Nyt on siis tosiaan viimeinen päivä vuotta ja viimeinen päivä Suomessa. Matkalaukut on jopa pakattu ja kaikkea. Värjäsin viikonloppuna keltaisen hippipaidan punaiseksi ja päätin jättää kotiin oranssit lenkkarit. Minulla on rumat mutta äärettömän mukavat ja monikäyttöiset urkkasandaalit sekä viehättävät, kirkkaanpunaiset minnihiirikengät. Riittäköön ne. Urkkasandaalien tarranauhoissa on kuivaa heinää kaikesta jynssäämisestä huolimatta ja ne ovat oikeasti muutenkin aivan sikarumat, hitto vieköön, ja Kuubassa naiset ovat kuulemma niin feminiinisiä, alemuudentunto iskee, vaikka toisaalta tyyliäni ei noin yleisesti ottaen kai voi moittia feminiinisyyden puutteesta, eihän minulla ole esimerkiksi yksiäkään housuja.
No kuitenkin, nyt teen mennyttä vuotta koskevan kyselyn (eli meemin, ääh), olen näköjään myös vuosi sitten nurissut ensin tavan vuoksi kaikkien kyselyiden pönttöydestä ja vastannut sitten into piukkuen.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2007, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin naimisiin, ostin asunnon, sain oman alan täysipäiväisen työpaikan.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt uudenvuodenlupauksia. Nyt teen: Lakkaan kajoamasta iltapäivälehtiin millään tavalla. En lue niitä, en selaa niitä netissä, en kommentoi niitä, niitä ei ole minulle olemassakaan. Tämä päätös kiteytyi minulle eilen, eksyessäni verkko-Hesarin kautta johonkin Iltsarin paskauutiseen tyyliin ”Penelope Cruz lesbovideossa siskonsa kanssa” ja löin itseäni henkisesti näpeille. Ei Ilta-skeidaa enää, tralalaa.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Miehenserkunvaimo, ei kovin läheinen sinällään, mutta mukava ja fiksu tyttö josta olen aina pitänyt. Vauvakin on kuulemma kiva.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.
5. Missä maissa kävit?
Saksassa ja Virossa.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2008, jota puuttui vuodesta 2007?
Suurempaa itsekontrollia, pelon vähenemistä.
7. Mitkä vuoden 2007 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Tammikuun 29. päivän jolloin sain työpaikan, kesäkuun yhdeksännen, polttarini sekä kesäkuun viimeisen, hääpäivämme. Kaikki ihania päiviä.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Työpaikka. Avioliittoa en sillai laske ”saavutukseksi”, vähän kuten en vauvojen saamistakaan. Tuosta vauva-asiasta saatan muuttaa mieleni jos saan joskus oman.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, etten vieläkään ole päässyt eroon jatkuvasta pelosta sekä sen lieveilmiöt.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Päänsäryistä kuten aina, revähtäneestä takareidestä viime talvena, polvivammasta kesällä sekä aina väliin kissan raapaleista.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Asunto.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lähipiirin eläinten ja tietysti Nassun hassuus.
13. Kenen käytös masensi?
Erään entiseen harrastukseen liittyvän ihmisen.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainan lyhentämiseen.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kallioon muuttamisesta, kuubalaisesta musiikista, kirjoista, Facebookista.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2007?
Kerkko Koskisen Lolita
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
laihempi
c) rikkaampi vai köyhempi?
rikkaampi
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Liikkuneeni, maalanneeni.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni, dissanneeni.
20. Kuinka vietit joulua?
Perhekeskeisesti, rauhallisesti, tunnelmallisesti.
22. Rakastuitko vuonna 2007?
En, rakastin (ja –stan).
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Simpsonit, suosikki ja ainoa. Kohta sekin hupi loppuu kun analoginen tv hiljenee.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En, inhoan kyllä.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Mehiläispaviljonki
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Yuri Buenaventura, Compay Segundo, latinalaistyyppinen musiikki ylipäätään.
28. Mitä halusit ja sait?
Ihanan kodin.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Mahdollisuutta pienviljelyyn ja pienmökkeilyyn (mutta ei tässä toivoa ole menetetty!)
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Persepolis ehkä, en käynyt elokuvissa kovin paljoa.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Varsinaisena syntymäpäivänäni kävin perheeni kanssa syömässä ja olin ystävien kanssa Noloimmat lempilaulut-keikalla, syntymäpäivää juhlistin huippuhauskoilla Kabaree-bileillä, joissa oli niin vanhoja kuin uusiakin ystäviä ja elävää musiikkia ja erittäin runsaasti höyheniä&paljetteja.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Mittaamattomasti... ei varmaan mikään. Tyydyttävämmän suurempi itsekontrolli, selkäranka ja kyky asettaa asiat tärkeysjärjestykseen.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2007?
Punaista, mustaa, trikoota, villaa, tekosilkkiä, isohkoja koruja.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaat ihmiset, työ ja koti.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Eduskuntavaalit (joissa olin vähän mukanakin tekemällä parille Vihreälle visuaalisia juttuja) ja Kokoomuksen vaalivoiton seuraamukset, Venäjän epis-vaalit, Megapolis-tapahtuma, tuotantoeläinten kohtelusta virinnyt keskustelu, ilmastonmuutoskeskustelu.
37. Ketä ikävöit?
Lumista ollessaan Ruotsissa, Nassua aina ollessaan matkoilla.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Vompatti-naapurin taisin tavata ensimmäistä kertaa tänä vuonna, tai ainakin jutella. Ja Purrrrina-typyn myös!
maanantaina, joulukuuta 31, 2007
torstaina, joulukuuta 27, 2007
Hädintuskin hereillä eli juhlapäivien jälkeinen uupumus
Alle viikossa sitä onnistuu näköjään mähertämään unirytminsä sellaiseksi, että töitä edeltävänä yönä katsoo kelloa vielä neljän aikaan aamuyöstä. Nukahtamista ei mitenkään edistä tulevaan matkaan liittyvien riskien listaaminen, alkaen lento- tai auto-onnettomuudesta johonkin trooppiseen tautiin, ryöstetyksi tulemiseen, polven särkymiseen, hurrikaaniin ja maailmanpaloon. Myös ajatus kymmenen tunnin lentokoneessa istumisesta (puhumattakaan nyt samanmittaisesta bussimatkasta läpi maan, viaton "mehän voidaan tehdä se matka yön aikana"-ehdotus saa korvani lähes lukkiutumaan raivosta (luultavasti siksi, että pidän raivon sisälläni, onneksi), uhraisinko vielä kaiken muun lisäksi yhden sängyssänukkumisyön täristelemällä pilkkopimeän kommunistidiktatuurin läpi (kuulemma moottoritiet Kuubassa ovat aivan käsittämättömän paskassa kunnossa) vaikka TOISAALTA siellä on luultavasti liian kuuma nukkumiseen enivei) tuntuu todella karsealta. Toisin sanoen, tässä vaiheessa antaisin vaikka jonkun ei-kovin-elintärkeän elimeni, ettei minun tarvitsisi lähteä. Kelailen samaa aina ennen matkoja, koska olen yhdistelmä kontrollifriikkiä ja täysin holtitonta boheemia, stressaan hulluna riskeistä mutta lykkään valmistautumisen viime tinkaan. Lohdukseni tiedän muidenkin tuntevan samaa, Intian-reissuaan edeltävänä iltana Nassu soitti minulle vinkuen ahdistuneena pakkaamattomista laukuista, hävyksissä olevista pikkusampoopulloista ja siitä, kuinka perseestä matkustaminen on. Ja Nassu on ystävistäni se eniten reissaava.
Joulu meni kuten sillä on tapana. Kävimme kävelyllä Alppilassa, ihailimme matalia puutaloja ja hiljaista pikkukaupunkitunnelmaa. Olimme melkein ainoat ihmiset liikkeellä, kurkimme sisäpihoille ja katselimme joulutunnelmaa ihmisten kodeissa. Ruokaa oli vähintäänkin riittävästi, erityisesti Caviart teki kauppansa. Caviart on siitä poikkeava korviketuote, että se maistuu paljon paremmalta kuin alkuperäinen. En erikoisemmin välitä mistään soijapohjaisista maidonkorvikkeista, niissä on soijapavun tympeähkö maku, enkä edes tiedä, onko eläimellisten tuotteiden replikointi yleensä mitenkään kauhean olennaista? Vegaaanit tai moniallergiset tarkastellevat tätä asiaa ehkä eri näkökulmasta kuin itse teen, onhan hienoa, että maitotuotteille (johon monen, kuten allekirjoittaneenkin veganismi kaatuu) on olemassa korvaavia tuotteita. Mutta joku valeliha tuntuu jo vähän hassulta, vähän kuten aivan aidon näköinen tekoturkki.
En nyt muista sitä sanaa, jolla Hobitit kutsuvat kiertoon meneviä lahjoja, mutta joka tapauksessa, niitä tuli meille useita. Sekä selvästi jo jollekulle annettuja, että omista käsistämme eteenpäin lähteviä että sellaisia, joiden ketjussa olimme vain yksi linkki. Tavallaan ihan hassua huomata lievästi äkeytyvänsä kierrätyslahjan ajatuksesta, annoinhan itsekin eteenpäin esineitä, joita olin hankkinut vähän niinkuin itselleni huomaten, etteivät ne oikeastaan ole tyyliäni mutta voisivat sopia loistavasti jollekin toiselle. No, tänä vuonna en sentään saanut avattua keksipakettia... ja sitäpaitsi nyt eteiskaapin lahjakorini (yksi keski-iän merkki: lahjakori, johon varastoi kaikkea viemiseksi kelpaavaa) on täynnä hyviä viemisiä kaikkiin tuleviin hippoihin, löytyy serviettiä ja tonttukuvioista tikkuaskia. Tulin taas kerran ajatelleeksi lahjahärdellin mielettömyyttä: kun veimme sukulaislahjat, panikoin, ja lisäsin läheisimmille muutaman pyyhkeen, pelkät Pakolaisavun kirjekuoret tuntuivat liian karulta, etenkin kun meitä odotti kaksi isoa lahjasäkillistä. Kun säkeistä paljastui tosiaan pääasiallisesti näitä pakolla ja kiireessä hankittuja, mahdollisesti jo kertaalleen saatuja lahjoja, kuokat ja siemensäkit tuntuivatkin taas ihan hyviltä ideoilta. Minusta itsestäni on sinällään ihanaa antaa lahjoja, miettiä, mikä kullekin sopisi, tehdä mahdollisesti lahja itse. Olen kerettiläisesti sitä mieltä, että melkeinpä paras lahja (lukuunottamatta kehitysmaihin lähetettäviä lahjoja) on pieni ja soma krumeluuri, koru tai muu koriste, sellainen jota ei itse raaski ostaa itselleen. Sukulaislahjojen joukossa oli yksi tällainen ihanake, punainen emali-edelweiss joka on nyt kaulassani. Omituisin ja hilpein lahjani oli siitakesienipötkylä, joka on jo parin päivän sisällä puskenut hämmästyttävän määrän siitakkeita esiin, luulen että korjaamme ensimmäisen sadon jo ennen matkaa. Kyseessä on siis parikymmentäsenttinen, halkomainen jööti, josta kasvaa sieniä. Koska en ole täysin unohtanut lapsuusaikaista sienikammoani, päästän aina kasvaneet sienet nähdessäni IIK ja YYH -huudahduksia, mutta oikeasti olen sieniperheestäni aika innostunut.
Minua muuten rassaa aivan sairaasti vonkuna lumettomasta joulusta niiden suusta, jotka samaan hengenvetoon päivittelevät keskustaparkkeeraamisen hankaluutta. Kuten myös ajatus siitä, miten ekologinen selkäreppuni muuttuu perhekoon rinkaksi heti vuoden 2008 alusta, kun pörhellän maapallon toiselle puolelle ja takaisin. Lumettomasta joulusta olen huolissani taas enemmänkin ilmiönä, itse lumen puuttuminen ei voisi minua vähempää harmittaa. Talvi on perseestä joka tapauksessa, mutta nolla-asteinen kostea ilma hivelee ihoa ja keuhkoja aivan eri hellyydellä kuin sähköiskuisen kuiva pakkashenkäys, eikä lumi näyttäisi Kalliossa kovin hehkeältä kuitenkaan. Tykkylumiset kuuset ovat kyllä kauniita, mutta ehkä samaan tyyliin kuin tulppaanipuut ja mangrovesuot, kaukaisia ja eksoottisia.
Ahhahaa, edittiä tähän. En lue Lupiini-meiliäni järin usein (lähinnä kirjautuessani bloggeriin, useimmat lukijoistani tietävät oikean nimeni, joka muuten ei ole Lupiini Palko, nyt varmaan yllätyitte) mutta pitäisi varmaan, kun minulle tarjotaan mahdollisuutta HANKKIA LISÄTULOJA myymällä käytettyjä sukkahousuja, sukkia ja ylipolvensukkia. Raitasukista tulisi kuulemma ekstraa. Osoitteeni on kuulemma poimittu satunnaisesti netistä, how flattering! Ja ajatella, juuri tänä aamuna kaivoin aivan perserkkinä sukkalaatikkoani ihmetellen, miten olenkin päästänyt itseni ostamaan monta kymmentä paria mustia polvisukkia enkä silti onnistu löytämään yhtään mätsäävää paria. Tässäpä olisi tilaisuus luopua ylimääräisistä sukista, mutta ehken tee niin kuitenkaan, seksuaaliset fiksaationsa tietenkin kullakin, en paheksu, mutta en myöskään halua olla osa kaupallista seksiä edes noin kotikutoisessa mielessä.
Joulu meni kuten sillä on tapana. Kävimme kävelyllä Alppilassa, ihailimme matalia puutaloja ja hiljaista pikkukaupunkitunnelmaa. Olimme melkein ainoat ihmiset liikkeellä, kurkimme sisäpihoille ja katselimme joulutunnelmaa ihmisten kodeissa. Ruokaa oli vähintäänkin riittävästi, erityisesti Caviart teki kauppansa. Caviart on siitä poikkeava korviketuote, että se maistuu paljon paremmalta kuin alkuperäinen. En erikoisemmin välitä mistään soijapohjaisista maidonkorvikkeista, niissä on soijapavun tympeähkö maku, enkä edes tiedä, onko eläimellisten tuotteiden replikointi yleensä mitenkään kauhean olennaista? Vegaaanit tai moniallergiset tarkastellevat tätä asiaa ehkä eri näkökulmasta kuin itse teen, onhan hienoa, että maitotuotteille (johon monen, kuten allekirjoittaneenkin veganismi kaatuu) on olemassa korvaavia tuotteita. Mutta joku valeliha tuntuu jo vähän hassulta, vähän kuten aivan aidon näköinen tekoturkki.
En nyt muista sitä sanaa, jolla Hobitit kutsuvat kiertoon meneviä lahjoja, mutta joka tapauksessa, niitä tuli meille useita. Sekä selvästi jo jollekulle annettuja, että omista käsistämme eteenpäin lähteviä että sellaisia, joiden ketjussa olimme vain yksi linkki. Tavallaan ihan hassua huomata lievästi äkeytyvänsä kierrätyslahjan ajatuksesta, annoinhan itsekin eteenpäin esineitä, joita olin hankkinut vähän niinkuin itselleni huomaten, etteivät ne oikeastaan ole tyyliäni mutta voisivat sopia loistavasti jollekin toiselle. No, tänä vuonna en sentään saanut avattua keksipakettia... ja sitäpaitsi nyt eteiskaapin lahjakorini (yksi keski-iän merkki: lahjakori, johon varastoi kaikkea viemiseksi kelpaavaa) on täynnä hyviä viemisiä kaikkiin tuleviin hippoihin, löytyy serviettiä ja tonttukuvioista tikkuaskia. Tulin taas kerran ajatelleeksi lahjahärdellin mielettömyyttä: kun veimme sukulaislahjat, panikoin, ja lisäsin läheisimmille muutaman pyyhkeen, pelkät Pakolaisavun kirjekuoret tuntuivat liian karulta, etenkin kun meitä odotti kaksi isoa lahjasäkillistä. Kun säkeistä paljastui tosiaan pääasiallisesti näitä pakolla ja kiireessä hankittuja, mahdollisesti jo kertaalleen saatuja lahjoja, kuokat ja siemensäkit tuntuivatkin taas ihan hyviltä ideoilta. Minusta itsestäni on sinällään ihanaa antaa lahjoja, miettiä, mikä kullekin sopisi, tehdä mahdollisesti lahja itse. Olen kerettiläisesti sitä mieltä, että melkeinpä paras lahja (lukuunottamatta kehitysmaihin lähetettäviä lahjoja) on pieni ja soma krumeluuri, koru tai muu koriste, sellainen jota ei itse raaski ostaa itselleen. Sukulaislahjojen joukossa oli yksi tällainen ihanake, punainen emali-edelweiss joka on nyt kaulassani. Omituisin ja hilpein lahjani oli siitakesienipötkylä, joka on jo parin päivän sisällä puskenut hämmästyttävän määrän siitakkeita esiin, luulen että korjaamme ensimmäisen sadon jo ennen matkaa. Kyseessä on siis parikymmentäsenttinen, halkomainen jööti, josta kasvaa sieniä. Koska en ole täysin unohtanut lapsuusaikaista sienikammoani, päästän aina kasvaneet sienet nähdessäni IIK ja YYH -huudahduksia, mutta oikeasti olen sieniperheestäni aika innostunut.
Minua muuten rassaa aivan sairaasti vonkuna lumettomasta joulusta niiden suusta, jotka samaan hengenvetoon päivittelevät keskustaparkkeeraamisen hankaluutta. Kuten myös ajatus siitä, miten ekologinen selkäreppuni muuttuu perhekoon rinkaksi heti vuoden 2008 alusta, kun pörhellän maapallon toiselle puolelle ja takaisin. Lumettomasta joulusta olen huolissani taas enemmänkin ilmiönä, itse lumen puuttuminen ei voisi minua vähempää harmittaa. Talvi on perseestä joka tapauksessa, mutta nolla-asteinen kostea ilma hivelee ihoa ja keuhkoja aivan eri hellyydellä kuin sähköiskuisen kuiva pakkashenkäys, eikä lumi näyttäisi Kalliossa kovin hehkeältä kuitenkaan. Tykkylumiset kuuset ovat kyllä kauniita, mutta ehkä samaan tyyliin kuin tulppaanipuut ja mangrovesuot, kaukaisia ja eksoottisia.
Ahhahaa, edittiä tähän. En lue Lupiini-meiliäni järin usein (lähinnä kirjautuessani bloggeriin, useimmat lukijoistani tietävät oikean nimeni, joka muuten ei ole Lupiini Palko, nyt varmaan yllätyitte) mutta pitäisi varmaan, kun minulle tarjotaan mahdollisuutta HANKKIA LISÄTULOJA myymällä käytettyjä sukkahousuja, sukkia ja ylipolvensukkia. Raitasukista tulisi kuulemma ekstraa. Osoitteeni on kuulemma poimittu satunnaisesti netistä, how flattering! Ja ajatella, juuri tänä aamuna kaivoin aivan perserkkinä sukkalaatikkoani ihmetellen, miten olenkin päästänyt itseni ostamaan monta kymmentä paria mustia polvisukkia enkä silti onnistu löytämään yhtään mätsäävää paria. Tässäpä olisi tilaisuus luopua ylimääräisistä sukista, mutta ehken tee niin kuitenkaan, seksuaaliset fiksaationsa tietenkin kullakin, en paheksu, mutta en myöskään halua olla osa kaupallista seksiä edes noin kotikutoisessa mielessä.
sunnuntai, joulukuuta 23, 2007
Käsittämätön joulu on
Helmetin varaussaapumisviesti pompsahtaa sähköpostiini yhtä uskollisesti kuin eräpäivämuistutukset, gmail kertoo kellonajaksi aamuneljän, joku aparaatti kirjaston järjestelmässä lähettää viestit poikkeuksetta nukkuaikoina. Olen varannut Mehiläispaviljongin, Joulupukin juhannusyön ja Buena Vista Social Clubin. Maailmasta parhaan tv-sarjan, Mullan allan viimeisen tuotantokauden dvd:tä ei vieläkään ole saatavilla, olen jonottanut sitä kohta vuoden, mutta ei se mitään, kohta on joulu ja sen jälkeen Kuuba, ei aikaa väijyä välkkyvää ruutua tuntikaupalla. Noudan varaukset palauttaessani hieman myöhässä olevan Valeria Munarrizin loistavan levyn, maksan pienen sakon ja varausmaksun. Rakastan kirjastoja ja koko kirjastojärjestelmää (ja vastustan sydänverellä niinistöläisiä maksullinen kirjasto-ehdotuksia) maksaen ilolla omat pikku uunohdukseni, ajatellen, että tällä kirjastoaktiviteetilla voikin joskus vähän sakkoja maksella, tosin samaan aikaan pohtien, harrastavatko kirjastovirkailijat oikeasti ns italialaista lakkokäytännettä. Koska en ole kirjastoalan lakosta kuitenkaan kuullut, spekuloin vain mielessäni, että tässä on taas laitettu humanisti asiakaspalveluun, hiturointi ja untelous on vain luonteenomaista, eikä minulla ole mihinkään kiire, kirjastossa ei kuulukaan olla. Milloin sitä olisi muka mennyt kirjastoon hakien vain varatun teoksen, eksymättä matkalla ties mille hyllyille, lopulta sokoksen kosmetiikkaosaston minipussi notkuen romaaneita.
Olen herännyt aikaisin, ensimmäisen kerran neljältä johonkin omalaatuiseen uneen. Vähäinenkin alkoholinkäyttö häiritsee nykyään muutenkin hiukan ongelmallista untani, herään joka yö tarkkailemaan vierustoverin hengitystä (olen hiljan kuullut lukioaikaisen luokkatoverin täysin ennakoimattomasta äkkikuolemasta). Olemme olleet vanhan/uuden ystävän tupareissa naapurissa, fiilistelleet tulomatkalla Torkkelinpuistossa, hehkuttaneet Kallion nopeaa muuttumista vielä entistäänkin ihanammaksi. Varsinaisen heräämisen jälkeen alan siivota, vanha ja harvoin tavattu tätini, äidin sisko on tulossa kylään. L lähtee halliin ostoksille, itse hinkkaan tahroja kaapeista ja peileistä, imuri tukkeutuu ja havunneulasia ryöppyää joka paikkaan, kun otan hyllyn päältä vihreästä ruskeaksi muuttuneen, roskiksen päältä löytyneen kuusenoksan. Tungen oksan vittuuntuneena sekajätteeseen (biopussi hajoaisi heti) miettien samalla pöytäliinan ja serviettien kuntoa, hopeita ei ainakaan kehtaa laittaa, kaupunki-ilmassa ne täyhkääntyvät parissa kuukaudessa mustiksi, aika ei riitä kiilloitukseen. Onneksi Skypejoululauluun hankittu valkoinen hyasintti sekä tuoksuaa että puskee kahta uutta kukkaa hämmästyttävällä innolla, sypressikin saa uuden asun, kun joulukoristelaatiko löytyy täysin äkkiarvaamatta jääkaapin päältä.
Täti on hauskaa seuraa, äärettömän skarppi ja hyvämuistinen kasikymppinen. Kuuntelen äidin ja tädin muistoja suvun ravintola-ajoilta, pikkupaikkakunnan upseerikoulun komeiden solttujen flirttejä ja perheen kissan sisäsiistiä tapaa sontia keittiön lavuaariin. 20-luvulla syntynyt täti muistaa sodat, kuinka kaksi pulskaa sukulaistyttöä päättää ensin istua stoalaisen tyynesti kahvipöydässä ilmahälytyksen tullessa hannaten lopulta pöydän alle. Pyydän saada kuulla sen saman jutun, joka oli suosikkini lapsena. Naapurin rikkaalla tytöllä oli Helsingistä asti tuotu lasten sateenvarjo, joka tippuu sikalan ylisiltä suoraan possujen karsinaan. Kun poikkeuksellinen metakka lopulta huomataan, noutaa tytön veli sikalasta yltä päältä sontaisen ja rikkirevityn sateenvarjon ja levittää sen auki. Kaikki nauravat katketakseen, paitsi naapurin tyttö, joka itkee niin, että tädin äiti, eli mummoni huutaa ikkunasta: "Kenenkäs päätä siellä tällä kertaa leikataan?".
Kun täti on lähtenyt, summeri soi ja ovella rapisee (ovikellomme on taas vaihteeksi painunut sisään). Menen rappuun (ja päästän kissan siinä ohessa luikahtamaan, onneksi kumpikaan ulko-ovista ei ole auki) ja huhuilen, mutta ketään ei näy. Sen sijaan ovea vasten nojaa kassi, jossa on kaksi kukkapukettia. Ne ovat toiselta tädiltä, isän siskolta, siltä, joka asuu satakunnassa ja jota en ole tavannut vuosikausiin. Puketit on osoitettu minulle ja L:lle sekä vanhemmilleni. Papereiden alta kuoriutuu ihana, vaaleanpunainen amaryllis punakultaraitaisessa suojaruukussa. Olen hämmästynyt ja iloinen, olemme lähettäneet syksyllä tädille hääkuvamme ja vanhempamme ovat vieneet hänelle kesällä yhden tauluni, ilmeisesti kyseiset eleet ovat poikineet tämän. Viime kuukausi on ollut muutenkin varsinaista suvun reunionia, olen tavannut fiksun ja viehättävän pikkuserkkuni ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen, ja nyt nämä kaksi tätiyhteyttä saman päivän aikana.
Illalla ystävät tulevat kylään. Juomme glögiä ja punaviiniä, kuuntelemme loistavaa, nimeltämainitsemattomasta automarketista (joka kertoo olevansa sitoutunut kestävään kehitykseen, en tiedä ivatako sitä viherpesusta vai kiittääkö vaikuttamisesta, onhan totta, että sinne automarketstatuksesta huolimatta pääsee todella näppärästi julkisilla ja että minulla on ikäänkuin osani k.o. yrityksen brändiin, minkä vilpittömästi iloiten ja samalla nolostuneena paikan päällä havaitsen) hankittua tuhmien laulujen levyä sekä niitä ainoita oikeita joulubiisejä. Puhumme Väinö Linnan teosten kanonisoinnista ja muistelemme aktivistiskenen huippuhetkiä. Kaikki meistä ovat omalta osaltaan oivaltaneet, kuinka vähän merkitystä mielenosoituksilla on todellisen vaikuttamisen kannalta, ja miten mukamas tosi topakkana ja aatteellisena hippinäkin sitä suhtautui tiettyihin aktioihin jo vähän nolostellen. Armeijan käyneenä L huomaa nasevasti, miten aktivismi- ja armeijamuistelot muistuttavat toisiaan. Puhuvathan jotkut "Prahan ja Göteborgin veteraaneista" viitaten 2000-luvun alun globalisaatioliikeeseen, itse en kyllä ikinä kehtaisi pönöttää niin pahasti että olisin VETERAANI, vaikka noissa Euroopan jättimielenosoituksissa aikoinaan reissaisinkin.
