maanantaina, huhtikuuta 30, 2007

Työläisen juhla-angstia etc

Jokaisella on tästä lähtien tämänsä, laulaa Kom-teatterin kuoro Saarikosken sanoin kuulokkeissani. Yritän virittäytyä töissä vapputunnelmaan työväenlauluja kuuntelemalla, mutta toisin kuin toivoisin, kisällittäret ja oodit Allendelle vain pahentavat melankoliaani. Siitä huolimatta, että tiimipalaverissa työpanostani sanottiin "loistavaksi", työmoraalini ei ole kokenut kehuista seuraavaa skarppaantumista vaan lusmuan minkä ehdin editoiden aina väliin muutamia skannauksia ja lukien blogeja. Olo on samaan aikaan levoton ja yliherkkä ja surullinen, kynnystelen lähellä kyyneleitä. Yritän muistuttaa itselleni, että tämä outo kammiovärinä on juhlapyhäangstia. (Hyvästi punainen kaarti!!) Työväenlaulut ovat siitä ihan levottomia, että niissä on sikana "kaunis on kuolla isänmaan puolesta"-läppää, sitä patrioottiuhoa, mutta isänmaa on Vietnam tai Neuvostoliitto. Laukussani matkustaa Nassulta vohkittu Parnasso, jossa on Sofi Oksasen artikkeli neukkunostalgian legitiimiydestä verrattuna fasismin ihannointiin. Oksasella on pointtinsa ja tunnen piston sydämessäni. Kuuntelen parhaillaankin biisiä "Haluavatko venäläiset sotaa" (arvannette vastauksen tuohon retorisluontoiseen kysymykseen), mutta minkäs teet, Sinikka Sokan ääni ja Chydiksen nuottikynä tuottivat sellaista jälkeä, että vaikea olla hurmaantumatta. Ja laulanhan kuorossakin Neitsyt Marian ylistystä, vaikka en ole uskonnollinen ihminen.

Nuorempana, valtamerilaivatalossa asuessani minulla oli vappubile-perinne. Ensin eksän kanssa ja sitten yksin järjestin vuosikaudet bileitä, joissa oli jonain vuonna suomenlinnanlautallinen punkkareita ja jonain vuonna piti käyttää äärimmäisiä suostuttelutaitoja, ettei Lumis olisi heittänyt talon korkeimmalta parvekkeelta alas homeista patjaa, jonka joku oli löytänyt märkänä kadulta tuonut kotiini "istuimeksi". Ikkunasta liehuivat punamustat liput ja työväenlaulut raikuivat varmaan ainakin kirjastolle asti. Vappupäivänä mentiin vappumarssille, yhtenä vuonna lauluryhmämme esiintyi Hakaniemen vappujuhlassa (niin, vietin tosiaan hurjan nuoruuteni 90-luvulla, enkä 70-) ja pinkikille mentiin Katri Valan puistoon satapäisellä porukalla. Silloin ystävä- tai ainakin tuttava (tai toveri, heh heh) -piiri koostui sadoista eikä kymmenistä. En kaipaa noita aikoja, mutta olen iloinen, että olen elänyt ne läpi.

Nyt, kun kaveripiirin kommuuniasumistiheys on vähentynyt huomattavasti ja mekin asumme naapurikaupungissa (skippaan biisin Olen kommunisti, joku raja sentään), on selkeä ja jokavuotinen vappuperinne katkennut. (Väliaikatietona: käymäni puhelun seurauksena juhlapyhäangstini lievittyi melko lailla sovittuani treffit Vallilaan, tangoa kuuntelemaan). L:lla on omat, erittäin perinteikkäät vappuperinteensä poikain kanssa, joka osaltaan aiheuttaa minulle vuotuista orpoutta. En ole mikään poikaystäväriippuvainen normaalisti, käymme bilettämässä paljon erilläänkin, kuvaavaa suhteessamme on että L oli eksänsä kanssa lauantaina kahdestaan baarissa, mikä ei voisi minua vähempää jossain mustis-mielessä haitata, onhan eksä myös hyvä ystäväni. Oivalsin tässä taannoin, että häihimme tulee meidän molempien kaikki eksät, tämänkin takia en ole oikein ikinä tajunnut sellaista vainoilua ja romahtelua, mitä joillekin tapahtuu heidän kuullessaan eksiensä vauvomisista tai vastaavasta. Mutta joka tapauksessa, Vappuna tuntuu jotenkin ontolta vaeltaa yksin lyhyitäkään matkoja, pari vuotta sitten olin vähällä alkaa vollottaa matkalla rautatientorilta Mantalle L:a tapaamaan, kun tungoksessa ei päässyt eteenpäin ja olin ainoa yksin kulkeva, naurettava nuhruinen ylioppilaslakki päässä, hörselöhuivi kaulassa.

L muistutti, että käyn tämän saman angstivatkauksen läpi joka ikisenä Vappuna ja vinkkasi, että kantsisko hei ehkä jo päästä sen yli. Kantsis, joo. Pari läheistä ystävää on tänä vuonna ratkaissut Vappuangstin lähtemällä Manchesteriin (ei siis Tampereelle) ja Viroon, fiksu veto, joka tosin valitettavasti saa minut tuntemaan oloni entistä yksinäisemmäksi. Tunnen itseni tosi rasittavaksi urpoksi ja kohtuuttomaksi inisijäksi tätä kirjoittaessani, mutta jos Lankaa ja Veloenaa on uskominen, peloista kirjoittaminen voi auttaa pääsemään niistä eroon.

