torstaina, lokakuuta 30, 2008

Lupiininmuokkausta ja omituisia tapoja

Tähän alkuun: kypsyin vihdoin siihen, ettei Lupiinin syöte toimi ilmeisesti siksi, että pohja on omilla melko hatarilla html-taidoilla kokoon kursittu. Hieno yläpalkkinikaan ei toiminut linkkinä. Nyt siis nappasin pohjakseni miniman ja muokkasin siitä väreillä edes hiukan lupiinimaisemman. Palautan palkin kun ehdin ja vähitellen, kun muistan mitä kaikkia blogeja luenkaan (fiksuna tyttönä menin deletoimaan blogistani kaiken sivuinfon heti kättelyssä) tuo linkkilistakin täydentyy. Bloggeri on samaan aikaan muuttunut paljon helppokäyttöisemmäksi ja kuitenkin vaikeatulkintaisemmaksi.... huoh. Gata haastoi minut meemiin, jossa paljastetaan viisi omituista tapaa (olen niin old school, että muistan tuon meemin jo kertaalleen reissanneen blogistaniassa joskus vuonna 2006). Koska olen huono haastamaan ketään (olen joissain tällaisissa jutuissa ihan neuroottisen huono: en esimerkiksi ikinä tingi kirpputorilla tai kehtaa huutaa bussikuskille, että hän on unohtanut jättää minut pois oikealla pysäkillä. Näissä kaikissa on jotain nolostumiseen ja nolaamiseen pohjautuvaa yliherkkyyttä.) Tässähän tulikin jo yksi omituinen tapa kerrottua.

1. En tykkää korianterista
Koska olen hippi (jossain määrin), kasvisruokailija (paitsi syön kyllä joskus kalaa) ja etnisen ruuan ystävä, minun pitäisi kaiken järjen mukaan tykätä myös korianterista. Minusta se maistuu kuitenkin ihan lutikalta ja pilaa pahimmillaan koko ruuan. Erityisesti tuore korianteri on kamalaa.

2. En tingi kirpputorilla
Monet ystäväni ovat suvereeneja tinkaajia, itse en osaa sitä ollenkaan. En halua suututtaa kirpputorinmyyjää enkä vaikuttaa ylenkatsovalta myytyjä tuotteita kohtaan. Olisin varmasti ihan pulassa marokkolaisella torilla: paikat täynnä ihania kankaita, mattoja ja esineitä, mutta ei kykyä neuvotella hinnasta. Tästä syystä en ikinä käy eräässä vanhojen astioiden liikkeessä Kalliossa: paikan pitäjä saattaa suutahtaa kun hintatiedusteluun saatuun vastaukseen reagoi pelkällä nyökkäyksellä eikä ala hullun lailla venyttää hintaa alaspäin.

3. En osaa virkata
En vaan, piru vieköön, opi virkkaamaan. Väittävät sitä kutomista helpommaksi ja kutomisen osaan. Vasenkätisyydelläni on tekemistä asian kanssa: ala-asteella olin ryhmän ainoa vasenkätinen ja minulle opetettiin aina kaikki viimeisenä ja melko takaperoisesti. Sain luvan kanssa jättää kesken palmikkopannan, koska siitä ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Uskon kyllä, että voisin ehkä oppia virkkauksen, olenhan tavallaan ihan näppärä käsistäni, tosin heiniäni on enemmän suunnittelu kuin toteutus.

4. Puntaroin sanoja
Vaikka Facebookissa, meileissä ja tekstareissa tulee käytettyä pikkukirjaimista x-kieltä, olen hyvin tarkka sävystäni. Pyrin lisäämään asiallisiin viesteihin hymiön ja kevennän vakavia juttuja välihuumorilla. Tämä siksi, ettei kukaan vain pahastuisi. Sama pätee toiseenkin suuntaan: asiallisen toteavat viestit saavat minut usein pohtimaan, olenko loukannut viestijää jotenkin? L:n (jonka viestimistyyli on hyvin asiallinen) kanssa tämä on ratkaistu yleisellä, signaturen kaltaisella pus:illa viestin lopussa. Kun pus tulee, tietää, että kaikki on ookoo.