Huomenna pitäisi mennä halliin, vaikka siellä onkin epäilemättä aikamoinen bordelli (kuten isäni asian ilmaisee) käynnissä. Ja sieltä vielä siirtolamöksää katselemaan. Rosolliaineita pitää hankkia, rakastan rosollia, se on ehkä kaikin tavoin terveellisin, reiluin ja fennovegaanisin jouluherkku mitä kuvitella voi. Jotta en kuulostaisi turhan hurskaalta, kerron, että nautin rosollini graavilohen (kalan murha!) ja smetanan (lehmän kiusaus!) sekä perunoiden (hiilareita!) kanssa. Ja toki punkun, joka on paitsi kiistattomasti alkoholia, myös roudattu jostain kaukaa, ei toivottavasti kuitenkaan Euroopan ulkopuolelta.
Hyvää x-masta nyt kaikille kun talossa on!
Olen herännyt aikaisin, ensimmäisen kerran neljältä johonkin omalaatuiseen uneen. Vähäinenkin alkoholinkäyttö häiritsee nykyään muutenkin hiukan ongelmallista untani, herään joka yö tarkkailemaan vierustoverin hengitystä (olen hiljan kuullut lukioaikaisen luokkatoverin täysin ennakoimattomasta äkkikuolemasta). Olemme olleet vanhan/uuden ystävän tupareissa naapurissa, fiilistelleet tulomatkalla Torkkelinpuistossa, hehkuttaneet Kallion nopeaa muuttumista vielä entistäänkin ihanammaksi. Varsinaisen heräämisen jälkeen alan siivota, vanha ja harvoin tavattu tätini, äidin sisko on tulossa kylään. L lähtee halliin ostoksille, itse hinkkaan tahroja kaapeista ja peileistä, imuri tukkeutuu ja havunneulasia ryöppyää joka paikkaan, kun otan hyllyn päältä vihreästä ruskeaksi muuttuneen, roskiksen päältä löytyneen kuusenoksan. Tungen oksan vittuuntuneena sekajätteeseen (biopussi hajoaisi heti) miettien samalla pöytäliinan ja serviettien kuntoa, hopeita ei ainakaan kehtaa laittaa, kaupunki-ilmassa ne täyhkääntyvät parissa kuukaudessa mustiksi, aika ei riitä kiilloitukseen. Onneksi Skypejoululauluun hankittu valkoinen hyasintti sekä tuoksuaa että puskee kahta uutta kukkaa hämmästyttävällä innolla, sypressikin saa uuden asun, kun joulukoristelaatiko löytyy täysin äkkiarvaamatta jääkaapin päältä.
Täti on hauskaa seuraa, äärettömän skarppi ja hyvämuistinen kasikymppinen. Kuuntelen äidin ja tädin muistoja suvun ravintola-ajoilta, pikkupaikkakunnan upseerikoulun komeiden solttujen flirttejä ja perheen kissan sisäsiistiä tapaa sontia keittiön lavuaariin. 20-luvulla syntynyt täti muistaa sodat, kuinka kaksi pulskaa sukulaistyttöä päättää ensin istua stoalaisen tyynesti kahvipöydässä ilmahälytyksen tullessa hannaten lopulta pöydän alle. Pyydän saada kuulla sen saman jutun, joka oli suosikkini lapsena. Naapurin rikkaalla tytöllä oli Helsingistä asti tuotu lasten sateenvarjo, joka tippuu sikalan ylisiltä suoraan possujen karsinaan. Kun poikkeuksellinen metakka lopulta huomataan, noutaa tytön veli sikalasta yltä päältä sontaisen ja rikkirevityn sateenvarjon ja levittää sen auki. Kaikki nauravat katketakseen, paitsi naapurin tyttö, joka itkee niin, että tädin äiti, eli mummoni huutaa ikkunasta: "Kenenkäs päätä siellä tällä kertaa leikataan?".
Kun täti on lähtenyt, summeri soi ja ovella rapisee (ovikellomme on taas vaihteeksi painunut sisään). Menen rappuun (ja päästän kissan siinä ohessa luikahtamaan, onneksi kumpikaan ulko-ovista ei ole auki) ja huhuilen, mutta ketään ei näy. Sen sijaan ovea vasten nojaa kassi, jossa on kaksi kukkapukettia. Ne ovat toiselta tädiltä, isän siskolta, siltä, joka asuu satakunnassa ja jota en ole tavannut vuosikausiin. Puketit on osoitettu minulle ja L:lle sekä vanhemmilleni. Papereiden alta kuoriutuu ihana, vaaleanpunainen amaryllis punakultaraitaisessa suojaruukussa. Olen hämmästynyt ja iloinen, olemme lähettäneet syksyllä tädille hääkuvamme ja vanhempamme ovat vieneet hänelle kesällä yhden tauluni, ilmeisesti kyseiset eleet ovat poikineet tämän. Viime kuukausi on ollut muutenkin varsinaista suvun reunionia, olen tavannut fiksun ja viehättävän pikkuserkkuni ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen, ja nyt nämä kaksi tätiyhteyttä saman päivän aikana.
Illalla ystävät tulevat kylään. Juomme glögiä ja punaviiniä, kuuntelemme loistavaa, nimeltämainitsemattomasta automarketista (joka kertoo olevansa sitoutunut kestävään kehitykseen, en tiedä ivatako sitä viherpesusta vai kiittääkö vaikuttamisesta, onhan totta, että sinne automarketstatuksesta huolimatta pääsee todella näppärästi julkisilla ja että minulla on ikäänkuin osani k.o. yrityksen brändiin, minkä vilpittömästi iloiten ja samalla nolostuneena paikan päällä havaitsen) hankittua tuhmien laulujen levyä sekä niitä ainoita oikeita joulubiisejä. Puhumme Väinö Linnan teosten kanonisoinnista ja muistelemme aktivistiskenen huippuhetkiä. Kaikki meistä ovat omalta osaltaan oivaltaneet, kuinka vähän merkitystä mielenosoituksilla on todellisen vaikuttamisen kannalta, ja miten mukamas tosi topakkana ja aatteellisena hippinäkin sitä suhtautui tiettyihin aktioihin jo vähän nolostellen. Armeijan käyneenä L huomaa nasevasti, miten aktivismi- ja armeijamuistelot muistuttavat toisiaan. Puhuvathan jotkut "Prahan ja Göteborgin veteraaneista" viitaten 2000-luvun alun globalisaatioliikeeseen, itse en kyllä ikinä kehtaisi pönöttää niin pahasti että olisin VETERAANI, vaikka noissa Euroopan jättimielenosoituksissa aikoinaan reissaisinkin.
Huomenna pitäisi mennä halliin, vaikka siellä onkin epäilemättä aikamoinen bordelli (kuten isäni asian ilmaisee) käynnissä. Ja sieltä vielä siirtolamöksää katselemaan. Rosolliaineita pitää hankkia, rakastan rosollia, se on ehkä kaikin tavoin terveellisin, reiluin ja fennovegaanisin jouluherkku mitä kuvitella voi. Jotta en kuulostaisi turhan hurskaalta, kerron, että nautin rosollini graavilohen (kalan murha!) ja smetanan (lehmän kiusaus!) sekä perunoiden (hiilareita!) kanssa. Ja toki punkun, joka on paitsi kiistattomasti alkoholia, myös roudattu jostain kaukaa, ei toivottavasti kuitenkaan Euroopan ulkopuolelta.
Hyvää x-masta nyt kaikille kun talossa on!
torstaina, joulukuuta 20, 2007
Untelo
Herään viisitoista vaille yhdeksän puristaen kännykkää rintaani vasten. Torkutuspolitiikka on taas kerran pettänyt. L on eilen ottanut puheeksi sarastuslampun hankinnan (tosin ne ovat loppu joka paikasta) ja kannatan asiaa lämpimästi. Heräämisestä on tullut sietämättömän vaikeaa ja toisaalta illalla nukkumaanmeno ei houkuta. Väsymyspiikki tulee yhdeksän aikaan illalla ja sen jälkeen olenkin virkeä ja hölöttävä neiti (rouva) päivänsäde, kunnes nukahdan joskus pikkutunneilla, saatuani ensin pari "nyt sormeni irtoavat" tai "olen varmaan tullut sokeaksi"-tyylistä paniikkikohtausta. Oivalsin viime viikolla sen, ettei nukahtamispaniikeissa ole mitään tavatonta, niitä vaan tulee kun on aikuinen ja töissäkäyvä ihminen, pakotettu usein tekemään asioita joista ei välttämättä aina niin innostuisi, velvollisuudet, vaatimukset ja haasteet hartioita painaen ja niitä kipeyttäen. Viime viikolla elin myös vanhan kunnon päänsärkykauden, johon ei auta kuin kodeiini (jota en kauheasti haluaisi käyttää sen riippuvuutta aiheuttavuuden takia) ja joka saa kaiken maistumaan tympeältä ja aavistuksen kuvottavalta. Sain särkyyn myös jumppakuminauhan (jota kissa omaehtoisesti hieman lyhensi) joka kuulemma auttaa aivan ihmeteltävästi. Sitä odotellessa.
Uudet silmälasit tuntuvat päässä hieman kummallisilta, näkökenttä vääristyy sivuilta ja meikattuina ripset osuvat niihin. Mietin, jaksanko väännättää niitä vai tyydynkö vallitsevaan asiaintilaan. Töissä moni kehuu uusia lasejani, äiti sanoo hmmmjooihanookoo, eikä kukaan ystävistä huomaa mitään. Ei sillä että erikoisesti odottaisinkaan, tyyliini ei kuulu alkaa määkiä "kattokaa mikä mussa on uutta", koska itse olen vastaavien kysymysten kanssa ihan pulmissa, veikkaan lopulta jotain täysin överiä tyyliin "oletko ottanut silikonirinnat" ja saan vastapuolen huomiomattomuustuohtumisen sijaan nauramaan.
Ollessani jouluostoksilla, löydän levottoman ja oudonnimisen kaupan, jossa myydään hyvin halvalla kummallisia koruja. Ostan femmalla täysin outrageous kirjavan ja pimpulaisen Frida Kahlo-korun, liian härskin käytettäväksi, mutta vessakoristeeksi sopivan. Ostan kaupasta myös kaksi rintakorua, toisessa on strasseja ja harsoa, toisessa virkattuja palloja ja silkkinauhaa. Astuessani ulos tulen ajatelleeksi, että mikäli elämästäni tehtäisiin elokuva, sen lajityyppi olisi ehdottomasti komedia. Päivästä riippuu, olisiko kyseessä slapstick vai neuroottisen allenilainen filkka, komedia se joka tapauksessa olisi. Vaikka olenkin usein jotenkin haikea ja joskus pahoissa maailmantuskakeloissa, suhtaudun asioihin pohjimmiltaan jotenkin huvittuneesti. Ilahdun välähtävästä oivalluksesta, että humoristinen maailmankatsomus saattaa oikeasti pelastaa minut esimerkiksi masennukselta, tai on jo pelastanut.
Äiti on vihjailevasti antanut minulle nimipäivälahjaksi lupauksen maksaa ihonpuhdistus kosmetologilla. En ole ikinä ollut täysi-ikäisenä kosmeettisissa hoidoissa, kaksi kertaa meikkauksessa tosin. Ensimmäisen meikin voitin lukioni Artemis-gaalasta, olin 17 ja minulle tehtiin näyttävä, punainen juhlameikki ilman kulmakarvoja, saimi-tyyliin. Näytin mielestäni karsealta ja piirsin kulmat heti meikistä päästyäni ja lähdin punkkikeikalle. Toisen kerran minut meikattiin viime kesänä, häitäni varten, ja ihon pohjustusta lukuun ottamatta olisin itse pystynyt parempaan (ja korjailinkin meikkiäni jo heti taksissa hääpaikalle, samalla kun otin rohkaisua taskumatista ja kikatin levottomana Nassun kanssa). Koska kosmetologin valitseminen on vaikeaa ellei mahdotonta, ja mikäli sitä sekä toisaalta haluaisi mieluusti jonkun luonnonläheisen ekohoidon mutta kavahtaa kaikkea new age-sontaa annan kanta-asiakaskortin lopulta päättää asian puolestani. Varaan ajan Day Spa:sta, joka riemukseni on sitoutunut "hiljaisuuden filosofiaan". Mahtavaa, ei tarvitse keksiä tuskallisesti jotain sopivan neutraaleja keskustelunaiheita, kuten vaikka kampaajalla joskus käy. Eräs biseksuaali ja silloin naisen kanssa seurustellut ystäväni meni aikoinaan lyhennyttämään poikatukkaansa kampaajalle ja sai kuulla tuohtunutta päivittelyä Tarja Halosen Seta-historiasta ja muusta perverssiydestä. Itse menen tuollaisissa tilanteissa niin puihin, että alan myönnellä, kauheaa, ja sitten jälkeenpäin kiukuttelen itselleni omaa lepsuuttani.
Illalla syömme itsetehtyjä karjalanpiirakoita ja mustikkanugaata ystävän luona. Hän asuu 20-luvun ihanassa, jokaista ovennuppia ja vessapaperitelinettä myöten harkitussa kodissa, jonka rinnalla oma koti tuntuu yhtäkkiä jotenkin sekavalta ja prehjuiselta ja sitäpaitsi täysin jouluttomalta. Olemme hukanneet joulukoristeet muutossa, ja koska L ei erikoisemmin innostu kultapalloista (kissa taas innostuu mutta väärällä tavalla), en saa häntä värvättyä mukaan etsintöihin. Tänään ostan ainakin sypressin, saakeli! Ystävällä on vaaleanpunasuoninen amaryllis, anemoneja ja punamarjainen oksa.
Haluaisin laittaa vessaamme vihreät värivalot, mutta huomaan niiden olevan lähes kauttaaltaan palamattomat. Vain fakta, ettei vessassa edes ole töpseliä ja valojen virittäminen vaatisi monimutkaisen johtosäätämisen, pidättää minut ostamasta jotain halpoja ja sopivan mauttomia jouluvaloja kylmävesiputkea kietomaan. Vessan ilmastointiaukkoa koristaa kaksi punaista, höyhenpyllyistä karseanihanaa tipua, joita L:n täti on kommentoinut "ilolinnuiksi".
Tätä kirjoittaessani olen juonut kupillisen vehkeenmakuista parisiennea ja virkistynyt siinä määrin, etten muista enää untani kunnolla. Unessa allekirjoitetaan siirtolamökin kauppakirjaa, paetaan huvipuistoon ja eksytään hienostodiskoon. Muu alkaa painua unholaan, kuten unilla on tapana.
Uudet silmälasit tuntuvat päässä hieman kummallisilta, näkökenttä vääristyy sivuilta ja meikattuina ripset osuvat niihin. Mietin, jaksanko väännättää niitä vai tyydynkö vallitsevaan asiaintilaan. Töissä moni kehuu uusia lasejani, äiti sanoo hmmmjooihanookoo, eikä kukaan ystävistä huomaa mitään. Ei sillä että erikoisesti odottaisinkaan, tyyliini ei kuulu alkaa määkiä "kattokaa mikä mussa on uutta", koska itse olen vastaavien kysymysten kanssa ihan pulmissa, veikkaan lopulta jotain täysin överiä tyyliin "oletko ottanut silikonirinnat" ja saan vastapuolen huomiomattomuustuohtumisen sijaan nauramaan.
Ollessani jouluostoksilla, löydän levottoman ja oudonnimisen kaupan, jossa myydään hyvin halvalla kummallisia koruja. Ostan femmalla täysin outrageous kirjavan ja pimpulaisen Frida Kahlo-korun, liian härskin käytettäväksi, mutta vessakoristeeksi sopivan. Ostan kaupasta myös kaksi rintakorua, toisessa on strasseja ja harsoa, toisessa virkattuja palloja ja silkkinauhaa. Astuessani ulos tulen ajatelleeksi, että mikäli elämästäni tehtäisiin elokuva, sen lajityyppi olisi ehdottomasti komedia. Päivästä riippuu, olisiko kyseessä slapstick vai neuroottisen allenilainen filkka, komedia se joka tapauksessa olisi. Vaikka olenkin usein jotenkin haikea ja joskus pahoissa maailmantuskakeloissa, suhtaudun asioihin pohjimmiltaan jotenkin huvittuneesti. Ilahdun välähtävästä oivalluksesta, että humoristinen maailmankatsomus saattaa oikeasti pelastaa minut esimerkiksi masennukselta, tai on jo pelastanut.
Äiti on vihjailevasti antanut minulle nimipäivälahjaksi lupauksen maksaa ihonpuhdistus kosmetologilla. En ole ikinä ollut täysi-ikäisenä kosmeettisissa hoidoissa, kaksi kertaa meikkauksessa tosin. Ensimmäisen meikin voitin lukioni Artemis-gaalasta, olin 17 ja minulle tehtiin näyttävä, punainen juhlameikki ilman kulmakarvoja, saimi-tyyliin. Näytin mielestäni karsealta ja piirsin kulmat heti meikistä päästyäni ja lähdin punkkikeikalle. Toisen kerran minut meikattiin viime kesänä, häitäni varten, ja ihon pohjustusta lukuun ottamatta olisin itse pystynyt parempaan (ja korjailinkin meikkiäni jo heti taksissa hääpaikalle, samalla kun otin rohkaisua taskumatista ja kikatin levottomana Nassun kanssa). Koska kosmetologin valitseminen on vaikeaa ellei mahdotonta, ja mikäli sitä sekä toisaalta haluaisi mieluusti jonkun luonnonläheisen ekohoidon mutta kavahtaa kaikkea new age-sontaa annan kanta-asiakaskortin lopulta päättää asian puolestani. Varaan ajan Day Spa:sta, joka riemukseni on sitoutunut "hiljaisuuden filosofiaan". Mahtavaa, ei tarvitse keksiä tuskallisesti jotain sopivan neutraaleja keskustelunaiheita, kuten vaikka kampaajalla joskus käy. Eräs biseksuaali ja silloin naisen kanssa seurustellut ystäväni meni aikoinaan lyhennyttämään poikatukkaansa kampaajalle ja sai kuulla tuohtunutta päivittelyä Tarja Halosen Seta-historiasta ja muusta perverssiydestä. Itse menen tuollaisissa tilanteissa niin puihin, että alan myönnellä, kauheaa, ja sitten jälkeenpäin kiukuttelen itselleni omaa lepsuuttani.
Illalla syömme itsetehtyjä karjalanpiirakoita ja mustikkanugaata ystävän luona. Hän asuu 20-luvun ihanassa, jokaista ovennuppia ja vessapaperitelinettä myöten harkitussa kodissa, jonka rinnalla oma koti tuntuu yhtäkkiä jotenkin sekavalta ja prehjuiselta ja sitäpaitsi täysin jouluttomalta. Olemme hukanneet joulukoristeet muutossa, ja koska L ei erikoisemmin innostu kultapalloista (kissa taas innostuu mutta väärällä tavalla), en saa häntä värvättyä mukaan etsintöihin. Tänään ostan ainakin sypressin, saakeli! Ystävällä on vaaleanpunasuoninen amaryllis, anemoneja ja punamarjainen oksa.
Haluaisin laittaa vessaamme vihreät värivalot, mutta huomaan niiden olevan lähes kauttaaltaan palamattomat. Vain fakta, ettei vessassa edes ole töpseliä ja valojen virittäminen vaatisi monimutkaisen johtosäätämisen, pidättää minut ostamasta jotain halpoja ja sopivan mauttomia jouluvaloja kylmävesiputkea kietomaan. Vessan ilmastointiaukkoa koristaa kaksi punaista, höyhenpyllyistä karseanihanaa tipua, joita L:n täti on kommentoinut "ilolinnuiksi".
Tätä kirjoittaessani olen juonut kupillisen vehkeenmakuista parisiennea ja virkistynyt siinä määrin, etten muista enää untani kunnolla. Unessa allekirjoitetaan siirtolamökin kauppakirjaa, paetaan huvipuistoon ja eksytään hienostodiskoon. Muu alkaa painua unholaan, kuten unilla on tapana.
maanantaina, joulukuuta 17, 2007
Monenlaista aktiviteettia
Tuossa puolisen tuntia sitten unohdin, mikä minua vituttaa ja ajattelin, että kyse on vain normaalista maanantaivitutuksesta, onnitteluskumpan (mielenkiintoinen piirre työpaikassani on, että täällä tarjotaan alkoholia pienimmästäkin syystä, mikä on esimerkiksi perjantai-iltapäivänä hauskaa mutta maanantaiaamuna aivotpuurouttavaa) aiheuttamasta instant-laskuhumalasta mutta valitettavasti muistin hetimiten, että olen pettynyt, koska tämänkertainen puutarha-mökki-optio raukesi käsiin. Olen ärsyttävän skeptinen ja pessimistinen asian suhteen, viimeisin siirtolamökki oli niin hieno, että pelkään ainakin yhden meistä odottavan sisäsuihkua ja lasikuistia, jolloin emme ainakaan ikinä saa mökkiä. Ja se, jonka takana rahoitus on, toki päättää. Mör mör mör mör, en varmasti pääse ensi kesänäkään rapsuttamaan kukkapenkkiä vaan kuihdun kivierämaassa (kaikella kunnioituksella, rakas kivierämaa, olet suurimman osan aikaa lempipaikkani koko maailmassa).
Olimme Lumiksen kanssa viime viikolla katsomassa Persepolista. Tietoni Iranin lähihistoriasta olivat sitä ennen aika jäsentymättömät, muistin lähinnä että siellä on ollut levotonta koko elämäni ajan. Noiden lähi-idän maiden historiaan tutustuminen on oikeastaan aika tärkeää, koko islamilainen maailma on niin helppoa leimata väkivaltaiseksi ja täysin toisenlaiseksi, sivuuttaen länsimaiden öljysikailut ja -veljeilyt, ja toisaalta unohtaen niiden historian. Islam on monella tapaa vastenmielinen uskonto, mutta niin on kristinuskokin, kapitalismista nyt puhumattakaan. Islamia dumatessa tunnutaan myös usein unohtavan, että maailma on täynnä maltillisia muslimeita, esimerkiksi valtavan suuressa Indonesiassa lähes koko väestö on koostuu muslimeista, mutta maa on sekulaari. Naiset saavat opiskella ja käydä töissä, eivätkä ihmisoikeusloukkaukset oikeastaan kytkeydy uskontoon vaan hallituksen sikailuihin, mistä on kai itse asiassa kyse myös Lähi-idässä että "uskon"sodissa laajemminkin. Uskonto on ase ja excuse, mutta pohjimmiltaan on kyse rahasta ja vallasta.
Persepolis kertoo omaelämäkerrallisen tarinan älykkövasemmistolaisen teheranilaisperheen tyttärestä Marjanesta, joka lähetetään teini-iässä Wieniin turvaan levottomuuksilta. Palattuaan kotimaahansa hän masentuu, mutta nousee, alkaa opiskella, haksahtaa naimisiin ja lähtee lopulta Pariisiin. Nuorena naisena Marjane valitsee länsimaisen vapauden hunnun asemesta. Hunnunettuja naisia ja tyttöjä ei silti esitetä elokuvassa mykkinä ja alistuneina (islamilaisen naisen suhteellisen rikkumaton kuva mediassa ja mielikuvissa on mustaan kaapuun verhottu kasvoton ja nöyrä hahmo) vaan heitäkin kiinnostaa seksi, meikkaaminen ja opiskelu, hekin bilettävät salaa öisin ja polttavat tupakkaa. Hunnutusta ja yleistä suvaitsemattomuutta kritisoidaan komiikan kautta, taideopiskelijana Marjane turhautuu piirtäessään päästä varpaisiin kaapuunverhottua elävää mallia, jossa ainoa näkyvä osa on valtava nenä.
Näin turvallisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä joskus haksahtaa kuvittelemaan, että sotien ja levottomuuksien repimissä maissa ihmisten kaikki voimavarat menevät selviytymiseen ja kaikki ovat ahdistuneita jotenkin ylevällä tavalla. Persepolis oli taas kerran hyvä muistutus siitä, että näin ei ole, diktatuurissa eläminen ei poista elämästä jasmiininkukkia eikä poikahuolia, ei arkisia kärhämiä kavereiden kanssa, ei eksistentiaalista masennusta eikä halua testailla viehätysvoimaa. Isot asiat eivät sulje pois pieniä. Anna-Leena Härkönen sanoi jossain haastattelussa, että häneltä on siskon itsemurhan jälkeen odotettu jonkinlaista seestyneisyyttä ja asioiden merkityksellisyyden tajuamista, läheisensä menettänyttä ei toisin sanoen saa vituttaa
katkennut kengänkorko. Ehkä tuossa on kyse jostain surun näyttämisen monopolista, soveliaista tavoista reagoida.
Perjantaina skypejoululaulettiin meillä Kalliossa, kiitos kaikille osallistuneille. Laulaminen on aina ihanaa, erityisesti yhteislaulu. Tekniset ongelmat olivat moniaat, mutta Vompatti selvitti ne ainakin jossain määrin, syntikka soi kauniisti eri äänivariaatioin. Illalla virisi idea myös vappuskypelauluista, mikä nyt tällaiselta vanhalta työväenlaulufanilta saa ainakin täyden kannatuksen. Ja joukossa voisi olla vaikka maakunta- ja juomalauluja. En tiedä, olisinko kaksikymppisenä voinut kuvitella laulavani porukalla joululauluja, etenkään niitä, joissa puhutaan Jeesuksesta ja jumalanäidistä? Luultavasti olisin ollut liian anarko ja omasta mielestäni "liian vanha" siihen, ainakin olisi pitänyt juoda kauheasti ja kuunnella välillä Chumbawambaa. Yksi merkittävä piirre niin sanotussa aikuistumisessa tuntuu olevan asioiden ja tekemisten häpeämisen lopettaminen vain siksi, että niillä on porvarillisia tai uskonnollisia sivumerkityksiä. Vaikka en oikein edes tiedä, mitä aikuistuminen tarkalleen on ja onko se todellakaan tavoiteltavaa, joitain tiettyjä piirteitä tuntuu sekä tarttuvan mukaan että karisevan pois vuosien varrella. Pääosin kehitys tuntuu kulkevan hyvään suuntaan, jonkinlainen itsetuntemus ja itsearvostus kasvavat siten, että antaa itselleen oikeuden esimeriksi valita seuransa.