Viime päivinä on tapahtunut hyviä juttuja, kuten käyty keskustelu vanhan, etääntyneen ystävän kanssa. Saimme molemmat sanottua asioita, joita olemme vatkanneet toissa kesästä asti, kumpikin todisti oikeaksi toistensa arvelut. Tähän keskusteluun liittyi viime aikainen itseenmenemiseni ihmisten auttamisen suhteen. Aikoinaan toimin hyvässä tarkoituksessa mutta päällekäyvästi ja holhoavasti vaikeuksissa olevaa ystävää kohtaan. Nyttemmin olen omienkin kokemusten kautta tajunnut, kuinka heikoilla jäillä auttamisen suhteen sitä kävelee. Väkisin ketään ei voi auttaa, oikeastaan pelkkä pyytämättä neuvominenkin on liikaa, samoin arvelut siitä, "mikä sinulle olisi parasta". Tämä on ollut vaikeaa tajuta, ettei toista voi auttaa vastoin tämän tahtoa. Toinen, pienempi mutta jotenkin vanhaa itsesyytöstä lieventänyt ja näin ilahduttanut tapahtuma oli yllättävältä taholta saatu myönnytys omasta osallisuudesta muinaiseen intto-aiheeseen. Syyllistin tapani mukaan itseäni tapauksessa, jossa pelkäsin karkoittaneeni toisen liialla väittelyärhäkkyydellä, kuten varmasti teinkin. Olen parin vuoden aikana kokenut suhteellisen pahan väittely-burn outin, ja on niin mukavaa jutella konsensuksen hengessä, ja sellaista aikuista juttua.

Olen muutenkin miettinyt viime aikoina ystävyyssuhteita ja tutustumista, ehkäpä siksi, että juuri Vapun aikaan tunnen sellaista irrationaalista yksinäisyyttä ja hylättyyttä, pelkään olevani aina kakkosystävä ja kaikkea sellaista. Minulla on onneksi pelkästään mukavia työkavereita, mutta huomaan olevani heidän seurassaan ainakin toistaiseksi aika pidättyvä. En halua erikoisesti mainostaa esimerkiksi poliittisia näkemyksiäni, enkä räkytä kertakäyttömukeista (tai sitten en vaan vielä kehtaa). En myöskään halua osallistua tv-sarjakeskusteluihin, koska yritän välttä televisiosarjoihin koukuttumista ja minusta on muutenkin tullut tosi ärsyttävä elitisti viihteen suhteen. Maidon hinnasta tai lapsiperhetodellisuudesta keskusteleminen ei kiinnosta, joten olen pääosin hiljaa ja hymyilen nätisti. Ilokseni olen kyllä bongannut useitakin luultavasti kanssani melko samalla tavalla ajattelevia tyyppejä. Huomaan siis tutustuvani mieluusti ihmisiin, suorastaan janoavan ystävyyttä, kunhan ihmiset täyttävät tietyt vaatimukset. Sanallistettuna tuo kuulostaa aika rumalta. Huomaan ärtyväni ja ahdistuvani ylenpalttisesta konventionaalisuudesta ja sellaisesta tietystä epä-älyllisyydestä, joka ei itsessään liity fiksuuteen. Soimaan itseäni siitä, että luokittelen kirjattoman mutta jättitelevisioisen kodin kuuluvaksi ihmiselle, jota kohtaan en voi tuntea kovin syvää ystävyyttä. Jotkut ystäväni ovat tuollaisen luokittelun ylä/ulkopuolella, he eivät reittaa ihmisiä hyviksyyspistein. (En voi olla tässä sivumennen sanoen havainnoimatta, että vastapäätäni istuvat ikäiseni jannut käyvät jatkuvasti "kahvi"mukin kanssa jossain, taitaa olla pullo piilossa, tekisi melkein mieli mennä osingoille, etenkin kun toinen jannuista on vanha opiskelukaverini, se, jonka kanssa onnistuin saamaan aikaan pari poliittista kärhämää kesken luennon) mutta taidan seivailla vielä pari tuntia). Vaadinko ihmisiltä liikaa? Varmaankin. Luokittelen itseni porvarilliset raamit täyttävästä elämästäni huolimatta johonkin marginaaliin, kaipaan ehkä muiltakin sitä. Snobbaileva luomu-luovaluokkalainen, uhoamassa citymaastureiden ja automarkettien paskuudesta kun myytävien punavuorelaisasuntojen surffaamiseltaan ehtii. (Melankoliani alkaa kääntyä lievästi maaniseksi hilpeydeksi, sitä mukaa kun työväenlaulut virtaavat flowina korviini ja puhelin piippailee vappusuunnitelmia).

Ehkä on aika lopettaa tämä kirjoitus ja leikkiä töitäkin. Punakirjavaa vappua kaikille, ja tervetuloa tänään Vallilan tangoa kuuntelemaan sekä huomenna Kaisikseen piknikille, minä olen se, jolla on Kokoomuksen logosta ilkeämielisen adbusters-henkisesti väännelty Kommari-paita.

tiistaina, huhtikuuta 24, 2007

Kirjapettymys

Löysin kirjaston pikalainahyllystä Päivi Alasalmen kirjan Tuo tumma nainen. Nappasin sen silmät ahneesti kiiluen, en ollut odottanut saavani uutuus-Alasalmea näppeihini näin pian. Tähän alkuun pitääkin hehkuttaa lämmintä rakkauttani espoolaisia kirjastoja kohtaan. Espoolaistuessani suhtauduin kotikaupunkini julkisten palvelujen tasoon ennakkoluuloisesti, mutta sekä terveydenhuolto että kulttuuritoimi ovat yllättäneet iloisesti. Omenan ja Leppävaaran kirjastoissa on valtavat valikoimat niin kaunokirjallisuutta kuin tietoa kuin musiikkiakin, ensinmainitussa on vielä taidelainaamo.