5. Rakastan onnettomia rakkaustarinoita
Lempielokuvani ja -kirjani kertovat yleensä onnettomista ja joskus hyvin sairaistakin ihmissuhdekuvioista. Minulla on käynyt rakkausasioissa onni: en ole särkenyt sydäntäni koskaan aivan tohjoksi, minua ei ole petetty ainakaan kovin härskisti, olen koko aikuisikäni saanut rakkautta parisuhdemielessä(kin). Ehkäpä tästä johtuu, että tunnen vetoa kierotuneisiin suhteisiin, sellaisiin, joilla ei alun alkaenkaan ole elinmahdollisuuksia (kuten nyt vaikka elokuvista Bitter Moon ja kirjoista Lolita). Syystä, jota en osaa selittää auki, olen myös ihan nuoresta asti tuntenut suurta mielenkiintoa juuri Lolita-myyttiä kohtaan, ehkäpä tämäkin siksi, että potentiaalisessa Lolita-iässä olin vanttera ja valkokulmakarvainen tytönjunttura, hyvin kaukana sirojäsenisestä ja hiilenmustaripsisestä Dolores Hazesta (ja hyvä niin, en olisi kaivannut keski-ikäistä äijää panemaan koko heräävää seksuaalisuuttani lopulliseksi traumasykkyräksi).

Siitäpä meemiä nappaamaan kaikki omituiset tyypit!

keskiviikkona, lokakuuta 22, 2008

Muotinäytöksessä

Koska minulla on äitiini läheinen, joskin aika myrskyisä suhde, vietän mielelläni aikaa hänen kanssaan. Käymme näyttelyissä ja kävelyillä ja torilla, joskus kaupoissakin. Viimeksi mainitusta olen luopunut, koska äiti haluaisi aina pukea minut ”kerrankin siististi” ja ehdottelee ihan vamoja vermeitä jolloin hermostun ja riita on valmis. Tähän pukemiseen nimittäin liittyisi myös tavaran maksaminen, mitä en sinällään pidä nöyryyttävänä mutta mikäli se tarkoittaa sitä, että äiti myös valitsee ostettavan vaatteen, alan pullikoida. Viime viikolla liikuimme varsin vaarattomilla ostosvesillä, olimme nimittäin kalliin ja suomalaisuusmielikuvalla ratsastavan, erityisesti retrokuoseistaan tunnetun vaate- ja sisustusketjun kanta-asiakastapahtumassa (kyllä te arvaatte mikä pulju on kyseessä, en kerro sen nimeä tasan siksi, että Lupiini ei ole mainosblogi paitsi joskus antimainosblogi) jonne lähdin sekä tavatakseni äitiä että ostaakseni ketjun mustan, fiksunnäköisen repun (reppujen laadulle on tapahtunut jotain kamalaa: viime heinäkuussa laukkuliikkeestä ostamani reppu on monesta paikkaa aivan riekaleina vaikka sillä on kannettu vain uimakamoja, jotka märkinäkin painavat korkeintaan kilon-pari). Vaikka olenkin monasti pettynyt suomalaisketjun laukkujen laatuun (ne taidetaan tehdä nykyään jossain huitsinnevadan hikipajoissa) päätin kuitenkin haluta tukevan ja tyylikkään repun, kulkeehan sellainen selässäni nykyään jotakuinkin joka toinen päivä.

