lauantaina, elokuuta 29, 2009

Kaksi viikkoa kotona

Teksturissani (kyllä, teksturissa, minulla on nyt ihana pieni minimäkki, kirjaa pienempi tietokone joka ei edes hurise ja joka on tosi eko) on blogitekstin alku liittyen etuoikeutettuuteen ja itsetuntoon. En jaksa kuitenkaan jatkaa kirjoitusta, koska tämä elämä nyt on vielä aika palasista koostuvaa, joka hetki pitää olla valmis hyppäämään koneelta antamaan tissiä tai vaihtamaan vaippaa tai viihdyttämään. Mikä on erittäin jees, tätä sen odotinkin olevan. Harjoittelimme Munan kanssa kaksistaan oloa isän viettäessä varpajaisia. Touhu sujui melko mukavasti, vaikka yöunet jäivät taas melko mosaiikkisiksi. Osaan kyllä nykyään nukahtaa aika nopeasti, en enää hyppää jatkuvasti vauvansängyn ääressä tarkkailemassa, hengittääkö se vielä (teen tätä kyllä siltikin melko usein).

Muna on mitä vauvamaisin vauva: se pissaa ja kakkaa, öhisee, tuhisee ja kirahtelee, huutaa "lää" kun mahassa möyrii ja kun on tylsää. Päivisin se nukkuu pitkiäkin toveja eikä lainkaan häiriinny valosta tai melusta. Viimeviikkoinen sukulaisvierailu kaksine täystuhoikäisine taaperoineen ei Munaa hetkauttanut, se uinaili sitterissä eikä näyttänyt edes pistävänsinisiä sillmiään kellekään. (tähän väliin piti laulaa spontaani "possu sano nöh nöh nöh"-laulu ja heilutella Munan jalkoja, koska se alkoi pitkästyä paikallaan oloon). Muna rakastaa kaikkea liikettä, kitinä loppuu heti kun sitä hytkytetään tai keinutellaan. Autossa se nukahtaa välittömästi. Sen tukka kasvaa ja aaltoilee viehättävästi ja on edelleen hämmästyttävän tumma. Meillä on molemmilla lähisuvussa tummiakin ihmisiä, vaikka olemme itse vaaleita. Muna ei lainkaan muistuta minua vauvana, mikä on hauskaa, se, ettei vauva ole mikään minuuden jatke, on helpompi hahmottaa kun se ei ole kopio minusta.

Meillä syödään sekä tissiä että pulloa. Munan paino ei ollut neuvolassa noussut toivotulla tavalla, joten jokaisen imetyskerran jälkeen määrättiin lisäruokaa. Olen tämän asian kanssa aika ookoo, huomaan, että piirteestäni varautua vaikeuksiin on hyötyäkin: en nimittäin hetkeäkään kuvitellut, että imetys olisi helppoa ja silkkaa auvoa, olen iloinen siitä, että se ylipäätään onnistuu. Käytämme rintakumia, sitä ei kaikkein ortodoksisimpien imetysihmisten mukaan saisi käyttää kuin väliaikaisesti, mutta meillä se menee niin, että joko vauva ei saa otetta rinnasta=imetys ei onnistu, tai sitten se tehdään kumin avulla. Itselleni on aivan selvää, kumpi noista vaihtoehdoista on parempi. Kun vauvan suu kasvaa, toivon, että rintakumista päästäisiin vähitellen eroon. Itse imetys on mukavaa ja keskittyneesti lupsuttavaa vauvaa on hauskaa katsella. Pelkäsin, että imetys tuntuisi jotenkin semiseksuaaliselta (ovathan nännit erogeenista aluetta), mutta on kuin jokin seksuaalinappi olisi rintojen kohdalla kääntynyt off-asentoon samaan aikaan kun maito nousi. Hyvä juttu, tosin toivon, että nappi naksahtaa sitten imetyksen loputtua takaisin normitilaansa, en halua mieltää rintojani pelkiksi maidontuotantokoneiksi.

