lauantaina, tammikuuta 23, 2010

Blogi-identiteetistä ja kaveruussuhteista ja muusta

Kaipa tänne Lupiiniin pitää vain alkaa kirjoittaa, rennosti ja ilman suurempia kunnianhimoja, siitä se taas lähtee. Juttelimme eilen Gatan kanssa blogi-identiteetistä ja siitä, missä vaiheessa blogiystävät muuttuvat ihan silkoiksi ystäviksi, ilman etuliitettä. Tajusin keskustellessani, että kaksi läheisintä äitiystävääni ovat molemmat alunalkaen blogituttuja, mutta muistan tutustumistapamme vain erikseen ajateltuna. Muistelimme Gatan kanssa aloittaneemme blogimme suunnilleen samaan aikaan, vuonna 2006. Alussa sitä tunsi kirjoittavansa ilmaan, ei-kenellekään ja siksi muita tuli kommentoitua taajaan. Jälkikäteen olen nähnyt omassa, varhaisajan bloggaamisessani paitsi surullisuutta, myös jonkinlaista pingotettua kauniiksi kuvittamista. Olin tuohon aikaan melko surkeana: vastavalmistunut kesän kynnyksellä, työtön ja jotenkin tosi syvällä omissa, päänsisäisissä sotkuissani. Asuin paikassa jossa en viihtynyt, tunsin Espoossa ja koko elämässäni syvää vierautta, olin kuin käymässä jonkun toisen penseässä ja hiljaisessa porvarillisen elämän yrityksessä, kadoksissa terävältä, riehakkaalta ja poliittisesti valveutuneelta itseltäni. Tunsin jonkinlaista väsymystä sen hetkistä, aivan liian baarivetoista ystävyyssuhteiluani kohtaan (en siis niinkään ystäviäni kohtaan: ne samat ovat vieläkin minulle rakkaita) ja luin lumoutuneena ja kaivaten bloggaajien muraalitalkoista, ulkomaanmatkoista ja viktoriaanisista kevätkukkapiknikeistä. Suosikkibloggaajani tuntuivat vielä asuvan muun kantakaupungin ohella etenkin Kalliossa, minulle niin rakkaassa paikassa jonka olin jättänyt taakseni ESPOON takia (tuleepa tässä nyt Espoo-traumoja. Inhoan sitä "kaupunkia", ei voi mitään, vähimpänä syynä ei varmaankaan ole, että vietin siellä itse melko onnettoman parivuotiskauden ja suhtaudun yksityisautoilua edellyttävään elämään jokseenkin vierovasti kokeiltuani sitä itse).

Eniten minua lumosi muissa bloggaajissa heidän kirjoituksistaan välittyvä kyky sekä nähdä kauneutta ja runoutta ympärillään että nauttia vilpittömästi ja nolostelematta lapsenomaisista, yksinkertaisista huveista. En olisi itse voinut vuonna 2006 lähteväni esimerkiksi yhteissaunaan tai laulavani porukalla joululauluja (olematta siis tosi kännissä). Niinpä aloin hiljalleen hieroa ystävyyttä muihin bloggaajiin, neuroottisesti arastellen ja myötäillen. Näin jälkikäteen olen lukenut varhaisvaiheen Lupiinia liikutuksen ja ärtymyksen sekaisin tuntein: hemmetti mitä matelua ja myötäilyä, antaisit nyt vaan sen oman äänesi kuulua! Ja niinhän se sitten pian alkoikin kuulua. Tavattuani bloggaajia, saatuani muutaman bilekutsun ja ikäänkuin haettuani paikan bloggaajana aloin päästää verbaalisesti ärhäkkää, kaiken maailman ilmiöistä innostuvaa ja suivaantuvaa persoonaani esille. Ja sitten sainkin työpaikan, joka oli valtavan tärkeä osa oman itsetuntoni rakentamisessa ja muutimme takaisin Kallioon ja asiat alkoivat muutenkin sutviintua. Onkin hassua, että kesällä 2006 olin todella onneton, itseinhoinen ja vieraantunut ja sitten seuraavana kesänä tuntui kuin suonissani olisi jatkuvasti virrannut heroiinia (en ole koskaan kokeillut heroiinia mutta voisin kuvitella, että siitä tulee nimensä mukaisesti herooinen, loistava ja varma olo). Olen visualisoinut vuoden sisällä tapahtuneen muutoksen avautuvaksi auringonkukaksi tai kiinni olevaksi silmäksi, joka auettuaan loistaa silkkaa valoa.

