maanantaina, joulukuuta 31, 2007

Perinteikäs vuosikatsaus viimeisenä päivänä

Nyt on siis tosiaan viimeinen päivä vuotta ja viimeinen päivä Suomessa. Matkalaukut on jopa pakattu ja kaikkea. Värjäsin viikonloppuna keltaisen hippipaidan punaiseksi ja päätin jättää kotiin oranssit lenkkarit. Minulla on rumat mutta äärettömän mukavat ja monikäyttöiset urkkasandaalit sekä viehättävät, kirkkaanpunaiset minnihiirikengät. Riittäköön ne. Urkkasandaalien tarranauhoissa on kuivaa heinää kaikesta jynssäämisestä huolimatta ja ne ovat oikeasti muutenkin aivan sikarumat, hitto vieköön, ja Kuubassa naiset ovat kuulemma niin feminiinisiä, alemuudentunto iskee, vaikka toisaalta tyyliäni ei noin yleisesti ottaen kai voi moittia feminiinisyyden puutteesta, eihän minulla ole esimerkiksi yksiäkään housuja.

No kuitenkin, nyt teen mennyttä vuotta koskevan kyselyn (eli meemin, ääh), olen näköjään myös vuosi sitten nurissut ensin tavan vuoksi kaikkien kyselyiden pönttöydestä ja vastannut sitten into piukkuen.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2007, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Menin naimisiin, ostin asunnon, sain oman alan täysipäiväisen työpaikan.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt uudenvuodenlupauksia. Nyt teen: Lakkaan kajoamasta iltapäivälehtiin millään tavalla. En lue niitä, en selaa niitä netissä, en kommentoi niitä, niitä ei ole minulle olemassakaan. Tämä päätös kiteytyi minulle eilen, eksyessäni verkko-Hesarin kautta johonkin Iltsarin paskauutiseen tyyliin ”Penelope Cruz lesbovideossa siskonsa kanssa” ja löin itseäni henkisesti näpeille. Ei Ilta-skeidaa enää, tralalaa.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Miehenserkunvaimo, ei kovin läheinen sinällään, mutta mukava ja fiksu tyttö josta olen aina pitänyt. Vauvakin on kuulemma kiva.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
Saksassa ja Virossa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2008, jota puuttui vuodesta 2007?

Suurempaa itsekontrollia, pelon vähenemistä.

7. Mitkä vuoden 2007 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Tammikuun 29. päivän jolloin sain työpaikan, kesäkuun yhdeksännen, polttarini sekä kesäkuun viimeisen, hääpäivämme. Kaikki ihania päiviä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Työpaikka. Avioliittoa en sillai laske ”saavutukseksi”, vähän kuten en vauvojen saamistakaan. Tuosta vauva-asiasta saatan muuttaa mieleni jos saan joskus oman.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, etten vieläkään ole päässyt eroon jatkuvasta pelosta sekä sen lieveilmiöt.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Päänsäryistä kuten aina, revähtäneestä takareidestä viime talvena, polvivammasta kesällä sekä aina väliin kissan raapaleista.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Asunto.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lähipiirin eläinten ja tietysti Nassun hassuus.

13. Kenen käytös masensi?

Erään entiseen harrastukseen liittyvän ihmisen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainan lyhentämiseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kallioon muuttamisesta, kuubalaisesta musiikista, kirjoista, Facebookista.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2007?
Kerkko Koskisen Lolita

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
laihempi

c) rikkaampi vai köyhempi?

rikkaampi

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Liikkuneeni, maalanneeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni, dissanneeni.

20. Kuinka vietit joulua?
Perhekeskeisesti, rauhallisesti, tunnelmallisesti.

22. Rakastuitko vuonna 2007?
En, rakastin (ja –stan).

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Simpsonit, suosikki ja ainoa. Kohta sekin hupi loppuu kun analoginen tv hiljenee.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En, inhoan kyllä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Mehiläispaviljonki

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Yuri Buenaventura, Compay Segundo, latinalaistyyppinen musiikki ylipäätään.

28. Mitä halusit ja sait?

Ihanan kodin.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Mahdollisuutta pienviljelyyn ja pienmökkeilyyn (mutta ei tässä toivoa ole menetetty!)

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Persepolis ehkä, en käynyt elokuvissa kovin paljoa.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Varsinaisena syntymäpäivänäni kävin perheeni kanssa syömässä ja olin ystävien kanssa Noloimmat lempilaulut-keikalla, syntymäpäivää juhlistin huippuhauskoilla Kabaree-bileillä, joissa oli niin vanhoja kuin uusiakin ystäviä ja elävää musiikkia ja erittäin runsaasti höyheniä&paljetteja.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Mittaamattomasti... ei varmaan mikään. Tyydyttävämmän suurempi itsekontrolli, selkäranka ja kyky asettaa asiat tärkeysjärjestykseen.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2007?

Punaista, mustaa, trikoota, villaa, tekosilkkiä, isohkoja koruja.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Rakkaat ihmiset, työ ja koti.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Eduskuntavaalit (joissa olin vähän mukanakin tekemällä parille Vihreälle visuaalisia juttuja) ja Kokoomuksen vaalivoiton seuraamukset, Venäjän epis-vaalit, Megapolis-tapahtuma, tuotantoeläinten kohtelusta virinnyt keskustelu, ilmastonmuutoskeskustelu.


37. Ketä ikävöit?
Lumista ollessaan Ruotsissa, Nassua aina ollessaan matkoilla.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Vompatti-naapurin taisin tavata ensimmäistä kertaa tänä vuonna, tai ainakin jutella. Ja Purrrrina-typyn myös!

torstaina, joulukuuta 27, 2007

Hädintuskin hereillä eli juhlapäivien jälkeinen uupumus

Alle viikossa sitä onnistuu näköjään mähertämään unirytminsä sellaiseksi, että töitä edeltävänä yönä katsoo kelloa vielä neljän aikaan aamuyöstä. Nukahtamista ei mitenkään edistä tulevaan matkaan liittyvien riskien listaaminen, alkaen lento- tai auto-onnettomuudesta johonkin trooppiseen tautiin, ryöstetyksi tulemiseen, polven särkymiseen, hurrikaaniin ja maailmanpaloon. Myös ajatus kymmenen tunnin lentokoneessa istumisesta (puhumattakaan nyt samanmittaisesta bussimatkasta läpi maan, viaton "mehän voidaan tehdä se matka yön aikana"-ehdotus saa korvani lähes lukkiutumaan raivosta (luultavasti siksi, että pidän raivon sisälläni, onneksi), uhraisinko vielä kaiken muun lisäksi yhden sängyssänukkumisyön täristelemällä pilkkopimeän kommunistidiktatuurin läpi (kuulemma moottoritiet Kuubassa ovat aivan käsittämättömän paskassa kunnossa) vaikka TOISAALTA siellä on luultavasti liian kuuma nukkumiseen enivei) tuntuu todella karsealta. Toisin sanoen, tässä vaiheessa antaisin vaikka jonkun ei-kovin-elintärkeän elimeni, ettei minun tarvitsisi lähteä. Kelailen samaa aina ennen matkoja, koska olen yhdistelmä kontrollifriikkiä ja täysin holtitonta boheemia, stressaan hulluna riskeistä mutta lykkään valmistautumisen viime tinkaan. Lohdukseni tiedän muidenkin tuntevan samaa, Intian-reissuaan edeltävänä iltana Nassu soitti minulle vinkuen ahdistuneena pakkaamattomista laukuista, hävyksissä olevista pikkusampoopulloista ja siitä, kuinka perseestä matkustaminen on. Ja Nassu on ystävistäni se eniten reissaava.

Joulu meni kuten sillä on tapana. Kävimme kävelyllä Alppilassa, ihailimme matalia puutaloja ja hiljaista pikkukaupunkitunnelmaa. Olimme melkein ainoat ihmiset liikkeellä, kurkimme sisäpihoille ja katselimme joulutunnelmaa ihmisten kodeissa. Ruokaa oli vähintäänkin riittävästi, erityisesti Caviart teki kauppansa. Caviart on siitä poikkeava korviketuote, että se maistuu paljon paremmalta kuin alkuperäinen. En erikoisemmin välitä mistään soijapohjaisista maidonkorvikkeista, niissä on soijapavun tympeähkö maku, enkä edes tiedä, onko eläimellisten tuotteiden replikointi yleensä mitenkään kauhean olennaista? Vegaaanit tai moniallergiset tarkastellevat tätä asiaa ehkä eri näkökulmasta kuin itse teen, onhan hienoa, että maitotuotteille (johon monen, kuten allekirjoittaneenkin veganismi kaatuu) on olemassa korvaavia tuotteita. Mutta joku valeliha tuntuu jo vähän hassulta, vähän kuten aivan aidon näköinen tekoturkki.

