sunnuntaina, marraskuuta 30, 2014

Sinä ja minä

Mietin tänään, että sinä et ehkä tunnista minua. Minä olen se turvallinen, pyylevä, kohta nelikymppinen kahden lapsen ydinperheäiti, jonka mies on it-alalla ja joka miettii lasten suhteen lähinnä sitä, saavatko ne tarpeeksi kavereita naapuritaloista ollessaan yksityisessä päiväkodissa eri kaupunginosassa, ja onko niillä tarpeeksi harrastuksia vai pitäisikö vielä keksiä joku uusi aluevaltaus. Ja kevyemmin, että olisiko kivaa yrittää muuttaa omaa antiikkiin ja mummoiluun keskittyvää sisustusta hieman modernimpaan suuntaan. Ja noudattaa johdonmukaisemmin päivärutiineita.

Kuitenkin näen sinussa itseni. Näen kimpoilun, ahdistuksen, suuret tunnekuohut, lennossa vaihtuvat mielialat, uudet kuningasideat ja niiden suuret mahalaskut. En halua nähdä sinua kuten äiti tai terapeutti, vaikka niin helposti sen position omaksunkin. Haluaisin ennemminkin, että joskus näkisit minut tämän kaiken takaa: näkisit, kuinka vereslihalla, epävarma, rikki, innokas, ailahteleva ja tuulella käyvä minäkin olen. Haluaisin, ettei oma ydinminäni, se palava liekki, peittyisi kaiken tavanomaisen ja turvallisen alle. Että näkisit minunkin ilmaisevan omaa hukassaolemistani, epävarmuuttani ja haurauttani tällä.

Minulla on käynyt tietyssä mielessä aivan törkeä munkki. Sain lapset kun halusin, ja ennen kaikkea, sain niille maailman parhaan isän. Isän, jonka hyvyys ylittää oman äitiyteni, ja minä sentään ihan aidosti ja ilman syyllisyyksiä pidän itseäni hyvänä äitinä. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Minä olen muutakin kuin hyvä äiti, imettäjä ja pitkämielinen lehmä. Minä olen minä, rikki ja auki, innokas ja haavoittuva. Haluaisin tulla nähdyksi, kaikkineni.

torstaina, marraskuuta 20, 2014

Aina vähän liekeissä

Mietin tässä äsken, että tyypillinen arkimielentilani on lähes jatkuva, enemmän tai vähemmän lievä kuohuksissaan oleminen siitä ja tästä asiasta. Somessa roikkuessa aiheita riittää, tasa-arvoisen avioliittolain vastustajien idioottimaiset kehäpäätelmät, jeesustelu ja "sitä kuitenkin kiusattaisiin koulussa" -vammailu. Terveysneuvontapuhelimen lakkauttaminen. Muutaman seuraamani FB-ryhmän puusilmäinen kotiäitihihhulointi ja riitaa haastava neuvojen kysyminen tyyliin: "meillä on nyt tämä ja tämä ongelma lapsen nukkumisen/syömisen suhteen, mutta kaikki vinkit mitä annatte, ovat paskoja ja te vastaatte muutenkin minulle väärin, räyh". Lastenvaatekiimailu ja siihen liittyvä käytettyjen tuotteiden ylihinnoittelu. Besserwisseröinti. Saivartelu. Epäoleellisuuksiin takertuminen. Moukkamaisuus. Aina riittää tunnekuohun aihetta! Mutta parempi, paljon parempi vaihtoehto kuin se oma viimetalvinen henkinen lamaantuneisuuteni ja jonkinasteinen masennukseni, jolloin mikään ei tuntunut paljon miltään.

Ja sitäpaitsi olen myös positiivisesti liekeissä vähän väliä. Aina kävellessäni aamulla Läntistä Brahenkatua kohti työhuonetta, Kallion kirkko suoraan edessä, korkeat talot ja leikkipuisto sivuilla, kahvin- ja nyt joulun lähestyessä kardemumman tuoksua Meiran paahtimolta päin tuoksutellen, olen niin onnellinen ja riemastunut siitä, että elän Helsingissä 2010-luvulla. Ja iltaisin, kun seisoskelen kylmässä leikkipuistossa lasten kanssa, valot syttyvät ikkunoihin, ratikat kirskuvat ohi, saatan joskus liikuttua rakkaudesta kotikaupunkiani kohtaan.


