maanantaina, toukokuuta 25, 2009

Päätös

Olemme L:n kanssa kevään aikana pariinkin kertaan viritelleet laiskasti keskustelua juhannussuunnitelmista. Meillähän on ollut jo kuuden vuoden ajan tapana viettää kaverijuhannusta suvun mökillä. Tapa sai alkunsa melko pian seurustelun aloittamisen jälkeen ja on ollut kerrassaan ihana. Kuutena vuotena mökillä on käynyt varmaan pari-kolmekymmentä henkeä, kerrallaan enimmillään viitisentoista (silloin on kyllä ollut ahdasta). Mukana on ollut ihmisten tyttö- ja poikaystäviä, uudempia ja vanhempia tuttavuuksia. Joukossa on aina ollut tietty ydinporukka ja tiettyjä perinteitä, kuten kitara, humalaiset työväenlaulut ja erään ystävän lehmäkuvioinen kesähattu. Ja lähistöllä kummitteleva olento, joka mahdollisesti listii jonkun vieraista. Näistä asioista on ammennettu paljon naurua ja lämpöä, yhteisellä tekemisellä on vahvistettu siteitä. Viime juhannuksena, jolloin tunsin jo jonkinlaista aavistusta siitä, että tämä tulee olemaan toistaiseksi viimeinen juhannus tässä muodossa, painoin hetkiä erityisen tarkasti mieleeni. Lauantaiaamupäivän leppeässä auringonpaisteessa, krapulan herkistämänä (rakastan sitä tiettyä krapulaa, olen silloin jotenkin ihan kuoreton, itkun ja naurun läpäisemä ja haltioitunut), ystävien kanssa pihakeinussa jutellessa Tivoli Audiosta alkoi soida Saarenmaan valssi. Ihmiset vaikenivat ja kuuntelivat laulua, minä pidättelin kyyneleitä ja tiesin, että tämän hetken tulen muistamaan aina.

Vallitsevien olosuhteiden puitteissa tunsin jonkinlaista helpotusta, kun pari lähimmistä kertoi viettävänsä juhannuksen muualla. Jo aiemmin kypsynyt ajatus lakkauttaa mökkiperinne toistaiseksi sai lisäpontta. Juhannuksena laskettuun aikaan on enää runsas kuukausi ja joudun jo nyt juoksemaan vessassa koko lailla usein. Kännisyydensietokykynikin on jossain määrin vähentynyt, en tietenkään ärsyynny huppelista, mutta syvä humala lieveilmiöineen (olen tässä pariinkin otteeseen raskausaikana tajunnut ällistyneenä, miten monien ihmisten älykkyysosamäärä laskee hämmentävästi suhteessa nautittujen lasien määrään, kunnes jäljellä on kiukutteleva ja/tai pissakakkajuttuja jankkaava kaksivuotias... ehkä ihmiset juovatkin saadakseen kosketuksen sisäiseen lapseensa?) saa minut tuntemaan pakenemishalua. Vaikka lähipiirini ei pahemmin urpoile kännissä, totaaliselväpäisyys voi joskus tehdä olon omaa rakasta, kännistä miestäkin kohtaan hetkellisesti äkäisen. Ja kun itse toimii emäntänä vieläpä kaksipäiväisessä tapahtumassa, ei tilannetta voi paeta. Puhumattakaan siitä, että mikäli jotain tapahtuisi etuajassa, voisi olla todella haastavaa saada taksia tai muuta kulkuvälinettä metsätietaipaleen taakse. Juhannus on aina vaatinut myös melkoista organisointia, enkä tällä hetkellä koe valtaisaa innostusta siihenkään. Aina joskus olen tuntenut hetkellistä kitkeryyttä tajuttuani, että mikäli haluan jotain isompaa toimintaa, olen yleensä itse se, joka organisoi tapahtumat. Kitkeryydestä olen kuitenkin yrittänyt päästä eroon muistuttamalla itseäni siitä ilosta, jota olen järkkäilylläni ihmisille suonut, ja että en voi odottaa toisilta täsmälleen saman tyyppistä puuhakkuutta ja seurannälkää kuin itseltäni. Jotkut vain ovat enemmän zen kuin minä, joka tuntee kuihtuvansa ilman ihmisiä hiukan isommissakin joukoissa.

Olen miettinyt tätä yhteisöllisyyden ja elämännälän muuttumista raskausaikana ja etenkin sen jälkeen, äitinä. Olen todella onnellinen siitä, että muutama läheinen ystävä on raskaana samaan aikaan, pelkäsin nimittäin ihan aidosti jääväni melkolailla yksin vauvan kanssa. Tietysti vauvalla on isä, meillä läheinen ja rakas suku ja minulla muutamia niin läheisiä ystäviä, ettei äitiytyminen sitä horjuta, mutta juuri vertaistuen puuttuminen pelotti. Olen elänyt parisuhteessakin jo niin pitkään, ettei symbioosi pikkuperheenä riitä (eikä olisi taatusti minulle kovin terveellistä), uskon kaipaavani aikuisten ihmisten, erityisesti naisten (kyllä se vaan niin on, että ystävätasolla kaikkein lähimpäni ovat naisia, en osaa muodostaa ihan samanlaisia tiiviitä siteitä miehiin, en muista esimerkiksi oikein koskaan käyneeni yhdenkään miehen kanssa kahvilla paitsi jossain hänkipänkimielessä) seuraa. Ja muussakin kuin vauvakontekstissa. On ollut mielenkiintoista havaita oma rooli ystäväpiirin organisaattorina, olen nähnyt ihmisiä aivan selkeästi vähemmän tänä keväänä koska en ole ollut kutsumassa koolle baariremmejä tai keikkaporukoita kuin muutamaan kertaan. Organisoinnista luopuminen on ollut myös hyvin helpottavaa, on jotenkin rentouttavaa kun vastuu muiden viihtymisestä ei lepääkään omilla harteilla. En tietenkään ole lopettanut järkkäilyä kokonaan, tänäänkin lähti kaksi eri kutsua kivoihin kaveritapahtumiin. Ja juhannustakin on tarkoitus viettää ystäväpiirillä, tällä kertaa vain pikkumökillä Helsingissä. Ja hiukan pienemmällä porukalla, yksipäiväisesti.