Ensimmäisen Alasalmeni, Sudenhetken, löysin Kirjatorilta joskus 90-luvun loppuvuosina. Ostin sen alelaarista, menin kahvilaan tappamaan aikaa ennen jotain vallankumouskokousta tai antiseksististä seminaaria (luin äsken vanhasta Veli-lehdestä aktivistiartikkelin ja olen täynnä ivaa) ja luinkin koko kirjan kerralla läpi. Kirjan satasivuinen niminovelli vei kyynisyydellään ja sysimustalla huumorillaan jalat alta. Sudenhetken päähenkilö on rakkaudessa pahasti siipeensä saanut Sisko, joka käyttää pettymystään tekosyynä loputtomalle sikailulle (tai oikeastaan suseilulle), sivuhenkilöinä seikkailee toinen toistaan häviämään tuomitumpia "hutsuja ja kaupparatsuja, jotka kilvan vedättävät toisiaan tajuamatta, että joku jekuttaa heitä kaikkia". Toisessa novellissa pikkukylän tyttö pääsee videokouluun, jossa hänen osakseen tulee olla panopuu opiskelijapoikien pornovideotehtävissä. Julmaa ja toiveet rusikoivaa tekstiä, eikä kuitenkaan itsearvoisesti seksillä tai väkivaltaisuuksilla mässäilevää.

Toisen Alasalmen, Finlandia-ehdokas Vainolan ostin kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita (joihin en koskaan mennyt) varten. Vainola on kirjoitettu taitavasti naisten viihdekirjallisuuden kliseitä hyväksi käyttäen, se vilisee intertekstuaalisia viittauksia du Maurierista Bronteen. Kosmopoliitti päähenkilö nai iäkkään, superrikkaan miehen ja muuttaa kammottavaan Jugend-linnaan menneisyyden aaveiden pariin. Olen lukenut Vainolan varmaan kymmenen kertaa, koska oivalsin vasta viidennellä lukukerralla ihan uuden näkökulman tapahtumiin. Vainolan kautta löysin myös Jean Rhysin lohduttomat tarinat, Vainolan päähenkilö tekee niistä väitöskirjaa sikäli kun edustusillallisiltaan ehtii.

Alasalmen teemoja ovat yleensä toivo onnesta ja rakkaudesta, rakentamisesta ja kokoamisesta ja siitä, miten nämä toiveet murskaantuvat. En oikein tiedä miksi noin morbidit teemat vetoavat minuun, tiedän moniakin jotka eivät voi lukea Alasalmea sen lohduttomuuden takia. Pidän rakkaustarinoistakin eniten niistä, joissa rakkaus on maanista ja tuhoon tuomittua ja päättyy päin helvettiä. Ehkä mieltymykseni surullisiin loppuihin johtuu omasta, onnellisia ratoja kulkeneesta elämästäni, en ole tainnut särkeä edes sydäntäni kertaakaan.

Tuo tumma nainen oli odotusten jälkeen pettymys. Teemaa rakennettiin alasalmimaisen tarkasti, täydellistä, rönsypuutarhan ympäröimää tornihuvilaa ja sen rakastavia, tasapainoisia asukkaita kuvailtiin niin makeilevasti, ettei lukija voinut odottaa kuin kauhulla, millä tavoin perhe ja talo vielä turmellaankaan. Turmelijaksi osottautui miniä, josta karmea lapsuus oli muovannut manipuloivan ja omistushaluisen homo horribiliksen. Kirjassa on kaikki psykologisen trillerin ainekset, mutta tarina lätsähtää kasaan. Perheen äidin jäytävä salaisuus livahtaa huulilta heikkona hetkenä eikä siitä seuraa mitään erityistä (ja itse salaisuuskin on aika lällärikamaa), kun pahaa alkaa tapahtua se raportoidaan oudon ulkokohtaisesti ja rivakasti, ikäänkuin Alasalmi haluaisi nopeasti koko tarinasta eroon. Kirja loppuu kesken.

Pidän Alasalmen kyvystä kuvata ihmismielen mustimpia kuiluja, manipulointia, vallanhimoa, ilkeyttä. Ystävä sä naisien-kirjassa Alasalmi loi osuvan muotokuvan juoruilijasta, joka onnistuu sanoillaan sekä keräämään tukijoukkoja että hajottamaan rintamia suorastaan machiavellistisesti. Metsäläisten friikein hahmo on kanssaimhmisten piinaamisen elämäntehtäväkseen omaksunut Petturlan isäntä, jonka lempihuvia on suunnitella erilaisia kiusaamismetodeita. Alasalmissa vilisee eri tavoin vinksahtaneita ja vioittuneita sekopäitä, mutta Tummassa naisessa niitä oli vain yksi, kliseinen hahmo. Ellei vinksahtaneisuutena ajatella yltiöpositiivista muumiperhemäisyyttä, jota muu joukko edustaa.

Yöpöydällä on maannut odottavan näköisenä Fagerholmin Amerikkalainen tyttö. Tarttunen siihen tänä iltana, siitä huolimatta että olen lähes inhonnut kaikkia lukemiani Fagerholmeja, erityisesti Diivaa. Olen kuvitellut etten kykene ymmärtämään suomenruotsalaista sielunelämää kirjallisessa muodossa, mutta Westön uusin muutti sen luulon. En millään muotoa disauta suomenruotsalaisuutta, päin vastoin, olisin mieluusti itse sellainen, helposti ruskettuva, pitkänhuiskea, villapaidassa ja farkuissa hyvältä näyttävä vaalea Vickan tai tumma ja siro Bibi, kesät viettäisin lautahuvilassa Pellingissä ja jouluna tanssisin piirissä kuusen ympärillä ja sitä rataa.

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Uudelleen aloittamisesta

Kävimme Nassun kanssa viime viikolla musiikkikaupassa ostaaksemme nuotteja häitä varten. Kaupan soitinhälinä kuulosti ihanalta, lapsi soitti vihreää trumpettia, isä ja tytär jammailivat kitaroilla. Nassu, jonka prima vista-kyvyt hämmästyttävät minua, veti pianolla Melartinin ja muutamat Ultra Brat. Kadehdin vilpittömästi sitä soittamisen iloa. Soitin itse pianoa ekaluokkalaisesta yläasteelle, eikä taidoistani ole jäljellä käytännössä mitään, paitsi Sibeliuksen Etydin pari ensimmäistä tahtia.