Ohhoh, eksyin vähän sivuraiteelle, mutta ei oteta paineita! Parasta bloggausta on oikeastaan tajunnanvirta, blogi on siitäkin ihana alusta, että vaikka sitä aina jossain määrin kirjoittaa yleisölle, on kyseessä kuitenkin myös päiväkirja, epäkunnianhimoinen projekti, jossa saa olla juuri niin sekava ja itsekeskeinen kuin haluaa (olen aina tosi ärtynyt kun luen blogikommentteja, joissa joku anonilli opastaa bloggaajaa olemaan selkeämpi, kirjoittamaan parempaa suomea tai herran pieksut, kertomaan kiinnostavampia detaljeja omasta elämästään. Jos ei miellytä, ei tartte lukea! Henkilökohtaista elämää käsittelevät blogit ovat lahja, ikkuna toisten elämään, näin minä sen näen). Koska blogissa tulee paljastaneeksi itsestään hyvinkin intiimejä asioita (en juurikaan puhu esimerkiksi terapiajutuista kuin ihan muutaman ystävän kanssa) periaatteessa kasvottoman yleisön kanssa, voi joskus hätkähtää omaa avoimuuttaan. Gata kertoi, kuinka nihkeältä tuntui tajuta eksän lukevan blogia ja itse olen karsinut tietyt parisuhdemuistelut Lupiinista samasta syystä, useammallakin entiselläni on ihan vain parin askeleen matka tähän blogiin. Ja paljastan täällä itsestäni niin paljon, että jokainen minut livenä tunteva tajuaa, kuka on kyseessä. Samaa pelostelin työkavereiden kanssa, en kertonut Lupiinista ennen kuin olin lopettanut kyseisessä työpaikassa (ja silloinkin ihmiselle, jonka kanssa bondasin muutenkin kuin työkontekstissa), eikä esimerkiksi Facebook-sivultani ole mitään pääsyä tähän blogiin. Se rooli, jonka on kunkin yhteisön silmissä rakentanut olisi varmaankin romuttamisen arvoinen, mutta on aivan selkeästi olemassa ihmisiä, joiden kanssa ei kuulukaan mennä kovin diippeihin ikinä. Tästä syystä olen bondannut vauvabloggaajienkin kanssa vain, jos pidän heitä selvästi muutenkin sympaattisina ja helposti samastuttavina ihmisinä. Pelkkään vauvaelämän vaaleanpuna-iihkuun tai raskauskilojen tiputtamiseen keskittyvät mamiblogit ovat minusta suunnilleen yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa muotiblogit. Enkä nyt tarkoita kritisoida näitä blogeja, en vain osaa saada kiinni blogista, jonka kirjoittaja ei juurikaan paljasta itsestään mitään. Alan herkästi tuntea alemmuuden ja ylemmyyden sekaista vieraantuneisuutta seurueessa, joka ei ikinä paljasta säröjään.

Olen näemmä hyväntuulinen, ihan vanhojen lauantaiaamujen malliin! Rauhallinen aamu aivan yksin, mies ja Limppu vetävät unta palloon ja minä olen kerrankin saanut kunnolliset yöunet, imetin vain kerran. Aurinko paistaa ja lupailee kevättä ja minulla on hämmentävä tunne, että olen saanut itseni takaisin. En oikein tiedä, mistä tämä tunne tulee, en tiennyt olleeni hukassa. Ehkäpä koen näin, koska kirjoitan Lupiiniin pitkästä aikaa muuta kuin vauva-asiaa. Lupiini on vanha ystäväni, se kirjoittava puoleni, jota minulla on ollut näemmä ikävä. Vauva-asiaa on ihanaa kirjoittaa, mutta vauvan lähennellessä puolta vuotta alan nähdä selvemmin, että maailmassa on muutakin. Ja nyt on myös aika panostaa itseen, tänä keväänä tiputan oikeasti raskaudesta jääneet kilot ja aloitan harrastuksen, joka on vain minulle.