En nyt muista sitä sanaa, jolla Hobitit kutsuvat kiertoon meneviä lahjoja, mutta joka tapauksessa, niitä tuli meille useita. Sekä selvästi jo jollekulle annettuja, että omista käsistämme eteenpäin lähteviä että sellaisia, joiden ketjussa olimme vain yksi linkki. Tavallaan ihan hassua huomata lievästi äkeytyvänsä kierrätyslahjan ajatuksesta, annoinhan itsekin eteenpäin esineitä, joita olin hankkinut vähän niinkuin itselleni huomaten, etteivät ne oikeastaan ole tyyliäni mutta voisivat sopia loistavasti jollekin toiselle. No, tänä vuonna en sentään saanut avattua keksipakettia... ja sitäpaitsi nyt eteiskaapin lahjakorini (yksi keski-iän merkki: lahjakori, johon varastoi kaikkea viemiseksi kelpaavaa) on täynnä hyviä viemisiä kaikkiin tuleviin hippoihin, löytyy serviettiä ja tonttukuvioista tikkuaskia. Tulin taas kerran ajatelleeksi lahjahärdellin mielettömyyttä: kun veimme sukulaislahjat, panikoin, ja lisäsin läheisimmille muutaman pyyhkeen, pelkät Pakolaisavun kirjekuoret tuntuivat liian karulta, etenkin kun meitä odotti kaksi isoa lahjasäkillistä. Kun säkeistä paljastui tosiaan pääasiallisesti näitä pakolla ja kiireessä hankittuja, mahdollisesti jo kertaalleen saatuja lahjoja, kuokat ja siemensäkit tuntuivatkin taas ihan hyviltä ideoilta. Minusta itsestäni on sinällään ihanaa antaa lahjoja, miettiä, mikä kullekin sopisi, tehdä mahdollisesti lahja itse. Olen kerettiläisesti sitä mieltä, että melkeinpä paras lahja (lukuunottamatta kehitysmaihin lähetettäviä lahjoja) on pieni ja soma krumeluuri, koru tai muu koriste, sellainen jota ei itse raaski ostaa itselleen. Sukulaislahjojen joukossa oli yksi tällainen ihanake, punainen emali-edelweiss joka on nyt kaulassani. Omituisin ja hilpein lahjani oli siitakesienipötkylä, joka on jo parin päivän sisällä puskenut hämmästyttävän määrän siitakkeita esiin, luulen että korjaamme ensimmäisen sadon jo ennen matkaa. Kyseessä on siis parikymmentäsenttinen, halkomainen jööti, josta kasvaa sieniä. Koska en ole täysin unohtanut lapsuusaikaista sienikammoani, päästän aina kasvaneet sienet nähdessäni IIK ja YYH -huudahduksia, mutta oikeasti olen sieniperheestäni aika innostunut.

Minua muuten rassaa aivan sairaasti vonkuna lumettomasta joulusta niiden suusta, jotka samaan hengenvetoon päivittelevät keskustaparkkeeraamisen hankaluutta. Kuten myös ajatus siitä, miten ekologinen selkäreppuni muuttuu perhekoon rinkaksi heti vuoden 2008 alusta, kun pörhellän maapallon toiselle puolelle ja takaisin. Lumettomasta joulusta olen huolissani taas enemmänkin ilmiönä, itse lumen puuttuminen ei voisi minua vähempää harmittaa. Talvi on perseestä joka tapauksessa, mutta nolla-asteinen kostea ilma hivelee ihoa ja keuhkoja aivan eri hellyydellä kuin sähköiskuisen kuiva pakkashenkäys, eikä lumi näyttäisi Kalliossa kovin hehkeältä kuitenkaan. Tykkylumiset kuuset ovat kyllä kauniita, mutta ehkä samaan tyyliin kuin tulppaanipuut ja mangrovesuot, kaukaisia ja eksoottisia.

Ahhahaa, edittiä tähän. En lue Lupiini-meiliäni järin usein (lähinnä kirjautuessani bloggeriin, useimmat lukijoistani tietävät oikean nimeni, joka muuten ei ole Lupiini Palko, nyt varmaan yllätyitte) mutta pitäisi varmaan, kun minulle tarjotaan mahdollisuutta HANKKIA LISÄTULOJA myymällä käytettyjä sukkahousuja, sukkia ja ylipolvensukkia. Raitasukista tulisi kuulemma ekstraa. Osoitteeni on kuulemma poimittu satunnaisesti netistä, how flattering! Ja ajatella, juuri tänä aamuna kaivoin aivan perserkkinä sukkalaatikkoani ihmetellen, miten olenkin päästänyt itseni ostamaan monta kymmentä paria mustia polvisukkia enkä silti onnistu löytämään yhtään mätsäävää paria. Tässäpä olisi tilaisuus luopua ylimääräisistä sukista, mutta ehken tee niin kuitenkaan, seksuaaliset fiksaationsa tietenkin kullakin, en paheksu, mutta en myöskään halua olla osa kaupallista seksiä edes noin kotikutoisessa mielessä.

sunnuntaina, joulukuuta 23, 2007

Käsittämätön joulu on

Helmetin varaussaapumisviesti pompsahtaa sähköpostiini yhtä uskollisesti kuin eräpäivämuistutukset, gmail kertoo kellonajaksi aamuneljän, joku aparaatti kirjaston järjestelmässä lähettää viestit poikkeuksetta nukkuaikoina. Olen varannut Mehiläispaviljongin, Joulupukin juhannusyön ja Buena Vista Social Clubin. Maailmasta parhaan tv-sarjan, Mullan allan viimeisen tuotantokauden dvd:tä ei vieläkään ole saatavilla, olen jonottanut sitä kohta vuoden, mutta ei se mitään, kohta on joulu ja sen jälkeen Kuuba, ei aikaa väijyä välkkyvää ruutua tuntikaupalla. Noudan varaukset palauttaessani hieman myöhässä olevan Valeria Munarrizin loistavan levyn, maksan pienen sakon ja varausmaksun. Rakastan kirjastoja ja koko kirjastojärjestelmää (ja vastustan sydänverellä niinistöläisiä maksullinen kirjasto-ehdotuksia) maksaen ilolla omat pikku uunohdukseni, ajatellen, että tällä kirjastoaktiviteetilla voikin joskus vähän sakkoja maksella, tosin samaan aikaan pohtien, harrastavatko kirjastovirkailijat oikeasti ns italialaista lakkokäytännettä. Koska en ole kirjastoalan lakosta kuitenkaan kuullut, spekuloin vain mielessäni, että tässä on taas laitettu humanisti asiakaspalveluun, hiturointi ja untelous on vain luonteenomaista, eikä minulla ole mihinkään kiire, kirjastossa ei kuulukaan olla. Milloin sitä olisi muka mennyt kirjastoon hakien vain varatun teoksen, eksymättä matkalla ties mille hyllyille, lopulta sokoksen kosmetiikkaosaston minipussi notkuen romaaneita.

Olen herännyt aikaisin, ensimmäisen kerran neljältä johonkin omalaatuiseen uneen. Vähäinenkin alkoholinkäyttö häiritsee nykyään muutenkin hiukan ongelmallista untani, herään joka yö tarkkailemaan vierustoverin hengitystä (olen hiljan kuullut lukioaikaisen luokkatoverin täysin ennakoimattomasta äkkikuolemasta). Olemme olleet vanhan/uuden ystävän tupareissa naapurissa, fiilistelleet tulomatkalla Torkkelinpuistossa, hehkuttaneet Kallion nopeaa muuttumista vielä entistäänkin ihanammaksi. Varsinaisen heräämisen jälkeen alan siivota, vanha ja harvoin tavattu tätini, äidin sisko on tulossa kylään. L lähtee halliin ostoksille, itse hinkkaan tahroja kaapeista ja peileistä, imuri tukkeutuu ja havunneulasia ryöppyää joka paikkaan, kun otan hyllyn päältä vihreästä ruskeaksi muuttuneen, roskiksen päältä löytyneen kuusenoksan. Tungen oksan vittuuntuneena sekajätteeseen (biopussi hajoaisi heti) miettien samalla pöytäliinan ja serviettien kuntoa, hopeita ei ainakaan kehtaa laittaa, kaupunki-ilmassa ne täyhkääntyvät parissa kuukaudessa mustiksi, aika ei riitä kiilloitukseen. Onneksi Skypejoululauluun hankittu valkoinen hyasintti sekä tuoksuaa että puskee kahta uutta kukkaa hämmästyttävällä innolla, sypressikin saa uuden asun, kun joulukoristelaatiko löytyy täysin äkkiarvaamatta jääkaapin päältä.

Täti on hauskaa seuraa, äärettömän skarppi ja hyvämuistinen kasikymppinen. Kuuntelen äidin ja tädin muistoja suvun ravintola-ajoilta, pikkupaikkakunnan upseerikoulun komeiden solttujen flirttejä ja perheen kissan sisäsiistiä tapaa sontia keittiön lavuaariin. 20-luvulla syntynyt täti muistaa sodat, kuinka kaksi pulskaa sukulaistyttöä päättää ensin istua stoalaisen tyynesti kahvipöydässä ilmahälytyksen tullessa hannaten lopulta pöydän alle. Pyydän saada kuulla sen saman jutun, joka oli suosikkini lapsena. Naapurin rikkaalla tytöllä oli Helsingistä asti tuotu lasten sateenvarjo, joka tippuu sikalan ylisiltä suoraan possujen karsinaan. Kun poikkeuksellinen metakka lopulta huomataan, noutaa tytön veli sikalasta yltä päältä sontaisen ja rikkirevityn sateenvarjon ja levittää sen auki. Kaikki nauravat katketakseen, paitsi naapurin tyttö, joka itkee niin, että tädin äiti, eli mummoni huutaa ikkunasta: "Kenenkäs päätä siellä tällä kertaa leikataan?".

Kun täti on lähtenyt, summeri soi ja ovella rapisee (ovikellomme on taas vaihteeksi painunut sisään). Menen rappuun (ja päästän kissan siinä ohessa luikahtamaan, onneksi kumpikaan ulko-ovista ei ole auki) ja huhuilen, mutta ketään ei näy. Sen sijaan ovea vasten nojaa kassi, jossa on kaksi kukkapukettia. Ne ovat toiselta tädiltä, isän siskolta, siltä, joka asuu satakunnassa ja jota en ole tavannut vuosikausiin. Puketit on osoitettu minulle ja L:lle sekä vanhemmilleni. Papereiden alta kuoriutuu ihana, vaaleanpunainen amaryllis punakultaraitaisessa suojaruukussa. Olen hämmästynyt ja iloinen, olemme lähettäneet syksyllä tädille hääkuvamme ja vanhempamme ovat vieneet hänelle kesällä yhden tauluni, ilmeisesti kyseiset eleet ovat poikineet tämän. Viime kuukausi on ollut muutenkin varsinaista suvun reunionia, olen tavannut fiksun ja viehättävän pikkuserkkuni ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen, ja nyt nämä kaksi tätiyhteyttä saman päivän aikana.