Vanhemmat huomasivat musikaalisuuteni sattumalta ja hankkivat tuota pikaa pianon. Alussa minua opetti kiltti lukiolaistyttö ja pidin soittamisesta kovasti. Tein omia kasetteja, joissa soitan ja laulan nyansseista piittaamatta, jatkuvalla forte fortissimolla Maijan karitsaa ja Autiomaata. Musiikkiopistoon päästessä fiilikset kuitenkin muuttuivat. Minua opetti iäkäs entinen pianistinainen, joka olisi epäilemättä käyttänyt tahtipuikosta näpeille-taktiikkaa ellei se olisi ollut laitonta. Suurin ongelmani oli käsieni väärä asento. En osannut pitää "soittopesää", vaan ylinotkuvat sorminiveleni taipuivat koskettimilla pikemminkin siltamaiseen asentoon. Tämä väärä asento, jota en käskyistä huolimatta osannut korjata kuin hetkellisesti, esti opettajan mielestä edistymiseni. Lakkasin pitämästä soittamisesta ja aloin stressaantua. Opettajan sairastuminen oli riemunkiljahdusten aihe, ihanaa, kaksi viikkoa ilman pianotuntia!

Jostain syystä soittaa nitkuttelin kuitenkin läpi ala-asteen, ehkäpä siksi, että musiikkiluokkalaisella kuului olla soittoharrastus. Pianismini koki hetkellisen nousun, kun rakastuin 12-vuotiaana tulisesti ja täysin yksipuolisesti ylemmän musiikkiluokan herkkäkasvoiseen pianistipoikaan. Siitä lemmestä on muuten peruja se Sibeliuksen Etydikin, itselleni liian vaikea biisi.

Kun yläasteella aloin innostua jazzista ja laulamisesta (ja lempeni pianistipoikaan oli jo hiipunut, ja sydämeni kääntynyt saksofonia soittavaan luokkatoveriin, lääh), suhteeni pianoon oli siltä erää ohi. Kävin seiskaluokan pianotunneilla pitkin hampain, edistymättä. Sain ripityksen musiikkiopiston rehtorilta, joka huomautti että "ei täällä kannata huvikseen käydä, me tähtäämme ammattilaisuuteen", lause, jonka kauheuden olen tajunnut vasta myöhemmin. Aloin siis opiskella pianon sijasta laulua pop-jazz-opistossa ja esiintyä musikaalissa. Silloisen kesyrottani pintavioittama, jo alun perinkin äklön värinen pianoni myytiin ja tunsin vilpitöntä vapautumista.

Myöhemmin aloin kaivata soittamista, sellaista vapaata ja spontaania jammailua, jota en koskaan ollut osannut. Kuulin vasta aikuisena, että Helsingin musiikkiopistoissa opetettiin myös vapaata säestystä, kun meillä pikkukaupungissa oltiin keskitytty tiukasti klassisiin kaavoihin ja tekniikan hiomiseen. Soittamisesta oltiin viety ilo, ainakin omalla kohdallani.

Olen rikkonut vuoden aikana niin monta raja-aitaa pääni sisällä, että ehkä vielä tämänkin. Jospa alkaisinkin opiskella aikuisena pianonsoittoa omilla ehdoillani, aidosta kiinnostuksesta? Käytännön ongelma liittyy tietysti itse soittovälineeseen, mutta nähdäkseni käytännön asioilla on taipumus ratketa, jos niihin panostaa.

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2007

Kukurukukukuu

Nyyh. Olin kirjottanut blogipostauksen (postaus on aika ruma sana ja vielä anglismi, en tiedä oikein parempaakaan, päre tai lastu tuntuvat kohdallani jotenkin falskeilta, koska tämä ei ole mikään kaunokirjallinen blogi, viesti taas kuulostaa liian tekstarimaiselta) ja avasin toisessa ikkunassa musiikkilataamon, joka hyydytti koko selaimen ja blogipärelastupostausviesti katosi kuin juustohöylä ammeeseen. Hävinnyt hengentuotteeni käsitteli mm luonnon kauneutta, sitä, etten pidä uusvanhasta Kartanonkoskesta kauheasti, zitzätin vaikeutta ja Kerkko Koskisen äänen viettelevyyttä (oikeasti, se on aika kuuma etenkin kuulokkeista kuultuna).

Nyt on ilmeisesti joku sydänviikko, työpaikkani aulassa jaetaan erilaisia näytteitä terveyttävistä elintarvikkeista. Eilen asialla olivat Benecolin markkinamiehet. Kävin ahneuttani hakemassa minipullon jotain terveyspiimää tai vastaavaa lientä, jonka pitäisi vaikuttaa suotuisasti terveyteen ja lisätä täten tuottavuutta työelämässä (nyt vähän liioittelen). Tyhjän, kovamuovisen minipullon roskiin heittäminen harmitti, kuinka paljon jätettä funktionaaliset, muka välttämättömät elintarvikkeet tuottavatkaan. Ärsytti myös huomata, että menin taas ilmaishalpaan, vaikka olen päättänyt etten ota mitään mainoksena jaettavaa paskakrääsää, kuten kalentereita tai suojalaseja vain siksi, että se on ilmaista. Tänään minulle onnistuttiin tyrkkäämään "happohyökkäyksen katkaisevia pillereitä". Mitä vikaa purkassa tai HAMMASHARJASSA on?