Joululauluteema jatkui vielä sunnuntaina, kun kävimme Viin kanssa kuuntelemassa Addictio-kuoroa Pyhän sydämen kappelissa Kalliossa. Kappeli on pieni ja kaunis, Jugend-tyyliä, koristettu orjantappuroin ja sydämin. Mariaa kuvaavissa seinämaalauksissa oli jotain Klimtmäistä. Kuoro oli ihana, rento ja iloinen ja taitava, eikä niillä ollut tummansinisiä kauhuhalatteja vaan mustat oman tyylin vaatteet punaisin yksityiskohdin. Eikä kuoro pelännyt laulaa uudempiakaan joululauluja ja johtaja hymyili ja eläytyi joka solullaan. Viereisessä penkissä istui minua nuorempi pariskunta tiiviisti käsi kädessä. Jouluyö Juhlayön kohdalla nuori mies liikuttui ja pyyhki kyyneleitään avoimesti, tyttö puristi hymyillen hänen kättään rakastuneen näköisenä, eikä mikään ihme, jos minut yrittäisi rakastuttaa, varmin keino olisi näyttää liikutuksensa eikä esimerkiksi hakata halkoja tai uhota snägärijonossa. Paitsi etten tietysti aio rakastua kehenkään, rakastumishommelit on omalta osalta hoidettu. Luultavasti on kyse jostain käsitteellisestä ristiriidasta, mutta huomaan joskus lievästi ärsyyntyväni, kun pitkään yhdessä ollut pariskunta väittää olevansa umpirakastunut. Rakastuminen on hormonipöllyinen huuma, jolloin ei nukuta eikä nälätä. Se ei kestä viittä vuotta, eikä se ole tarkoituskaan. Itse asiassa olen lukenut jostain hyvinkin kliinisestä julkaisusta, että rakastuminen jatkuu niin ja niin monta yhdyntää. Eli jos pariskunta elää etä- tai salasuhteessa, rakastuminen voi kestää montakin vuotta, mutta normatiivisemmin etenevä parisuhde muuttuu parhaassa tapauksessa rakastumisesta rakkaudeksi ja vähemmän onnekkaassa tapauksessa vain laantuu. Siksi en ole myöskään ikinä tajunnut rakastumishuumassa tehtyjä merkittäviä sitoutumiseleitä, kuten pika-avioliittoa (tämä tuntuu olevan in ja pop suomalaisessa poliitikko- ja yritysjohtoskenessä) tai rakkausvauvaa (rakkausvauva on ymmärtääkseni eufemismi vastarakastuneena käyneelle vahingolle, kun ajatus rakkaimman siittämästä hedelmästä omassa kohdussa on tuntunut sekä hurmaavalta että eroottiselta ajatukselta ja ehkäisy siinä sivussa unohtunut). Treffailu ja yökyläilyhän on ihana vaihe suhdetta, miksi lakkauttaa se ennen aikojaan villasukka-arjeksi? Villasukka-arjeksi se nimittäin tulee päätymään kuitenkin, nimittäin jos hyvin käy. Vaikka kukin kai tyylillään, niin kauan kun hommassa ei vahingoiteta toisia.
Joululahjat alkavat olla pulkassa. Olemme sopineet pitävämme kaiken lahjonnan ihan minimissä, L:n kanssa meillä on yhteinen talous, johon ei enää paljoa mitään mahdu, paitsi luultavasti kirjoja, oletan meidän antavan toisillemme sellaiset. Sukulaiset saavat liitutauluja, kanoja ja aapisia, ystävät pääosin jotain pientä ja kivaa ja ekoa. Viime vuonna tein L:lle isotöisen aamutakin, mutta tänä vuonna joululahja-askartelu ei ole huvittanut. Ja onnellista kyllä, vuosi vuodelta sitä huomaa ottavansa yhä vähemmän paineita jostain joululahjariehasta ja alkaa yhä aidommin tajuta ihmisiä, jotka tekevät lahjattomuussopimuksia keskenään. Tätä seesteisyyden tilaa vastaan tosin sotii se, että viime viikolla juoksin perserkkinä kaupasta toiseen etsien pieniä alumiinivuokia joulumakeisille, seikkaillen vihdoin Stokkalla sulkemissaikaan, myyjien lähetäessä minut milloin mihinkin kerrokseen, löytäen vuoat vasta kahta yli yhdeksän omituisesta pikku käytävästä Akateemisen ja Herkun välistä. Eikä joulumakeisista tullut edes lainkaan niin sydäntäsärkevän suloisia kuin lehdessä, vaan joko lerahtaneita tai kupsahtaneita, pinnallaan nonparellipaketin risat ja roskaiset jämät. Mutta maussa ei ollut mitään vikaa kyllä.
Olimme Lumiksen kanssa viime viikolla katsomassa Persepolista. Tietoni Iranin lähihistoriasta olivat sitä ennen aika jäsentymättömät, muistin lähinnä että siellä on ollut levotonta koko elämäni ajan. Noiden lähi-idän maiden historiaan tutustuminen on oikeastaan aika tärkeää, koko islamilainen maailma on niin helppoa leimata väkivaltaiseksi ja täysin toisenlaiseksi, sivuuttaen länsimaiden öljysikailut ja -veljeilyt, ja toisaalta unohtaen niiden historian. Islam on monella tapaa vastenmielinen uskonto, mutta niin on kristinuskokin, kapitalismista nyt puhumattakaan. Islamia dumatessa tunnutaan myös usein unohtavan, että maailma on täynnä maltillisia muslimeita, esimerkiksi valtavan suuressa Indonesiassa lähes koko väestö on koostuu muslimeista, mutta maa on sekulaari. Naiset saavat opiskella ja käydä töissä, eivätkä ihmisoikeusloukkaukset oikeastaan kytkeydy uskontoon vaan hallituksen sikailuihin, mistä on kai itse asiassa kyse myös Lähi-idässä että "uskon"sodissa laajemminkin. Uskonto on ase ja excuse, mutta pohjimmiltaan on kyse rahasta ja vallasta.
Persepolis kertoo omaelämäkerrallisen tarinan älykkövasemmistolaisen teheranilaisperheen tyttärestä Marjanesta, joka lähetetään teini-iässä Wieniin turvaan levottomuuksilta. Palattuaan kotimaahansa hän masentuu, mutta nousee, alkaa opiskella, haksahtaa naimisiin ja lähtee lopulta Pariisiin. Nuorena naisena Marjane valitsee länsimaisen vapauden hunnun asemesta. Hunnunettuja naisia ja tyttöjä ei silti esitetä elokuvassa mykkinä ja alistuneina (islamilaisen naisen suhteellisen rikkumaton kuva mediassa ja mielikuvissa on mustaan kaapuun verhottu kasvoton ja nöyrä hahmo) vaan heitäkin kiinnostaa seksi, meikkaaminen ja opiskelu, hekin bilettävät salaa öisin ja polttavat tupakkaa. Hunnutusta ja yleistä suvaitsemattomuutta kritisoidaan komiikan kautta, taideopiskelijana Marjane turhautuu piirtäessään päästä varpaisiin kaapuunverhottua elävää mallia, jossa ainoa näkyvä osa on valtava nenä.
Näin turvallisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä joskus haksahtaa kuvittelemaan, että sotien ja levottomuuksien repimissä maissa ihmisten kaikki voimavarat menevät selviytymiseen ja kaikki ovat ahdistuneita jotenkin ylevällä tavalla. Persepolis oli taas kerran hyvä muistutus siitä, että näin ei ole, diktatuurissa eläminen ei poista elämästä jasmiininkukkia eikä poikahuolia, ei arkisia kärhämiä kavereiden kanssa, ei eksistentiaalista masennusta eikä halua testailla viehätysvoimaa. Isot asiat eivät sulje pois pieniä. Anna-Leena Härkönen sanoi jossain haastattelussa, että häneltä on siskon itsemurhan jälkeen odotettu jonkinlaista seestyneisyyttä ja asioiden merkityksellisyyden tajuamista, läheisensä menettänyttä ei toisin sanoen saa vituttaa
katkennut kengänkorko. Ehkä tuossa on kyse jostain surun näyttämisen monopolista, soveliaista tavoista reagoida.
Perjantaina skypejoululaulettiin meillä Kalliossa, kiitos kaikille osallistuneille. Laulaminen on aina ihanaa, erityisesti yhteislaulu. Tekniset ongelmat olivat moniaat, mutta Vompatti selvitti ne ainakin jossain määrin, syntikka soi kauniisti eri äänivariaatioin. Illalla virisi idea myös vappuskypelauluista, mikä nyt tällaiselta vanhalta työväenlaulufanilta saa ainakin täyden kannatuksen. Ja joukossa voisi olla vaikka maakunta- ja juomalauluja. En tiedä, olisinko kaksikymppisenä voinut kuvitella laulavani porukalla joululauluja, etenkään niitä, joissa puhutaan Jeesuksesta ja jumalanäidistä? Luultavasti olisin ollut liian anarko ja omasta mielestäni "liian vanha" siihen, ainakin olisi pitänyt juoda kauheasti ja kuunnella välillä Chumbawambaa. Yksi merkittävä piirre niin sanotussa aikuistumisessa tuntuu olevan asioiden ja tekemisten häpeämisen lopettaminen vain siksi, että niillä on porvarillisia tai uskonnollisia sivumerkityksiä. Vaikka en oikein edes tiedä, mitä aikuistuminen tarkalleen on ja onko se todellakaan tavoiteltavaa, joitain tiettyjä piirteitä tuntuu sekä tarttuvan mukaan että karisevan pois vuosien varrella. Pääosin kehitys tuntuu kulkevan hyvään suuntaan, jonkinlainen itsetuntemus ja itsearvostus kasvavat siten, että antaa itselleen oikeuden esimeriksi valita seuransa.
Joululauluteema jatkui vielä sunnuntaina, kun kävimme Viin kanssa kuuntelemassa Addictio-kuoroa Pyhän sydämen kappelissa Kalliossa. Kappeli on pieni ja kaunis, Jugend-tyyliä, koristettu orjantappuroin ja sydämin. Mariaa kuvaavissa seinämaalauksissa oli jotain Klimtmäistä. Kuoro oli ihana, rento ja iloinen ja taitava, eikä niillä ollut tummansinisiä kauhuhalatteja vaan mustat oman tyylin vaatteet punaisin yksityiskohdin. Eikä kuoro pelännyt laulaa uudempiakaan joululauluja ja johtaja hymyili ja eläytyi joka solullaan. Viereisessä penkissä istui minua nuorempi pariskunta tiiviisti käsi kädessä. Jouluyö Juhlayön kohdalla nuori mies liikuttui ja pyyhki kyyneleitään avoimesti, tyttö puristi hymyillen hänen kättään rakastuneen näköisenä, eikä mikään ihme, jos minut yrittäisi rakastuttaa, varmin keino olisi näyttää liikutuksensa eikä esimerkiksi hakata halkoja tai uhota snägärijonossa. Paitsi etten tietysti aio rakastua kehenkään, rakastumishommelit on omalta osalta hoidettu. Luultavasti on kyse jostain käsitteellisestä ristiriidasta, mutta huomaan joskus lievästi ärsyyntyväni, kun pitkään yhdessä ollut pariskunta väittää olevansa umpirakastunut. Rakastuminen on hormonipöllyinen huuma, jolloin ei nukuta eikä nälätä. Se ei kestä viittä vuotta, eikä se ole tarkoituskaan. Itse asiassa olen lukenut jostain hyvinkin kliinisestä julkaisusta, että rakastuminen jatkuu niin ja niin monta yhdyntää. Eli jos pariskunta elää etä- tai salasuhteessa, rakastuminen voi kestää montakin vuotta, mutta normatiivisemmin etenevä parisuhde muuttuu parhaassa tapauksessa rakastumisesta rakkaudeksi ja vähemmän onnekkaassa tapauksessa vain laantuu. Siksi en ole myöskään ikinä tajunnut rakastumishuumassa tehtyjä merkittäviä sitoutumiseleitä, kuten pika-avioliittoa (tämä tuntuu olevan in ja pop suomalaisessa poliitikko- ja yritysjohtoskenessä) tai rakkausvauvaa (rakkausvauva on ymmärtääkseni eufemismi vastarakastuneena käyneelle vahingolle, kun ajatus rakkaimman siittämästä hedelmästä omassa kohdussa on tuntunut sekä hurmaavalta että eroottiselta ajatukselta ja ehkäisy siinä sivussa unohtunut). Treffailu ja yökyläilyhän on ihana vaihe suhdetta, miksi lakkauttaa se ennen aikojaan villasukka-arjeksi? Villasukka-arjeksi se nimittäin tulee päätymään kuitenkin, nimittäin jos hyvin käy. Vaikka kukin kai tyylillään, niin kauan kun hommassa ei vahingoiteta toisia.
Joululahjat alkavat olla pulkassa. Olemme sopineet pitävämme kaiken lahjonnan ihan minimissä, L:n kanssa meillä on yhteinen talous, johon ei enää paljoa mitään mahdu, paitsi luultavasti kirjoja, oletan meidän antavan toisillemme sellaiset. Sukulaiset saavat liitutauluja, kanoja ja aapisia, ystävät pääosin jotain pientä ja kivaa ja ekoa. Viime vuonna tein L:lle isotöisen aamutakin, mutta tänä vuonna joululahja-askartelu ei ole huvittanut. Ja onnellista kyllä, vuosi vuodelta sitä huomaa ottavansa yhä vähemmän paineita jostain joululahjariehasta ja alkaa yhä aidommin tajuta ihmisiä, jotka tekevät lahjattomuussopimuksia keskenään. Tätä seesteisyyden tilaa vastaan tosin sotii se, että viime viikolla juoksin perserkkinä kaupasta toiseen etsien pieniä alumiinivuokia joulumakeisille, seikkaillen vihdoin Stokkalla sulkemissaikaan, myyjien lähetäessä minut milloin mihinkin kerrokseen, löytäen vuoat vasta kahta yli yhdeksän omituisesta pikku käytävästä Akateemisen ja Herkun välistä. Eikä joulumakeisista tullut edes lainkaan niin sydäntäsärkevän suloisia kuin lehdessä, vaan joko lerahtaneita tai kupsahtaneita, pinnallaan nonparellipaketin risat ja roskaiset jämät. Mutta maussa ei ollut mitään vikaa kyllä.
tiistaina, joulukuuta 11, 2007
Lapsuusm****
Minullahan on aina tapana pitää jonkinlainen meemejä (ja sitä, kuinka koko sanaa käytetään vaivautumatta ottamaan selvää, mitä se itse asiassa tarkoittaa, uikun uikun) disauttava esipuhe aina, kun olen itse ryhtymässä meemintäyttöön. Hyvitän oman meemeilyni samalla tavoin, kuten berliininmunkin kaloripitoisuudesta menoava nainen tekee herkustaan kalorittoman, manaamalla sen etukäteen, muodostamalla itse tietoisen poikkeustapauksen. Sama logiikka muuten toimii lentokoneissa; jos pelkään tarpeeksi, että lentokone tippuu, se ei tipu, pelkoni pitää sen ilmassa. Joka tapauksessa, löysin Minhiltä hauskan lapsuusmeemin.
- Tässä on lueteltu 20(??) sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.
1. Kampa
Kun olin lapsi, vanhempani matkustivat usein kahdestaan (loistava idea, jos minulta kysytään, leikki-ikäinen ja kaupunkilomat ovat varmaankin periaatteessa ihan toimiva yhdistelmä, mutta käytännössä varmaan pitkälti jotain lelutavarataloa ja nauravia nakkeja joka lounaalla) ulkomaille ja minä olin viikon hoitotädillä. En ikinä pitänyt hoitotädistä, eikä hoitotäti minusta, mutta noin lapsenhoidollisesti viikot sujuivat kai ihan mukavasti. Kerran olimme hoitotädin perheen kanssa myyjäisissä puolilahossa puutalossa, jonka nimi oli Solhemmet. Myyjäisissä oli joka arpa voittaa-arpoja, joita sain ostaa kaksi. Voitin partakoneenterän ja jättikamman. Terällä sain viillettyä naamaani parikin haavaa, eikä kammalla voinut oikeasti kammata, mutta pidin voitoistani joka tapauksessa. Punainen jättikampa myytiin myöhemmin vissiin kirpputorilla.
2. Lintu
Kerran äiti herätti minut sanoen, että pihalla on haukka. Tämä tapahtui hiljattain aprillipäivän jälkeen, joten olin hyvin epäilevä (minua oli älytetty jollain hyvin samantyyppisellä jekulla). Haukka siellä kuitenkin oli, istui kaikessa rauhassa aidalla, isona ja harmaana. Kyseessä oli kanahaukka. Katselimme haukkaa kunnes se lensi tiehensä ja kerroimme juttua pitkään. Siellä, missä synnyin, ei tapahtunut hirveän paljoa, haukka tai metsästä löytynyt kondomi oli varsinainen merkkitapaus.
3. Meri
Vanhempani vuokrasivat usein työpaikkansa venekerholta soutuveneen, jolla soudimme läheiseen saareen jossain Pellingissä päin. Saari oli ilmielävä Muumien kesäretkisaari, vietin koko päivän vedessä rypistymällä hiljalleen. Kesäretkisaaren vieressä oli lintuluoto, jolle ei saanut mennä hätyyttämään lintuja. Mantereella näkyi äkkijyrkkä kallio, johon oli maalattu jotain partiolaisten tekstejä. Saarella kasvoi ruohosipulia, maksaruohoa ja punamarjaisia kasveja, sekä jotain ihan erityistä, rannoilla viihtyvää virnaa.
4. Kitara
Riparilla kaikki isoset soittivat Landolaa silloin kun eivät juosseet pelkkä sukka alastomuutensa verhona pitkin pientareita. Nuorisomusikaalissa, jossa näyttelin, oli kitarapojan hahmo, jonka ympärillä tytöt kieppuivat. Ällösin sitä fanitustouhua sydämeni pohjasta, se, että osasi vähän soittaa November Rainia ei todellakaan saanut minua lankeamaan. Toinen juttu olikin olla pianisti tai saksofonisti, peruskouluaikaiset lääpästykseni olivat kaikki musiikillisesti lahjakkaita, mutta joukkoon ei mahtunut yhtään kitaristia.
5. Kello
Sain ensimmäisen rannekelloni kun menin kouluun. Minusta on kuva, jossa makaan syntymäpäivänä sängyssäni hymyillen koko hampaanvaihtoprosessia läpikäyvällä suullani, tukka valkoisena siirottaen, roikotan kädessä punaista rannekelloa. Vieressäni on tummanvihreä luonnonsuojeluliiton reppu, liikuttavan iso, kuten ekaluokkalaisilla aina. En muista kauanko käytin kelloa, myöhemmin sain Swiss(?)-trendikellon ja sen jälkeen mustan hologrammiperhoskellon.
6. Oksentaminen
Kuten olen kirjoittanut, olin hyvin pidättyväinen ja salaileva, mitä fyysisiin kipuihin tuli. Sinäkään kesäpäivänä en valittanut, vaikka minua heikotti ihan kauheasti, ja halusin kotileikissäkin esittää ”nukkuvaa isää”. Lopulta oksensin hernekeittolautaselle ja muut hoitolapset kirkuivat kauhusta ja mahdollisesti myötätunto-oksensivat myös. Sitten itkeä vollotin haluavani äidin, äiti tuli töistä ja toi punaista jaffaa.
7. Mummo
Molemmat mummoni asuivat sattumalta samassa kaupungissa, toinen tosin lähes maaseudulla. Toinen oli rikas, toinen köyhä. Rikas mummo asui isossa keltaisessa maatalossa, jossa oli, ja on edelleen, maailman hienoin sali. Salissa on kuvioitu lattia, paljon pelakuita pitsiverhoikkunoilla, Jugend-tyylinen sohvakalusto, posliinikoiria ja ryijyjä. Köyhä mummo taas asui kaupungin vuokrakerrostalokaksiossa, siellä oli matala sohvapöytä, jonka lokerossa oli aina pähkinä-rusinasekoitusta sisältävä kristalliastia.
Maatalomummolassa oli mieletön kirjasto ja vietinkin suurimman osan aikaani lukemalla tyttökirjoja ja Stephen Kingiä, jälkimmäisen takia pelkäsin nukkua punaisessa sivurakennuksessa, jonka ikkunasta näkyi vanha kiviaita. Sivurakennuksen ullakolla oli kesähuone jota pelkäsin ihan erityisesti, olin melko varma siitä, että sinne oli joskus teljetty hullu nainen.
8. Kirja
Yksin viihtyvänä lapsena luin paljon, kaikki klassikot, Tiinat, Viisikot, Salaisuudet, Pikku Naiset. Pidin Tiinoja ja Viisikoita jo lapsena aika paskoina, luin niitä jotenkin puolisalailevasti nolostellen. Myös Lotta-kirjat kuuluivat ”pöljä mutta viihdyttävä”-kategoriaan. Runotyttöihin rakastuin todella, samoin Maria Gripen Varjo-sarjaan. Varjossa oli punatukkainen, mykkä taiteilijatyttö, kilokaupalla valkoisia ruusuja, filosofiaa ja nappikenkiä. Olin ihan myyty, tuohon aikaan kirjojen kanssa tapahtui usein jonkinlainen immersio, useammin kuin aikuisena. Pidin myös eläinaiheisista kirjoista, hevoskirjoista (joista suurin osa oli kirjallisesti ihan täyhkää) ja erikoisesti Sesse Koiviston Eläintarha olohuoneessamme-kirjasta.
9. Pipo
Pipon käyttäminen 80-luvulla oli noloista nolointa, mutta opettajat ja äiti pakottivat sellaista kuitenkin käyttämään. Kun aloitin koulun, minulla oli valkoinen, tekoturkiksinen häntähattu, pehmeä ja lämmin. Kun jättitupsupipot tulivat muotiin, oli minullakin sellainen.
10. Matematiikka
Olin matikassa pääosin aivan onneton räpelö, mikä oli vaikea paikka insinööri-isälleni. Hän opetti minulle kärsivällisesti koko kurssin aina ennen kokeita, mutta useimmiten en skorettanut kovinkaan kummoisesti. Joitain ihmisiä matematiikan kauneus viehättää, minua ei. En pysty hyväksymään yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, ja mikä vielä ahdistavampaa, yhtä ainoaa oikeaa tietä ratkaisuun.
11. Metsä
Pikkukaupungissa oli paljon metsää. Tonttimme vieressä oli pieni metsä, korttelin päässä iso. Isoon metsään ei saanut mennä syvälle, koska siellä majaili spurguja ja huonoja naisia. Menimme sinne luonnollisesti aina kun silmä vältti, löysimme pornolehtiä ja kerran ihanan, vaaleanpunaisen, sydänkuvioisen lyijykynän. Metsän toisella puolella oli asuntola-alue, joka oli alun alkaen rakennettu rakennustyöläisille, mutta jonne oli majoittunut kaikkia yhteiskunnan syrjällä eläviä; romaneja, alkkiksia, mielenterveyspotilaita ja muuten vaan vähävaraisia. Turha varmaan sanoakaan, että tuo Chigagoksi kutsuttu alue veti puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.
12. Ukkonen
Luultavasti pelkäsin ukkosta suunnilleen yhtä paljon kuin kaikki muutkin lapset, koska minulla ei ole siitä mitään erityisiä muistoja. Kerran hoitotädillä seurasimme mielenkiinnolla lämpömittarin laskua 30 celsiuksesta viiteentoista ja takaisin hellelukemiin, kun kuuman elokuun päivän keskeytti ukkoskuuro.
13. Hiukset
Minulla oli lapsena valkeat, hennot höytyvähiukset. Ne menivät takkuun helposti, ja isä selvitti ne joka sunnuntai-ilta. Homma lankesi isälle aivan epäilemättä siksi, että äiti olisi turhautuneena kalauttanut minut harjalla tainnoksiin, niin paljon menosin ja mylvin, kun arkaa päänahkaani revittiin. 11-vuotiaana olin ensimmäisen permikseni ja näytin aivan ruokkoamattomalta lampaalta. Onneksi permis vähitellen laantui ja siinä samalla kertaa, ehkäpä liittyen murrosiän hormonimyrskyihin, tukkani laatu muuttui hennosta karkeaksi ja vahvaksi. Piakkoin värjäsin sen punaiseksi, ja suunnilleen samanlainen se on vieläkin (paitsi että minulla ei ollut varhaisteininä ikinä otsista, koska se ei kuulunut viktoriaaniseen tyyliin).
14. Veli
Minulla ei ole veljeä, enkä ole ikinä osannut sellaista kaivatkaan. En itse asiassa ole muutenkaan halunnut sisaria, ja aina vähän ärsyyntynyt ”jokainen ainoa lapsi toivoo sisarusta”-puheesta. Jos nyt tarkemmin ajattelee, ärsyynnyn kaikesta, joka alkaa sanalla ”jokainen” ja viittaa sitten jonkinlaiseen universaaliksi luultuun totuuteen, kuten ”jokainen haluaa parisuhteen”. Näin aikuisena olisi tavallaan mukavaa jos olisi ollut vähän isompi perhe, mutta on se mennyt näinkin. Sisaruksia-in-law minulla on itse asiassa kaksi, joista molemmista pidän kovasti.
15. Ikkuna
Asuin koko lapsuuteni samassa talossa, 70-luvulla rakennetussa, tummanruskeassa omakotitalossa. Talo ei itsessään ollut hullumpi, siinä oli halonhakkaajan mökki-tyyppistä maanläheistä viehätystä, harjakatto ja tummanruskea puupinta. 70-luku näkyi lähinnä ikkunanpuitteissa, jotka olivat oranssit. Ne maalattiin jossain vaiheessa, luojan kiitos, valkoisiksi, mutta sisäpuolelta ne säilyivät alkuperäisessä värissään. Myös tuuletusikkuna oli oranssi ja sopi aivan sietämättömän huonosti vaaleanpunaisiin hörsöverhoihini ja rusetti-ruusu-tyyliini. Ja aivan yhtä huonosti seuraavaan aaltoon, pistaasinvihreisiin seiniin ja new age-henkisiin liukuväriharsoverhoihin.
16. Kalenteri
Aloin käyttää kalenteria yläasteen alussa, tosin en ikinä merkannut sinne mitään tapahtumia vaan sitä käytettiin yleisenä kirjeenvaihto- ja rakkaudentunnustusvihkona. Tapanamme oli myös keksiä kuvitteellisia juhlapäiviä ja tapahtumia sekä merkitä niitä kalenteriin, tyyliin ”Suomalaisen nussimisperinteen päivä” ja ”Strippikoulun joulujuhlan kenraaliharjotus” . Noiden Ajasto-kalentereiden nimi oli muistaakseni Startti tai Spurtti.
17. Puuro
Halusin vielä kouluikäisenä istua äidin sylissä syömässä puuroa aamuisin. Äiti yritti meikata, lukea lehteä ja juoda kahvia samaan aikaan, ja jossain vaiheessa perinne loppui aivan epäilemättä sen turhauttavuuteen. Koen oikeastaan edelleen syöneeni koko elämäni puurokiintiön täyteen lapsena, pidän puurosta ainoastaan, jos siinä on maitoa, voita, sokeria, kanelia ja muuta epäterveellistä täyhkää, joten en ikinä syö sitä. En muutenkaan tajua mitään makeiden tai makeahkojen lämminruokien päälle, peruskoulussa puuropäivä sai minut yhtä takuuvarmasti vihaiseksi kuin pinaatti- tai verilettupäivä. Olin ruoan suhteen varsinainen konservatiivi, siinä piti olla perunaa, kastiketta ja salaattia, että se olisi oikeaa.
18. Nenäliina
Joskus flunssa-aallon jyllätessä vanhakantainen matikanopettaja-rehtorimme alkoi moittia oppilaita koulun käsipaperin haaskaamisesta vedoten siihen, että hänen lapsuudessaan piti aina olla nenäliina mukana. Rehtorin valitus oli jotenkin falskia, tiesin kyllä jo silloin, että siisti, silitetty ja puhdas nenäliina oli koulussa mukana tasan nenäliinatarkastuksia varten, eikä siihen ollut tarkoituskaan niistää. Noin muuten olen lapsesta asti suosinut kangasnenäliinoja, minulla on ohut ja arka iho joka sierettyy helposti.