Yhteisöllisyyden käpristyminen perhekeskeisyydeksi aiheuttaa minussa ajoittain surumielisyyttä. En koe olevani tehty pelkäksi ydinperheilijäksi, kaipaan toimintaa ja ihmisiä. Maailmankylässä oli ihanaa, pelkästään se, että ihmisiä virtasi jatkuvasti vastaan, tuon tuostakin pysähtyi juttelemaan tuttujen kanssa, istuttiin hiukan mutaisella nurmella syömässä kamputsealaissafkaa ja ystävä lauloi falsetilla Nina Hagenia sai minut tuntemaan, etten ole ihan ikäloppu, ettei se elämä ja hupi ja pilke mihinkään ole loppunut.

keskiviikkona, toukokuuta 20, 2009

Ilme

Sukujuhlilla sain käsiini ryhmäkuvan vuoden takaa. Kuva on otettu sukulaisvauvan ristiäisistä ja siinä seison minäkin, melko sivussa. Ilmeeni on hyvin paljastava: vaivaantuneen vihamielinen hymyn yritys josta näkee heti, että vituttaa pahasti. Yleensä osaan, kuten aikuiset ihmiset tapaavat, loihtia kasvoilleni tarvittaessa aidon näköisen hymyn valokuvissa, mutta tuossa olen näemmä ollut liian huonotuulinen edes yrittääkseni.

Muistan ristiäisten tunnelman. Olin viime vapun aikoihin aika solmussa odotusten ja kehollisuuden kanssa, sen jälkeen aloitinkin heti terapian jossa solmut alkoivat aueta. Tuota ristiäistilannetta inhosin monestakin syystä, ensiksikin siksi, että monista tapakristityistä menoista juuri ristiäiset ovat mielestäni yksi ahdistavimmista: siinä puolustuskyvytön lapsi kastetaan kirkon jäseneksi vastoin sen omaa tahtoa. Tiedän kyllä olevani hiukan fanaattinen tässä asiassa, mutta muiden puolesta tehdyt uskonnolliset eleet aiheuttavat minussa joskus suoranaista raivoa. En esimerkiksi ikinä haluaisi kuulla, että joku rukoilee puolestani. Rukoilkoon rauhassa, mutta se on silloin rukoilijan oma asia, eikä tuosta eleestä koidu minulle yhtään mitään (paitsi vahvaa irtisanoutumisen halua). Vähän kuten en usko siihen, että "suojaavat ajatukset" kannattelevat raskauttani onnelliseen loppuun asti. Ymmärrän kyllä ihmisten tarvitsevan tuollaista taikauskoa ja useammin kuin kerran olen toivonut voivani itsekin turvautua kaikkeen pikku itsesuggestioon, mutta no, ei se toimi minulle. Siksi en usko pääseväni koskaan täysin eroon luontaisesta ahdistumisherkkyydestänikään: koen nimittäin näkeväni asiat kuten ne ovat, toisin kuin ne, joilla on kyky tuudittautua turvallisuudentunteisiin.

Toinen, minua ilman mitään järkisyytä ärsyttävä asia ristiäisissä oli niiden heteroseksuaalisen hedelmällis-konservatiivinen yleistunnelma. Naispappi (no, eivät ne nyt ristiäisiksi mitkään konservatiiviset olleet) oli viimeisillään raskaana ja joka paikassa vilisi muutenkin mukuloita. Koska olin itse vielä aivan keskeneräinen lapsipäätöksen suhteen (ja tietyssä mielessä toivoin jatkuvasti voivani ilmoittaa tyynesti ja varmasti, etten halua lapsia) äkäännyin myös tiedusteluista "milloinkas teiltä tulee ristiäiskutsu" etenkin kun tiedustelija tiesi hyvin, ettemme edes kuulu kirkkoon. Minulla on muutamia tärkeitä ystäviä, jotka eivät halua lapsia. Tiedän edelleen, jonkinlaista henkistä leiriä vaihtaneenakin sen "olen anomalia"-fiiliksen tilanteissa, joissa on paljon samanikäisiä, lisääntyneitä ihmisiä. Puhumattakaan nyt siitä, millaista on ollut olla lapseton joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten, millaista ihmettelyä ja painostusta esimerkiksi yksi työkaverini on saanut. Hän kertoi taannoin vastanneensa lapsitiedusteluihin "Luoja ei suonut", loistava vastaus joka tukkii kysyjän suun eikä silti vastaa sen tarkemmin varsinaisiin syihin. Koska ne syyt eivät kuulu kellekään.

Olen leikkinyt mielessäni tuolla nimiäis-ajatuksella pariinkin otteeseen. Ensiksikin, haluan sinne ihmisiä, joista pidän. Vaikka nimiäiset ovat kai ensisijaisesti sukujuhla, haluan pikku Munan juhliin ainakin muutaman ystäväni. Toiseksi, haluan niiden olevan iloinen ja värikäs juhla. Vauvat ovat hassuja ja palleroisia olentoja joilla on naurettavat makkarajalat. En halua verhota makkarajalkoja valkoiseen kaapumekkoon, en sytytellä valkoisia kynttilöitä enkä kuulla yhtään virttä, enhän vietä kenenkään hautajaisia. Minusta nimiäisissä voi olla vitsikäs kakku, musiikkia ja ehkä vähän viiniäkin. Eikä vauvaa tarvitse onneksi edes kastella, nimiäisten seremoniat kun ovat täysin vanhempien päätettävissä.