Vaunuasiat ovat edelleen vähän kesken. Firma, josta tilasimme vaunut (ne piti hankkia uutena, koska meillä on niin pieni hissi) feidasi tosi ikävällä tavalla, maanantaina pitää varautua mahdolliseen kädenvääntöön etumaksun palauttamisesta. Eilen sain kiinni lafkan toimitusjohtajan, joka oli niin lärvit, ettei puhelusta tahtonut tulla mitään. Ikävä juttu, säälittää se mieskin, humalatilan syvyys viittasi selkeään alkoholismiin.

En kyllä vieläkään osaa määritellä omaa äitiyttäni. Moni tuttavaäiti vannoo vaistovanhemmuuden nimeen ja se kuulostaa minustakin aika viehättävältä, mutta valitettavasti eksyin tietoa hakiessani varsin fasistiseen blogiin, jossa tuomittiin suunnilleen kaikki paitsi 24/7 vauvassakiinniolo. Vaistoissa on vähän sekin, että en oikeasti osaa luottaa omiini, vaikka kaikki neuvolaa myöten ovat sanoneet, että omaa lastaan oppii lukemaan, en vielä osaa sanoa, aiheutuuko itku nälästä vai kivusta vai kakkavaipasta. Lapsentahtisuutta tulee ruokinnassa noudatettua osittain, mutta jos Muna ei kolmen-neljän tunnin jälkeen pyydä ruokaa, alan antaa sitä kuitenkin. Patterikäyttöinen, pyllyä täristävä babysitteri on meillä aivan ehdoton väline, se rauhoittaa vatsakipuisen vauvan heti. Kantoliinaa stressaan toistaiseksi vaikka rengasliinan olemmekin hankkineet: jotenkin tuntuu niin hämmentävältä että vauva muka pysyisi huivin näköisessä pussissa. Olenkin antanut meille aikaa totuttautua kaikkeen uuteen, käyttelemme kertakäyttövaippanäytteitä (tietysti, olisi typerää heittää ilmaista kamaa roskiin) ja paperisia hoitoalustoja (karmea keksintö kyllä tuo jälkimmäinen, yritän aina pyyhkiä niillä käytön lopuksi pöydät että ne palvelisivat mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ennen roskiin päätymistään) joita saatiin vaippafirman pakkauksessa synnytyslaitokselta.

Alan itse olla aika hyvässä kunnossa, vaikka alhainen hemoglobiini piinaa. Himoni syödä hiekkaa, sulaa asvalttia ja koksia on todella kova, pari päivää sitten pureskelin hiilitabletin kokeillakseni, auttaisiko se himoon. Hemmetin hiilari oli makeutettu aspartaamilla, se pilasi koko kokemuksen. Luin huvituksekseni netistä, että Jenkeissä myydään puhdistettua maaperää ihmisille, jotka haluavat syödä hiekkaa. Tiedän, että tähän himoon auttaisi kunnon rautakuuri, mutta koska ummetus olisi tässä post-episiotomiatilassa todella tuskallinen kokemus, jätän rautamehun väliin ja yritän syödä joka välissä vehnänleseitä, jotka sekä edistävät ruoansulatusta että sisältävät rautaisannoksen rautaa. Valurautapannulla paistettu verinen pihvi kuulostaa ajatuksena todella houkuttelevalta (lihansyöjäaikoina rakastin eniten lähes raakaa pihviä) ja samalla täysin mahdottomalta, olisi jotenkin supersairasta alkaa syödä tehotuotettua lihaa synnytettyään tänne lisää elämää. Ja onneksi linsseissäkin on sitä rautaa.

