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Limpun, sen piereskelevän höppänän! Ja kavereiden vauvojen kans, on ne vaan hassuja.
13. Kenen käytös masensi?
Omani joskus.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseen ja Huuto.nettiin. No ehkei nyt jälkimmäiseen, mutta k.o. paikasta on hommattu noin 90 prosenttia kaikesta vauvantavarasta.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Vauvasta tietty. Italian matkasta, siirtolapuutarhoinnista, ihmisistä. Skeematerapiasta ja muista persoonallisuutta selkokielisesti analysoivista teorioista. Kyökkipsykologisoinnista, josta on alkanut olla haittaakin. Huomaan terapiasuuntautuneena ihmisenä lätkiväni suhteellisen helposti muihin kaiken maailman leima-analyyseja, yritän päästä tästä piirteestä eroon.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Tuomari Nurmion Paavi Roskapankissa. Sekosin Nurmioon keväällä, kuuntelin sitä duunissa ja tunsin kauheaa baarikutkaa.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi, pyh. Mutta on tässä saatettu maailmaan yksi lapsi. Ensi vuonna vastaus onkin ihan eri, ellen ole taas paksuna, hmm.
c) rikkaampi vai köyhempi?
köyhempi
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
sportanneeni
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
pelänneeni
20. Kuinka vietit joulua?
Sukujoulussa, se oli ihan mahtavaa. Rakastan meluisaa ja iloista kaaosta, puheensorinaa ja yhdessä tekemistä. Olen niin onnellinen siitä, että minulle on naimisiinmenon myötä (tai siis jo seurustelun, jos tarkkoja ollaan) avautunut sukuyhteys hilpeään ja lämpimään porukkaan, joiden kanssa viettää aikaa mielellään.
22. Rakastuitko vuonna 2009?
Rakastuin, vauvaani. Muistan, kun istuin Kätilöopiston ruokailutilassa vauva rullasängyssä vierelläni. Ilta-aurinko valaisi huoneen, radiosta soi Nuoruustango ja katsoin vastasyntynyttäni. Olin niin onnellinen, etten koskaan ennen.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Hommasin (sain lahjaksi) digiboksin. Yllättäen telkusta ei tule juuri mitään katsomisen arvoista (tyypillinen tv-ohjelma tuntuu tänä päivänä olevan joku paska "dokumentti", jossa maailman lihavin mies menee naimisiin tai testataan, rakastuvatko identtiset kolmoset samaan kundiin), joten fanitan edelleen niitä samoja vanhoja: Mullan allaa ja Simpsoneita.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En, enkä inhoakaan. Mutta suomukset ovat erään ihmisen suhteen tippuneet silmiltä niin että läps vaan. Olen tätä ajoittain kivuliasta silmienavaamisprosessia läpikäydessäni samalla tutkinut myös itseäni, havainnut omat virheeni paremmin tajuttuani niiden vahingollisuuden toisessa. Eli sikäli tämä suomustaminen on ollut siunaukseksi, olen oppinut jotain niin toisista kuin itsestänikin. Eli eräänlaista luopumisprosessia on tullut käytyä, välinpitämättömyyteen on vielä matkaa, mutta varsinaista kipua en tämän ihmisen kanssa enää onnistu tuntemaan.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Ihan salettiin publish-nappia painettuani muistan jonkun paremman, mutta tähän sanon, että Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Hieno ja intensiivinen lukukokemus. Sen sijaan hartaasti odottamani Honkasalo oli pettymys, sitä samaa vatkuttamista monta sataa sivua. Niin joo, kirja jota en ole saanut vielä aivan loppuun, mutta jota olen lukenut suht intensiivisesti pari viimeistä päivää, eli Timo Hännikäisen Ilman on ollut silmiä avaava, koskettava ja surumielinen kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Inhottaa, miten kirja vedettiin julkisuudessa lokaan, sekä nais- että miesliike bashasi Hännikäisen asiayhteydestä irrotettuja spekulaatioita ja lyyriseen tyyliin kuuluvia vyörytyksiä kirjaa lukematta. Suosittelen lämpimästi kaikille. Olen ajatellut pistää Hännikäiselle jopa sähköpostia tuosta kirjasta, hän on vanha lukiokaverini ja olimme jonkin sortin kavereitakin silloin aikoinaan, ts olimme molemmat anarkisteja.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tuomari Nurmio, Chydeniuksen veljekset.
28. Mitä halusit ja sait?
Vauvan. Mäkin. Talvitakin. Italiaan.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Soisin laihtuneeni synnytyksen jälkeen enemmän. Mutta tämä on kyllä sellainen tahdon asia tämä, että jos olisin jaksanut haluta sitä enemmän, niin olisi tapahtunutkin, kai. Nyt aion ainakin alkaa sportata enemmän, mennä vesipilatekseen ja noin. Sinällään vaunuttelu on aika loistavaa liikuntaa, vatsalihaksille ja takareisille erityisesti.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Kävin aika vähän leffassa. Mendesin Kohti uutta oli aika hyvä. Ja R&A-dokkari Disko ja Tuumasoda, joka kertoi Suomen telkkarin vaikutuksista Neuvosto-eestiläisiin.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Olin kotona vauvan ja isyyslomaa viettävän miehen kanssa, kylässä oli kaksi lapsuudenystävääni. Syötiin kakkua ja ystävä opasti imetyksessä. Sain valtavan kimpun auringonkukkia sekä ihanan valkoisen orkidean, joka kukki pitkälle marraskuuhun.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Tuskin mittaamattomasti mikään.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Imetyspaitoja, verkkarit ja nastakengät ulkolenkeillä. Imetysrintsikat, joissa povi ei näytä kovinkaan terhakalta. Eli paljon käytännönläheisempää ja epäesteettisempää kuin ennen. Pyrin yleensä meikkaamaan kun lähden jonnekin, mutta aina ei ehdi.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Ihmiset, raskauden ja vauva-ajan sujuminen. Järjissään olo on aika suhteellista, en pidä itseäni kauhean järkevänä noin muutenkaan.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Ääh, olen ollut tyypillisen tuoreen äidin tapaan aika sisäänpäinkääntynyt. Vaalirahasotku tietysti kiinnosti. Ja Obaman valtaannousu. Arhimäen nouseminen Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi ja Sinnemäen työministeriksi. On mielenkiintoista, kun omanikäiset ihmiset alkavat istua noinkin isoilla palleilla. Ilmastokokousta seurasin hävettävän vähän.
37. Ketä ikävöit?
Tampereen-Lumista.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Ehhehhee, no uusi ihminen ja ihan paras on tietysti tuo vauva. Mutta jos aikuisista ihmisistä puhutaan, niin ainakin kesäaikaan tuli tavattua muutamia mukavia naisia erilaisissa bileissä. Sen lisäksi olen bondannut entisen työkaverin kanssa kivasti ja ystävän polttareissakin oli hauskoja naisia, juuri sellaisia sopivan sarkastisia mutta lämpimiä.
maanantaina, joulukuuta 28, 2009
torstaina, joulukuuta 24, 2009
Joulua!
Näköjään päivitystahtini on humpsahtanut tuollaiseksi kerran kahdessa viikossa-tyyppiseksi. Harmi, pitäisi kirjoittaa useammin, lupiinitus on minulle mieluinen velvollisuus. Elämä on kuitenkin niin katkonaista, ettei välttämättä ole aikaa istua bloggaamaan, se mahdollinen istumisaika tulee käytettyä paljon aivottomammissa hommissa. Olen myös ihan todella pahvi nykyään, lauseiden muodostaminen takkuaa, mitään kovin intelligenttiä ei irtoa. Luen edelleen kaikkea balonya, viihderomaaneita ja monta kertaa kaluttuja läsyjä. Sain sentään joululahjaksi sen Muumit ja eksistentialismi -kirjan (on sillä kirjalla joku oikeakin nimi, mutta en jaksa nyt hakea kirjaa makkarista). Vietimme kotijoulua jo tänään, huomenna suuntaamme sukujouluun ja ylihuomenna vanhemmille. Onneksi kaikki asuvat Helsingissä, olisi ihan superhanurista alkaa säätää itseään ja vauvaa ja lahjoja ja kaikkia oheiskamoja edes lähikuntiin. Odotan sukujoulua ilolla ja innolla, rakastan yhteisöllisyttä ja isoja juhlapöytiä. Vauville meillä ei ole lahjaa, ei nelikuukautinen siitä vielä mitään ymmärtäisi. Ja muut ovat lahjoneet häntä meidänkin puolestamme, monta pikkuista ja suloista paitaa on kuoriutunut pakettien kätköistä. Nyt muistankin, että yksi on vielä avaamatta, Limpun kummin lahja, jee! Äidille ja isällehän nämä lahjat tässä vaiheessa vielä tulevat.
Olen törmännyt hauskaan reliikkiin menneisyydestä. Aloimme taannoin äidin kanssa muistella Ruusun aikaa, 90-luvun alun kotimaista perhesarjaa, jossa hilpeä ja elämänmakuinen uusioperhe asuttaa lumoavaa puutaloa Toukolassa. Löysin sarjan Youtubesta ja katselen sitä usein öisin vauviksen kanssa, levähtäessäni kotihommista. Sarja edustaa minulle varhaisnuoruuden turvallisuutta ja jatkuvuutta, seurasimme sitä koko perheen kera. Ihailin kovasti kaunista Meriä, joka kävi Kallion lukiota ja paransi maailmaa. Maailma on muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa monella tapaa, 90-luvulla oli muun muassa oransseja ratikoita. Puhumattakaan nyt yhtenäiskulttuurista, Neukkulasta ja siitä faktasta, ettei edes menevimmällä uranaisella ollut kännykkää.
Unirytmini on ihan persiillään. Vauva nukahtaa yleensä kolmen aikaan yöllä, viimeistään, ja minä öpellän kierroksilla keittiössä, siivoan ja ripustan pyykkiä, fotoshoppaan ja luen blogeja. Ennen kovin boheemi siisteystasomme kipuaa pikku hiljaa ylöspäin, nyt meillä oikeasti imuroidaan kerran viikossa. Olen aistinut ajoittain hienoista vinoilua omasta kodinhengettäryydestäni (myönnettäköön, että olen tässä asiassa aika herkkä aistimaan vinoilua myös ihan aiheettomasti, kotirouvaksi solahtaminen ei ole käynyt kivutta), mutta no, kun sitä on tällä hetkellä kuten Marge Simpson, kotona 23 tuntia vuorokaudessa, on yllättävän tärkeää, että ympärillä näyttää kivalta. Ja feminismi, joka ei salli askartelua eikä töpsötystä, ei ole minun feminismiäni. Onkin hassua, miten sitä täytyy jotenkin (kaipa eniten oman päänsä sisällä) voittaa takaisin oikeus tehdä sitä, mikä tällä hetkellä paitsi tuntuu parhaalta, on myös aivan välttämätöntä. Äitiys on valinta nykyään, onneksi. Eikä tämä valinta kaduta, hetkittäin turhauttaa (kuten viime yönä, jolloin punakulmakarvainen raivo-tonttu viipyi kylässä monta tuntia), mutta pääosin tuottaa säteilevää onnea, liikutusta ja harvinaisen puhdasta iloa.
Olen törmännyt hauskaan reliikkiin menneisyydestä. Aloimme taannoin äidin kanssa muistella Ruusun aikaa, 90-luvun alun kotimaista perhesarjaa, jossa hilpeä ja elämänmakuinen uusioperhe asuttaa lumoavaa puutaloa Toukolassa. Löysin sarjan Youtubesta ja katselen sitä usein öisin vauviksen kanssa, levähtäessäni kotihommista. Sarja edustaa minulle varhaisnuoruuden turvallisuutta ja jatkuvuutta, seurasimme sitä koko perheen kera. Ihailin kovasti kaunista Meriä, joka kävi Kallion lukiota ja paransi maailmaa. Maailma on muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa monella tapaa, 90-luvulla oli muun muassa oransseja ratikoita. Puhumattakaan nyt yhtenäiskulttuurista, Neukkulasta ja siitä faktasta, ettei edes menevimmällä uranaisella ollut kännykkää.
Unirytmini on ihan persiillään. Vauva nukahtaa yleensä kolmen aikaan yöllä, viimeistään, ja minä öpellän kierroksilla keittiössä, siivoan ja ripustan pyykkiä, fotoshoppaan ja luen blogeja. Ennen kovin boheemi siisteystasomme kipuaa pikku hiljaa ylöspäin, nyt meillä oikeasti imuroidaan kerran viikossa. Olen aistinut ajoittain hienoista vinoilua omasta kodinhengettäryydestäni (myönnettäköön, että olen tässä asiassa aika herkkä aistimaan vinoilua myös ihan aiheettomasti, kotirouvaksi solahtaminen ei ole käynyt kivutta), mutta no, kun sitä on tällä hetkellä kuten Marge Simpson, kotona 23 tuntia vuorokaudessa, on yllättävän tärkeää, että ympärillä näyttää kivalta. Ja feminismi, joka ei salli askartelua eikä töpsötystä, ei ole minun feminismiäni. Onkin hassua, miten sitä täytyy jotenkin (kaipa eniten oman päänsä sisällä) voittaa takaisin oikeus tehdä sitä, mikä tällä hetkellä paitsi tuntuu parhaalta, on myös aivan välttämätöntä. Äitiys on valinta nykyään, onneksi. Eikä tämä valinta kaduta, hetkittäin turhauttaa (kuten viime yönä, jolloin punakulmakarvainen raivo-tonttu viipyi kylässä monta tuntia), mutta pääosin tuottaa säteilevää onnea, liikutusta ja harvinaisen puhdasta iloa.
keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009
Kantaminen, kestovaipat ja imetys: tähänastisia kokemuksia
Nyt, kun Muna on melkein nelikuukautinen, voisin kirjoittaa kokemuksiani kantoliinailusta, kestovaipoista ja imetyksestä. Tähänastiset kokemukset ja näkemykset voivat jatkossa muuttua, luultavasti muuttuvatkin. Erityisesti imetykseen tulen varmasti vielä palaamaan. Tässä vaiheessa haluan painottaa sitä, etten millään muotoa halua pahoittaa kenenkään mieltä esittelemällä omia näkemyksiäni. Nämä näkemykset ovat nimittäin omiani: hyviksi havaittuja ja oivallusten kautta löydettyjä. En ota kantaa muiden äitiyteen. Saatan kuitenkin kirjoittaa etenkin imetyksestä tyyliin, josta oikein hyvällä tahdolla voi löytää kehoituksia ja sitä mukaa, halutessaan, arvostelua muiden ratkaisuja kohtaan. Niistä tulkinnoista pesen kuitenkin käteni jo nyt: tämä on yksityishenkilön blogi, ei minkään äiti-auktoriteetin.
Kantaminen:
Raskausaikana suhtauduin pitkiin, yksinkertaisiin kantoliinoihin suurella ennakkoluulolla. Tai lähinnä suhtauduin ennakkoluulolla omaan solmimiskykyyni, olen nimittäin aika huono kaikessa tuon tyyppisessä: saria tai solmiota en osaa sitoa ollenkaan. Kantaminen kuulosti kuitenkin kivalta ja ajattelin rintarepun olevan hyvä ratkaisu. Huusin Emma-merkkisen rintarepun huuto.netistä. Perhevalmennuksessa tuli puhetta rengasliinasta, lyhyemmästä kantoliinasta, jonka toisessa päässä on kaksi isoa, vyönsolkimaista rengasta, johon liinan pää pujotetaan. Huusin sellaisenkin huuto.netistä. Munan tultua maailmaan kokeilimme melko pian rintareppua. Reppu oli aivan liian iso, vauvan jalat jäivät harottavaan asentoon ja se huusi pää ruusunpunaisena. Rengasliina oli liian pieni minulle, en ollut tajunnut, että niissä on koot, oma liina oli m- tai s-kokoa ja tuntui sen takia jäävän liian lyhyeksi. Annoin sen eteenpäin. Syyskuussa ostin uutena kalliin kantopussin, joka kyllä toimi, mutta tuntui lyttäävän vauvan hikiseksi kasaksi rinnalle ja rajoittavan muutenkin asentoja aika paljon. Kallis pussi jäi vähitellen kaappiin.
Tässä vaiheessa saimme lainaksi Manduca-repun, mutta olin niin kypsähtänyt kaikkiin mahdollisiin kantojuttuihin, että kokeilimme reppua vain ohimennen (se oli pikalainassa). Reppu tuntui hyvältä, mutta en todellakaan halunnut alkaa tuhlata kaikkien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen sataa euroa uuteen, mahdollisesti käyttämättä jäävään kantovälineeseen. Jossain vaiheessa kyselin Facebookissa kokemuksia pitkästä trikooliinasta (surffailtuani läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja: neliöliinoja, duoliinoja jne) ja eräs vanha koulukaverini tarjoutui myymään minulle edullisesti yksinkertaisen, pitkän trikooliinan. Ostin sen (etenkin kun liina osoittautui viininpunaiseksi) ja opiskelin ohjeesta ensimmäisen sidontatekniikan. Homma tuntui heti helpolta ja vauva oli simppeliä pukea liinaan itse (toisin kuin repun ja kantopussin kanssa: niihin tarvitsin aina apulaisen). Ja ihme kyllä, se jopa viihtyikin liinassa jonkin aikaa, nukahti rintaani vasten tyytyväisenä. Kantoliinaa olemme siis alkaneet käyttää aina silloin tällöin, etenkin kylässä, kun saatavilla ei ole normaaleja vauvansäilömispaikkoja, kuten pinnasänkyä tai sitteriä tai puuhamattoa.
Ulkona emme ole kantoliinan kanssa menneet, onhan nyt talvi ja meillä on näppärät vaunut. Jotkut kuljettavat vauvaa kantovälineessä myös talvisaikaan, mutta se vaatii tosi tymäkkää pukemista. Itse pidän vaunuja niiden tilaavievyyden ja konstikkuuden ohella myös kätevinä: vauva nukahtaa niihin heti ja alakoriin saa kätevästi päivän ostokset. Vauva on myös selvästi tottunut vaunuiluun aivan eri tavoin kuin kantoliinassa olemiseen. Mikäli meille tulee toinen vauva, kuten toiveissa on (ei kuitenkaan ihan vielä, haluan imettää vielä kauan ja palautua edellisestä raskaudesta kunnolla), voisi sitä ehkä kantaa jo aiemminkin kantoliinassa, etenkin jos syntymä sattuu kevääseen. Vaikka näitähän nyt voi spekuloida vaan ei liikoja suunnitella.
Loppupäätelmä kantamisesta: Kannattaa perehtyä rauhassa ja ennakkoluulottomasti kaikkiin vaihtoehtoihin, kuunnella ihmisten kokemuksia. Ei kannata rynnätä ostamaan liinaa tai reppua heti, vaan mahdollisuuksien mukaan kokeilla kavereiden kantovälineitä ja miettiä niistä paras vaihtoehto. Kaikki vauvat eivät viihdy kantosysteemeissä, sekin kannattaa ottaa huomioon. Jotkut vauvat alkavat viihtyä kantoliinassa vanhemmiten, kun naaman saa käännettyä menosuuntaan. Meillä Muna tuntuu tykkäävän toistaiseksi eniten asennosta, jossa sen selkä on vasten rintaani ja se saa seurailla tapahtumia ikäänkuin sylistä käsin. Kantoliinailu ei pohjimmiltaan ole ideologista (ellei sitä halua nähdä niin) vaan kätevää ja mukavaa. Äiti-lapsi-suhde ei mene vituralleen, vaikka vauvaa ei kantaisi liinassa tai repussa laisinkaan.
Kestovaippailu:
Kestovaippailu kuulosti raskausaikana sekä viehättävältä että aivan itsestään selvältä. Enhän haluaisi olla pystyttämässä hajoamattomia vaippavuoria ja pistämässä rahojani ylikansallisille yhtiöille. Äitiyspakkauksessakin oli pelkästään kestovaippoja, Imse Vimsen flanellivaippoja PUL-kuorin. Synnytyslaitoksella käytettiin tietenkin kertakäyttövaippoja, olisihan jättimäisen kestovaipparuljanssin pyörittäminen aikamoinen homma. Vaikka sitten toisaalta: vissiin Tammisaaressa käytetään kestovaippoja ja vastasyntyneet liikkuvat muutenkin niin vähän, että pelkillä taitelluilla harsoilla pärjää... Joka tapauksessa, ainakin meidän Munamme kakkasi noin kymmenen kertaa päivässä vielä laitoksella (tuossa vaiheessa me vielä taistelimme, kumpi SAA vaihtaa sen vaipat) ja sama tahti jatkui hetken aikaa kotonakin. Kun kaikki oli aivan totaalisen uutta ja ajoittain aika shokeeraavaa, olisi kestovaippojen käytön opettelu ollut meille siinä vaiheessa ihan liikaa. Käytimme laitokselta saadun Pampers-pakkauksen ja ostimme maatuvia kertakäyttövaippoja ja aloimme ajaa itseämme sisään kestoiluun vähitellen. S-ryhmän oma, villainen kestovaippa hämmensi päästettyään läpi kaiken pissan. Imse Vimsejen pukeminen oli raivostuttavan hankalaa, harsojen kanssa emme edes alkaneet puljata. Sellaiset käsitteet kuten mikrofleece, PUL, lisäimu ja taskuvaippa olivat yhtä hepreaa ja aiheuttivat parikin ärtynyttä paasauskohtausta kotioloissa. Vähitellen hommaan alkoi päästä kuitenkin sisään. Tuunasin puolet äitiyspakkauksen Imse Vimse -flanellivaipoista tarranauhan avulla helpommin puettaviksi. Aloin pukea myös villaisten kestovaippojen päälle PUL-kuoren, vaikka monet väittävätkin, että villa ei päästä pissaa läpi. No, päästää se, ainakin meillä. Marraskuun alussa kävimme kestovaippakutsuilla, jossa koko vaippalogiikka valkeni lopullisesti, imujen ja riisipaperien merkitys selvisi. Nykyään kestoilemme 95 prosenttia ajasta. Neuvolaan tai kylään lähtiessä laitamme yleensä kertakäyttövaipan, tosin joskus on tullut lähdettyä kestoissakin. Hoitolaukussamme on hajunpitävä, vetskarillinen pussi, jonne käytetyn vaipan saa sullottua.
Selkeitä johtoajatuksia kestoilusta on noussut seuraavia: Vaippoja voi, saa ja kannattaa tuunata. Mitä helpompi ne on pukea päälle, sen matalampi kynnys kestoilulla. Lisäimuja kannattaa tunkea vaippoihin aina. Lähimmäs ihoa pehmeä ja kosteutta pois iholta siirtävä fleeceimu, syvemmälle vaippaan vaikka villainen. Imuja on helppo tehdä itse, kunhan leikkaa fleecestä terveyssiteen muotoisia palasia. PUL-kuori on ihan ässä, se pitää kosteuden poissa vaatteista. Kuorta ei myöskään tarvitse pestä joka kerta, huuhtaisu riittää. Kun vauvan kakkarytmin alkaa tuntea (Muna kakkii harvoin) kannattaa vaippaan alkaa tunkea lähimmäs ihoa riisipaperiarkki. Tähän arkkiin on helppo kaapaista suurin osa kakkelia ja heittää roskikseen. Vaipat kannattaa pestä ilman huuhteluainetta mutta lorauksella väkiviinaetikkaa. Kakkatahroihin voi hinkata sappisaippuaa, mikäli vaippoja ei pese heti. Kestovaippojen toimiminen on yksilöllistä ja riippuu vauvan ruumiinrakenteesta. Itse pidän Imse Vimsen kuorista juuri siksi, että reisiä reunustavat kuminauhat ovat tarpeeksi tiiviit. Lumoavat, apinakuvioiset taskuvaipat asustavat toistaiseksi kaapin pohjalla osottauduttuaan liian väljiksi vielä melko rimpulareitiselle vauvalle.
Imetys:
Kuten olen kirjoittanutkin, ei imetys lähtenyt kohdallamme käyntiin kovinkaan helposti. Maito nousi myöhään, neljäntenä päivänä. Tätä edelsi reissu lastenosastolle ja vauvan altistuminen lehmänmaidon proteiineille lisämaidossa. Eli vauvan suoliston neitseellisyys meni persiilleen heti sairaalassa. Jälkikäteen tajusin, että tuota asiaa painotettiin silloin selailemassani imetys-informaatiossa liikaa ja jotenkin väärään sävyyn. Herkässä tilassa "se on sitten sitä myöten selvä"-henkinen valistus osui ja upposi, alkoi tuntua, että mitä tässä edes taistelemaan, vauva on jo altistunut tulevaisuuden infektiokierteelle, korvatulehduksille, astmalle, ylipainolle ja muutenkin aivan paskalle elämälle, onhan se, herran pieksut, saanut keinomaitoa. Koska olin jotenkin alitajuisesti "tiennyt" imettäväni, torhistauduin itsesäälistäni ja passitin mieheni pikapikaa Imetysopas- ja imetystyynyostoksille. Kotikalja alkoi kuulua jokapäiväiseen juomavaliooni. Alun hitaan painonnousun jälkeen ollaan alettu kulkea mukavasti käyrillä, korviketta on jo pari kuukautta mennyt puolisentoista desiä päivässä, eli tosi vähän. Tiedustellessani nelikuukautisneuvolassa, kannattaisiko minun yrittää täysimetystä kun korviketta menee noin vähän, oli neuvolan tyttö sitä mieltä, että tässä vaiheessa se on turhaa, koska täysimetyksen suurimmat hyödyt tulevat esiin ennen neljää kuukautta. Se oli hyvä kuulla, en olisikaan jaksanut alkaa sotkea hyvää maitorytmiäni lypsämisellä. Ja pidän kynsin hampain kiinni niistä jumalaisista seitsemän tunnin yöunista, jotka saan nykyään melkein aina, kun mies pullottaa pienokaisen aamutuimaan ja minä imetän päivän ensimmäiset siinä puolilta päivin. Vasta nyt olen tajunnut, kuinka herkillä olin vauvan synnyttyä väsymyksen takia. Minulla on edelleen nukahtamisvaikeuksia, mutta nyt sentään saan nukuttua kunnon rupeamia.