maanantaina, marraskuuta 17, 2014

Parasta just nyt

- Pitkän odotuksen jälkeen saapuneet lasten tarhakuvat. Lipsillä on muikea hymy, ja se näyttää todella isolta tytöltä, niin kapeakasvoiselta ja pitkätukkaiselta verrattuna siihen isoposkiseen taaperoon, joka meillä vielä äsken asusti. Juhannuspojallakin on oudon kypsä ja vakava ilme, siitä saa ikäänkuin esimakua niistä todellisista piirteistä, miltä se tulee näyttämään teini-ikäisenä ja aikuisena. Kaverikuvassa Lipsi hymyilee sievästi ja Juhannuspoika öyhöttää menemään suu auki ja silmät puolitangossa. Nauroin näille kuville pissat housuissa.

- Jääkaappimagneetit Instagram-kuvista. En linkitä, koska Lupiini ei ole mainosblogi, mutta kyllä sen helposti löytää, jos innostutte. Hyviä lahjoja mummoille ja sellaisille.

- Helsinki ja Helsingin sutinat. Aina tapahtuu jotain, aina löytyy tekemistä. Sunnuntaina olisi tullut pitkä päivä lasten kanssa kolmestaan, kun mies oli taas remontoimassa perintöyksiötään, mutta bongasimme Kallio-liikkeen perhebrunssin. Ja edellisenä päivänä oli ravintolapäivä, jolloin kävimme Munkassa värjöttelemässä kuumalla mehulla ja puolukkapiirakalla. Aloin ideoida omaa ravintolapäivää, joka olisi helpointa toteuttaa kesällä hyödyntäen mökin satoa, mutta toisaalta talvella tulisi kivasti haastetta. Viihdytän itseäni vapaahetkinäni pohtimalla erilaisia ruokateemoja. Niin joo, tapahtumista: ensi viikonloppuna on Kaapelitehtaalla Martin markkinat, Viro-tapahtuma, josta saa ihania virolaisia käsitöitä, puuleluja, ruokia, kaikkea. Aion hommata sieltä puuttuvat joululahjat.

- Lasten ilo pienistä asioista. Se on ehkä kaikkein hienointa vanhemmuudessa. Lauantai-iltana, ollessani teatterissa mies ja lapset olivat leiponeet pellillisen pipareita ja minua odotti kaksi lautasellista vähän palaneita, vihreällä sokerivedellä pärsöteltyjä epäsikiö-kissoja ja pukkeja ilman toista jalkaa. Rakkaus!!

- Miehen ihanuus. Eilen sattui vahingossa niin, että esikoisen rakas Messu-kissa päätyikin auton kyydissä Espooseen, koko päiväksi eroon omistajastaan. Itkuhan siinä pääsi. No, mies oli kuitenkin valokuvannut kännykällään Messu-kissan seikkailun Espoon Ikeassa, remonttityömaalla, serkkutytön ruokittavana ja auton kojelaudalla nukkumassa. Vähän kuten Ameliessa se seikkaileva puutarhatonttu. Rakkaus!!

- Naapurit. Meillä on kivoja, fiksuja ja oman oloisia naapureita. Sellaisia, joiden kanssa voi puhua uskonnosta, politiikasta ja rahasta, ei mitään turhanaikaista länkytystä vaan oikeaa vuorovaikutusta.

- Lähestyvä joulu. Inhosin pitkään joulua, nyt en ehkä enää inhoakaan. Lapset odottavat joulua jo kovasti, puhuvat joulupukista, mutta eivät sillai usko siihen. Hyvä niin, olen liian ateisti-tosikko uskottelemaan joulupukki- ja tonttujuttuja, mutta haluan kuitenkin pitää ne puheissa satujen tasolla.