maanantaina, elokuuta 24, 2009

Kuoriutumiskertomus

Synnytys alkoi oikeastaan jo toissa lauantaina, keskellä yötä, lapsiveden menolla. Olimme mökillä (no tietysti, tällaiset jutut alkavat aina jossain oudossa paikassa) ja luonto kutsui, kuten se tapasi loppuraskaudesta tehdä. Ihmettelin kun puskapissan jälkeenkin pissatti, jotenkin holtittomasti. Sitten huomasin, että neste oli rose-viinin väristä ja huuhteluaineen tuoksuista ja tajusin heti, mitä on tapahtunut. Soitimme taksin kotiin (kello oli siinä neljän huitteilla yöllä), sain kuulla että Kätilöopistolla on sulku. Koska supistuksia ei tuntunut (kuten ei koko raskaudessa ennen synnytyspäivää), minut passitettiin kotiin. Sunnuntai meni lepäillessä ja tunnustellessa, kertaalleen lähdimme jo Kättärille (josta sulku oli luojankiitos loppunut) sairaalakassin kanssa, mutta synnytystä ei haluttu käynnistää ennen kuin maanantaina, kahdeksan aikaan aamulla. Katselin kotona videoita ja pesin pyykkiä, uni oli katkonaista. Supistukset alkoivat aamuyöllä eikä käynnistystä tarvinnut aloittaa. Olin pelännyt oksitosiinitippaa, se tekee kuulemma supistuksista saman tien todella vahvoja.

Aloin siis supistella varsinaisesti vasta sairaalassa. Minut todettiin valmiiksi ja meidät passitettiin synnytyssaliin. Kello taisi olla siinä puoli yksitoista aamulla. Kipu yltyi nopeasti, suihku ei paljoa auttanut, ilokaasusta oli iloa hetkiksi. Jossain vaiheessa aloin puhua kätilölle epiduraalista ja se järjestyikin varsin pian. Epiduraalin laitto ei ollut mitenkään kauhea kokemus, oikeastaan päinvastoin: piti käpertyä käppyrään, ”selkä kuin vihaisella kissalla”, sitten puudutettiin selän ihoa ja sitten lääkäri laittoi neulan tai minkä ikinä, kanyylin, kiinni. Juuri tilanteen ollessa intensiivisimmillään (kätilö tuki ruumiillaan jalkojani, L puristi kädestä, minä puristin ilokaasumaskia ja lääkäri runnoi selkääni,) alkoi radiosta soida Lauran Ei oo helppoa kellään. Siinä tilanteessa itkin ja nauroin samaan aikaan, mietin, kuinka hauskan jutun tästä saa kerrottavaksi. Epiduraali auttoi nopeasti, parissa minuutissa. Verenpaine laski, jalkoja alkoi palella, kipu loppui tyystin ja vaivuin levolliseen euforiaan. Napostelin karkkeja ja luin kirjaa, kikattelin Norsuradiolle. Epiduraalin aikana vauvan päähän kiinnitettiin sydänäänianturi ja halusinkin sitten radion pois päältä kuullakseni sydänäänet. Rintaa ja käsivarsia kutitti hiukkasen.