Tapasin taannoin pari sukulaisvauvaa tai taaperoikäisiä ne kai jo olivat, osasivat jo vähän kävelläkin. Pienokaiset olivat hauskan näköisiä vekkuleita, mutta en kyllä oikein vieläkään villiinny pikkuväestä. Mutta ei kai minun tarvitse muiden vauvoista niin villiintyäkään? Minua ei lainkaan häiritse tai ahdista oma suhtautumiseni raskauteen tai äitiyteen, sen sijaan odotukset joskus hiukan häiritsevät. Kolmattaan odottava ystäväni näytteli minulle taannoin ultrakuvia 12-viikkoisesta sikiöstään, hymyilin ja kommentoin niitä innokkaasti, minusta oli sympaattista nähdä edellisissä raskauksissaan hippisyistä ultrista kieltäytynyt ystävä niin täpinöissä mustavalkoisista printeistä. Itse en kuitenkaan ole esitellyt ultrakuvia kuin erillisestä pyynnöstä, olin taannoin töissä melko hämmentynyt kun minun tiedettiin käyneen rakenneultrassa ja ultrakuvia haluttiin sitten nähdä. Näytin ne toki ja kuuntelin myhäillen (ja sisäisesti tirskahdellen) ihasteluita, erityisesti "söpö" oli mielestäni hauska kommentti, tai siis oli sympaattista että joku pitää sikiötäni söpönä vaikken itse niin ajattelekaan.

Kotimme on käymässä läpi transformaatiota edes vähän vauvaperheemmäksi kodiksi. Olen pessyt ja lajitellut hulvattomia 70-luvun vauvanvaatteita ja tyhjentänyt vinttiä kaikesta kummasta ryönästä, kuten nahkaisista pikkihousuista. Hissi pitäisi mitata ja vaunut hankkia, pidän niitä ihan täytenä itsestäänselvyytenä meidän kohdallamme, vaikka sitten tunnenkin äitejä jotka suhtautuvat vaunuihin jopa kriittisesti. Tietoinen äitiys on minunkin intresseissäni, mutta en usko lähteväni ainakin heti kaikkeen mahdolliseen vaihtoehtoiseen, kuten vaipattomuuteen tai perhepetiin (luotan tässä asiassa hippiystävääni: kohta kolmen lapsen äitinä hän suhtautuu perhepetiin kriittisesti ja on silti hippi ja vielä varhaiskasvatuksen ammattilainen, eli ei voi ainakaan olla aivan täydellisen hakoteillä) tai pelkkään kantoliinailuun, vaikka äitiys epäilemättä tulee täyttämään maailmani uskon, että minulle ja vauvalle on parempi, etten ala heti stressata kaikista mahdollista käytänteistä, etenkin jos niitä leimaa tietty "neuvolat ovat väärässä ja kehitysmaan äidit oikeassa"-ajattelu, joka hiukkasen arveluttaa minua ainakin kokonaisuutena. Haluan nimittäin ainakin aluksi tukeutua ammattilaisiin, sitten kun oma äiti-viisaus ja lähdekriittisyys kasvaa, alkavat varmaan jotkut erikoismetoditkin innostaa.

keskiviikkona, toukokuuta 13, 2009

Kolmevuotias Lupiini

Tulin tänään aamusella ajatelleeksi, että olen blogannut jo peräti kolme vuotta. Kuulun siis selkeästi old school-bloggaajiin, mikä on ihan hauskaa. On aina jännittävää huomata miten noviisin ujostelu vaihtuu "tätähän mä oon aina tehnyt"-itsevarmuuteen, vähän kuten aktivistiaikoina sitä ensin istui suu rusetilla kokouksissa ja sitten yhtäkkiä huomasi esittävänsä ideoita ja puhuvansa kantavalla äänellä ja nauttivansa jonkinlaista kunnioitusta ja luottamusta. Samaa koin bloggaamisen suhteen, koska aloitin blogini myöhemmin kuin ikiaikaiset suosikkini (olen aika blogikonservatiivi ja luen edelleen suunnilleen niitä samoja blogeja kuin vuonna 2006, vaikka tietysti muutamia uusia on tullut listaan) olin aika pitkään tunnustelevalla kannalla, kommentoin hyvin varovasti ja aina ehdottoman myötämielisesti. Myötämielisesti kommentoin kyllä vieläkin, olen yrittänyt pitää ohjenuorana että mikäli joku blogi ärsyttää, sitä on parempi olla kokonaan lukematta. Näen blogit kirjoittajien henkilökohtaisena tilana, jossa lukijoilla ei oikeastaan ole oikeuksia ainakaan vaatia mitään (myötätuohdun aina kun jollekulle valitetaan blogin tylsistymisestä: aivan kuin kirjoittaja olisi velkaa lukijoille järjestää elämäänsä jotain säpinää ihan vain siksi, että siten syntyisi mehukkaampia kirjoituksia) tai edes hirveästi puuttua "virheellisiin" käsityksiin saatikka kieliasuun tai muihin muotoseikkoihin. Blogin lukeminen on etuoikeus, ikkuna toisen maailmaan.