Illalla ystävät tulevat kylään. Juomme glögiä ja punaviiniä, kuuntelemme loistavaa, nimeltämainitsemattomasta automarketista (joka kertoo olevansa sitoutunut kestävään kehitykseen, en tiedä ivatako sitä viherpesusta vai kiittääkö vaikuttamisesta, onhan totta, että sinne automarketstatuksesta huolimatta pääsee todella näppärästi julkisilla ja että minulla on ikäänkuin osani k.o. yrityksen brändiin, minkä vilpittömästi iloiten ja samalla nolostuneena paikan päällä havaitsen) hankittua tuhmien laulujen levyä sekä niitä ainoita oikeita joulubiisejä. Puhumme Väinö Linnan teosten kanonisoinnista ja muistelemme aktivistiskenen huippuhetkiä. Kaikki meistä ovat omalta osaltaan oivaltaneet, kuinka vähän merkitystä mielenosoituksilla on todellisen vaikuttamisen kannalta, ja miten mukamas tosi topakkana ja aatteellisena hippinäkin sitä suhtautui tiettyihin aktioihin jo vähän nolostellen. Armeijan käyneenä L huomaa nasevasti, miten aktivismi- ja armeijamuistelot muistuttavat toisiaan. Puhuvathan jotkut "Prahan ja Göteborgin veteraaneista" viitaten 2000-luvun alun globalisaatioliikeeseen, itse en kyllä ikinä kehtaisi pönöttää niin pahasti että olisin VETERAANI, vaikka noissa Euroopan jättimielenosoituksissa aikoinaan reissaisinkin.

Huomenna pitäisi mennä halliin, vaikka siellä onkin epäilemättä aikamoinen bordelli (kuten isäni asian ilmaisee) käynnissä. Ja sieltä vielä siirtolamöksää katselemaan. Rosolliaineita pitää hankkia, rakastan rosollia, se on ehkä kaikin tavoin terveellisin, reiluin ja fennovegaanisin jouluherkku mitä kuvitella voi. Jotta en kuulostaisi turhan hurskaalta, kerron, että nautin rosollini graavilohen (kalan murha!) ja smetanan (lehmän kiusaus!) sekä perunoiden (hiilareita!) kanssa. Ja toki punkun, joka on paitsi kiistattomasti alkoholia, myös roudattu jostain kaukaa, ei toivottavasti kuitenkaan Euroopan ulkopuolelta.

Hyvää x-masta nyt kaikille kun talossa on!

torstaina, joulukuuta 20, 2007

Untelo

Herään viisitoista vaille yhdeksän puristaen kännykkää rintaani vasten. Torkutuspolitiikka on taas kerran pettänyt. L on eilen ottanut puheeksi sarastuslampun hankinnan (tosin ne ovat loppu joka paikasta) ja kannatan asiaa lämpimästi. Heräämisestä on tullut sietämättömän vaikeaa ja toisaalta illalla nukkumaanmeno ei houkuta. Väsymyspiikki tulee yhdeksän aikaan illalla ja sen jälkeen olenkin virkeä ja hölöttävä neiti (rouva) päivänsäde, kunnes nukahdan joskus pikkutunneilla, saatuani ensin pari "nyt sormeni irtoavat" tai "olen varmaan tullut sokeaksi"-tyylistä paniikkikohtausta. Oivalsin viime viikolla sen, ettei nukahtamispaniikeissa ole mitään tavatonta, niitä vaan tulee kun on aikuinen ja töissäkäyvä ihminen, pakotettu usein tekemään asioita joista ei välttämättä aina niin innostuisi, velvollisuudet, vaatimukset ja haasteet hartioita painaen ja niitä kipeyttäen. Viime viikolla elin myös vanhan kunnon päänsärkykauden, johon ei auta kuin kodeiini (jota en kauheasti haluaisi käyttää sen riippuvuutta aiheuttavuuden takia) ja joka saa kaiken maistumaan tympeältä ja aavistuksen kuvottavalta. Sain särkyyn myös jumppakuminauhan (jota kissa omaehtoisesti hieman lyhensi) joka kuulemma auttaa aivan ihmeteltävästi. Sitä odotellessa.

Uudet silmälasit tuntuvat päässä hieman kummallisilta, näkökenttä vääristyy sivuilta ja meikattuina ripset osuvat niihin. Mietin, jaksanko väännättää niitä vai tyydynkö vallitsevaan asiaintilaan. Töissä moni kehuu uusia lasejani, äiti sanoo hmmmjooihanookoo, eikä kukaan ystävistä huomaa mitään. Ei sillä että erikoisesti odottaisinkaan, tyyliini ei kuulu alkaa määkiä "kattokaa mikä mussa on uutta", koska itse olen vastaavien kysymysten kanssa ihan pulmissa, veikkaan lopulta jotain täysin överiä tyyliin "oletko ottanut silikonirinnat" ja saan vastapuolen huomiomattomuustuohtumisen sijaan nauramaan.

Ollessani jouluostoksilla, löydän levottoman ja oudonnimisen kaupan, jossa myydään hyvin halvalla kummallisia koruja. Ostan femmalla täysin outrageous kirjavan ja pimpulaisen Frida Kahlo-korun, liian härskin käytettäväksi, mutta vessakoristeeksi sopivan. Ostan kaupasta myös kaksi rintakorua, toisessa on strasseja ja harsoa, toisessa virkattuja palloja ja silkkinauhaa. Astuessani ulos tulen ajatelleeksi, että mikäli elämästäni tehtäisiin elokuva, sen lajityyppi olisi ehdottomasti komedia. Päivästä riippuu, olisiko kyseessä slapstick vai neuroottisen allenilainen filkka, komedia se joka tapauksessa olisi. Vaikka olenkin usein jotenkin haikea ja joskus pahoissa maailmantuskakeloissa, suhtaudun asioihin pohjimmiltaan jotenkin huvittuneesti. Ilahdun välähtävästä oivalluksesta, että humoristinen maailmankatsomus saattaa oikeasti pelastaa minut esimerkiksi masennukselta, tai on jo pelastanut.

Äiti on vihjailevasti antanut minulle nimipäivälahjaksi lupauksen maksaa ihonpuhdistus kosmetologilla. En ole ikinä ollut täysi-ikäisenä kosmeettisissa hoidoissa, kaksi kertaa meikkauksessa tosin. Ensimmäisen meikin voitin lukioni Artemis-gaalasta, olin 17 ja minulle tehtiin näyttävä, punainen juhlameikki ilman kulmakarvoja, saimi-tyyliin. Näytin mielestäni karsealta ja piirsin kulmat heti meikistä päästyäni ja lähdin punkkikeikalle. Toisen kerran minut meikattiin viime kesänä, häitäni varten, ja ihon pohjustusta lukuun ottamatta olisin itse pystynyt parempaan (ja korjailinkin meikkiäni jo heti taksissa hääpaikalle, samalla kun otin rohkaisua taskumatista ja kikatin levottomana Nassun kanssa). Koska kosmetologin valitseminen on vaikeaa ellei mahdotonta, ja mikäli sitä sekä toisaalta haluaisi mieluusti jonkun luonnonläheisen ekohoidon mutta kavahtaa kaikkea new age-sontaa annan kanta-asiakaskortin lopulta päättää asian puolestani. Varaan ajan Day Spa:sta, joka riemukseni on sitoutunut "hiljaisuuden filosofiaan". Mahtavaa, ei tarvitse keksiä tuskallisesti jotain sopivan neutraaleja keskustelunaiheita, kuten vaikka kampaajalla joskus käy. Eräs biseksuaali ja silloin naisen kanssa seurustellut ystäväni meni aikoinaan lyhennyttämään poikatukkaansa kampaajalle ja sai kuulla tuohtunutta päivittelyä Tarja Halosen Seta-historiasta ja muusta perverssiydestä. Itse menen tuollaisissa tilanteissa niin puihin, että alan myönnellä, kauheaa, ja sitten jälkeenpäin kiukuttelen itselleni omaa lepsuuttani.

Illalla syömme itsetehtyjä karjalanpiirakoita ja mustikkanugaata ystävän luona. Hän asuu 20-luvun ihanassa, jokaista ovennuppia ja vessapaperitelinettä myöten harkitussa kodissa, jonka rinnalla oma koti tuntuu yhtäkkiä jotenkin sekavalta ja prehjuiselta ja sitäpaitsi täysin jouluttomalta. Olemme hukanneet joulukoristeet muutossa, ja koska L ei erikoisemmin innostu kultapalloista (kissa taas innostuu mutta väärällä tavalla), en saa häntä värvättyä mukaan etsintöihin. Tänään ostan ainakin sypressin, saakeli! Ystävällä on vaaleanpunasuoninen amaryllis, anemoneja ja punamarjainen oksa.

Haluaisin laittaa vessaamme vihreät värivalot, mutta huomaan niiden olevan lähes kauttaaltaan palamattomat. Vain fakta, ettei vessassa edes ole töpseliä ja valojen virittäminen vaatisi monimutkaisen johtosäätämisen, pidättää minut ostamasta jotain halpoja ja sopivan mauttomia jouluvaloja kylmävesiputkea kietomaan. Vessan ilmastointiaukkoa koristaa kaksi punaista, höyhenpyllyistä karseanihanaa tipua, joita L:n täti on kommentoinut "ilolinnuiksi".

Tätä kirjoittaessani olen juonut kupillisen vehkeenmakuista parisiennea ja virkistynyt siinä määrin, etten muista enää untani kunnolla. Unessa allekirjoitetaan siirtolamökin kauppakirjaa, paetaan huvipuistoon ja eksytään hienostodiskoon. Muu alkaa painua unholaan, kuten unilla on tapana.

maanantaina, joulukuuta 17, 2007

Monenlaista aktiviteettia

Tuossa puolisen tuntia sitten unohdin, mikä minua vituttaa ja ajattelin, että kyse on vain normaalista maanantaivitutuksesta, onnitteluskumpan (mielenkiintoinen piirre työpaikassani on, että täällä tarjotaan alkoholia pienimmästäkin syystä, mikä on esimerkiksi perjantai-iltapäivänä hauskaa mutta maanantaiaamuna aivotpuurouttavaa) aiheuttamasta instant-laskuhumalasta mutta valitettavasti muistin hetimiten, että olen pettynyt, koska tämänkertainen puutarha-mökki-optio raukesi käsiin. Olen ärsyttävän skeptinen ja pessimistinen asian suhteen, viimeisin siirtolamökki oli niin hieno, että pelkään ainakin yhden meistä odottavan sisäsuihkua ja lasikuistia, jolloin emme ainakaan ikinä saa mökkiä. Ja se, jonka takana rahoitus on, toki päättää. Mör mör mör mör, en varmasti pääse ensi kesänäkään rapsuttamaan kukkapenkkiä vaan kuihdun kivierämaassa (kaikella kunnioituksella, rakas kivierämaa, olet suurimman osan aikaa lempipaikkani koko maailmassa).