Euforiaa kesti pari tuntia, sitten kivut pikku hiljaa palasivat. Imppasin ilokaasua siekailematta kuutta-seitsemää imaisua per supistus, se leikkasi kipua hiukkasen mutta lähinnä hilpeytti. Supistukset tuntuivat eri paikassa paljon alempana ja kätilö sanoi, että jos olisin ensisynnyttäjä, hän pistäisi minut ponnistamaan eikä antaisi enää lisää puudutusta. Ensisynnyttäjänä sain kuitenkin vielä toisen epiduraalipaukun, mutta se ei auttanut enää samalla lailla. Minun käskettiin alkaa ponnistaa, mutta tiesin jo siinä vaiheessa että tämä on tällaista treeniponnistelua, vauva ei tuntunut olevan ihan hollilla. Seisoin ja heiluttelin lantiotani, en ollut erityisen kipeä, kunhan vain päkistelin aina väliin vähän muodon vuoksi. Vähitellen ponnistuksen tarve kasvoi ja tässä vaiheessa meninkin takaisin synnytyssänkyyn puoli-istuvaan asentoon. Haaveeni jakkaralla synnyttämisestä jotenkin unohtui, piuhoja oli niin paljon, että epäilin niiden irtoavan jos liikkuisin. Kun aloin tosissani ponnistaa, kätilö vaihtui toiseksi. En muista miltä synnytyksen hoitanut kätilö näytti tai kuulosti, aloin olla jo sen verran syvällä hommassa. L suihkutteli naamaani suihkupullolla aina väliin, se tuntui hyvältä. Auttavan käden kuitenkin torjuin huitomalla, tarvitsin molempia käsiäni pitämään jalkojani koukussa. Minua kannustettiin aina ponnistustarpeen tullessa tsemppauksin, mikä oli sinällään kivaa mutta alkoi jossain vaiheessa epämääräisesti ärsyttää, koska tunsin, että nyt vauva ei liiku eteenpäin vaan nuo tuolla tsemppaavat vain viran vuoksi. Aloin myös naurettavasti pelätä, että päästäni katkeaa verisuoni ponnistaessa (no, päästä ei katkennut mutta silmästä katkesi, minulla on edelleen osittain punainen silmänvalkuainen, ei tosin likimainkaan niin härski kuin toissa viikolla). Ponnistukset alkoivat sattua aika sietämättömästi ja tässä vaiheessa aloin kirkua (aiempi ääntely oli ollut sellaista saatanan saatana –tyyppistä vaimeaa sähähtelyä aina supistaessa) tavalla, josta itsekin vähän yllätyin. Kivusta ja kaikesta huolimatta jonkinlainen tarkkaileva yliminä säilyi koko synnytyksen ajan ja huomasin, että kirkuminen oli osittain tapani viestiä kätilölle, että nyt tarvitsen jotain apua, en saa vauvaa ulos ilman avitusta. Minulle annettiin oksitosiinia suoneen, koska supistukseni eivät missään vaiheessa ehtineet kauhean voimakkaiksi ja loppumetreillä paikalle saapui lääkäri, joka teki episotomian ja otti vauvan ulos imukupilla. Tässä vaiheessa minua puudutettiin, joten episotomia ei sattunut, kuten ei myöskään imukupin laitto (olen kuullut kauhujuttuja kivusta, joka syntyy, kun imukuppi työntää vauvaa takaisin synnytyskanavassa). Vauva oli hetkessä ulkona (tosin en heti uskonut sitä, ajattelin sekavasti että kätilö tsemppaus-narraa minua sanomalla että pää on jo syntynyt) ja sitä mukaa myös istukka. Vauva oli ison ja myrtsin näköinen, tukka brylkreemillä voidellun näköinen rockabilly-tukka, kesken kaiken minua nauratti huomata synnyttäneensä keski-ikäisen rokkarimiehen näköisen olennon. Istukkaa esiteltiin ihaillen taustalla, se näytti ihan isolta kuumavesipullolta tai ehkä banjolta. En osannut oikeastaan olla iloinen tai innoissani vauvasta, olin lopen uupunut ja hain paikalla olevien katseita, pelkäsin näet, että vauvalla on jokin hätänä. Tajusin vasta jälkeenpäin, että synnytyssalissa oli mukana myös opiskelija, juuri se, jonka katseesta en saanut mitään hyvinmenee-vastausta tietenkään siksi, että opiskelija oli varmaan itsekin hiukan kauhistunut livesynnytyksen näkemisestä. Sain vauvan hetkeksi rinnalleni ja sitten kuulemma aloin vuotaa verta niin, että joku punnitukseen tarkoitettu muovipussi, jossa istukat ja muut punnittiin, tipahti lattialle ja kaikkien päälle roiskui verta (tätä en valitettavasti nähnyt itse, koska olin aika tiltissä ja unelias, mutta kuvittelen sen näyttäneen suunnilleen samalta kuin Hohto-elokuvan hissikohtauksen). Vauva jäi isänsä kylvetettäväksi ja minut vietiin pikimmiten leikkaussaliin, jossa minulle annettiin plasmaa ja väliliha kursittiin kokoon. Minut nukutettiin, mikä oli aivan ihanaa pitkän valvomisen jälkeen, olin kuin tyytyväinen ja rento kissa auringonläikässä, nautiskelin parin tunnin unesta. Heräsin siihen, että minulta etsittiin kanyylin paikkaa (suoneni olivat verenhukan seurauksena imahtaneet syvälle ihon alle), rei’istä päätellen ties kuinka monennesta kohtaa. Lopulta sopiva paikka löytyi vasemmasta kyynärvarresta, siinä on mustelma vieläkin. Vauva syntyi siinä puoli yhdeksän aikaan illalla, eli synnytys kesti suunnilleen yksitoista tuntia. Pidän aikaa ihan kohtuullisena etenkin kun kivuttomia tunteja mahtui väliin.

