On olemassa mahdollisuus päästä ensi kesänä kuoputtamaan maata ja kasvattamaan yrttejä, hilloamaan omenoista ja marjoista. Mahdollisuus on varsin pieni ja yritän hillitä innostukseni mutta alan siitä huolimatta googlettaa Daturaa. Siitä asti kun näimme riigalaisen ravintolan edessä ruukkukaupalla miehenkorkuisia enkelinpasuunoja olen halunnut kasvattaa niitä. Luen, että enkelinpasuunan kanssa nukkumisesta saattaa saada omituisia unia, monet haut vievät päihdeorientoituneille sivuille. Ajatus valtavasta, houreita puhaltelevasta kukantorvesta lumoaa minut, vaikka en käytännössä haluakaan sekoittaa päätäni. Siinä, kuinka innokkaasti Suomessa pärjäävistä kasveista ja sienistä haetaan päihdyttäviä vaikutuksia, on jotain koomista. Muistan kun teininä jossain hippibileissä yksikin poika söi kokonaisen pussillisen ihanan päivänsinen siemeniä ja oksensi sitten monta tuntia linkussa maaten. Noihin aikoihin kerrottiin legendaa myös Vaasan sivarikeskuksen (apua, nyt levitän stereotypioita sivareista) pojista, jotka olivat päihtymishimossaan ostaneet kukkakaupan tyhjäksi unikon siemenkodista, ja kysyttäessä selittäneet niiden tulevan ”lavasteeksi näytelmään”. Rannoilta löytyvästä virmajuuresta tehtyä valerianateetä monet tuttunikin joivat bileissä, enkä ikinä tajunnut miksi, kuten en oikein tajunnut blossitteluakaan. Mitä hauskaa on maata juhlissa sohvalla ja naureskella itsekseen ovenkahvalle?
Etsin netistä myös värinokkosta eli kirjopeippiä. En ole löytänyt tätä vanhan ajan huonekasvia oikein mistään, paitsi vallilalaisen kukkakaupan ikkunasta. Kaupassa kasvi on niin iso että pelkään sen maksavan hurjasti ja sitä paitsi haluaisin ehkä itse olla mukana kasvamisprosessissa, ja toisaalta tähän aikaan vuodesta ei kannattane viherkasveja ainakaan ostaa. Rakas alokaasianikin tekee kuolemaa, se ei selvästikään kestä marraskuista näkymää ikkunasta.
Ajatus kasvimaasta, kukkapenkeistä ja omenapuunkatveesta on villiinnyttävä, mutta yritän pitää itseni aisoissa. Kun on kuitenkin suurkaupunki-ihminen henkeen ja vereen, ei sovi toivoa liikoja. Kivitalojen ja kahviloiden hinta on asvalttipihan kitulias kukkalava. Mutta mikäli tämä plan a puutarhasta ei tule toimimaan (mitä pidän varsin valitettavana mutta todennäköisenä vaihtoehtona) tarvitsen ensi kesäksi edes viljelyspalstan. Minulla on ollut palsta monena kesänä ja kahdessa paikkaa, jotka kummatkin ovat olleet niin kaukana kotoani, että niille lähteminen on ollut varsinainen operaatio ja muuttunut jossain vaiheessa velvollisuudeksi ja siten oudon epämieluisaksi. Ajattelen kuitenkin vaaleanpunaista hyasinttiani, joka on jo nyt about to go. Jospa voisinkin asuttaa sitä talven yli kylmäkellarissa ja istuttaa myöhemmin maahan, kuten tein vanhempieni vielä asuessa pihatalossa.
Koska matkaan on enää runsas kuukausi (mietin joka ilta ennen unen tuloa lento-onnettomuuksia) katselen myös eksoottisempia kasveja. Olen halunnut nähdä tulppaanipuun siitä asti kun luin Donna Tarttin Pienen ystävän (tätä kirjoittaessani alan tajuta, että tulppaanipuu on magnolialajike eli olen tavallaan nähnyt tulppaanipuita Wienissä, pääsiäisen aikaan ne olivat valtavissa vaaleanpunaisissa kukissa, yksi parhaista vaikka kliseisimmistä valokuvistani on otettu kukkivasta magnoliasta, taustalla kaksitorninen kirkko). Taustakuvakseni valitsen pitkän harkinnan jälkeen kuvan, jossa kolibri lentää kohti hibiskuksenkukkaa.
tiistaina, marraskuuta 27, 2007
torstaina, marraskuuta 22, 2007
Ulkomailla ulkopuolisena
Olen palannut Tallinnasta työmatkalta silmäluomet lähes tunnistamattomiksi turvonneina. Olen nähtävästi täysin aiheettomasti rehvastellut sillä, että mullehan ei silmäpusseja tuu, koska todellakin tulee, sävytettynä himertävällä violetilla. Tai sitten tämä alkaa olla niitä ensimmäisiä IKÄÄNTYMISEN oireita.