Imetyksestä oivallettua: Ei kannata tuntea huonommuutta siitä, ettei täysimetys heti onnistu. Huomattavan moni vauva saa sairaalassa korviketta ja imetys voi tästä huolimatta onnistua kerrassaan mukavasti. Riippuu tietysti vauvasta, mutta meillä imuote ei ole mennyt pilalle pullosta juodessa eikä rintakumin kanssa. Tätä pitäisi mielestäni imetysinformaatiossa painottaa enemmän, ettei tuoreelle äidille tulisi toivotonta, itkuista oloa kun hän näkee vauvan suuta ensimmäistä kertaa lähestyvän tuttipullonnokan. Että peli ei ole heti menetetty mitenkään automaattisesti. Sama koskee rintakumia, meitä peloteltiin useasti, ettei rintakumitta imetys enää onnistu juuri sen imuotteen takia. No, sepä sitten otti ja onnistuikin, kolmen ja puolen kuukauden iässä. Ainoa, mistä vauva ei osaa imeä, on nänniä imitoiva tuttipullon tutti, meille tavalliset tutit sopivat paremmin. Ns koliikkipulloja kannattaa hommata muutama, yleensä lisämaidon tarve tulee esille koliikkiaikaan, tai ainakin näin on ollut omassa tuttavapiirissä.
Imettäessä voi tehdä vaikka mitä: Lukea, syödä, puhua puhelimessa, katsella telkkaria. Jotkut tissitaiturit osaavat netatakin imettäessä kantoliinasta, eräs kerrassaan ihanteellisilla imetysrinnoilla siunattu äitiystävä imettää kävellessäänkin. Isoilla rinnoilla imetys on tavallaan haastavampaa kuin pienemmillä, niitä pitää tukea ja huomaamaton julki-imetys on vaikeampaa. Toisaalta isoista rinnoista tulee kerralla ainakin paljon ja niitä on helppo painella tyhjemmäksi. Luullakseni isorintaisuus auttaa myös imetysasentoon sitä kautta, että molemmat rinnat saa tyhjennettyä kääntämättä kylkeä välillä. Tämän oivaltaminen helpotti imetystä aivan hurjasti, kun ei tarvinnut ruveta myllertämään sängyssä kesken kaiken ja nostelemaan vauvaa toiselle puolelle ihanteelliseen imetysasentoon ja rauhoittelemaan sitä uudestaan tissille. Isojen rintojen hyötynä voi pitää myös sitä, ettei roikahtaminen vituta yhtään niin paljon, kun ne eivät ennestäänkään olleet terhakat... eikä vaatekaappia tarvitse uusia, kun rintojen koko ei välttämättä lainkaan suurene.
Tämä on sitten se asia, jota epäröin sanoa, ettei kukaan vain pahastuisi, mutta sanon sen kuitenkin painottaen omaa henkilökohtaista kokemustani: Imetys on asia, jonka onnistumisen puolesta kannattaa taistella. Onnistuessaan se on ihanaa, näppärää, terveellistä äidille ja vauvalle sekä jatkaa jollain hyvin alkukantaisella tavalla raskausaikaa, sitä symbioosia äidin ja vauvan välillä. Itse jouduin kelaamaan tätä, koska imetyksen alkutaival oli hankalaa ja olen iloinen ja ylpeä, että jaksoin puljata rintakumin kanssa, lypsää ja tarjota rintaa silloinkin, kun hartiat vielä kipeytyivät ja olin muutenkin toipilas. Olen ylpeä imetykseni onnistumisesta.
Kantaminen:
Raskausaikana suhtauduin pitkiin, yksinkertaisiin kantoliinoihin suurella ennakkoluulolla. Tai lähinnä suhtauduin ennakkoluulolla omaan solmimiskykyyni, olen nimittäin aika huono kaikessa tuon tyyppisessä: saria tai solmiota en osaa sitoa ollenkaan. Kantaminen kuulosti kuitenkin kivalta ja ajattelin rintarepun olevan hyvä ratkaisu. Huusin Emma-merkkisen rintarepun huuto.netistä. Perhevalmennuksessa tuli puhetta rengasliinasta, lyhyemmästä kantoliinasta, jonka toisessa päässä on kaksi isoa, vyönsolkimaista rengasta, johon liinan pää pujotetaan. Huusin sellaisenkin huuto.netistä. Munan tultua maailmaan kokeilimme melko pian rintareppua. Reppu oli aivan liian iso, vauvan jalat jäivät harottavaan asentoon ja se huusi pää ruusunpunaisena. Rengasliina oli liian pieni minulle, en ollut tajunnut, että niissä on koot, oma liina oli m- tai s-kokoa ja tuntui sen takia jäävän liian lyhyeksi. Annoin sen eteenpäin. Syyskuussa ostin uutena kalliin kantopussin, joka kyllä toimi, mutta tuntui lyttäävän vauvan hikiseksi kasaksi rinnalle ja rajoittavan muutenkin asentoja aika paljon. Kallis pussi jäi vähitellen kaappiin.
Tässä vaiheessa saimme lainaksi Manduca-repun, mutta olin niin kypsähtänyt kaikkiin mahdollisiin kantojuttuihin, että kokeilimme reppua vain ohimennen (se oli pikalainassa). Reppu tuntui hyvältä, mutta en todellakaan halunnut alkaa tuhlata kaikkien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen sataa euroa uuteen, mahdollisesti käyttämättä jäävään kantovälineeseen. Jossain vaiheessa kyselin Facebookissa kokemuksia pitkästä trikooliinasta (surffailtuani läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja: neliöliinoja, duoliinoja jne) ja eräs vanha koulukaverini tarjoutui myymään minulle edullisesti yksinkertaisen, pitkän trikooliinan. Ostin sen (etenkin kun liina osoittautui viininpunaiseksi) ja opiskelin ohjeesta ensimmäisen sidontatekniikan. Homma tuntui heti helpolta ja vauva oli simppeliä pukea liinaan itse (toisin kuin repun ja kantopussin kanssa: niihin tarvitsin aina apulaisen). Ja ihme kyllä, se jopa viihtyikin liinassa jonkin aikaa, nukahti rintaani vasten tyytyväisenä. Kantoliinaa olemme siis alkaneet käyttää aina silloin tällöin, etenkin kylässä, kun saatavilla ei ole normaaleja vauvansäilömispaikkoja, kuten pinnasänkyä tai sitteriä tai puuhamattoa.
Ulkona emme ole kantoliinan kanssa menneet, onhan nyt talvi ja meillä on näppärät vaunut. Jotkut kuljettavat vauvaa kantovälineessä myös talvisaikaan, mutta se vaatii tosi tymäkkää pukemista. Itse pidän vaunuja niiden tilaavievyyden ja konstikkuuden ohella myös kätevinä: vauva nukahtaa niihin heti ja alakoriin saa kätevästi päivän ostokset. Vauva on myös selvästi tottunut vaunuiluun aivan eri tavoin kuin kantoliinassa olemiseen. Mikäli meille tulee toinen vauva, kuten toiveissa on (ei kuitenkaan ihan vielä, haluan imettää vielä kauan ja palautua edellisestä raskaudesta kunnolla), voisi sitä ehkä kantaa jo aiemminkin kantoliinassa, etenkin jos syntymä sattuu kevääseen. Vaikka näitähän nyt voi spekuloida vaan ei liikoja suunnitella.
Loppupäätelmä kantamisesta: Kannattaa perehtyä rauhassa ja ennakkoluulottomasti kaikkiin vaihtoehtoihin, kuunnella ihmisten kokemuksia. Ei kannata rynnätä ostamaan liinaa tai reppua heti, vaan mahdollisuuksien mukaan kokeilla kavereiden kantovälineitä ja miettiä niistä paras vaihtoehto. Kaikki vauvat eivät viihdy kantosysteemeissä, sekin kannattaa ottaa huomioon. Jotkut vauvat alkavat viihtyä kantoliinassa vanhemmiten, kun naaman saa käännettyä menosuuntaan. Meillä Muna tuntuu tykkäävän toistaiseksi eniten asennosta, jossa sen selkä on vasten rintaani ja se saa seurailla tapahtumia ikäänkuin sylistä käsin. Kantoliinailu ei pohjimmiltaan ole ideologista (ellei sitä halua nähdä niin) vaan kätevää ja mukavaa. Äiti-lapsi-suhde ei mene vituralleen, vaikka vauvaa ei kantaisi liinassa tai repussa laisinkaan.
Kestovaippailu:
Kestovaippailu kuulosti raskausaikana sekä viehättävältä että aivan itsestään selvältä. Enhän haluaisi olla pystyttämässä hajoamattomia vaippavuoria ja pistämässä rahojani ylikansallisille yhtiöille. Äitiyspakkauksessakin oli pelkästään kestovaippoja, Imse Vimsen flanellivaippoja PUL-kuorin. Synnytyslaitoksella käytettiin tietenkin kertakäyttövaippoja, olisihan jättimäisen kestovaipparuljanssin pyörittäminen aikamoinen homma. Vaikka sitten toisaalta: vissiin Tammisaaressa käytetään kestovaippoja ja vastasyntyneet liikkuvat muutenkin niin vähän, että pelkillä taitelluilla harsoilla pärjää... Joka tapauksessa, ainakin meidän Munamme kakkasi noin kymmenen kertaa päivässä vielä laitoksella (tuossa vaiheessa me vielä taistelimme, kumpi SAA vaihtaa sen vaipat) ja sama tahti jatkui hetken aikaa kotonakin. Kun kaikki oli aivan totaalisen uutta ja ajoittain aika shokeeraavaa, olisi kestovaippojen käytön opettelu ollut meille siinä vaiheessa ihan liikaa. Käytimme laitokselta saadun Pampers-pakkauksen ja ostimme maatuvia kertakäyttövaippoja ja aloimme ajaa itseämme sisään kestoiluun vähitellen. S-ryhmän oma, villainen kestovaippa hämmensi päästettyään läpi kaiken pissan. Imse Vimsejen pukeminen oli raivostuttavan hankalaa, harsojen kanssa emme edes alkaneet puljata. Sellaiset käsitteet kuten mikrofleece, PUL, lisäimu ja taskuvaippa olivat yhtä hepreaa ja aiheuttivat parikin ärtynyttä paasauskohtausta kotioloissa. Vähitellen hommaan alkoi päästä kuitenkin sisään. Tuunasin puolet äitiyspakkauksen Imse Vimse -flanellivaipoista tarranauhan avulla helpommin puettaviksi. Aloin pukea myös villaisten kestovaippojen päälle PUL-kuoren, vaikka monet väittävätkin, että villa ei päästä pissaa läpi. No, päästää se, ainakin meillä. Marraskuun alussa kävimme kestovaippakutsuilla, jossa koko vaippalogiikka valkeni lopullisesti, imujen ja riisipaperien merkitys selvisi. Nykyään kestoilemme 95 prosenttia ajasta. Neuvolaan tai kylään lähtiessä laitamme yleensä kertakäyttövaipan, tosin joskus on tullut lähdettyä kestoissakin. Hoitolaukussamme on hajunpitävä, vetskarillinen pussi, jonne käytetyn vaipan saa sullottua.
Selkeitä johtoajatuksia kestoilusta on noussut seuraavia: Vaippoja voi, saa ja kannattaa tuunata. Mitä helpompi ne on pukea päälle, sen matalampi kynnys kestoilulla. Lisäimuja kannattaa tunkea vaippoihin aina. Lähimmäs ihoa pehmeä ja kosteutta pois iholta siirtävä fleeceimu, syvemmälle vaippaan vaikka villainen. Imuja on helppo tehdä itse, kunhan leikkaa fleecestä terveyssiteen muotoisia palasia. PUL-kuori on ihan ässä, se pitää kosteuden poissa vaatteista. Kuorta ei myöskään tarvitse pestä joka kerta, huuhtaisu riittää. Kun vauvan kakkarytmin alkaa tuntea (Muna kakkii harvoin) kannattaa vaippaan alkaa tunkea lähimmäs ihoa riisipaperiarkki. Tähän arkkiin on helppo kaapaista suurin osa kakkelia ja heittää roskikseen. Vaipat kannattaa pestä ilman huuhteluainetta mutta lorauksella väkiviinaetikkaa. Kakkatahroihin voi hinkata sappisaippuaa, mikäli vaippoja ei pese heti. Kestovaippojen toimiminen on yksilöllistä ja riippuu vauvan ruumiinrakenteesta. Itse pidän Imse Vimsen kuorista juuri siksi, että reisiä reunustavat kuminauhat ovat tarpeeksi tiiviit. Lumoavat, apinakuvioiset taskuvaipat asustavat toistaiseksi kaapin pohjalla osottauduttuaan liian väljiksi vielä melko rimpulareitiselle vauvalle.
Imetys:
Kuten olen kirjoittanutkin, ei imetys lähtenyt kohdallamme käyntiin kovinkaan helposti. Maito nousi myöhään, neljäntenä päivänä. Tätä edelsi reissu lastenosastolle ja vauvan altistuminen lehmänmaidon proteiineille lisämaidossa. Eli vauvan suoliston neitseellisyys meni persiilleen heti sairaalassa. Jälkikäteen tajusin, että tuota asiaa painotettiin silloin selailemassani imetys-informaatiossa liikaa ja jotenkin väärään sävyyn. Herkässä tilassa "se on sitten sitä myöten selvä"-henkinen valistus osui ja upposi, alkoi tuntua, että mitä tässä edes taistelemaan, vauva on jo altistunut tulevaisuuden infektiokierteelle, korvatulehduksille, astmalle, ylipainolle ja muutenkin aivan paskalle elämälle, onhan se, herran pieksut, saanut keinomaitoa. Koska olin jotenkin alitajuisesti "tiennyt" imettäväni, torhistauduin itsesäälistäni ja passitin mieheni pikapikaa Imetysopas- ja imetystyynyostoksille. Kotikalja alkoi kuulua jokapäiväiseen juomavaliooni. Alun hitaan painonnousun jälkeen ollaan alettu kulkea mukavasti käyrillä, korviketta on jo pari kuukautta mennyt puolisentoista desiä päivässä, eli tosi vähän. Tiedustellessani nelikuukautisneuvolassa, kannattaisiko minun yrittää täysimetystä kun korviketta menee noin vähän, oli neuvolan tyttö sitä mieltä, että tässä vaiheessa se on turhaa, koska täysimetyksen suurimmat hyödyt tulevat esiin ennen neljää kuukautta. Se oli hyvä kuulla, en olisikaan jaksanut alkaa sotkea hyvää maitorytmiäni lypsämisellä. Ja pidän kynsin hampain kiinni niistä jumalaisista seitsemän tunnin yöunista, jotka saan nykyään melkein aina, kun mies pullottaa pienokaisen aamutuimaan ja minä imetän päivän ensimmäiset siinä puolilta päivin. Vasta nyt olen tajunnut, kuinka herkillä olin vauvan synnyttyä väsymyksen takia. Minulla on edelleen nukahtamisvaikeuksia, mutta nyt sentään saan nukuttua kunnon rupeamia.
Imetyksestä oivallettua: Ei kannata tuntea huonommuutta siitä, ettei täysimetys heti onnistu. Huomattavan moni vauva saa sairaalassa korviketta ja imetys voi tästä huolimatta onnistua kerrassaan mukavasti. Riippuu tietysti vauvasta, mutta meillä imuote ei ole mennyt pilalle pullosta juodessa eikä rintakumin kanssa. Tätä pitäisi mielestäni imetysinformaatiossa painottaa enemmän, ettei tuoreelle äidille tulisi toivotonta, itkuista oloa kun hän näkee vauvan suuta ensimmäistä kertaa lähestyvän tuttipullonnokan. Että peli ei ole heti menetetty mitenkään automaattisesti. Sama koskee rintakumia, meitä peloteltiin useasti, ettei rintakumitta imetys enää onnistu juuri sen imuotteen takia. No, sepä sitten otti ja onnistuikin, kolmen ja puolen kuukauden iässä. Ainoa, mistä vauva ei osaa imeä, on nänniä imitoiva tuttipullon tutti, meille tavalliset tutit sopivat paremmin. Ns koliikkipulloja kannattaa hommata muutama, yleensä lisämaidon tarve tulee esille koliikkiaikaan, tai ainakin näin on ollut omassa tuttavapiirissä.
Imettäessä voi tehdä vaikka mitä: Lukea, syödä, puhua puhelimessa, katsella telkkaria. Jotkut tissitaiturit osaavat netatakin imettäessä kantoliinasta, eräs kerrassaan ihanteellisilla imetysrinnoilla siunattu äitiystävä imettää kävellessäänkin. Isoilla rinnoilla imetys on tavallaan haastavampaa kuin pienemmillä, niitä pitää tukea ja huomaamaton julki-imetys on vaikeampaa. Toisaalta isoista rinnoista tulee kerralla ainakin paljon ja niitä on helppo painella tyhjemmäksi. Luullakseni isorintaisuus auttaa myös imetysasentoon sitä kautta, että molemmat rinnat saa tyhjennettyä kääntämättä kylkeä välillä. Tämän oivaltaminen helpotti imetystä aivan hurjasti, kun ei tarvinnut ruveta myllertämään sängyssä kesken kaiken ja nostelemaan vauvaa toiselle puolelle ihanteelliseen imetysasentoon ja rauhoittelemaan sitä uudestaan tissille. Isojen rintojen hyötynä voi pitää myös sitä, ettei roikahtaminen vituta yhtään niin paljon, kun ne eivät ennestäänkään olleet terhakat... eikä vaatekaappia tarvitse uusia, kun rintojen koko ei välttämättä lainkaan suurene.
Tämä on sitten se asia, jota epäröin sanoa, ettei kukaan vain pahastuisi, mutta sanon sen kuitenkin painottaen omaa henkilökohtaista kokemustani: Imetys on asia, jonka onnistumisen puolesta kannattaa taistella. Onnistuessaan se on ihanaa, näppärää, terveellistä äidille ja vauvalle sekä jatkaa jollain hyvin alkukantaisella tavalla raskausaikaa, sitä symbioosia äidin ja vauvan välillä. Itse jouduin kelaamaan tätä, koska imetyksen alkutaival oli hankalaa ja olen iloinen ja ylpeä, että jaksoin puljata rintakumin kanssa, lypsää ja tarjota rintaa silloinkin, kun hartiat vielä kipeytyivät ja olin muutenkin toipilas. Olen ylpeä imetykseni onnistumisesta.
lauantaina, marraskuuta 28, 2009
Suvereenit sankarivanhemmat
Raskausaikana eräs miespuolinen ystäväni sanoi rauhoittavasti: "Suurin osa raskauksista menee ihan ilman hössötystä tai ongelmia. Niistä ongelmista vain puhutaan niin paljon, että se vääristää mielikuvaa." Tartuin tuohon rauhoittavaan arvioon tiukasti kuin kolmekuukautinen äidin nutturasta karanneeseen suortuvaan (siis tosi tiukasti). Onhan tällä ystävällä itsellään vuoden ikäinen lapsi. Sanoissa on kieltämättä perää: medikalisoitunut aikamme saa ihmiset herkästi uskomaan, että raskaus on sairaudentila ja vaatii ankaraa erityiskontrollia ja tuntuu jatkuvasti, mikäli nyt mitään raskautta edes saadaan alkuun. Itse olin tyypilliseen pessimistiseen tapaani jo valmistanut itseäni ajatukseen hedelmättömyydestä, vaikka mitään viitettä sellaiseen ei ollut. Ja kun tulin raskaaksi, olin äärettömän epäuskoinen: ei näin iso asia VOI olla näin helppoa, eihän tätä varten ole tehty töitä eikä vuodatettu sydänverta vielä ollenkaan! Ja sitten itse raskauskin sujui varsin hyvin, suurimpana ongelmana omat pelkoni ja ainoana terveydellisenä ongelmana korkeahko verenpaine, joka ei edes sitten viime kädessä ollut kokoaikaisesti korkea vaan pikemminkin fyysinen reaktio pelkoon.
Ajan mittaan tuohon rauhoittavaksi aiemmin kokemaani arvioon alkoi mielessäni kuitenkin kasautua outoa onttoutta. Raskaushan ON ihan mieletön poikkeustila naisen elimistössä! Kaikki muuttuu, oma keho ja mieli ja elämäntavat. Etenkin kun seuraavissakin keskusteluissa sivuttiin samoja teemoja, "synnytys ei olisi voinut mennä paremmin" ja "elämä ei ole vauvan myötä hirveästi muuttunut". Luultavasti kyseessä on joku itselleni perin juurin vieras tapa tarkastella asioita, kun itse näen, että elämä on muuttunut aivan toiseksi ja pidän omaa fiilistäni varsin terveenä. Ennen raskautumista tukeuduin usein kertomuksiin siitä, miten pikkuvauvojen vanhemmat reissaavat rahattomana kleinbussilla ympäri Eurooppaa ja käyvät bilestämässä kuten ennenkin. Ja sitten nyt käytännössä, vanhempana, en kuuna kullanvalkeana vaikeuttaisi vapaaehtoisesti elämääni ja kiusaisi vauvaani jollain superstressaavalla "seikkailu"matkalla (en tosin tekisi sitä ilmankaan vauvaa, minulle kaupunkilomat ovat juuri sopivan jännittäviä) ja bileilykin vaatii etukäteisjärjestelyjä. Perhevalmennuksessa katsottu Jari Sinkkosen videohaastattelu painui mieleen lähinnä yhden, painokkaasti toistetun lauseen kauttta: "Vauva muuttaa kaiken". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, vaikka en ihan tiedä, mitä Sinkkosesta noin muuten ajattelen.
Huomaan myös äkeytyväni siitä, kun joku mies arvioi synnytystä sanoilla "mikään ei olisi voinut mennä paremmin". Eikö tosiaan? Sinäkös sitä vauvaa ulos pusersitkin? Oma ystävä- ja tuttavapiirini on tänä syksynä poikinut hengästyttävällä tahdilla ja leimallista on ollut, että yhdenkään naisen synnytys ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Tunnen vielä ihan eri elämäntilanteissa olevia äitejä: niitä jotka synnyttivät kolmannen ja niitä jotka synnyttivät ensimmäisen, sektioituja, alatiesynnyttäneitä, kipulääkittyjä ja lääkkeettömiä. Kaikki nuo naiset ovat kohdanneet muutaman yllättävän tilanteen synnytyksen ja sairaala-ajan yhteydessä, kuka isomman, kuka pienemmän. Heidän kokemuksiaan kuunnellessa ja omaa synnytystä muistellessa minulle on valjennut, että mitään normisynnytystä EI OLE OLEMASSA. Synnytystä voi suunnitella ja pohtia, siihen voi liittää mielikuvia etukäteen. Mielikuviin ei kuitenkaan kannata kiintyä liikaa: yleensä niistä joutuu kuitenkin luopumaan. Itse toki mietin synnytystä paljon, mutta silti sitä verhosi mielessäni aika vahva mystisyyden samettiverho. Saatoin ulkokohtaisesti miettiä prosessia, mutta en osannut asettaa itseäni syntymähuoneeseen ulvomaan. Jälkikäteen olen iloinen, etten miettinyt asiaa sen enempää. Sitä kautta minun oli helppoa hyväksyä se, että synnytyksessä käytettiin imukuppia ja että olin tunnin-pari taju kankaalla veritankkauksessa isän kokiessa ensihetket vauvan kanssa. Itselleni koko hommasta jäi onnellinen ja turvallinen kokonaisolo, pelot ja huolet koskivat vauvaa eivätkä itseäni. Synnytystä jälkikäteen arvioidessa on myös valtavan tärkeää nojata siihen omaan, henkilökohtaiseen fiilikseen. Kun neuvolalääkäri kommentoi synnytystäni jälkikäteen myötätuntoiseksi tarkoitetulla kommentilla "ei sulla mennyt ihan putkeen" (tarkoittaen kai juuri vauvan yllättävää naamatarjontaa ja sitä seurannutta imukupittamista, hommaa, joka ei lainkaan ahdistanut vaan helpotti noin miljoona prosenttia: perkeleelliseksi yltynyt kipu loppui kuin seinään heti kun vauva imaistiin ulos) olin ensin läkryn kommentista tosi surkeana, ajattelin, että olen kokenut oman synnytykseni "väärin", minun pitäisi olla paljon enemmän paskana repeämästäni. Mutta sitten hetimiten voimaannuin ja tajusin, että jos minulta jotain ei voida viedä, niin omaa, hienoa ja turvallista kokemusta synnytyksestä. Kirjoitin sitten lääkärille sähköpostia ja luullakseni sain asiani tehtyä selväksi, koska hän vastasi ollen hyvin pahoillaan (sain tietysti naiselliseen tapaan huonon omatunnon lääkäri-raukan syyllistämisestä, vaikka järjen tasolla tiedänkin, että tein hyvän teon neuvomalla häntä, miten synnytyksistä kannattaa äitien kanssa puhua) ja ihan ilmeisesti tajuten, mitä tarkoitin. Äidin pitää antaa säilyttää oma subjektiivinen kokemuksensa. Kaksi sektioitua ystävääni ovat sanoneet, että arpi alavatsassa tuntuu hienolta, se on eräänlainen taisteluhaava tai kunniamerkki. Omakin äitini (olen syntynyt sektiolla) sanoi samaa, konkreettista merkkiä äitiydestä kantaa ilolla ja ylpeydellä. Ja arpihan se on minullakin, sileä ja hiukan tunnoton, tärkeä ja oma, ikuinen muisto elämäni tärkeimmästä päivästä.
Imetysrintamalla on taas saavutettu yksi voitto: olemme päässeet eroon rintakumista. Se vain jotenkin tapahtui: tarjosin jo pahimman nälkänsä tyydyttäneen, hyväntuulisena virnistelevän vauvan suuhun pelkkää nänniä ja sepäs lurpsautti siihen kiinni, kuin ei olisi rintakumilla ikinä imenytkään. Ja seuraavassa imetyksessä sama juttu ja sitten muutaman päivän päästä tarjosin paljasta heti tuoreeltaan. Kun asiaintilaa oli kestänyt viikon, pakkasin rintakumit pieneen minigrip-pussiin ja laitoin pussin harvoin käytettävien vauvantavaroiden koriin. Eivätkä nännini ole paljasimetyksestä ärtyneet sen kummemmin, niitä on kuitenkin ajettu kolme kuukautta sisään kumin kanssa. Ilman rintakumia imetys on myös huomattavasti siistimpää, lakanat eivät ole kauttaaltaan piparkakkureunaisten äidinmaitotahrojen kirjavoimat, emme enää edes käytä erillistä imetyslakanaa. Aivan huippua!