Olimme Lumiksen kanssa viime viikolla katsomassa Persepolista. Tietoni Iranin lähihistoriasta olivat sitä ennen aika jäsentymättömät, muistin lähinnä että siellä on ollut levotonta koko elämäni ajan. Noiden lähi-idän maiden historiaan tutustuminen on oikeastaan aika tärkeää, koko islamilainen maailma on niin helppoa leimata väkivaltaiseksi ja täysin toisenlaiseksi, sivuuttaen länsimaiden öljysikailut ja -veljeilyt, ja toisaalta unohtaen niiden historian. Islam on monella tapaa vastenmielinen uskonto, mutta niin on kristinuskokin, kapitalismista nyt puhumattakaan. Islamia dumatessa tunnutaan myös usein unohtavan, että maailma on täynnä maltillisia muslimeita, esimerkiksi valtavan suuressa Indonesiassa lähes koko väestö on koostuu muslimeista, mutta maa on sekulaari. Naiset saavat opiskella ja käydä töissä, eivätkä ihmisoikeusloukkaukset oikeastaan kytkeydy uskontoon vaan hallituksen sikailuihin, mistä on kai itse asiassa kyse myös Lähi-idässä että "uskon"sodissa laajemminkin. Uskonto on ase ja excuse, mutta pohjimmiltaan on kyse rahasta ja vallasta.

Persepolis kertoo omaelämäkerrallisen tarinan älykkövasemmistolaisen teheranilaisperheen tyttärestä Marjanesta, joka lähetetään teini-iässä Wieniin turvaan levottomuuksilta. Palattuaan kotimaahansa hän masentuu, mutta nousee, alkaa opiskella, haksahtaa naimisiin ja lähtee lopulta Pariisiin. Nuorena naisena Marjane valitsee länsimaisen vapauden hunnun asemesta. Hunnunettuja naisia ja tyttöjä ei silti esitetä elokuvassa mykkinä ja alistuneina (islamilaisen naisen suhteellisen rikkumaton kuva mediassa ja mielikuvissa on mustaan kaapuun verhottu kasvoton ja nöyrä hahmo) vaan heitäkin kiinnostaa seksi, meikkaaminen ja opiskelu, hekin bilettävät salaa öisin ja polttavat tupakkaa. Hunnutusta ja yleistä suvaitsemattomuutta kritisoidaan komiikan kautta, taideopiskelijana Marjane turhautuu piirtäessään päästä varpaisiin kaapuunverhottua elävää mallia, jossa ainoa näkyvä osa on valtava nenä.

Näin turvallisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä joskus haksahtaa kuvittelemaan, että sotien ja levottomuuksien repimissä maissa ihmisten kaikki voimavarat menevät selviytymiseen ja kaikki ovat ahdistuneita jotenkin ylevällä tavalla. Persepolis oli taas kerran hyvä muistutus siitä, että näin ei ole, diktatuurissa eläminen ei poista elämästä jasmiininkukkia eikä poikahuolia, ei arkisia kärhämiä kavereiden kanssa, ei eksistentiaalista masennusta eikä halua testailla viehätysvoimaa. Isot asiat eivät sulje pois pieniä. Anna-Leena Härkönen sanoi jossain haastattelussa, että häneltä on siskon itsemurhan jälkeen odotettu jonkinlaista seestyneisyyttä ja asioiden merkityksellisyyden tajuamista, läheisensä menettänyttä ei toisin sanoen saa vituttaa
katkennut kengänkorko. Ehkä tuossa on kyse jostain surun näyttämisen monopolista, soveliaista tavoista reagoida.

Perjantaina skypejoululaulettiin meillä Kalliossa, kiitos kaikille osallistuneille. Laulaminen on aina ihanaa, erityisesti yhteislaulu. Tekniset ongelmat olivat moniaat, mutta Vompatti selvitti ne ainakin jossain määrin, syntikka soi kauniisti eri äänivariaatioin. Illalla virisi idea myös vappuskypelauluista, mikä nyt tällaiselta vanhalta työväenlaulufanilta saa ainakin täyden kannatuksen. Ja joukossa voisi olla vaikka maakunta- ja juomalauluja. En tiedä, olisinko kaksikymppisenä voinut kuvitella laulavani porukalla joululauluja, etenkään niitä, joissa puhutaan Jeesuksesta ja jumalanäidistä? Luultavasti olisin ollut liian anarko ja omasta mielestäni "liian vanha" siihen, ainakin olisi pitänyt juoda kauheasti ja kuunnella välillä Chumbawambaa. Yksi merkittävä piirre niin sanotussa aikuistumisessa tuntuu olevan asioiden ja tekemisten häpeämisen lopettaminen vain siksi, että niillä on porvarillisia tai uskonnollisia sivumerkityksiä. Vaikka en oikein edes tiedä, mitä aikuistuminen tarkalleen on ja onko se todellakaan tavoiteltavaa, joitain tiettyjä piirteitä tuntuu sekä tarttuvan mukaan että karisevan pois vuosien varrella. Pääosin kehitys tuntuu kulkevan hyvään suuntaan, jonkinlainen itsetuntemus ja itsearvostus kasvavat siten, että antaa itselleen oikeuden esimeriksi valita seuransa.

Joululauluteema jatkui vielä sunnuntaina, kun kävimme Viin kanssa kuuntelemassa Addictio-kuoroa Pyhän sydämen kappelissa Kalliossa. Kappeli on pieni ja kaunis, Jugend-tyyliä, koristettu orjantappuroin ja sydämin. Mariaa kuvaavissa seinämaalauksissa oli jotain Klimtmäistä. Kuoro oli ihana, rento ja iloinen ja taitava, eikä niillä ollut tummansinisiä kauhuhalatteja vaan mustat oman tyylin vaatteet punaisin yksityiskohdin. Eikä kuoro pelännyt laulaa uudempiakaan joululauluja ja johtaja hymyili ja eläytyi joka solullaan. Viereisessä penkissä istui minua nuorempi pariskunta tiiviisti käsi kädessä. Jouluyö Juhlayön kohdalla nuori mies liikuttui ja pyyhki kyyneleitään avoimesti, tyttö puristi hymyillen hänen kättään rakastuneen näköisenä, eikä mikään ihme, jos minut yrittäisi rakastuttaa, varmin keino olisi näyttää liikutuksensa eikä esimerkiksi hakata halkoja tai uhota snägärijonossa. Paitsi etten tietysti aio rakastua kehenkään, rakastumishommelit on omalta osalta hoidettu. Luultavasti on kyse jostain käsitteellisestä ristiriidasta, mutta huomaan joskus lievästi ärsyyntyväni, kun pitkään yhdessä ollut pariskunta väittää olevansa umpirakastunut. Rakastuminen on hormonipöllyinen huuma, jolloin ei nukuta eikä nälätä. Se ei kestä viittä vuotta, eikä se ole tarkoituskaan. Itse asiassa olen lukenut jostain hyvinkin kliinisestä julkaisusta, että rakastuminen jatkuu niin ja niin monta yhdyntää. Eli jos pariskunta elää etä- tai salasuhteessa, rakastuminen voi kestää montakin vuotta, mutta normatiivisemmin etenevä parisuhde muuttuu parhaassa tapauksessa rakastumisesta rakkaudeksi ja vähemmän onnekkaassa tapauksessa vain laantuu. Siksi en ole myöskään ikinä tajunnut rakastumishuumassa tehtyjä merkittäviä sitoutumiseleitä, kuten pika-avioliittoa (tämä tuntuu olevan in ja pop suomalaisessa poliitikko- ja yritysjohtoskenessä) tai rakkausvauvaa (rakkausvauva on ymmärtääkseni eufemismi vastarakastuneena käyneelle vahingolle, kun ajatus rakkaimman siittämästä hedelmästä omassa kohdussa on tuntunut sekä hurmaavalta että eroottiselta ajatukselta ja ehkäisy siinä sivussa unohtunut). Treffailu ja yökyläilyhän on ihana vaihe suhdetta, miksi lakkauttaa se ennen aikojaan villasukka-arjeksi? Villasukka-arjeksi se nimittäin tulee päätymään kuitenkin, nimittäin jos hyvin käy. Vaikka kukin kai tyylillään, niin kauan kun hommassa ei vahingoiteta toisia.

Joululahjat alkavat olla pulkassa. Olemme sopineet pitävämme kaiken lahjonnan ihan minimissä, L:n kanssa meillä on yhteinen talous, johon ei enää paljoa mitään mahdu, paitsi luultavasti kirjoja, oletan meidän antavan toisillemme sellaiset. Sukulaiset saavat liitutauluja, kanoja ja aapisia, ystävät pääosin jotain pientä ja kivaa ja ekoa. Viime vuonna tein L:lle isotöisen aamutakin, mutta tänä vuonna joululahja-askartelu ei ole huvittanut. Ja onnellista kyllä, vuosi vuodelta sitä huomaa ottavansa yhä vähemmän paineita jostain joululahjariehasta ja alkaa yhä aidommin tajuta ihmisiä, jotka tekevät lahjattomuussopimuksia keskenään. Tätä seesteisyyden tilaa vastaan tosin sotii se, että viime viikolla juoksin perserkkinä kaupasta toiseen etsien pieniä alumiinivuokia joulumakeisille, seikkaillen vihdoin Stokkalla sulkemissaikaan, myyjien lähetäessä minut milloin mihinkin kerrokseen, löytäen vuoat vasta kahta yli yhdeksän omituisesta pikku käytävästä Akateemisen ja Herkun välistä. Eikä joulumakeisista tullut edes lainkaan niin sydäntäsärkevän suloisia kuin lehdessä, vaan joko lerahtaneita tai kupsahtaneita, pinnallaan nonparellipaketin risat ja roskaiset jämät. Mutta maussa ei ollut mitään vikaa kyllä.

tiistaina, joulukuuta 11, 2007

Lapsuusm****

Minullahan on aina tapana pitää jonkinlainen meemejä (ja sitä, kuinka koko sanaa käytetään vaivautumatta ottamaan selvää, mitä se itse asiassa tarkoittaa, uikun uikun) disauttava esipuhe aina, kun olen itse ryhtymässä meemintäyttöön. Hyvitän oman meemeilyni samalla tavoin, kuten berliininmunkin kaloripitoisuudesta menoava nainen tekee herkustaan kalorittoman, manaamalla sen etukäteen, muodostamalla itse tietoisen poikkeustapauksen. Sama logiikka muuten toimii lentokoneissa; jos pelkään tarpeeksi, että lentokone tippuu, se ei tipu, pelkoni pitää sen ilmassa. Joka tapauksessa, löysin Minhiltä hauskan lapsuusmeemin.