Kanta-asiakasillasta en tiennyt etukäteen muuta kuin että siellä on luultavasti punaviiniä ja sehän nyt maistuu aina (kumma juttu kuinka paljon helpompaa on kieltäytyä herkuista kuin punaviinistä, näin aikuisena, tosin en yleensä kieltäydy kummastakaan, herkkupolitiikka pysyy epäneuroottisen tasapainoisena kun ottaa vastaan tarjottuja jos tekee mieli mutta välttää ostamasta vain itselleen). Punaviiniä tosiaan oli tarjolla, sitä siemaillessa jaksoi katsoa läpi tunnin muotinäytöksen. Mallit kepsuttelivat kauniissa villakangastakeissa ja glamourmekoissa, ranskalainen musiikki soi, kaikki oli kallista ja pehmeää ja siloiteltua. Vino virneeni syveni kun muotinäytöksen juontaja kertoi innovatiivisena seikkana että ”on mahdollista yhdistellä myös useiden suunnittelijoiden tuotteita samassa asukokonaisuudessa!”. No shit! Sitähän minäkin teen ja vielä joka ainoa päivä, ainoa vain, etten tiedä kuka on suunnitellut kirppishameeni ja Prismasta ostetun trikoopaitani. Näytöksessä nähtiin myös eksentrinen lehmätaiteilija jonka kuulin myöhemmin keskustelevan myyjättärien kanssa turkiksestaan, että onko se piisamia vai minkkiä vai mitä. Suhtautumiseni k.o. taiteilijaan on ristiriitainen: pidän hänen töistään kovasti enkä näen automaattisesti pahana edes sitä, että lehmäkuviot on brändätty lautasliinoihin ja tiskirätteihin. Muinaiskarjan vaaliminen on jees ja friikin elämäntavan sulattaminen osana elävää kaupunkikuvaa on jees. Tuohon suhteutettuna turkisten käyttö vain tuntuu erityisen oudolta ja julmalta, miksei eläimiin suunnattu hellyys ja huolenpito ulotu kaikista lajeista välittämiseen?

Muotinäytöksen jälkeen löysin reppuni ja äitikin teki hankintoja. Kävin katsomassa ihanien villakangastakkien hintoja, ne heiluivat siinä viidensadan euron paikkeilla. Hinta tuntui siivottoman kalliilta vaikka sitten toisaalta, jos takin hankkisi loppuelämäkseen (sen sijaan että ostaa vajaan huntin takkeja kolmen vuoden välein aina siinä vaiheessa kun edellistä on vaikeaa pukea päälle vuorin harsuunnuttua riekaleiksi) olisi summan pulittamisessa mieltäkin. Mutta onneksi minulla ei missään nimessä ole rahaa mihinkään noin kalliiseen, joten voin säästää itseni spekulaatioilta.

Sorrun joskus edelleen halpisvaatteisiin vaikka yritänkin noudattaa kestävän kulutuksen periaatteita. Ennen muotinäytöstä kiertelin myymälöissä etsimässä mustaa kellohametta (koska olen tahrinut edellisen mustan kellohameen maaliin, kuten myös sitä edellisen, kaksi kellohametta puolen vuoden sisään, mikäköhän juttu tässäkin on) ja meinasin jo sortua halpaketjun salsahameeseen. Sitten minut kuitenkin valtasi se sama oudon hankalasti eriteltävä ahdistus kuin ennenkin halpakaupoissa: alan nähdä mielessäni rikkinäisten, kuluneiden ja nyppyyntyneiden halpojen trikoo-, sifonki- ja lycravaatteiden kasoja. Mustaa, viininpunaista, harmaata, kuoseja ja värejä kulkeneena valtavista tehdashalleista nopeasormisten lasten käsien kautta rahtilaivoihin, sieltä varastoihin ja lopulta myymälöihin, joista ihmisten vaatekaappeihin ja sitten muutaman pesun jälkeen kaatopaikoille. Keskenään lähes samanlaisia tunikoita, hameita, legginsejä, neuleita jätteeksi muuttuneena. Olen edelleen ihan liian riippuvainen ostamisen tuomasta, lyhytaikaisesta nautinnosta vaikka muistankin hyvin, kuinka nopeasti se nautinto laantuu ja muuttuu epämääräiseksi ahdistukseksi. Ellei sitten ole kyse oikeasti onnistuneesta hankinnasta, kuten mustasta kellohameesta, jonka täpärästi löysin ennen muotinäytöksen alkua.