Ajan mittaan tuohon rauhoittavaksi aiemmin kokemaani arvioon alkoi mielessäni kuitenkin kasautua outoa onttoutta. Raskaushan ON ihan mieletön poikkeustila naisen elimistössä! Kaikki muuttuu, oma keho ja mieli ja elämäntavat. Etenkin kun seuraavissakin keskusteluissa sivuttiin samoja teemoja, "synnytys ei olisi voinut mennä paremmin" ja "elämä ei ole vauvan myötä hirveästi muuttunut". Luultavasti kyseessä on joku itselleni perin juurin vieras tapa tarkastella asioita, kun itse näen, että elämä on muuttunut aivan toiseksi ja pidän omaa fiilistäni varsin terveenä. Ennen raskautumista tukeuduin usein kertomuksiin siitä, miten pikkuvauvojen vanhemmat reissaavat rahattomana kleinbussilla ympäri Eurooppaa ja käyvät bilestämässä kuten ennenkin. Ja sitten nyt käytännössä, vanhempana, en kuuna kullanvalkeana vaikeuttaisi vapaaehtoisesti elämääni ja kiusaisi vauvaani jollain superstressaavalla "seikkailu"matkalla (en tosin tekisi sitä ilmankaan vauvaa, minulle kaupunkilomat ovat juuri sopivan jännittäviä) ja bileilykin vaatii etukäteisjärjestelyjä. Perhevalmennuksessa katsottu Jari Sinkkosen videohaastattelu painui mieleen lähinnä yhden, painokkaasti toistetun lauseen kauttta: "Vauva muuttaa kaiken". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, vaikka en ihan tiedä, mitä Sinkkosesta noin muuten ajattelen.
Huomaan myös äkeytyväni siitä, kun joku mies arvioi synnytystä sanoilla "mikään ei olisi voinut mennä paremmin". Eikö tosiaan? Sinäkös sitä vauvaa ulos pusersitkin? Oma ystävä- ja tuttavapiirini on tänä syksynä poikinut hengästyttävällä tahdilla ja leimallista on ollut, että yhdenkään naisen synnytys ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Tunnen vielä ihan eri elämäntilanteissa olevia äitejä: niitä jotka synnyttivät kolmannen ja niitä jotka synnyttivät ensimmäisen, sektioituja, alatiesynnyttäneitä, kipulääkittyjä ja lääkkeettömiä. Kaikki nuo naiset ovat kohdanneet muutaman yllättävän tilanteen synnytyksen ja sairaala-ajan yhteydessä, kuka isomman, kuka pienemmän. Heidän kokemuksiaan kuunnellessa ja omaa synnytystä muistellessa minulle on valjennut, että mitään normisynnytystä EI OLE OLEMASSA. Synnytystä voi suunnitella ja pohtia, siihen voi liittää mielikuvia etukäteen. Mielikuviin ei kuitenkaan kannata kiintyä liikaa: yleensä niistä joutuu kuitenkin luopumaan. Itse toki mietin synnytystä paljon, mutta silti sitä verhosi mielessäni aika vahva mystisyyden samettiverho. Saatoin ulkokohtaisesti miettiä prosessia, mutta en osannut asettaa itseäni syntymähuoneeseen ulvomaan. Jälkikäteen olen iloinen, etten miettinyt asiaa sen enempää. Sitä kautta minun oli helppoa hyväksyä se, että synnytyksessä käytettiin imukuppia ja että olin tunnin-pari taju kankaalla veritankkauksessa isän kokiessa ensihetket vauvan kanssa. Itselleni koko hommasta jäi onnellinen ja turvallinen kokonaisolo, pelot ja huolet koskivat vauvaa eivätkä itseäni. Synnytystä jälkikäteen arvioidessa on myös valtavan tärkeää nojata siihen omaan, henkilökohtaiseen fiilikseen. Kun neuvolalääkäri kommentoi synnytystäni jälkikäteen myötätuntoiseksi tarkoitetulla kommentilla "ei sulla mennyt ihan putkeen" (tarkoittaen kai juuri vauvan yllättävää naamatarjontaa ja sitä seurannutta imukupittamista, hommaa, joka ei lainkaan ahdistanut vaan helpotti noin miljoona prosenttia: perkeleelliseksi yltynyt kipu loppui kuin seinään heti kun vauva imaistiin ulos) olin ensin läkryn kommentista tosi surkeana, ajattelin, että olen kokenut oman synnytykseni "väärin", minun pitäisi olla paljon enemmän paskana repeämästäni. Mutta sitten hetimiten voimaannuin ja tajusin, että jos minulta jotain ei voida viedä, niin omaa, hienoa ja turvallista kokemusta synnytyksestä. Kirjoitin sitten lääkärille sähköpostia ja luullakseni sain asiani tehtyä selväksi, koska hän vastasi ollen hyvin pahoillaan (sain tietysti naiselliseen tapaan huonon omatunnon lääkäri-raukan syyllistämisestä, vaikka järjen tasolla tiedänkin, että tein hyvän teon neuvomalla häntä, miten synnytyksistä kannattaa äitien kanssa puhua) ja ihan ilmeisesti tajuten, mitä tarkoitin. Äidin pitää antaa säilyttää oma subjektiivinen kokemuksensa. Kaksi sektioitua ystävääni ovat sanoneet, että arpi alavatsassa tuntuu hienolta, se on eräänlainen taisteluhaava tai kunniamerkki. Omakin äitini (olen syntynyt sektiolla) sanoi samaa, konkreettista merkkiä äitiydestä kantaa ilolla ja ylpeydellä. Ja arpihan se on minullakin, sileä ja hiukan tunnoton, tärkeä ja oma, ikuinen muisto elämäni tärkeimmästä päivästä.
Imetysrintamalla on taas saavutettu yksi voitto: olemme päässeet eroon rintakumista. Se vain jotenkin tapahtui: tarjosin jo pahimman nälkänsä tyydyttäneen, hyväntuulisena virnistelevän vauvan suuhun pelkkää nänniä ja sepäs lurpsautti siihen kiinni, kuin ei olisi rintakumilla ikinä imenytkään. Ja seuraavassa imetyksessä sama juttu ja sitten muutaman päivän päästä tarjosin paljasta heti tuoreeltaan. Kun asiaintilaa oli kestänyt viikon, pakkasin rintakumit pieneen minigrip-pussiin ja laitoin pussin harvoin käytettävien vauvantavaroiden koriin. Eivätkä nännini ole paljasimetyksestä ärtyneet sen kummemmin, niitä on kuitenkin ajettu kolme kuukautta sisään kumin kanssa. Ilman rintakumia imetys on myös huomattavasti siistimpää, lakanat eivät ole kauttaaltaan piparkakkureunaisten äidinmaitotahrojen kirjavoimat, emme enää edes käytä erillistä imetyslakanaa. Aivan huippua!
torstaina, marraskuuta 19, 2009
Marraskuisia
Olemme eläneet hiljaiseloa viime ajat. Peruin toistaiseksi vauvauinnin, sen voi aivan hyvin aloittaa myöhemminkin, sitten, kun akuutti infektiotilanne on ohi. Vauvauinnissa painotetaan sitä, että harrastuksen pitää olla ehdottoman mieleinen sekä vauvalle että vanhemmille ja juuri tällä hetkellä en halua viedä vauvaani lämpimään veteen likoamaan. Kuukauden päästä onkin eri juttu. Sikaepidemia on siis karsinut jonkin verran menojamme. Emme mieluusti lähde ruuhkabusseihin tai apteekkiin vauvan kanssa, ellei ole ihan pakko. Olemme yrittäneet rajoitusten sijaan keskittyä siihen, mitä kaikkea kivaa voi tehdä. Kävelyllä olemme olleet joka päivä, kaksin tai kolmin tai neljin. Tänään lähdin vauvan kanssa ulos kahden, tajuttuani että valtaosa ikuisuusopiskelijaystävistäni on siirtynyt porvarillisiin päivätöihin ja harvalla on aikaa nähdä päivisin. Onkin mielenkiintoista havaita parin-kolmen vuoden päivätyöputken jälkeen, kuinka erilaista porukkaa Kallion kaduilla päivisin liikkuu. Ystävän mies kutsuu näitä osuvasti "yhteiskunnan päivävuorolaisiksi" tarkoittaen niitä tukiverkostojen reunalla eläviä: spurguja ja nistejä, mielenterveyspotilaita ja maahanmuuttajia. Ja meitä äitejä, tietysti. Päivävuorolaiset suhtautuvat toisiinsa väljästi ja suvaitsevasti, en ole kohdannut yhtään selittäjää tai tuppautujaa vaunujen kanssa liikkuessani. Päin vastoin, mahdolliset paheksunnan tuulet tulevat ns kunnon kansalaisilta, joskus vain se, että astuu ratikkaan vaunujen kanssa, ärsyttää kanssamatkustajia. Mutta sitten toisaalta, apuakin yleensä heruu. Olen uskaltautunut korkeisiinkin ratikoihin, vaikka sitä varten tarvitsee aina pyytää apua.
Tänään lähdin matalan marraskuunauringon houkuttelemana alas Hakaniemeen, ostamaan torilta neilikoita. Ihailin matkalla nuorisotalon edessä kasvavia kalliokilven lehtiä. En pidä kalliokilvestä kesäaikaan, se on jotenkin nuhruinen ja samea. Pakkasen puremana, ikivihreänä ja osin punertavana se muuttuu kuitenkin kerrassaan ornamenttiseksi. Ostettuani pinkit neilikat hommasin hetken mielijohteesta vielä valtavan kokoisen, jotenkin litistetyn valkokaalin, joka on kuulemma muotonsa puolesta optimaalinen kaalikääryleiden tekoon. Koin taas ilonleimahduksen vapaudestani: nyt minulla on ihan oikeasti aikaa askarrella niitä kääryleitä, kovertaa lehtiä ohuemmaksi ja haudutella uunissa vaikka pari tuntia.
Hakaniemestä suuntasin Merihakaan, jossa olen käynyt tätä ennen vain pakotettuna, joitain tylsiä veroasioita setvimässä. Merihaka oli yllättäen aika hieno kaikessa karmeudessaan: rapistuneet ja kostuneet 70-luvun kolossitalot monenkirjavine parvekeratkaisuineen toivat hämmentävästi mieleen DDR:n tai Lasnamäen. Merihaan lastentarhakin oli tyyliin sopivasti aidattu metalliverkolla. Ja tietysti siellä oli muutamien ammattiliittojen päämajat. Eikä Merihaassa ole lainkaan autoja ja sieltä on varmasti kerrassaan hulppeat näköalat Korkeasaareen ja avomerelle asti.
Kotimatkalla, erästä näyteikkunaa katsellessa tuli mieleen Totoro-elokuva ja se, kuinka eri tavoin se katsojasta riippuen tulkitaan. Minulle Totoro on yksi surullisimmista koskaan näkemistäni elokuvista mutta moni tuntuu pitävän sitä Miyazakin harmittomimpana lastenleffana. Itse en ihan heti näyttäisi Totoroa omalle lapselleni (vaikka se kertookin lapsuudesta kerrassaan nerokkaasti), niin vahvana menetyksen pelko, suru ja epätietoisuus on elokuvassa läsnä. Kuten elokuvan kanssani samoin kokenut Nasse sanoi, "niiden lasten piti keksiä se Totoro, että ne kestäisivät surunsa".
Muna on selvästi tajunnut liikkuvan kuvan viehätyksen. Katselemme joskus netistä niin sanottua pötkylävideota, flash-pätkää, jossa yksinkertainen, mustavalkoinen otus pyörii akselinsa ympäri pimpelipom-musiikin soidessa. Munan suu aukeaa vähän ja se tuijottaa ruutua intensiivisen vakavana poskiensa välistä.
Tänään lähdin matalan marraskuunauringon houkuttelemana alas Hakaniemeen, ostamaan torilta neilikoita. Ihailin matkalla nuorisotalon edessä kasvavia kalliokilven lehtiä. En pidä kalliokilvestä kesäaikaan, se on jotenkin nuhruinen ja samea. Pakkasen puremana, ikivihreänä ja osin punertavana se muuttuu kuitenkin kerrassaan ornamenttiseksi. Ostettuani pinkit neilikat hommasin hetken mielijohteesta vielä valtavan kokoisen, jotenkin litistetyn valkokaalin, joka on kuulemma muotonsa puolesta optimaalinen kaalikääryleiden tekoon. Koin taas ilonleimahduksen vapaudestani: nyt minulla on ihan oikeasti aikaa askarrella niitä kääryleitä, kovertaa lehtiä ohuemmaksi ja haudutella uunissa vaikka pari tuntia.
Hakaniemestä suuntasin Merihakaan, jossa olen käynyt tätä ennen vain pakotettuna, joitain tylsiä veroasioita setvimässä. Merihaka oli yllättäen aika hieno kaikessa karmeudessaan: rapistuneet ja kostuneet 70-luvun kolossitalot monenkirjavine parvekeratkaisuineen toivat hämmentävästi mieleen DDR:n tai Lasnamäen. Merihaan lastentarhakin oli tyyliin sopivasti aidattu metalliverkolla. Ja tietysti siellä oli muutamien ammattiliittojen päämajat. Eikä Merihaassa ole lainkaan autoja ja sieltä on varmasti kerrassaan hulppeat näköalat Korkeasaareen ja avomerelle asti.
Kotimatkalla, erästä näyteikkunaa katsellessa tuli mieleen Totoro-elokuva ja se, kuinka eri tavoin se katsojasta riippuen tulkitaan. Minulle Totoro on yksi surullisimmista koskaan näkemistäni elokuvista mutta moni tuntuu pitävän sitä Miyazakin harmittomimpana lastenleffana. Itse en ihan heti näyttäisi Totoroa omalle lapselleni (vaikka se kertookin lapsuudesta kerrassaan nerokkaasti), niin vahvana menetyksen pelko, suru ja epätietoisuus on elokuvassa läsnä. Kuten elokuvan kanssani samoin kokenut Nasse sanoi, "niiden lasten piti keksiä se Totoro, että ne kestäisivät surunsa".
Muna on selvästi tajunnut liikkuvan kuvan viehätyksen. Katselemme joskus netistä niin sanottua pötkylävideota, flash-pätkää, jossa yksinkertainen, mustavalkoinen otus pyörii akselinsa ympäri pimpelipom-musiikin soidessa. Munan suu aukeaa vähän ja se tuijottaa ruutua intensiivisen vakavana poskiensa välistä.
sunnuntai, marraskuuta 08, 2009
Imetyksestä
Olen blogihistoriani aikana sensuroinut muutaman tekstini, eilinen oli yksi niistä. Vaikka haluankin ehdottomasti kirjata ylös myös ne huonot hetket ja olla lipsahtamatta tralalaa-hehkutukseen (haluan muistaa asiat jälkeen päin kuten ne tapahtuivat), tuntuu eilinen kirjoitukseni niin ahdistuneelta ja samassa sikaflunssapelon kiepissä kiertävältä, etten halua sitä enää lukea. Haluan ponnistaa iloon, toiveikkuuteen ja todennäköisyyksiin, en päästää hirvitysmielikuvia valloilleen. Ja kun tuossa kauhuvellomisessa on ainakin omalla kohdallani aina kyse myös jonkinlaisesta verhotusta pyynnöstä: "Ottakaa minulta tämä ahdistus pois, vakuuttakaa, että kaikki on hyvin". Mutta kukaan ei sitä voi tehdä, minun täytyy itse kantaa oma pelkoni ja yrittää kestää se parhaaksi havaitsemallani tavalla: minimoimalla riskit. Sen enempään en pysty. En toistaiseksi halua palata tähän sikaflunssaan omassa blogissani, ehkä muutan mieltäni jo piankin, mutta nyt julistan aiheen toistaiseksi Lupiinissa loppuunkäsitellyksi.
Kuten moni esikoisen äiti, haluan minäkin vihdoin kirjoittaa imetyksestä. Vauva-lehden äitien väsymistä käsittelevässä artikkelissa pantiin osuvasti merkille, että moni äiti "päättää" raskausaikana, ettei ainakaan stressaa imetyksestä ja ehkä vähän ihmetteleekin sitä intensiteettiä, jolla jo synnyttäneet aiheeseen paneutuvat. Minä olin ja olen juuri tällainen tapaus. En hirveästi miettinyt omaa imetystäni raskausaikana, ajattelin lähinnä että katsotaan nyt, miten se lähtee käyntiin ja että julkisesti tulen kyllä imettämään ja että kuljen kultaista keskitietä kaukana fanatismista. Itse imetysprosessia en miettinyt käytännössä ollenkaan, tosin luontaisen pessimistiseen (realistiseen) tapaani varauduin siihen, ettei imetys varmaankaan tuosta vaan onnistu.
Kuten ei onnistunutkaan. Synnytyksen jälkeen kärsin verenhukasta, minua huippasi ja janotti, verisuonet painuivat syvälle ihon sisään. Maito ei tahtonut nousta millään. Vauva ei heti synnyttyään ollut kauhean kiinnostunut imemisestä, sen maha oli täynnä lapsivettä. Sitten kun imetys alkoi kiinnostaa, emme löytäneet oikeaa imuotetta, vauva ei saanut nännistä kiinni ja minäkin olin väsymyksestä ja hämmennyksestä niin sekaisin, etten varmaan tajunnut edes yrittää tarpeeksi. Vauvalle annettiin hörppyyttämällä pieniä määriä lisämaitoa, ettei imuote häiriintyisi. Kaksipäiväisenä vauva alkoi kuumeilla, muuttui ärtyisäksi ja kellersi. Hänet vietiin lastenosastolle tutkimuksiin, jossa ei selvinnyt muuta kuin lievää kuivumista ja alhainen verensokeri. Lastenosastolla ei hörppyytystä harrastettu vaan maito annettiin pullosta. Vauva oli juonut 80 milliä (hurja määrä vastasyntyneelle) kerralla ja nukkunut melkein kellon ympäri. Eli koko reissu johtui ilmeisesti liian vähäisestä ravinnonsaannista. Tuon säikäytyksen jälkeen vauvalle annettiinkin pulloa koko sairaalareissun ajan. Minua kannustettiin lypsämään ja imettämään, kummastakaan ei tullut oikein mitään kunnes päivää ennen lähtöä huomasin, kuinka nännistäni alkoi liristä maitoa. Saman päivän iltana maito nousi tosissaan, ensin vasempaan ja sitten oikeaan rintaan. Nousu sattui niin, että kuvittelin saaneeni jonkun tulehduksen "näppyjen puristelusta" (olin näpelöinyt jotain olematonta täplää rinnassani) ja ensimmäinen yö maitotissien kanssa meni kivuliaasti, tuntoaistilla varustettuja betonilohkareita rintanahan sisällä raahaten. Sitten kipu laantui ja maitoa alkoi tulla. Sain kätilöiltä imetysopastusta, jokaisella oli vähän omat konstinsa. Yksi oikein mukava antoi minulle rintakumin ja siitä se imetys sitten lähti sujumaan.
Koska täysimetys oli kohdallamme heti kättelyssä feidautunut, en pitkään aikaan kotona varsinaisesti edes pyrkinyt siihen. Tunsin suurta epäluuloa maitoni riittävyyttä kohtaan ja annoimme vähän väliä lisäpulloa. Vauvan paino nousi hitaahkosti, mutta nousi kuitenkin. Koliikki-itkua oli käytännössä joka ilta, kovaa ja raivokasta kipuitkua, johon oikein mikään ei tehonnut. Syyskuussa arvelin maitoni jo riittävän ja aloimme minimoida korvikkeen antamista. Seuraavassa neuvolassa olikin vastassa pieni shokki: vauvan paino oli noussut aivan liian vähän, ja siitäkös itkua riitti, ainakin minulle. Aloimme neuvolan ohjeistuksesta tehosyöttää vauvaa aina imetyksen jälkeen, mistä seurasi joskus näin jälkeenpäin melko koomiseltakin tuntuvia tilanteita. Yksi yö vauva oli herkutellut tissini äärellä oikein viimosen päälle pitkään ja hartaasti, mutta päättäväisesti tarjosin sille kuitenkin lisäpulloa. Kutkuttelin vauvan kitalakea pullonnokalla ja se imikin kymmenisen milliä, kunnes rylpsäytti kaikki äidinmaidot ja ne kymmenen milliä korviketta päälleni. Sitä puklua olikin sitten paitsi vauvan päällä, myös yöpaidallani, housuissani, tuolissa ja matossa. Ja sitten taas itkettiin, sekä äiti että vauva.
Seuraavassa punnituksessa vauvan paino olikin noussut paljon paremmin ja vaivihkaa huomasimme myös vähentäneemme korvikkeen antoa. Kun kerroin neuvolantytölle, että korviketta menee noin kaksi desiä päivässä, hän oli aivan riemuissaan ja sanoi, että tuohan on käytännössä täysimetystä. Se lämmitti kovasti ja kannusti osaltaan vähentämään korviketta entisestään. Päätimme myös siirtyä soijapohjaiseen korvikkeeseen, onhan lehmänmaito aika kovaa kamaa vastasyntyneen suolistolle (tosin meillä suoliston neitseellisyys "pilattiin" jo heti laitoksella, asia joka etenkin yhdistettynä antibioottikuuriin saattaa aiheuttaa infektiokierteen vanhempana, ärgh). Tällä hetkellä soijakorviketta menee hyvin vähän, viimeisen vuorokauden aikana säälittävät 30 milliä. Miksi emme siis alkaisi täysimetykselle? Varmaankin siksi, että vauvan iltatipat (maitohapot ja deevitamiini) on helpointa antaa pullosta. Toinen syy on, että ainakin viikolla minulle on valtavan tärkeää ja siunauksellista saada nukkua edes vähän. L antaa vauvalle pienen pullon korviketta ennen töihinlähtöä, kahdeksan aikaan. Sen voimin vauva nukkuu hyvinkin yhteentoista, jolloin imetän sen täyteen maitoa tihkuvista rinnoista. Viime päivinä rintani ovat vain olleet niin täynnä, että ne alkavat strittailla itsekseen lakanoille ja lattiamme ovat täynnä valkoisia pyöreitä läiskiä. Eli sikäli olisi ihan loogista korvata myös tuo aamupullo täysimetyksellä. Mutta koska univelkani on niin massiivinen ja koska univelka vaikuttaa psyykeeni niin vahvasti, tuntuu oikeastaan tärkeämmältä saada nukkua. Viime keskiviikkona, rikkonaisen yön ja aikaisen heräämisen jälkeen olin silkkaa väsymystäni niin rikki, että itkin käytännössä ilman syytä (tai siis syytä ja syytä, syy on yleensä aina se, että vauva on niin rakas ja kuolisin jos sille tapahtuisi jotain) puolisen tuntia. Mutta iltaunien jälkeen mieliala olikin jo korkeammalla. Ja niinhän sitä sanotaan, että onnellinen äiti on hyvä äiti. Ja tarpeeksi palastelluilla unilla en pysty olemaan kauhean onnellinen.
Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon. Sain tosi hyviä ohjeita ystävältä ja olen yrittänyt soveltaa niitä. Rinnan tukeminen on hyvä vinkki ihan kelle tahansa isorintaiselle imettäjälle, imetti sitten kumin kanssa tai ilman. Samalta kyljeltä on paljon näppärämpää tyhjentää molemmat rinnat vauvan suuhun, kun toisen rinnan alla on rullattu harso tai pieni pyyhe. Nyt, kun Munalla on rintaraivariaika, emme hetkeen rintakumittomuutta harjoittelekaan. Tällä hetkellä nimittäin raivoräyhään riittää, että tissiä tarjotaan väärältä kyljeltä, saati sitten jossain neuvolan odotushuoneessa tai aivan vieraassa kodissa. Rintakumin käyttö on lähinnä elämäähankaloittavaa, pitää aina muistaa ottaa mukaan puhdas rintakumi (kaiken muun kaman ohella) ja yrittää liimata se paikalleen tissiin ja kolmannella kädellä ohjata vauvan suuta nänniin kiinni. Imuotteen pilaantuminen ei tässä vaiheessa enää huoleta, se meni "pilalle" jo heti laitoksella pulloillessa. Rintakumi myös säästää nänniä mukavasti: mitään kipuja tai haavoja en ole imetyksen vuoksi joutunut kärsimään.
Yksi syy täysimettämättömyydelle on se, että joskus tekee ihan hyvää päästä hetkeksi pois kotoa. Olen käynyt muutamaan otteeseen vähän rimpsallakin, juomassa punaista ystävien kanssa. Tai sitten uimahallissa siten, että olen jättänyt varapullon korviketta vanhemmille. Tietysti voisin myös lypsää, onhan minulla myös rintapumppu. Pumppaaminen on kuitenkin sekä kivuliasta että melko tehotonta, vauva saa aina rinnasta paljon paremmin maitoa irti.
Luin eräästä hyvästä äitiblogista jo mennyttä imetyskeskustelua. Siinä lähes-täysimettävää äitiä hiukan syyllistettiin "ylikansallisen äidinmaitokorvikefirman tukemisesta" ja yritettiin vängätä totaali-imettäjäksi. Mielestäni se vänkääminen oli aiheetonta ja suivaannuinkin hiukan lukiessani kommentit läpi. On aivan naurettavaa syyllistää äitiä korvikkeen ylikansallisuudesta, kun vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan OLE (ja uht-käsitellyn vastikkeen hiilijalanjälki on taatusti pienempi kuin maitolitran) ja muutenkin, ikäänkuin se, että teet parhaasi ja olet tyytyväinen ei riittäisikään, vaan sinun pitäisi venyä vielä parempiin suorituksiin "lapsesi parhaaksi", ikäänkuin juuri ehjä yöuni ei tekisi äidille ja sitä mukaa lapselle todella hyvää. Eli kyllä tämä aihe tunteita nostaa itsessänikin, vaikka jossain vaiheessa kuvittelinkin olevani hyvin immuuni kaiken sorttiselle fanatismille ja faskismille.