19. Kynsilakka
Äidillä oli aina punaista kynsilakkaa, itse innostuin yläasteella shokkivärilakoista, joita tuli tuolloin Seppälään. Minulla oli kimallelakkaa ja violettia lakkaa. Kun olin ulkonäkökeskeisimmilläni, kasvatin pitkät kynnet, mutta orastavan syömishäiriön takia kärsin myös kalsiumin puutteestä, joten kynteni katkeilivat jatkuvasti. Hankin kalliin kynsienkorjaussetin ja fiksailin repeileviä kynsiäni epätoivon vimmalla, sivellen niihin yhä uusia lakkakerroksia. Kun nyt mietin, että tätä tekevät jotkut aikuisetkin naiset, en voi muuta kuin tuntea syvää sääliä: kynsien kanssa pulaaminen oli ihan perseestä, aikaavievää, kallista ja stressaavaa, jatkuvaa oman epätäydellisyyden kohtaamista. Luultavasti noista kynsimuistoista johtuen leimaan aika kepeästi rakennekynsinaiset hattara-aivoiksi. Eri asia tietysti, jos sattuu omistamaan luonnostaan vahvat kynnet. Pitkähköt, siististi lakatut kynnet ovat tosi upean näköiset, äidilläni on sellaiset, mutta en jaksa itse kauheasti ahdistua lyhyistä ja vain värittömällä lakalla laitetuista kynsistäni, kädet ovat tärkein työkaluni enkä halua välttää mitään hommaa vain siksi, että lakka saattaisi lohjeta tai kynsi murtua.
20.Taulu
Kotonani on aina ollut paljon tauluja, erityisesti äiti on kiinnostunut kuvataiteista. Pikkukaupunki oli tylsyydestään huolimatta kulturelli ja meille ostettiin kohtuuhintaista taidetta aina joskus. Lapsena pidin kaikkein eniten pienenpienestä, hahtuvaa esittävästä taulusta, joka oli ostettu Ponte Vecchiolta. Toinen suosikkitauluni oli Marjatta Hanhijoen grafiikka, siinä nainen istuu tuvan lattialla huivi päässä, pöydällä on koivunoksia, ikkunasta näkyy kevättalvinen maalaismaisema.
21.Auto
Kun olin ihan pieni, meillä oli kirkkaanvihreä tipparellu. Rellun muistan melko hatarasti, mutta sitä seuranneen Talbot Horizonin jo paremmin. Horizon oli valkoinen ja piti aivan omanlaistaan ääntä. Kerran se sammui jyrkässä ylämäessä, jokirannan lähellä. Pelkäsin kamalasti, että vierimme jokeen, ja niin taisi pelätä äitikin.
22. Koira
Olin kymmenen, kun pitkällinen viivytystaisteluni tuotti vihdoin tulosta, meille otettiin koira. Yksi koiran kriteereistä oli, että se viihtyy paljon ulkona. lapinkoiraa harkittiin, mutta päädyttiin beagleen. Kun haimme beaglenpennun kennelistä, se oli juuri repimässä sisartaan korvasta. Se nukkui sylissäni koko matkan ja alkoi itkeä emoaan vasta kun pääsimme kotiin. Sen peti oli huoneessani ja sitten keittiössä. Keittiössä sillä oli tapana vieroksua kallista ja hyvää koirankoria ja kaivautua roskiskaappiin nukkumaan. Pentuaikanaan se söi ohimennen kaikki Laiva on lastattu-pelin kuulat sekä yhden helminauhani ja kaiken kukkuraksi nuppineulan, jota varten se vietiin röntgeniinkin. Nuppineula tuli ilmeisesti ulos omia teitään.
Tästäpä kaikki halukkaat meemiä nappaamaan!
- Tässä on lueteltu 20(??) sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.
1. Kampa
Kun olin lapsi, vanhempani matkustivat usein kahdestaan (loistava idea, jos minulta kysytään, leikki-ikäinen ja kaupunkilomat ovat varmaankin periaatteessa ihan toimiva yhdistelmä, mutta käytännössä varmaan pitkälti jotain lelutavarataloa ja nauravia nakkeja joka lounaalla) ulkomaille ja minä olin viikon hoitotädillä. En ikinä pitänyt hoitotädistä, eikä hoitotäti minusta, mutta noin lapsenhoidollisesti viikot sujuivat kai ihan mukavasti. Kerran olimme hoitotädin perheen kanssa myyjäisissä puolilahossa puutalossa, jonka nimi oli Solhemmet. Myyjäisissä oli joka arpa voittaa-arpoja, joita sain ostaa kaksi. Voitin partakoneenterän ja jättikamman. Terällä sain viillettyä naamaani parikin haavaa, eikä kammalla voinut oikeasti kammata, mutta pidin voitoistani joka tapauksessa. Punainen jättikampa myytiin myöhemmin vissiin kirpputorilla.
2. Lintu
Kerran äiti herätti minut sanoen, että pihalla on haukka. Tämä tapahtui hiljattain aprillipäivän jälkeen, joten olin hyvin epäilevä (minua oli älytetty jollain hyvin samantyyppisellä jekulla). Haukka siellä kuitenkin oli, istui kaikessa rauhassa aidalla, isona ja harmaana. Kyseessä oli kanahaukka. Katselimme haukkaa kunnes se lensi tiehensä ja kerroimme juttua pitkään. Siellä, missä synnyin, ei tapahtunut hirveän paljoa, haukka tai metsästä löytynyt kondomi oli varsinainen merkkitapaus.
3. Meri
Vanhempani vuokrasivat usein työpaikkansa venekerholta soutuveneen, jolla soudimme läheiseen saareen jossain Pellingissä päin. Saari oli ilmielävä Muumien kesäretkisaari, vietin koko päivän vedessä rypistymällä hiljalleen. Kesäretkisaaren vieressä oli lintuluoto, jolle ei saanut mennä hätyyttämään lintuja. Mantereella näkyi äkkijyrkkä kallio, johon oli maalattu jotain partiolaisten tekstejä. Saarella kasvoi ruohosipulia, maksaruohoa ja punamarjaisia kasveja, sekä jotain ihan erityistä, rannoilla viihtyvää virnaa.
4. Kitara
Riparilla kaikki isoset soittivat Landolaa silloin kun eivät juosseet pelkkä sukka alastomuutensa verhona pitkin pientareita. Nuorisomusikaalissa, jossa näyttelin, oli kitarapojan hahmo, jonka ympärillä tytöt kieppuivat. Ällösin sitä fanitustouhua sydämeni pohjasta, se, että osasi vähän soittaa November Rainia ei todellakaan saanut minua lankeamaan. Toinen juttu olikin olla pianisti tai saksofonisti, peruskouluaikaiset lääpästykseni olivat kaikki musiikillisesti lahjakkaita, mutta joukkoon ei mahtunut yhtään kitaristia.
5. Kello
Sain ensimmäisen rannekelloni kun menin kouluun. Minusta on kuva, jossa makaan syntymäpäivänä sängyssäni hymyillen koko hampaanvaihtoprosessia läpikäyvällä suullani, tukka valkoisena siirottaen, roikotan kädessä punaista rannekelloa. Vieressäni on tummanvihreä luonnonsuojeluliiton reppu, liikuttavan iso, kuten ekaluokkalaisilla aina. En muista kauanko käytin kelloa, myöhemmin sain Swiss(?)-trendikellon ja sen jälkeen mustan hologrammiperhoskellon.
6. Oksentaminen
Kuten olen kirjoittanut, olin hyvin pidättyväinen ja salaileva, mitä fyysisiin kipuihin tuli. Sinäkään kesäpäivänä en valittanut, vaikka minua heikotti ihan kauheasti, ja halusin kotileikissäkin esittää ”nukkuvaa isää”. Lopulta oksensin hernekeittolautaselle ja muut hoitolapset kirkuivat kauhusta ja mahdollisesti myötätunto-oksensivat myös. Sitten itkeä vollotin haluavani äidin, äiti tuli töistä ja toi punaista jaffaa.
7. Mummo
Molemmat mummoni asuivat sattumalta samassa kaupungissa, toinen tosin lähes maaseudulla. Toinen oli rikas, toinen köyhä. Rikas mummo asui isossa keltaisessa maatalossa, jossa oli, ja on edelleen, maailman hienoin sali. Salissa on kuvioitu lattia, paljon pelakuita pitsiverhoikkunoilla, Jugend-tyylinen sohvakalusto, posliinikoiria ja ryijyjä. Köyhä mummo taas asui kaupungin vuokrakerrostalokaksiossa, siellä oli matala sohvapöytä, jonka lokerossa oli aina pähkinä-rusinasekoitusta sisältävä kristalliastia.
Maatalomummolassa oli mieletön kirjasto ja vietinkin suurimman osan aikaani lukemalla tyttökirjoja ja Stephen Kingiä, jälkimmäisen takia pelkäsin nukkua punaisessa sivurakennuksessa, jonka ikkunasta näkyi vanha kiviaita. Sivurakennuksen ullakolla oli kesähuone jota pelkäsin ihan erityisesti, olin melko varma siitä, että sinne oli joskus teljetty hullu nainen.
8. Kirja
Yksin viihtyvänä lapsena luin paljon, kaikki klassikot, Tiinat, Viisikot, Salaisuudet, Pikku Naiset. Pidin Tiinoja ja Viisikoita jo lapsena aika paskoina, luin niitä jotenkin puolisalailevasti nolostellen. Myös Lotta-kirjat kuuluivat ”pöljä mutta viihdyttävä”-kategoriaan. Runotyttöihin rakastuin todella, samoin Maria Gripen Varjo-sarjaan. Varjossa oli punatukkainen, mykkä taiteilijatyttö, kilokaupalla valkoisia ruusuja, filosofiaa ja nappikenkiä. Olin ihan myyty, tuohon aikaan kirjojen kanssa tapahtui usein jonkinlainen immersio, useammin kuin aikuisena. Pidin myös eläinaiheisista kirjoista, hevoskirjoista (joista suurin osa oli kirjallisesti ihan täyhkää) ja erikoisesti Sesse Koiviston Eläintarha olohuoneessamme-kirjasta.
9. Pipo
Pipon käyttäminen 80-luvulla oli noloista nolointa, mutta opettajat ja äiti pakottivat sellaista kuitenkin käyttämään. Kun aloitin koulun, minulla oli valkoinen, tekoturkiksinen häntähattu, pehmeä ja lämmin. Kun jättitupsupipot tulivat muotiin, oli minullakin sellainen.
10. Matematiikka
Olin matikassa pääosin aivan onneton räpelö, mikä oli vaikea paikka insinööri-isälleni. Hän opetti minulle kärsivällisesti koko kurssin aina ennen kokeita, mutta useimmiten en skorettanut kovinkaan kummoisesti. Joitain ihmisiä matematiikan kauneus viehättää, minua ei. En pysty hyväksymään yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, ja mikä vielä ahdistavampaa, yhtä ainoaa oikeaa tietä ratkaisuun.
11. Metsä
Pikkukaupungissa oli paljon metsää. Tonttimme vieressä oli pieni metsä, korttelin päässä iso. Isoon metsään ei saanut mennä syvälle, koska siellä majaili spurguja ja huonoja naisia. Menimme sinne luonnollisesti aina kun silmä vältti, löysimme pornolehtiä ja kerran ihanan, vaaleanpunaisen, sydänkuvioisen lyijykynän. Metsän toisella puolella oli asuntola-alue, joka oli alun alkaen rakennettu rakennustyöläisille, mutta jonne oli majoittunut kaikkia yhteiskunnan syrjällä eläviä; romaneja, alkkiksia, mielenterveyspotilaita ja muuten vaan vähävaraisia. Turha varmaan sanoakaan, että tuo Chigagoksi kutsuttu alue veti puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.
12. Ukkonen
Luultavasti pelkäsin ukkosta suunnilleen yhtä paljon kuin kaikki muutkin lapset, koska minulla ei ole siitä mitään erityisiä muistoja. Kerran hoitotädillä seurasimme mielenkiinnolla lämpömittarin laskua 30 celsiuksesta viiteentoista ja takaisin hellelukemiin, kun kuuman elokuun päivän keskeytti ukkoskuuro.
13. Hiukset
Minulla oli lapsena valkeat, hennot höytyvähiukset. Ne menivät takkuun helposti, ja isä selvitti ne joka sunnuntai-ilta. Homma lankesi isälle aivan epäilemättä siksi, että äiti olisi turhautuneena kalauttanut minut harjalla tainnoksiin, niin paljon menosin ja mylvin, kun arkaa päänahkaani revittiin. 11-vuotiaana olin ensimmäisen permikseni ja näytin aivan ruokkoamattomalta lampaalta. Onneksi permis vähitellen laantui ja siinä samalla kertaa, ehkäpä liittyen murrosiän hormonimyrskyihin, tukkani laatu muuttui hennosta karkeaksi ja vahvaksi. Piakkoin värjäsin sen punaiseksi, ja suunnilleen samanlainen se on vieläkin (paitsi että minulla ei ollut varhaisteininä ikinä otsista, koska se ei kuulunut viktoriaaniseen tyyliin).
14. Veli
Minulla ei ole veljeä, enkä ole ikinä osannut sellaista kaivatkaan. En itse asiassa ole muutenkaan halunnut sisaria, ja aina vähän ärsyyntynyt ”jokainen ainoa lapsi toivoo sisarusta”-puheesta. Jos nyt tarkemmin ajattelee, ärsyynnyn kaikesta, joka alkaa sanalla ”jokainen” ja viittaa sitten jonkinlaiseen universaaliksi luultuun totuuteen, kuten ”jokainen haluaa parisuhteen”. Näin aikuisena olisi tavallaan mukavaa jos olisi ollut vähän isompi perhe, mutta on se mennyt näinkin. Sisaruksia-in-law minulla on itse asiassa kaksi, joista molemmista pidän kovasti.
15. Ikkuna
Asuin koko lapsuuteni samassa talossa, 70-luvulla rakennetussa, tummanruskeassa omakotitalossa. Talo ei itsessään ollut hullumpi, siinä oli halonhakkaajan mökki-tyyppistä maanläheistä viehätystä, harjakatto ja tummanruskea puupinta. 70-luku näkyi lähinnä ikkunanpuitteissa, jotka olivat oranssit. Ne maalattiin jossain vaiheessa, luojan kiitos, valkoisiksi, mutta sisäpuolelta ne säilyivät alkuperäisessä värissään. Myös tuuletusikkuna oli oranssi ja sopi aivan sietämättömän huonosti vaaleanpunaisiin hörsöverhoihini ja rusetti-ruusu-tyyliini. Ja aivan yhtä huonosti seuraavaan aaltoon, pistaasinvihreisiin seiniin ja new age-henkisiin liukuväriharsoverhoihin.
16. Kalenteri
Aloin käyttää kalenteria yläasteen alussa, tosin en ikinä merkannut sinne mitään tapahtumia vaan sitä käytettiin yleisenä kirjeenvaihto- ja rakkaudentunnustusvihkona. Tapanamme oli myös keksiä kuvitteellisia juhlapäiviä ja tapahtumia sekä merkitä niitä kalenteriin, tyyliin ”Suomalaisen nussimisperinteen päivä” ja ”Strippikoulun joulujuhlan kenraaliharjotus” . Noiden Ajasto-kalentereiden nimi oli muistaakseni Startti tai Spurtti.
17. Puuro
Halusin vielä kouluikäisenä istua äidin sylissä syömässä puuroa aamuisin. Äiti yritti meikata, lukea lehteä ja juoda kahvia samaan aikaan, ja jossain vaiheessa perinne loppui aivan epäilemättä sen turhauttavuuteen. Koen oikeastaan edelleen syöneeni koko elämäni puurokiintiön täyteen lapsena, pidän puurosta ainoastaan, jos siinä on maitoa, voita, sokeria, kanelia ja muuta epäterveellistä täyhkää, joten en ikinä syö sitä. En muutenkaan tajua mitään makeiden tai makeahkojen lämminruokien päälle, peruskoulussa puuropäivä sai minut yhtä takuuvarmasti vihaiseksi kuin pinaatti- tai verilettupäivä. Olin ruoan suhteen varsinainen konservatiivi, siinä piti olla perunaa, kastiketta ja salaattia, että se olisi oikeaa.
18. Nenäliina
Joskus flunssa-aallon jyllätessä vanhakantainen matikanopettaja-rehtorimme alkoi moittia oppilaita koulun käsipaperin haaskaamisesta vedoten siihen, että hänen lapsuudessaan piti aina olla nenäliina mukana. Rehtorin valitus oli jotenkin falskia, tiesin kyllä jo silloin, että siisti, silitetty ja puhdas nenäliina oli koulussa mukana tasan nenäliinatarkastuksia varten, eikä siihen ollut tarkoituskaan niistää. Noin muuten olen lapsesta asti suosinut kangasnenäliinoja, minulla on ohut ja arka iho joka sierettyy helposti.
19. Kynsilakka
Äidillä oli aina punaista kynsilakkaa, itse innostuin yläasteella shokkivärilakoista, joita tuli tuolloin Seppälään. Minulla oli kimallelakkaa ja violettia lakkaa. Kun olin ulkonäkökeskeisimmilläni, kasvatin pitkät kynnet, mutta orastavan syömishäiriön takia kärsin myös kalsiumin puutteestä, joten kynteni katkeilivat jatkuvasti. Hankin kalliin kynsienkorjaussetin ja fiksailin repeileviä kynsiäni epätoivon vimmalla, sivellen niihin yhä uusia lakkakerroksia. Kun nyt mietin, että tätä tekevät jotkut aikuisetkin naiset, en voi muuta kuin tuntea syvää sääliä: kynsien kanssa pulaaminen oli ihan perseestä, aikaavievää, kallista ja stressaavaa, jatkuvaa oman epätäydellisyyden kohtaamista. Luultavasti noista kynsimuistoista johtuen leimaan aika kepeästi rakennekynsinaiset hattara-aivoiksi. Eri asia tietysti, jos sattuu omistamaan luonnostaan vahvat kynnet. Pitkähköt, siististi lakatut kynnet ovat tosi upean näköiset, äidilläni on sellaiset, mutta en jaksa itse kauheasti ahdistua lyhyistä ja vain värittömällä lakalla laitetuista kynsistäni, kädet ovat tärkein työkaluni enkä halua välttää mitään hommaa vain siksi, että lakka saattaisi lohjeta tai kynsi murtua.
20.Taulu
Kotonani on aina ollut paljon tauluja, erityisesti äiti on kiinnostunut kuvataiteista. Pikkukaupunki oli tylsyydestään huolimatta kulturelli ja meille ostettiin kohtuuhintaista taidetta aina joskus. Lapsena pidin kaikkein eniten pienenpienestä, hahtuvaa esittävästä taulusta, joka oli ostettu Ponte Vecchiolta. Toinen suosikkitauluni oli Marjatta Hanhijoen grafiikka, siinä nainen istuu tuvan lattialla huivi päässä, pöydällä on koivunoksia, ikkunasta näkyy kevättalvinen maalaismaisema.
21.Auto
Kun olin ihan pieni, meillä oli kirkkaanvihreä tipparellu. Rellun muistan melko hatarasti, mutta sitä seuranneen Talbot Horizonin jo paremmin. Horizon oli valkoinen ja piti aivan omanlaistaan ääntä. Kerran se sammui jyrkässä ylämäessä, jokirannan lähellä. Pelkäsin kamalasti, että vierimme jokeen, ja niin taisi pelätä äitikin.
22. Koira
Olin kymmenen, kun pitkällinen viivytystaisteluni tuotti vihdoin tulosta, meille otettiin koira. Yksi koiran kriteereistä oli, että se viihtyy paljon ulkona. lapinkoiraa harkittiin, mutta päädyttiin beagleen. Kun haimme beaglenpennun kennelistä, se oli juuri repimässä sisartaan korvasta. Se nukkui sylissäni koko matkan ja alkoi itkeä emoaan vasta kun pääsimme kotiin. Sen peti oli huoneessani ja sitten keittiössä. Keittiössä sillä oli tapana vieroksua kallista ja hyvää koirankoria ja kaivautua roskiskaappiin nukkumaan. Pentuaikanaan se söi ohimennen kaikki Laiva on lastattu-pelin kuulat sekä yhden helminauhani ja kaiken kukkuraksi nuppineulan, jota varten se vietiin röntgeniinkin. Nuppineula tuli ilmeisesti ulos omia teitään.
Tästäpä kaikki halukkaat meemiä nappaamaan!
maanantaina, joulukuuta 10, 2007
Empatiasta ja välienselvittelystä
Ajaudun puhelinriitaan äidin kanssa. Riita käsittelee esimerkiksi pilaamaani muffinivuokaa ja liukuu siitä luontevasti teemaan ”sinä et osaa mitään ja sössit kaiken” ja variaatioihin ”minulla on ollut niin vaikea elämä etten odota sinulta mitään, sinnittelen päivästä toiseen, niin paljon on pitänyt sinulta kestää” päätyen lopulta tarkoituksellisen ylilyöviin, omassa vihan sokaisemassa päässä hypoteeseista faktoiksi muuttuviin päätelmiin (johon kuuluvat vihjaukset siitä, etten osaa hoitaa avioliittoanikaan). Äidin kanssa tapellessa järki sumenee, suusta tulee solvauksia ja lopulta itsesäälistä melankoliaa, joka pateettisuudessaan muistuttaa slaavilaisen laskuhumalaista valitusvirttä. En ikinä tappele kenenkään kanssa kuten äidin, useimpien tuttujeni kanssa en tappele ollenkaan. Lumiksen kanssa olemme tunteneet jo yli kymmenen vuotta, enkä muista meidän kertaakaan edes tiuskineemme toisillemme (tiuskiminen on perseestä muutenkin, arvostan ennemmin rehellistä haistattelua ja avointa välienselvittelyä kuin äyskähtelyjä ja tuiskahteluja jotka ovat liian mitättömiä, että niitä pyydettäisi ikinä anteeksi mutta jotka jäävät kuitenkin kaihertamaan ja kasvamaan korkoa). Nassun kanssa sen sijaan olemme riidelleet, mutta aina rehellisesti ja avoimin kortein, emme ole jättäneet välillemme hiljaista, kytevää kaunaa joka manifestoituisi nokitteluna ja viilentäisi vähitellen välejämme. L:n kanssa emme riitele melkein ikinä, kunnia tästä kuuluu kyllä L:n laupiaalle ja vanhojakaivelemattomalle luonnolle, itse saisin kehitettyä kärhämää vaikka mistä veitsitelineestä tai kukkienkastelusta, mutta L on liian fiksu lähteäkseen mukaan provokaatioihini. Olen siis riitelyssänikin ambivalentti (kuten varmaan kaikki) ja myötäilen toisen temperamenttia. Vaikka noin periaatteessa uskonkin riitelyn puhdistavan ilmaa, en koe menettäneeni mitään siksi, etten ole ikinä riidellyt Lumiksen kanssa ja toisaalta koen riidat äidin kanssa todella repiviksi. Ehkä avainsana on selvittäminen. Tiedän esimerkiksi, että juuri Lumiksen tapauksessa riidan välttäminen ei tarkota vaikeiden asioiden lallattelemista maton alle, niistä vain voidaan puhua rakentavasti ja vainoilematta.
Jossain vaiheessa äitiriitaa vetoan aina räkä tursuten äidin empatiakykyyn, tai sen puutteeseen. Meillä on riidellessä ikävä tapa joutua eri aikoihin sellaiseen kylmän sarkastiseen tilaan, jossa toisen pateettiselle kollotukselle naurahdetaan kylmästi ja kehotetaan häntä hankkimaan suhteellisuudentaju. Sarkasmia seuraa itsesääli ja lopulta oivallus koko riidan absurdiudesta ja turhuudesta, ja sitä mukaa sovinto. Olen kuitenkin tosiaan vuosien varrella menettänyt uskoni ainakin tämänkaltaisten riitojen puhdistavuuteen, itse jään ainakin moneksi päiväksi hautomaan niitä piikkejä, joita minuun on riidassa kohdistettu, siitäkin huolimatta että tiedän niiden singotun vihapäissään, liioitellen.
Riidat saavat minut aina miettimään empatiakykyyn vetoamista. Äidillä ja minulla on osin erilainen tapa tuntea myötätuntoa. Olemme molemmat kyllä maailmanparantajia, äiti seisoo tänäänkin viimassa torilla keräämässä Amnestylle lahjoituksia, äiti antaa kerjäläisille ja keräyksiin rahaa, ei syö sianlihaa ja pitää myös ystävistäni (silloin kun ei suivaannu näille pornolaulujen esittämisestä häissä). Toisaalta äiti saattaa kylmetä etenkin riidoissa täysin ja alkaa tavattoman helposti syyllistää lohtua kaipaavaa. Olen vasta aikuisiällä herännyt tajuamaan, että vinksahtanut suhteeni fyysiseen kipuun (häpeä ja säälin vieroksunta, valittamisen välttäminen viimeiseen asti) saattaa johtua siitä, että minulle on kotona suututtu kun olen loukannut itseni. Nyt aikuisenakin, mainitessani päänsäryistä, saan kuulla saarnan siitä, etten jumppaa tarpeeksi niskoja, flunssa on tietysti hankittu ilman huivia kulkemisella. Onneksi satun olemaan aika terve, vaikkakin toisaalta hypokondrinen. Minua on ylipäätään syyllistetty sekä lapsuudessa että vielä aikuisenakin hyvin paljon. Pahinta on, että kun yritän riidan keskellä toistaa, kuinka paljon kärsin syyllistämisestä, kuinka paha olo minulle siitä tulee, saan kuulla että minun pitäisi käyttäytyä siten, ettei aihetta syyllistämiseen enää tulisi. Tässä ei tunnu auttavan vetoaminen siihen, että olen kuitenkin ihan kunnon kansalainen, töissä, naimisissa, omavarainen ja kykenevä solmimaan ystävyyssuhteita, se, että olen tärvellyt muffinivuoan muuttuu symboliksi ja triumfiksi pohjimmaiselle kelvottomuudelleni.
Kuten joskus olen kirjoittanut, olin lapsena aika spartalainen tyyppi. En valittanut kivusta enkä oikein suruistanikaan, kiusaamista häpesin niin, etten uskaltanut siitä puhua, kuten häpesin myös naiseksi kehittymistä, etenkin kuukautisia. Ala-yläasteen vaihteessa paras ystäväni kävi läpi vaikeaa vaihetta, kun hänen äitinsä löysi uuden miehen ja tuntui jonkin verran laiminlyövän lapsiaan. Ystävän turvattomuus ilmeni valtavana huomiontarpeena ja itkuherkkyytenä, minulle, joka vältin julkisia kyyneliä viimeiseen asti, itku siitä, ettei liikuntatunnin joku akrobaattikuperkeikka ottanut onnistuakseen, tuntui täysin käsittämättömältä. Muistan tuossa tlanteessa lähteneeni vain kävelemään pukuhuoneesta, kun muut tytöt jäivät lohduttamaan epäonnistumistaan itkevää ystävää. Välimme olivat jossain vaiheessa vähällä katketa, koska minun oli vaikeaa hyväksyä ”turhan vollotusta” ja ainakaan osoittaa myötätuntoa sitä kohtaan. Myöhemmin tajusin, että ystävä itki omaa tilannettaan ja minun olisi pitänyt lohduttaa häntä, riippumatta siitä kuinka naurettavilla tavoilla suru ilmeni.