Tähän väliin pitää vähän rutista: kuukausi-pari sitten sain uuden työkoneen ja näppiksen. Koneessa on tietysti roppakaupalla raivostuttavia lastentauteja mutta kaikkein ärsyttävin uudistus on tämä näppis! Näppis on pieni, metallirunkoinen mäkkinäppis, jolla kirjoittaminen tekee kädet välittömästi kipeäksi. Mahdollisimman pienen koon takia lyöntivirheitä tulee koko lailla usein ja caps lock kliksahtaa päälle vähän väliä. En TAJUA tätä pienuuden itsearvoista ihannointia, eihän kukaan kuljettele mac prota laukussaan vaan mylly sijaitsee työpöydällä. Näppiksen kosketuskin on ärsyttävän keijumainen. Onneksi työni ei sinällään sisällä kirjoittamista sen enempää kuin sähköpostit vaativat, muuten olisin jo mellakoimassa mac-tuen huoneen edessä.

Kolmessa bloggausvuodessa elämäni on tietysti muuttunut pariinkin kertaan. Suurimpana muutoksena tämän raskauden ohella (raskaus on tietysti muutos, mutta se on myös tulos edellisistä muutoksista, kerrannaisvaikutus, vähän kuten se, että lukioon pääsyn ansiosta tapasin ensimmäisen poikaystäväni ja sitä rataa) näen runsaan kahden vuoden takaisen työelämään siirtymisen. Nykyinen, heinäkuussa loppuva työni on ollut ensimmäinen kunnollinen ja täysipäiväinen työpaikkani ja koko konsepti, se, että käyn päivittäin töissä, on valanut minuun haahuiluvuosien jälkeen enemmän itsetuntoa kuin melkein mikään muu. Tavallaan pidän kyllä vähän huolestuttavana sitä, kuinka paljon itsearvostukseni on ollut tästä työpaikasta kiinni, etenkin kun en ole mikään uraihminen eikä itse työ nyt ole aina ollut mitään riemua. Ehkä eniten on kyse siitä, että aloin jo jossain vaiheessa uskoa olevani jotenkin kelvoton ja viallinen, yleisesti sopimaton työelämään. Nyt sellaista tunnetta ei varmaankaan enää voi tulla, ei vaikka en heti äitiysloman jälkeen löytäisi töitä. Ja muutenkin, vaikka en näe itseäni kotiäitinä antaa äitiys epäilemättä aivan uuden merkityksellisyyden tunteen elämälle, en varmasti jonkun elämän keskipisteenä pysty kokemaan itseäni täysin kelvottomaksi.

Bloggaus on myös tuonut muutamia, oikein hyviä ystäviä joita en enää edes ajattele blogiystävinä vaan ihan ilman etuliitettä. Se on ollut tarkoituksenikin, osasyy bloggaamisen aloittamiseen oli halu tutustua joihinkin ihanan oloisiin bloggaajiin. Se, että myös minuun on aktiivisesti haluttu tutustua on hivellyt, on hauskaa kun omat kirjoitukset aiheuttavat muissa samastumisen ja kiintymisen tunteita. Ja on lämmittävää kuulla kehuja hyvistä teksteistä, vaikka ei suhtaudukaan kirjoittamiseen ammatti-vakavasti (koska silloin bloggaamisesta katoaisi ilo). Tämän vuoden aikana olen havainnut itsessäni selvää blogiväsymystä ja pidentyneitä päivitysvälejä. Se johtuu paljolti raskaudesta: olen tavallaan sisäänpäinkääntyneempi enkä koe luontevana jakaa kaikkia ajatuksiani yleisön kanssa. En myöskään enää tenuttele, ennen vanhaan minulla oli tapana purskauttaa hilpeän monisanaisia kännibloggauksia (oikoluin niitä kyllä aina sen verran etteivät ne vaikuttaneet ihan kauhean humalaisilta) viikonloppuisin. Muutenkaan en koe aivan samanlaista tarvetta taltioida kaikkea kokemaani tekstiksi ja kuviksi, uskon muistavani ihanat asiat muutenkin. Vauva-aika saattaa muuttaa näitä keloja aivan toisiksi, voi olla, että päivitystahtini kiihtyy tai sitten ei. En halua Lupiinista pelkkää vauvablogia, vaikka en koe olevani velkaa kellekään mitään (koska blogit eivät pelaa näillä velkajutuilla alkuunkaan) mutta en itse näkisi itseäni mieluusti huputtamassa pelkkää kestovaippa-asiaa. Vaikka vannomatta paras.

Bloggaaminen on minulle tärkeä osa itseilmaisua ja kommunikaatiota. Blogin kautta voin myös kertoa asioita, joiden yksityiskohtaiseen tai kahdenkeskiseen puimiseen rahkeeni eivät aina riitä. Terapia on yksi näistä asioista, en koe aivan luontevana ottaa asiaa esille seurassa kuin seurassa, mutta kirjoittaminen on helppoa ehkä juuri vastaanottajan kasvottomuuden ja lisäkysymyksettömyyden takia. Minulla on myös joskus vaikeuksia olla suora ja jämäkkä, jostain syystä se on täällä blogissa helpompaa. Koen että Lupiini on myös osa omaa käyttöohjettani.