Maitoa täynnä olevat rinnat tuntuvat hassuilta ja maidon herumista edeltävä lämmin pistely mukavalta. Vasen rintani kipeytyy joskus ollessaan täynnä maitoa ja siksi pyrinkin imettämään siitä aina ensimmäiseksi (joskus mietin, tuleeko siitä nykyään paljonkin enemmän maitoa kuin oikeasta, kun sitä käytetään jotenkin paljon ahkerammin). Imettäessä on hauskaa lukea, katsoa videoita tai puhua puhelimessa. Mitään erityistä pyhän kokemusta en imettäessäni tunne ja oikeastaan hyvä niin: haluan olla rento ja mutkaton imettäjä, lörpötellä ja hörppiä kahvia samanaikaisesti. Väsyneenä imetykseen tulee keskityttyä tarkemmin, silloin tilanteen intiimiys ja pesämäisyys korostuu.
En vielä tiedä noista kiinteistä tai mistään muustakaan, että siirrytäänkö meillä niihin neli- vai kuusikuisena vai vasta myöhemmin? Eivätköhän ne neuvolassa anna vinkkiä. Ajatuksena mahdollisimman pitkä imetys tuntuu tietysti ihanalta ja tarkoituksenmukaiselta. Tuskinpa Munasta tullaan ottamaan jouluna kuvaa suklaakeksi suussa, kuten minusta, myös elokuussa syntyneestä, elämäni ensimmäisenä jouluna.
Kuten moni esikoisen äiti, haluan minäkin vihdoin kirjoittaa imetyksestä. Vauva-lehden äitien väsymistä käsittelevässä artikkelissa pantiin osuvasti merkille, että moni äiti "päättää" raskausaikana, ettei ainakaan stressaa imetyksestä ja ehkä vähän ihmetteleekin sitä intensiteettiä, jolla jo synnyttäneet aiheeseen paneutuvat. Minä olin ja olen juuri tällainen tapaus. En hirveästi miettinyt omaa imetystäni raskausaikana, ajattelin lähinnä että katsotaan nyt, miten se lähtee käyntiin ja että julkisesti tulen kyllä imettämään ja että kuljen kultaista keskitietä kaukana fanatismista. Itse imetysprosessia en miettinyt käytännössä ollenkaan, tosin luontaisen pessimistiseen (realistiseen) tapaani varauduin siihen, ettei imetys varmaankaan tuosta vaan onnistu.
Kuten ei onnistunutkaan. Synnytyksen jälkeen kärsin verenhukasta, minua huippasi ja janotti, verisuonet painuivat syvälle ihon sisään. Maito ei tahtonut nousta millään. Vauva ei heti synnyttyään ollut kauhean kiinnostunut imemisestä, sen maha oli täynnä lapsivettä. Sitten kun imetys alkoi kiinnostaa, emme löytäneet oikeaa imuotetta, vauva ei saanut nännistä kiinni ja minäkin olin väsymyksestä ja hämmennyksestä niin sekaisin, etten varmaan tajunnut edes yrittää tarpeeksi. Vauvalle annettiin hörppyyttämällä pieniä määriä lisämaitoa, ettei imuote häiriintyisi. Kaksipäiväisenä vauva alkoi kuumeilla, muuttui ärtyisäksi ja kellersi. Hänet vietiin lastenosastolle tutkimuksiin, jossa ei selvinnyt muuta kuin lievää kuivumista ja alhainen verensokeri. Lastenosastolla ei hörppyytystä harrastettu vaan maito annettiin pullosta. Vauva oli juonut 80 milliä (hurja määrä vastasyntyneelle) kerralla ja nukkunut melkein kellon ympäri. Eli koko reissu johtui ilmeisesti liian vähäisestä ravinnonsaannista. Tuon säikäytyksen jälkeen vauvalle annettiinkin pulloa koko sairaalareissun ajan. Minua kannustettiin lypsämään ja imettämään, kummastakaan ei tullut oikein mitään kunnes päivää ennen lähtöä huomasin, kuinka nännistäni alkoi liristä maitoa. Saman päivän iltana maito nousi tosissaan, ensin vasempaan ja sitten oikeaan rintaan. Nousu sattui niin, että kuvittelin saaneeni jonkun tulehduksen "näppyjen puristelusta" (olin näpelöinyt jotain olematonta täplää rinnassani) ja ensimmäinen yö maitotissien kanssa meni kivuliaasti, tuntoaistilla varustettuja betonilohkareita rintanahan sisällä raahaten. Sitten kipu laantui ja maitoa alkoi tulla. Sain kätilöiltä imetysopastusta, jokaisella oli vähän omat konstinsa. Yksi oikein mukava antoi minulle rintakumin ja siitä se imetys sitten lähti sujumaan.
Koska täysimetys oli kohdallamme heti kättelyssä feidautunut, en pitkään aikaan kotona varsinaisesti edes pyrkinyt siihen. Tunsin suurta epäluuloa maitoni riittävyyttä kohtaan ja annoimme vähän väliä lisäpulloa. Vauvan paino nousi hitaahkosti, mutta nousi kuitenkin. Koliikki-itkua oli käytännössä joka ilta, kovaa ja raivokasta kipuitkua, johon oikein mikään ei tehonnut. Syyskuussa arvelin maitoni jo riittävän ja aloimme minimoida korvikkeen antamista. Seuraavassa neuvolassa olikin vastassa pieni shokki: vauvan paino oli noussut aivan liian vähän, ja siitäkös itkua riitti, ainakin minulle. Aloimme neuvolan ohjeistuksesta tehosyöttää vauvaa aina imetyksen jälkeen, mistä seurasi joskus näin jälkeenpäin melko koomiseltakin tuntuvia tilanteita. Yksi yö vauva oli herkutellut tissini äärellä oikein viimosen päälle pitkään ja hartaasti, mutta päättäväisesti tarjosin sille kuitenkin lisäpulloa. Kutkuttelin vauvan kitalakea pullonnokalla ja se imikin kymmenisen milliä, kunnes rylpsäytti kaikki äidinmaidot ja ne kymmenen milliä korviketta päälleni. Sitä puklua olikin sitten paitsi vauvan päällä, myös yöpaidallani, housuissani, tuolissa ja matossa. Ja sitten taas itkettiin, sekä äiti että vauva.
Seuraavassa punnituksessa vauvan paino olikin noussut paljon paremmin ja vaivihkaa huomasimme myös vähentäneemme korvikkeen antoa. Kun kerroin neuvolantytölle, että korviketta menee noin kaksi desiä päivässä, hän oli aivan riemuissaan ja sanoi, että tuohan on käytännössä täysimetystä. Se lämmitti kovasti ja kannusti osaltaan vähentämään korviketta entisestään. Päätimme myös siirtyä soijapohjaiseen korvikkeeseen, onhan lehmänmaito aika kovaa kamaa vastasyntyneen suolistolle (tosin meillä suoliston neitseellisyys "pilattiin" jo heti laitoksella, asia joka etenkin yhdistettynä antibioottikuuriin saattaa aiheuttaa infektiokierteen vanhempana, ärgh). Tällä hetkellä soijakorviketta menee hyvin vähän, viimeisen vuorokauden aikana säälittävät 30 milliä. Miksi emme siis alkaisi täysimetykselle? Varmaankin siksi, että vauvan iltatipat (maitohapot ja deevitamiini) on helpointa antaa pullosta. Toinen syy on, että ainakin viikolla minulle on valtavan tärkeää ja siunauksellista saada nukkua edes vähän. L antaa vauvalle pienen pullon korviketta ennen töihinlähtöä, kahdeksan aikaan. Sen voimin vauva nukkuu hyvinkin yhteentoista, jolloin imetän sen täyteen maitoa tihkuvista rinnoista. Viime päivinä rintani ovat vain olleet niin täynnä, että ne alkavat strittailla itsekseen lakanoille ja lattiamme ovat täynnä valkoisia pyöreitä läiskiä. Eli sikäli olisi ihan loogista korvata myös tuo aamupullo täysimetyksellä. Mutta koska univelkani on niin massiivinen ja koska univelka vaikuttaa psyykeeni niin vahvasti, tuntuu oikeastaan tärkeämmältä saada nukkua. Viime keskiviikkona, rikkonaisen yön ja aikaisen heräämisen jälkeen olin silkkaa väsymystäni niin rikki, että itkin käytännössä ilman syytä (tai siis syytä ja syytä, syy on yleensä aina se, että vauva on niin rakas ja kuolisin jos sille tapahtuisi jotain) puolisen tuntia. Mutta iltaunien jälkeen mieliala olikin jo korkeammalla. Ja niinhän sitä sanotaan, että onnellinen äiti on hyvä äiti. Ja tarpeeksi palastelluilla unilla en pysty olemaan kauhean onnellinen.
Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon. Sain tosi hyviä ohjeita ystävältä ja olen yrittänyt soveltaa niitä. Rinnan tukeminen on hyvä vinkki ihan kelle tahansa isorintaiselle imettäjälle, imetti sitten kumin kanssa tai ilman. Samalta kyljeltä on paljon näppärämpää tyhjentää molemmat rinnat vauvan suuhun, kun toisen rinnan alla on rullattu harso tai pieni pyyhe. Nyt, kun Munalla on rintaraivariaika, emme hetkeen rintakumittomuutta harjoittelekaan. Tällä hetkellä nimittäin raivoräyhään riittää, että tissiä tarjotaan väärältä kyljeltä, saati sitten jossain neuvolan odotushuoneessa tai aivan vieraassa kodissa. Rintakumin käyttö on lähinnä elämäähankaloittavaa, pitää aina muistaa ottaa mukaan puhdas rintakumi (kaiken muun kaman ohella) ja yrittää liimata se paikalleen tissiin ja kolmannella kädellä ohjata vauvan suuta nänniin kiinni. Imuotteen pilaantuminen ei tässä vaiheessa enää huoleta, se meni "pilalle" jo heti laitoksella pulloillessa. Rintakumi myös säästää nänniä mukavasti: mitään kipuja tai haavoja en ole imetyksen vuoksi joutunut kärsimään.
Yksi syy täysimettämättömyydelle on se, että joskus tekee ihan hyvää päästä hetkeksi pois kotoa. Olen käynyt muutamaan otteeseen vähän rimpsallakin, juomassa punaista ystävien kanssa. Tai sitten uimahallissa siten, että olen jättänyt varapullon korviketta vanhemmille. Tietysti voisin myös lypsää, onhan minulla myös rintapumppu. Pumppaaminen on kuitenkin sekä kivuliasta että melko tehotonta, vauva saa aina rinnasta paljon paremmin maitoa irti.
Luin eräästä hyvästä äitiblogista jo mennyttä imetyskeskustelua. Siinä lähes-täysimettävää äitiä hiukan syyllistettiin "ylikansallisen äidinmaitokorvikefirman tukemisesta" ja yritettiin vängätä totaali-imettäjäksi. Mielestäni se vänkääminen oli aiheetonta ja suivaannuinkin hiukan lukiessani kommentit läpi. On aivan naurettavaa syyllistää äitiä korvikkeen ylikansallisuudesta, kun vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan OLE (ja uht-käsitellyn vastikkeen hiilijalanjälki on taatusti pienempi kuin maitolitran) ja muutenkin, ikäänkuin se, että teet parhaasi ja olet tyytyväinen ei riittäisikään, vaan sinun pitäisi venyä vielä parempiin suorituksiin "lapsesi parhaaksi", ikäänkuin juuri ehjä yöuni ei tekisi äidille ja sitä mukaa lapselle todella hyvää. Eli kyllä tämä aihe tunteita nostaa itsessänikin, vaikka jossain vaiheessa kuvittelinkin olevani hyvin immuuni kaiken sorttiselle fanatismille ja faskismille.
Maitoa täynnä olevat rinnat tuntuvat hassuilta ja maidon herumista edeltävä lämmin pistely mukavalta. Vasen rintani kipeytyy joskus ollessaan täynnä maitoa ja siksi pyrinkin imettämään siitä aina ensimmäiseksi (joskus mietin, tuleeko siitä nykyään paljonkin enemmän maitoa kuin oikeasta, kun sitä käytetään jotenkin paljon ahkerammin). Imettäessä on hauskaa lukea, katsoa videoita tai puhua puhelimessa. Mitään erityistä pyhän kokemusta en imettäessäni tunne ja oikeastaan hyvä niin: haluan olla rento ja mutkaton imettäjä, lörpötellä ja hörppiä kahvia samanaikaisesti. Väsyneenä imetykseen tulee keskityttyä tarkemmin, silloin tilanteen intiimiys ja pesämäisyys korostuu.
En vielä tiedä noista kiinteistä tai mistään muustakaan, että siirrytäänkö meillä niihin neli- vai kuusikuisena vai vasta myöhemmin? Eivätköhän ne neuvolassa anna vinkkiä. Ajatuksena mahdollisimman pitkä imetys tuntuu tietysti ihanalta ja tarkoituksenmukaiselta. Tuskinpa Munasta tullaan ottamaan jouluna kuvaa suklaakeksi suussa, kuten minusta, myös elokuussa syntyneestä, elämäni ensimmäisenä jouluna.
perjantaina, lokakuuta 23, 2009
Elokuva, jota en nähnyt loppuun ja josta siitä huolimatta pidin
Olimme tänään ystävän kanssa vauvakinossa (on ihan mahtavaa kun on tuore äiti-ystävä, tänään tuli tekstiviesti jossa kerrottiin niitä tulleen taas yhden lisää, siis näitä tuoreita äiti-ystäviä). Olin netistä ollut näkevinäni, että vauvakinossa menee joku ihan höpöliinijuttu ja ilahduinkin kuullessani, että yhtenä leffavaihtoehtona näytettäisi Sam Mendesin Kohti uutta, elokuva jonka olin muutenkin ajatellut mennä katsomaan. Elokuvateatteri oli puolihämärä, äitien ja vauvojen sekä muutaman isän täyttämä. Muna otti rennosti, letkotti polvillani koko elokuvan ajan ja sai aina välillä rintaa. Vauvojen itku ja kitinä ei häirinnyt laisinkaan, on mielenkiintoista havaita, kuinka hyvin vieraidenkin lasten mekkalointia kestää. Vastasyntyneen itku on liikuttavaa ja hellyyttävää ja vanhemmilta lapsilta tulee ihan ilmaista ekstraviihdykettä. Kesken elokuvan muuan taapero kiipesi lavalle valkokankaan eteen ja huusi KIKKELI, KIKKELI, KIKKELI!
Itse elokuva oli hauska ja ajankohtainen tarina esikoistaan odottavasta 30 plus-pariskunnasta etsimässä uutta, lapsiperheelle sopivaa kotia ja elämäntapaa. Henkilöhahmot, Burt ja Verona olivat sympaattisen samastuttavia, Burt ajoittain rasittavan hönö selittäjä, Verona vauvaansa dopplerilla tarkkaileva (niin tuttua sekin hysteria "liian alhaisesta sykkeestä") ja raskauskiloja manaileva, hipahteinen ja samalla miellyttävän maanläheinen ihminen. Pääparin hahmottelun osumatarkkuutta kuvaa varmaan parhaiten tajuaminen siitä, että nuo voisivat ihan oikeasti olla joku ystäväpariskunta, symppiksiä ja hiukan rasittavia hööhäilijöitä. Komedian elokuvasta tekivät sen sivuhahmot, tietoisen ylivedetyt tyypittelyt. Veronan entinen työkaveri oli täydellinen törkyturpa, huuteli vinttikoirakilpailun katsomossa rintojensa olevan imetyksen jälkeen "täsmälleen kuin vanhan miehen kassit, karvoineen kaikkineen" ja ihmetteli samalla, miksi heitä ei oltu otettu piireihin golfclubilla. Löytyi myös onnellinen multiväri-adoptioperhe, jonka taustalta paljastuikin tragedia.
Ehdottomasti osuvin ja myös omakohtaisin kohtaaminen tapahtui luomuäiti Ellenin (kirjoitettiin LN) perheen kanssa. Ellen imetti samanaikaisesti taaperoa ja viisivuotiasta ja nukkui koko perheen kera jättisängyssä. Ellen vastusti vauvanvaunuja todella palavasti, koska "ei halunnut työntää lasta itsestään poispäin" ja harrasti seksiä siinä perhepedissä miehensä kanssa lasten nähden. Ja tyypilliseen fanaatikkotapaan Ellen tekeytyi täysin ymmärtämättömäksi kysyttäessä, mitä outoa tai ehkä jopa haitallista voisi olla siinä, että omat lapset näkevät vanhempiensa seksiaktin. Hänet oli osattu kuvata juuri sellaiseksi raivostuttavaksi "kaikki on pakko tehdä aivan periaatteesta eri lailla kuin muut ja kieltäytyä kategorisesti hyväksymästä niitä konventionaalisempia ratkaisuja" -tyypiksi, joita muistan aktivistiaikoina kohdanneeni niin monta kertaa, että tunnistan edelleen sen ilmiasut fiktiivisenäkin. Kyseenalaistaminen ja omilla aivoilla ajatteleminen on äitiydessäkin enemmän kuin jees, mutta kun omat valinnat korottaa muiden yläpuolelle ja muodostaa jonkinlaisen myyttisen rajaviivan oman, sinällään itsessäänkin konventionaalisen heteroydinperhe-elämäntavan ja muiden vastaavan välille, ollaan kyllä ärsyttävyyden alkulähteillä. Hippivanhempien ylimielisyys saavutti kliimaksinsa ruokapöydässä Ellenin puhuttua holhoavaan sävyyn Veronan etnisestä alkuperästä "voi miten surullista kuulla äitisi kuolleen ennen kuin hän ehti jakaa äitiyden saloja kanssasi, koska teikäläisillähän on vahva suullinen perinne". Siinä vaiheessa Burt heitti lautasliinan pöydälle ja huusi "jeesus kristus mitä paskapäitä te olettekaan" ja lähti Veronan kanssa painelemaan annettuaan perheen pojalle kyydit niillä vihatuilla lastenvaunuilla (eikä Ellen tietenkään voinut kieltää poikaansa nauttimasta joyridesta, koska hänen kasvatusfilosofiassaan kielloilla ei ollut sijaa vaan ne oli puettu kiertoilmaisuun ”kuuntele sydämesi ääntä”).
Valitettavasti meidän piti Munan kanssa lähteä hiukan ennen elokuvan loppua (tosin tiedän, miten leffa päättyi, tai siis, se miten se päättyi, ei oikeastaan ollut kovin olennaista). Minulla oli nimittäin neuvolapsykologi. Kävin siellä kuulemassa, että pelkoni lapsen terveydestä ja hyvinvoinnista on normaalia ja jopa toivottavaa, etten vaikuta niinkään ahdistushäiriöiseltä vaan lähinnä tunneherkältä. Ja että tunneherkkyys hyvä piirre, olisi vain tärkeää, etteivät piinaavat ajatukset menettämisestä saisi niin paljoa valtaa. En nuku likimainkaan tarpeeksi, tai siis, nukun selkeästi vähemmän kuin vauva antaisi, en oikein osaa rentoutua koskaan. Sain luullakseni joitain hyviä välineitä näiden ajatusten käsittelyyn, onneksi kynnykseni hakea apua ahdistukseen on hirveän alhainen, raskausaikan kävin parillakin eri zykolla ja lueskelen edelleen jatkuvasti kaikensorttista terapiakirjallisuutta. Oma ahdistusherkkyyteni toimiii siten, että tiedonhankinta lievittää tuskaa ja pelkoja. Testasin tämän joskus lukemalla Lentopelko-oppaan ennen lentoa ja selvisin lähes peloitta lennosta. Raskaus meni hyvin luultavasti osin siksi, että huolehdin terveydestäni tarkoin, otin selvää riskeistä ja kävin kontrolleissa (esimerkiksi siinä ylikalliissa neljädee-ultrassa, kukkaro keveni mutta niin keveni sydänkin). Paljon mutkikkaampaa olisi, jos ahdistus oireilisi tietoisena sivuuttamisena ja unohtamisena. Olen hirveän iloinen siitä, että elän ystäväpiirissä, jossa terapiassa käyminen ja diagnooseista keskusteleminen on luonnollista ja ainakin aika pitkälti vailla häpeilyä. Tämä on varmaan sukupolvijuttu: työelämästä on tuttua karkeasti ottaen yli nelikymppisten ihmisten asenne, että psykologilla käynti (niinkin harmittomassa yhteydessä kuin johtajuuteen liittyvissä testeissä ja kartoituksissa) aiheuttaa höröttelyä ja höhöttelyä ja läppää hulluudesta ja pakkopaidoista. Luojan kiitos, ettei sitä häpeä omaa avuntarvettaan, olisi ihan paskaa kärvistellä ahdistuneena ilman mitään aikomusta hakea apua, vähän kuten kärsisi ilkeästä virtsatulehduksesta eikä vain voisi hakea antibiootteja eikä edes karpalomehua.
Olen saanut taas säännöllisehkön liikunnan hännänpäästä kiinni. Tavoitteeni on käydä kaksi kertaa viikossa uimahallissa ja vaunutella ahkerasti. Tänään vesijuoksin ilman vyötä: rääkin läpikäyneet vatsalihakset kipeytyivät ihanan nautinnollisesti ja saunassa sulivat imetyksen jäykistämät olkavarret.
Itse elokuva oli hauska ja ajankohtainen tarina esikoistaan odottavasta 30 plus-pariskunnasta etsimässä uutta, lapsiperheelle sopivaa kotia ja elämäntapaa. Henkilöhahmot, Burt ja Verona olivat sympaattisen samastuttavia, Burt ajoittain rasittavan hönö selittäjä, Verona vauvaansa dopplerilla tarkkaileva (niin tuttua sekin hysteria "liian alhaisesta sykkeestä") ja raskauskiloja manaileva, hipahteinen ja samalla miellyttävän maanläheinen ihminen. Pääparin hahmottelun osumatarkkuutta kuvaa varmaan parhaiten tajuaminen siitä, että nuo voisivat ihan oikeasti olla joku ystäväpariskunta, symppiksiä ja hiukan rasittavia hööhäilijöitä. Komedian elokuvasta tekivät sen sivuhahmot, tietoisen ylivedetyt tyypittelyt. Veronan entinen työkaveri oli täydellinen törkyturpa, huuteli vinttikoirakilpailun katsomossa rintojensa olevan imetyksen jälkeen "täsmälleen kuin vanhan miehen kassit, karvoineen kaikkineen" ja ihmetteli samalla, miksi heitä ei oltu otettu piireihin golfclubilla. Löytyi myös onnellinen multiväri-adoptioperhe, jonka taustalta paljastuikin tragedia.
Ehdottomasti osuvin ja myös omakohtaisin kohtaaminen tapahtui luomuäiti Ellenin (kirjoitettiin LN) perheen kanssa. Ellen imetti samanaikaisesti taaperoa ja viisivuotiasta ja nukkui koko perheen kera jättisängyssä. Ellen vastusti vauvanvaunuja todella palavasti, koska "ei halunnut työntää lasta itsestään poispäin" ja harrasti seksiä siinä perhepedissä miehensä kanssa lasten nähden. Ja tyypilliseen fanaatikkotapaan Ellen tekeytyi täysin ymmärtämättömäksi kysyttäessä, mitä outoa tai ehkä jopa haitallista voisi olla siinä, että omat lapset näkevät vanhempiensa seksiaktin. Hänet oli osattu kuvata juuri sellaiseksi raivostuttavaksi "kaikki on pakko tehdä aivan periaatteesta eri lailla kuin muut ja kieltäytyä kategorisesti hyväksymästä niitä konventionaalisempia ratkaisuja" -tyypiksi, joita muistan aktivistiaikoina kohdanneeni niin monta kertaa, että tunnistan edelleen sen ilmiasut fiktiivisenäkin. Kyseenalaistaminen ja omilla aivoilla ajatteleminen on äitiydessäkin enemmän kuin jees, mutta kun omat valinnat korottaa muiden yläpuolelle ja muodostaa jonkinlaisen myyttisen rajaviivan oman, sinällään itsessäänkin konventionaalisen heteroydinperhe-elämäntavan ja muiden vastaavan välille, ollaan kyllä ärsyttävyyden alkulähteillä. Hippivanhempien ylimielisyys saavutti kliimaksinsa ruokapöydässä Ellenin puhuttua holhoavaan sävyyn Veronan etnisestä alkuperästä "voi miten surullista kuulla äitisi kuolleen ennen kuin hän ehti jakaa äitiyden saloja kanssasi, koska teikäläisillähän on vahva suullinen perinne". Siinä vaiheessa Burt heitti lautasliinan pöydälle ja huusi "jeesus kristus mitä paskapäitä te olettekaan" ja lähti Veronan kanssa painelemaan annettuaan perheen pojalle kyydit niillä vihatuilla lastenvaunuilla (eikä Ellen tietenkään voinut kieltää poikaansa nauttimasta joyridesta, koska hänen kasvatusfilosofiassaan kielloilla ei ollut sijaa vaan ne oli puettu kiertoilmaisuun ”kuuntele sydämesi ääntä”).