lauantaina, tammikuuta 16, 2010

Sanomisen hankaluus

Lupiinin kirjoittaminen on jo pidempään tuntunut jotenkin hankalalta. Aloitin tämän blogin melkein neljä vuotta sitten ja kirjoitukseni ovat olleet sekoitus henkilökohtaisia kokemuksia, ihmissuhdepohdintoja ja yleisiä huomioita sekä hiukan politiikkaa. Nyt, Limpun myötä tästä on muodostunut vauvablogi. En ole ajatuksen kanssa sinut, tietyssä mielessä tunnen feidanneeni sekä vanhan lukijakuntani että itseni, tein aivan tietoisen päätöksen raskausaikana, etten ala kirjoittaa pelkkää vaippa-asiaa. Luen itse hauskoja ja mielenkiintoisia äitiysblogeja ja tavallaan toivon, että olisin itsekin luonut Lupiinin rinnalle nimen omaan vauvaa käsittelevän blogin. Vaikka sitten Luppis olisi luultavasti näivettynyt vielä pahemmin.

Mielessäni pyörii useita kirjoittamista vaativia aiheita, sekä yhteiskunnallisia että henkilökohtaisia. En kuitenkaan enää pysty samalla tavalla istumaan koneella yhtä soittoa (kuten töissä, ehheh) ja kirjoittamassa ajatuksiani puhtaaksi. Ja imetysdementia, voi että se termi pitääkin paikkansa! Olen todella uuno nykyään, unohdan jatkuvasti mitä minulle on sanottu, toistan asiat moneen kertaan ja kaikkea keskustelua leimaa keskittymiskyvyttömyys: tiedän, että kohta pitää pompsata vauvan tarpeiden perässä (hahhaa, kun kirjoitin tätä lausetta, Limppu heräsi sängystään ja alkoi äyhkiä vaativasti). Haluaisin esimerkiksi kirjoittaa ulkonäköasioista, pettymyksestäni siihen, että olen ihan samanlainen hapsottava ja raskauskiloja kanniskeleva lenkkarimami joista olen itse puhunut naureskellen, tai seksuaalisuudesta, joka on edelleen ilmeisesti imetyksen takia lamaantunut. Olen nimittäin omaksunut Lupiinissa itselleni melko epäominaisen hyvinmenee-hehkutuslinjan, luullakseni siksi, että haluan näyttää epäilijöille (keille?) kuinka ihanaa vauva-arki on. Ja se ON ihanaa, ihanaa ja raskasta samaan aikaan.

Tajuan vasta nyt, että meillä on ollut hyperaktiivinen viikko. Olemme reissanneet pakkasten laannuttua vaunujen kanssa ympäriinsä, ystäviä on tullut tavattua urakalla. Myös pelottavia hetkiä on mahtunut mukaan, yksi aiheeton virtsatieinfektioepäilys vei meidät lastenklinikalle saakka. Epäily sai minut tajuamaan, kuinka haurasta ja repeilevää oma mielenrauhani on ja kuinka lähellä kaaoksen reunaa elän, aina. Ja kun on vain ajan kysymys, milloin Limppu saa ensimmäisen flunssansa tai vatsatautinsa, pitäisi minun kyetä kasvattamaan nahkaani paksummaksi, etten tunne heti halua romahtaa itkuiseksi hyytelöksi, kun jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Kannan huonoa omatuntoa siitäkin, että kuormitan miestäni omilla peloillani: on ihan perseestä kaataa ahdistus toisen niskaan, jos toinen on periaatteessa aivan samassa tilanteessa kuin on itse: esikoisvauvan vanhempi.