Mistä tulikin mieleeni, että Lupiini olisi aika kiva nimi lapselle. Mutta toisaalta, se on bloginimeni ja siinä on jotenkin oudosti semipornahtava vivahde. Sama koskee erästä suosikkinimeäni Lolitaa, sellaista nimeä ei vaan voisi antaa lapselle, niin ihanalta kuin se suussa kuulostaakin (kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita). Nabokovin lisäksi tulee mieleen Broken Flowers, jossa päähenkilön nuoruudenheilan (ammatiltaan kaappien järjestelijä!) teinitytär on Lolita ja käyttäytyy esikuvansa mukaisesti veikistellen ja näyttäytyen muka vahingossa alasti. Nimistä emme ole päässeet täyteen yksimielisyyteen, on olemassa ehkä viiden-kuuden suosikkinimen lista. Niiden yhdistelykin on oma hommansa, kannatan itse kahta etunimeä (kolmen yhdistely se vasta rankkaa olisi) joiden pitäisi sointua toisiinsa ja sukunimeen. Huomaan pitäväni joistain suurten ikäluokkien nimistä äänteellisesti paljon mutta hylkääväni ne juuri liian selkeän 55-vuotias konttoristi -assosiaation takia. Pidän myös monista kansainvälisistä nimistä mutta pelkään niiden kuulostavan liian pompööseiltä. Sen sijaan logiikkaa, ettei lapselle voisi antaa samaa nimeä kuin tutun lapsella, en osta laisinkaan. Silloinhan sitä pitäisi periaatteessa keksiä jatkuvasti uusia nimiä, mikä on ideana ihan hauska mutta kohtaisi varmaankin käytännön hankaluuksia . Olen myös päättäväisesti luopunut ajatuksesta, että joskus tapaamani epäimiellyttävät ihmiset jotenkin tahraisivat oman nimensä. Jos annan lapselleni saman nimen kuin superilkeällä ex-opiskelututulla tai satunnaisella nettihullulla, eivät nimen kantajan ominaisuudet siirry vauvaan. Vaan päin vastoin: nimi puhdistuu. Suvusta emme luultavasti ota nimiä, sillä ei itseisarvona tunnu olevan merkitystä. Eikä suvussamme kai edes kulje mitään tiettyä nimeä vaan suurten ikäluokkien kaksoisnimiä (joille olen niiden yleisyyden vuoksi jotenkin immuuni) sekä sitten selkeästi vanhoja nimiä. On hassua ajatella, että edesmenneen mummoni nimi olikin papinkirjoissa ihan muuta kuin luulin, oikea nimi selvisi vasta hautajaisissa. Häntä oli koko elämän ajan kutsuttu lempinimellä, joka on myös itsessään oikea nimi. Siihen aikaan ei nimiä nähty ehkä tähdelliseksi vaihtaa, ainakaan etunimiä (sukunimiä tietty suomennettiin innokkaasti). Koska huumorintajussani on ilkeä juonteensa, vietän usein hilpeitä sunnuntaiaamuja naureskelemalla omituisen konstaileville ja pörhisteleville vauvannimille Hesarin syntyneet-palstalla. En kuitenkaan mainitse niitä tässä, koska en halua harmistuttaa ketään ja maut menevät miten menevät. Tiedän, että oma suosikkinimeni on joistakuista super-imelä ja itse taas inhoan sormenpäitäni myöten yhtä erittäin suosittua tytönnimeä, jota näkee nykyvauvoilla taajaan. Sitten on vielä sekin, että vauvahan saattaa näyttää aivan joltain nimeltä. Eksäni sai keskimmäiseksi nimekseen hauskan presidentti-nimen vain siksi, että hän oli aivan nimen näköinen vastasyntyneenä.

Nimeä, kuten muutakaan lapseen liittyviä juttuja emme varmaankaan ala pitää salassa. En ole yllätysten ystävä eikä lapsen nimellä YLLÄTTÄMINEN (ellei antaisi sen nimeksi jotain ihan hullua, kuten vaikka juuri Lolita) edes kuulosta kovin jännittävältä. Tietysti nimen julkistaminen tullee ajankohtaiseksi vasta lapsen synnyttyä, mikäli se nyt on saatu siihen mennessä päätetyksi.

perjantaina, toukokuuta 08, 2009

Muistoja Italiasta, osa uno

Olemme L:n kanssa pitäneet lähes kaikilla lomillamme perusteellista matkapäiväkirjaa. Olemme oppineet vähitellen yhä pätevämmiksi päiväkirjailijoiksi, nykyään meillä on mukana sekä liimaa että pienet sakset, koska matkoilta kertyy jatkuvasti kuitteja, käyntikortteja ja näyttelykatalogeja, joilla on hauska kuvittaa vihkoja. Saan itse huonolla käsialalla tuherretuista kuvauksista ja vinkkeliin liimatuista kahvikupinalusista syvää tyydytystä: ammattini vuoksi joudun olemaan millintarkka sommittelija, on ihanaa joskus tehdä käsin juttuja vähän sinnepäin, ei kovin vakavasti.

Vaikka lentokoneen vaihtaminen on aina vähän hohhoijaa-hommaa ja siihen liittyy myös matkatavaroiden hukkumisen riski, on kahdessa lyhyessä lennossa puolensa etenkin jos toinen on 190-senttinen ja toinen raskaana eli kummallakin lievää riskintapaista saada laskimoveritulppa. Sitä paitsi lentokentissä on niiden tylsyyden lisäksi myös jonkinlaista ulkopuolisuuden ja läpikulun charmia. Munchenin lentokentällä oltiin erityisen tarkkoja ekojutuissa: kierrätysjärjestelmiä oli joka paikassa ja myymälätkin olivat jotenkin bio-henkisiä, luomukahvilasta nyt puhumattakaan. Onkohan Suomessa yhtään luomukahvilaa, saatikka että lentokentällä? Ilmainen teekin oli kiva juttu ja erityisen kivaa oli se, ettei tee rajoittunut pelkkään Earl Greyhyn vaan tarjolla oli niin rooibosta kuin yrttiteetäkin. Vaihtolento Italiaan tapahtui pienellä potkurikoneella, lentoemännillä oli piukat ja kurvitpaljastavat, räikeänliilat univormut.