- Tässä on lueteltu 20(??) sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.

1. Kampa
Kun olin lapsi, vanhempani matkustivat usein kahdestaan (loistava idea, jos minulta kysytään, leikki-ikäinen ja kaupunkilomat ovat varmaankin periaatteessa ihan toimiva yhdistelmä, mutta käytännössä varmaan pitkälti jotain lelutavarataloa ja nauravia nakkeja joka lounaalla) ulkomaille ja minä olin viikon hoitotädillä. En ikinä pitänyt hoitotädistä, eikä hoitotäti minusta, mutta noin lapsenhoidollisesti viikot sujuivat kai ihan mukavasti. Kerran olimme hoitotädin perheen kanssa myyjäisissä puolilahossa puutalossa, jonka nimi oli Solhemmet. Myyjäisissä oli joka arpa voittaa-arpoja, joita sain ostaa kaksi. Voitin partakoneenterän ja jättikamman. Terällä sain viillettyä naamaani parikin haavaa, eikä kammalla voinut oikeasti kammata, mutta pidin voitoistani joka tapauksessa. Punainen jättikampa myytiin myöhemmin vissiin kirpputorilla.

2. Lintu
Kerran äiti herätti minut sanoen, että pihalla on haukka. Tämä tapahtui hiljattain aprillipäivän jälkeen, joten olin hyvin epäilevä (minua oli älytetty jollain hyvin samantyyppisellä jekulla). Haukka siellä kuitenkin oli, istui kaikessa rauhassa aidalla, isona ja harmaana. Kyseessä oli kanahaukka. Katselimme haukkaa kunnes se lensi tiehensä ja kerroimme juttua pitkään. Siellä, missä synnyin, ei tapahtunut hirveän paljoa, haukka tai metsästä löytynyt kondomi oli varsinainen merkkitapaus.

3. Meri
Vanhempani vuokrasivat usein työpaikkansa venekerholta soutuveneen, jolla soudimme läheiseen saareen jossain Pellingissä päin. Saari oli ilmielävä Muumien kesäretkisaari, vietin koko päivän vedessä rypistymällä hiljalleen. Kesäretkisaaren vieressä oli lintuluoto, jolle ei saanut mennä hätyyttämään lintuja. Mantereella näkyi äkkijyrkkä kallio, johon oli maalattu jotain partiolaisten tekstejä. Saarella kasvoi ruohosipulia, maksaruohoa ja punamarjaisia kasveja, sekä jotain ihan erityistä, rannoilla viihtyvää virnaa.

4. Kitara
Riparilla kaikki isoset soittivat Landolaa silloin kun eivät juosseet pelkkä sukka alastomuutensa verhona pitkin pientareita. Nuorisomusikaalissa, jossa näyttelin, oli kitarapojan hahmo, jonka ympärillä tytöt kieppuivat. Ällösin sitä fanitustouhua sydämeni pohjasta, se, että osasi vähän soittaa November Rainia ei todellakaan saanut minua lankeamaan. Toinen juttu olikin olla pianisti tai saksofonisti, peruskouluaikaiset lääpästykseni olivat kaikki musiikillisesti lahjakkaita, mutta joukkoon ei mahtunut yhtään kitaristia.

5. Kello
Sain ensimmäisen rannekelloni kun menin kouluun. Minusta on kuva, jossa makaan syntymäpäivänä sängyssäni hymyillen koko hampaanvaihtoprosessia läpikäyvällä suullani, tukka valkoisena siirottaen, roikotan kädessä punaista rannekelloa. Vieressäni on tummanvihreä luonnonsuojeluliiton reppu, liikuttavan iso, kuten ekaluokkalaisilla aina. En muista kauanko käytin kelloa, myöhemmin sain Swiss(?)-trendikellon ja sen jälkeen mustan hologrammiperhoskellon.

6. Oksentaminen
Kuten olen kirjoittanut, olin hyvin pidättyväinen ja salaileva, mitä fyysisiin kipuihin tuli. Sinäkään kesäpäivänä en valittanut, vaikka minua heikotti ihan kauheasti, ja halusin kotileikissäkin esittää ”nukkuvaa isää”. Lopulta oksensin hernekeittolautaselle ja muut hoitolapset kirkuivat kauhusta ja mahdollisesti myötätunto-oksensivat myös. Sitten itkeä vollotin haluavani äidin, äiti tuli töistä ja toi punaista jaffaa.

7. Mummo
Molemmat mummoni asuivat sattumalta samassa kaupungissa, toinen tosin lähes maaseudulla. Toinen oli rikas, toinen köyhä. Rikas mummo asui isossa keltaisessa maatalossa, jossa oli, ja on edelleen, maailman hienoin sali. Salissa on kuvioitu lattia, paljon pelakuita pitsiverhoikkunoilla, Jugend-tyylinen sohvakalusto, posliinikoiria ja ryijyjä. Köyhä mummo taas asui kaupungin vuokrakerrostalokaksiossa, siellä oli matala sohvapöytä, jonka lokerossa oli aina pähkinä-rusinasekoitusta sisältävä kristalliastia.
Maatalomummolassa oli mieletön kirjasto ja vietinkin suurimman osan aikaani lukemalla tyttökirjoja ja Stephen Kingiä, jälkimmäisen takia pelkäsin nukkua punaisessa sivurakennuksessa, jonka ikkunasta näkyi vanha kiviaita. Sivurakennuksen ullakolla oli kesähuone jota pelkäsin ihan erityisesti, olin melko varma siitä, että sinne oli joskus teljetty hullu nainen.

8. Kirja
Yksin viihtyvänä lapsena luin paljon, kaikki klassikot, Tiinat, Viisikot, Salaisuudet, Pikku Naiset. Pidin Tiinoja ja Viisikoita jo lapsena aika paskoina, luin niitä jotenkin puolisalailevasti nolostellen. Myös Lotta-kirjat kuuluivat ”pöljä mutta viihdyttävä”-kategoriaan. Runotyttöihin rakastuin todella, samoin Maria Gripen Varjo-sarjaan. Varjossa oli punatukkainen, mykkä taiteilijatyttö, kilokaupalla valkoisia ruusuja, filosofiaa ja nappikenkiä. Olin ihan myyty, tuohon aikaan kirjojen kanssa tapahtui usein jonkinlainen immersio, useammin kuin aikuisena. Pidin myös eläinaiheisista kirjoista, hevoskirjoista (joista suurin osa oli kirjallisesti ihan täyhkää) ja erikoisesti Sesse Koiviston Eläintarha olohuoneessamme-kirjasta.

9. Pipo
Pipon käyttäminen 80-luvulla oli noloista nolointa, mutta opettajat ja äiti pakottivat sellaista kuitenkin käyttämään. Kun aloitin koulun, minulla oli valkoinen, tekoturkiksinen häntähattu, pehmeä ja lämmin. Kun jättitupsupipot tulivat muotiin, oli minullakin sellainen.


10. Matematiikka
Olin matikassa pääosin aivan onneton räpelö, mikä oli vaikea paikka insinööri-isälleni. Hän opetti minulle kärsivällisesti koko kurssin aina ennen kokeita, mutta useimmiten en skorettanut kovinkaan kummoisesti. Joitain ihmisiä matematiikan kauneus viehättää, minua ei. En pysty hyväksymään yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, ja mikä vielä ahdistavampaa, yhtä ainoaa oikeaa tietä ratkaisuun.

11. Metsä
Pikkukaupungissa oli paljon metsää. Tonttimme vieressä oli pieni metsä, korttelin päässä iso. Isoon metsään ei saanut mennä syvälle, koska siellä majaili spurguja ja huonoja naisia. Menimme sinne luonnollisesti aina kun silmä vältti, löysimme pornolehtiä ja kerran ihanan, vaaleanpunaisen, sydänkuvioisen lyijykynän. Metsän toisella puolella oli asuntola-alue, joka oli alun alkaen rakennettu rakennustyöläisille, mutta jonne oli majoittunut kaikkia yhteiskunnan syrjällä eläviä; romaneja, alkkiksia, mielenterveyspotilaita ja muuten vaan vähävaraisia. Turha varmaan sanoakaan, että tuo Chigagoksi kutsuttu alue veti puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

12. Ukkonen
Luultavasti pelkäsin ukkosta suunnilleen yhtä paljon kuin kaikki muutkin lapset, koska minulla ei ole siitä mitään erityisiä muistoja. Kerran hoitotädillä seurasimme mielenkiinnolla lämpömittarin laskua 30 celsiuksesta viiteentoista ja takaisin hellelukemiin, kun kuuman elokuun päivän keskeytti ukkoskuuro.