Heräämisen jälkeen minut kärrättiin sängyssä perhehuoneeseen (oli aika eksoottista tulla työnnellyksi sängyssä ympäriinsä) jossa isä ja vauva odottivat. Oli ihanaa saada perhehuone, etenkin kun olin kursimisen ja verenvuodon jäljiltä aika rikki. Ihailimme yhdessä ruttuotsaista, kissamaisesti kirahtelevaa vauvaa ja hormonieuforian vallassa kirjoitin yöllä vielä päiväkirjaakin. Vauvalla oli valkoiset vaatteet ja pipo päässä ja se näytti hyvin valmiilta sormenpäitään myöten.

lauantaina, elokuuta 22, 2009

Koiraemon elämää

Vietän tällä hetkellä pääosan aikaani jommalla kummalla kyljelläni, vauva kiinni tississä. Imetys on alkanut sujua varsin mukavasti, tosin ei vieläkään ilman rintakumia. Vauva heiluttaa nälissään turhautuneena päätään kuin vihainen pieni kana ja tuhisee. Jos ruoka ei saavu suuhun, se aloittaa "lää lää"-huudon, joka kuulostaa hyvin hellyyttävältä. Eilen, vaihtaessani vaippoja pikku Muna ehti vähän suivaantua koko vaihtoprosessiin navanputsauksineen ja pyllynpesuineen ja huusi kieli rullalla. Vaippailun loppupuolella havaitsin yöpaitani etumuksessa kaksi isoa maitoläiskää. Olin alkanut valua maitoa ihan huomaamattani, vauvan itku laukaisi herumisen. On todella hämmentävää olla näin eläin, että joku kehonosa reagoi ärsykkeeseen ilman, että pää varsinaisesti huomaa asiaa. Myös uni on kevyttä, valmista reagoimaan vauvan ääntelyyn.

Olen edelleen vähän toipilas, hemoglobiini on alhaalla ja istuminen alkaa melko pian sattua. Kuten usein, ensimmäinen viikko meni synnytyksen jälkeisessä huurussa omia vaivoja huomaamatta, nyt olen hetkittäin vähän raihnainen, hartia kipeytyy imetyksestä herkästi eivätkä kaikki ruumiintoiminnot suju ilman vaivannäköä. Univelka alkaa hellittää, saamme jo nukuttua pidempiäkin rupeamia, etenkin kun väsyneenä sitä tosiaan nukahtaa syötön jälkeen ihan helposti uudestaan.

Muna on kyllä aivan tolkuttoman ihana otus, pieni maamuna kipristelevine jalkoineen ja hassuine äänineen. Sillä on vähän James Stewart-henkinen kampaus ja äärettömän kauniit huulet. Olen turhamaisella tavalla iloinen siitä, että Munukka on saanut kauniin suun, olen aina pitänyt suuta hyvin tärkeänä osana kasvojen viehätystä. Sillä on myös selvästi isänsä sormet ja varpaat, ne ovat vastasyntyneelle varsin pitkät.