maanantaina, lokakuuta 13, 2008

Genius loci



Käveltyämme L:n ja äidin kanssa täpötäyttä, iloisten koirien ja pariskuntien kansoittamaa Kaivopuistoa keksimme kotimatkalla käväistä kahdestaan vielä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Muistan käyneeni paikassa viimeksi joskus parikymppisenä, silloinkin keskellä talvea, valokuvaamassa vaahterapitsiä ja uusbarokkista taloa, josta kuulemma piti alun alkaen tulla Suomen kuninkaan linna. Joka kevät ajaessani sporalla Kaisaniemen ohi olen ihastellut poikkeuksellisen helakanliilana kukoistavaa pensasta lähellä aitaa, mutta en ikinä ole saanut aikaiseksi mennä tarkastelemaan sitä lähemmin.

Aloimme kiertää puutarhaa oikealta puolelta, kävelimme polkua valtavien, kierteisten vaahteroiden katveessa. Tummanvihreä, riippuvaoksainen kuusiryhmä oli kuin hautajaissaattue iloisenväristen lehtipuiden keskellä. Polulla oli pitkänomaisia, ruskan raidoittamia lehtiä, aidassa köynnöstivät punaiset kuusamat ja viini, jossa oli pieniä, punaisia marjoja ja vihreitä kukkia. Päärakennuksen lähellä muhoilivat erilajiset kurpitsat: oli vaaleankeltaista kuumainen pallo, isoja turbaaneita, valkoisia custard-kurpitsoita ja tummantummanvihreitä mötiköitä. Mietiskelimme, tarjoillaanko nuo kurpitsat myöhemmin läheisessä Unicafessa vai saako joku työntekijöistä ne kotiinsa. Kurpitsapenkissä kukoistivat samettikukat, valtavat, naamaa suuremmat auringonkukat ja syvänliilat hajuherneet, vielä lokakuun puolivälissä sitkeinä ja hehkuvina.

Kävellessämme kohti neliskulmaista tekolampea ihmettelimme makean sokerista tuoksua ja pikkuhiljaa voimistuvaa vanhanaikaista posetiivimusiikkia. Pohdiskelin ensin, voisiko joku kukista tuoksua niin vahvasti poltetulta sokerilta, mutta nähdessämme aidan toisella puolella nousevan sirkusteltan katon saivat tuoksu ja musiikki selityksensä. Posetiivimusiikki kuului joskus vaimeampana, joskus selkeämpänä, sen sijaan liikennettä ei kuulunut lainkaan, ilmeisesti suuret puut toimivat loistavana meluvallina. Istuimme hetken mustavetisen lammen rannalla, katselimme koristeellista, englantilaistyyppistä kasvihuonetta ja lammesta nousevia, osin purkautuneita osmankäämejä. Myöhään kukoistavat, tummanpunaiset ruusut peilautuivat veteen, jossa kellui reunoistaan rispaantuneita lumpeenlehtiä. Lammen ympärillä kasvoi maahan asti riippuvia rautatieomenapuita punaisin ja vaaleanvihrein hedelmin. Maistoimme pudokasta, se oli happaman aromikas ja tiivis.

Lähellä Kaisaniemen puistoon rajautuvaa aitaa kasvoi vitivalkoisiksi haaltuneita, höytyväisiä kaisloja ja valtava parsapöheikkö punaisin marjoin. Kasvihuoneen seinustalla marjojaan ryöpytti käsittämättömän kirkkaanoranssi pensas, suoraan aloittelevan, saturaatio-nakkulaan rakastuneen photosoppaajan käsistä (olin itse aikoinaan sellainen photoshoppaaja, voi niitä neonpinkkejä ruusuja ja myrkynliiloja orvokkeja kuvankäsittelytöissäni!). Pengerteillä kasvoi sinisiä ja keltaisia kelloja, näimmepä yhden syysmyrkkyliljankin, jota myös alastonimmeksi kutsutaan. Alaston impi näyttää hämäävästi krookukselta paitsi että on vähän pienempi. Kukissa pyöri muutamia, jo pöhnäisiä ampiaisia hitaina ja hämmentyneinä. Notkelmassa kasvava, tummalehtinen rhododendron oli tehnyt jo toiset, valkeat kukat. Jalohortensiat olivat muutuneet ruskeiksi ja keveiksi, tuuli juoksutti kuohkeita palloja pitkin polkua. Joku suikalelehtinen hento puu paloi viininpunaisena, taustalla posetiivi soitti Edith Piafin La vie en Rosea.