Tuntuu, että tämä viikko on ollut valtavan pitkä, näennäistapahtumaton vauva-arki sisältää hirveästi kaikkea. Limppu on oppinut kääntymään ja tekee sitä jatkuvasti, harjoittelee ryömimistä ja alkaa älistä, kun homma ei vielä ihan onnistu. Posket helottavat punaisuuttaan, kokeilemme nyt olla ilman lehmänmaitoa, sekä vauva että äiti. Kuulemma minullakin oli vauvana punaiseksi lehahtelevat posket, enkä onneksi ole saanut atooppista ihoa enkä edes lehmänmaitoallergiaa. Hampaita tuntuu puskevan alaleuasta, kuola valuu, kättä jältetään ja kitistään vihaisena. Olemme keksineet takuuvarman kikatuskeinon: kun parrakas mieheni pussaa Limpun poskea, alkaa Limppu nauraa kimeää he-he-he-naurua. Myös kissa naurattaa ja sen pehmeä turkki kiehtoo. Olen pari kertaa antanut Limpun koskea kissan turkkiin, josta kissa on itse melko varuillaan ja nostaa herkästi tassuaan varoitukseksi. Limpun tulevan liikkumisen vaikutukset kissaan huolettavat, eniten pelkään sitä, miten reagoin mikäli kissa raapaisee vauvaa, suihkutanko itseään puolustanutta kissaa vesipullolla karjuen vai alanko hysteerisesti seurailla kissan ja vauvan kommunikaatiota. Valitettavasti olen huomannut jo muutenkin, että oma rakkauteni kissaa kohtaan (joka on aina ollut enemmänkin mieheni kissa, itse olen koiraihminen siinä määrin, etten ottaisi koiraa koska en kestäisi jättää sitä yksin kotiin) on tällä hetkellä aika niukkaa, usein sen aggressiivisuus ja vaativuus näyttäytyvät silkkana raivostuttavuutena. Pikku raukka... annamme sen nukkua vauvanvaunuissa (ilman vauvaa, tietysti), sydäntä särkee komentaa sitä pois niin monesta paikasta: vauvan hoitopöydältä ja sen sängystä.

Olen edelleen ottanut päättäväisesti tilaisuuden lähteä aina silloin tällöin kotoa ilman vauvaa. Leffaan tai baariin, keikalle tai illanistujaisiin. Tarvitsen sitä, tarvitsen hirveästi edes hetkeä, jolloin en ole itse tarvittu, en kenenkään oma. Tämän tarpeen tyydyttämiseen riittää onneksi jo parin tunnin shoppailureissu tai uinti. Kotiin on ihana tulla, kun sieltä (täältä) pääsee hetkeksi pois.

lauantaina, tammikuuta 09, 2010

Kilin kellit mikä päivä

Seuraa kotiäidin tilitystä:

Meidän Limpullammehan on hyvin myöhäinen rytmi, niin myöhäinen, että minullekin on tullut ns työttömän unirytmi, menen nukkumaan siinä kolmen-neljän aikaan ja herään puolilta päivin. Siinä kun toimittelee aamun askareet, syötöt ja vaipat ja muut, huomaakin, että ulkona jo hämärtää. Ja vauvan toppaaminen paukkupakkasiin on ihan oma operaationsa, seuraa huutoa ja raivarointia liian lämpimän haalarin kätköistä. No, tuo on ihan normimeininkiä. Viime yö oli vielä potenssiin x rankempi. Ilmeisesti Limpun toissapäivänä saama kolmoisrokote aiheutti viivereaktiona hirvittävän raivonyön. Sydäntäsärkevän tuskaista itkua, joka herätti vanhemmat tunnin välein. Tissi ei kelvannut, pullo ei kelvannut, tutti ei kelvannut. Pistokohta reidessä punoitti mutta lämpöä ei ollut. Vihdoin, puoli kahdeksalta aamulla keksin tulpata vauvan pikkuiseen peppuun panadol-supon, se toi vihdoin muutaman tunnin keskeytymättömän unen.