Lensimme ensin Pisaan, jätimme matkatavarat säilytykseen ja lähdimme tsekkaamaan perusnähtävyydet. Vaikka Pisan torni on ehkä maailman nähtävyyksistä se kaikkein kliseisin, oli silti hämmästyttävää tajuta, KUINKA vino se tosiaan on. Ja äimistellä turisteja, jotka maksua vastaan kiipesivät torniin vapaaehtoisesti, huh sentään. Kiertelimme kirkossa ja hautakammioissa, puhuimme keskiajan ja renessanssin kuolemasuhteen eroista. Joidenkin hautojen päällä oli kuvattu nuoria naisia nojailemassa kirjapinoihin, en hahmottanut oliko siinä muotokuva kuolleesta vai edustiko nainen jotain jumaluutta, luultavasti jälkimmäistä. Nähtävyyskierroksen jälkeen törmäsimme äänekkääseen siirtolaismielenosoitukseen, kaikki marssijat näyttivät olevan mustia. Yksi heistä antoi meille italiankielisen flyerin, emme ymmärtäneet paljoakaan, mutta sanoma tuli suunnilleen selväksi. Italialainen mielenosoituskulttuuri eroaa suomalaisesta perin juurin (sattumalta olen törmännyt jokaisella Italian-matkalla johonkin demoon, joista ehkä hupaisin oli metsästäjien EU-kriittinen mielenosoitus Venetsiassa: gondoleissa mesosi vihaisia äijiä kiväärit olalla iskulauseita), tuokin marssi oli täynnä ääntä ja toimintaa. Tilanne olisi Suomessa näyttänyt jopa vähän vaaralliselta, mutta Pisan poliisit seurailivat toimintaa lungisti sivusta.

Aikamme vaellettuamme (ja törmättyämme sekä botaniseen puutarhaan että appelsiineja ympäriinsä ripotelleeseen puuhun) ostimme liput paikallisjunaan kohti Firenzeä. Maitojunan hitaus ei todellakaan harmittanut, oli ihanaa katsella varhaiskesäistä Toscanan maaseutua. Olin yllättynyt siitä, kuinka hennonvihreä ja lähes skandinaavinen Pohjois-Italian luonto osittain oli: vaaleanvihreälehtisiä vaahteroita ja vasta puhkeavia plataaneita, poppeleita ja kukkivia syreeneitä. Ja sitten toisaalta myös opuntioita ja palmuja. Monilla näytti olevan kotieläimenä muutamia kanoja. Talot olivat lämpimän keltaisia ja oransseja, niissä oli puolikkaista kukkaruukuista tehdyn näköiset katot ja vihreät ikkunaluukut. Viehättävintä oli, ettei taloista välttämättä osannut sanoa niiden todellista ikää, ne saattoivat olla yhtä hyvin kymmen- kuin kuusikymmenvuotiaiata. Monilla oli vaaleanliiloina ryöppyinä kukkivien wisterioiden varjostama kuisti tai pergola. Radanvartta pilkuttivat unikot.

Firenzen ensivaikutelma kytkeytyi tiiviisti rautatieasemaan, joka ei fasistisessa jyhkeydessään laisinkaan vastaa kaupungin muuta ilmettä. Se on tummaksi rapattua synkkis-funkkista ja vieläpä aika huonossa kunnossa. Arvelimme aseman olevan Mussolinin ajoilta ja Wikipedia todisti arvelumme oikeaksi. Hotellimme sijaitsi heti aseman vieressä ja parvekkeelta näkyi aseman lisäksi myös lumoavia Toscanan kukkuloita, valojonoja ja lukuisia kirkkoja. Olimme jo ehtineet todeta, että Italiassa pizza on primi piatti, eli eräänlainen alkuruoka. Huomio oli ihan ilahduttava, olin ehtinyt hiukan harmitella viikon listeriatietoista pizzakuuria ja sen aiheuttamaa painonnousua, mutta pizzat olivat pääosin maltillisen kokoisia ja sisälsivät huomattavasti vähemmän täytteitä kuin Suomessa. Oikeastaan tuo vähätäytteisyys tuntui aivan loistavalta, miksi suotta laittaa viittä-kuutta täytettä jotka syövät tehoa toisiltaan, kun muutama, priima-aineksista koostettu täyte taas tulevat ohuella pohjalla paremmin esiin. Ylipäätään makujen yksinkertaisuus italialaisessa keittiössä ihastutti: lempiannoksekseni muodostui pian pasta arrabiata, hampaisiintuntuviin pennemakaroneihin sekoitettu chilinen ja valkosipulinen tomaattikastike.

Gelaterioita ja pastisserioita oli joka kulmalla, kuten myös lumoavia enoteekkejä. Gelateriat jätimme väliin (sääkään ei olisi suosinut jäätelönsyöntiä) mutta viinin lisäksi oliiviöljyjä ja keksejä myyvissä enoteekeissä piipahtelimme tuon tuostakin. Huokailin onnesta: miten kauniisti kaikki oli pakattu! Cantucci-keksit, koristeelliseen paperiin käärityt taatelikakut, ihanat oliiviöljypullot, kirjavat ja mielikuvitukselliset pastat. Sain puhdasta iloa pelkästään tuotteiden katselemisesta, vaikka kyllä me ostimmekin niitä: matkalta päätyi mukaan kymmenisen erilaista tapenadea sekä kahviin säilöttyjä kastanjoita. Ja luonnollisesti niitä cantucci-keksejä, joita varsinaisesti dipataan Vin Santoon mutta ainakin meistä tuntui, että ne maistuisivat mainioilta myös Jalluun imeytettyinä.