torstaina, lokakuuta 09, 2008

Torstaista tarinointia

Perjantaina minulta leikattiin viisaudenhammas alaleuasta. Hammaslääkäri oli ihana, keski-ikäinen nainen joka kyseli jatkuvasti "onko kaikki hyvin", kosketti olkapäätä ja antoi lisää puudutusta kun vähän värähdin poran pieniessä hammasta. Hän sanoi, että kaikki kipu on aina turhaa ja vahingollista, siitä jää muistijälki aivoihin. Kuinka erilainen asenne kuin lapsuuden hammaslääkäreillä! Viime kuussa minulta paikattiin pieni reikä hampaasta ja siihenkin sai itsestään selvästi puudutusta, vieläpä lisää pyydettäessä. En ole aikuisiällä ikinä pelännyt hammaslääkärissä (itse asiassa hammaslääkärissä on melko ihanaa koska mahdollisuudet kuulla esimerkiksi syöpädiagnoosi ovat melko olemattomat, vaikka onhan niitä kielisyöpiä olemassa, kääk, ja muutenkin hoitoprosessit keskittyvät tiettyyn, selkeärajaiseen alueeseen) mutta kärsinyt kyllä olen. Muutamia vuosia sitten minulta juurihoidettiin suurta poskihammasta useita kertoja ja se sattui aina, puudutuksesta huolimatta. Nyt selvisi, ettei hammas ole edes kuollut vaan sykkii tulehdusta edelleen ja se vedetään pois seuraavan viisurin mukana. Mainiota, en olisi millään jaksanut uutta hermojenronkkimissessiota!

Noin yleisestikin olen ollut aistivinani yleistä lempeys- ja sallivuushenkisyyttä lääketieteen ja hyvinvoinnin piirissä. Jos nyt vaikka ajattelee liikuntamuotoja: nykyään löytyy jumppia ja muita lajeja ihmisille, jotka eivät halua tai kykene esimerkiksi loikkimaan entusiastisesti ylösalas tai muutenkaan arvosta erityisesti teknistä taituruutta tai verenmakua. Minäkin olisin varmaan lopettanut liikunnanvihaamisen jo kymmenen vuotta aiemmin, jos olisin tiennyt Niasta tai vesijuoksusta. Kun kävin teini-ikäisenä fysioterapeutilla polvilumpioitani hoidattamassa hän teetti minulla vaikeita ja raskaita reisilihasliikkeitä ja nauroi vähän väliä demonisesti ja vittuili siitä, ettei minulla ole jotain helkutin perslihasta käytännössä ollenkaan (se oli sellainen lihas joka näkyy vain paljon treenaavilla ihmisillä, vähän kuten pyöristynyt takareisi, josta tunnistaa tanssijat). Viime viikolla taasen ortopedi kehotti treenaamaan reisiä ”televisiota katsellessa” (en oikaissut, koska en halua olla se The Onionin mies joka jatkuvasti mainitsee ettei hänellä ole teeveetä) jäykistämällä ja rentouttamalla vuoronperään ja muutenkin luottamaan liikunnassa omaan harkintaan.