Valitettavasti meidän piti Munan kanssa lähteä hiukan ennen elokuvan loppua (tosin tiedän, miten leffa päättyi, tai siis, se miten se päättyi, ei oikeastaan ollut kovin olennaista). Minulla oli nimittäin neuvolapsykologi. Kävin siellä kuulemassa, että pelkoni lapsen terveydestä ja hyvinvoinnista on normaalia ja jopa toivottavaa, etten vaikuta niinkään ahdistushäiriöiseltä vaan lähinnä tunneherkältä. Ja että tunneherkkyys hyvä piirre, olisi vain tärkeää, etteivät piinaavat ajatukset menettämisestä saisi niin paljoa valtaa. En nuku likimainkaan tarpeeksi, tai siis, nukun selkeästi vähemmän kuin vauva antaisi, en oikein osaa rentoutua koskaan. Sain luullakseni joitain hyviä välineitä näiden ajatusten käsittelyyn, onneksi kynnykseni hakea apua ahdistukseen on hirveän alhainen, raskausaikan kävin parillakin eri zykolla ja lueskelen edelleen jatkuvasti kaikensorttista terapiakirjallisuutta. Oma ahdistusherkkyyteni toimiii siten, että tiedonhankinta lievittää tuskaa ja pelkoja. Testasin tämän joskus lukemalla Lentopelko-oppaan ennen lentoa ja selvisin lähes peloitta lennosta. Raskaus meni hyvin luultavasti osin siksi, että huolehdin terveydestäni tarkoin, otin selvää riskeistä ja kävin kontrolleissa (esimerkiksi siinä ylikalliissa neljädee-ultrassa, kukkaro keveni mutta niin keveni sydänkin). Paljon mutkikkaampaa olisi, jos ahdistus oireilisi tietoisena sivuuttamisena ja unohtamisena. Olen hirveän iloinen siitä, että elän ystäväpiirissä, jossa terapiassa käyminen ja diagnooseista keskusteleminen on luonnollista ja ainakin aika pitkälti vailla häpeilyä. Tämä on varmaan sukupolvijuttu: työelämästä on tuttua karkeasti ottaen yli nelikymppisten ihmisten asenne, että psykologilla käynti (niinkin harmittomassa yhteydessä kuin johtajuuteen liittyvissä testeissä ja kartoituksissa) aiheuttaa höröttelyä ja höhöttelyä ja läppää hulluudesta ja pakkopaidoista. Luojan kiitos, ettei sitä häpeä omaa avuntarvettaan, olisi ihan paskaa kärvistellä ahdistuneena ilman mitään aikomusta hakea apua, vähän kuten kärsisi ilkeästä virtsatulehduksesta eikä vain voisi hakea antibiootteja eikä edes karpalomehua.
Olen saanut taas säännöllisehkön liikunnan hännänpäästä kiinni. Tavoitteeni on käydä kaksi kertaa viikossa uimahallissa ja vaunutella ahkerasti. Tänään vesijuoksin ilman vyötä: rääkin läpikäyneet vatsalihakset kipeytyivät ihanan nautinnollisesti ja saunassa sulivat imetyksen jäykistämät olkavarret.
lauantaina, lokakuuta 17, 2009
Oivalluksia ja keskeneräisyyttä
Takana on kerrassaan nautinnollinen ja intensiivinen (myös siksi, etten raski olla kauaa poissa kotoa) ilta baarissa hyvän ystävän kanssa. Imetyksen ja alkoholin yhdistelmästä huolestuneet lähimmäiset voivat ohjata mahdolliset huomionsa esimerkiksi lääninhallitukselle, tiedän kyllä ihan tarkkaan nämä jutut. Pari lasia punaista tekee minulle ah-niin-hyvää, tässä kohtaa on kätevää, kun vauva saa hetkittäin myös korviketta. Ei sillä, että tästä määrästä alkoholia maito menisi pilalle, ennemminkin niin, että vauvan luota voi olla hetkisen poissakin, kun se saa pulloa. Ja sitä poissaoloa tulee joskus tarvittua, on yllättävän vapaudenhuumaista kävellä alas Porthaninkatua kädet rentoina sivuilla heiluen. Enhän ole äitiyden myötä muuttunut aivan toiseksi, minusta baarissa on mukavaa. Kävin raskaanakin silloin tällöin baarissa, niistä saa yleensä vissyä ja kahvia eikä tupakansavuakaan enää ole (hitto, miten sitä asettaakin sanansa varovaisesti jotain mielikuvien tuomionsaaraa ajatellen: meinasin ensin kirjoittaa ”eikä tupakansavukaan haittaa” mutta pyyhin sen pois, koska lauseen voisi ymmärtää myös siinä muodossa, että tupakansavu ei haittaa minua, vaikka tarkoitus oli sanoa, että tupakansavu ei haittaa koska tupakkalain myötä sisällä ei saa röökata).
Se mielikuvien tuomionsaara tosiaan tuntuu seisovan niskan takana tiukkahuulisena ja meikittömänä, kirjavassa kierrätetyssä imetysmekossaan. Puhuimme ystävän kanssa näistä kummallisista odotuksista ja tajusin siinä keskustellessamme, että minäkin olen omalta osaltani luonut jotain super-ekoäidin viholliskuvaa mielessäni ja tuntenut alemmuutta sitä kohtaan. En täysimetä, en nukuta vauvaa perhepedissä enkä edelleenkään ole päässyt sisään kantoliinajuttuihin. Ystävä sanoi oivaltavasti, että eiväthän kantoliinat ole mikään ideologinen juttu vaan tarkoitettu helpottamaan vauvaperheen elämää. Jos kantopussista tulee stressiä ja vauva huutaa pää helakkana ja on vielä liian pieni kannattelemaan päätään rintarepussa, miksi ahdistua? Asiahan on yksinkertainen: jos helpotus muuttuu vaikeutukseksi, sitä voi lykätä tai viime kädessä sen voi hylätä. Huutonetti on täynnä erilaisia käyttämättömiä kantovälineitä, jotka myydään, koska vauva ei ole alkanut viihtyä niissä. Itse olen pistänyt rahahanat toistaiseksi kiinni: saimme kokeilulainaan taajaan kehutun Manduca-repun, mutta minulla ei tällä hetkellä ole kiinnostusta maksaa melkein sataa euroa välineestä, jonka käyttö voisi jäädä minimiin. M-kokoisen rengasliinan olen antanut minua pienemmälle äidille, ylihinnoiteltu kantopussi majailee kaapissa, pitkää kantoliinaa en ole edes jaksanut kokeilla, reppuun vauva on liian pieni. Meillä mennään nyt näin, toistaiseksi. Samoja, syyllisyyden ja uhman sekaisia tunteita aiheuttavat myös imetys- ja nukutusasiat. Itse en kerta kaikkiaan uskalla nukkua vauvan kanssa samassa sängyssä, olen niin väsynyt öisin, etten voi luottaa siihen, etten kierähtäisi vauvan päälle unissani. Sata perhepetiaktivistia voisi yrittää ylipuhua minua ja silti tuloksena olisi enimmillään vain se, että nukkusin viisi tuntia hätkähtelevää koiranunta ja olisin vielä väsyneempi kuin nyt. Perhepetiajatus on viehättävä (tavallaan, mietin kyllä sitäkin, miten seksielämän käy jos sängyssä on aina joku kolmas) ja symppaan sitä täysillä. Se ei vaan ole meidän juttumme. Kestovaippoja käytämme pääosin, mutta olen hiukan pettynyt niihin, ”kestovaippailu on hauskaa”-hehkutus tuntuu absurdilta (kuten eräs isä totesi: kestovaippailu on ekologista ja säästää rahaa, mutta ei se nyt varsinaisesti HAUSKAA ole, kyse on kuitenkin, no, vaipoista täynnä pissaa ja kakkaa). Kertisvaipat pysyvät kuivan tuntuisina tuntikausia, kestovaippa on lotimärkä aika äkkiä ja kastelee joskus myös vaatteet. Sitäpaitsi joitakuita kestovaippoja on ärsyttävän vaikeaa pukea päälle, en tajua, miksei niissä ”imuissa” (vai mitä ovatkaan) voi olla tarrakiinnitystä. Kunnon äippä ompelisi ne tarrat kädenkäänteessä mutta tällainen beta-äiti on aikamoinen suhrari ompelukoneen kanssa.
Imetys on noin yleisesti ottaen alkanut tuntua yhä helpommalta ja mukavammalta. Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon, mutta imetysaktivisti-ystävältä tuli aivan kullanarvoisia vinkkejä siihen. Maitoa tuntuu tulevan koko ajan enemmän ja enemmän, vauva lopettaa imemisen tyytyväisenä ja rauhallisena, jaksaa seurustella jo aika paljon. Rintojen tyhjentyminen on hauska tunne, saa aavistuksen siitä, miltä lehmästä tuntuu, kun sitä lypsetään (siis sellaista onnellista ketolehmää, jota karjakko lypsää käsin, hmm). Muutenkin tämä eläin-aspekti äitiydessä kiehtoo minua päivä päivältä enemmän. Minun on vähän vaikeaa asettaa sanojani siten, etten kuulostaisi ylimieliseltä tai muuten vaan ärsyttävästi hehkuttavalta, mutta äitiys on kyllä avannut minulle aivan uuden oven naiseuteen ja ennen kaikkea eläimyyteen. Se, että naisen keho on aika vahvasti disainattu juuri vauvojenlaittoa ajatellen on valjennut minulle kokonaisvaltaisuudessaan vasta nyt. Rinnat, lantio, naiskehon tapa kerätä rasvaa tiettyihin kohtiin. Ratikassa vieraan vastasyntyneen itku saa rinnat tihkumaan maitoa, lapsen hätä ja säikähdys nostattavat esiin valtavan myötätunnon aallon. Mahdolliset uhat, kuten aggressiiviset kännikalat ratikassa tai kaupassa paitsi pelottavat myös suututtavat, tekee mieli sanoa, että ettekö näe, tässä kulkee uusi, hauras elämä, kunnioittakaa sitä vaikkette kunnioittaisi omaanne. Vaikka kyllä suurin osa kunnioittaa, selittäjiltä ja tuppautujilta saa olla vaunujen kanssa melko lailla rauhassa. Sitä on monella tapaa tiikeriemo, vaistot valppaina, valmis heräämään syvästäkin unesta, muuttamaan kaikkia suunnitelmia koska se tärkein ihminen niin vaatii. Ymmärrän hyvin, että tämä syvälläporskuttava riippuvuussuhde kuulostaa ahdistavalta joistakuista niistä, jotka eivät ole vanhempia (ja ehkä niistäkin, jotka ovat). Minustakin juuri vauvasymbioosi omituisine sivureaktioineen kuulostivat aiemmin äitiyden vaikeimmilta jutuilta. Halusin ennen perheellistymistä kysyä joltain tuttavaäidiltä ihan rehellisesti, että onko lasta helppo rakastaa, vai haluaisiko aikaa kääntää taaksepäin ja valita toisin. En ikinä kysynyt asiaa keltään mutta ainakin omalla kohdallani on niin, että jos omat kyvyt äitinä joskus arveluttavatkin, niin rakkaus lasta kohtaan ei hetkeäkään.
Puhuimme myös siitä ajoittain kipeästi vihlaisevasta faktasta, että äitiys etäännyttää joitain ystävyyksiä. Meitä kahta äitiyteni ei ole erottanut, korkeintaan tehnyt siihen uudenlaista tunnustelevuutta ja tarvetta päivittää kummankin fiilikset, halua kertoa toiselle, että täällä äitihötön alla on edelleen se sama ihminen, sama ja eri, mutta pääosin sama. Raskausaikana pistin voimakkaasti hanttiin ajatukselle, että tulen nyt väistämättä liukumaan kauemmas joistakuista ystävistäni mutta sittemmin totesin rauhallisen surullisena, että joissain tuoreemmissa ystävystymisissä tapahtumakulku on väistämätön. Perheellistyminen kun ei jätä ketään kylmäksi, niin perustavanlaatuinen muutos ja päätös se on. Olen yllättynyt siitä, kuinka vähän minua on harmittanut jättää bileitä ja muita menoja väliin, että olen vain kertakaikkiaan sulkenut ovia takanani, lopullisesti. Että kahdella pallilla ei voi seisoa, ei voi elää lapsetonta elämää, kun on lapsi. Enkä jaksa enää yrittää vakuuttaa, että arvostan lapsettomien valintaa aivan yhtä lailla kuin omaa valintaani (vaikka arvostan, en ole ihminen joka ottaisi mitään tässä maailmassa itsestäänselvyytenä), tiedän, ettei vakuuttelu välttämättä mene perille, nämä ovat niin tunneherkkiä juttuja. Minua huvittaa myös aiempi angstini siitä, kuinka ”entiset tiedostavat ympäristöaktivistit vouhottavat nyt Facebook-päivityksissään pelkistä perhepedeistä ja sormiruokinnasta”. Teen aivan samaa, estoitta ja ilolla (siis omassa kontekstissani, edellämainitut eivät liity omaan äitiyteen). Vauva on elämäni keskipiste, miksi en jakaisi sitä muidenkin kanssa. Ja Facebook-päivitykset ovat kuten blogit tai netin valokuva-albumit, niitä ei ole pakko seurata toisin kuin vaikkapa sukulaisten dia-esitystä viimeisimmältä Mallorcan matkalta. En muista ennen vauvautumista katselleeni paljon kenenkään vauvakuvia ainakaan vapaaehtoisesti.
Oma äitiys alkaa pikku hiljaa hahmottua. Se ei tipahda suoraan mihinkään kategorioihin, kuten ei varmaan oikeastaan kellään. Huomaan jo osaavani kyseenalaistaa: en niele purematta esimerkiksi neuvolan näkemyksiä vaan haen tietoa muuallakin ja hetkittäin jo luotan siihen hämmentävään ja mystiseen,jota äidinvaistoksi kutsutaan.
Se mielikuvien tuomionsaara tosiaan tuntuu seisovan niskan takana tiukkahuulisena ja meikittömänä, kirjavassa kierrätetyssä imetysmekossaan. Puhuimme ystävän kanssa näistä kummallisista odotuksista ja tajusin siinä keskustellessamme, että minäkin olen omalta osaltani luonut jotain super-ekoäidin viholliskuvaa mielessäni ja tuntenut alemmuutta sitä kohtaan. En täysimetä, en nukuta vauvaa perhepedissä enkä edelleenkään ole päässyt sisään kantoliinajuttuihin. Ystävä sanoi oivaltavasti, että eiväthän kantoliinat ole mikään ideologinen juttu vaan tarkoitettu helpottamaan vauvaperheen elämää. Jos kantopussista tulee stressiä ja vauva huutaa pää helakkana ja on vielä liian pieni kannattelemaan päätään rintarepussa, miksi ahdistua? Asiahan on yksinkertainen: jos helpotus muuttuu vaikeutukseksi, sitä voi lykätä tai viime kädessä sen voi hylätä. Huutonetti on täynnä erilaisia käyttämättömiä kantovälineitä, jotka myydään, koska vauva ei ole alkanut viihtyä niissä. Itse olen pistänyt rahahanat toistaiseksi kiinni: saimme kokeilulainaan taajaan kehutun Manduca-repun, mutta minulla ei tällä hetkellä ole kiinnostusta maksaa melkein sataa euroa välineestä, jonka käyttö voisi jäädä minimiin. M-kokoisen rengasliinan olen antanut minua pienemmälle äidille, ylihinnoiteltu kantopussi majailee kaapissa, pitkää kantoliinaa en ole edes jaksanut kokeilla, reppuun vauva on liian pieni. Meillä mennään nyt näin, toistaiseksi. Samoja, syyllisyyden ja uhman sekaisia tunteita aiheuttavat myös imetys- ja nukutusasiat. Itse en kerta kaikkiaan uskalla nukkua vauvan kanssa samassa sängyssä, olen niin väsynyt öisin, etten voi luottaa siihen, etten kierähtäisi vauvan päälle unissani. Sata perhepetiaktivistia voisi yrittää ylipuhua minua ja silti tuloksena olisi enimmillään vain se, että nukkusin viisi tuntia hätkähtelevää koiranunta ja olisin vielä väsyneempi kuin nyt. Perhepetiajatus on viehättävä (tavallaan, mietin kyllä sitäkin, miten seksielämän käy jos sängyssä on aina joku kolmas) ja symppaan sitä täysillä. Se ei vaan ole meidän juttumme. Kestovaippoja käytämme pääosin, mutta olen hiukan pettynyt niihin, ”kestovaippailu on hauskaa”-hehkutus tuntuu absurdilta (kuten eräs isä totesi: kestovaippailu on ekologista ja säästää rahaa, mutta ei se nyt varsinaisesti HAUSKAA ole, kyse on kuitenkin, no, vaipoista täynnä pissaa ja kakkaa). Kertisvaipat pysyvät kuivan tuntuisina tuntikausia, kestovaippa on lotimärkä aika äkkiä ja kastelee joskus myös vaatteet. Sitäpaitsi joitakuita kestovaippoja on ärsyttävän vaikeaa pukea päälle, en tajua, miksei niissä ”imuissa” (vai mitä ovatkaan) voi olla tarrakiinnitystä. Kunnon äippä ompelisi ne tarrat kädenkäänteessä mutta tällainen beta-äiti on aikamoinen suhrari ompelukoneen kanssa.
Imetys on noin yleisesti ottaen alkanut tuntua yhä helpommalta ja mukavammalta. Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon, mutta imetysaktivisti-ystävältä tuli aivan kullanarvoisia vinkkejä siihen. Maitoa tuntuu tulevan koko ajan enemmän ja enemmän, vauva lopettaa imemisen tyytyväisenä ja rauhallisena, jaksaa seurustella jo aika paljon. Rintojen tyhjentyminen on hauska tunne, saa aavistuksen siitä, miltä lehmästä tuntuu, kun sitä lypsetään (siis sellaista onnellista ketolehmää, jota karjakko lypsää käsin, hmm). Muutenkin tämä eläin-aspekti äitiydessä kiehtoo minua päivä päivältä enemmän. Minun on vähän vaikeaa asettaa sanojani siten, etten kuulostaisi ylimieliseltä tai muuten vaan ärsyttävästi hehkuttavalta, mutta äitiys on kyllä avannut minulle aivan uuden oven naiseuteen ja ennen kaikkea eläimyyteen. Se, että naisen keho on aika vahvasti disainattu juuri vauvojenlaittoa ajatellen on valjennut minulle kokonaisvaltaisuudessaan vasta nyt. Rinnat, lantio, naiskehon tapa kerätä rasvaa tiettyihin kohtiin. Ratikassa vieraan vastasyntyneen itku saa rinnat tihkumaan maitoa, lapsen hätä ja säikähdys nostattavat esiin valtavan myötätunnon aallon. Mahdolliset uhat, kuten aggressiiviset kännikalat ratikassa tai kaupassa paitsi pelottavat myös suututtavat, tekee mieli sanoa, että ettekö näe, tässä kulkee uusi, hauras elämä, kunnioittakaa sitä vaikkette kunnioittaisi omaanne. Vaikka kyllä suurin osa kunnioittaa, selittäjiltä ja tuppautujilta saa olla vaunujen kanssa melko lailla rauhassa. Sitä on monella tapaa tiikeriemo, vaistot valppaina, valmis heräämään syvästäkin unesta, muuttamaan kaikkia suunnitelmia koska se tärkein ihminen niin vaatii. Ymmärrän hyvin, että tämä syvälläporskuttava riippuvuussuhde kuulostaa ahdistavalta joistakuista niistä, jotka eivät ole vanhempia (ja ehkä niistäkin, jotka ovat). Minustakin juuri vauvasymbioosi omituisine sivureaktioineen kuulostivat aiemmin äitiyden vaikeimmilta jutuilta. Halusin ennen perheellistymistä kysyä joltain tuttavaäidiltä ihan rehellisesti, että onko lasta helppo rakastaa, vai haluaisiko aikaa kääntää taaksepäin ja valita toisin. En ikinä kysynyt asiaa keltään mutta ainakin omalla kohdallani on niin, että jos omat kyvyt äitinä joskus arveluttavatkin, niin rakkaus lasta kohtaan ei hetkeäkään.
Puhuimme myös siitä ajoittain kipeästi vihlaisevasta faktasta, että äitiys etäännyttää joitain ystävyyksiä. Meitä kahta äitiyteni ei ole erottanut, korkeintaan tehnyt siihen uudenlaista tunnustelevuutta ja tarvetta päivittää kummankin fiilikset, halua kertoa toiselle, että täällä äitihötön alla on edelleen se sama ihminen, sama ja eri, mutta pääosin sama. Raskausaikana pistin voimakkaasti hanttiin ajatukselle, että tulen nyt väistämättä liukumaan kauemmas joistakuista ystävistäni mutta sittemmin totesin rauhallisen surullisena, että joissain tuoreemmissa ystävystymisissä tapahtumakulku on väistämätön. Perheellistyminen kun ei jätä ketään kylmäksi, niin perustavanlaatuinen muutos ja päätös se on. Olen yllättynyt siitä, kuinka vähän minua on harmittanut jättää bileitä ja muita menoja väliin, että olen vain kertakaikkiaan sulkenut ovia takanani, lopullisesti. Että kahdella pallilla ei voi seisoa, ei voi elää lapsetonta elämää, kun on lapsi. Enkä jaksa enää yrittää vakuuttaa, että arvostan lapsettomien valintaa aivan yhtä lailla kuin omaa valintaani (vaikka arvostan, en ole ihminen joka ottaisi mitään tässä maailmassa itsestäänselvyytenä), tiedän, ettei vakuuttelu välttämättä mene perille, nämä ovat niin tunneherkkiä juttuja. Minua huvittaa myös aiempi angstini siitä, kuinka ”entiset tiedostavat ympäristöaktivistit vouhottavat nyt Facebook-päivityksissään pelkistä perhepedeistä ja sormiruokinnasta”. Teen aivan samaa, estoitta ja ilolla (siis omassa kontekstissani, edellämainitut eivät liity omaan äitiyteen). Vauva on elämäni keskipiste, miksi en jakaisi sitä muidenkin kanssa. Ja Facebook-päivitykset ovat kuten blogit tai netin valokuva-albumit, niitä ei ole pakko seurata toisin kuin vaikkapa sukulaisten dia-esitystä viimeisimmältä Mallorcan matkalta. En muista ennen vauvautumista katselleeni paljon kenenkään vauvakuvia ainakaan vapaaehtoisesti.
Oma äitiys alkaa pikku hiljaa hahmottua. Se ei tipahda suoraan mihinkään kategorioihin, kuten ei varmaan oikeastaan kellään. Huomaan jo osaavani kyseenalaistaa: en niele purematta esimerkiksi neuvolan näkemyksiä vaan haen tietoa muuallakin ja hetkittäin jo luotan siihen hämmentävään ja mystiseen,jota äidinvaistoksi kutsutaan.
keskiviikkona, lokakuuta 07, 2009
Hermoilua
Tähän alkuun pieni päivänpolttava narina. Mitä ihmeen kummaa löpötystä on, että ”maahanmuuton ja feminismin kritisointi olisi Suomessa tabu.” Niistähän puhutaan jatkuvasti ja intohimolla ja mitä kiihkoilevimmin äänenpainoin. Kuinka väsynyttä, että entinen suomettumisen kriitikko vinksauttaa kritiikkinsä nyt koskemaan Islamia ja naisasianaisten salaliittoa. Tämänkertaisen ”rohkean keskustelunavauksen” on loistavasti kiteyttänyt Lehti. Eipä tuosta sen enempää, olen niin iloinen, että olen lomalla myös politiikasta, ettei minun väen vängällä tarvitse ottaa kantaa joka asiaan ja voin rauhassa jättää rasistiset (kyllä! Mielestäni mamukriitikoiksi itsensä määrittelevät ovat rasisteja, hyväksykää nyt vain se. On täysin eri asia nähdä maahanmuuttopolitiikassa ongelmia, kukapa meistä ei näkisi, KUIN julistaa omaa tarvettaan varjella ”suomalaista kulttuuria” ja vouhottaa islamisaatiosta ikäänkuin SE olisi pahin meitä uhkaava tulevaisuudennäkyvä) ja naisvihamieliset lätinät lukematta.
No, sitten itse asiaan, eli omaan vauvakeskeiseen elämääni. Olemme ilolla huomanneet, että Munan vaatteet alkavat käydä pieneksi. Toki meillä on valtavat säkilliset isompiakin vauvanvaatteita, siitä ovat poikineet ystävät ja sukulaiset ja pari kirpparivisiittiä pitäneet huolen. 62-senttisiä kokopotkupukuja on kuitenkin heikonlaisesti (olemme raakanneet vauvanvaatteista ankaralla kädellä kaikki hyntteet, joissa on narukiinnitys, ahdas kaula-aukko tai omituisia aikuiskommervenkkejä kuten kova kangaskaulus tai farkkukangasta. Ei vauvan tarvitse näyttää pikkuaikuiselta, vauva saa kölliä mukavissa ja pehmeissä ja helposti puettavissa vaatteissa.) Koska yhtäkkiä havaittu puute aiheutti nopean täydennystarpeen lähdimme vaunuttelemaan kohti erästä nimeltämainitsematonta, ylikansallista vaatekauppaa. Löysimme pari hauskaa kokopotkupukua (mm Teräsmiespuvun ja Hello Kitty-puvun, en olisi ihan ensimmäisenä ollut valitsemassa noin kertakaikkisen kaupallistettuja symboleita sisältäviä vaatteita, elleivät ne olisi olleet muuten tosi näppäriä. Disney-vaatteita tai muuta tauhkaa en ottaisi edes ilmaiseksi, erityisesti Nalle Puh-tuotteet saavat minut ällötyksen valtaan: kuinka karmeaksi alun alkaen viehättävän syvämietteinen ja hiljainen Puolen Hehtaarin metsä onkaan markkinamiesten käsissä turmeltu). Onnistuneiden vaatehankintojen jälkeen pyöriskelin vielä hetken kaupungilla. Sitten alkoi vaunuista kuulua karjahtelua. Munalla oli päällään villapipo ja villatakki ja karjunta johtui osin kuumasta varustuksesta, jota hetimiten hellitin. Käänsin vaununnokan kohti lähintä ratikkapysäkkiä, mutta ohi ajeli vain korkeita ratikoita. Karjunta yltyi ja aloin silmäillä lähintä kahvilaa. Toisessa Kaisaniemen kahviloista oli heti ovella portaita, toisessa superpainavat lasiovet. Sen lisäksi tajusin, etten oikeasti tietäisi, mitä aion tehdä. Julki-imettäminen on perverssiä ja muiden ruokahalun pilaavaa oman rinnan, seksuaalisuuden ja äitiyden esittelyä. Julkinen pullosta juottaminen kertoo, että olen huono äiti, koska en imetä lastani. Lapsen karjuttaminen se vasta huonon äidin paljastaakin! Onneksi Muna rauhottui vaunujen tärinässä ja ehdimme kotiin tissille. Huomasin kuitenkin, kuinka paljon näköjään otan paineita muiden mielipiteistä. Harmittaa edelleen, että erehdyin alkukesästä lukemaan parista blogista julki-imetyskriittisiä keskusteluita joissa ehdotettiin vessaimetystä ja lapsen peittämistä laukulla ja rinnan lypsämistä etukäteen ja ties mitä absurdia ja ennen kaikkea leimattiin julkinen imetys jonkinlaiseksi tahalliseksi provokaatioksi. Ihan kuin kukaan meistä ei mieluiten imettäisi omalla sängyllään tai muussa mukavan kiireettömässä paikassa, vauva kainalossa, kaikessa rauhassa, mikä tietysti onnistuisi, jos vauva olisi ajastimella säädettävä Baby Born -nukke eikä elävä olento.