Firenzessä ei ollut tarpeen perehtyä joukkoliikenteen saloihin, vaikka se näyttikin varsin toimivalta. Ikkunamme alle rakennettiin ratikkaraiteita, mutta yhtään ratikkaa emme bonganneet vaan joukkoliikenne hoitui bussien voimin. Vanhassa kaupungissa bussit olivat minikokoisia sähköbusseja, kerrassaan hymyilyttäviä kapineita jotka kuitenkin selvästi vetivät sisäänsä aika ison joukon ihmisiä. Hotelliltamme oli jonkin verran kävelyä tärkeimpiin nähtävyyksiin, mikä onkin mielestäni aina hyvä ja taisi olla yksi valintakriteeri. Hiukan kauempaa saa halvemmalla ja sitä paitsi liikuskelu tutustuttaa turistielämän lisäksi myös paikalliseen menoon. Vaikka Firenzessä on kyllä vaikea sanoa, mikä on paikallista, onhan kaupungissa enemmän turisteja kuin asukkaita. Firenzessä sattui olemaan parhaillaan kulttuuriviikot, mikä oli sekä hyvä että paha turistin kannalta. Museot olivat nimittäin pääosin maksuttomia eli niihin oli normaaliakin valtavammat jonot. Toisaalta meillä ei ollut mihinkään kiire ja säästimme kieltämättä pitkän pennin pääsemällä ilmaiseksi Accademiaan ja Palazzo Pittiin. Ufficiin olimme ehtineet ostaa liput jo Suomesta. Palazzo Pittiin ja sitä ympäröivään Bobolin puutarhaan livahdimme ovelasti takakautta, puutarhaportista ja vältimme näin jonotuksen aivan tyystin. Olin erityisesti vaatinut, että tällä matkalla pitää nähdä myös puuutarhoja, eikä Boboli omituisine totoro-patsaineen ja hämärine serpentiiniteineen tuottanut pettymystä. Puutarhassa kohtasimme myös valtavan, hellyydenkipeän mustavalkokissan, joka heittäytyi heti L:n jalkoihin ja paljasti jättiläismäiset, puutarhavatun kokoiset ja väriset varpaansa. Varvaskissa olikin yksi niistä harvoista näkemistämme kissoista: toinen asusteli kirkon sisäpihalla paksuna ja hoidettuna. Yhtään koditonta eläintä emme nähneet, mikä oli ilahduttavaa.

Itse Palazzo Pitti oli valtava renesanssilukaali yltäkylläis-ylellisine huoneineen. Näimme Botticellia, Raffaelloa ja Titiania joista viimeksimainitun nimi piti hyvin paikkansa: kaikilla niillä punapäillä oli yleensä rinnat paljaina. Seinien lisäksi katot olivat täynnä tarinoita: Raamatun tarinat ja roomalaiset jumaluustarut vaihtelivat huoneesta toiseen. Erääseen huoneeseen oli koottu "häiritseviä töitä", joukossa oli nukkuvaa lasta esittävä maalaus, jonka mallina oli toiminut kuollut pikkulapsi. 1900-luvun taiteeseen suuntautuneena innostuin kuitenkin eniten gallerianäyttelystä, johon oli koottu uudempia töitä joissa näkyi antiikin vaikutus. Näin jopa yhden suosikkini, Chiricon maalauksen, jossa oli leikitelty niillä hassuilla perspektiivivirheillä joita vielä renessanssimaalaritkin mestarillisuudestaan huolimatta tekivät. Ylipäätään renessanssitaiteessa kiehtovinta oli tarkastella ajan ilmaisukeinoja, samankaltaisuuksia ja toisaalta valtaisia eroja eri taiteilijoiden välillä. Suppeasta aihemaailmasta ja mahdollisimman realistiseen kuvaukseen pyrkivästä ilmaisusta huolimatta taiteilijoilla oli selkeästi oma tyylinsä: toinen taisi mestarillisesti valon ja varjon käytön, toisella kankaan kuvaaminen saavutti lähes impressionistisia piirteitä, joku oli selvästi erikoistunut kasvoihin. Neitsyt Maria ja Jeesusvauva-kuvat ovat kiehtoneet minua aina erityisesti: niissä näkee nimittäin huomattavan usein Mariassa taiteilijan rakastajattaren kasvot ja ukkomaisen Jeesusvauvan piirteissä taiteilijan itsensä. Ja kun tämä Jeesusvauva imee Marian rintaa, muuttuu asetelma oikeastaan varsin härskiksi.

Löysimme Firenzestä myös aivan hulluksitekevän ihanan luomutorin. Torilla myytiin paikallisten tuottajien luomujuustoja, tapenadeja, kasviksia, teetä, oliiveja, kaikkea mahdollista ihanaa ja sen lisäksi myös taidekäsitöitä. Ostimme torilta erään häälahjan ja meille kotiin jugend-henkisen kehyksen sekä niitä tapenadeja. Kaikki oli niin kaunista ja harmonista, pöydät oli koristeltu syreenein ja omenankukin, tunnelma oli toriksi hyvin rauhallinen. En voinut olla miettimättä, kuinka onnekasta on olla kolmekymppinen ja osata nauttia kaikesta tuollaisesta: vaikka olen aina ollut esteetikko, en varmaankaan olisi kymmenen vuotta sitten edes pysähtynyt luomutuotteita myyvälle torille, aivan kuten en koskaan käynyt Hakaniemen hallissakaan, tai ostanut pikkukaupoista erilaisia teelaatuja.