Huomaan eläväni edelleen jossain määrin opiskelijataloudessa. Minulta jää esimerkiksi rahaa SÄÄSTÖÖN, joka on täysin uutta. En ole ikinä kyllä kärsinyt ihan oikeasta köyhyydestä, mutta vähillä rahoilla kulutustottumuksista on tullut väistämättä aika säästäväisiä. En esimerkiksi osta paljoakaan vaatteita uusina. Korut ovat ainoa törsäysintohimoni, ja koska aitoudella ei minulle ole mitään väliä, en saa niihinkään kovin kauheasti rahaa hassattua. En oikein tajua (siis ihan vilpittömästi) miten jotkut saavat kulutustutkimusten mukaan kulutettua kosmetiikkaan satoja euroja KUUKAUDESSA, pelkkä kulmakynäkin kestää vuosikausia, vaikka meikkaankin joka päivä. Tai vaatteisiin, onko niillä joku oma huone pelkästään vaatteiden säilytystä varten? Pienet paheet ovat hellyyttäviä ja piristävät arkea, mutta kulutusriippuvuus on noin laajasti ottaen aika kipeää touhua, joka muistuttaa yllättävän paljon syömishäiriöitä tai alkoholismia. Kerskakulutuksella vielä kuormittaa vähän laajempaa skaalaa kuin omaa perslaakia tai maksaa.

En toki peräänkuuluta askeesia, puhuisin kyllä niin sanotusti ilman alaleukaa jos tekisin niin. Jossain tapauksissa kulutusvastaisuus alkaa vaikuttaa aidolta masokismilta. Näin kerran erään ekohenkilön pistelevän puistossa (siinä kun muut söivät mansikoita ja joivat viiniä) dyykattua, kivikovaa ruisleipää jonka päällä oli dyykatun, kolhuisen kaalin likaisia päällilehtiä. Toinen ehkohenkilö käyttää samaa, roskiksesta löydettyä tummansinistä, taksikuskimallin miestentakkia kymmenettä vuotta. Mikäs siinä, kaikki eivät välitä kulinarismista tai estetiikasta, mutta en kyllä suostu pitämään itseäni pinnallisena tai epäekona siksi, että itse välitän. Minulla on tästä oikeasti vähän traumoja menneisyydestä, se aktivismi johon itsekin jollain tavoin kuuluin, sortui pahimmillaan taistolais-protestanttiseen "elämästä ei saa nauttia, koska niin moni kärsii"-mentaliteettiin.

Kulutuskritiikistäni huolimatta aion ostaa uuden digikameran. Meillä on muhkea järkkäri, jolla saa hienoja kuvia mutta joka painaa ja vie tilaa siinä määrin, ettei sitä viitsi kanniskella esimerkiksi matkoilla mukanaan. Näen päivittäin ihania juttuja, viimeksi Merimiehenkadun lamppuihin ripustetut, auringossa kimaltavat hopeahelmet, joita haluaisin taltioida. Järkkärissä on vielä sekin ongelma, että siinä on liikaa kaikkia hifejä toimintoja, joita en jaksa opetella käyttämään. Törmään valokuvauksessa aina tähän tekniikkaongelmaan, lähes kaikki valokuvausopettajanikin ovat olleet iäkkäitä miehiä, jotka ovat ensimmäisellä tunnilla alkaneet mumista lukseista ja aukoista ja samassa lauseessa tuominneet digikuvauksen ja tietokoneet. Tuo tekniikkavierastus on ollut luultavasti syynä siihen, etten koskaan ole kauhean vakavasti harkinnut valokuvaajan ammattia, vaikka pyrinkin kerran Taikkiin valokuvauslinjalle, en päässyt edes jatkoon, nyyh (nyt pyrkimiskuvia katsellessani ei ihmetytä ollenkaan).

perjantaina, huhtikuuta 13, 2007

Sanoja

Löysin Pagisijalta kivan sanameemin joka on vähän kuin jatkoa jollekin taannoiselle kirjoitukselleni, jossa mietiskelin lempisanaani.

Viisi suomenkielistä lempisanaani:


Lokki, levoton, lippu, laulu, villiviini

Mielestäni äänteellisesti kaunein suomen kielen sana:


Valtamerilaiva. Ihana sana. Sanana ja merkitykseltään, kylmät väreet.

Viisi sanaa, joita tulen eniten käyttäneeksi arjessa:

Pus puu, voohi, tuu, misse massinen, saatana

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten:

Sinä muutat kaiken, vaan et yksinään. Kaikki mottoni, siguni ja peukkusääntöni taitavat olla onelinereita työväenlauluista, auh.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita inhoan eniten:

Paituli, vaavi, näkäräinen, tahtotila (sitä kuulee aika usein), äippä

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta:

Aamun torkku, illan virkku, se tapa talon hävittää. Sanonta on ihan aanuksesta ja halveeraa meitä iltaihmisiä. Etenkin kun uskon rytmin olevan aika perustavanlaatuinen osa ihmisen koko olemassaoloa, iltaihmisestä ei saa aamuihmistä pitkälläkään kyykyttämisellä ja pakottamisella. Onneksi yleinen mentaliteetti on jo alkanut tunnustaa, että aika harvan meistä täytyy nykyään nousta aamulypsylle.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin:
Solidaarisuus.

Viimeisin nykykielen sana, jonka olen oppinut:


Koululaismaila. Opin sen yhdestä jutusta jota taitan. Sana herätti minussa suurta hilpeyttä, visioin heti natsihtavan opettajan, joka pistää jättiläismäisellä, takimmaiseen riviin ulettuvalla koululaismailalla mekkaloivat oppilaat kuriin.

tiistaina, huhtikuuta 10, 2007

Salaattirasianaiset

Tein eilen virheen, jonka takia olin illan kuin ampiaisenpistoksen saanut räkyttäen irkissä tittyteinmentin tuhoisuudesta, yleisestä aivokuolleisuudesta ja halustani alkaa unabomberiksi. Virhe liittyi pitkän ja paljon kevätkukkahuokailua ja joutsenenihastelua sisältäneen rantalenkin jälkeiseen "ansaitsen pussin karkkia ja leffan"-tilaan, jota kyllä pitääkin joskus kuunnella ilman syyllisyyttä, mutta joka kannattaisi optimoida paremmin, jotta sokerihumalasta kostuisi muutakin kuin pahan olon.