13. Hiukset
Minulla oli lapsena valkeat, hennot höytyvähiukset. Ne menivät takkuun helposti, ja isä selvitti ne joka sunnuntai-ilta. Homma lankesi isälle aivan epäilemättä siksi, että äiti olisi turhautuneena kalauttanut minut harjalla tainnoksiin, niin paljon menosin ja mylvin, kun arkaa päänahkaani revittiin. 11-vuotiaana olin ensimmäisen permikseni ja näytin aivan ruokkoamattomalta lampaalta. Onneksi permis vähitellen laantui ja siinä samalla kertaa, ehkäpä liittyen murrosiän hormonimyrskyihin, tukkani laatu muuttui hennosta karkeaksi ja vahvaksi. Piakkoin värjäsin sen punaiseksi, ja suunnilleen samanlainen se on vieläkin (paitsi että minulla ei ollut varhaisteininä ikinä otsista, koska se ei kuulunut viktoriaaniseen tyyliin).

14. Veli
Minulla ei ole veljeä, enkä ole ikinä osannut sellaista kaivatkaan. En itse asiassa ole muutenkaan halunnut sisaria, ja aina vähän ärsyyntynyt ”jokainen ainoa lapsi toivoo sisarusta”-puheesta. Jos nyt tarkemmin ajattelee, ärsyynnyn kaikesta, joka alkaa sanalla ”jokainen” ja viittaa sitten jonkinlaiseen universaaliksi luultuun totuuteen, kuten ”jokainen haluaa parisuhteen”. Näin aikuisena olisi tavallaan mukavaa jos olisi ollut vähän isompi perhe, mutta on se mennyt näinkin. Sisaruksia-in-law minulla on itse asiassa kaksi, joista molemmista pidän kovasti.

15. Ikkuna
Asuin koko lapsuuteni samassa talossa, 70-luvulla rakennetussa, tummanruskeassa omakotitalossa. Talo ei itsessään ollut hullumpi, siinä oli halonhakkaajan mökki-tyyppistä maanläheistä viehätystä, harjakatto ja tummanruskea puupinta. 70-luku näkyi lähinnä ikkunanpuitteissa, jotka olivat oranssit. Ne maalattiin jossain vaiheessa, luojan kiitos, valkoisiksi, mutta sisäpuolelta ne säilyivät alkuperäisessä värissään. Myös tuuletusikkuna oli oranssi ja sopi aivan sietämättömän huonosti vaaleanpunaisiin hörsöverhoihini ja rusetti-ruusu-tyyliini. Ja aivan yhtä huonosti seuraavaan aaltoon, pistaasinvihreisiin seiniin ja new age-henkisiin liukuväriharsoverhoihin.

16. Kalenteri
Aloin käyttää kalenteria yläasteen alussa, tosin en ikinä merkannut sinne mitään tapahtumia vaan sitä käytettiin yleisenä kirjeenvaihto- ja rakkaudentunnustusvihkona. Tapanamme oli myös keksiä kuvitteellisia juhlapäiviä ja tapahtumia sekä merkitä niitä kalenteriin, tyyliin ”Suomalaisen nussimisperinteen päivä” ja ”Strippikoulun joulujuhlan kenraaliharjotus” . Noiden Ajasto-kalentereiden nimi oli muistaakseni Startti tai Spurtti.

17. Puuro
Halusin vielä kouluikäisenä istua äidin sylissä syömässä puuroa aamuisin. Äiti yritti meikata, lukea lehteä ja juoda kahvia samaan aikaan, ja jossain vaiheessa perinne loppui aivan epäilemättä sen turhauttavuuteen. Koen oikeastaan edelleen syöneeni koko elämäni puurokiintiön täyteen lapsena, pidän puurosta ainoastaan, jos siinä on maitoa, voita, sokeria, kanelia ja muuta epäterveellistä täyhkää, joten en ikinä syö sitä. En muutenkaan tajua mitään makeiden tai makeahkojen lämminruokien päälle, peruskoulussa puuropäivä sai minut yhtä takuuvarmasti vihaiseksi kuin pinaatti- tai verilettupäivä. Olin ruoan suhteen varsinainen konservatiivi, siinä piti olla perunaa, kastiketta ja salaattia, että se olisi oikeaa.

18. Nenäliina
Joskus flunssa-aallon jyllätessä vanhakantainen matikanopettaja-rehtorimme alkoi moittia oppilaita koulun käsipaperin haaskaamisesta vedoten siihen, että hänen lapsuudessaan piti aina olla nenäliina mukana. Rehtorin valitus oli jotenkin falskia, tiesin kyllä jo silloin, että siisti, silitetty ja puhdas nenäliina oli koulussa mukana tasan nenäliinatarkastuksia varten, eikä siihen ollut tarkoituskaan niistää. Noin muuten olen lapsesta asti suosinut kangasnenäliinoja, minulla on ohut ja arka iho joka sierettyy helposti.

19. Kynsilakka
Äidillä oli aina punaista kynsilakkaa, itse innostuin yläasteella shokkivärilakoista, joita tuli tuolloin Seppälään. Minulla oli kimallelakkaa ja violettia lakkaa. Kun olin ulkonäkökeskeisimmilläni, kasvatin pitkät kynnet, mutta orastavan syömishäiriön takia kärsin myös kalsiumin puutteestä, joten kynteni katkeilivat jatkuvasti. Hankin kalliin kynsienkorjaussetin ja fiksailin repeileviä kynsiäni epätoivon vimmalla, sivellen niihin yhä uusia lakkakerroksia. Kun nyt mietin, että tätä tekevät jotkut aikuisetkin naiset, en voi muuta kuin tuntea syvää sääliä: kynsien kanssa pulaaminen oli ihan perseestä, aikaavievää, kallista ja stressaavaa, jatkuvaa oman epätäydellisyyden kohtaamista. Luultavasti noista kynsimuistoista johtuen leimaan aika kepeästi rakennekynsinaiset hattara-aivoiksi. Eri asia tietysti, jos sattuu omistamaan luonnostaan vahvat kynnet. Pitkähköt, siististi lakatut kynnet ovat tosi upean näköiset, äidilläni on sellaiset, mutta en jaksa itse kauheasti ahdistua lyhyistä ja vain värittömällä lakalla laitetuista kynsistäni, kädet ovat tärkein työkaluni enkä halua välttää mitään hommaa vain siksi, että lakka saattaisi lohjeta tai kynsi murtua.

20.Taulu
Kotonani on aina ollut paljon tauluja, erityisesti äiti on kiinnostunut kuvataiteista. Pikkukaupunki oli tylsyydestään huolimatta kulturelli ja meille ostettiin kohtuuhintaista taidetta aina joskus. Lapsena pidin kaikkein eniten pienenpienestä, hahtuvaa esittävästä taulusta, joka oli ostettu Ponte Vecchiolta. Toinen suosikkitauluni oli Marjatta Hanhijoen grafiikka, siinä nainen istuu tuvan lattialla huivi päässä, pöydällä on koivunoksia, ikkunasta näkyy kevättalvinen maalaismaisema.

21.Auto
Kun olin ihan pieni, meillä oli kirkkaanvihreä tipparellu. Rellun muistan melko hatarasti, mutta sitä seuranneen Talbot Horizonin jo paremmin. Horizon oli valkoinen ja piti aivan omanlaistaan ääntä. Kerran se sammui jyrkässä ylämäessä, jokirannan lähellä. Pelkäsin kamalasti, että vierimme jokeen, ja niin taisi pelätä äitikin.

22. Koira
Olin kymmenen, kun pitkällinen viivytystaisteluni tuotti vihdoin tulosta, meille otettiin koira. Yksi koiran kriteereistä oli, että se viihtyy paljon ulkona. lapinkoiraa harkittiin, mutta päädyttiin beagleen. Kun haimme beaglenpennun kennelistä, se oli juuri repimässä sisartaan korvasta. Se nukkui sylissäni koko matkan ja alkoi itkeä emoaan vasta kun pääsimme kotiin. Sen peti oli huoneessani ja sitten keittiössä. Keittiössä sillä oli tapana vieroksua kallista ja hyvää koirankoria ja kaivautua roskiskaappiin nukkumaan. Pentuaikanaan se söi ohimennen kaikki Laiva on lastattu-pelin kuulat sekä yhden helminauhani ja kaiken kukkuraksi nuppineulan, jota varten se vietiin röntgeniinkin. Nuppineula tuli ilmeisesti ulos omia teitään.

Tästäpä kaikki halukkaat meemiä nappaamaan!

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Empatiasta ja välienselvittelystä

Ajaudun puhelinriitaan äidin kanssa. Riita käsittelee esimerkiksi pilaamaani muffinivuokaa ja liukuu siitä luontevasti teemaan ”sinä et osaa mitään ja sössit kaiken” ja variaatioihin ”minulla on ollut niin vaikea elämä etten odota sinulta mitään, sinnittelen päivästä toiseen, niin paljon on pitänyt sinulta kestää” päätyen lopulta tarkoituksellisen ylilyöviin, omassa vihan sokaisemassa päässä hypoteeseista faktoiksi muuttuviin päätelmiin (johon kuuluvat vihjaukset siitä, etten osaa hoitaa avioliittoanikaan). Äidin kanssa tapellessa järki sumenee, suusta tulee solvauksia ja lopulta itsesäälistä melankoliaa, joka pateettisuudessaan muistuttaa slaavilaisen laskuhumalaista valitusvirttä. En ikinä tappele kenenkään kanssa kuten äidin, useimpien tuttujeni kanssa en tappele ollenkaan. Lumiksen kanssa olemme tunteneet jo yli kymmenen vuotta, enkä muista meidän kertaakaan edes tiuskineemme toisillemme (tiuskiminen on perseestä muutenkin, arvostan ennemmin rehellistä haistattelua ja avointa välienselvittelyä kuin äyskähtelyjä ja tuiskahteluja jotka ovat liian mitättömiä, että niitä pyydettäisi ikinä anteeksi mutta jotka jäävät kuitenkin kaihertamaan ja kasvamaan korkoa). Nassun kanssa sen sijaan olemme riidelleet, mutta aina rehellisesti ja avoimin kortein, emme ole jättäneet välillemme hiljaista, kytevää kaunaa joka manifestoituisi nokitteluna ja viilentäisi vähitellen välejämme. L:n kanssa emme riitele melkein ikinä, kunnia tästä kuuluu kyllä L:n laupiaalle ja vanhojakaivelemattomalle luonnolle, itse saisin kehitettyä kärhämää vaikka mistä veitsitelineestä tai kukkienkastelusta, mutta L on liian fiksu lähteäkseen mukaan provokaatioihini. Olen siis riitelyssänikin ambivalentti (kuten varmaan kaikki) ja myötäilen toisen temperamenttia. Vaikka noin periaatteessa uskonkin riitelyn puhdistavan ilmaa, en koe menettäneeni mitään siksi, etten ole ikinä riidellyt Lumiksen kanssa ja toisaalta koen riidat äidin kanssa todella repiviksi. Ehkä avainsana on selvittäminen. Tiedän esimerkiksi, että juuri Lumiksen tapauksessa riidan välttäminen ei tarkota vaikeiden asioiden lallattelemista maton alle, niistä vain voidaan puhua rakentavasti ja vainoilematta.