Olen kulkenut pitkän matkan noista ajoista. Nykyään pidän itseäni varsin tunnevalmiina ja empaattisena ihmisenä, joskin kyynisyys ottaa joskus vallan. En kuitenkaan enää häpeä ajatusta myötätunnon osoittamisesta ja olen tajunnut, että vaikka lohduntarve näyttäytyisi kuinka hassuna ja kummallisena, on se aina oire ja jonkinlainen avunpyyntö. Olen myös yrittänyt koulia itsestäni sarkasmia ja kyynisyyttä pois ihan hartiavoimin, koska koen että se on omiaan ehdyttämään empatiaa ja muita vilpittömiä tunteita. Pyrkimykselläni olla armelias muille ihmisille etsin varmaan myös armahdusta itselleni ja omille virheilleni. En silti aio alkaa lällyksi, eikä siitä tosin ole pelkoakaan. Suuri osa kommunikaatiotani tai ainakin huumoriani pelaa yleistyksien ja ihmistyypeille irvistelyn varassa.
Jossain vaiheessa äitiriitaa vetoan aina räkä tursuten äidin empatiakykyyn, tai sen puutteeseen. Meillä on riidellessä ikävä tapa joutua eri aikoihin sellaiseen kylmän sarkastiseen tilaan, jossa toisen pateettiselle kollotukselle naurahdetaan kylmästi ja kehotetaan häntä hankkimaan suhteellisuudentaju. Sarkasmia seuraa itsesääli ja lopulta oivallus koko riidan absurdiudesta ja turhuudesta, ja sitä mukaa sovinto. Olen kuitenkin tosiaan vuosien varrella menettänyt uskoni ainakin tämänkaltaisten riitojen puhdistavuuteen, itse jään ainakin moneksi päiväksi hautomaan niitä piikkejä, joita minuun on riidassa kohdistettu, siitäkin huolimatta että tiedän niiden singotun vihapäissään, liioitellen.
Riidat saavat minut aina miettimään empatiakykyyn vetoamista. Äidillä ja minulla on osin erilainen tapa tuntea myötätuntoa. Olemme molemmat kyllä maailmanparantajia, äiti seisoo tänäänkin viimassa torilla keräämässä Amnestylle lahjoituksia, äiti antaa kerjäläisille ja keräyksiin rahaa, ei syö sianlihaa ja pitää myös ystävistäni (silloin kun ei suivaannu näille pornolaulujen esittämisestä häissä). Toisaalta äiti saattaa kylmetä etenkin riidoissa täysin ja alkaa tavattoman helposti syyllistää lohtua kaipaavaa. Olen vasta aikuisiällä herännyt tajuamaan, että vinksahtanut suhteeni fyysiseen kipuun (häpeä ja säälin vieroksunta, valittamisen välttäminen viimeiseen asti) saattaa johtua siitä, että minulle on kotona suututtu kun olen loukannut itseni. Nyt aikuisenakin, mainitessani päänsäryistä, saan kuulla saarnan siitä, etten jumppaa tarpeeksi niskoja, flunssa on tietysti hankittu ilman huivia kulkemisella. Onneksi satun olemaan aika terve, vaikkakin toisaalta hypokondrinen. Minua on ylipäätään syyllistetty sekä lapsuudessa että vielä aikuisenakin hyvin paljon. Pahinta on, että kun yritän riidan keskellä toistaa, kuinka paljon kärsin syyllistämisestä, kuinka paha olo minulle siitä tulee, saan kuulla että minun pitäisi käyttäytyä siten, ettei aihetta syyllistämiseen enää tulisi. Tässä ei tunnu auttavan vetoaminen siihen, että olen kuitenkin ihan kunnon kansalainen, töissä, naimisissa, omavarainen ja kykenevä solmimaan ystävyyssuhteita, se, että olen tärvellyt muffinivuoan muuttuu symboliksi ja triumfiksi pohjimmaiselle kelvottomuudelleni.
Kuten joskus olen kirjoittanut, olin lapsena aika spartalainen tyyppi. En valittanut kivusta enkä oikein suruistanikaan, kiusaamista häpesin niin, etten uskaltanut siitä puhua, kuten häpesin myös naiseksi kehittymistä, etenkin kuukautisia. Ala-yläasteen vaihteessa paras ystäväni kävi läpi vaikeaa vaihetta, kun hänen äitinsä löysi uuden miehen ja tuntui jonkin verran laiminlyövän lapsiaan. Ystävän turvattomuus ilmeni valtavana huomiontarpeena ja itkuherkkyytenä, minulle, joka vältin julkisia kyyneliä viimeiseen asti, itku siitä, ettei liikuntatunnin joku akrobaattikuperkeikka ottanut onnistuakseen, tuntui täysin käsittämättömältä. Muistan tuossa tlanteessa lähteneeni vain kävelemään pukuhuoneesta, kun muut tytöt jäivät lohduttamaan epäonnistumistaan itkevää ystävää. Välimme olivat jossain vaiheessa vähällä katketa, koska minun oli vaikeaa hyväksyä ”turhan vollotusta” ja ainakaan osoittaa myötätuntoa sitä kohtaan. Myöhemmin tajusin, että ystävä itki omaa tilannettaan ja minun olisi pitänyt lohduttaa häntä, riippumatta siitä kuinka naurettavilla tavoilla suru ilmeni.
Olen kulkenut pitkän matkan noista ajoista. Nykyään pidän itseäni varsin tunnevalmiina ja empaattisena ihmisenä, joskin kyynisyys ottaa joskus vallan. En kuitenkaan enää häpeä ajatusta myötätunnon osoittamisesta ja olen tajunnut, että vaikka lohduntarve näyttäytyisi kuinka hassuna ja kummallisena, on se aina oire ja jonkinlainen avunpyyntö. Olen myös yrittänyt koulia itsestäni sarkasmia ja kyynisyyttä pois ihan hartiavoimin, koska koen että se on omiaan ehdyttämään empatiaa ja muita vilpittömiä tunteita. Pyrkimykselläni olla armelias muille ihmisille etsin varmaan myös armahdusta itselleni ja omille virheilleni. En silti aio alkaa lällyksi, eikä siitä tosin ole pelkoakaan. Suuri osa kommunikaatiotani tai ainakin huumoriani pelaa yleistyksien ja ihmistyypeille irvistelyn varassa.
torstaina, joulukuuta 06, 2007
Uskonasioita
Alun alkaen oli tarkoitus kirjoittaa uskonnosta otsikolla ”my personal Jesus”, kävimme nimittäin eilen tyttöporukalla mielenkiintoisia uushenkisyys- ja buddhalaisuusaiheisia keskusteluja Rytmissä kun taustalla alkoi soida kyseinen kappale Johnny Cashin karheana versiona, sattumalta (vaikka uskoisinkin jumalaan, en olettaisi hänellä olevan aikaa valkkailla baarissa teemaan sopivia biisejä). Yritän aina tapella omaa fatalismiani vastaan, koska fatalismi taas sotii omaa maailmakäsitystäni vastaan perustavanlaatuisella tavalla. Uskon kaiken olevan tuuria ja sattumaa, kohtalonomaiset tunteet luodaan omassa päässä. Kun olin rakastumassa mieheeni, koimme jatkuvasti mystisiä telepatiakokemuksia. Ne olivat ihania ja hellyyttäviä, mutta järjellä täysin selitettävissä. Siinä, että kumpikin pitää puutarhanhoidosta tai Jugend-taloista tai on omistanut samanlaisen puumäyräkoiran lapsena, ei ole mitään kohtalonomaista. Niitä voidaan käyttää vahvistamaan rakastavaisten keskinäistä sidettä ja myöhemmin naurahtaa suoranaisille symbioosikokemuksille suvaitsevan huvittuneesti.
My personal Jesus olisi sikälikin ollut harhaanjohtava otsikko, että vaikka historiallista Jeesusta monella tapaa coolina tyyppinä pidänkin (etenkin sitä kohtaa Raamatussa, jossa Jesse hätistää kaupustelijat temppelistä huuthelvettiin), minulla ei ole henkilökohtaista Jeesus- tai jumalasuhdetta, eikä oikein koskaan ole ollutkaan. Lapsuuteeni ei pakollisten uskontotuntien ja päiväkerhojen lisäksi kuulunut uskontoa lainkaan. Äiti liittyi kuulemma kirkkoon juuri saadakseen minut seurakunnan iltapäiväkerhoon (ja kai mukana oli sosiaalista painettakin, pikkukaupungissa 80-luvun alussa), muistan omat ristiäiseni (juoksin karkuun pappia ja minulla oli äidin Tunisiasta tuoma aasikoru rinassa). Isä ei ole kirkkoon 70-luvun jälkeen kuulunut, ja nyt äitikin on taas eroamassa. Riparin kävin (tuolloin ei ollut Protu-leirejä tai ainakaan en ollut kuullut niistä), yritin vähän rypistellä itseäni uskoon, mutta koska se ei selkeästikään onnistunut, päädyin 15-vuotiaana ateismiin. Lukion alussa erosin polleana kirkosta ja kävin ET-tunneilla. Ilmaisutaidon lukiossa eeteeläisiä oli paljon, meillä keskusteltiin etiikasta, filosofiasta ja politiikasta. Noista tunneista on jäänyt luultavasti enemmän itseen kuin mistään veren maku suussa juostuista, traumoja kaivelevista turkkahenkisistä näyttämöilmaisun tunneista, joita opin vihaamaan jo ensimmäisellä lukioluokalla. Lukiovuosina muodostin maailmankuvani, joka ei sittemmin ole merkittävästi muuttunut, olen toki varmaankin konservativisoitunut ja rauhoittunut, mutta perusta on sama. Tähän maailmankuvaan kuuluu niin sanottu luontainen ateismi. Luontaisella ateismillani ei oikeastaan sinällään ole mitään tekemistä muun poliittisen ajatteluni kanssa. Se on riippumaton äänestämis- tai kulutustottumuksistani ilmaisten enemmänkin jonkinlaista pohjimmaista asennettani olemassaoloon. En PYSTY uskomaan mihinkään korkeampaan voimaan, en, vaikka haluaisinkin. En ole ikinä vakavissani halunnutkaan, mutta ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka hakevat uskonnosta lohtua ja tietyssä mielessä pelkään tulevia pahoja asioita (niiltä ei kukaan välty) joita en pysty pehmentämään minkäänlaisella kohtalonuskolla tai taivaan odotuksella. Osasyy jatkuvaan kuolemanpelkooni on luultavasti juuri luontainen ateismini. Sen lisäksi, että en kykene valehtelemaan itselleni olevani millään muotoa kohtalon erikoissuojeluksessa, tiedän myös, ettei kuoleman jälkeen tule mitään. Elämä päättyy, muut jäävät suremaan.
Olen miettinyt, menetänkö jotain tämän luontaisen ateismini takia. Monet varmaan säälivät minua siksi, ettei minulla ole uskonnon yhteyttä, mutta itse näen, että pyhyyden kokemuksia voi saada ilmankin. Se pyhyys, jota haltioitumiseksikin voi kutsua, näyttäytyy minulle koko lailla usein, minulla on luullakseni kyky saada kiksejä arkielämän pienistä tapahtumista, auringonlaskuista, nauruista ja kauniista taloista, kirkon takaseinästä ja yhtäkkisistä kumppaniin kohdistuneista hellyysaalloista. Se, että kokee olevansa osa luonnon suurta kiertokulkua ja linkki sukupolvien ketjussa ei ole uskontosidonnainen. Viimeksi tänään, sukujuhlissa saimme tiedon suvun uuden jäsenen saapumisesta. Tekstari vauvan syntymästä sai minut kyynelehtimään kaksi kertaa, mikä hassusti sekä nolotti että ilahdutti. En olekaan kyyninen paska jota joskus pelkään olevani, pystyn asettumaan rationalisoinnin (no se laskettu aikahan oli jo eilen, sitähän osattiin odottaa) yläpuolelle ja tuntemaan ihan oikeasti, kuinka kaunista ja iloista syntymä on. Ja toki pohtimaan näitä asioita myös omakohtaisesti, omia mahdollisia jälkeläisiä. Mutta se onkin jo toinen juttu.
My personal Jesus olisi sikälikin ollut harhaanjohtava otsikko, että vaikka historiallista Jeesusta monella tapaa coolina tyyppinä pidänkin (etenkin sitä kohtaa Raamatussa, jossa Jesse hätistää kaupustelijat temppelistä huuthelvettiin), minulla ei ole henkilökohtaista Jeesus- tai jumalasuhdetta, eikä oikein koskaan ole ollutkaan. Lapsuuteeni ei pakollisten uskontotuntien ja päiväkerhojen lisäksi kuulunut uskontoa lainkaan. Äiti liittyi kuulemma kirkkoon juuri saadakseen minut seurakunnan iltapäiväkerhoon (ja kai mukana oli sosiaalista painettakin, pikkukaupungissa 80-luvun alussa), muistan omat ristiäiseni (juoksin karkuun pappia ja minulla oli äidin Tunisiasta tuoma aasikoru rinassa). Isä ei ole kirkkoon 70-luvun jälkeen kuulunut, ja nyt äitikin on taas eroamassa. Riparin kävin (tuolloin ei ollut Protu-leirejä tai ainakaan en ollut kuullut niistä), yritin vähän rypistellä itseäni uskoon, mutta koska se ei selkeästikään onnistunut, päädyin 15-vuotiaana ateismiin. Lukion alussa erosin polleana kirkosta ja kävin ET-tunneilla. Ilmaisutaidon lukiossa eeteeläisiä oli paljon, meillä keskusteltiin etiikasta, filosofiasta ja politiikasta. Noista tunneista on jäänyt luultavasti enemmän itseen kuin mistään veren maku suussa juostuista, traumoja kaivelevista turkkahenkisistä näyttämöilmaisun tunneista, joita opin vihaamaan jo ensimmäisellä lukioluokalla. Lukiovuosina muodostin maailmankuvani, joka ei sittemmin ole merkittävästi muuttunut, olen toki varmaankin konservativisoitunut ja rauhoittunut, mutta perusta on sama. Tähän maailmankuvaan kuuluu niin sanottu luontainen ateismi. Luontaisella ateismillani ei oikeastaan sinällään ole mitään tekemistä muun poliittisen ajatteluni kanssa. Se on riippumaton äänestämis- tai kulutustottumuksistani ilmaisten enemmänkin jonkinlaista pohjimmaista asennettani olemassaoloon. En PYSTY uskomaan mihinkään korkeampaan voimaan, en, vaikka haluaisinkin. En ole ikinä vakavissani halunnutkaan, mutta ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka hakevat uskonnosta lohtua ja tietyssä mielessä pelkään tulevia pahoja asioita (niiltä ei kukaan välty) joita en pysty pehmentämään minkäänlaisella kohtalonuskolla tai taivaan odotuksella. Osasyy jatkuvaan kuolemanpelkooni on luultavasti juuri luontainen ateismini. Sen lisäksi, että en kykene valehtelemaan itselleni olevani millään muotoa kohtalon erikoissuojeluksessa, tiedän myös, ettei kuoleman jälkeen tule mitään. Elämä päättyy, muut jäävät suremaan.
Olen miettinyt, menetänkö jotain tämän luontaisen ateismini takia. Monet varmaan säälivät minua siksi, ettei minulla ole uskonnon yhteyttä, mutta itse näen, että pyhyyden kokemuksia voi saada ilmankin. Se pyhyys, jota haltioitumiseksikin voi kutsua, näyttäytyy minulle koko lailla usein, minulla on luullakseni kyky saada kiksejä arkielämän pienistä tapahtumista, auringonlaskuista, nauruista ja kauniista taloista, kirkon takaseinästä ja yhtäkkisistä kumppaniin kohdistuneista hellyysaalloista. Se, että kokee olevansa osa luonnon suurta kiertokulkua ja linkki sukupolvien ketjussa ei ole uskontosidonnainen. Viimeksi tänään, sukujuhlissa saimme tiedon suvun uuden jäsenen saapumisesta. Tekstari vauvan syntymästä sai minut kyynelehtimään kaksi kertaa, mikä hassusti sekä nolotti että ilahdutti. En olekaan kyyninen paska jota joskus pelkään olevani, pystyn asettumaan rationalisoinnin (no se laskettu aikahan oli jo eilen, sitähän osattiin odottaa) yläpuolelle ja tuntemaan ihan oikeasti, kuinka kaunista ja iloista syntymä on. Ja toki pohtimaan näitä asioita myös omakohtaisesti, omia mahdollisia jälkeläisiä. Mutta se onkin jo toinen juttu.
sunnuntai, joulukuuta 02, 2007
Kahdessadas kirjoitukseni
Mikä onnekas sattuma: kirjautuessani sisään Lupiiniin pähkäilin, mitä ihmettä laittaisin tällä kertaa otsikoksi (elikkä nimekkeeksi, kuten suomenkielinen bloggeri asian haluaa ilmaista) kun samainen aparaatti kertoi minun julkaisseen tähän mennessä 199 kirjoitusta. Tämä on siis kahdessadas. Yleensä päätän otsikon etukäteen ja vaihdan sen tekstin valmistuttua huomattuani, että olen eksynyt aasinsiltojen viidakkoon alkuperäisestä aiheestani. On kuitenkin jossain määrin tärkeää kirjoittaa otsikkoriville JOTAIN jo heti aluksi, se selättää valkoisen paperin kammon. Ellen sitten kirjoita wordiin, jossa on helpompaa aloittaa suoraan leipätekstistä.
Perjantaina hahmottelin ajatuksia tehoeläintuotantovideoista ja niiden aiheuttamista reaktioista, mutta kiireen takia teksti jäi muutaman lauseen raakileeksi. Tarkoitus oli jatkaa aiheesta iltasella, mutta päivä(ilta)unien jälkeen olin niin pöhnäkoomassa, etten kyennyt muuhun kuin katsomaan Goodbye Leninin. L näki elokuvan ensimmäistä kertaa, itselleni kerta taisi olla jo kolmas. Elokuva on kertakaikkisen lämmin kuvaus vakaumuksellisen sosialistiäidin ja hänen hyväätarkoittavan poikansa suhteesta ja toki Saksojen yhdistymisestä. Poika luo sairaalle äidilleen kuvan ihanneyhteiskunnasta, jossa kapitalismin kurimukseen kyllästyneet länkkärit rynnivät joukolla sosialismin auvoon, jossa kaikille riittää työtä, lämpöä ja rakkautta. Olisipa tuollainen ideaalisosialismi olemassa, muuttaisin sinne heti olettaen, että lihantuotanto olisi lopetettu, työpäivä maksimissaan kuusituntinen, kansalaispalkka mahdollistaisi vetäytymisen työelämästä, yksityisautoilua ei olisi ja öö... ilmastonmuutos olisi pysähtynyt mutta siitä huolimatta elettäisiin välimeren lämpötiloissa, kerrostalojen katoilla olisi appelsiinipuita ja sitä rataa.
Kävellessäni eräänä päivänä ruuhkaista Aleksis Kiven katua mietin uhkailun tehokkuutta valistusmenetelmänä. Luin taannoin jostain lääketieteellisestä julkaisusta kuinka nuorille diabeetikoille oli kerrottu inhorealistisin yksityiskohdin kaikkein pahimmista vaurioista, johon heidän sairautensa voi hoitamattomana johtaa. Harva valistetuista oli muuttanut elämäntapaansa amputointi- ja sokeutumisuhkauksista huolimatta. Sama tuntuu pätevän myös ilmastonmuutosvalistuksessa, ihmiset tietävät näinä päivinä aivan hyvin, että heidän henkilökohtainen SUV:insa saastuttaa, puhumattakaan vuosittaisista etelänlomista. Silti toiminta ei muutu. Miksi? Samaa voisin kysyä itseltäni, ostan luomumaitoa mutta suosimani kevytfeta (niitä harvoja kevyttuotteita jotka eivät maistu paskalta) on sekä tehty kiusatusta lehmästä että roudattu ulkomailta. Silti ostan sitä, heitänpä vielä roskiin kovamuovipakkauksen, jota voisi periaatteessa käyttää pakastukseen. Tällä tiedolla minun pitäisi ihan oikeasti olla vegaani, mutta en ole sitä. En myöskään likimainkaan aina suosi luonnokosmetiikkaa enkä reilusti tuotettuja/käytettyjä vaatteita. Miten asioista voisi tiedottaa siten, että se aidosti koskettaa? Ilmeisesti vetoaminen jälkipolviin ei tehoa, juuri lapsiperheet tuntuvat kaikkein suruttomimmin oikeuttavan itselleen kerskakulutuksen (toki poikkeuksia on). Tehoeläintuotannon epäkohdista kertova A-studio ilmeisesti herätti joitakuita, kyynikko minussa tosin ajattelee, että eiköhän dokkarista järkyttyneille ole koskaan ennen tullut mieleen missä olosuhteissa heidän päivittäinen sikanautansa on kasvanut, että onko joku näinä päivinä tosiaan niin naivi ettei tajua tehotuotannon brutaaliutta, etenkin kun kaikki tieto olisi saatavilla parilla hiirenklikkauksella. Mutta toisaalta tajuan toki, että omaa mielenrauhaa ei haluta järkyttää ikävillä asioilla, teenhän itsekin kompromisseja päivittäin (jos en tekisi, minusta tulisi ihan oikeasti Susi-Kustaava, paitsi etten metsästäisi susia vaan citymaastureita).
Näistä asioista on tavallaan pelottavaa kirjoittaa. Lupiini ei ole kovin poleeminen blogi, tiedän nettiväittelyiden armottomuuden aivan liian omakohtaisesti, että haluaisin lähteä niihin vakavissani mukaan. Joskus maailmantila kuitenkin ahdistaa siinä määrin, että tunnen tarvetta paasaamiseen, vaikuttakoon se sitten oman hännän nostamiselta tai tuomitsemiselta.
Koska sain juuri päätökseen Jean Rhysin Siintää Sargassomeren, jonka luin pre-karibiatunnelman luomiseksi tosin tietäen, kuinka paljon ahdistun Rhysin kirjoista, olin pakotettu nauttimaan terveellisenä ja iloisena välipalana pari Raul Roineen satua. Kirja on ihana, muistan sen olleen mukana kun olimme perheen kanssa Neuvosto-Latviassa suunnilleen vuonna 1983, kuolasin Rudolf Koivun pursuilevia prinsessakuvituksia ja odotin näkeväni kultakalatanssin riigalaisessa baletissa. Lempisatuni on Ihmo, tarina taikurista, joka tekee itselleen apurin piirtämällä tapettiin ihmisen kuvan. Kuvaan on roiskahtanut verta ja sen ansiosta apurilla on inhimillisiä tunteita. Hän lähtee maailmalle etsimään kaltaistaan, turhaan. Lopulta Ihmo sulautuu takaisin seinään ja tulee osaksi luonnon kiertokulkua. Mikä Blade Runner/A.I.-tarina lapsille, filosofinen ja monitulkintainen. Toinen suosikkini kirjasta on tarina kurpitsasta, joka näkee unta olevansa intialainen maharadja ja pohtii samalla onko hän kenties maharadja joka uneksii olevansa kurpitsa... flirttaillen hereillä ollessaan kauniille syysomenalle. Sadun kurpitsan muhoileva muhkeus tuo mieleen Veloenan monet, pronssinkarvaisena kiiltelevät erilajiset kurpitsat.
Osallistuin tällä viikolla suhteellisen tylsään tilaisuuteen, jossa ei ollut oikein muuta tekemistä kuin möllöttää ja tehdä muistiinpanoja. Muistiinpanoni olivat erilaisia listoja (kuten lista kasveista, joita haluaisin hypoteettiseen puutarhaan). Luettelin joululahjottavia ihmisiä ja päässäni oli pelkkä tyhjä reikä. En yhtään millään voinut visioida mitään hauskaa lahjaa kellekään, ei ole aikaa askarrella kaikille ja moni lahjottavista omistaa tavaraa kodin täydeltä ja tuskin kostuisi taholtani enkelisaippuasta tai pöytäliinapidikkeestä. Sitten muistin toisenlaiset lahjat ja päädyin jo Suomen Pakolaisavun lahjaideoihin. Kirkon Ulkomaanapukin tekee kunnioitettavaa työtä, mutta omista syistäni valitsen mieluiten uskonnollisesti sitoutumattoman tahon. Mahtavaa, ei enää tuskallista viime hetken haahuilua tavarataloissa tai joulumyyjäisissä (niin ihania kuin jälkimmäiset ovatkin).
Huominen on aktiivisunnuntai herätyksineen kaikkineen. Siispä unten maille!
Perjantaina hahmottelin ajatuksia tehoeläintuotantovideoista ja niiden aiheuttamista reaktioista, mutta kiireen takia teksti jäi muutaman lauseen raakileeksi. Tarkoitus oli jatkaa aiheesta iltasella, mutta päivä(ilta)unien jälkeen olin niin pöhnäkoomassa, etten kyennyt muuhun kuin katsomaan Goodbye Leninin. L näki elokuvan ensimmäistä kertaa, itselleni kerta taisi olla jo kolmas. Elokuva on kertakaikkisen lämmin kuvaus vakaumuksellisen sosialistiäidin ja hänen hyväätarkoittavan poikansa suhteesta ja toki Saksojen yhdistymisestä. Poika luo sairaalle äidilleen kuvan ihanneyhteiskunnasta, jossa kapitalismin kurimukseen kyllästyneet länkkärit rynnivät joukolla sosialismin auvoon, jossa kaikille riittää työtä, lämpöä ja rakkautta. Olisipa tuollainen ideaalisosialismi olemassa, muuttaisin sinne heti olettaen, että lihantuotanto olisi lopetettu, työpäivä maksimissaan kuusituntinen, kansalaispalkka mahdollistaisi vetäytymisen työelämästä, yksityisautoilua ei olisi ja öö... ilmastonmuutos olisi pysähtynyt mutta siitä huolimatta elettäisiin välimeren lämpötiloissa, kerrostalojen katoilla olisi appelsiinipuita ja sitä rataa.