En yleensä ikinä vuokraa elokuvia, syistä että aanelosen kokoisesta televisiosta ei leffoja kannata maksua vastaan katsella, ja että en ikinä muista palauttaa niitä ajoissa ja joudun maksamaan alun perin euron leffasta kympin, mikä harmittaa kovasti, ja koska lähellämme ei oikeastaan ole leffavuokraamoja. Kirjastosta lainaan joskus videoita, etenkin suomalaisia televisiosarjoja (viimeksi Kiinnisidotun, katsoin sen sydän myötätunnosta syrjällään, pyykkivuorta selvitellessä). Vanhempien luona on kuitenkin eksoottisen iso televisio ja vielä kaikki digiboksit ja dvd-soittimet ja muut ihmeet.

Luultavasti johonkin lintuinfluenssahysteriaperäiseen juttuun liittyen koiria ei saa nykyään viedä leffavuokraamoihin. Koska pikkumusta on neuroottisenherkkä prinsessa, epäröin kovasti sen jättämistä tuulikaappiin odottamaan. Lopulta, leffan- ja karkinhimo voitti, mutta yritin hoitaa homman mahdollisimman nopeasti ottamalla ensimmäisen silmiin osuvan leffan ja ostamalla valmispussin karkkia. Surkeita ideoita luonnollisesti molemmat. Valmispusseihin tungetaan tietysti niitä epämääräisenvärisiä ja kovettuneita mönttikarkkeja, joita kukaan ei viitsi ostaa, sekä mansikkasuklaisia (voi jeesus sentään miten oksettavaa) hiiriä. Elokuva oli nimeltään Paholainen pukeutuu Pradaan, ja sen rinnalla euron skeidakarkkipussi tuntuikin jo aika pieneltä virheinvestoinnilta.

En odottanut elokuvalta suuria, ainoastaan pisteliäänhauskaa kuittailua ja nokittelua, vähän Naispaholaisen tyyliin. Meryl Streep hoiti tietenkin rutiinilla homman kotiin niissä puitteissa, kuin lattea käsikirjoitus antoi myöten. Kalmankylmän päätoimittajan kopeus oli ajoittain aika hymyilyttävääkin. Päähenkilö, parikymppinen "vakavaksi toimittajaksi" haluava Andrea solahti ensimmäisten Manolojen seurauksena sutjakkaasti iltapukuiseksi lollipop-naiseksi. Elokuvassa oli kai tarkoitus olla jonkinlaista muotimaailman pinnallisuuden kritiikkiä, mutta se vesittyi erilaisten asukokonaisuuksien ja muoti-name-droppingin alle. Ja harvoin näkee mitään niin kaunista ja täysin tyhjänpäiväistä kuin jättisilmiään levittelevä Anne Hathaway (joka jatkaa kauriinsilmä-päänheiluttelu-genressä kunniakkaasti Audrey Hepburnin ja Winona Ryderin jalanjäljissä, tosin ensinmainitulla on ällöttävyydestään (sortsi kaikki Hepburn-fanit, olen aina tuntenut Hepburn-näyttelijätärtyyppiä kohtaan tervettä inh.. ennakkoluuloa, tämä periytyy äidiltäni) huolimatta kiistatta lahjoja, jota ei kyllä Hathawaysta voi ainakaan eilisen leffan perusteella sanoa). Elokuvassa irvailtiin köyhästi mallimaailman laihuusihanteelle (how original!), mutta päähenkilön suuria hetkiä oli kuitenkin havaita kuihtuneensa hurjasta kuutoskoosta neloseen. Lopuksi marraskuisen Pariisin kaduilla hihattomassa iltapuvussa ja kolmenkymmenen sentin koroissa keekoileva päähenkilö oivalsi myyneensä sielunsa ja heitti vapautuksen merkiksi kännykkänsä suihkulähteeseen. Mieletöntä sisäistä kasvua!

Leffan paskuus sai minut haistamaan verta laajemminkin. Olen tällä hetkellä ihan sairas kaikkeen Idols-vouhotukseen ja erityisesti siihen, miten aikuiset ihmiset esimerkiksi omalla työpaikallani keskustelevat sen käänteistä ihan vakavissaan. En normaalisti ole ihan tämän tason elitisti, en esimerkiksi ajattele, että julkkisten tietäminen nimeltä sotisi yleissivistystä vastaan, kuten joku joskus laajassa sivistystä kartoittaneessa Suomen Kuvalehden artikkelissa teki. Minua kuitenkin ällöttää se, miten suuren osan päivittäismediasta paskaviihde rohmuaa, joka onkin tänä suurten mediakonsernien aikana vähintäänkin loogista, mutta silti perseestä. Perseestä on myös se, että luen kahvihuoneen iltapäivälehdet itsekin. Tittyteinment on salakavalaa, se tunkee joka tuutista ja tylstyttää aivot. Maajussille morsianta on taatusti simppelimpää katsoa kuin mennä lainaamaan kirjastosta runoja. Puhumattakaan tuosta pirun keksinnöstä, digiteeveestä. Teemalta tulee kai joskus jotain hyvääkin, mutta aina kun olen digikodeissa sattunut vilkaisemaan ohjelmatarjontaa, sieltä tulee joko nasaaliteinin juontama hedelmäpeli tai formulaa. Vihaan muuten todella paljon formula-autojen ääntä. Siis ihan aidosti vihaan, miedommat sanat eivät nyt pue tunteitani sanoiksi. Kiitän onneani, etten ole sattunut saamaan formulahullua miestä, vaan itseäni fiksumman ja teeveekriittisemmän, sellaisen jota voin suvaitsevan "meidän mies se on tuollainen iso pikkupoika"-hymyn (tiedän tällaisia parisuhteita oikeasti) asemesta katsoa ennemminkin ylöspäin. L on ihailtavan epäviihdeorientoitunut, siinä kun itse luen iltaisin Liza Marklundia ja kikatan Youtuben algoritmimarssille, L lukee historiaa ja saagoja, ihan huvikseen!