Olen päättänyt äänestää kuntavaaleissa maahanmuuttajanaista. Oletan maahanmuuttajalla olevan ikään kuin lähtökohtaisesti ainakin asioiden suhteuttamiskykyä ja osaksi äänestyspäätökseni on reaktio siihen, miten monet ihan ajattelevankin oloiset ihmiset ovat alkaneet vakavissaan sympata sitä yhtä eiralaista rasistia. Maahamuuttajien ja etenkin Islamin demonisointi ja dehumanisointi tuntuu olevan nyt ihan ookoo muissakin kuin punaniskapiireissä. Ateistina ja feministinä vieron toki itsekin islamia (kuten myös kristinuskoa) mutta minua ahdistaa se säälimättömyys ja stereotypisointi, jolla kaikki Suomestakin uuden kotimaansa löytäneet tapamuslimit niputetaan pommi-iskuja vähintäänkin symppaviksi sossupummeiksi. Joskus toivon, että nuo mamukriitikot menisivät hetkeksi vapaaehtoistöihin esimerkiksi pakolaisten vastaanottokeskukseen. Siellä voisi valjeta, miten hirvittävistä oloista pakolaiset tulevat, heillä on usein taustallaan kidutusta, raiskauksia, lapset ovat nähneet perheidensä kuolevan, moni kärsii kovista kivuista ja masennuksesta.

Tehtyäni vaalikoneen vierailin parhaiten mätsänneiden ehdokkaiden sivuilla tai blogeissa. Eräs ikäiseni nainen lempipuolueestani kirjoitti siitä, millainen epäkohta on, ettei synnytyssairaaloissa ole tarpeeksi perhehuoneita. Että on ahdistavaa kun tuore isä joutuu lähtemään kotiin ja jättämään tuoreen äidin ja vauvan kahden sairaalaan. Ettei söpö ydinperheidylli ihan heti synnytyksen jälkeen auvoisasti symbioidukaan. Voi kyynel! Nyt olen ilkeä, ehdokkaalla on paljon hyviä pointteja ja kanssani hyvin samantyyppinen arvomaailma ja eihän tuollaisen perhehuone-ongelman esiinnostaminen ole pois suuremmilta ongelmilta. Mutta silti, tuo on yksi syy, miksen hirveän mieluusti äänestä lapsiperheellisiä (jos he erityisesti korostavat sitä agendassaan). Minua eivät itse asiassa suomalaisten lapsiperheiden asiat hirveästi kosketa enkä näe heidän asemaansa kovin kurjana (voi olla, että parin vuoden päästä olen eri mieltä anoessani koliikkivauvan äitinä lykkäystä asuntolainan takaisinmaksuun), poislukien toki selkeästi syrjäytyneet tai ongelmaiset perheet. Enkä ihan tajua sitä valitusta lasikatosta juuri tässä äitiysasiassa: jos pitää kolmen vuoden äitiyslomia on ihan normaalia, että urakehitys hidastuu (noin ylipäätään en hahmota kauhean hyvin urakeskeisyyttäkään ellei kyseessä ole taiteilijuus tai joku muu tosi kutsumus-kutsumus, minulle työ on oikeastaan keino maksaa laskut ja saada jotain mielekästä puuhaa arkipäiviksi, plussaa on jos siitä saa vielä kicksejäkin, jota toki aina silloin tällöin tapahtuu).