- Perhekerho, jossa tehdään joka keskiviikko vegaanisafkaa. Emme ole vegaaneita, mutta kivaa kun jotkut ovat.


keskiviikkona, marraskuuta 05, 2014

Raskaat luomet, terävä pää

Katselin itseäni tuossa joku päivä hissin peilistä. Huomasin, että katseeseeni on tullut eri sävy, uudenlaista ankaruutta. Otettuani silmälasit pois, tajusin, että yläluomeni ovat hitaasti mutta varmasti muuttumassa jotenkin raskaammiksi. Myös silmäni muuttuvat vuosi vuodelta kuivemmiksi, joudun aika ajoin hoitamaan niitä kosteuttavilla tipoilla ja putsaamaan ne aamuisin kostealla paperilla. Joudun riisumaan lasit aina kun luen Hesaria tai muuta pientä tekstiä. Ajan mittaan halvat nettirillit eivät enää varmaan riitä, vaan joudun siirtymään kaksiteholaseihin. Näitä ikääntymisen mukanaan tuomia ilmiöitä tarkastelen jotenkin välinpitämättömästi, mielenkiinnolla mutta kaukaa. Ne eivät ole vaikutuspiirissäni, joten miksi repiä paitaansa asiasta. Vähän samasta syystä en juuri nyt jaksa meikata arkena, ellei illalla ole jotain menoa. Ei minua täällä työhuoneella kukaan katsele, paitsi pari työtoveria ja vanha kunnon Lumis, asiakkaidenkin kanssa kommunikoidaan pääasiallisesti sähköpostilla. Tiedän, että olen juuri sitä tyyppiä, jonka ulkonäkö kohenee aivan oleellisesti meikillä, mutta en välitä. Mehustelen lähinnä ajatuksella, kuinka paljon rahaa säästän, kun en hölvää naamaani bb-voidetta enkä ole pakotettu hinkkaamaan pidentävää mascaraa ripsistäni iltaisin.

Eilen, syöttäessäni lapsille iltapalaa, luin vanhaa Lupiinia siltä ajalta, kun odotin esikoista. Hitto vieköön, silloin jaksoin kirjoittaa säännöllisesti, aika fiksuja ja hauskoja juttuja, ja vuorovaikuttaa kommentoijien kanssa. Silloin en vielä ollut äiti enkä kirjoittanut kauheasti äitijuttuja. Olen toki jatkanut omaa linjaani myös äidiksi tultuani, mutta näemmä Lupiini on jo pidempään haeskellut linjaansa, koska en ole saanut kirjoitettua. Huomaan, että siinä kuin moni kaverini on kokenut jonkinlaisen naisellisen ja seksuaalisen heräämisen siinä vaiheessa kun lapset eivät enää valvota, oma heräämiseni liittyy yhteiskunnallisuuteen ja jonkinlaiseen pyrkimykseen pois omasta välittömästä kokemuspiiristä. Toki tuo seksuaalinen herääminen on tuttua itsellekin, vauva-aikojen ja viimeistään kotiäitiyden loppuessa sitä on palannut omaksi itsekseen myös sen suhteen ja huomaa taas havainnoivansa hyvännäköisiä miehiä samanlaisella silmällä kuin ennen raskauksia (se havainnointi loisti poissaolollaan useamman vuoden - mikä virta komeita partahipstereitä onkaan virrannut sivuitseni ilman että eväkään on värähtänyt). Itsekseen hymyillen, silmää lepuuttaen, ilman sen suurempia intohimoja. Luultavasti olen tässä asiassa törkeän onnekas: minulla on onnellinen avioliitto kaikkine avioliittoon liittyvine puolineen, en koe tarvetta tunnekuohuihin näissä asioissa laisinkaan.

Sen sijaan pääni kaipaa haastetta. Haluan lukea muutakin kuin Leena Lehtolaisen dekkareita, haluan katsoa muutakin kuin Sandra Bullock-leffoja Netflixistä. Haluan haastaa itseäni enkä aina mennä siitä, mistä aita on matalin ja helpoin. Tämän takia en edelleenkään halua mobiilia nettiä kännykkääni, haluan kirjastokortin majailevan lompakossani muunakin kuin täytteenä, että edes leikkipuistossa lukisin kirjoja. Haluan jaksaa lukea Hesarista myös taloussivut ja keskustella niistä. Haluan keskustella ajankohtaisista ilmiöistä, haluan teoretisoida ja skarpata, pinnistellä että ymmärtäisin. Kaipaan kasvatuskirjojen lukupiiriä tai lukupiiriä noin ylipäätään. Kaipaan terävää pallottelua, rakentavaa erimielisyyttä. Kaipaan sitä, että omista napakohtaisista kokemuksista noustaan yleiselle tasolle, havainnoimaan rakenteellisia ongelmia.

Onneksi sitä on aina väliin tarjolla. Itse asiassa aika useinkin. Ja uumoilen, että tulevaisuudessa vielä enemmän.