Tajusin, että herätän pelkällä olemassaolollani ihmisissä aivan eri tavalla aggressioita kuin ennen. Vaunut, vaikka ne pienet ovatkin, ovat ratikoissa tientukkeena, ovista liikkumiseen menee aikaa, vauva saattaa pärähtää huutamaan mitä epäsopivimmissa paikoissa. Omaan hermostumiseeni auttaisi huomattavasti se, etten yksinkertaisesti välittäisi kanssaihmisten mahdollisesta mulkoilusta, eihän vauvoissa nyt vain kertakaikkiaan ole kelloa, joka herättäisi ne vain kolmen tunnin välein syömään (äitini muisteli erään ystävänsä kanssa, että 70-luvulla neuvottiin olemaan välittämään vauvan nälkäitkusta, kunnes kolme tuntia on kulunut. Vauvaa ei myöskään saanut turhaan sylitellä, ettei siitä tule hemmoteltua. Kuinkakohan moni kolmekymppisten psyykkisistä ongelmista johtuu varhaisen vuorovaikutuksen puutteesta, olisi mielenkiintoista tietää?). Oikeastaan hurjinta oli tajuta, että hermostun osin siksi, että olen itse ennen, lapsettomana ollut juuri sellainen vauvan itkusta hermostuva ja pahimmillani jopa heitellyt lapsen vanhempaan merkitseviä katseita (tapa, jota pidän nykyisellään aivan käsittämättömänä kusipäisyytenä, jos puhutaan julkisissa itkevästä vauvasta. Teatteri tai elokuva onkin sitten ihan eri asia, vauvan huudattaminen tuollaisissa tilanteissa on tahditonta ja pilaa tehokkaasti nautinnon isolta määrältä ihmisiä). En lapsettomuusaikoina halunnut nostella myöskään lastenvaunuja ratikoihin, ensisijaisesti siksi, että pelkäsin tiputtavani ne ja rehellisyyden nimissä myös siksi, että ajattelin lapsia vapaaehtoisesti hankkineiden olevan velvollisia huolehtimaan jälkikasvustaan itse. Nyt on vaikeaa paikallistaa, mikä kova kohta minussa on puhunut noin, miksi olen ollut niin vauvavastainen? Varmaankin siksi, että olen tuntenut hiljaisen perheellistymispainostuksen taakan harteillani ja kapinoinut sitä vastaan, kunnes olen ollut kypsä tekemään päätökseni.
Nyt lähes simultaanisesti kanssani raskaana ollut ystävä on saanut vauvan! Odotan vauvan näkemistä malttamattomasti, vauvoista on tullut minulle ”uusia beagleja”, riehaannun muistakin kuin omastani. En tiedä, tuleeko aina olemaan näin, mutta ainakin nyt on. Ehkä vauvaihkuuteni jatkuu, koska vaikka tunnenkin joskus julkisilla liikkuessani olevani kävelevä riesa, saamme toisaalta Munan kanssa aivan eri tavalla myös positiivista huomiota. Ihmiset heltyvät pikkuvauvan edessä, alkavat hymyillä ja kertovat omia vauvakokemuksiaan. On mukavaa saada ihmiset hyvälle tuulelle, vaikka tarkalleen ottaen hyväntuulen airut onkin tuo kaksikuukautiseni.
No, sitten itse asiaan, eli omaan vauvakeskeiseen elämääni. Olemme ilolla huomanneet, että Munan vaatteet alkavat käydä pieneksi. Toki meillä on valtavat säkilliset isompiakin vauvanvaatteita, siitä ovat poikineet ystävät ja sukulaiset ja pari kirpparivisiittiä pitäneet huolen. 62-senttisiä kokopotkupukuja on kuitenkin heikonlaisesti (olemme raakanneet vauvanvaatteista ankaralla kädellä kaikki hyntteet, joissa on narukiinnitys, ahdas kaula-aukko tai omituisia aikuiskommervenkkejä kuten kova kangaskaulus tai farkkukangasta. Ei vauvan tarvitse näyttää pikkuaikuiselta, vauva saa kölliä mukavissa ja pehmeissä ja helposti puettavissa vaatteissa.) Koska yhtäkkiä havaittu puute aiheutti nopean täydennystarpeen lähdimme vaunuttelemaan kohti erästä nimeltämainitsematonta, ylikansallista vaatekauppaa. Löysimme pari hauskaa kokopotkupukua (mm Teräsmiespuvun ja Hello Kitty-puvun, en olisi ihan ensimmäisenä ollut valitsemassa noin kertakaikkisen kaupallistettuja symboleita sisältäviä vaatteita, elleivät ne olisi olleet muuten tosi näppäriä. Disney-vaatteita tai muuta tauhkaa en ottaisi edes ilmaiseksi, erityisesti Nalle Puh-tuotteet saavat minut ällötyksen valtaan: kuinka karmeaksi alun alkaen viehättävän syvämietteinen ja hiljainen Puolen Hehtaarin metsä onkaan markkinamiesten käsissä turmeltu). Onnistuneiden vaatehankintojen jälkeen pyöriskelin vielä hetken kaupungilla. Sitten alkoi vaunuista kuulua karjahtelua. Munalla oli päällään villapipo ja villatakki ja karjunta johtui osin kuumasta varustuksesta, jota hetimiten hellitin. Käänsin vaununnokan kohti lähintä ratikkapysäkkiä, mutta ohi ajeli vain korkeita ratikoita. Karjunta yltyi ja aloin silmäillä lähintä kahvilaa. Toisessa Kaisaniemen kahviloista oli heti ovella portaita, toisessa superpainavat lasiovet. Sen lisäksi tajusin, etten oikeasti tietäisi, mitä aion tehdä. Julki-imettäminen on perverssiä ja muiden ruokahalun pilaavaa oman rinnan, seksuaalisuuden ja äitiyden esittelyä. Julkinen pullosta juottaminen kertoo, että olen huono äiti, koska en imetä lastani. Lapsen karjuttaminen se vasta huonon äidin paljastaakin! Onneksi Muna rauhottui vaunujen tärinässä ja ehdimme kotiin tissille. Huomasin kuitenkin, kuinka paljon näköjään otan paineita muiden mielipiteistä. Harmittaa edelleen, että erehdyin alkukesästä lukemaan parista blogista julki-imetyskriittisiä keskusteluita joissa ehdotettiin vessaimetystä ja lapsen peittämistä laukulla ja rinnan lypsämistä etukäteen ja ties mitä absurdia ja ennen kaikkea leimattiin julkinen imetys jonkinlaiseksi tahalliseksi provokaatioksi. Ihan kuin kukaan meistä ei mieluiten imettäisi omalla sängyllään tai muussa mukavan kiireettömässä paikassa, vauva kainalossa, kaikessa rauhassa, mikä tietysti onnistuisi, jos vauva olisi ajastimella säädettävä Baby Born -nukke eikä elävä olento.
Tajusin, että herätän pelkällä olemassaolollani ihmisissä aivan eri tavalla aggressioita kuin ennen. Vaunut, vaikka ne pienet ovatkin, ovat ratikoissa tientukkeena, ovista liikkumiseen menee aikaa, vauva saattaa pärähtää huutamaan mitä epäsopivimmissa paikoissa. Omaan hermostumiseeni auttaisi huomattavasti se, etten yksinkertaisesti välittäisi kanssaihmisten mahdollisesta mulkoilusta, eihän vauvoissa nyt vain kertakaikkiaan ole kelloa, joka herättäisi ne vain kolmen tunnin välein syömään (äitini muisteli erään ystävänsä kanssa, että 70-luvulla neuvottiin olemaan välittämään vauvan nälkäitkusta, kunnes kolme tuntia on kulunut. Vauvaa ei myöskään saanut turhaan sylitellä, ettei siitä tule hemmoteltua. Kuinkakohan moni kolmekymppisten psyykkisistä ongelmista johtuu varhaisen vuorovaikutuksen puutteesta, olisi mielenkiintoista tietää?). Oikeastaan hurjinta oli tajuta, että hermostun osin siksi, että olen itse ennen, lapsettomana ollut juuri sellainen vauvan itkusta hermostuva ja pahimmillani jopa heitellyt lapsen vanhempaan merkitseviä katseita (tapa, jota pidän nykyisellään aivan käsittämättömänä kusipäisyytenä, jos puhutaan julkisissa itkevästä vauvasta. Teatteri tai elokuva onkin sitten ihan eri asia, vauvan huudattaminen tuollaisissa tilanteissa on tahditonta ja pilaa tehokkaasti nautinnon isolta määrältä ihmisiä). En lapsettomuusaikoina halunnut nostella myöskään lastenvaunuja ratikoihin, ensisijaisesti siksi, että pelkäsin tiputtavani ne ja rehellisyyden nimissä myös siksi, että ajattelin lapsia vapaaehtoisesti hankkineiden olevan velvollisia huolehtimaan jälkikasvustaan itse. Nyt on vaikeaa paikallistaa, mikä kova kohta minussa on puhunut noin, miksi olen ollut niin vauvavastainen? Varmaankin siksi, että olen tuntenut hiljaisen perheellistymispainostuksen taakan harteillani ja kapinoinut sitä vastaan, kunnes olen ollut kypsä tekemään päätökseni.
Nyt lähes simultaanisesti kanssani raskaana ollut ystävä on saanut vauvan! Odotan vauvan näkemistä malttamattomasti, vauvoista on tullut minulle ”uusia beagleja”, riehaannun muistakin kuin omastani. En tiedä, tuleeko aina olemaan näin, mutta ainakin nyt on. Ehkä vauvaihkuuteni jatkuu, koska vaikka tunnenkin joskus julkisilla liikkuessani olevani kävelevä riesa, saamme toisaalta Munan kanssa aivan eri tavalla myös positiivista huomiota. Ihmiset heltyvät pikkuvauvan edessä, alkavat hymyillä ja kertovat omia vauvakokemuksiaan. On mukavaa saada ihmiset hyvälle tuulelle, vaikka tarkalleen ottaen hyväntuulen airut onkin tuo kaksikuukautiseni.
keskiviikkona, syyskuuta 30, 2009
Miten se elämä on sitten muuttunut?
Raskausaika on kyllä kätevä: siinä ehtii yhdeksän kuukautta valmistautua elämänmuutokseen vähitellen. Ensin dokailu ja muu paheellisuus loppuu, sitten mahan kasvaessa elämä muuttuu sopivasti hiukan hankalaksi ollen loppuraskaudesta jo merkittävän tukalaa (hyvää esimakua sille, kuinka konstikasta liikkuminen on sitten, kun vauva on maailmassa). Unirytmi muuttuu enteillen tulevia, valvottuja öitä, tosin siten, että kun raskaana heräsi virkkuna viideltä, nyt äitinä nukahtaa viideltä todella uupuneena. Ja huoli, se on koko ajan läsnä. Raskaana säikähtelee veritippoja ja aristamattomia rintoja, myöhemmin liikkeiden vähyyttä ja omaa päänsärkyä (verenpaine? raskausmyrkytys? kääk!), vauvan synnyttyä liiallista nukkumista, liiallista huutamista, vauvan ihonväriä, kakkaamattomuutta ja ylenmääräistä kakkaamista.
Suurin muutos on tapahtunut nukkumisen suhteen. Mitään järkevää rytmiä meillä ei vielä näytä olevan, paitsi että Muna valvoo yöt ja nukkuu suurimman osan päivää. Univelka tekee ajoittain itkuiseksi ja paranoidiksi, toisaalta yllättävän vähillä unilla tulee toimeen. Se, kuinka paljon on saanut nukkua, määrittää aika vahvasti koko seuraavan päivän tunnelman: viime viikolla neuvolassa, kun Munan paino ei ollut noussut toivotusti ja neuvolalääkäri onnistui kommentoimaan synnytystäni tahattoman epäkohteliaasti (vissiin episiotomian takia joka minusta on ihan normijuttu ja parantunutkin mukavasti) ja takana oli vain pari tuntia unta, olin silkka ulvova räkäpallo suurimman osan päivää. Sitten kirjoitin lääkärille sähköpostia, loin googleen Munan ruokapäiväkirjan ja sain nukuttua. Seuraava päivä olikin aktiivinen ja auringonpaisteinen (ja paino eilisessä kontrollimittauksessa noussut kerrassaan reippaasti). Muna on myös alkanut hymyillä, kuusiviikkoisena saimme houkuteltua siltä ensimmäisen selkeän vastauksen hymyyn. Ja voi kuinka helppoa vauvaa on naurattaa: riittää, kun sanoo mairealla äänellä MOIIIIII!
Minulla on kyllä edelleen selkeä kutka olla aktiivinen ja touhukas. Meilasin juuri eräälle äiti-ystävälle, joka luultavasti tietää feministiäitien toiminnasta Helsingissä. Olen myös googlettanut vauvajumppaa ja ilmoittautunut vauvauintiin ja harkitsen vauvamuskaria. Lähellämme on täyden palvelun leikkipuisto, jossa näyttäisi olevan kaikenlaista aktiviteettia. En edes suhtaudu kanssaäiteihin ylemmyydentuntoisen ennakkoluuloisesti (kuten pelkäsin, onhan vanha helmasyntini pitää itseäni niin maan vitun erikoisena ja moraalisena ja hiukan muita diipimpänä tyyppinä, kuinka falskia), oletan, että kalliolaisuus ja äitiys ovat riittävän yhdistäviä tekijöitä ainakin jonkinlaisen hiekkalaatikko-bondauksen luomiseksi. Ja jos ei, eihän niissä ole pakko käydä.
Yleisesti ottaen ystävät tuntuvat kutsuvan minua edelleen kaikkiin menoihin ja meininkeihin. Se lämmittää kovasti, vaikka en aina pääsekään. Tuntee, ettei ole yhtäkkiä niputettuna joihinkin elämättömien mammojen kategoriaan. Ja on aivan huippua, kun päivät ovat vapaita! Tänään kävelimme viimeisillään olevan ystävän kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa, oli aikaa pysähtyä ällistelemään kaukasianpionin siemenkotia ja istua penkille (josta raesade meidät heti miten hätisti). Pikkuvauvan kanssa liikkuminen on esteistä huolimatta varsin helppoa: Muna nukkuu sitä paremmin, mitä enemmän ympärillä on melskettä ja valoa. Jopa Sokoksen halpapäivillä otettiin iisisti, vasta kalatiskin kohdalla tuli rähäkkä (ja sitten painelimmekin rivakasti kotiin ja tissin ääreen).
Öisin olen Munan hytkyttelyn ja imetyksen lomassa viihdyttänyt itseäni katsomalla Ylen Elävää arkistoa. Pidän erityisesti Helsinki-pätkistä, Puu-Pasilasta kertova dokumentti paljastaa, kuinka hieno ja yhtenäinen puutaloalue Länsi-Pasilasta purettiin 70-luvulla, Berliinin nuorisofestivaali -dokkarissa esiintyy muun muassa Ilkka Kanerva. Tänään ajattelin katsellakuunnella "ex-pasifisti" Pentti Linkolan haastattelun.
Suurin muutos on tapahtunut nukkumisen suhteen. Mitään järkevää rytmiä meillä ei vielä näytä olevan, paitsi että Muna valvoo yöt ja nukkuu suurimman osan päivää. Univelka tekee ajoittain itkuiseksi ja paranoidiksi, toisaalta yllättävän vähillä unilla tulee toimeen. Se, kuinka paljon on saanut nukkua, määrittää aika vahvasti koko seuraavan päivän tunnelman: viime viikolla neuvolassa, kun Munan paino ei ollut noussut toivotusti ja neuvolalääkäri onnistui kommentoimaan synnytystäni tahattoman epäkohteliaasti (vissiin episiotomian takia joka minusta on ihan normijuttu ja parantunutkin mukavasti) ja takana oli vain pari tuntia unta, olin silkka ulvova räkäpallo suurimman osan päivää. Sitten kirjoitin lääkärille sähköpostia, loin googleen Munan ruokapäiväkirjan ja sain nukuttua. Seuraava päivä olikin aktiivinen ja auringonpaisteinen (ja paino eilisessä kontrollimittauksessa noussut kerrassaan reippaasti). Muna on myös alkanut hymyillä, kuusiviikkoisena saimme houkuteltua siltä ensimmäisen selkeän vastauksen hymyyn. Ja voi kuinka helppoa vauvaa on naurattaa: riittää, kun sanoo mairealla äänellä MOIIIIII!
Minulla on kyllä edelleen selkeä kutka olla aktiivinen ja touhukas. Meilasin juuri eräälle äiti-ystävälle, joka luultavasti tietää feministiäitien toiminnasta Helsingissä. Olen myös googlettanut vauvajumppaa ja ilmoittautunut vauvauintiin ja harkitsen vauvamuskaria. Lähellämme on täyden palvelun leikkipuisto, jossa näyttäisi olevan kaikenlaista aktiviteettia. En edes suhtaudu kanssaäiteihin ylemmyydentuntoisen ennakkoluuloisesti (kuten pelkäsin, onhan vanha helmasyntini pitää itseäni niin maan vitun erikoisena ja moraalisena ja hiukan muita diipimpänä tyyppinä, kuinka falskia), oletan, että kalliolaisuus ja äitiys ovat riittävän yhdistäviä tekijöitä ainakin jonkinlaisen hiekkalaatikko-bondauksen luomiseksi. Ja jos ei, eihän niissä ole pakko käydä.
Yleisesti ottaen ystävät tuntuvat kutsuvan minua edelleen kaikkiin menoihin ja meininkeihin. Se lämmittää kovasti, vaikka en aina pääsekään. Tuntee, ettei ole yhtäkkiä niputettuna joihinkin elämättömien mammojen kategoriaan. Ja on aivan huippua, kun päivät ovat vapaita! Tänään kävelimme viimeisillään olevan ystävän kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa, oli aikaa pysähtyä ällistelemään kaukasianpionin siemenkotia ja istua penkille (josta raesade meidät heti miten hätisti). Pikkuvauvan kanssa liikkuminen on esteistä huolimatta varsin helppoa: Muna nukkuu sitä paremmin, mitä enemmän ympärillä on melskettä ja valoa. Jopa Sokoksen halpapäivillä otettiin iisisti, vasta kalatiskin kohdalla tuli rähäkkä (ja sitten painelimmekin rivakasti kotiin ja tissin ääreen).
Öisin olen Munan hytkyttelyn ja imetyksen lomassa viihdyttänyt itseäni katsomalla Ylen Elävää arkistoa. Pidän erityisesti Helsinki-pätkistä, Puu-Pasilasta kertova dokumentti paljastaa, kuinka hieno ja yhtenäinen puutaloalue Länsi-Pasilasta purettiin 70-luvulla, Berliinin nuorisofestivaali -dokkarissa esiintyy muun muassa Ilkka Kanerva. Tänään ajattelin katsellakuunnella "ex-pasifisti" Pentti Linkolan haastattelun.
perjantaina, syyskuuta 25, 2009
Hopsan, kynnyksen yli
Kun teksturissa killuu useampi aloitettu bloggaus ja niitä alkaa hiukan vältellä, on aika rikkoa bloggausjää huputtamalla kunnianhimottomia. Olen aloittanut bloggauksen äitiydestä for dummies (metodi jota itse tällä hetkellä noudatan) ja sitten kirjottanut tahdittomasta neuvolalääkäristä, mutta en jotenkin pääse pidemmälle. Joku opettajani sanoi joskus, että imettäminen puurouttaa aivot. Voi olla, itse uskon kyllä univelkaan, huomaan nimittäin, että toistan meileissä ystäville omia maneereitani aivan hullun lailla (saatan ahtaa samaan lauseeseen sanan "jotenkin" neljä kertaa ja aloittaa kappaleen kerta toisensa jälkeen "mitä siihen ja siihen tulee".
Vauva saa ylihuomenna nimen. Itse asiassa se on jo saanut nimen, sen tietävät neuvolahenkilökunta, vanhemmat, kummit ja eräs naapurin setä. Naapurin setä sai tietää nimen vauvanvaunuista virinneen keskustelun kautta, uskalsin kertoa sen, setä tuskin soittelee sukulaisille, koska ei oletettavasti edes tunne niitä. Emme kai alun alkaen ajatelleet pitää vauvan nimeä salaisuutena nimiäisiin asti, jotenkin se vain kävi niin, moni sukulainen halusi selvästi kokea yllätyksen. Ja mikäs siinä, yllätys on helppo tapa ilahduttaa, etenkin sellainen, josta ei voi järkyttyä tai joka ei pilaa suunnitelmia.
Jouduin tekemään paniikkihankinnan nimiäisiin: huomasin, että mikään juhlavampi vaatteeni ei salli imettämistä, en näemmä harrasta edestä napitettavia paitoja tai mekkoja. Silitin hankkimani yläosan juuri ja totesin, etten enää pidä silittämisestä. Pidin siitä joskus (tämä tunnustus on aiheuttanut useita epäuskoisia silmienpyörittelyjä ystäväpiirissäni) etenkin kun samaan aikaan saattoi katsella videoita, mutta nyt kotityöt eivät oikein käy viihteestä, niitä on muutenkin niin paljon. Pyykkikone pyörii päivittäin, rintakumeja ja pulloja steriloidaan jatkuvasti, imuri hurisee. Maitotahraisia lakanoita pitää vaihtaa vähän väliä, paidoilla on puklua, potkareissa kakkaa, kestovaipoista nyt puhumattakaan. Joskus sitä on niin väsynyt,ettei oikein jaksa tehdä kotitöitä, onneksi minua on siunattu miehellä, joka hoitaa oman osansa ja enemmänkin. Kun kotona hengaa yhtäkkiä aika paljon (olen juuri tajunnut, kuinka vähän olen ollut kotona sen kahden vuoden aikana jota olemme tässä asuneet, vaikka olen koti-ihminen ja kaikkea), mielialaan vaikuttaa siisteys ihan eri tavalla.
Tämä viikko on ollut aika täyteenahdettu. Olen liikkunut paljon sekä vauvan kanssa että ilman, pääsin ensimmäistä kertaa uimahalliin ja tänään olin R&A:ssa katsomassa hihityttävää virolaista semi-dokkaria Suomen television vaikutuksesta Neuvosto-Eestiläisiin 80-luvulla. Huomenna hoidetaan viimeiset nimiäisasiat ja illalla on Vuokko Hovatan konsertti. Sunnuntaina pitääkin edustaa koko päivä: tapaamme sukulaisia joita olen viimeksi nähnyt kymmenisen vuotta sitten. Ensi viikolla voisikin levätä enemmän, opetella vihdoin nukkumaan niitä päiväunia.
Vauva saa ylihuomenna nimen. Itse asiassa se on jo saanut nimen, sen tietävät neuvolahenkilökunta, vanhemmat, kummit ja eräs naapurin setä. Naapurin setä sai tietää nimen vauvanvaunuista virinneen keskustelun kautta, uskalsin kertoa sen, setä tuskin soittelee sukulaisille, koska ei oletettavasti edes tunne niitä. Emme kai alun alkaen ajatelleet pitää vauvan nimeä salaisuutena nimiäisiin asti, jotenkin se vain kävi niin, moni sukulainen halusi selvästi kokea yllätyksen. Ja mikäs siinä, yllätys on helppo tapa ilahduttaa, etenkin sellainen, josta ei voi järkyttyä tai joka ei pilaa suunnitelmia.
Jouduin tekemään paniikkihankinnan nimiäisiin: huomasin, että mikään juhlavampi vaatteeni ei salli imettämistä, en näemmä harrasta edestä napitettavia paitoja tai mekkoja. Silitin hankkimani yläosan juuri ja totesin, etten enää pidä silittämisestä. Pidin siitä joskus (tämä tunnustus on aiheuttanut useita epäuskoisia silmienpyörittelyjä ystäväpiirissäni) etenkin kun samaan aikaan saattoi katsella videoita, mutta nyt kotityöt eivät oikein käy viihteestä, niitä on muutenkin niin paljon. Pyykkikone pyörii päivittäin, rintakumeja ja pulloja steriloidaan jatkuvasti, imuri hurisee. Maitotahraisia lakanoita pitää vaihtaa vähän väliä, paidoilla on puklua, potkareissa kakkaa, kestovaipoista nyt puhumattakaan. Joskus sitä on niin väsynyt,ettei oikein jaksa tehdä kotitöitä, onneksi minua on siunattu miehellä, joka hoitaa oman osansa ja enemmänkin. Kun kotona hengaa yhtäkkiä aika paljon (olen juuri tajunnut, kuinka vähän olen ollut kotona sen kahden vuoden aikana jota olemme tässä asuneet, vaikka olen koti-ihminen ja kaikkea), mielialaan vaikuttaa siisteys ihan eri tavalla.