Kävellessäni eräänä päivänä ruuhkaista Aleksis Kiven katua mietin uhkailun tehokkuutta valistusmenetelmänä. Luin taannoin jostain lääketieteellisestä julkaisusta kuinka nuorille diabeetikoille oli kerrottu inhorealistisin yksityiskohdin kaikkein pahimmista vaurioista, johon heidän sairautensa voi hoitamattomana johtaa. Harva valistetuista oli muuttanut elämäntapaansa amputointi- ja sokeutumisuhkauksista huolimatta. Sama tuntuu pätevän myös ilmastonmuutosvalistuksessa, ihmiset tietävät näinä päivinä aivan hyvin, että heidän henkilökohtainen SUV:insa saastuttaa, puhumattakaan vuosittaisista etelänlomista. Silti toiminta ei muutu. Miksi? Samaa voisin kysyä itseltäni, ostan luomumaitoa mutta suosimani kevytfeta (niitä harvoja kevyttuotteita jotka eivät maistu paskalta) on sekä tehty kiusatusta lehmästä että roudattu ulkomailta. Silti ostan sitä, heitänpä vielä roskiin kovamuovipakkauksen, jota voisi periaatteessa käyttää pakastukseen. Tällä tiedolla minun pitäisi ihan oikeasti olla vegaani, mutta en ole sitä. En myöskään likimainkaan aina suosi luonnokosmetiikkaa enkä reilusti tuotettuja/käytettyjä vaatteita. Miten asioista voisi tiedottaa siten, että se aidosti koskettaa? Ilmeisesti vetoaminen jälkipolviin ei tehoa, juuri lapsiperheet tuntuvat kaikkein suruttomimmin oikeuttavan itselleen kerskakulutuksen (toki poikkeuksia on). Tehoeläintuotannon epäkohdista kertova A-studio ilmeisesti herätti joitakuita, kyynikko minussa tosin ajattelee, että eiköhän dokkarista järkyttyneille ole koskaan ennen tullut mieleen missä olosuhteissa heidän päivittäinen sikanautansa on kasvanut, että onko joku näinä päivinä tosiaan niin naivi ettei tajua tehotuotannon brutaaliutta, etenkin kun kaikki tieto olisi saatavilla parilla hiirenklikkauksella. Mutta toisaalta tajuan toki, että omaa mielenrauhaa ei haluta järkyttää ikävillä asioilla, teenhän itsekin kompromisseja päivittäin (jos en tekisi, minusta tulisi ihan oikeasti Susi-Kustaava, paitsi etten metsästäisi susia vaan citymaastureita).
Näistä asioista on tavallaan pelottavaa kirjoittaa. Lupiini ei ole kovin poleeminen blogi, tiedän nettiväittelyiden armottomuuden aivan liian omakohtaisesti, että haluaisin lähteä niihin vakavissani mukaan. Joskus maailmantila kuitenkin ahdistaa siinä määrin, että tunnen tarvetta paasaamiseen, vaikuttakoon se sitten oman hännän nostamiselta tai tuomitsemiselta.
Koska sain juuri päätökseen Jean Rhysin Siintää Sargassomeren, jonka luin pre-karibiatunnelman luomiseksi tosin tietäen, kuinka paljon ahdistun Rhysin kirjoista, olin pakotettu nauttimaan terveellisenä ja iloisena välipalana pari Raul Roineen satua. Kirja on ihana, muistan sen olleen mukana kun olimme perheen kanssa Neuvosto-Latviassa suunnilleen vuonna 1983, kuolasin Rudolf Koivun pursuilevia prinsessakuvituksia ja odotin näkeväni kultakalatanssin riigalaisessa baletissa. Lempisatuni on Ihmo, tarina taikurista, joka tekee itselleen apurin piirtämällä tapettiin ihmisen kuvan. Kuvaan on roiskahtanut verta ja sen ansiosta apurilla on inhimillisiä tunteita. Hän lähtee maailmalle etsimään kaltaistaan, turhaan. Lopulta Ihmo sulautuu takaisin seinään ja tulee osaksi luonnon kiertokulkua. Mikä Blade Runner/A.I.-tarina lapsille, filosofinen ja monitulkintainen. Toinen suosikkini kirjasta on tarina kurpitsasta, joka näkee unta olevansa intialainen maharadja ja pohtii samalla onko hän kenties maharadja joka uneksii olevansa kurpitsa... flirttaillen hereillä ollessaan kauniille syysomenalle. Sadun kurpitsan muhoileva muhkeus tuo mieleen Veloenan monet, pronssinkarvaisena kiiltelevät erilajiset kurpitsat.
Osallistuin tällä viikolla suhteellisen tylsään tilaisuuteen, jossa ei ollut oikein muuta tekemistä kuin möllöttää ja tehdä muistiinpanoja. Muistiinpanoni olivat erilaisia listoja (kuten lista kasveista, joita haluaisin hypoteettiseen puutarhaan). Luettelin joululahjottavia ihmisiä ja päässäni oli pelkkä tyhjä reikä. En yhtään millään voinut visioida mitään hauskaa lahjaa kellekään, ei ole aikaa askarrella kaikille ja moni lahjottavista omistaa tavaraa kodin täydeltä ja tuskin kostuisi taholtani enkelisaippuasta tai pöytäliinapidikkeestä. Sitten muistin toisenlaiset lahjat ja päädyin jo Suomen Pakolaisavun lahjaideoihin. Kirkon Ulkomaanapukin tekee kunnioitettavaa työtä, mutta omista syistäni valitsen mieluiten uskonnollisesti sitoutumattoman tahon. Mahtavaa, ei enää tuskallista viime hetken haahuilua tavarataloissa tai joulumyyjäisissä (niin ihania kuin jälkimmäiset ovatkin).
Huominen on aktiivisunnuntai herätyksineen kaikkineen. Siispä unten maille!
tiistaina, marraskuuta 27, 2007
Kukka-ajatuksia
On olemassa mahdollisuus päästä ensi kesänä kuoputtamaan maata ja kasvattamaan yrttejä, hilloamaan omenoista ja marjoista. Mahdollisuus on varsin pieni ja yritän hillitä innostukseni mutta alan siitä huolimatta googlettaa Daturaa. Siitä asti kun näimme riigalaisen ravintolan edessä ruukkukaupalla miehenkorkuisia enkelinpasuunoja olen halunnut kasvattaa niitä. Luen, että enkelinpasuunan kanssa nukkumisesta saattaa saada omituisia unia, monet haut vievät päihdeorientoituneille sivuille. Ajatus valtavasta, houreita puhaltelevasta kukantorvesta lumoaa minut, vaikka en käytännössä haluakaan sekoittaa päätäni. Siinä, kuinka innokkaasti Suomessa pärjäävistä kasveista ja sienistä haetaan päihdyttäviä vaikutuksia, on jotain koomista. Muistan kun teininä jossain hippibileissä yksikin poika söi kokonaisen pussillisen ihanan päivänsinen siemeniä ja oksensi sitten monta tuntia linkussa maaten. Noihin aikoihin kerrottiin legendaa myös Vaasan sivarikeskuksen (apua, nyt levitän stereotypioita sivareista) pojista, jotka olivat päihtymishimossaan ostaneet kukkakaupan tyhjäksi unikon siemenkodista, ja kysyttäessä selittäneet niiden tulevan ”lavasteeksi näytelmään”. Rannoilta löytyvästä virmajuuresta tehtyä valerianateetä monet tuttunikin joivat bileissä, enkä ikinä tajunnut miksi, kuten en oikein tajunnut blossitteluakaan. Mitä hauskaa on maata juhlissa sohvalla ja naureskella itsekseen ovenkahvalle?
Etsin netistä myös värinokkosta eli kirjopeippiä. En ole löytänyt tätä vanhan ajan huonekasvia oikein mistään, paitsi vallilalaisen kukkakaupan ikkunasta. Kaupassa kasvi on niin iso että pelkään sen maksavan hurjasti ja sitä paitsi haluaisin ehkä itse olla mukana kasvamisprosessissa, ja toisaalta tähän aikaan vuodesta ei kannattane viherkasveja ainakaan ostaa. Rakas alokaasianikin tekee kuolemaa, se ei selvästikään kestä marraskuista näkymää ikkunasta.
Ajatus kasvimaasta, kukkapenkeistä ja omenapuunkatveesta on villiinnyttävä, mutta yritän pitää itseni aisoissa. Kun on kuitenkin suurkaupunki-ihminen henkeen ja vereen, ei sovi toivoa liikoja. Kivitalojen ja kahviloiden hinta on asvalttipihan kitulias kukkalava. Mutta mikäli tämä plan a puutarhasta ei tule toimimaan (mitä pidän varsin valitettavana mutta todennäköisenä vaihtoehtona) tarvitsen ensi kesäksi edes viljelyspalstan. Minulla on ollut palsta monena kesänä ja kahdessa paikkaa, jotka kummatkin ovat olleet niin kaukana kotoani, että niille lähteminen on ollut varsinainen operaatio ja muuttunut jossain vaiheessa velvollisuudeksi ja siten oudon epämieluisaksi. Ajattelen kuitenkin vaaleanpunaista hyasinttiani, joka on jo nyt about to go. Jospa voisinkin asuttaa sitä talven yli kylmäkellarissa ja istuttaa myöhemmin maahan, kuten tein vanhempieni vielä asuessa pihatalossa.
Koska matkaan on enää runsas kuukausi (mietin joka ilta ennen unen tuloa lento-onnettomuuksia) katselen myös eksoottisempia kasveja. Olen halunnut nähdä tulppaanipuun siitä asti kun luin Donna Tarttin Pienen ystävän (tätä kirjoittaessani alan tajuta, että tulppaanipuu on magnolialajike eli olen tavallaan nähnyt tulppaanipuita Wienissä, pääsiäisen aikaan ne olivat valtavissa vaaleanpunaisissa kukissa, yksi parhaista vaikka kliseisimmistä valokuvistani on otettu kukkivasta magnoliasta, taustalla kaksitorninen kirkko). Taustakuvakseni valitsen pitkän harkinnan jälkeen kuvan, jossa kolibri lentää kohti hibiskuksenkukkaa.
Etsin netistä myös värinokkosta eli kirjopeippiä. En ole löytänyt tätä vanhan ajan huonekasvia oikein mistään, paitsi vallilalaisen kukkakaupan ikkunasta. Kaupassa kasvi on niin iso että pelkään sen maksavan hurjasti ja sitä paitsi haluaisin ehkä itse olla mukana kasvamisprosessissa, ja toisaalta tähän aikaan vuodesta ei kannattane viherkasveja ainakaan ostaa. Rakas alokaasianikin tekee kuolemaa, se ei selvästikään kestä marraskuista näkymää ikkunasta.
Ajatus kasvimaasta, kukkapenkeistä ja omenapuunkatveesta on villiinnyttävä, mutta yritän pitää itseni aisoissa. Kun on kuitenkin suurkaupunki-ihminen henkeen ja vereen, ei sovi toivoa liikoja. Kivitalojen ja kahviloiden hinta on asvalttipihan kitulias kukkalava. Mutta mikäli tämä plan a puutarhasta ei tule toimimaan (mitä pidän varsin valitettavana mutta todennäköisenä vaihtoehtona) tarvitsen ensi kesäksi edes viljelyspalstan. Minulla on ollut palsta monena kesänä ja kahdessa paikkaa, jotka kummatkin ovat olleet niin kaukana kotoani, että niille lähteminen on ollut varsinainen operaatio ja muuttunut jossain vaiheessa velvollisuudeksi ja siten oudon epämieluisaksi. Ajattelen kuitenkin vaaleanpunaista hyasinttiani, joka on jo nyt about to go. Jospa voisinkin asuttaa sitä talven yli kylmäkellarissa ja istuttaa myöhemmin maahan, kuten tein vanhempieni vielä asuessa pihatalossa.
Koska matkaan on enää runsas kuukausi (mietin joka ilta ennen unen tuloa lento-onnettomuuksia) katselen myös eksoottisempia kasveja. Olen halunnut nähdä tulppaanipuun siitä asti kun luin Donna Tarttin Pienen ystävän (tätä kirjoittaessani alan tajuta, että tulppaanipuu on magnolialajike eli olen tavallaan nähnyt tulppaanipuita Wienissä, pääsiäisen aikaan ne olivat valtavissa vaaleanpunaisissa kukissa, yksi parhaista vaikka kliseisimmistä valokuvistani on otettu kukkivasta magnoliasta, taustalla kaksitorninen kirkko). Taustakuvakseni valitsen pitkän harkinnan jälkeen kuvan, jossa kolibri lentää kohti hibiskuksenkukkaa.
torstaina, marraskuuta 22, 2007
Ulkomailla ulkopuolisena
Olen palannut Tallinnasta työmatkalta silmäluomet lähes tunnistamattomiksi turvonneina. Olen nähtävästi täysin aiheettomasti rehvastellut sillä, että mullehan ei silmäpusseja tuu, koska todellakin tulee, sävytettynä himertävällä violetilla. Tai sitten tämä alkaa olla niitä ensimmäisiä IKÄÄNTYMISEN oireita.
Ensimmäinen päivä on kaunis, matalaa aurinkoa ja lähes keväistä lämpöä. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy vanha kaupunki, lasi-metalli-helvetti rajautuu ulos. Ylimmän kerroksen KGB-huoneessa on valtavat määrät venäläistä 70-luvun teknologiaa, mielikuvitusta kiihottavia nappeja ja kytkimiä, puhelin vailla numerolevyä, se, josta oli suora yhteys Kremliin. Huoneessa on lavitsa väsyneen salakuuntelijan levätä, sekä lattialla Kosmos-rasia ja siannahkasaappaat luomassa tunnelmaa. Pahvinen, Venäjän kartan koristama tupakka-aski aiheuttaa minulle flash backin kymmenen vuoden taakse, dokailemme Lumiksen kanssa kotonani kuuntelemme ja hoilotamme mukana työväenlauluja (En valinnut asiaa-kokoelma on juuri ilmestynyt), eksäni on ollut jo pitkään parvella unten mailla kun voi ei! Tupakka loppuu! Alan siekailematta polttaa filtterittömiä Kosmoksia, joita joku on tuonut vitsinä Venäjältä ja joita olen säilyttänyt askin neuvostoromanttisuuden takia krääsähyllyssä koristeena.
KGB-huoneessa mahorkan haju on hälvennyt ja vodka kuivunut lasien reunoille. Huoneesta puuttuu täysin kaikki agentti-glamour, ilman puhelimia ja lattialle jätettyjä kaaviopiirroksia pitäisin paikkaa pelkkänä törkyisenä konehuoneena.
Bussissa lähiöön huomaan taas, kuinka suppea Tallinnan viehättävä osa on. Lasihelvetin jälkeen alkaa pahasti rappeutunut, mutta ihana puutaloalue, muutama on kunnostettu helakoin värein (kuten kirkkaan violetilla) mutta suurimmasta osasta on vaikeaa arvata alkuperäistä väriä. Joukossa on muutamia funkis-huviloita Viron lyhyeltä itsenäisyyden ajalta, pyörein ikkunoin, tyylikkäinä ja hilseileväpintaisina. Pientalojen jälkeen alkaa epämääräinen joutomaalähiö, paikallisissa neukkutaloissa ei ole koon luomaa jyhkeyttä, ne ovat vain räjähtäneempiä versioita Espoon Perkkaan tai Porvoon Kevätkumpu kakkosen lohduttomista kerrostaloista. Siellä täällä on pöyhkeitä autoliikkeitä ja ostareita. Näkymä masentaa minua, aina ollessani muutenkin vähän blue reagoin erityisen voimakkaasti ympäristöön.
Matkalla joudun pohtimaan omaa suhdettani kuluttamiseen. Olen tilanteessa jossa kilpailua pidetään hyvänä asiana, tahtotila on tehdä voittoa, lisätä näkyvyyttä, myyntiä, ostajia, saada lisää rahaa, laajentua, painaa kiiltävää paperia, rakentaa lisää lasitaloja. Kulutushybris sotii pahasti omia näkemyksiäni vastaan ja kuten usein tilanteissa joissa kohtaan omalle arvomaailmalleni vieraita asioita, alan tuntea vahvaa halua sanoutua kokonaan irti yhteiskunnasta tai ainakin kilpailusta ja kulutuksesta. Samaan aikaan toki kuolaan paikallisen tavaratalon hulvattoman mageita mustasamettisia kynttilänjalkoja ja perkelöin mielessäni sitä, etten vaihtanut lisää rahaa.
Vapaahetkenä ennen illallista luikahdan yksin Vanhaan Kaupunkiin. Suurin osa söpöistä käsityömyymälöistä on kiinni, kaduilla liikkuu lähinnä paikallisia, heitäkin vähän. On tähtikirkas, kirpeä ilta, Joulun lähestyminen alkaa näkyä, tai ehkä on niin, että Vanhassa Tallinnassa tulee aina jouluinen olo, vähän kuten Porvoon vanhassa kaupungissa. Käyn antiikkiliikkeessä ja huvitun helakoin värein koristellusta Stalinin patsaasta ja diktaattorikelloista. Olde Hansan keskiaikasesti puetut tarjoilijat myyvät ulkona paahdettuja kastanjoita, kaikki on epätodellisen kaunista. Puhavaimun kirkossa on konsertti, kuulen ulos asti vanhat sävelet. Ikävä lapsuuden joulutunnelmaa vain voimistuu, muistelen Porvoon Tuomiokirkon kynttilöin valaistuja kalkkiseiniä, lapsenääniämme laulamassa moniäänisesti joululauluja, myöhemmin kuorokonsertteja jo aika kunnianhimoisella ohjelmalla. Yllätyn myös voimakkaasta sympatiantunteestani kirkkoa kohtaan ja tajuan sen johtuvan päivän kestäneestä markkinataloushypestä. Yhteiskunta, jossa kirkko tarjoaa levähdyspaikan kuluttamiselta ja jatkuvalta kilpailulta tuntuu kuitenkin ahdistavalta, liittyyhän kirkkoonkin valtavasti täysin sovittamattomia epäkohtia. Mutta alan ymmärtää yhä paremmin niitä väsyneitä tai masentuneita ystäviäni, jotka ovat käyneet kirkossa hakemassa lohtua. Ateistinakin tunnen itse vahvan pyhyyden kokemuksen siellä kirkon takaovella, valokuvatessani lasimaalauksia, Bachin kantautuessa kiviseinien läpi.
Koska jokaisen suomalaisen kutsumus ja lähes velvoite on ostaa Tallinnasta pipo taikka lapaset, suuntaan itse seuraavaksi Vetaan, Tallinnan mielestäni tasokkaimpaan ja jännittävimpään käsityöliikeeseen. En noin yleisesti ottaen välitä pellavavaatteista mutta Vetassa nekin ovat hienoja. Kuulostelen tuntojani, haluaisinko kirjaillun kaulahuivin vai huovutetun pikkulaukun, ehkä vihreän ponchon tai paljettipipon? Lopulta päädyn musta-burgundiin helminauhaan, jossa on burgundeja sifonkihörsäkkeitä. Arvaan hörsäkkeiden kutittavan kaulan tärviölle, mutta minkäs teet. Kassalla silmäni osuvat vielä ihanaan mustaan pantapipoon, jossa on korvallisten kohdalla burgundinpunaiset kukat. Ostan siis senkin. Hirvittelen vähän yhtäkkistä shoppailunhimoani ja omaa falskiuttani, mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että olen tukenut paikallista taidekäsityötä jonkun ison ketjun sijaan, ostanut uniikkia enkä sarjatuotantoa. Vaikka olen jo kauan sitten luopunut itseisarvoisesta yksilöllisyyden tavoittelusta (joka lienee lähinnä teini-iän kehitysvaihe) pidän ajatuksesta että minulla on pipa, joka ei ihan jokaisella vastaantulijalla kävele vastaan, mutta ei toisaalta vedä kaikkea huomiota itseensä, kuten monet upeat, sarvikorva–oranssi huopakulkunen -päähineet tekevät.
Ennen illallista käyn vielä huitaisemassa pikaisen Cuba Libren päästäkseni juhlatunnelmaan ja karistaakseni osan ulkopuolisuuden tunteesta, joka on aivan liian suussa sulava että voisin päästää siitä kokonaan irti. Yksinäinen vaellukseni vanhassa kaupungissa on ollut matkan paras hetki, olen nauttinut ulkopuolisuudestani ja sivullisuudestani täysin rinnoin. Avioliitossa (meinasin kirjoittaa avoliitossa, vähän kuten sanon L:a edelleen ”poikaystäväkseni”, vahingossa) ja ilmeisesti aika sosiaalista elämää viettävänä sitä joskus unohtaa, kuinka tavattoman hyvin viihtyy yksin. Yksinäisyys on tajuttoman ihanaa etenkin tilanteessa, jossa joutuu olemaan pakkososiaalinen ihmisten kanssa, joita ei välttämättä omaksuisi lähipiiriinsä muuten. Silloin sitä käyttää kaikki tilaisuudet omille teille katoamiseen.
Loppuillan hyvät päätökset nukkumaanmenosta kariutuvat, käytävällä kohtaan remujengin ja kartoitamme kaikki hotellin baarit läpi. Lopulta päädymme yökerhoon, jossa on kaksi niukasti puettua esitanssijatarta sekä suomalainen kaupparatsu joka ei näe ristiriitaa perheellisyytensä ja sen kanssa, että joku naisista lähtisi hänen viekkuunsa yöksi. Kahden aikaan tajuan lähteä huoneeseen mutta vahinko on ehtinyt tapahtua, seuraavana aamuna oksettaa ja sattuu ja niistättää (minulle tulee aina krapulassa nuha) enkä jaksa edes meikata, heitän vain nuhruiset vaatteet niskaani ja menen puistattelemaan aamiaiselle, alas saan pelkkiä nesteitä.
Laivallakin olen vielä vähän heikkona, syön perunamuusia pienin suullisin, varoen kuin paaston jälkeen (oikeasti paaston jälkeen syön lähinnä lapioimalla havaiten hetikohta että olen ihan täynnä yök argh, mutta mikäli noudattaisi virallisia post-paasto-syöntiohjeita joihin kuuluu pehmeä lasku). Laiva on amerikkalaisen pramea ja silti aika viihtyisä, uusi ja puhdas ja glamourhenkinen. Samassa ravintolassa istuu käkättävä, päiväkänninen senioriporukka, joukon johtajana föönattu, jenkkiläistä tv-saarnaajaa muistuttava seiskavitonen mies. Ostan Tax Freestä vanhemmille Ass Flavours-nimisiä makeisia (oikeasti ne maistuvat espressolta eivätkä peffalta) ja yhteiskäyttöön makkaramaisen pötikän savujuustoa. Päästyäni maihin tirautan vähän silkkaa väsymystäni ja krapulaani mutta taksissa idea ”pimeästä bussista” ja vinkuvan maksan äänen imitointi naurattaa niin, että lehahtaessani kantamuksineni Hakaniemen torille soitan Nassulle hysteerisen kikatuspuhelun. Kotona vaihdan välittömästi yöpaitaan ja nautin siitä, että saan vain lukea ja maata peiton alla.
Ensimmäinen päivä on kaunis, matalaa aurinkoa ja lähes keväistä lämpöä. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy vanha kaupunki, lasi-metalli-helvetti rajautuu ulos. Ylimmän kerroksen KGB-huoneessa on valtavat määrät venäläistä 70-luvun teknologiaa, mielikuvitusta kiihottavia nappeja ja kytkimiä, puhelin vailla numerolevyä, se, josta oli suora yhteys Kremliin. Huoneessa on lavitsa väsyneen salakuuntelijan levätä, sekä lattialla Kosmos-rasia ja siannahkasaappaat luomassa tunnelmaa. Pahvinen, Venäjän kartan koristama tupakka-aski aiheuttaa minulle flash backin kymmenen vuoden taakse, dokailemme Lumiksen kanssa kotonani kuuntelemme ja hoilotamme mukana työväenlauluja (En valinnut asiaa-kokoelma on juuri ilmestynyt), eksäni on ollut jo pitkään parvella unten mailla kun voi ei! Tupakka loppuu! Alan siekailematta polttaa filtterittömiä Kosmoksia, joita joku on tuonut vitsinä Venäjältä ja joita olen säilyttänyt askin neuvostoromanttisuuden takia krääsähyllyssä koristeena.
KGB-huoneessa mahorkan haju on hälvennyt ja vodka kuivunut lasien reunoille. Huoneesta puuttuu täysin kaikki agentti-glamour, ilman puhelimia ja lattialle jätettyjä kaaviopiirroksia pitäisin paikkaa pelkkänä törkyisenä konehuoneena.
Bussissa lähiöön huomaan taas, kuinka suppea Tallinnan viehättävä osa on. Lasihelvetin jälkeen alkaa pahasti rappeutunut, mutta ihana puutaloalue, muutama on kunnostettu helakoin värein (kuten kirkkaan violetilla) mutta suurimmasta osasta on vaikeaa arvata alkuperäistä väriä. Joukossa on muutamia funkis-huviloita Viron lyhyeltä itsenäisyyden ajalta, pyörein ikkunoin, tyylikkäinä ja hilseileväpintaisina. Pientalojen jälkeen alkaa epämääräinen joutomaalähiö, paikallisissa neukkutaloissa ei ole koon luomaa jyhkeyttä, ne ovat vain räjähtäneempiä versioita Espoon Perkkaan tai Porvoon Kevätkumpu kakkosen lohduttomista kerrostaloista. Siellä täällä on pöyhkeitä autoliikkeitä ja ostareita. Näkymä masentaa minua, aina ollessani muutenkin vähän blue reagoin erityisen voimakkaasti ympäristöön.
Matkalla joudun pohtimaan omaa suhdettani kuluttamiseen. Olen tilanteessa jossa kilpailua pidetään hyvänä asiana, tahtotila on tehdä voittoa, lisätä näkyvyyttä, myyntiä, ostajia, saada lisää rahaa, laajentua, painaa kiiltävää paperia, rakentaa lisää lasitaloja. Kulutushybris sotii pahasti omia näkemyksiäni vastaan ja kuten usein tilanteissa joissa kohtaan omalle arvomaailmalleni vieraita asioita, alan tuntea vahvaa halua sanoutua kokonaan irti yhteiskunnasta tai ainakin kilpailusta ja kulutuksesta. Samaan aikaan toki kuolaan paikallisen tavaratalon hulvattoman mageita mustasamettisia kynttilänjalkoja ja perkelöin mielessäni sitä, etten vaihtanut lisää rahaa.
Vapaahetkenä ennen illallista luikahdan yksin Vanhaan Kaupunkiin. Suurin osa söpöistä käsityömyymälöistä on kiinni, kaduilla liikkuu lähinnä paikallisia, heitäkin vähän. On tähtikirkas, kirpeä ilta, Joulun lähestyminen alkaa näkyä, tai ehkä on niin, että Vanhassa Tallinnassa tulee aina jouluinen olo, vähän kuten Porvoon vanhassa kaupungissa. Käyn antiikkiliikkeessä ja huvitun helakoin värein koristellusta Stalinin patsaasta ja diktaattorikelloista. Olde Hansan keskiaikasesti puetut tarjoilijat myyvät ulkona paahdettuja kastanjoita, kaikki on epätodellisen kaunista. Puhavaimun kirkossa on konsertti, kuulen ulos asti vanhat sävelet. Ikävä lapsuuden joulutunnelmaa vain voimistuu, muistelen Porvoon Tuomiokirkon kynttilöin valaistuja kalkkiseiniä, lapsenääniämme laulamassa moniäänisesti joululauluja, myöhemmin kuorokonsertteja jo aika kunnianhimoisella ohjelmalla. Yllätyn myös voimakkaasta sympatiantunteestani kirkkoa kohtaan ja tajuan sen johtuvan päivän kestäneestä markkinataloushypestä. Yhteiskunta, jossa kirkko tarjoaa levähdyspaikan kuluttamiselta ja jatkuvalta kilpailulta tuntuu kuitenkin ahdistavalta, liittyyhän kirkkoonkin valtavasti täysin sovittamattomia epäkohtia. Mutta alan ymmärtää yhä paremmin niitä väsyneitä tai masentuneita ystäviäni, jotka ovat käyneet kirkossa hakemassa lohtua. Ateistinakin tunnen itse vahvan pyhyyden kokemuksen siellä kirkon takaovella, valokuvatessani lasimaalauksia, Bachin kantautuessa kiviseinien läpi.