Jossain vaiheessa äitiriitaa vetoan aina räkä tursuten äidin empatiakykyyn, tai sen puutteeseen. Meillä on riidellessä ikävä tapa joutua eri aikoihin sellaiseen kylmän sarkastiseen tilaan, jossa toisen pateettiselle kollotukselle naurahdetaan kylmästi ja kehotetaan häntä hankkimaan suhteellisuudentaju. Sarkasmia seuraa itsesääli ja lopulta oivallus koko riidan absurdiudesta ja turhuudesta, ja sitä mukaa sovinto. Olen kuitenkin tosiaan vuosien varrella menettänyt uskoni ainakin tämänkaltaisten riitojen puhdistavuuteen, itse jään ainakin moneksi päiväksi hautomaan niitä piikkejä, joita minuun on riidassa kohdistettu, siitäkin huolimatta että tiedän niiden singotun vihapäissään, liioitellen.

Riidat saavat minut aina miettimään empatiakykyyn vetoamista. Äidillä ja minulla on osin erilainen tapa tuntea myötätuntoa. Olemme molemmat kyllä maailmanparantajia, äiti seisoo tänäänkin viimassa torilla keräämässä Amnestylle lahjoituksia, äiti antaa kerjäläisille ja keräyksiin rahaa, ei syö sianlihaa ja pitää myös ystävistäni (silloin kun ei suivaannu näille pornolaulujen esittämisestä häissä). Toisaalta äiti saattaa kylmetä etenkin riidoissa täysin ja alkaa tavattoman helposti syyllistää lohtua kaipaavaa. Olen vasta aikuisiällä herännyt tajuamaan, että vinksahtanut suhteeni fyysiseen kipuun (häpeä ja säälin vieroksunta, valittamisen välttäminen viimeiseen asti) saattaa johtua siitä, että minulle on kotona suututtu kun olen loukannut itseni. Nyt aikuisenakin, mainitessani päänsäryistä, saan kuulla saarnan siitä, etten jumppaa tarpeeksi niskoja, flunssa on tietysti hankittu ilman huivia kulkemisella. Onneksi satun olemaan aika terve, vaikkakin toisaalta hypokondrinen. Minua on ylipäätään syyllistetty sekä lapsuudessa että vielä aikuisenakin hyvin paljon. Pahinta on, että kun yritän riidan keskellä toistaa, kuinka paljon kärsin syyllistämisestä, kuinka paha olo minulle siitä tulee, saan kuulla että minun pitäisi käyttäytyä siten, ettei aihetta syyllistämiseen enää tulisi. Tässä ei tunnu auttavan vetoaminen siihen, että olen kuitenkin ihan kunnon kansalainen, töissä, naimisissa, omavarainen ja kykenevä solmimaan ystävyyssuhteita, se, että olen tärvellyt muffinivuoan muuttuu symboliksi ja triumfiksi pohjimmaiselle kelvottomuudelleni.

Kuten joskus olen kirjoittanut, olin lapsena aika spartalainen tyyppi. En valittanut kivusta enkä oikein suruistanikaan, kiusaamista häpesin niin, etten uskaltanut siitä puhua, kuten häpesin myös naiseksi kehittymistä, etenkin kuukautisia. Ala-yläasteen vaihteessa paras ystäväni kävi läpi vaikeaa vaihetta, kun hänen äitinsä löysi uuden miehen ja tuntui jonkin verran laiminlyövän lapsiaan. Ystävän turvattomuus ilmeni valtavana huomiontarpeena ja itkuherkkyytenä, minulle, joka vältin julkisia kyyneliä viimeiseen asti, itku siitä, ettei liikuntatunnin joku akrobaattikuperkeikka ottanut onnistuakseen, tuntui täysin käsittämättömältä. Muistan tuossa tlanteessa lähteneeni vain kävelemään pukuhuoneesta, kun muut tytöt jäivät lohduttamaan epäonnistumistaan itkevää ystävää. Välimme olivat jossain vaiheessa vähällä katketa, koska minun oli vaikeaa hyväksyä ”turhan vollotusta” ja ainakaan osoittaa myötätuntoa sitä kohtaan. Myöhemmin tajusin, että ystävä itki omaa tilannettaan ja minun olisi pitänyt lohduttaa häntä, riippumatta siitä kuinka naurettavilla tavoilla suru ilmeni.

Olen kulkenut pitkän matkan noista ajoista. Nykyään pidän itseäni varsin tunnevalmiina ja empaattisena ihmisenä, joskin kyynisyys ottaa joskus vallan. En kuitenkaan enää häpeä ajatusta myötätunnon osoittamisesta ja olen tajunnut, että vaikka lohduntarve näyttäytyisi kuinka hassuna ja kummallisena, on se aina oire ja jonkinlainen avunpyyntö. Olen myös yrittänyt koulia itsestäni sarkasmia ja kyynisyyttä pois ihan hartiavoimin, koska koen että se on omiaan ehdyttämään empatiaa ja muita vilpittömiä tunteita. Pyrkimykselläni olla armelias muille ihmisille etsin varmaan myös armahdusta itselleni ja omille virheilleni. En silti aio alkaa lällyksi, eikä siitä tosin ole pelkoakaan. Suuri osa kommunikaatiotani tai ainakin huumoriani pelaa yleistyksien ja ihmistyypeille irvistelyn varassa.

torstaina, joulukuuta 06, 2007

Uskonasioita

Alun alkaen oli tarkoitus kirjoittaa uskonnosta otsikolla ”my personal Jesus”, kävimme nimittäin eilen tyttöporukalla mielenkiintoisia uushenkisyys- ja buddhalaisuusaiheisia keskusteluja Rytmissä kun taustalla alkoi soida kyseinen kappale Johnny Cashin karheana versiona, sattumalta (vaikka uskoisinkin jumalaan, en olettaisi hänellä olevan aikaa valkkailla baarissa teemaan sopivia biisejä). Yritän aina tapella omaa fatalismiani vastaan, koska fatalismi taas sotii omaa maailmakäsitystäni vastaan perustavanlaatuisella tavalla. Uskon kaiken olevan tuuria ja sattumaa, kohtalonomaiset tunteet luodaan omassa päässä. Kun olin rakastumassa mieheeni, koimme jatkuvasti mystisiä telepatiakokemuksia. Ne olivat ihania ja hellyyttäviä, mutta järjellä täysin selitettävissä. Siinä, että kumpikin pitää puutarhanhoidosta tai Jugend-taloista tai on omistanut samanlaisen puumäyräkoiran lapsena, ei ole mitään kohtalonomaista. Niitä voidaan käyttää vahvistamaan rakastavaisten keskinäistä sidettä ja myöhemmin naurahtaa suoranaisille symbioosikokemuksille suvaitsevan huvittuneesti.

My personal Jesus olisi sikälikin ollut harhaanjohtava otsikko, että vaikka historiallista Jeesusta monella tapaa coolina tyyppinä pidänkin (etenkin sitä kohtaa Raamatussa, jossa Jesse hätistää kaupustelijat temppelistä huuthelvettiin), minulla ei ole henkilökohtaista Jeesus- tai jumalasuhdetta, eikä oikein koskaan ole ollutkaan. Lapsuuteeni ei pakollisten uskontotuntien ja päiväkerhojen lisäksi kuulunut uskontoa lainkaan. Äiti liittyi kuulemma kirkkoon juuri saadakseen minut seurakunnan iltapäiväkerhoon (ja kai mukana oli sosiaalista painettakin, pikkukaupungissa 80-luvun alussa), muistan omat ristiäiseni (juoksin karkuun pappia ja minulla oli äidin Tunisiasta tuoma aasikoru rinassa). Isä ei ole kirkkoon 70-luvun jälkeen kuulunut, ja nyt äitikin on taas eroamassa. Riparin kävin (tuolloin ei ollut Protu-leirejä tai ainakaan en ollut kuullut niistä), yritin vähän rypistellä itseäni uskoon, mutta koska se ei selkeästikään onnistunut, päädyin 15-vuotiaana ateismiin. Lukion alussa erosin polleana kirkosta ja kävin ET-tunneilla. Ilmaisutaidon lukiossa eeteeläisiä oli paljon, meillä keskusteltiin etiikasta, filosofiasta ja politiikasta. Noista tunneista on jäänyt luultavasti enemmän itseen kuin mistään veren maku suussa juostuista, traumoja kaivelevista turkkahenkisistä näyttämöilmaisun tunneista, joita opin vihaamaan jo ensimmäisellä lukioluokalla. Lukiovuosina muodostin maailmankuvani, joka ei sittemmin ole merkittävästi muuttunut, olen toki varmaankin konservativisoitunut ja rauhoittunut, mutta perusta on sama. Tähän maailmankuvaan kuuluu niin sanottu luontainen ateismi. Luontaisella ateismillani ei oikeastaan sinällään ole mitään tekemistä muun poliittisen ajatteluni kanssa. Se on riippumaton äänestämis- tai kulutustottumuksistani ilmaisten enemmänkin jonkinlaista pohjimmaista asennettani olemassaoloon. En PYSTY uskomaan mihinkään korkeampaan voimaan, en, vaikka haluaisinkin. En ole ikinä vakavissani halunnutkaan, mutta ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka hakevat uskonnosta lohtua ja tietyssä mielessä pelkään tulevia pahoja asioita (niiltä ei kukaan välty) joita en pysty pehmentämään minkäänlaisella kohtalonuskolla tai taivaan odotuksella. Osasyy jatkuvaan kuolemanpelkooni on luultavasti juuri luontainen ateismini. Sen lisäksi, että en kykene valehtelemaan itselleni olevani millään muotoa kohtalon erikoissuojeluksessa, tiedän myös, ettei kuoleman jälkeen tule mitään. Elämä päättyy, muut jäävät suremaan.

