perjantaina, maaliskuuta 27, 2015

Lupiini tienristeyksessä, vedenjakajalla, mitä näitä nyt on

Kirjoittaminen tänne on takkuillut jo pidempään. Päivittäisen avautumisentarpeen, uutisista möyhäämisen ja taivastelun tarpeen täyttää Facebook. Lapsi- ja kasvatusvertaistukea löydän eräältä laajalta nettifoorumilta (varmaan monelle lukijallekin tuttu), jonne kirjoittaa aika paljon jossain määrin samanhenkistä, ja myös erihenkistä porukkaa. Sen lisäksi olen elvyttämässä erästä toista, pienempää yhteisöä, jossa keskustella lapsijutuista.

Lapsista en oikein osaa Lupiiniin kirjoittaa. He ovat ihania, rakkaita, tavallisia ja terveitä lapsia, joiden edesottamukset tuskin kiinnostavat muita kuin ystäviä ja sukulaisia. Ja Lupiinissa ei ole kuvia, joten mitään kivaa lapsikuvablogiakaan en osaa pitää, sen tarpeen täyttää puolestaan Instagram. Sen lisäksi on aina olemassa riski, että joku käsittää minut väärin ja onnistun loukkaamaan jotakuta olemalla selkeän haluton oikomaan väärinkäsitystä rakentavasti. Viime keväänä huomasin olevani hyvin tyly anokommentoijalle, joka oli huolissaan mahdollisesta kuopus-esikois-suosimis -kuviosta (kaivaen todisteeksi jonkun menneen kirjoitukseni kommenttilaatikon sanamuodon), koska sellaista kuviota meillä ei kerta kaikkiaan ole koskaan ollut ja näen muutenkin todella herkästi verenpunaista kokiessani jonkun haluavan käsittää sanani tarkoitushakuisesti väärin. Menneet kärhämät menneiden blogi-ihmisten (tai no, yksikössä niistä voinee puhua) kanssa ovat tehneet minut jotenkin aivan allergiseksi sille, että joudun yksityiskohtaisesti aukikirjoittamaan jonkun ajatukseni, siis silloin, kun kirjoitan yksityiselämästäni ja kyseessä on täysin tuntematon kommentoija. Tutuille puin syyt ja seuraukset oikein mieluusti, rakastan vatuloida ja puntaroida, mutta sen täytyy tapahtua hyväntahtoisessa ja luotettavasssa seurassa.

Minulla on myös äiti ja sukulaisia, joiden käytös aiheuttaa joskus minulle harmaita hiuksia ja tarpeen puida ja purkaa. En kuitenkaan enää uskalla ottaa riskiä, että vuodattaisin tänne yksittäisten ihmisten pööpöilyistä, ne kirjoitukset voivat nimittäin päätyä väärien silmien luettaviksi. Jaan nämä turskahdukset mielummin rajatussa porukassa.

Politiikasta saatan kohkata täällä jatkossakin, ja asumisesta, ja statuksesta, ja kaikista minua kiinnostavista asioista. Mutta hiljaista varmaan tulee olemaan, ainakin hetkisen. Ruuhkavuosissa pitää priorisoida, ja juuri nyt ne prioriteetit ovat muualla.

Lupiinia en ole kuitenkaan kuoppaamassa, kyllä tää jatkossakin päivittyy!


perjantaina, maaliskuuta 20, 2015

Työtä, työtä, työtä tehdään

Isän ja äidin työlaulu

Töitä riittää, juuri nyt. Yötöitäkin, ilman yölisiä, iltatöitä ilman iltalisiä. Yrittäjä, tämän päivän torppari, prekaari ja sen sellainen.

Rankkaa ja stressaavaa, kuumottavaa ja hiostavaa. Kun ohjelmisto kaatuu kesken tärkeän työn, kun asiakas pyytää miljoonannetta korjausta, kun lounaat koostuvat monipuolisen linjaston sijaan nuudeleista ja hermaipapista, niin tuntee tosiaan olevansa pienyrittäjä, ainaisessa epävarmuudessa ja takuuvarmassa rahapulassa.

Mut on tää niin siistiäkin! Ei pomoa, ei lihateollisuuden mainontaa, ei jatkuvaa huoraamisen tunnetta, ei kailottavia työkavereita, ei pitkää työmatkaa.

Vaan työhuone Kalliossa kattonäkymin, parasta työhuoneseuraa, työtä jolla parannetaan maailmaa, työväenlauluja kuulokkeissa.

Nyt taidan lähteä kotiin, onhan se kellokin näköjään jo puoli kymmenen.