Koska jokaisen suomalaisen kutsumus ja lähes velvoite on ostaa Tallinnasta pipo taikka lapaset, suuntaan itse seuraavaksi Vetaan, Tallinnan mielestäni tasokkaimpaan ja jännittävimpään käsityöliikeeseen. En noin yleisesti ottaen välitä pellavavaatteista mutta Vetassa nekin ovat hienoja. Kuulostelen tuntojani, haluaisinko kirjaillun kaulahuivin vai huovutetun pikkulaukun, ehkä vihreän ponchon tai paljettipipon? Lopulta päädyn musta-burgundiin helminauhaan, jossa on burgundeja sifonkihörsäkkeitä. Arvaan hörsäkkeiden kutittavan kaulan tärviölle, mutta minkäs teet. Kassalla silmäni osuvat vielä ihanaan mustaan pantapipoon, jossa on korvallisten kohdalla burgundinpunaiset kukat. Ostan siis senkin. Hirvittelen vähän yhtäkkistä shoppailunhimoani ja omaa falskiuttani, mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että olen tukenut paikallista taidekäsityötä jonkun ison ketjun sijaan, ostanut uniikkia enkä sarjatuotantoa. Vaikka olen jo kauan sitten luopunut itseisarvoisesta yksilöllisyyden tavoittelusta (joka lienee lähinnä teini-iän kehitysvaihe) pidän ajatuksesta että minulla on pipa, joka ei ihan jokaisella vastaantulijalla kävele vastaan, mutta ei toisaalta vedä kaikkea huomiota itseensä, kuten monet upeat, sarvikorva–oranssi huopakulkunen -päähineet tekevät.
Ennen illallista käyn vielä huitaisemassa pikaisen Cuba Libren päästäkseni juhlatunnelmaan ja karistaakseni osan ulkopuolisuuden tunteesta, joka on aivan liian suussa sulava että voisin päästää siitä kokonaan irti. Yksinäinen vaellukseni vanhassa kaupungissa on ollut matkan paras hetki, olen nauttinut ulkopuolisuudestani ja sivullisuudestani täysin rinnoin. Avioliitossa (meinasin kirjoittaa avoliitossa, vähän kuten sanon L:a edelleen ”poikaystäväkseni”, vahingossa) ja ilmeisesti aika sosiaalista elämää viettävänä sitä joskus unohtaa, kuinka tavattoman hyvin viihtyy yksin. Yksinäisyys on tajuttoman ihanaa etenkin tilanteessa, jossa joutuu olemaan pakkososiaalinen ihmisten kanssa, joita ei välttämättä omaksuisi lähipiiriinsä muuten. Silloin sitä käyttää kaikki tilaisuudet omille teille katoamiseen.
Loppuillan hyvät päätökset nukkumaanmenosta kariutuvat, käytävällä kohtaan remujengin ja kartoitamme kaikki hotellin baarit läpi. Lopulta päädymme yökerhoon, jossa on kaksi niukasti puettua esitanssijatarta sekä suomalainen kaupparatsu joka ei näe ristiriitaa perheellisyytensä ja sen kanssa, että joku naisista lähtisi hänen viekkuunsa yöksi. Kahden aikaan tajuan lähteä huoneeseen mutta vahinko on ehtinyt tapahtua, seuraavana aamuna oksettaa ja sattuu ja niistättää (minulle tulee aina krapulassa nuha) enkä jaksa edes meikata, heitän vain nuhruiset vaatteet niskaani ja menen puistattelemaan aamiaiselle, alas saan pelkkiä nesteitä.
Laivallakin olen vielä vähän heikkona, syön perunamuusia pienin suullisin, varoen kuin paaston jälkeen (oikeasti paaston jälkeen syön lähinnä lapioimalla havaiten hetikohta että olen ihan täynnä yök argh, mutta mikäli noudattaisi virallisia post-paasto-syöntiohjeita joihin kuuluu pehmeä lasku). Laiva on amerikkalaisen pramea ja silti aika viihtyisä, uusi ja puhdas ja glamourhenkinen. Samassa ravintolassa istuu käkättävä, päiväkänninen senioriporukka, joukon johtajana föönattu, jenkkiläistä tv-saarnaajaa muistuttava seiskavitonen mies. Ostan Tax Freestä vanhemmille Ass Flavours-nimisiä makeisia (oikeasti ne maistuvat espressolta eivätkä peffalta) ja yhteiskäyttöön makkaramaisen pötikän savujuustoa. Päästyäni maihin tirautan vähän silkkaa väsymystäni ja krapulaani mutta taksissa idea ”pimeästä bussista” ja vinkuvan maksan äänen imitointi naurattaa niin, että lehahtaessani kantamuksineni Hakaniemen torille soitan Nassulle hysteerisen kikatuspuhelun. Kotona vaihdan välittömästi yöpaitaan ja nautin siitä, että saan vain lukea ja maata peiton alla.
torstaina, marraskuuta 15, 2007
Vintilä vinnillä
Viemme vintille matkalaukullisen kesävaatteita ja kenkiä. Tätä ei saataisi aikaiseksi ilman palelua vuorittomassa takissa. Matkalla kahdeksanteen hissi naksahtelee ja iukuttaa, muistan vanhan hissipelkoni ja kiitän toista kerrosta, minkä maisemassa menettää sen fobian vaalimisessa voittaa.
Vintillä tuulee, muotoonveistettyjen palkkien välistä näkyy kattopellin vatsapuoli. Komeroon on murtauduttu mutta mitään ei näy viedyn. Etsittyäni talvitamineet ja ravistuneen joulukranssin pengon vihreää puuarkkua. Arkku on jonkun vanha ja maalattu sisältä erityisen huolellisesti, tarkoitettu aukipidettäväksi munalukonkielistä huolimatta? Löydän valkoisia liinavaatteita, nahkatakin, huovan. Jonkun muinaisen mummon väkerryksiä, haudattu näkymättömiin muodikkaampien tieltä. Heitän alasvietävien kasaan lakanakankaisen, pitkämäisen kapineen, jossa kirjotut mies ja nainen juovat kahvia pellolla. Se on pyyheliinasuojus, kuulen myöhemmin.
Rapussa naapurinmummo kyselee kissan vointia. Kerromme kuulumiset ja minua vihlaisee ajatus siitä, että joku on liian vanha uskaltaakseen hankkia lemmikkiä. Kotona askartelen joulukortteja vanhoista valokuvista, joissa poseeraa miesryhmiä kulissimaisemissa. Silaan takkeja kullalla ja liitän hattupäähän korsetin ja röyhelöhameen. Mökillä on samanlaisia valokuvia, mutta niissä miehillä on valkoiset käsivarsinauhat. Jos askartelisinkin joulukortteja valkokäsivarsinauhamiesten kuvista, värittäisinkö nauhat punaisiksi joulun kunniaksi?
Vintillä tuulee, muotoonveistettyjen palkkien välistä näkyy kattopellin vatsapuoli. Komeroon on murtauduttu mutta mitään ei näy viedyn. Etsittyäni talvitamineet ja ravistuneen joulukranssin pengon vihreää puuarkkua. Arkku on jonkun vanha ja maalattu sisältä erityisen huolellisesti, tarkoitettu aukipidettäväksi munalukonkielistä huolimatta? Löydän valkoisia liinavaatteita, nahkatakin, huovan. Jonkun muinaisen mummon väkerryksiä, haudattu näkymättömiin muodikkaampien tieltä. Heitän alasvietävien kasaan lakanakankaisen, pitkämäisen kapineen, jossa kirjotut mies ja nainen juovat kahvia pellolla. Se on pyyheliinasuojus, kuulen myöhemmin.
Rapussa naapurinmummo kyselee kissan vointia. Kerromme kuulumiset ja minua vihlaisee ajatus siitä, että joku on liian vanha uskaltaakseen hankkia lemmikkiä. Kotona askartelen joulukortteja vanhoista valokuvista, joissa poseeraa miesryhmiä kulissimaisemissa. Silaan takkeja kullalla ja liitän hattupäähän korsetin ja röyhelöhameen. Mökillä on samanlaisia valokuvia, mutta niissä miehillä on valkoiset käsivarsinauhat. Jos askartelisinkin joulukortteja valkokäsivarsinauhamiesten kuvista, värittäisinkö nauhat punaisiksi joulun kunniaksi?
lauantaina, marraskuuta 10, 2007
Tragediaan reagoimisesta
Kun ensimmäisen kerran kuulen Jokelan turmasta, en osaa ajatella oikein mitään. Tietoni perustuu Hesarin verkkosivuihin, joita päivitän ohjelmistokurssin lomassa aina väliin. Koko tapahtuma tuntuu epätodelliselta ja absurdilta, kaukana tapahtuvalta elokuvalta jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Illalla puhun Lumiksen kanssa puhelimessa ja kikatamme yhdessä esitetylle näkemykselle siitä, että Suojelupoliisin pitäisi nyt ihan todella alkaa valvoa kansalaisiaan enemmän, erityisesti huvittaa se, että sympatiamme ovat, harvinaista kyllä, Suojelupoliisin puolella. Käyn puhelun samalla kun katselen alepaitoja Foorumissa ja saan keski-ikäiseltä naiselta vihaisen mulkaisun. Nauru ja Jokelan turma yhdistettynä varmaankin loukkaavat naista ja minua alkaa hävettää, mutta toisaalta ärsyynnyn jo ajatuksen tasolla siitä, että tunnen huonoa omaatuntoa kyvystäni nähdä komiikka, joka väistämättä putkahtaa esiin aina tragedioiden sivutuotteena.
Myöhemmin tulee suru. Ammutun rehtorin kuva liikuttaa minua, naisessa on jotain yleisluontoisen tuttua, kasvot jo elämää nähneet, hyväntuuliset ikääntyvän naisen kasvot. Näen naisessa äitiäni ja tätejäni, presidenttiämme, tutun naisen kasvot. Muiden uhrien kuvia ei julkisteta, mutta oletan että iltapäivälehdet tulevat vielä rahastamaan heidän elämäntarinoillaan pitkään ja hartaasti.
Väkivallanteon kammottavuudesta huolimatta en kykene demonisoimaan Auvista. Ahdistuneen älykkölukiopojan ihmisvihaiset kirjoitukset kuulostavat hyvin tutuilta. Olen tuntenut samoin ajattelevia poikia paljonkin, samoja joista on tullut aikuisena hyväntahtoisia, oman tunne-elämänsä hyväksyviä ihmisiä. Teini-iän angsti yhdistettynä kaikkivoipaisuuskuvitelmiin (en oikeastaan usko, että Auvinen tajusi itse todella kuolevansa eikä hän välttämättä tajunnut muiden kuolevan) ja eri aatteista yhdistelty vihamielinen, oman heikkouden kieltävä ubermensch-ideologia aiheuttaa hirveimmillään verta ja kuolemaa, mutta useimmiten vihaisia purkauksia nettiin, purkauksia jotka parin vuoden päästä mieluiten pyyhkisi pois.
Niin sanottuna vaihtoehtonuorena totuin jo varhain siihen, että tragedioihin on noloa suhtautua tunteenomaisesti. Käytin itsekin esimerkiksi Estonia-turman yhteydessä suosittua argumenttia "Afrikassa vauvat kuolevat ripuliin ja täällä kollotetaan muutamia kuolleita suomalaisia" väittelyssä äitini kanssa ja annoin itsestäni epäilemättä aika empatiakyvyttömän kuvan. Kaikkien tragedioiden, niin WTC-iskujen kuin tsunaminkin kohdalla olen joutunut prosessoimaan tuota samaa ajatus- ja tunnekulkua, empatian jakamista. Itseeni asiat kolahtavat arvaamattomasti, esimerkiksi Anna Lindhin murhasta olin jostain syystä todella rikki, itkin koko päivän (varmaan osin siksi, että äitinikin otti asian raskaasti) mutta taas Myyrmannin isku ei järkyttänyt minua lainkaan niin paljon. Myyrmannin aikaan olimme L:n kanssa Krakovassa romanttisella syysmatkalla ja kuulimme "pommi-iskusta Suomessa", tuolloin pommi-iskut olivat niin ajankohtaisia että väistämättä kävi mielessä jonkinlainen terrori ja tieto yksittäisestä häiriintyneestä teinipojasta helpotti. Ehkä reaktioissani on samaa tämän Jokelankin suhteen, yksittäinen flipperiampuja ei järkytä niin paljoa kuin joku järjestäytynyt taho.
Tästä pääsenkin Jokelan turmasta virinneisiin keskusteluihin. Nahkurin orsille ollaan vaadittu vähän kaikkea aselaeista karkkiautomaatteihin ja rakkaudettomiin perheisiin. Vaikka noin yleisesti ottaen tykkäänkin syyttää yhteiskuntaa ja mediaa (aiheellisesti) monista maailmamme epäkohdista, en itse tässä kyseisessä tapauksessa usko syyllisten kaivamiseen. Auvisella oli boheemi mutta keskiluokkaiset puitteet täyttävä perhe, hän menestyi koulussa ja oli haastattelujen perusteella viime aikoihin asti ihan normaalin oloinen nuori, joka symppasi ääriaatteita kuten monet tuossa iässä. Mielestäni juuri "kodin rakkaudettomuus" ja "lapsille ei anneta aikaa" -tyyppiset argumentit eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa ole kovinkaan relevantteja. Vanhempien syyllistäminen ja ylipäätään jonkun yhden, ison syyllisen hakeminen tuntuu turhalta. Olkoonkin, että huonot lapsuudenolot lisäävät mielenterveysongelmia, mutta hyvätkään eivät niitä poista. Ilmeisesti tapauksen satunnaisuus ja pohjimmaisen syyn puuttuminen ovat yleisessä keskustelussa vaikeita hyväksyä. Toki kannatan itse aselakien tiukentamista (ja mieluiten aseiden kokonaisvaltaista kieltämistä, mutta tämä on jo utopiaa) ja "enemmän aikaa, vähemmän krääsää"-filosofiaa, mutta en usko näiden näkemysteni liittyvän kyseisiin turmiin.
Jokela-keskustelussa minua on toisaalta ärsyttänyt sekä pakonomainen syyllisen hakeminen että toisaalta maalailu ”kukkahattutätien” masinoimista kielloista ja rajoituksista. Skenaariot internet-sensuurista tuntuvat liioitelluilta ja tavallaan myös väärin kohdistetuilta, eikö suurin tragedia kuitenkin ole, että ihmisiä kuoli, eikä se, että tapauksen takia mahdollisesti tiukennetaan aselakeja? Se, että tapausta on käytetty oman agendan, nais-tai miesvihan ajamiseen tuntuu varsin ylimitoitetulta ja väärin kohdistetulta, oliko Auvinen at-mies, joka nettityttöystävän hylkäämisen takia ajautui tappamaan, vai oliko Auvinen juuri samanlainen naisia vihaava tumputtaja, jotka kaikki salaa haaveilevat väkivallasta. Myös maalailu sensuurista ja sananvapauden rajoittamisesta liittyy tähän oman näkemyksen ajamiseen, kuten myös vaatimukset kansalaisten valvonnan ja yleisen poliisivaltiomeiningin lisäämisestä.
Ivallinen puhe ”massaihmisten” reaktioista, kollektiivisen surun leimaaminen sosiaalipornoksi ja mässäilyksi arveluttaa minua. Olen, kuten aiemmin mainitsin, itsekin harrastanut samaa, ihmetellyt, miten lapsityövoimalla tuotettuja vaatteita ja tehokasvatettuja broilereita kuluttavat tavikset nyyhkivät kun ihmisiä tapetaan. Enää en kuitenkaan halua sortua muiden tunteiden ylemmyydentuntoiseen vähättelemiseen, koska juuri ylemmydellä ja ”massan” pilkkaamisella syyllistyisin tavallaan samaan ajatteluun kuin Auvinen kaunaisissa teksteissään. Ystävä on kirjoittanut tästä osuvasti. Vaikka sukupuolisotaa välttääkseni en suosi mies-nais-tyylisiä termejä, ”kyyninen setä” on hyvin naseva vastapooli ”kukkahattutädille”.
Mitäs muuta tälle viikolle? Olen hukannut tärkeän paperin, saanut tarkastusmaksun unohdettuani piipata korttia (koska kävelen työmatkat en ole vieläkään omaksunut lipunleimaamisrefleksiä), vittuuntunut siihen, ettei työpaikallani enää myydä reilua kahvia ”koska sitä on moitittu kitkeräksi” , huomannut sekä aikaisemmin minua päivittäin ilahduttaneiden tilataideteoksen että Funkis-bensiksen katoamisen parkkihallin tieltä, syönyt jotain hemmetin irtokarkkeja ja katsonut typeriä elokuvia. Mahtava viikko siis noin ylipäätään. Tänään ostimme vihdoin jalkalampun sen bileissä musertuneen tilalle. Jalkalampun pohjaan oli liimautunut jossain ostamisen tai kuljetuksen vaiheessa käytetty pikkuhousunsuoja, jolla kissa ehti leikkiä melko pitkään kunnes tajusin, mikä tahrainen paperimöntti onkaan alkuperäiseltä kutsumukseltaan. Toisaalta olen myös sijoittanut taiteeseen eli ostanut työkaverin siskon tekemän ihanan, Kallio-aiheisen grafiikanlehden siivottoman halvalla, saanut koiraterapiaa ja kikattanut kolmiyhdyssanoille.
Myöhemmin tulee suru. Ammutun rehtorin kuva liikuttaa minua, naisessa on jotain yleisluontoisen tuttua, kasvot jo elämää nähneet, hyväntuuliset ikääntyvän naisen kasvot. Näen naisessa äitiäni ja tätejäni, presidenttiämme, tutun naisen kasvot. Muiden uhrien kuvia ei julkisteta, mutta oletan että iltapäivälehdet tulevat vielä rahastamaan heidän elämäntarinoillaan pitkään ja hartaasti.
Väkivallanteon kammottavuudesta huolimatta en kykene demonisoimaan Auvista. Ahdistuneen älykkölukiopojan ihmisvihaiset kirjoitukset kuulostavat hyvin tutuilta. Olen tuntenut samoin ajattelevia poikia paljonkin, samoja joista on tullut aikuisena hyväntahtoisia, oman tunne-elämänsä hyväksyviä ihmisiä. Teini-iän angsti yhdistettynä kaikkivoipaisuuskuvitelmiin (en oikeastaan usko, että Auvinen tajusi itse todella kuolevansa eikä hän välttämättä tajunnut muiden kuolevan) ja eri aatteista yhdistelty vihamielinen, oman heikkouden kieltävä ubermensch-ideologia aiheuttaa hirveimmillään verta ja kuolemaa, mutta useimmiten vihaisia purkauksia nettiin, purkauksia jotka parin vuoden päästä mieluiten pyyhkisi pois.
Niin sanottuna vaihtoehtonuorena totuin jo varhain siihen, että tragedioihin on noloa suhtautua tunteenomaisesti. Käytin itsekin esimerkiksi Estonia-turman yhteydessä suosittua argumenttia "Afrikassa vauvat kuolevat ripuliin ja täällä kollotetaan muutamia kuolleita suomalaisia" väittelyssä äitini kanssa ja annoin itsestäni epäilemättä aika empatiakyvyttömän kuvan. Kaikkien tragedioiden, niin WTC-iskujen kuin tsunaminkin kohdalla olen joutunut prosessoimaan tuota samaa ajatus- ja tunnekulkua, empatian jakamista. Itseeni asiat kolahtavat arvaamattomasti, esimerkiksi Anna Lindhin murhasta olin jostain syystä todella rikki, itkin koko päivän (varmaan osin siksi, että äitinikin otti asian raskaasti) mutta taas Myyrmannin isku ei järkyttänyt minua lainkaan niin paljon. Myyrmannin aikaan olimme L:n kanssa Krakovassa romanttisella syysmatkalla ja kuulimme "pommi-iskusta Suomessa", tuolloin pommi-iskut olivat niin ajankohtaisia että väistämättä kävi mielessä jonkinlainen terrori ja tieto yksittäisestä häiriintyneestä teinipojasta helpotti. Ehkä reaktioissani on samaa tämän Jokelankin suhteen, yksittäinen flipperiampuja ei järkytä niin paljoa kuin joku järjestäytynyt taho.
Tästä pääsenkin Jokelan turmasta virinneisiin keskusteluihin. Nahkurin orsille ollaan vaadittu vähän kaikkea aselaeista karkkiautomaatteihin ja rakkaudettomiin perheisiin. Vaikka noin yleisesti ottaen tykkäänkin syyttää yhteiskuntaa ja mediaa (aiheellisesti) monista maailmamme epäkohdista, en itse tässä kyseisessä tapauksessa usko syyllisten kaivamiseen. Auvisella oli boheemi mutta keskiluokkaiset puitteet täyttävä perhe, hän menestyi koulussa ja oli haastattelujen perusteella viime aikoihin asti ihan normaalin oloinen nuori, joka symppasi ääriaatteita kuten monet tuossa iässä. Mielestäni juuri "kodin rakkaudettomuus" ja "lapsille ei anneta aikaa" -tyyppiset argumentit eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa ole kovinkaan relevantteja. Vanhempien syyllistäminen ja ylipäätään jonkun yhden, ison syyllisen hakeminen tuntuu turhalta. Olkoonkin, että huonot lapsuudenolot lisäävät mielenterveysongelmia, mutta hyvätkään eivät niitä poista. Ilmeisesti tapauksen satunnaisuus ja pohjimmaisen syyn puuttuminen ovat yleisessä keskustelussa vaikeita hyväksyä. Toki kannatan itse aselakien tiukentamista (ja mieluiten aseiden kokonaisvaltaista kieltämistä, mutta tämä on jo utopiaa) ja "enemmän aikaa, vähemmän krääsää"-filosofiaa, mutta en usko näiden näkemysteni liittyvän kyseisiin turmiin.
Jokela-keskustelussa minua on toisaalta ärsyttänyt sekä pakonomainen syyllisen hakeminen että toisaalta maalailu ”kukkahattutätien” masinoimista kielloista ja rajoituksista. Skenaariot internet-sensuurista tuntuvat liioitelluilta ja tavallaan myös väärin kohdistetuilta, eikö suurin tragedia kuitenkin ole, että ihmisiä kuoli, eikä se, että tapauksen takia mahdollisesti tiukennetaan aselakeja? Se, että tapausta on käytetty oman agendan, nais-tai miesvihan ajamiseen tuntuu varsin ylimitoitetulta ja väärin kohdistetulta, oliko Auvinen at-mies, joka nettityttöystävän hylkäämisen takia ajautui tappamaan, vai oliko Auvinen juuri samanlainen naisia vihaava tumputtaja, jotka kaikki salaa haaveilevat väkivallasta. Myös maalailu sensuurista ja sananvapauden rajoittamisesta liittyy tähän oman näkemyksen ajamiseen, kuten myös vaatimukset kansalaisten valvonnan ja yleisen poliisivaltiomeiningin lisäämisestä.
Ivallinen puhe ”massaihmisten” reaktioista, kollektiivisen surun leimaaminen sosiaalipornoksi ja mässäilyksi arveluttaa minua. Olen, kuten aiemmin mainitsin, itsekin harrastanut samaa, ihmetellyt, miten lapsityövoimalla tuotettuja vaatteita ja tehokasvatettuja broilereita kuluttavat tavikset nyyhkivät kun ihmisiä tapetaan. Enää en kuitenkaan halua sortua muiden tunteiden ylemmyydentuntoiseen vähättelemiseen, koska juuri ylemmydellä ja ”massan” pilkkaamisella syyllistyisin tavallaan samaan ajatteluun kuin Auvinen kaunaisissa teksteissään. Ystävä on kirjoittanut tästä osuvasti. Vaikka sukupuolisotaa välttääkseni en suosi mies-nais-tyylisiä termejä, ”kyyninen setä” on hyvin naseva vastapooli ”kukkahattutädille”.
Mitäs muuta tälle viikolle? Olen hukannut tärkeän paperin, saanut tarkastusmaksun unohdettuani piipata korttia (koska kävelen työmatkat en ole vieläkään omaksunut lipunleimaamisrefleksiä), vittuuntunut siihen, ettei työpaikallani enää myydä reilua kahvia ”koska sitä on moitittu kitkeräksi” , huomannut sekä aikaisemmin minua päivittäin ilahduttaneiden tilataideteoksen että Funkis-bensiksen katoamisen parkkihallin tieltä, syönyt jotain hemmetin irtokarkkeja ja katsonut typeriä elokuvia. Mahtava viikko siis noin ylipäätään. Tänään ostimme vihdoin jalkalampun sen bileissä musertuneen tilalle. Jalkalampun pohjaan oli liimautunut jossain ostamisen tai kuljetuksen vaiheessa käytetty pikkuhousunsuoja, jolla kissa ehti leikkiä melko pitkään kunnes tajusin, mikä tahrainen paperimöntti onkaan alkuperäiseltä kutsumukseltaan. Toisaalta olen myös sijoittanut taiteeseen eli ostanut työkaverin siskon tekemän ihanan, Kallio-aiheisen grafiikanlehden siivottoman halvalla, saanut koiraterapiaa ja kikattanut kolmiyhdyssanoille.
tiistaina, marraskuuta 06, 2007
Outo sivumaku
Elän sumeita päiviä, hiljaisia, käpertyviä ja penseitä. Vaikka sunnuntaina olemme kävelleet rantoja ja Helsingin kauneimpia katuja matalassa valossa, posket punaisena, ei elähdyttävä vaikutus jaksa kantaa seuraavaan päivään. En ole surullinen vaan sisäänpäin kääntynyt. Iltaisin menen punavuorelaiseen tornitaloon hoitamaan koiraa. Koirakin on selvästi marraskuun tunnelmissa, se leikkii tyhjällä vessapaperirullalla lähinnä velvollisuudentuntoisesti ja viihtyy parhaiten jalkojeni päällä sohvalla katsellen kanssani elokuvia, joita käyn vuokraamassa läheisestä ketjuvuokraamosta. Little Children on outo ja vaikeasti samaistuttava, elokuva jolla on kaikki edellytykset olla Happinesin kaltainen vinksahtanut mestariteos sitä kuitenkaan olematta. Komisario Palmun erehdys on sentään takuuvarma naurattaja, etenkin se kohta missä etsivä Kokki laulaa tummista silmistä.
En tunne halua pyytää ystäviä kylään vaikka yleensä sen aina Punavuoressa bunkatessani teenkin. Toisaalta, nyt kun asumme Kalliossa meille voi poiketa hetken mielijohteesta, mitä ei ikinä tapahtunut Espoossa joten asunto-optiota ei samalla tavoin tarvitse hyödyntää. En oikeastaan tunne halua erikoisesti mihinkään paitsi perustarpeiden tyydyttämiseen. Herääminen on vaikeaa vaikka saan torkuttaa kerrankin kyllikseni, vierustoverin siitä ärsyyntymättä. Ratikassa huojuminen on yllättävän ärsyttävää kun on tottunut käveltävän työmatkan ylellisyyteen. Huomaan ottaneeni mukaan lähes pelkästään mustia vaatteita, olenkohan halunnut soinnutella itseni koiran mukaan vai haluanko vain imeä itseeni vähäisenkin lämmön? Vai koenko pinkin neuleen tai lilaoranssipinkki-raidalliset sukat liian huomiotavetäviksi harmaaseen aikaan? Enkä normaalisti tapaa tavoitella pukeutumisessani seinäpaperiutta, päin vastoin, joudun yleensä lähinnä hillitsemään liiallista rakkauttani paljetteihin ja helakoihin retrohameisiin.