Olen miettinyt, menetänkö jotain tämän luontaisen ateismini takia. Monet varmaan säälivät minua siksi, ettei minulla ole uskonnon yhteyttä, mutta itse näen, että pyhyyden kokemuksia voi saada ilmankin. Se pyhyys, jota haltioitumiseksikin voi kutsua, näyttäytyy minulle koko lailla usein, minulla on luullakseni kyky saada kiksejä arkielämän pienistä tapahtumista, auringonlaskuista, nauruista ja kauniista taloista, kirkon takaseinästä ja yhtäkkisistä kumppaniin kohdistuneista hellyysaalloista. Se, että kokee olevansa osa luonnon suurta kiertokulkua ja linkki sukupolvien ketjussa ei ole uskontosidonnainen. Viimeksi tänään, sukujuhlissa saimme tiedon suvun uuden jäsenen saapumisesta. Tekstari vauvan syntymästä sai minut kyynelehtimään kaksi kertaa, mikä hassusti sekä nolotti että ilahdutti. En olekaan kyyninen paska jota joskus pelkään olevani, pystyn asettumaan rationalisoinnin (no se laskettu aikahan oli jo eilen, sitähän osattiin odottaa) yläpuolelle ja tuntemaan ihan oikeasti, kuinka kaunista ja iloista syntymä on. Ja toki pohtimaan näitä asioita myös omakohtaisesti, omia mahdollisia jälkeläisiä. Mutta se onkin jo toinen juttu.

sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007

Kahdessadas kirjoitukseni

Mikä onnekas sattuma: kirjautuessani sisään Lupiiniin pähkäilin, mitä ihmettä laittaisin tällä kertaa otsikoksi (elikkä nimekkeeksi, kuten suomenkielinen bloggeri asian haluaa ilmaista) kun samainen aparaatti kertoi minun julkaisseen tähän mennessä 199 kirjoitusta. Tämä on siis kahdessadas. Yleensä päätän otsikon etukäteen ja vaihdan sen tekstin valmistuttua huomattuani, että olen eksynyt aasinsiltojen viidakkoon alkuperäisestä aiheestani. On kuitenkin jossain määrin tärkeää kirjoittaa otsikkoriville JOTAIN jo heti aluksi, se selättää valkoisen paperin kammon. Ellen sitten kirjoita wordiin, jossa on helpompaa aloittaa suoraan leipätekstistä.

Perjantaina hahmottelin ajatuksia tehoeläintuotantovideoista ja niiden aiheuttamista reaktioista, mutta kiireen takia teksti jäi muutaman lauseen raakileeksi. Tarkoitus oli jatkaa aiheesta iltasella, mutta päivä(ilta)unien jälkeen olin niin pöhnäkoomassa, etten kyennyt muuhun kuin katsomaan Goodbye Leninin. L näki elokuvan ensimmäistä kertaa, itselleni kerta taisi olla jo kolmas. Elokuva on kertakaikkisen lämmin kuvaus vakaumuksellisen sosialistiäidin ja hänen hyväätarkoittavan poikansa suhteesta ja toki Saksojen yhdistymisestä. Poika luo sairaalle äidilleen kuvan ihanneyhteiskunnasta, jossa kapitalismin kurimukseen kyllästyneet länkkärit rynnivät joukolla sosialismin auvoon, jossa kaikille riittää työtä, lämpöä ja rakkautta. Olisipa tuollainen ideaalisosialismi olemassa, muuttaisin sinne heti olettaen, että lihantuotanto olisi lopetettu, työpäivä maksimissaan kuusituntinen, kansalaispalkka mahdollistaisi vetäytymisen työelämästä, yksityisautoilua ei olisi ja öö... ilmastonmuutos olisi pysähtynyt mutta siitä huolimatta elettäisiin välimeren lämpötiloissa, kerrostalojen katoilla olisi appelsiinipuita ja sitä rataa.

Kävellessäni eräänä päivänä ruuhkaista Aleksis Kiven katua mietin uhkailun tehokkuutta valistusmenetelmänä. Luin taannoin jostain lääketieteellisestä julkaisusta kuinka nuorille diabeetikoille oli kerrottu inhorealistisin yksityiskohdin kaikkein pahimmista vaurioista, johon heidän sairautensa voi hoitamattomana johtaa. Harva valistetuista oli muuttanut elämäntapaansa amputointi- ja sokeutumisuhkauksista huolimatta. Sama tuntuu pätevän myös ilmastonmuutosvalistuksessa, ihmiset tietävät näinä päivinä aivan hyvin, että heidän henkilökohtainen SUV:insa saastuttaa, puhumattakaan vuosittaisista etelänlomista. Silti toiminta ei muutu. Miksi? Samaa voisin kysyä itseltäni, ostan luomumaitoa mutta suosimani kevytfeta (niitä harvoja kevyttuotteita jotka eivät maistu paskalta) on sekä tehty kiusatusta lehmästä että roudattu ulkomailta. Silti ostan sitä, heitänpä vielä roskiin kovamuovipakkauksen, jota voisi periaatteessa käyttää pakastukseen. Tällä tiedolla minun pitäisi ihan oikeasti olla vegaani, mutta en ole sitä. En myöskään likimainkaan aina suosi luonnokosmetiikkaa enkä reilusti tuotettuja/käytettyjä vaatteita. Miten asioista voisi tiedottaa siten, että se aidosti koskettaa? Ilmeisesti vetoaminen jälkipolviin ei tehoa, juuri lapsiperheet tuntuvat kaikkein suruttomimmin oikeuttavan itselleen kerskakulutuksen (toki poikkeuksia on). Tehoeläintuotannon epäkohdista kertova A-studio ilmeisesti herätti joitakuita, kyynikko minussa tosin ajattelee, että eiköhän dokkarista järkyttyneille ole koskaan ennen tullut mieleen missä olosuhteissa heidän päivittäinen sikanautansa on kasvanut, että onko joku näinä päivinä tosiaan niin naivi ettei tajua tehotuotannon brutaaliutta, etenkin kun kaikki tieto olisi saatavilla parilla hiirenklikkauksella. Mutta toisaalta tajuan toki, että omaa mielenrauhaa ei haluta järkyttää ikävillä asioilla, teenhän itsekin kompromisseja päivittäin (jos en tekisi, minusta tulisi ihan oikeasti Susi-Kustaava, paitsi etten metsästäisi susia vaan citymaastureita).

Näistä asioista on tavallaan pelottavaa kirjoittaa. Lupiini ei ole kovin poleeminen blogi, tiedän nettiväittelyiden armottomuuden aivan liian omakohtaisesti, että haluaisin lähteä niihin vakavissani mukaan. Joskus maailmantila kuitenkin ahdistaa siinä määrin, että tunnen tarvetta paasaamiseen, vaikuttakoon se sitten oman hännän nostamiselta tai tuomitsemiselta.

Koska sain juuri päätökseen Jean Rhysin Siintää Sargassomeren, jonka luin pre-karibiatunnelman luomiseksi tosin tietäen, kuinka paljon ahdistun Rhysin kirjoista, olin pakotettu nauttimaan terveellisenä ja iloisena välipalana pari Raul Roineen satua. Kirja on ihana, muistan sen olleen mukana kun olimme perheen kanssa Neuvosto-Latviassa suunnilleen vuonna 1983, kuolasin Rudolf Koivun pursuilevia prinsessakuvituksia ja odotin näkeväni kultakalatanssin riigalaisessa baletissa. Lempisatuni on Ihmo, tarina taikurista, joka tekee itselleen apurin piirtämällä tapettiin ihmisen kuvan. Kuvaan on roiskahtanut verta ja sen ansiosta apurilla on inhimillisiä tunteita. Hän lähtee maailmalle etsimään kaltaistaan, turhaan. Lopulta Ihmo sulautuu takaisin seinään ja tulee osaksi luonnon kiertokulkua. Mikä Blade Runner/A.I.-tarina lapsille, filosofinen ja monitulkintainen. Toinen suosikkini kirjasta on tarina kurpitsasta, joka näkee unta olevansa intialainen maharadja ja pohtii samalla onko hän kenties maharadja joka uneksii olevansa kurpitsa... flirttaillen hereillä ollessaan kauniille syysomenalle. Sadun kurpitsan muhoileva muhkeus tuo mieleen Veloenan monet, pronssinkarvaisena kiiltelevät erilajiset kurpitsat.

Osallistuin tällä viikolla suhteellisen tylsään tilaisuuteen, jossa ei ollut oikein muuta tekemistä kuin möllöttää ja tehdä muistiinpanoja. Muistiinpanoni olivat erilaisia listoja (kuten lista kasveista, joita haluaisin hypoteettiseen puutarhaan). Luettelin joululahjottavia ihmisiä ja päässäni oli pelkkä tyhjä reikä. En yhtään millään voinut visioida mitään hauskaa lahjaa kellekään, ei ole aikaa askarrella kaikille ja moni lahjottavista omistaa tavaraa kodin täydeltä ja tuskin kostuisi taholtani enkelisaippuasta tai pöytäliinapidikkeestä. Sitten muistin toisenlaiset lahjat ja päädyin jo Suomen Pakolaisavun lahjaideoihin. Kirkon Ulkomaanapukin tekee kunnioitettavaa työtä, mutta omista syistäni valitsen mieluiten uskonnollisesti sitoutumattoman tahon. Mahtavaa, ei enää tuskallista viime hetken haahuilua tavarataloissa tai joulumyyjäisissä (niin ihania kuin jälkimmäiset ovatkin).

Huominen on aktiivisunnuntai herätyksineen kaikkineen. Siispä unten maille!