Tämä viikko on ollut aika täyteenahdettu. Olen liikkunut paljon sekä vauvan kanssa että ilman, pääsin ensimmäistä kertaa uimahalliin ja tänään olin R&A:ssa katsomassa hihityttävää virolaista semi-dokkaria Suomen television vaikutuksesta Neuvosto-Eestiläisiin 80-luvulla. Huomenna hoidetaan viimeiset nimiäisasiat ja illalla on Vuokko Hovatan konsertti. Sunnuntaina pitääkin edustaa koko päivä: tapaamme sukulaisia joita olen viimeksi nähnyt kymmenisen vuotta sitten. Ensi viikolla voisikin levätä enemmän, opetella vihdoin nukkumaan niitä päiväunia.
maanantaina, syyskuuta 14, 2009
Puljaamista
Vauvan kanssa liikkuessa maailma näyttäytyy uudessa valossa. Jalkakäytävän reunat, portaat ja kynnykset tulee pantua merkille aivan eri tavoin, samoin ratikkamallit. Kaikkeen pitää varautua ja valmistautua. Tällä viikolla en päässytkään naapurissa pidettävälle keramiikkakurssille, koska äitini uumoili kipeyttä eikä halunnut vaarantaa vauvaa. Niinpä päätin käväistä (käväistä, hehhehee, mikä vitsi, vauvan kanssa ei "käväistä" missään) Annalan syysmarkkinoilla. Odotettuani matalalattiasporaa viitisentoista minuuttia (en halua vielä käyttää korkeaa ratikkaa kaksin vauvan kanssa, en osaa kunnolla vielä itsekään käyttää uusia vaunuja, saati sitten vastuuttaa jotakuta kanssamatkustajaa niiden nostelussa) tajusin, etten ennen illan tapaamista ehdikään ihastelemaan talvivalkosipuleja ja päätinkin sen sijaan tehdä lenkin lähiympäristössä. Ollessani ruokakaupan ovella huomasin, että sinne joutuu kiipeämään portaat ja avaamaan pari painavaa lasi-metalliovea, homma joka ei ilman apulaista onnistu. Niinpä köröttelin kotiin tyhjin toimin, toisaalta hidas kulku sai minut huomaamaan erityisen hyvin kirkonedustan upeat, kaksiväriset ryöppykukat sekä viisivuotiaan pojan ja snautserin ensikohtaamisen. Ja ostinhan matkalla auringonkukkiakin, kivalta kukkakauppiaalta joka rahasti minua ulkona, niin ettei minun tarvinnut sompailla vaunujen kanssa sisään tai jättää vauvaa vaunuihin. Auringonkukat tungin reppuun, vaikka änkeytyessäni vaunujen kanssa hissiin vaaransin niiden varret. Vaunut mahtuvat hissiin juuri ja juuri, sivuttain ja mutkitellen. Etenkin täyden repun, olkalaukun ja hoitolaukun kanssa yhden kerroksen matka on aika haastava (etenkin kun vauva ehtii rapussa tympääntyä sekä kuumuuteen että paikallaanoloon ja alkaa huutaa).
Lauantai-iltana päätin valita useista vaihtoehdoista vauvaystävällisimmän, sukujuhlat (suvussamme on kerrassaan hulvattomia juhlia jotka vetävät vertoja kotibileille). Lähtiessäni kotoa alkoi sataa kuin saavista kaataen, rummuttavaa rankkasadetta. Venksottelin sadesuojan vaunujen päälle ja selvisin ratikkaankin kälyn suosiollisella avustuksella. Perillä pitikin sitten selvittää, miten kantokopan saa irti vaunuista (helvetillisen hankalasti) ja tehdä se kondomimaisen tiiviin sadetakin hiostaessa ja kantaa vauvaa ja kaikkia oheistarpeita kierreportaita kolmanteen kerrokseen. Juhlapaikan vaihtuessa minulle ja vauvalle tarjottiin autokyytiä, jonka otimmekin riemuiten vastaan, tosin auton takapenkki piti kipata kumoon, että vaunut mahtuisivat joukkoon. Ja edelleen piti vahtia samaan aikaan vauvaa ja paria-kolmea laukkua ja yrittää varoa kastumasta. Perillä uudessa paikassa pitikin sitten miettiä, miten ratasasentoon vahingossa käännetyt vaunut saa takaisin vaunuiksi.
Juhlissa imetin sivuhuoneessa, ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolella (ellei mökkiä lasketa). Homma sujui yllättävän mukavasti, en kiusaantunut ovella käyvistä ihmisistä ja päinvastoin. Ilta menikin paitsi seurustellessa myös vauvaa rauhoitellessa, syömään pääsin viimeisenä ja ateria tuli napsittua parin haarukallisen osissa. Kun ajattelin väsynyttä ja sateista matkaa parilla-kolmella eri joukkoliikennevälineellä, summasin äkkiä, kuinka paljon säästin rahaa raskausaikana sillä, etten ostanut joka viikonloppu punaviiniä ja tilasin meille farmaritaksin.
Onneksi äitiyslomalla on vain rajallinen määrä aikataulutettuja velvotteita (pidän aikataulutetuista velvotteista kunhan ne ovat hauskoja, kuten harrastuksia tai mukavaa työtä), sitä tulisi nopeasti aivan hermoheikoksi säätäessään kaiken sen oheiskrääsän kanssa, mitä vauvan kanssa lähteminen edellyttää. Pelkät vaunut ja vauva eivät riitä, mukana pitää olla omien peruskamojen lisäksi myös aiemmin mainitsemani selkäreppu (koska käsiä tarvitaan muuhun) sekä hoitolaukku, jossa on harso, vaihtovaatteet, rintakumi, tuttipullo, paketti vastiketta, pari vaippaa, vesipullo, pieni hoitoalusta, sakset ja sen sellaista. Ei puhettakaan, että lähtisi kotoa pelkkä avain taskussaan tai kevyt pussukka olalla. Kaikesta varustautumisesta huolimatta jotain voi unohtua: tänään käväisimme perheen kesken Kasvitieteellisessä puutarhassa rakukurssini jälkeen. Koska rintani olivat usean tunnin imetystauon jälkeen kuin kaksi muuttolaatikkoa (oikeasti) päätin imettää puistonpenkillä. Huomasin (ja Muna huomasi aivan erityisesti) hoitolaukkua turhaan pemmastettuani, että rintakumi oli jäänyt kotiin. Yritin hetken imettää ilman sitä, mutta se, mikä onnistuu hetkittäin kotona makuuasennossa, kaikessa rauhassa, ei todellakaan sujunut puistonpenkillä istuen. Voi sitä huutoa! Daaliat ja hajuherneet tuli iihkutettua pikavauhtia, ehdimme jo täyttää tuttipullonkin, mutta sitten vaunuissa tuli hiljaista, hiekkatien ratina tuuditti uneen pienen kukkaistytön.
Lauantai-iltana päätin valita useista vaihtoehdoista vauvaystävällisimmän, sukujuhlat (suvussamme on kerrassaan hulvattomia juhlia jotka vetävät vertoja kotibileille). Lähtiessäni kotoa alkoi sataa kuin saavista kaataen, rummuttavaa rankkasadetta. Venksottelin sadesuojan vaunujen päälle ja selvisin ratikkaankin kälyn suosiollisella avustuksella. Perillä pitikin sitten selvittää, miten kantokopan saa irti vaunuista (helvetillisen hankalasti) ja tehdä se kondomimaisen tiiviin sadetakin hiostaessa ja kantaa vauvaa ja kaikkia oheistarpeita kierreportaita kolmanteen kerrokseen. Juhlapaikan vaihtuessa minulle ja vauvalle tarjottiin autokyytiä, jonka otimmekin riemuiten vastaan, tosin auton takapenkki piti kipata kumoon, että vaunut mahtuisivat joukkoon. Ja edelleen piti vahtia samaan aikaan vauvaa ja paria-kolmea laukkua ja yrittää varoa kastumasta. Perillä uudessa paikassa pitikin sitten miettiä, miten ratasasentoon vahingossa käännetyt vaunut saa takaisin vaunuiksi.
Juhlissa imetin sivuhuoneessa, ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolella (ellei mökkiä lasketa). Homma sujui yllättävän mukavasti, en kiusaantunut ovella käyvistä ihmisistä ja päinvastoin. Ilta menikin paitsi seurustellessa myös vauvaa rauhoitellessa, syömään pääsin viimeisenä ja ateria tuli napsittua parin haarukallisen osissa. Kun ajattelin väsynyttä ja sateista matkaa parilla-kolmella eri joukkoliikennevälineellä, summasin äkkiä, kuinka paljon säästin rahaa raskausaikana sillä, etten ostanut joka viikonloppu punaviiniä ja tilasin meille farmaritaksin.
Onneksi äitiyslomalla on vain rajallinen määrä aikataulutettuja velvotteita (pidän aikataulutetuista velvotteista kunhan ne ovat hauskoja, kuten harrastuksia tai mukavaa työtä), sitä tulisi nopeasti aivan hermoheikoksi säätäessään kaiken sen oheiskrääsän kanssa, mitä vauvan kanssa lähteminen edellyttää. Pelkät vaunut ja vauva eivät riitä, mukana pitää olla omien peruskamojen lisäksi myös aiemmin mainitsemani selkäreppu (koska käsiä tarvitaan muuhun) sekä hoitolaukku, jossa on harso, vaihtovaatteet, rintakumi, tuttipullo, paketti vastiketta, pari vaippaa, vesipullo, pieni hoitoalusta, sakset ja sen sellaista. Ei puhettakaan, että lähtisi kotoa pelkkä avain taskussaan tai kevyt pussukka olalla. Kaikesta varustautumisesta huolimatta jotain voi unohtua: tänään käväisimme perheen kesken Kasvitieteellisessä puutarhassa rakukurssini jälkeen. Koska rintani olivat usean tunnin imetystauon jälkeen kuin kaksi muuttolaatikkoa (oikeasti) päätin imettää puistonpenkillä. Huomasin (ja Muna huomasi aivan erityisesti) hoitolaukkua turhaan pemmastettuani, että rintakumi oli jäänyt kotiin. Yritin hetken imettää ilman sitä, mutta se, mikä onnistuu hetkittäin kotona makuuasennossa, kaikessa rauhassa, ei todellakaan sujunut puistonpenkillä istuen. Voi sitä huutoa! Daaliat ja hajuherneet tuli iihkutettua pikavauhtia, ehdimme jo täyttää tuttipullonkin, mutta sitten vaunuissa tuli hiljaista, hiekkatien ratina tuuditti uneen pienen kukkaistytön.
sunnuntai, syyskuuta 06, 2009
Hitaasti/nopeasti
Eräs ystäväni sanoi joskus irkissä, että aika kuluu tosi hitaasti/nopeasti. Lausahduksesta tuli heti kerrassaan käyttökelpoinen oneliner, siinä on vissi ja syvällinen totuus takana. Koska eikö aika teekin juuri niin, näyttää noin äkkikatsomalta kelluvan paikallaan, mutta pinnan alla on vaikka kuinka nopeita virtauksia ja pyörteitä. Aika tuntuu sitäpaitsi jatkuvasti kuluvan nopeammin ja nopeammin. En osaa uskoa, että viime joulusta on yhdeksän-kymmenen kuukautta, vastahan juoksimme ystävän kanssa punaviinilasillisilla ja keikoilla, sen saman ystävän joka saa vauvansa muutaman viikon päästä. Ihan hiljattain suurin jännityksenaiheeni oli, jatkuuko työsuhteeni joulun yli, käytin monta sunnuntai-iltaa viime syksynä sen asian murehtimiseen. Toisaalta ajankulun huomaa selvästi siitä, että vasta kun tietylle aikakaudelle tulee tarpeeksi perspektiiviä, kykenee hahmottelemaan sille ominaisen yleistunnelman. Viime syksy oli työahdistuksesta huolimatta ihanaa aikaa. Tunsin aidosti hallitsevani elämääni, olin ottanut sen omiin käsiini. Harrastin paljon, kävin jopa ryhmäliikunnassa, elin miellyttävää kurinalaisuuden ja hauskanpidon sekamelskaa. Käytin hyvin istuvaa, vihreää tirolilaistakkia ja syysvaahteran väristä kaulahuivia (vaatteet ovat tärkeä osa kunkin ajanjakson yleistunnelman hahmottamista), kuuntelin paljon Lauran Saharaa (musiikki samoin) ja join oman mökin sitruunakissanminttuteetä (tuoksuista puhumattakaan).
Viime syksynä aloin myös tajuta, että se "joskus, kohtapuoleen" mitä perheenlisäykseen yrittämisen aloittamiseen tulee, olisi kohta käsillä. Tuota oivallusta edesauttoivat, kuinka ollakaan, yhtäkkiä raskaana olevat ystävät. Kun saman viikon sisällä sekä terapeuttini että kaksi vanhaa ystävää paljastivat raskautensa (yksi heistä ihan vain kävelemällä eteeni Karhupuistossa, en kehdannut ensin onnitella koska olen vähän paranoidi ihmisten raskausmahojen suhteen, tai olin, mietin aina, että jospa tuo on vain vähän pyöristynyt ja onnitellessani onnistun sohaisemaan ikävästi... minua luultiin kerran raskaanaolevaksi koska minulla oli korkeavyötäröinen, vähän liian pieni mekko ja olin kesän aikana lihonut ja sitten jouduin oikaisemaan luulijaa ja voi kuinka sitä hävetti. Inhoan saattaa ihmiset nolostuneeseen tilaan). Nuo havainnot saivat minut keskustelemaan asiasta L:n kanssa (muistan meidän keskustelleen noin vartin ennen joitain kotibileitä ja päätyneen siihen tulokseen, että vauva saa tulla jos on tullakseen. Nopea lopputulos ei kyllä niinkään kerro meidän hätäisyydestämme vaan siitä, että olimme puntaroineet asiaa niin pitkään, että lopullisen päätöksen teko oli viime kädessä helppoa ja tiesimme kumpikin mitä haluamme) ja juhlissa myhäilinkin sitten asiaa itsekseni. Ystäville en paria lukuunottamatta halunnut asiasta kertoa, muistan että paljastin aikeemme Lumikselle kirjamessuilla. Totesimme yksissä tuumin, että lapsi on vähän kuten tatuointi ja aloimme puhua Poikani Kevin -kirjasta. Sitten mielessäni alkoikin takoa "haluan vauvan nyt heti" luultavasti reaktiona työahdistukseen. Ja no, sitten sain sen mitä toivoin. Kummallista! Parin viime vuoden aikana kaikki toivomani asiat ovat tapahtuneet, työjutut, avioliitto, koti Kalliossa, siirtolamökki, lähentyminen tiettyihin ihmisiin, vauva. Ei ihme, että minua vähän väliä pelottaa kaikki ja odotan, milloin minulta otetaan jotain pois. Eihän näin hyvä onni voi jatkua! Samalla muistutan itselleni, ettei kohtaloa tai onnetarta ole olemassakaan ja että olen pitkälti omalla pontevuudellani päässyt tähän tilanteeseen. Ajatus on hirveän voimaannuttava, olen kuitenkin nuorempana vuosikaudet inhonnut itseäni, pitänyt vastuuttomuuttani ja saamattomuuttani jonkinlaisena luonnonvoimana, ongelmiani polttomerkkeinä joista ei vaan päästä eroon.
Tällä hetkellä aika kuluu hitaasti/nopeasti. Päivät toistuvat melko samanlaisina, etenkin kaksin vauvan kanssa. Ne hulahtavat käsistä, ensin on aamu ja sitten äkkiä kello on puoli yhdeksän illalla. Vauva on niin pienen pieni, aivan vastasyntynyt, ei osaa paljoa muuta kuin itkeä ja heilutella raajojaan. Jotenkin ihmetyttää, että tuosta se koko ajan kehittyy, oppii kääntymään vatsalleen ja alkaa siitä ponnistaa eteenpäin. Vuorokausirytmi on hakusessa, annan L:n nukkua patjalla olohuoneessa että hän jaksaisi käydä töissä, me Munukan kanssa valvomme ja hytkyttelemme ja lohtutisseilemme kun mahaa kipristää. Koliikki sijoittuu yöhön, kuinkas muutenkaan. Hetkittäin huomaan olevani niin väsynyt, että tiputtelen tavaroita ja kolhin itseäni (olen lyönyt varpaani sängynkulmaan kolmasti viikon aikana, en muista koskaan aikaisemmin tehneeni sitä). Samaan aikaan on ihanaa asettaa vauva imetystyynylle, katsella vuoroin keskittyneesti luputtavaa suuta ja ikkunasta avautuvaa alkusyksyistä Kalliota. Ja eniten hämmentää ajatus siitä, että jos aika edelleen kuluu yhtä nopeasti kuin tähän asti, kuluu vuosi ennen kuin huomaankaan. Vuoden päästä minulla ei ole käsissäni enää nelikiloista öhisijää (ellen saa pikapikaa uutta vauvaa, haluaisin kyllä useamman lapsen mutta ehkä en nyt sentään vuoden ikäerolla) vaan iso taapero, joka ottaa jo askelia ja tapailee puhetta ja vetää kirjoja kirjahyllystä ja nauraa kikattaa hampaat välkkyen.
Viime syksynä aloin myös tajuta, että se "joskus, kohtapuoleen" mitä perheenlisäykseen yrittämisen aloittamiseen tulee, olisi kohta käsillä. Tuota oivallusta edesauttoivat, kuinka ollakaan, yhtäkkiä raskaana olevat ystävät. Kun saman viikon sisällä sekä terapeuttini että kaksi vanhaa ystävää paljastivat raskautensa (yksi heistä ihan vain kävelemällä eteeni Karhupuistossa, en kehdannut ensin onnitella koska olen vähän paranoidi ihmisten raskausmahojen suhteen, tai olin, mietin aina, että jospa tuo on vain vähän pyöristynyt ja onnitellessani onnistun sohaisemaan ikävästi... minua luultiin kerran raskaanaolevaksi koska minulla oli korkeavyötäröinen, vähän liian pieni mekko ja olin kesän aikana lihonut ja sitten jouduin oikaisemaan luulijaa ja voi kuinka sitä hävetti. Inhoan saattaa ihmiset nolostuneeseen tilaan). Nuo havainnot saivat minut keskustelemaan asiasta L:n kanssa (muistan meidän keskustelleen noin vartin ennen joitain kotibileitä ja päätyneen siihen tulokseen, että vauva saa tulla jos on tullakseen. Nopea lopputulos ei kyllä niinkään kerro meidän hätäisyydestämme vaan siitä, että olimme puntaroineet asiaa niin pitkään, että lopullisen päätöksen teko oli viime kädessä helppoa ja tiesimme kumpikin mitä haluamme) ja juhlissa myhäilinkin sitten asiaa itsekseni. Ystäville en paria lukuunottamatta halunnut asiasta kertoa, muistan että paljastin aikeemme Lumikselle kirjamessuilla. Totesimme yksissä tuumin, että lapsi on vähän kuten tatuointi ja aloimme puhua Poikani Kevin -kirjasta. Sitten mielessäni alkoikin takoa "haluan vauvan nyt heti" luultavasti reaktiona työahdistukseen. Ja no, sitten sain sen mitä toivoin. Kummallista! Parin viime vuoden aikana kaikki toivomani asiat ovat tapahtuneet, työjutut, avioliitto, koti Kalliossa, siirtolamökki, lähentyminen tiettyihin ihmisiin, vauva. Ei ihme, että minua vähän väliä pelottaa kaikki ja odotan, milloin minulta otetaan jotain pois. Eihän näin hyvä onni voi jatkua! Samalla muistutan itselleni, ettei kohtaloa tai onnetarta ole olemassakaan ja että olen pitkälti omalla pontevuudellani päässyt tähän tilanteeseen. Ajatus on hirveän voimaannuttava, olen kuitenkin nuorempana vuosikaudet inhonnut itseäni, pitänyt vastuuttomuuttani ja saamattomuuttani jonkinlaisena luonnonvoimana, ongelmiani polttomerkkeinä joista ei vaan päästä eroon.
Tällä hetkellä aika kuluu hitaasti/nopeasti. Päivät toistuvat melko samanlaisina, etenkin kaksin vauvan kanssa. Ne hulahtavat käsistä, ensin on aamu ja sitten äkkiä kello on puoli yhdeksän illalla. Vauva on niin pienen pieni, aivan vastasyntynyt, ei osaa paljoa muuta kuin itkeä ja heilutella raajojaan. Jotenkin ihmetyttää, että tuosta se koko ajan kehittyy, oppii kääntymään vatsalleen ja alkaa siitä ponnistaa eteenpäin. Vuorokausirytmi on hakusessa, annan L:n nukkua patjalla olohuoneessa että hän jaksaisi käydä töissä, me Munukan kanssa valvomme ja hytkyttelemme ja lohtutisseilemme kun mahaa kipristää. Koliikki sijoittuu yöhön, kuinkas muutenkaan. Hetkittäin huomaan olevani niin väsynyt, että tiputtelen tavaroita ja kolhin itseäni (olen lyönyt varpaani sängynkulmaan kolmasti viikon aikana, en muista koskaan aikaisemmin tehneeni sitä). Samaan aikaan on ihanaa asettaa vauva imetystyynylle, katsella vuoroin keskittyneesti luputtavaa suuta ja ikkunasta avautuvaa alkusyksyistä Kalliota. Ja eniten hämmentää ajatus siitä, että jos aika edelleen kuluu yhtä nopeasti kuin tähän asti, kuluu vuosi ennen kuin huomaankaan. Vuoden päästä minulla ei ole käsissäni enää nelikiloista öhisijää (ellen saa pikapikaa uutta vauvaa, haluaisin kyllä useamman lapsen mutta ehkä en nyt sentään vuoden ikäerolla) vaan iso taapero, joka ottaa jo askelia ja tapailee puhetta ja vetää kirjoja kirjahyllystä ja nauraa kikattaa hampaat välkkyen.
lauantaina, elokuuta 29, 2009
Kaksi viikkoa kotona
Teksturissani (kyllä, teksturissa, minulla on nyt ihana pieni minimäkki, kirjaa pienempi tietokone joka ei edes hurise ja joka on tosi eko) on blogitekstin alku liittyen etuoikeutettuuteen ja itsetuntoon. En jaksa kuitenkaan jatkaa kirjoitusta, koska tämä elämä nyt on vielä aika palasista koostuvaa, joka hetki pitää olla valmis hyppäämään koneelta antamaan tissiä tai vaihtamaan vaippaa tai viihdyttämään. Mikä on erittäin jees, tätä sen odotinkin olevan. Harjoittelimme Munan kanssa kaksistaan oloa isän viettäessä varpajaisia. Touhu sujui melko mukavasti, vaikka yöunet jäivät taas melko mosaiikkisiksi. Osaan kyllä nykyään nukahtaa aika nopeasti, en enää hyppää jatkuvasti vauvansängyn ääressä tarkkailemassa, hengittääkö se vielä (teen tätä kyllä siltikin melko usein).
Muna on mitä vauvamaisin vauva: se pissaa ja kakkaa, öhisee, tuhisee ja kirahtelee, huutaa "lää" kun mahassa möyrii ja kun on tylsää. Päivisin se nukkuu pitkiäkin toveja eikä lainkaan häiriinny valosta tai melusta. Viimeviikkoinen sukulaisvierailu kaksine täystuhoikäisine taaperoineen ei Munaa hetkauttanut, se uinaili sitterissä eikä näyttänyt edes pistävänsinisiä sillmiään kellekään. (tähän väliin piti laulaa spontaani "possu sano nöh nöh nöh"-laulu ja heilutella Munan jalkoja, koska se alkoi pitkästyä paikallaan oloon). Muna rakastaa kaikkea liikettä, kitinä loppuu heti kun sitä hytkytetään tai keinutellaan. Autossa se nukahtaa välittömästi. Sen tukka kasvaa ja aaltoilee viehättävästi ja on edelleen hämmästyttävän tumma. Meillä on molemmilla lähisuvussa tummiakin ihmisiä, vaikka olemme itse vaaleita. Muna ei lainkaan muistuta minua vauvana, mikä on hauskaa, se, ettei vauva ole mikään minuuden jatke, on helpompi hahmottaa kun se ei ole kopio minusta.
Meillä syödään sekä tissiä että pulloa. Munan paino ei ollut neuvolassa noussut toivotulla tavalla, joten jokaisen imetyskerran jälkeen määrättiin lisäruokaa. Olen tämän asian kanssa aika ookoo, huomaan, että piirteestäni varautua vaikeuksiin on hyötyäkin: en nimittäin hetkeäkään kuvitellut, että imetys olisi helppoa ja silkkaa auvoa, olen iloinen siitä, että se ylipäätään onnistuu. Käytämme rintakumia, sitä ei kaikkein ortodoksisimpien imetysihmisten mukaan saisi käyttää kuin väliaikaisesti, mutta meillä se menee niin, että joko vauva ei saa otetta rinnasta=imetys ei onnistu, tai sitten se tehdään kumin avulla. Itselleni on aivan selvää, kumpi noista vaihtoehdoista on parempi. Kun vauvan suu kasvaa, toivon, että rintakumista päästäisiin vähitellen eroon. Itse imetys on mukavaa ja keskittyneesti lupsuttavaa vauvaa on hauskaa katsella. Pelkäsin, että imetys tuntuisi jotenkin semiseksuaaliselta (ovathan nännit erogeenista aluetta), mutta on kuin jokin seksuaalinappi olisi rintojen kohdalla kääntynyt off-asentoon samaan aikaan kun maito nousi. Hyvä juttu, tosin toivon, että nappi naksahtaa sitten imetyksen loputtua takaisin normitilaansa, en halua mieltää rintojani pelkiksi maidontuotantokoneiksi.
Vaunuasiat ovat edelleen vähän kesken. Firma, josta tilasimme vaunut (ne piti hankkia uutena, koska meillä on niin pieni hissi) feidasi tosi ikävällä tavalla, maanantaina pitää varautua mahdolliseen kädenvääntöön etumaksun palauttamisesta. Eilen sain kiinni lafkan toimitusjohtajan, joka oli niin lärvit, ettei puhelusta tahtonut tulla mitään. Ikävä juttu, säälittää se mieskin, humalatilan syvyys viittasi selkeään alkoholismiin.