Oho, olen liukunut sivuun otsikosta. Eilisessä elokuvassa oli salaattirasianaisia, sellaisia pitkiä, laihoja naisia, jotka seisovat ruokalan jonossa käsissään muovitarjotin, jolle on asetettu muovinen vesipullo, kertakäyttölautasliina, kertakäyttöhaarukka ja -veitsi sekä läpinäkyvä, heppoinen ja aukipongahteleva salaattirasia, jossa on lokeroissa hiukan vihanneksia ja erillisessä pikarissa rasvatonta salaatinkastiketta. Nämä naiset hakevat ruokalasta saman muovisen epäruokansa vuodesta toiseen nauttien sen pikku konttoripöytänsä ääressä. Naiset eivät koskaan siirry käyttämään oikeata lautasta, vaan pitäytyvät tässä hankalassa, paljon jätettä tuottavassa formaatissa, koska ilman muovipakkauksien kanssa askaroimista he huomaisivat, etteivät itse asiassa oikeastaan syö mitään. En tiedä, miksi näen tämän näin selkeästi, ehkä on kyse jostain kollektiivisesta naistenvälisestä ymmärryksestä (naisten suhteessa syömiseen, tai lähinnä syömissuhteiden mutkikkuudessa on jotain hämmästyttävän universaalia, tajuan ymmärtäväni kolmikymmenkiloisia anorektikkoja tietyllä tasolla erittäin hyvin, vaikka en itse ole ikinä sairastanut anoreksiaa enkä ole perfektionsti). Meilläkin on muutama salaattirasianainen, joille täyttyvä jättiroskis antaa ehkä saman tunteen kuin täysi maha muille?

perjantaina, huhtikuuta 06, 2007

Ajan hermolla: uskonnosta

Oli tarkoituksena kirjoittaa aiheesta jo aikaisemmin päivällä, mutta p.perjantai kului kokatessa (koiravahtina Punavuoressa pääsen toteuttamaan ruoanlaittoambitioitani, kotona Tapiolassa parisuhteen nk parempi puolisko huolehtii ruokapolitiikasta), kävelemässä ja illan tullen hyvässä seurassa, jonka kera tulikin käsiteltyä ko. aihetta.

Eilen, tullessani pikkumustaa lenkittämästä, kirkonkellojen kumu pysäytti minut keskelle Jugend-linnan kuilumaista sisäpihaa. Yksinkertaista toistosävelmää soittavat kellot, syvänsininen kevättaivas ja kaari-ikkunat toivat mieleeni sen huumaavan kauneudenkokemuksen, jonka sain pari-kolme vuotta sitten Prahassa, kun baarista poistuessamme keskiaikainen kellotapuli tiedotti tasatunnin. Nautiskelin tästä uudelleenkokemisesta täysin rinnoin, sekulaaristi ja samalla miettien, mitä nuo karunkuuloiset kellot merkitsevät ihmiselle, joka oikeasti uskoo Jumalaan? Kutsua, yhteistä sanomaa (mahdollisesti samaa kuin työväenlaulut taistolaisille, kuuntelen parhaillaan vastasaatua Kom-teaterin 35-vuotisjuhlalevyä, vertaukseni ovat emotionaalisesti värittyneitä)?

Eilisessä Nyt-liitteessä oli artikkeli, joka taas vaihteeksi kuvasti valtionkirkon hankalaa välikäsitilaa. Naispastori oli vihkinyt lesboparin ja kaksi nuorta miestä oli tarttunut moiseen siivottomuuteen tekemällä kantelun tuomiokapituliin (tai jotain vastaavaa). Artikkelissa nämä vastapuolet kohtasivat ja yrittivät löytää jonkinlaista konsesusta, siinä yllättäen ihmeemmin onnistumatta. Nuorten miesten julmuus ja suvaitsemattomuus kuvotti. Miten voi hyväksyä "homot ihmisinä" manaten samalla helvetintulta heidän seksuaalisuutensa ilmentymälle? Haastattelussa sivuttiin myös aivan erityisen ällöttävää seikkaa, jonkun kristillisen opiskelijajärjestön puheenjohtajan/vastaavan mielestä "homot ja kehitysvammaiset ovat Jumalalle kauhistus". Tässä voidaan kysyä, että eikö Jumala luonut ihmistä omaksi kuvakseen, ja mikäli se kuva käsitetään tarkoitushakuisen kirjaimellisesti, eivätkö naisetkin ole itse asiassa Jumalalle kauhistus? Jollekin jumalalle kyllä ovat, ainakin siitä päätellen, mitä kaikkia julmuuksia naisille ympäri maailmaa uskonnon nimissä tehdään.

Naispappeuskiistakin on taas ollut esillä mediassa. Uusi naispappisukupolvi ei enää ymmärrettävästi jaksa sovitella konservatiivijääräporukan kanssa vaan vaatii tasavertaisuuden toteutumista konkreettisesti. Olen joskus aiheuttanut itselleni täysin tarpeetonta päänsärkyä lukemalla netistä naispappeuskeskusteluja, joissa argumentit ovat yllättävän usein niitä "aidolla papilla on kyrpä"-tasoa. Keskusteluissa hc-kristityt ovat vedonneet Raamattun käskyihin, jotka ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta herättävät minussa myös ajatuksen siitä, että voisiko kirkko tavallaan myös ihan vilpittömästi edustaa konservatiivista ja partiarkaalista luterilaisuutta siten, kuin vanhakantaiset papit sen haluavat nähdä? Tämä näkökulma siis tosiaan pohjaa omaan ateismiini ja valtionkirkon vastaisuuteeni, antaisin oamsta puolestani vapauden konservatiiviselle kirkolle saarnata omia, epätasa-arvoisia oppejaan, kunhan niitä ei tuotaisi kouluihin ja vastaaviin laitoksiin.