Vaikka olenkin kevythorroksessa, kykenen toki ärtymiseen ja pikkuasioista nyrpistymiseen. Sunnuntai-iltana raivostun hiuksilleni, niistä tulee pesun jälkeen ranteenpaksuinen räikeänpunainen yhtenäinen rastapahkura. Revin tukkaa säälittä kammalla ja haen lopulta sakset. Nipsin sieltä täältä kuivia hamppulevyjä ja lopulta päätän lyhentää otsistakin vaikka se on jo ehtinyt kuivua. Meni syteen tai saveen-mielentilaan ei kuulu leikkausolosuhteiden optimointi vaan homma roiskitaan kerralla selväksi. Operaation tuloksena minulla on niin lyhyt otsis, että kohottelen aina peilin eteen sattuessani kulmakarvoja näyttääkseni vähän normaalimmalta. Muut lohmot eivät ihme kyllä näytä kovin pahoilta, kampaukseni ja luontuva tukkani antavat mielenjohteet anteeksi.
Töissä, saatuani ensin vatsani kipeäksi liian monesta kahvikupillisesta päätän siirtyä teehen. Olen varta vasten ostanut itselleni true blueberry-nimistä, kofeiinitonta teetä joka värjää kupinsisällön kauniin viininpunaiseksi. Töissä on tarjolla vain mustia teelaatuja enkä halua enää yhtään kemiallisia kierroksia vaan lämpimän tunteen rinnan tienoville. Valitettavasti kallis true blueberry maistuu omituiselta, siinä on öljymäinen, kitalakeen kiinnittyvä sivumaku. Harmittaa, löydän niin harvoin teitä joista pidän. Tai itse asiassa, tee on vähän kuten alkoholi tai kahvi, siitä on pitänyt opetella erikseen pitämään (nykyään punaviini, cava ja latte ovat lempijuomiani, kaikki stimulantteja, huono homma, pitäisin mieluummin itse kerätystä ratamoteestä mutta minkäs teet, siitä ei saa samanlaisia kiksejä) Jasmiiniteestä pidän, ja mustaherukasta ja mintusta mutta valitettavasti entinen suosikkini lakritsinjuuri on alkanut maistua suussani maalta.
Lounastunnilla unohdun tuijottamaan ruokalan ovelle tuotua valkoista, nelikukkaista amaryllista. Kukka ilahduttaa minua, se, että työympäristössäni on sekä tuoreita kukkia että taidetta saa minut yleensä aina hyvälle tuulelle ja suhtautumaan myötämielisemmin osaani tuotantokoneiston osasena. Mikä luonnollisesti on tarkoituskin.
En tunne halua pyytää ystäviä kylään vaikka yleensä sen aina Punavuoressa bunkatessani teenkin. Toisaalta, nyt kun asumme Kalliossa meille voi poiketa hetken mielijohteesta, mitä ei ikinä tapahtunut Espoossa joten asunto-optiota ei samalla tavoin tarvitse hyödyntää. En oikeastaan tunne halua erikoisesti mihinkään paitsi perustarpeiden tyydyttämiseen. Herääminen on vaikeaa vaikka saan torkuttaa kerrankin kyllikseni, vierustoverin siitä ärsyyntymättä. Ratikassa huojuminen on yllättävän ärsyttävää kun on tottunut käveltävän työmatkan ylellisyyteen. Huomaan ottaneeni mukaan lähes pelkästään mustia vaatteita, olenkohan halunnut soinnutella itseni koiran mukaan vai haluanko vain imeä itseeni vähäisenkin lämmön? Vai koenko pinkin neuleen tai lilaoranssipinkki-raidalliset sukat liian huomiotavetäviksi harmaaseen aikaan? Enkä normaalisti tapaa tavoitella pukeutumisessani seinäpaperiutta, päin vastoin, joudun yleensä lähinnä hillitsemään liiallista rakkauttani paljetteihin ja helakoihin retrohameisiin.
Vaikka olenkin kevythorroksessa, kykenen toki ärtymiseen ja pikkuasioista nyrpistymiseen. Sunnuntai-iltana raivostun hiuksilleni, niistä tulee pesun jälkeen ranteenpaksuinen räikeänpunainen yhtenäinen rastapahkura. Revin tukkaa säälittä kammalla ja haen lopulta sakset. Nipsin sieltä täältä kuivia hamppulevyjä ja lopulta päätän lyhentää otsistakin vaikka se on jo ehtinyt kuivua. Meni syteen tai saveen-mielentilaan ei kuulu leikkausolosuhteiden optimointi vaan homma roiskitaan kerralla selväksi. Operaation tuloksena minulla on niin lyhyt otsis, että kohottelen aina peilin eteen sattuessani kulmakarvoja näyttääkseni vähän normaalimmalta. Muut lohmot eivät ihme kyllä näytä kovin pahoilta, kampaukseni ja luontuva tukkani antavat mielenjohteet anteeksi.
Töissä, saatuani ensin vatsani kipeäksi liian monesta kahvikupillisesta päätän siirtyä teehen. Olen varta vasten ostanut itselleni true blueberry-nimistä, kofeiinitonta teetä joka värjää kupinsisällön kauniin viininpunaiseksi. Töissä on tarjolla vain mustia teelaatuja enkä halua enää yhtään kemiallisia kierroksia vaan lämpimän tunteen rinnan tienoville. Valitettavasti kallis true blueberry maistuu omituiselta, siinä on öljymäinen, kitalakeen kiinnittyvä sivumaku. Harmittaa, löydän niin harvoin teitä joista pidän. Tai itse asiassa, tee on vähän kuten alkoholi tai kahvi, siitä on pitänyt opetella erikseen pitämään (nykyään punaviini, cava ja latte ovat lempijuomiani, kaikki stimulantteja, huono homma, pitäisin mieluummin itse kerätystä ratamoteestä mutta minkäs teet, siitä ei saa samanlaisia kiksejä) Jasmiiniteestä pidän, ja mustaherukasta ja mintusta mutta valitettavasti entinen suosikkini lakritsinjuuri on alkanut maistua suussani maalta.
Lounastunnilla unohdun tuijottamaan ruokalan ovelle tuotua valkoista, nelikukkaista amaryllista. Kukka ilahduttaa minua, se, että työympäristössäni on sekä tuoreita kukkia että taidetta saa minut yleensä aina hyvälle tuulelle ja suhtautumaan myötämielisemmin osaani tuotantokoneiston osasena. Mikä luonnollisesti on tarkoituskin.
perjantaina, marraskuuta 02, 2007
Siis vasen yks kaks
Olen väliaikaisessa asumuserossa miehestäni ja Kalliosta eli koiranhoitajana vanhempieni kotona Punavuoressa. Vaikka olemme L:n kanssa pitäneet yhtä jo ainakin viisi vuotta ja asuneet avoliitossakin kohta kolme, ja vaikka olemme molemmat sekä yksin viihtyvää että omaa tilaa kaipaavaa sorttia, tuntuu viikon ero silti vähän hailakalta. Vaikkakin L tulee tänne huomenna verestämään punavuorelaistuntojaan koko päiväksi ja yöksi, aiomme mennä kävelemään alueille jonne emme ikinä voisi muuttaa ilman lottovoittoa (emme lottoa) tai rikasta sukulaista (löytyy, mutta niillä on omiakin jälkeläisiä aivan tolkuttomasti). Vanhempien koira on herkkä ja arka pienokainen, kissamme iso ja vahva pahakas, koiralaisen muutto viikoksi kotiimme ei ole mahdollinen yhtälö, etenkin kun olemme päivät poissa. Pieni musta koira on tottunut kahteen eläkeläiseen, se ei kestäisi edes työpäivää ilman ihmisseuraa, onneksi lähellä työskentelevä Nassu on lupautunut lenkittämään ja hellimään pikkumustaa kun itse suoritan päivittäistä velvollisuuttani toisella puolen kaupunkia.
Äsken hississä, yöpissalenkillä, katselin kasvojani peilistä ja havaitsin äidin jo kauan sitten merkille paneman seikan; oikea silmäni on kauniimpi kuin vasen. On vasenkin kaunis (rehvan rehvan, silmäleuhkija iskee), mutta oikean yläluomen kaaressa on tiettyä hienostuneisuutta jota vasemmassa ei ole. Huomio oli hassu, koska miellän itseni niin vasemmanpuoleiseksi kuin olla ja voi. En muista (enkä jaksa tarkistaa) olenko ikinä kirjoittanut täällä olevani vasenkätinen. Sitä kuitenkin olen, sen lisäksi olen vasenjalkainen, vasen rintani on isompi kuin oikea, päätäni särkee yleensä vasemmalta puolelta (tämän toispuoleisen säryn takia olen aikoinaan läpikäynyt magneettikuvaukset ja neurologit, mitään ei löytynyt paitsi kallonluun hyperostosis frontalis joka ei kai liity mihinkään eikä ole vaarallinen, tarkoittaa käytännössä sitä, että olen kovakalloinen, what a surprise!) ja sitäpaitsi määrittelen itseni poliittisessa mielessä vasemmistolaiseksi.
Hesarissa oli tällä viikolla tylsähkö juttu vasenkätisyydestä. Toimittaja oli aivan epäilemättä itse vasenkätinen ja tyypilliseen vasuritapaan korosti sitä hämmästyttävää seikkaa, että niin moni taiteilija sattuu ja on sattunut luomaan nerontuotteensa juuri vasemmalla kädellä. Olen toki itsekin ajatellut vähän samaa, musiikkiluokalla meitä vasenkätisiä oli enemmän kuin se normaali kymmenen prosenttia, työskennellessäni taiteilijajärjestössä kolme neljästä lähimmästä työkaveristani oli vasenkätisiä. Pidän tätä kuitenkin sattumana. Taiteellisuus-läppä selitetään sillä, että vasenkätiset käyttävät oikeaa aivopuoliskoa enemmän, kun taas oikeakätiset vasenta. Testasin tätä teoriaa näyttämällä vasenkätiselle vävylleni taannoin blogeissakin pyörinyttä tanssivaa tyttöä. Oma tyttöni pyörii aivan itsestäänselvästi myötäpäivään, mutta vävyn vastapäivään.
Vaikka itse kirjoitankin itsestäänselvästi vasemmalla kädellä, käytän hiirtä oikealla. Koska teen hiiren avulla varsin vaativiakin juttuja, etenkin kuvituksia joissa vaaditaan hienomotoriikkaa, olen kai jossain määrin molempikätinen. Multikätisyys on vasenkätisten parissa yleistä, maailma on kuitenkin suunniteltu oikeakätisille ja jotkut käytännön toimet luontuvat helpommin oikealla. Veitsellä en kuitenkaan voisi kuvitellakaan leikkaavani oikealla kädellä, siitä seuraisi verenvuodatusta ja epämääräisiä siivuja. L:n isoäiti pakotettiin aikoinaan oikeakätiseksi, en ole koskaan tavannut häntä joten en ole voinut kysyä, miten se vaikutti. Luultavasti sitä on ainakin kärsinyt hirvittävän huonosta käsialastaan ja tuntenut jatkuvaa vierautta koukertaessaan väärällä kädellä kaunoa. Itse olen ollut aina surkea käsitöissä juuri vääräkätisyyteni vuoksi, vasta aikuisena ymmärsin täysin, että suherteluni johtui juuri siitä. Olin kässäryhmän ainoa vasenkätinen, opettaja näytti minulle pylvässilmukat ja oikeat ja nurjat aina viimeiseksi, itsekin kömpelösti ja hakien. Palmikkoneulepannan sain jättää luvalla kesken, siitä ei vaan tullut mitään, eikä opettajakaan oikein osannut asiaa selvittää. Yläasteella sain tuherrettua kasaan elämäni ainoat tumput, joista käytettiin luonnehdintaa "liikuttavat". Onneksi skoorasin kuviksessa, muuten olisin varmaan tuntenut huonommuutta.
Vasenkätisyys on vähemmistö johon kuuluu mielellään, vähän kuten suomenruotsalaisuus. Kukaan ei näinä päivänä taatusti väitä saatanan kätyriksi vain siksi, että käyttää sitä harvinaisempaa kättä, ja bonuksena sekä oppii pakosti enemmän tai vähemmän multikätiseksi että kykenee helpommin peilikirjoitukseen (k.o. taito on hyödyllisyydesään varsin kyseenalainen mutta tavallaan makea, lapsena kirjoitin alun alkaen, luonnostaan kaiken peilikirjoituksena kunnes omaksuin yleisen normin). Haittapuolena voi nähdä ehkä sen, että kätellessä joutuu aina erikseen muistuttamaan itseään oikean käden ojentamisesta, ja että "oikea ja vasen" ovat ilmansuuntina jokseenkin hämäriä, itse jouduin piirustamaan inssiajossa vasempaan käteeni pienenpienen v-kirjaimen, etten sössisi hommaa niin alkeellisen jutun takia (reputin ensimmäisessä ajossa tosin, ihme kyllä ihan muista syistä), tosin en ole varma liittyykö tämä vasenkätisyyteen vai yleiseen hööhyyteen.
Äsken hississä, yöpissalenkillä, katselin kasvojani peilistä ja havaitsin äidin jo kauan sitten merkille paneman seikan; oikea silmäni on kauniimpi kuin vasen. On vasenkin kaunis (rehvan rehvan, silmäleuhkija iskee), mutta oikean yläluomen kaaressa on tiettyä hienostuneisuutta jota vasemmassa ei ole. Huomio oli hassu, koska miellän itseni niin vasemmanpuoleiseksi kuin olla ja voi. En muista (enkä jaksa tarkistaa) olenko ikinä kirjoittanut täällä olevani vasenkätinen. Sitä kuitenkin olen, sen lisäksi olen vasenjalkainen, vasen rintani on isompi kuin oikea, päätäni särkee yleensä vasemmalta puolelta (tämän toispuoleisen säryn takia olen aikoinaan läpikäynyt magneettikuvaukset ja neurologit, mitään ei löytynyt paitsi kallonluun hyperostosis frontalis joka ei kai liity mihinkään eikä ole vaarallinen, tarkoittaa käytännössä sitä, että olen kovakalloinen, what a surprise!) ja sitäpaitsi määrittelen itseni poliittisessa mielessä vasemmistolaiseksi.
Hesarissa oli tällä viikolla tylsähkö juttu vasenkätisyydestä. Toimittaja oli aivan epäilemättä itse vasenkätinen ja tyypilliseen vasuritapaan korosti sitä hämmästyttävää seikkaa, että niin moni taiteilija sattuu ja on sattunut luomaan nerontuotteensa juuri vasemmalla kädellä. Olen toki itsekin ajatellut vähän samaa, musiikkiluokalla meitä vasenkätisiä oli enemmän kuin se normaali kymmenen prosenttia, työskennellessäni taiteilijajärjestössä kolme neljästä lähimmästä työkaveristani oli vasenkätisiä. Pidän tätä kuitenkin sattumana. Taiteellisuus-läppä selitetään sillä, että vasenkätiset käyttävät oikeaa aivopuoliskoa enemmän, kun taas oikeakätiset vasenta. Testasin tätä teoriaa näyttämällä vasenkätiselle vävylleni taannoin blogeissakin pyörinyttä tanssivaa tyttöä. Oma tyttöni pyörii aivan itsestäänselvästi myötäpäivään, mutta vävyn vastapäivään.
Vaikka itse kirjoitankin itsestäänselvästi vasemmalla kädellä, käytän hiirtä oikealla. Koska teen hiiren avulla varsin vaativiakin juttuja, etenkin kuvituksia joissa vaaditaan hienomotoriikkaa, olen kai jossain määrin molempikätinen. Multikätisyys on vasenkätisten parissa yleistä, maailma on kuitenkin suunniteltu oikeakätisille ja jotkut käytännön toimet luontuvat helpommin oikealla. Veitsellä en kuitenkaan voisi kuvitellakaan leikkaavani oikealla kädellä, siitä seuraisi verenvuodatusta ja epämääräisiä siivuja. L:n isoäiti pakotettiin aikoinaan oikeakätiseksi, en ole koskaan tavannut häntä joten en ole voinut kysyä, miten se vaikutti. Luultavasti sitä on ainakin kärsinyt hirvittävän huonosta käsialastaan ja tuntenut jatkuvaa vierautta koukertaessaan väärällä kädellä kaunoa. Itse olen ollut aina surkea käsitöissä juuri vääräkätisyyteni vuoksi, vasta aikuisena ymmärsin täysin, että suherteluni johtui juuri siitä. Olin kässäryhmän ainoa vasenkätinen, opettaja näytti minulle pylvässilmukat ja oikeat ja nurjat aina viimeiseksi, itsekin kömpelösti ja hakien. Palmikkoneulepannan sain jättää luvalla kesken, siitä ei vaan tullut mitään, eikä opettajakaan oikein osannut asiaa selvittää. Yläasteella sain tuherrettua kasaan elämäni ainoat tumput, joista käytettiin luonnehdintaa "liikuttavat". Onneksi skoorasin kuviksessa, muuten olisin varmaan tuntenut huonommuutta.
Vasenkätisyys on vähemmistö johon kuuluu mielellään, vähän kuten suomenruotsalaisuus. Kukaan ei näinä päivänä taatusti väitä saatanan kätyriksi vain siksi, että käyttää sitä harvinaisempaa kättä, ja bonuksena sekä oppii pakosti enemmän tai vähemmän multikätiseksi että kykenee helpommin peilikirjoitukseen (k.o. taito on hyödyllisyydesään varsin kyseenalainen mutta tavallaan makea, lapsena kirjoitin alun alkaen, luonnostaan kaiken peilikirjoituksena kunnes omaksuin yleisen normin). Haittapuolena voi nähdä ehkä sen, että kätellessä joutuu aina erikseen muistuttamaan itseään oikean käden ojentamisesta, ja että "oikea ja vasen" ovat ilmansuuntina jokseenkin hämäriä, itse jouduin piirustamaan inssiajossa vasempaan käteeni pienenpienen v-kirjaimen, etten sössisi hommaa niin alkeellisen jutun takia (reputin ensimmäisessä ajossa tosin, ihme kyllä ihan muista syistä), tosin en ole varma liittyykö tämä vasenkätisyyteen vai yleiseen hööhyyteen.
tiistaina, lokakuuta 30, 2007
Seulassa ja sporassa
Kesken työpäivän ajan kolmosella kaupungin halki syöpäseulontaan. Arvostan kovasti tätä hyvinvointivaltion jäännettä, ilmaista papa-koetta jokaiselle 30-vuotiaalle naiselle ja samalla pelkään irrationaalisesti. Lääkäriasema on Bulevardilla jugend-talossa, olen turhaan jännittänyt myöhästyväni (mikä minua yhtäkkiä riivaa, miksi jännitän niin kauheasti kaikkea), olenkin etuajassa ja luen sisustuslehteä. Alan miettiä millaista olisi työskennellä sisustuslehdessä taiteellisena kuvausjärjestelijänä ja muistan sitten kuulleeni, että hommaan liittyy huomattavat määrät silittämistä. Ei silittämisessä nyt mitään pahaa vikaa ole, useimmat ammatit vaan tapaavat kuulostaa kiehtovammilta kuin ovatkaan... etenkin ns luovalla alalla. Niin.
Itse koe kestää noin minuutin eikä satu, vaikka olen jo odotustilassa tuntenut järjetöntä halua rynnätä ulos sekä lääkäriasemalta että koko järjestäytyneestä yhteiskunnasta, ruveta Susi-Kustaavaksi, joka kyräilee tunkeilijoita tukka silmillä.
Kun odotan sporaa takaisin töihin, näen veikeän ison terrierin joka yrittää syödä ruskeita, puoliksi maatuneita lehtiä. Yksi repaleinen lehmuksensydän roikkuu sen kiharaisesta parrasta kunnes emäntä nyppäisee lehden pois ja heittää sen kituliaalle nurmikkoläiskälle. Paikalle lehahtaa kymmenittäin puluja, harmaita ja valkeita, pyöreänsileitä ja vilkkusilmäisiä. Pulut laiduntavat aikansa hypoteettista ruokapalaa mutta katoavat todettuaan että heittoele oli pulujen kannalta silkkaa disinformaatiota. Oivallan todistavani jotain monimutkaista mekanismia joka saattaisi paljastaa yllättäviä käytösmalleja myös ihmisten välisestä toiminnasta, mutta en tavoita täysin, mitä.
Sporassa viereeni istuu venäläisnainen kääntöturkissaan vaikka muuallakin on tilaa. Tunnen, kuinka kulttuuriset oman tilan tarpeet paukkuvat ja rutisevat samalla kun itse litistyn seinää vasten ja kiinnitän katseeni ulkona näkyvään maisemaan – nainen on selkeästi kontaktia ottavaa tyyppiä. Yritän väistellä laukkua penkovia kyynärpäitä kun vastapäätä yrittää istua keski-ikäinen kiltinnäköinen nainen. Kiltinnäköinen ei pääse istumaan, koska venäläisnainen on nostanut suippokärkisten kenkien verhoamat jalkansa penkille. Kiltinnäköinen alkaa motkottaa, venäläinen antaa tilaa ja molemmat naiset alkavat käydä keskustelua siitä, saako jalkoja pitää penkillä. Hyräilen hiljaa, etten kuulisi keskustelua tai ainakaan joutuisi vedetyksi mukaan. Venäläisnainen sanoo lääkärinsä kehoittaneen häntä pitämään jalkoja ylhäällä ja minua alkaa hymyilyttää. Hän haluaa perin pohjin selvittää syynsä pitää jalkojaan penkillä, ystävällisesti ja vuolaasti perustellen. Naiset tuntuvat pääsevän yhteisymmärrykseen jo ennen Hakaniemeä, jossa venäläisen on määrä jäädä pois. Sporasta poistumiseenkin liittyy pientä draamaa, onko ympyrätalolle lyhyempi matka torilta vai Arenan talon edestä? Venäläisnainen keinahtelee komeana ja itsetietoisena ulos ja huomaan mieltyneeni häneen jotenkin, turkista huolimatta.
Seuraavaksi viereeni istuu sotaveteraani, joka on unohtanut kuulolaitteensa kotiin. Tämä kerrotaan sille kiltinnäköiselle naiselle vastapäätä, ei minulle. Veteraani kertoo olevansa Viipurista kotoisin ja harmittelee luovutettujen alueiden huonoa kuntoa. ”Ei ne venäläiset viitsi pitää valloitetuista alueista huolta” on veteraanin teoria. Mietin, onko näkemyksessä perää vai liittyykö Itä-Karjalan laiminlyönti yleiseen neukkumeinkinkiin? En ole koskaan varsinaisesti ostanut näkemystä, jonka mukaan neukkulassa kaikki oli retuperällä nimen omaan siksi, ettei kukaan OMISTANUT mestoja. En ainakaan haluaisi uskoa niin. Eihän kukaan varsinaisesti omista Karhupuistoa, mutta silti se upeilee kukkamerenä joka kesä.
Kun jään pois sporasta, hämärtää. Katselen ddr-taloja ja haistelen sinapintuoksua, hyvän tasaisen melankolian vallassa.
Itse koe kestää noin minuutin eikä satu, vaikka olen jo odotustilassa tuntenut järjetöntä halua rynnätä ulos sekä lääkäriasemalta että koko järjestäytyneestä yhteiskunnasta, ruveta Susi-Kustaavaksi, joka kyräilee tunkeilijoita tukka silmillä.
Kun odotan sporaa takaisin töihin, näen veikeän ison terrierin joka yrittää syödä ruskeita, puoliksi maatuneita lehtiä. Yksi repaleinen lehmuksensydän roikkuu sen kiharaisesta parrasta kunnes emäntä nyppäisee lehden pois ja heittää sen kituliaalle nurmikkoläiskälle. Paikalle lehahtaa kymmenittäin puluja, harmaita ja valkeita, pyöreänsileitä ja vilkkusilmäisiä. Pulut laiduntavat aikansa hypoteettista ruokapalaa mutta katoavat todettuaan että heittoele oli pulujen kannalta silkkaa disinformaatiota. Oivallan todistavani jotain monimutkaista mekanismia joka saattaisi paljastaa yllättäviä käytösmalleja myös ihmisten välisestä toiminnasta, mutta en tavoita täysin, mitä.
Sporassa viereeni istuu venäläisnainen kääntöturkissaan vaikka muuallakin on tilaa. Tunnen, kuinka kulttuuriset oman tilan tarpeet paukkuvat ja rutisevat samalla kun itse litistyn seinää vasten ja kiinnitän katseeni ulkona näkyvään maisemaan – nainen on selkeästi kontaktia ottavaa tyyppiä. Yritän väistellä laukkua penkovia kyynärpäitä kun vastapäätä yrittää istua keski-ikäinen kiltinnäköinen nainen. Kiltinnäköinen ei pääse istumaan, koska venäläisnainen on nostanut suippokärkisten kenkien verhoamat jalkansa penkille. Kiltinnäköinen alkaa motkottaa, venäläinen antaa tilaa ja molemmat naiset alkavat käydä keskustelua siitä, saako jalkoja pitää penkillä. Hyräilen hiljaa, etten kuulisi keskustelua tai ainakaan joutuisi vedetyksi mukaan. Venäläisnainen sanoo lääkärinsä kehoittaneen häntä pitämään jalkoja ylhäällä ja minua alkaa hymyilyttää. Hän haluaa perin pohjin selvittää syynsä pitää jalkojaan penkillä, ystävällisesti ja vuolaasti perustellen. Naiset tuntuvat pääsevän yhteisymmärrykseen jo ennen Hakaniemeä, jossa venäläisen on määrä jäädä pois. Sporasta poistumiseenkin liittyy pientä draamaa, onko ympyrätalolle lyhyempi matka torilta vai Arenan talon edestä? Venäläisnainen keinahtelee komeana ja itsetietoisena ulos ja huomaan mieltyneeni häneen jotenkin, turkista huolimatta.
Seuraavaksi viereeni istuu sotaveteraani, joka on unohtanut kuulolaitteensa kotiin. Tämä kerrotaan sille kiltinnäköiselle naiselle vastapäätä, ei minulle. Veteraani kertoo olevansa Viipurista kotoisin ja harmittelee luovutettujen alueiden huonoa kuntoa. ”Ei ne venäläiset viitsi pitää valloitetuista alueista huolta” on veteraanin teoria. Mietin, onko näkemyksessä perää vai liittyykö Itä-Karjalan laiminlyönti yleiseen neukkumeinkinkiin? En ole koskaan varsinaisesti ostanut näkemystä, jonka mukaan neukkulassa kaikki oli retuperällä nimen omaan siksi, ettei kukaan OMISTANUT mestoja. En ainakaan haluaisi uskoa niin. Eihän kukaan varsinaisesti omista Karhupuistoa, mutta silti se upeilee kukkamerenä joka kesä.
Kun jään pois sporasta, hämärtää. Katselen ddr-taloja ja haistelen sinapintuoksua, hyvän tasaisen melankolian vallassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)