On muuten mielenkiintoista, kuinka paljon vanhempia nykyään syyllistetään. Esimerkkinä nyt vaikka nämä Kauhajoen koulusurmat, mediassa oli paljon huolestunutta tekstiä siitä miten vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen ja SAMALLA he tukevat heitä epärealistisiin odotuksiin jonka seurauksena lapset menevät Idols-kilpailuihin ja haluavat väenväkisin julkimoiksi (ja jos eivät onnistu, ampuvat koulutovereitaan...) ja vastaavaa epäloogisuudessaan virnuiluttavaa moraalipuhetta. Julkkiksille haluaville teineille on helppoa nauraa, mutta ainakin itse muistan hyvin teini-ikäisen itseni, samaan aikaan epävarman ja huomionkipeän, kykyihinsä epärealistisesti suhtautuvan ja teatraalisen tytön, joka olisi aivan varmasti mennyt pyrkimään Idolsiin, jos niitä olisi 90-luvun alussa järjestetty. Enkä hahmota sitä, mitä pahaa siinä on, että lapset kasvatetaan uskomaan itseensä. Niistä ajoista, jolloin ammattikasvattajatkin neuvoivat olemaan kehumatta lasta ”ettei se ylpisty” ei ole vielä kovin kauaa, mutta minusta tuo kehumattomuusmetodi kuulostaa tuhat kertaa julmemmalta kuin tsemppaus ja lapsen erityislaatuisuuden painottaminen. Ja yleensä nämä samat vanhempiensyyllistäjät juuri katsovat niitä Idolseja ja vastaavia kieli pitkällä päästäkseen nauramaan väärinlaulavalle pissikselle, joka purskahtaa itkuun kun monta aikuista vittuilee ja mollaa eli ”palauttaa maanpinnalle”. On ehkä jossain määrin suomalainen piirre olla todella näreissään siitä, että joku ilkeää luulla itsestään liikoja (tätä näkee paljon, jos vaikkapa henkilö a kehaisee henkilö b:n muistuttavan vaikkapa jotain elokuvien kaunotarta, pitää henkilö c:n hönkäistä pontevasti a:n olevan aivan väärässä, esimerkki elävästä elämästä). Kuin pelkkä toisen hyvä fiilis (jee, näytän filmitähdeltä) olisi siinä määrin kateutta aiheuttava juttu, että se pitää heti tärvätä.

Pääsisipä jo kotiin, ehtisipä uimaan ja lukemaan ja katsomaan loppuun ne elokuvat jotka on lainattu viime perjantaina ja jotka siten pitäisi palauttaakin huomenna. Kiireessä on kyllä se hyvä puoli, että aika kuluu käsittämättömällä vauhdilla, en voi uskoa että on jo TORSTAI eikä esimerkiksi tiistai.

keskiviikkona, lokakuuta 08, 2008

Kirje

Et vaadi, et pyydä. Toivot.

Et toivo paljoa. Vain sitä, mitä kaikki toivovat.

Toivomisen kuuluisi riittää.

Vaatimatta ja pyytämättä et saa mitä toivot.

Vaatimalla ja pyytämällä et saa mitä toivot.

Ja tiedät sen. Tiedät.

Elämässä on asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

Elämässä on asioita, joihin voi vaikuttaa.

Onni on omissa käsissäsi, ei kenenkään muun.

torstaina, lokakuuta 02, 2008

Kaunis mieli



Laitoimme tänään mökin talviteloille. Haimme viherkasvit, tyngimme pelakuut, pakkasimme mausteet ja kuivaruoat kasseihin. Sade ropisutti kuistinkattoa, ikkunaan liimautui lehtiä. Orapihlaja-aita oli muuttunut tummanvihreästä punaruskeaksi, kiinanlyhdyt oranssoituneet. Nyt olen kotona. Keittiössä on odottamassa lahjaksi saatu rohtoaaloe ja lehtikaktus, ne likoavat vedessä, kohta vaihdan niille mullat.

Hauskat sanankäänteet ja pisteliäisyys ovat nyt kateissa. Minulla on montakin aihetta, josta haluaisin kirjoittaa mutta en vain tavoita nyt sitä ärhäkän terhakkaa sanasaaraa. Olen surullinen, väärinkehittyneet lumpioni särkevät kostealla ilmalla, itku vaanii jatkuvasti kurkunpäässä, tulevaisuus on epävarma. Samalla olen edelleen, kokoaikaisesti, jatkuvasti viiltävän onnellinen kaikesta, siitäkin, että tunnen nyt näin, osaan ja saan tuntea. Olen repinyt tämän vuoden aikana niin monta muuria alas, kuopinut savea reikäraudalla tietäen, että ensin jälki on rumaa ja kummallista, ennen kuin muoto tulee näkyviin. Maailma on kaunis ja ihmeellinen, suru ja riemu läsnä jatkuvasti, käsikkäin.