Toisaalta taas konsensusta kannattavana ihmisenä tervehdin ilolla kirkon suvaitsevaistumisprosessia. Kirkko tekee paljon hyvää työtä esimerkiksi vähävaraisten hyväksi (tosin sekään homma ei ideaaliyhteiskunnassa kuuluisi kirkolle, vaan valtiolle esim kansalaispalkan muodossa). Laajemminkin valtionkirkko tuntuu edustavan pehmeitä ja humaaneja arvoja yhä kovenevassa yhteiskunnassa.

Katsoin tänään vanhempien hulppeasta teeveestä (vaihtelua rakeiselle matkatelsulle) Pienen pyhiinvaelluksen. Elokuva sijoittuu 50-luvun pohjalaiseen körttikylään, jossa nuori tyttö saa aviottoman lapsen ja hylkää sen bussiin. Lapsi tuodaan sairaalaan, jossa sen äiti työskentelee, ja jossa tekee kuolemaa kylän pappi. Toisin kuin muut kyläläiset, osoittaa pappi suuruutensa ja armeliaisuutensa auttamalla nuorta äitiä. Elokuvan keskeinen teema on armo. Pappi armahtaa katuvan tytön kertomalla, että hänen tekemänsä synti on itsessään pahin rangaistus, eikä maallista rangaistusta tarvita. Pappi ja tulehdukseen kuollut pikkuvauva haudataan samaan hautaan.

Elokuva sai minut pohtimaan armon käsitettä. Armohan on niin vahvasti kristinuskon perusteesi, että sitä käytetään harvemmin maallisissa yhteyksissä. Armon pointti on ymmärtääkseni sen antaitsemattomuus, voi siis saada sikailunsa anteeksi vaikka siihen ei tavallaan olisi järjellisesti mitään syytä. Ellei nyt puhuta perheväkivallasta tai kansanmurhasta tai vastaavasta pahan luokan sikailusta, on armon käsite aivan paikallaan. Itse toivoisin voivani olla armollisempi itseäni ja muita, erityisesti itseäni kohtaan. Joudun vain prosessoimaan tämän armo-asian täysin oman pääni sisällä (mitä kai tekisin silloinkin jos olisin uskossa), koska en kykene uskomaan jumaliin. Mikään taho ei voi minua armahtaa, vain minä voin sen tehdä.

En ole koskaan vakavissani toivonut olevani uskossa, koska sen toivominen tarkoittaisi jotain hyvin perustavanlaatuista muutosta omassa persoonallisuudessani. Olen luonnostani epäluuloinen, skeptinen ja pahimpaan varautuva, sellaiseen varautuneisuuteen ei lapsenusko vaan istu. Uskonnollisuus voisi kuitenkin helpottaa joitain luutumia huomattavasti, kuolemanpelko saattaisi vähetä jos osaisi uskoa taivaaseen tai edes reinkarnaatioon. Ripittäytyminenkin voisi olla aika terveellistä, tosin ei ehkä itsen kehityksen kannalta, en haluaisi kuitata häijyjä ajatuksiani avemarialla. Enkä nyt halua vihjailla olevani liian älykäs uskomaan ylempään, pikemminkin päinvastoin, olen niin tylsän tasanaamainen pragmaatikko, etten pysty visualisoimaan asioita joita en näe, en ainakaan siinä määrin, että alkaisin uskoa niihin. Iän myötä olen kuitenkin lakannut irvistelemästä ihmisten enkeli- ja siunaustoivotuksille, vaikka ne ovat itselleni vieraita, niin mikäs minä olen kieltämään keltään uskoa mihinkään elämää helpottavaan?

tiistaina, huhtikuuta 03, 2007

Joki tietää

Joinain päivinä ruokalan aidot kukat liikuttavat. Sitä saattaa myös kauempaa nähdä, että jollain miehellä on koirankuva paidassa ja lähempää huomaakin että kuva on oikea, pieni ja hento untuvapentu. Joinain päivinä on varautunut lämpöön ja sitten jäätävä tuuli lyö kulman takaa suun täyteen roskia. Saa isoja värikalvoja, joissa on itse tehtyjä kuvia eikä tiedä, mitä niillä tekisi mutta on iloinen tietäessään että moni näkee ne jossain.

Joinain päivinä sitä siivoaa sähköpostiaan ja löytää kyttyrävertauksen muistamatta sen alkulähdettä mutta tajuten heti, mitä sillä tarkoitetaan. Saattaa myös yllättyä siitä, että muistoissa aina tasaisena virrannut onkin ollut kuohuvaa. Ja tajuaa, kuinka universaaleja ja usein aiheettomia hylkäämisen ja syrjäyttämisen pelot ovat, mutta ei silti osaa ottaa siitä opiksi. Toisaalta sitä helpottuu tajutessaan, että tulevaisuudessa nyt kaihertava ele ei luultavasti sitä tee.

Joinain päivinä sitä kuuntelee Space Oddityn monta kertaa, koska kuvittelee tajuavansa, mistä siinä puhutaan. Silloin saattaa myös toistuvasti tähyillä ulos odottaen auringonpilkahdusta näkemästään lievästi pettyen mutta ollen silti toiveikas. Ja listaa lauluja joita haluaisi laulaa keskellä kesää.