Eilen olimme ensimmäistä kertaa ulkona vaunujen kanssa. Muna nukkui koko lenkin ajan, me vanhemmat kuuntelimme vähän aikaa Vallilan Tangoa ja kävimme ihastelemassa jättiläismäisiä jalohortensioita takapihan puistossa.

sunnuntaina, elokuuta 16, 2009

Kuoriutuminen

Lyhyesti: meillä on tyttö! Se on tällä hetkellä ihan pulunpoikasen näköinen ja makailee isänsä sylissä. Synnytys oli nopeanpuoleinen ja sisälsi yllättävää verenvuodatusta, mutta missään vaiheessa ei pelottanut. Sairaalassa olimme viisi yötä infektioepäilyn takia, onneksi se paljastui pelkäksi epäilyksi.

On hämmentävää ja ihanaa olla äiti. Pää on täynnä hassuja kliseitä, taidan olla kouluesimerkki esikoisen äidistä, samaan aikaan onnellinen, itkeskelevä ja unentarpeen lähes kadottanut. Maitokin on alkanut nousta, ehdin olla jo vähän huolissani omasta meijeritaloudestani.

Tällä hetkellä arkeen asettuminen on liian hyppelehtivää ja katkonaista minkään kokonaisvaltaisen synnytyskertomuksen kirjoittamiseksi. Olen sen kuitenkin jo aloittanut, ja julkaisen sitä ehkä pätkissä.

Vauvalla on tukkakin, vaalean ruskehtava ja ihan oikean tukan näköinen. Ja maailman sievin suu. Ja hassuja kujertavia ääniä, hetkittäin se kuulostaa aivan kissalta, tai sitten tosiaan pululta.

tiistaina, elokuuta 04, 2009

Muisto Pariisista

Katselin tuossa taannoin mökillä vhs-nauhalta Amelien. Vhs- ja televisioaikoina sitä tuli nauhoiteltua kaikkea, meillä on tallessa videoita varmaan 90-luvun alusta asti, esimerkiksi eräs nauha, jolla on sekä Lumikuningatar (jota jumaloin esiteininä sen taikamaailman takia) ja Kalliolle kukkulalle –niminen televisioelokuva, joka kertoo taistolaisten kesälukioleiristä elokuisessa saaressa. Tuota jälkimmäistä katselin yläasteella, kun aloin kiinnostua sekä leveälahkeisista housuista että politiikasta, leffassahan pannaan stallareita halvalla, mutta ehdin silti ihastua nostattaviin yhteisrallatuksiin ja siihen parinvaihtosutinaan, jota seitsentoistakesäiset harrastavat päästessään pois syntykodista. Yksi video-ikisuosikkini on Niskavuori, 80-luvun alun filmatisointi jossa Satu Silvo on hehkeä opettajatar ja Esko Salminen nuori ja seksikäs Niskavuoren Aarne. Kuvausajankohdan takia leffassa näytetään tositoimiakin aika estottomasti ja pääparin kemia on sähköistä. Ja aviottomia lapsia syntyy, ei-toivotut tai ainakin ei-sallitut raskaudet vaivaavat kaikkia yhteiskuntaluokasta riippumatta. Martta uhkailee pehtoorille lasta odottaessaan abortilla (varmasti 20-luvun maaseudullakin oli näitä enkelintekijöitä, taitaa olla yksi maailman vanhimmista ammateista), mutta