Kävimme luonnollisesti myös lukuisissa kirkoissa. Useimmat kirkot oli koristeltu taidokkain intarsiakuvioin, mutta jotkut fasadit olivat jääneet hassusti kesken, kun mahtisuvulta olivat rahat loppuneet tai jotain vastaavaa. Kirkoilla on taipumus matkan jälkeen sulautua mielessä yhdeksi, niin samankaltaisia ne ovat kuitenkin keskenään (erotuksena kyllä Barcelonan Sacrada Familia). Lasimaalauksia, ristiinnaulitun kuvia, korkeita holvikattoja. Mielenkiintoisinta on yleensä tarkkailla niitä, jotka ovat tulleet kirkkoon sytyttämään kynttilöitä ja rukoilemaan. Katolisuuden epäilemättä hyviä puolia ovat juuri nuo kynttilänsytyttämiset ja Ave Mariat rukousnauhoineen, ne jotenkin konkretisoivat ja rutinoivat uskonnonharjoittamisen vähän hampaidenpesun tai vastaavan arkieleen kaltaiseksi. Ja rutiinit tekevät ihmiselle hyvää, antavat turvan ja jatkuvuuden tunnetta. Useissa kirkoissa olisi päässyt kiipeämään myös kupoliin, mutta annoimme olla. Olen käynyt Pietarinkirkon kupolissa, kivunnut loputtoman matkan natisevia lautaportaita ja se saa riittää.

Mihin ikinä menimmekään, oli joka paikassa valtavia laumoja koululapsia. Mietimme, oliko Italiassa mahdollisesti joku kevätloma alkamassa vai minkä takia koulukkaita parveili massoittain. Eräästä kahvilasta pakenimme lopulta korvat soiden sitä mekastusta. Kyllä suomalaisetkin kymmenvuotiaat osaavat möykätä, mutta Italiassa ollaan metelöimisessä ihan omalla tasollan: usein jo nuorilla tytöillä on jatkuvasta huutamisesta rämeä ääni. Muuten pohjois-italialaiset olivat hämmentävän saksalaisia sekä ulkonäöltään että käytökseltään: melko muodollisen kohteliaita ja pidättyviä, poskisuudelmia emme tainneet nähdä kertaakaan. Myös yleinen siisteys ja järjestelmällisyys vakuutti pedanttiudellaan: missään ei ollut roskia ja heti aamun sarastaessa jäteautot rynnistivät kapeille kujille. Eikä liikennekään näyttänyt kovin kaoottiselta. Koska olen joissain asioissa aika turvallisuushakuinen tylsimys, nautin selkeydestä ja siisteydestä. En enää tässä iässä pane niin arvoa epämääräisyydelle ja myöhästelyille... Italiassa vielä pedanttiuden kääntöpuolena esiintyvä tympeys ja kauneuden alistaminen käytännölle puuttui täysin. Pieninkin yksityiskohta: messinkiset ovisummerit asuintaloissa, katukyltit ja valokatkasijat olivat kauniita ja klassisia, mietittyjä. Junassa oivalsin, että en vihaakaan maaseutua sinällään (Suomessa koen ajoittain lähes fyysistä ahdistusta maaseudulla ja alan uikuttaa haluavani kivitalojen keskelle nyt heti) vaan nimen omaan suomalaista, huippuitkettävää ABC-maaseutua. Aukeita, mustia peltoja joita halkovat moottoritiet ja hirviömäiset tankkauskeskukset, laatikkomarketit ja itsemurhatilastoja kartuttavan näköiset pientaloalueet, joissa talot ovat tiiviisti toisissaan kiinni mutta niiden ympärillä levittyy pelkkää aukeaa ja ankeutta. Italian maaseutu sai minut päästämään jatkuvia iuh ja aah-äännähdyksiä ja haaveilemaan kliseisesti talosta Toscanassa. Kuinka ihanaa sellaista maaperää olisi sitäpaitsi viljellä, kuinka pitkä kasvukausi olisi!

Päätän tähän ensimmäisen osan Italian-muisteloista, palaan kakkososaan, Ufficiin ja Bolognaan taas kun ehdin.

torstaina, toukokuuta 07, 2009

Puuhasteleva maanikko tässä

Matkapäiväkirja-parkani lojuu edelleen työpöydälläni orpona, kuten myös kameran muistikortinlukija. Osa matkakuvista on käsittelemättä ja flikraamatta, vappukuvista puhumattakaan. Nämä toukokuut ovat tällaisia, täynnä toimintaa ja kiirettä. Yhtenäkään iltana en ole ollut kotona ennen kahdeksaa ja sen jälkeen olenkin möllistellyt tuijottavana ja uuvahtanut pian peittojen väliin. Kirjoja en ole ehtinyt lukea ja taimiasiatkin ovat vähän retuperällä. Onneksi ystävä lahjoitti tuhteja chilin- ja tomaatintaimia ja vielä talvikurpitsankin. Pikkumökki alkaa viedä melkolailla aikaa, mikä onkin hyvin ihanaa.

Toivon ehtiväni palata matkakuulumisiin huomenna, silloin on nimittäin tiedossa vähän löysempi päivä. Viikonloput näyttävät melko varatuilta, mutta mukavalla tavalla, tiedossa on juhlia ja maanmuokkausta ja sen sellaista. Haluaisin ehtiä myös siivota, minuun on iskenyt avaruuden ja väljyyden kaipuu ja erityisen, palavan inhoni kohteeksi on kehkeytynyt eteisen valtava, ei minkään värinen matto. Haluan maton huuthemmettiin lattiaa rumentamasta ja pölyä keräämästä. Sama koskee avohyllyjä, olisi ihanaa jos tavaran voisi piilottaa kaapien sisään, siinä silmä lepäisi.

Olen myös tavannut vauvan. Jotkuthan tapaavat vauvoja ihan jatkuvasti, mutta minä en juuri koskaan joten tapahtuma oli siinäkin mielessä varsin merkittävä. Vauva oli ihan erityisen suloinen mustine hiuksineen eikä sen sylissä pitäminen vaikuttanut kovinkaan monimutkaiselta. Seurueen vauvakonkari demostroi, kuinka helppoa vauvan pitely oikestaan onkaan, mutta itse olin vielä vähän alkukankea ja pidin molemmat kädet ratissa, niin sanoakseni.

Tänään menemme teatteriin, katsomaan Kalavaletta. Hauskaa!