Tänään päivällä lähdimme sitten toimittamaan asioita. Haimme koko perheen kera erään huutonet-huudon Vallilasta. Vaunuilla oli äärimmäisen hankalaa liikkua, kevyet pikku kaupunkivaunut eivät oikein jaksa jyrätä töyssyisen lumen läpi. Autoja oli parkkeerattu kävelytielle, eräs iso citymaasturi ihan röyhkeästi keskelle jalkakäytävää. Suivaannuin moisesta niin, että yritin liimata purkkani auton ikkunaan, mutta ei se pannahinen pysynyt kylmän takia paikallaan. Kun vihdoin pitkän ja hyytävän kävelyn jälkeen olimme saaneet hoidettua huutonettihankinnan noudon, suuntasimme pikapikaa kirjastoon. Se oli juuri sulkemassa, sain ainoastaan palautettua lainat, varattuja emme ehtineet enää noutaa. Tässä vaiheessa perheen aikuisväestö kalisi kylmästä ja päätimme suunnata Hakaniemen Rossoon syömään. Istuimme Rossossa hytisten, Limppu uinaili tyytyväisenä vaunuissaan. Meitä ei palveltu lainkaan, henkilökunta katseli lävitsemme ja jälkeemme tulleita palveltiin ennen meitä. Koska tapaus ei ollut ensimmäinen laatuaan ja meitä alkoi jännittää, kuinka kauan jälkikasvu suostuisi olemaan hiljaa, päätimme lähteä kotiin. Lausuin pari topakkaa sanaa tarjoilijalle, joka teeskenteli luonnollisesti tietämätöntä.

Tiedän kyllä, että vauvat eivät ole maksavia asiakkaita ja vauvanvaunutkin ovat jonkun verran tiellä. Kyseinen ketju mainostaa kuitenkin itseään juuri perheravintolana, löytyy leikkinurkkausta, syöttötuolia ja hoitohuonetta. Emme edes kävisi kustannustehokkaassa ketjuravintolassa ellemme liikkuisi vauvan kanssa. No, tulipa havaittua kantapään kautta, minne kannattaa mennä. Aion laittaa asiasta vielä palautetta ketjulle, tiedän, etten ole ensimmäinen Rossoon vittuuntunut kuluttaja.

Koska oli helkutin kylmä ja ratikka tuli sopivasti, päätimme lumessa jyräämisen sijaan mennä kotimäen ylös julkisella. No, ratikkahan jämähtikin keskelle mäkeä, joku valopää oli nimittäin parkkeerannut pyhän lehmänsä ratikkakiskoille ja jonossa seisoi kolme ratikkaa. Meidät päästettiin ulos, suoraan likaiseen penkkaan, josta selviytyminen lastenvaunujen kanssa oli oma operaationsa. Kun lopulta pääsimme kotiin ja kaikki imetys-tyyppiset rituaalit oli hoidettu, päätin helliä kalisevaa olemustani tulisella kylvyllä. Laskin ammeen täyteen kuumaa vettä vain havaitakseni, että ilmeisesti kylmän sään takia kuumaa vettä ei tule, vaan vesi on suunnilleen uimahalliveden lämpöistä. Siinä vaiheessa menin haaleaan suihkuun ja huomasin, että suihkumme vuotaa eikä kylpyammeen viemäri vedä kunnolla. Mikään tässä 20-luvun ihkukämpässä ei toimi aivan moitteettomasti: viemärit korisevat, astianpesukone ei pese kunnolla, pyykkikone hyppii minne haluaa, pattereita ei voi säätää. Toisaalta onhan tämäkin angsti suhteellista. Ystävä asuu alivuokralaisena puutalossa, jossa putket jäätyvät talvisin.

Mutta silti, voihan jeesuksen äidin munasarjat, että voikin vituttaa. Tuntuu kuin joku mystinen talvijumala näpäyttäisi meitä tallaajia siitä, että olemme jo uskoneet talvien olevan menneen talven lumia (ehheh) ja heittäneet villahousut, toppatakit ja lämpökerrastot roskiin kuvitellen, että Helsingissä pärjää ympäri vuoden ohuessa villakangastakissa ja sormikkaissa.

Seuraava missio vauvaelämässä on runnoa unirytmiämme aikaisemmaksi. Koska Limppu on jo viisikuinen, ajattelimme alkaa antaa unentuojaksi maissivelliä. Luumua meillä on jo maisteltu, suurin osa siitä meni poskille. Mutta lähes-täysimetyksellä mennään edelleen ja tullaan menemäänkin vielä pitkään, mikäli se minusta riippuu.