En kyllä vieläkään osaa määritellä omaa äitiyttäni. Moni tuttavaäiti vannoo vaistovanhemmuuden nimeen ja se kuulostaa minustakin aika viehättävältä, mutta valitettavasti eksyin tietoa hakiessani varsin fasistiseen blogiin, jossa tuomittiin suunnilleen kaikki paitsi 24/7 vauvassakiinniolo. Vaistoissa on vähän sekin, että en oikeasti osaa luottaa omiini, vaikka kaikki neuvolaa myöten ovat sanoneet, että omaa lastaan oppii lukemaan, en vielä osaa sanoa, aiheutuuko itku nälästä vai kivusta vai kakkavaipasta. Lapsentahtisuutta tulee ruokinnassa noudatettua osittain, mutta jos Muna ei kolmen-neljän tunnin jälkeen pyydä ruokaa, alan antaa sitä kuitenkin. Patterikäyttöinen, pyllyä täristävä babysitteri on meillä aivan ehdoton väline, se rauhoittaa vatsakipuisen vauvan heti. Kantoliinaa stressaan toistaiseksi vaikka rengasliinan olemmekin hankkineet: jotenkin tuntuu niin hämmentävältä että vauva muka pysyisi huivin näköisessä pussissa. Olenkin antanut meille aikaa totuttautua kaikkeen uuteen, käyttelemme kertakäyttövaippanäytteitä (tietysti, olisi typerää heittää ilmaista kamaa roskiin) ja paperisia hoitoalustoja (karmea keksintö kyllä tuo jälkimmäinen, yritän aina pyyhkiä niillä käytön lopuksi pöydät että ne palvelisivat mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ennen roskiin päätymistään) joita saatiin vaippafirman pakkauksessa synnytyslaitokselta.
Alan itse olla aika hyvässä kunnossa, vaikka alhainen hemoglobiini piinaa. Himoni syödä hiekkaa, sulaa asvalttia ja koksia on todella kova, pari päivää sitten pureskelin hiilitabletin kokeillakseni, auttaisiko se himoon. Hemmetin hiilari oli makeutettu aspartaamilla, se pilasi koko kokemuksen. Luin huvituksekseni netistä, että Jenkeissä myydään puhdistettua maaperää ihmisille, jotka haluavat syödä hiekkaa. Tiedän, että tähän himoon auttaisi kunnon rautakuuri, mutta koska ummetus olisi tässä post-episiotomiatilassa todella tuskallinen kokemus, jätän rautamehun väliin ja yritän syödä joka välissä vehnänleseitä, jotka sekä edistävät ruoansulatusta että sisältävät rautaisannoksen rautaa. Valurautapannulla paistettu verinen pihvi kuulostaa ajatuksena todella houkuttelevalta (lihansyöjäaikoina rakastin eniten lähes raakaa pihviä) ja samalla täysin mahdottomalta, olisi jotenkin supersairasta alkaa syödä tehotuotettua lihaa synnytettyään tänne lisää elämää. Ja onneksi linsseissäkin on sitä rautaa.
Muna on mitä vauvamaisin vauva: se pissaa ja kakkaa, öhisee, tuhisee ja kirahtelee, huutaa "lää" kun mahassa möyrii ja kun on tylsää. Päivisin se nukkuu pitkiäkin toveja eikä lainkaan häiriinny valosta tai melusta. Viimeviikkoinen sukulaisvierailu kaksine täystuhoikäisine taaperoineen ei Munaa hetkauttanut, se uinaili sitterissä eikä näyttänyt edes pistävänsinisiä sillmiään kellekään. (tähän väliin piti laulaa spontaani "possu sano nöh nöh nöh"-laulu ja heilutella Munan jalkoja, koska se alkoi pitkästyä paikallaan oloon). Muna rakastaa kaikkea liikettä, kitinä loppuu heti kun sitä hytkytetään tai keinutellaan. Autossa se nukahtaa välittömästi. Sen tukka kasvaa ja aaltoilee viehättävästi ja on edelleen hämmästyttävän tumma. Meillä on molemmilla lähisuvussa tummiakin ihmisiä, vaikka olemme itse vaaleita. Muna ei lainkaan muistuta minua vauvana, mikä on hauskaa, se, ettei vauva ole mikään minuuden jatke, on helpompi hahmottaa kun se ei ole kopio minusta.
Meillä syödään sekä tissiä että pulloa. Munan paino ei ollut neuvolassa noussut toivotulla tavalla, joten jokaisen imetyskerran jälkeen määrättiin lisäruokaa. Olen tämän asian kanssa aika ookoo, huomaan, että piirteestäni varautua vaikeuksiin on hyötyäkin: en nimittäin hetkeäkään kuvitellut, että imetys olisi helppoa ja silkkaa auvoa, olen iloinen siitä, että se ylipäätään onnistuu. Käytämme rintakumia, sitä ei kaikkein ortodoksisimpien imetysihmisten mukaan saisi käyttää kuin väliaikaisesti, mutta meillä se menee niin, että joko vauva ei saa otetta rinnasta=imetys ei onnistu, tai sitten se tehdään kumin avulla. Itselleni on aivan selvää, kumpi noista vaihtoehdoista on parempi. Kun vauvan suu kasvaa, toivon, että rintakumista päästäisiin vähitellen eroon. Itse imetys on mukavaa ja keskittyneesti lupsuttavaa vauvaa on hauskaa katsella. Pelkäsin, että imetys tuntuisi jotenkin semiseksuaaliselta (ovathan nännit erogeenista aluetta), mutta on kuin jokin seksuaalinappi olisi rintojen kohdalla kääntynyt off-asentoon samaan aikaan kun maito nousi. Hyvä juttu, tosin toivon, että nappi naksahtaa sitten imetyksen loputtua takaisin normitilaansa, en halua mieltää rintojani pelkiksi maidontuotantokoneiksi.
Vaunuasiat ovat edelleen vähän kesken. Firma, josta tilasimme vaunut (ne piti hankkia uutena, koska meillä on niin pieni hissi) feidasi tosi ikävällä tavalla, maanantaina pitää varautua mahdolliseen kädenvääntöön etumaksun palauttamisesta. Eilen sain kiinni lafkan toimitusjohtajan, joka oli niin lärvit, ettei puhelusta tahtonut tulla mitään. Ikävä juttu, säälittää se mieskin, humalatilan syvyys viittasi selkeään alkoholismiin.
En kyllä vieläkään osaa määritellä omaa äitiyttäni. Moni tuttavaäiti vannoo vaistovanhemmuuden nimeen ja se kuulostaa minustakin aika viehättävältä, mutta valitettavasti eksyin tietoa hakiessani varsin fasistiseen blogiin, jossa tuomittiin suunnilleen kaikki paitsi 24/7 vauvassakiinniolo. Vaistoissa on vähän sekin, että en oikeasti osaa luottaa omiini, vaikka kaikki neuvolaa myöten ovat sanoneet, että omaa lastaan oppii lukemaan, en vielä osaa sanoa, aiheutuuko itku nälästä vai kivusta vai kakkavaipasta. Lapsentahtisuutta tulee ruokinnassa noudatettua osittain, mutta jos Muna ei kolmen-neljän tunnin jälkeen pyydä ruokaa, alan antaa sitä kuitenkin. Patterikäyttöinen, pyllyä täristävä babysitteri on meillä aivan ehdoton väline, se rauhoittaa vatsakipuisen vauvan heti. Kantoliinaa stressaan toistaiseksi vaikka rengasliinan olemmekin hankkineet: jotenkin tuntuu niin hämmentävältä että vauva muka pysyisi huivin näköisessä pussissa. Olenkin antanut meille aikaa totuttautua kaikkeen uuteen, käyttelemme kertakäyttövaippanäytteitä (tietysti, olisi typerää heittää ilmaista kamaa roskiin) ja paperisia hoitoalustoja (karmea keksintö kyllä tuo jälkimmäinen, yritän aina pyyhkiä niillä käytön lopuksi pöydät että ne palvelisivat mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ennen roskiin päätymistään) joita saatiin vaippafirman pakkauksessa synnytyslaitokselta.
Alan itse olla aika hyvässä kunnossa, vaikka alhainen hemoglobiini piinaa. Himoni syödä hiekkaa, sulaa asvalttia ja koksia on todella kova, pari päivää sitten pureskelin hiilitabletin kokeillakseni, auttaisiko se himoon. Hemmetin hiilari oli makeutettu aspartaamilla, se pilasi koko kokemuksen. Luin huvituksekseni netistä, että Jenkeissä myydään puhdistettua maaperää ihmisille, jotka haluavat syödä hiekkaa. Tiedän, että tähän himoon auttaisi kunnon rautakuuri, mutta koska ummetus olisi tässä post-episiotomiatilassa todella tuskallinen kokemus, jätän rautamehun väliin ja yritän syödä joka välissä vehnänleseitä, jotka sekä edistävät ruoansulatusta että sisältävät rautaisannoksen rautaa. Valurautapannulla paistettu verinen pihvi kuulostaa ajatuksena todella houkuttelevalta (lihansyöjäaikoina rakastin eniten lähes raakaa pihviä) ja samalla täysin mahdottomalta, olisi jotenkin supersairasta alkaa syödä tehotuotettua lihaa synnytettyään tänne lisää elämää. Ja onneksi linsseissäkin on sitä rautaa.
maanantaina, elokuuta 24, 2009
Kuoriutumiskertomus
Synnytys alkoi oikeastaan jo toissa lauantaina, keskellä yötä, lapsiveden menolla. Olimme mökillä (no tietysti, tällaiset jutut alkavat aina jossain oudossa paikassa) ja luonto kutsui, kuten se tapasi loppuraskaudesta tehdä. Ihmettelin kun puskapissan jälkeenkin pissatti, jotenkin holtittomasti. Sitten huomasin, että neste oli rose-viinin väristä ja huuhteluaineen tuoksuista ja tajusin heti, mitä on tapahtunut. Soitimme taksin kotiin (kello oli siinä neljän huitteilla yöllä), sain kuulla että Kätilöopistolla on sulku. Koska supistuksia ei tuntunut (kuten ei koko raskaudessa ennen synnytyspäivää), minut passitettiin kotiin. Sunnuntai meni lepäillessä ja tunnustellessa, kertaalleen lähdimme jo Kättärille (josta sulku oli luojankiitos loppunut) sairaalakassin kanssa, mutta synnytystä ei haluttu käynnistää ennen kuin maanantaina, kahdeksan aikaan aamulla. Katselin kotona videoita ja pesin pyykkiä, uni oli katkonaista. Supistukset alkoivat aamuyöllä eikä käynnistystä tarvinnut aloittaa. Olin pelännyt oksitosiinitippaa, se tekee kuulemma supistuksista saman tien todella vahvoja.
Aloin siis supistella varsinaisesti vasta sairaalassa. Minut todettiin valmiiksi ja meidät passitettiin synnytyssaliin. Kello taisi olla siinä puoli yksitoista aamulla. Kipu yltyi nopeasti, suihku ei paljoa auttanut, ilokaasusta oli iloa hetkiksi. Jossain vaiheessa aloin puhua kätilölle epiduraalista ja se järjestyikin varsin pian. Epiduraalin laitto ei ollut mitenkään kauhea kokemus, oikeastaan päinvastoin: piti käpertyä käppyrään, ”selkä kuin vihaisella kissalla”, sitten puudutettiin selän ihoa ja sitten lääkäri laittoi neulan tai minkä ikinä, kanyylin, kiinni. Juuri tilanteen ollessa intensiivisimmillään (kätilö tuki ruumiillaan jalkojani, L puristi kädestä, minä puristin ilokaasumaskia ja lääkäri runnoi selkääni,) alkoi radiosta soida Lauran Ei oo helppoa kellään. Siinä tilanteessa itkin ja nauroin samaan aikaan, mietin, kuinka hauskan jutun tästä saa kerrottavaksi. Epiduraali auttoi nopeasti, parissa minuutissa. Verenpaine laski, jalkoja alkoi palella, kipu loppui tyystin ja vaivuin levolliseen euforiaan. Napostelin karkkeja ja luin kirjaa, kikattelin Norsuradiolle. Epiduraalin aikana vauvan päähän kiinnitettiin sydänäänianturi ja halusinkin sitten radion pois päältä kuullakseni sydänäänet. Rintaa ja käsivarsia kutitti hiukkasen.
Euforiaa kesti pari tuntia, sitten kivut pikku hiljaa palasivat. Imppasin ilokaasua siekailematta kuutta-seitsemää imaisua per supistus, se leikkasi kipua hiukkasen mutta lähinnä hilpeytti. Supistukset tuntuivat eri paikassa paljon alempana ja kätilö sanoi, että jos olisin ensisynnyttäjä, hän pistäisi minut ponnistamaan eikä antaisi enää lisää puudutusta. Ensisynnyttäjänä sain kuitenkin vielä toisen epiduraalipaukun, mutta se ei auttanut enää samalla lailla. Minun käskettiin alkaa ponnistaa, mutta tiesin jo siinä vaiheessa että tämä on tällaista treeniponnistelua, vauva ei tuntunut olevan ihan hollilla. Seisoin ja heiluttelin lantiotani, en ollut erityisen kipeä, kunhan vain päkistelin aina väliin vähän muodon vuoksi. Vähitellen ponnistuksen tarve kasvoi ja tässä vaiheessa meninkin takaisin synnytyssänkyyn puoli-istuvaan asentoon. Haaveeni jakkaralla synnyttämisestä jotenkin unohtui, piuhoja oli niin paljon, että epäilin niiden irtoavan jos liikkuisin. Kun aloin tosissani ponnistaa, kätilö vaihtui toiseksi. En muista miltä synnytyksen hoitanut kätilö näytti tai kuulosti, aloin olla jo sen verran syvällä hommassa. L suihkutteli naamaani suihkupullolla aina väliin, se tuntui hyvältä. Auttavan käden kuitenkin torjuin huitomalla, tarvitsin molempia käsiäni pitämään jalkojani koukussa. Minua kannustettiin aina ponnistustarpeen tullessa tsemppauksin, mikä oli sinällään kivaa mutta alkoi jossain vaiheessa epämääräisesti ärsyttää, koska tunsin, että nyt vauva ei liiku eteenpäin vaan nuo tuolla tsemppaavat vain viran vuoksi. Aloin myös naurettavasti pelätä, että päästäni katkeaa verisuoni ponnistaessa (no, päästä ei katkennut mutta silmästä katkesi, minulla on edelleen osittain punainen silmänvalkuainen, ei tosin likimainkaan niin härski kuin toissa viikolla). Ponnistukset alkoivat sattua aika sietämättömästi ja tässä vaiheessa aloin kirkua (aiempi ääntely oli ollut sellaista saatanan saatana –tyyppistä vaimeaa sähähtelyä aina supistaessa) tavalla, josta itsekin vähän yllätyin. Kivusta ja kaikesta huolimatta jonkinlainen tarkkaileva yliminä säilyi koko synnytyksen ajan ja huomasin, että kirkuminen oli osittain tapani viestiä kätilölle, että nyt tarvitsen jotain apua, en saa vauvaa ulos ilman avitusta. Minulle annettiin oksitosiinia suoneen, koska supistukseni eivät missään vaiheessa ehtineet kauhean voimakkaiksi ja loppumetreillä paikalle saapui lääkäri, joka teki episotomian ja otti vauvan ulos imukupilla. Tässä vaiheessa minua puudutettiin, joten episotomia ei sattunut, kuten ei myöskään imukupin laitto (olen kuullut kauhujuttuja kivusta, joka syntyy, kun imukuppi työntää vauvaa takaisin synnytyskanavassa). Vauva oli hetkessä ulkona (tosin en heti uskonut sitä, ajattelin sekavasti että kätilö tsemppaus-narraa minua sanomalla että pää on jo syntynyt) ja sitä mukaa myös istukka. Vauva oli ison ja myrtsin näköinen, tukka brylkreemillä voidellun näköinen rockabilly-tukka, kesken kaiken minua nauratti huomata synnyttäneensä keski-ikäisen rokkarimiehen näköisen olennon. Istukkaa esiteltiin ihaillen taustalla, se näytti ihan isolta kuumavesipullolta tai ehkä banjolta. En osannut oikeastaan olla iloinen tai innoissani vauvasta, olin lopen uupunut ja hain paikalla olevien katseita, pelkäsin näet, että vauvalla on jokin hätänä. Tajusin vasta jälkeenpäin, että synnytyssalissa oli mukana myös opiskelija, juuri se, jonka katseesta en saanut mitään hyvinmenee-vastausta tietenkään siksi, että opiskelija oli varmaan itsekin hiukan kauhistunut livesynnytyksen näkemisestä. Sain vauvan hetkeksi rinnalleni ja sitten kuulemma aloin vuotaa verta niin, että joku punnitukseen tarkoitettu muovipussi, jossa istukat ja muut punnittiin, tipahti lattialle ja kaikkien päälle roiskui verta (tätä en valitettavasti nähnyt itse, koska olin aika tiltissä ja unelias, mutta kuvittelen sen näyttäneen suunnilleen samalta kuin Hohto-elokuvan hissikohtauksen). Vauva jäi isänsä kylvetettäväksi ja minut vietiin pikimmiten leikkaussaliin, jossa minulle annettiin plasmaa ja väliliha kursittiin kokoon. Minut nukutettiin, mikä oli aivan ihanaa pitkän valvomisen jälkeen, olin kuin tyytyväinen ja rento kissa auringonläikässä, nautiskelin parin tunnin unesta. Heräsin siihen, että minulta etsittiin kanyylin paikkaa (suoneni olivat verenhukan seurauksena imahtaneet syvälle ihon alle), rei’istä päätellen ties kuinka monennesta kohtaa. Lopulta sopiva paikka löytyi vasemmasta kyynärvarresta, siinä on mustelma vieläkin. Vauva syntyi siinä puoli yhdeksän aikaan illalla, eli synnytys kesti suunnilleen yksitoista tuntia. Pidän aikaa ihan kohtuullisena etenkin kun kivuttomia tunteja mahtui väliin.
Heräämisen jälkeen minut kärrättiin sängyssä perhehuoneeseen (oli aika eksoottista tulla työnnellyksi sängyssä ympäriinsä) jossa isä ja vauva odottivat. Oli ihanaa saada perhehuone, etenkin kun olin kursimisen ja verenvuodon jäljiltä aika rikki. Ihailimme yhdessä ruttuotsaista, kissamaisesti kirahtelevaa vauvaa ja hormonieuforian vallassa kirjoitin yöllä vielä päiväkirjaakin. Vauvalla oli valkoiset vaatteet ja pipo päässä ja se näytti hyvin valmiilta sormenpäitään myöten.
Aloin siis supistella varsinaisesti vasta sairaalassa. Minut todettiin valmiiksi ja meidät passitettiin synnytyssaliin. Kello taisi olla siinä puoli yksitoista aamulla. Kipu yltyi nopeasti, suihku ei paljoa auttanut, ilokaasusta oli iloa hetkiksi. Jossain vaiheessa aloin puhua kätilölle epiduraalista ja se järjestyikin varsin pian. Epiduraalin laitto ei ollut mitenkään kauhea kokemus, oikeastaan päinvastoin: piti käpertyä käppyrään, ”selkä kuin vihaisella kissalla”, sitten puudutettiin selän ihoa ja sitten lääkäri laittoi neulan tai minkä ikinä, kanyylin, kiinni. Juuri tilanteen ollessa intensiivisimmillään (kätilö tuki ruumiillaan jalkojani, L puristi kädestä, minä puristin ilokaasumaskia ja lääkäri runnoi selkääni,) alkoi radiosta soida Lauran Ei oo helppoa kellään. Siinä tilanteessa itkin ja nauroin samaan aikaan, mietin, kuinka hauskan jutun tästä saa kerrottavaksi. Epiduraali auttoi nopeasti, parissa minuutissa. Verenpaine laski, jalkoja alkoi palella, kipu loppui tyystin ja vaivuin levolliseen euforiaan. Napostelin karkkeja ja luin kirjaa, kikattelin Norsuradiolle. Epiduraalin aikana vauvan päähän kiinnitettiin sydänäänianturi ja halusinkin sitten radion pois päältä kuullakseni sydänäänet. Rintaa ja käsivarsia kutitti hiukkasen.
Euforiaa kesti pari tuntia, sitten kivut pikku hiljaa palasivat. Imppasin ilokaasua siekailematta kuutta-seitsemää imaisua per supistus, se leikkasi kipua hiukkasen mutta lähinnä hilpeytti. Supistukset tuntuivat eri paikassa paljon alempana ja kätilö sanoi, että jos olisin ensisynnyttäjä, hän pistäisi minut ponnistamaan eikä antaisi enää lisää puudutusta. Ensisynnyttäjänä sain kuitenkin vielä toisen epiduraalipaukun, mutta se ei auttanut enää samalla lailla. Minun käskettiin alkaa ponnistaa, mutta tiesin jo siinä vaiheessa että tämä on tällaista treeniponnistelua, vauva ei tuntunut olevan ihan hollilla. Seisoin ja heiluttelin lantiotani, en ollut erityisen kipeä, kunhan vain päkistelin aina väliin vähän muodon vuoksi. Vähitellen ponnistuksen tarve kasvoi ja tässä vaiheessa meninkin takaisin synnytyssänkyyn puoli-istuvaan asentoon. Haaveeni jakkaralla synnyttämisestä jotenkin unohtui, piuhoja oli niin paljon, että epäilin niiden irtoavan jos liikkuisin. Kun aloin tosissani ponnistaa, kätilö vaihtui toiseksi. En muista miltä synnytyksen hoitanut kätilö näytti tai kuulosti, aloin olla jo sen verran syvällä hommassa. L suihkutteli naamaani suihkupullolla aina väliin, se tuntui hyvältä. Auttavan käden kuitenkin torjuin huitomalla, tarvitsin molempia käsiäni pitämään jalkojani koukussa. Minua kannustettiin aina ponnistustarpeen tullessa tsemppauksin, mikä oli sinällään kivaa mutta alkoi jossain vaiheessa epämääräisesti ärsyttää, koska tunsin, että nyt vauva ei liiku eteenpäin vaan nuo tuolla tsemppaavat vain viran vuoksi. Aloin myös naurettavasti pelätä, että päästäni katkeaa verisuoni ponnistaessa (no, päästä ei katkennut mutta silmästä katkesi, minulla on edelleen osittain punainen silmänvalkuainen, ei tosin likimainkaan niin härski kuin toissa viikolla). Ponnistukset alkoivat sattua aika sietämättömästi ja tässä vaiheessa aloin kirkua (aiempi ääntely oli ollut sellaista saatanan saatana –tyyppistä vaimeaa sähähtelyä aina supistaessa) tavalla, josta itsekin vähän yllätyin. Kivusta ja kaikesta huolimatta jonkinlainen tarkkaileva yliminä säilyi koko synnytyksen ajan ja huomasin, että kirkuminen oli osittain tapani viestiä kätilölle, että nyt tarvitsen jotain apua, en saa vauvaa ulos ilman avitusta. Minulle annettiin oksitosiinia suoneen, koska supistukseni eivät missään vaiheessa ehtineet kauhean voimakkaiksi ja loppumetreillä paikalle saapui lääkäri, joka teki episotomian ja otti vauvan ulos imukupilla. Tässä vaiheessa minua puudutettiin, joten episotomia ei sattunut, kuten ei myöskään imukupin laitto (olen kuullut kauhujuttuja kivusta, joka syntyy, kun imukuppi työntää vauvaa takaisin synnytyskanavassa). Vauva oli hetkessä ulkona (tosin en heti uskonut sitä, ajattelin sekavasti että kätilö tsemppaus-narraa minua sanomalla että pää on jo syntynyt) ja sitä mukaa myös istukka. Vauva oli ison ja myrtsin näköinen, tukka brylkreemillä voidellun näköinen rockabilly-tukka, kesken kaiken minua nauratti huomata synnyttäneensä keski-ikäisen rokkarimiehen näköisen olennon. Istukkaa esiteltiin ihaillen taustalla, se näytti ihan isolta kuumavesipullolta tai ehkä banjolta. En osannut oikeastaan olla iloinen tai innoissani vauvasta, olin lopen uupunut ja hain paikalla olevien katseita, pelkäsin näet, että vauvalla on jokin hätänä. Tajusin vasta jälkeenpäin, että synnytyssalissa oli mukana myös opiskelija, juuri se, jonka katseesta en saanut mitään hyvinmenee-vastausta tietenkään siksi, että opiskelija oli varmaan itsekin hiukan kauhistunut livesynnytyksen näkemisestä. Sain vauvan hetkeksi rinnalleni ja sitten kuulemma aloin vuotaa verta niin, että joku punnitukseen tarkoitettu muovipussi, jossa istukat ja muut punnittiin, tipahti lattialle ja kaikkien päälle roiskui verta (tätä en valitettavasti nähnyt itse, koska olin aika tiltissä ja unelias, mutta kuvittelen sen näyttäneen suunnilleen samalta kuin Hohto-elokuvan hissikohtauksen). Vauva jäi isänsä kylvetettäväksi ja minut vietiin pikimmiten leikkaussaliin, jossa minulle annettiin plasmaa ja väliliha kursittiin kokoon. Minut nukutettiin, mikä oli aivan ihanaa pitkän valvomisen jälkeen, olin kuin tyytyväinen ja rento kissa auringonläikässä, nautiskelin parin tunnin unesta. Heräsin siihen, että minulta etsittiin kanyylin paikkaa (suoneni olivat verenhukan seurauksena imahtaneet syvälle ihon alle), rei’istä päätellen ties kuinka monennesta kohtaa. Lopulta sopiva paikka löytyi vasemmasta kyynärvarresta, siinä on mustelma vieläkin. Vauva syntyi siinä puoli yhdeksän aikaan illalla, eli synnytys kesti suunnilleen yksitoista tuntia. Pidän aikaa ihan kohtuullisena etenkin kun kivuttomia tunteja mahtui väliin.
Heräämisen jälkeen minut kärrättiin sängyssä perhehuoneeseen (oli aika eksoottista tulla työnnellyksi sängyssä ympäriinsä) jossa isä ja vauva odottivat. Oli ihanaa saada perhehuone, etenkin kun olin kursimisen ja verenvuodon jäljiltä aika rikki. Ihailimme yhdessä ruttuotsaista, kissamaisesti kirahtelevaa vauvaa ja hormonieuforian vallassa kirjoitin yöllä vielä päiväkirjaakin. Vauvalla oli valkoiset vaatteet ja pipo päässä ja se näytti hyvin valmiilta sormenpäitään myöten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)