vanhaemäntä kieltää Marttaa uhmaamasta ”Jumalan ja ihmisten lakia”. Lopulta Martta saadaan naitetuksi tohtorille, joka ilmeisesti mukisematta korjaa vieraan miehen jäljet, tuleehan Martan mukana tukku rahaa. Niskavuorien melodraama ja kerta toisensa jälkeen toistuva kielletyn rakkauden teema viehättävät minua, erityisesti Loviisa Niskavuori on äärettömän kiehtova hahmo. Matriarkka ja aikamoinen despoottikin, mutta pohjimmiltaan lämmin ja huumorintajuinen. Loviisa on joutunut pettymään rakkaudessa kuten monet muutkin Niskavuoren naiset, joutunut kantamaan talon asiat harteillaan kun mies on vonkunut toisen naisen perään.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa Ameliesta ja sen herättämästä muistosta. Olen nähnyt Amelien useita kertoja, se on monella tapaa aivan hurmaava elokuva. Rakastan sen punasävyistä, epärealistisen koristeellista ja kliseistä Pariisi-maailmaa, alkusyksyn lämmintä valoa ja kierteleviä portaikkoja. Missään ei näy rumia taloja eikä liikenneruuhkia vaan kaikki on haitarimusiikin säestämää Montmartrea. Amelien koti on lumoava, sisustaisin sellaisen tummanpunaisen pesän itselleni jos asuisin yksin (Amelie asuu aika hulppeasti ollakseen parikymppinen tarjoilija). Puhumattakaan nyt Ameliesta itsestään, kaakaonappisilmistä, veikeästä hymystä ja liikuttavista tikkusääristä läskipohjakenkien yläpuolella. Amelie on söpöisyydessään myös hyvin raivostuttava hahmo, varsinainen veikistelijä. Olen aina inhonnut intuitiivisesti Audrey Hepburnin teennäistä päänkääntelyä ja Aurey Tautoulla on paljon samoja maneereita. Myös Amelien tapa puuttua lähimmäistensä elämään on melko häiriintynyttä, mustasukkaisen asiakkaan parittamisesta luulosairaalle tupakkatiskin myyjälle ei seuraa kuin lisää mustasukkaisuutta, vittumaisen hedelmäkauppiaan kotiin livahtaminen alkaa mennä jo rikollisen puolelle (vaikka onkin hauskaa, etenkin ne liian pienet reinotohvelit, minulle on nimittäin tehty sama asia, joku on käynyt vaihtamassa kaikki kenkäni numeroa pienemmiksi ja saatan käyttää enää säädettäviä ecco-sandaaleita, heh heh). Pidän Ameliessa melkeinpä eniten niistä muutaman sekunnin pätkistä, joissa näytetään, mistä kukin henkilöistä pitää. Lentoemäntä pitää kissankupin kalahduksesta laattalattialla ja lentoemännän kissa pitää lasten iltasatujen kuuntelemisesta. Ja joku, en muista kuka, pitää ihan samasta jutusta kuin minäkin, käden työntämisestä kuivattujen papujen sekaan (haluaisin aina tehdä sitä Punnitse ja Säästässä, mutta en tietenkään kehtaa). Paitsi että vielä enemmän pidän oasis-sienen puristelusta.

Elokuvan alussa Amelie löytää sattumalta asuntonsa kylpyhuoneen seinässä olevasta aukosta 50-luvun peltirasian täynnä Tour de France –aiheista fanikrääsää. Rasia kuuluu asunnossa asunelle keski-ikäiselle, surullisen oloiselle miehelle (joka pitää broilerin murtamisesta käsin, homma josta minäkin pitäisin, ellen pitäisi broilerien kasvatusta harvinaisen julmana ja sadistisena. Itse broileri oli ihan jumalattoman hyvää, silloin kun sitä vielä söi). Amelie juonittelee rasian takaisin omistajalleen ja seurailee sivummalta liikuttunutta reaktiota (elokuvan lopussa nähdään, kuinka mies tapaa ensimmäistä kertaa lapsenlapsensa sovittuaan riitansa tyttärensä kanssa, eli rasian löytämisellä on kauaskantoiset seuraukset) ja saa tästä tapahtumasta kimmokkeen alkaa auttaa ihmisiä heidän sitä tietämättään.

Amelien taika-Pariisissa maasta löytyy valokuva-albumeita ja litteitä leipäkiviä, mutta löytyipä ihan oikeastakin Pariisista kerran varsinainen aarre. Olin viidentoista, äidin kanssa syksyisellä kaupunkilomalla, ensimmäistä ja ainoaa kertaa Pariisissa. Asuimme keskustan tuntumassa, sivukujan pienessä, rauhallisessa ja keskitasoisessa hotellissa, jossa aamiaiseksi tarjoiltiin croissantteja, maitokahvia ja erilaisia marmeladeja. Vietimme aina koko päivän kaupungilla ja lepäsimme illalla, joskus tunnelman kiristyessä äiti otti pari lasillista ja minä tyynnyin hipelöimällä raskaita, afrikkalaisia kivihelmiä, jotka löysimme ensimmäisenä päivänä suurelta kirpputorilta. Olin tuolloin varsin shoppailukeskeinen, etenkin kun oltiin tultu tylsästä pikkukaupungista metropoliin, jossa kukaan ei tuijottanut punaista 50-luvun takkia ja kirjottua hametta. Sain Pariisista hippikirjaillun lammasturkin, jota en oikeastaan koskaan ehtinyt käyttää, koska se oli valtavan paksu ja kuuma ja jo valmiiksi hiukan liian pieni (olin 15-vuotiaana laihimmillani, ehkä vuoden ajan tilassa, jota voisi kuvailla hoikanpuoleiseksi) ja sitten myöhemmin yhä selkeämmin turkis, käytettynäkin tehty kuolleesta eläimestä. Turkki myytiin johonkin käytettyjen vaatteiden liikkeeseen Suomessa.

Se aarre? No, eräänä aamuna olimme lähdössä ryhmäbussilla Versaillesiin, kun huomasin keskellä autotietä valkoisen, narulla kurotun kangaspussin ja osittain levinneen sisällön asvaltilla. En ehtinyt perehtyä pussiin sen paremmin, mutta se pyöri mielessäni koko päivän. Illalla, tullessamme takaisin hotelliin, oli pussi edelleen autotiellä, osa sisällöstä autonpyörien murskaamana. Otin pussin ja vein sen hotellihuoneeseen. Pussin sisältä paljastui hämmästyttävä kokoelma erilaisia simpukoita: putkimaisia, pitkänomaisia, helmiäissimpukoita, klassisia shell-simpukoita, täplikkäitä, valkoisia, violetteja ja piikikkäitä simpukoita. Pussin pohjalta löytyi vielä pienenpieni, soikea peltirasia, jonka kannessa luki ”Punaises” ja jonka sisus oli täynnä sentin mittaisia miniatyyrisimpukoita. Peltirasiassa oli nimestä päätellen ollut nastoja tai sitten levysoittimen neuloja, se on nastarasiaksikin harvinaisen pieni. Rasia on vanha, varmaan 20-luvulta ja sisäpuolelta aivan ruosteessa. Olin teini-ikäisenä aivan erityisen ihastunut kaikkiin luonnonesineisiin: simpukoihin, pyöreisiin kiviin ja eksoottisiin käpyihin ja siemenkotiin, niitä tuli haalittua joka ikiseltä ulkomaanmatkalta (minulla on niitä vieläkin melko paljon, etenkin simpukoita). Oli hauskaa löytää kaupunkilomalta noin eksoottinen simpukka-aarre. En lainkaan osaa sanoa, miten simpukkapussi oli joutunut keskelle syrjäkatua. Ehkä se oli pudonnut joltain lapselta, aamulla oli tullut kiire kouluun, äiti oli reuhtonut käsivarresta autoon, myöhässä ja vihaisena? Ehkä äiti oli ollut niin vihainen, että oli jopa paiskannut lapsen simpukkakokoelman kadulle? Toisaalta, katu oli hotellikatu eikä pussia oltu korjattu illan tullen pois, mikä olisi varmaan tapahtunut, jos lapsi olisi tullut koulusta takaisin kotiin. Valitettavasti pussissa ei ollut sen erikoisempia tuntomerkkejä, tietysti nyt nettiaikana voisin ottaa valokuvan Punaises-rasiasta ja laittaa sen nettiin ja kysellä omistajaa. Pussin simpukoita olen ripotellut ympäriinsä, niitä on kukkaruukkujen juurella ja vuosien varrella joitakuita on siirtynyt osaksi erilaisia askartelu-installaatioita. En tarkalleen enää muista, mitkä simpukoistani ovat siitä pariisilaisesta pussista, kaikkein konkreettisin muisto tuosta löydöstä on pikkuinen Punaises-rasia, jota pitelen nytkin kädessäni.