Ensimmäinen päivä on kaunis, matalaa aurinkoa ja lähes keväistä lämpöä. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy vanha kaupunki, lasi-metalli-helvetti rajautuu ulos. Ylimmän kerroksen KGB-huoneessa on valtavat määrät venäläistä 70-luvun teknologiaa, mielikuvitusta kiihottavia nappeja ja kytkimiä, puhelin vailla numerolevyä, se, josta oli suora yhteys Kremliin. Huoneessa on lavitsa väsyneen salakuuntelijan levätä, sekä lattialla Kosmos-rasia ja siannahkasaappaat luomassa tunnelmaa. Pahvinen, Venäjän kartan koristama tupakka-aski aiheuttaa minulle flash backin kymmenen vuoden taakse, dokailemme Lumiksen kanssa kotonani kuuntelemme ja hoilotamme mukana työväenlauluja (En valinnut asiaa-kokoelma on juuri ilmestynyt), eksäni on ollut jo pitkään parvella unten mailla kun voi ei! Tupakka loppuu! Alan siekailematta polttaa filtterittömiä Kosmoksia, joita joku on tuonut vitsinä Venäjältä ja joita olen säilyttänyt askin neuvostoromanttisuuden takia krääsähyllyssä koristeena.
KGB-huoneessa mahorkan haju on hälvennyt ja vodka kuivunut lasien reunoille. Huoneesta puuttuu täysin kaikki agentti-glamour, ilman puhelimia ja lattialle jätettyjä kaaviopiirroksia pitäisin paikkaa pelkkänä törkyisenä konehuoneena.
Bussissa lähiöön huomaan taas, kuinka suppea Tallinnan viehättävä osa on. Lasihelvetin jälkeen alkaa pahasti rappeutunut, mutta ihana puutaloalue, muutama on kunnostettu helakoin värein (kuten kirkkaan violetilla) mutta suurimmasta osasta on vaikeaa arvata alkuperäistä väriä. Joukossa on muutamia funkis-huviloita Viron lyhyeltä itsenäisyyden ajalta, pyörein ikkunoin, tyylikkäinä ja hilseileväpintaisina. Pientalojen jälkeen alkaa epämääräinen joutomaalähiö, paikallisissa neukkutaloissa ei ole koon luomaa jyhkeyttä, ne ovat vain räjähtäneempiä versioita Espoon Perkkaan tai Porvoon Kevätkumpu kakkosen lohduttomista kerrostaloista. Siellä täällä on pöyhkeitä autoliikkeitä ja ostareita. Näkymä masentaa minua, aina ollessani muutenkin vähän blue reagoin erityisen voimakkaasti ympäristöön.
Matkalla joudun pohtimaan omaa suhdettani kuluttamiseen. Olen tilanteessa jossa kilpailua pidetään hyvänä asiana, tahtotila on tehdä voittoa, lisätä näkyvyyttä, myyntiä, ostajia, saada lisää rahaa, laajentua, painaa kiiltävää paperia, rakentaa lisää lasitaloja. Kulutushybris sotii pahasti omia näkemyksiäni vastaan ja kuten usein tilanteissa joissa kohtaan omalle arvomaailmalleni vieraita asioita, alan tuntea vahvaa halua sanoutua kokonaan irti yhteiskunnasta tai ainakin kilpailusta ja kulutuksesta. Samaan aikaan toki kuolaan paikallisen tavaratalon hulvattoman mageita mustasamettisia kynttilänjalkoja ja perkelöin mielessäni sitä, etten vaihtanut lisää rahaa.
Vapaahetkenä ennen illallista luikahdan yksin Vanhaan Kaupunkiin. Suurin osa söpöistä käsityömyymälöistä on kiinni, kaduilla liikkuu lähinnä paikallisia, heitäkin vähän. On tähtikirkas, kirpeä ilta, Joulun lähestyminen alkaa näkyä, tai ehkä on niin, että Vanhassa Tallinnassa tulee aina jouluinen olo, vähän kuten Porvoon vanhassa kaupungissa. Käyn antiikkiliikkeessä ja huvitun helakoin värein koristellusta Stalinin patsaasta ja diktaattorikelloista. Olde Hansan keskiaikasesti puetut tarjoilijat myyvät ulkona paahdettuja kastanjoita, kaikki on epätodellisen kaunista. Puhavaimun kirkossa on konsertti, kuulen ulos asti vanhat sävelet. Ikävä lapsuuden joulutunnelmaa vain voimistuu, muistelen Porvoon Tuomiokirkon kynttilöin valaistuja kalkkiseiniä, lapsenääniämme laulamassa moniäänisesti joululauluja, myöhemmin kuorokonsertteja jo aika kunnianhimoisella ohjelmalla. Yllätyn myös voimakkaasta sympatiantunteestani kirkkoa kohtaan ja tajuan sen johtuvan päivän kestäneestä markkinataloushypestä. Yhteiskunta, jossa kirkko tarjoaa levähdyspaikan kuluttamiselta ja jatkuvalta kilpailulta tuntuu kuitenkin ahdistavalta, liittyyhän kirkkoonkin valtavasti täysin sovittamattomia epäkohtia. Mutta alan ymmärtää yhä paremmin niitä väsyneitä tai masentuneita ystäviäni, jotka ovat käyneet kirkossa hakemassa lohtua. Ateistinakin tunnen itse vahvan pyhyyden kokemuksen siellä kirkon takaovella, valokuvatessani lasimaalauksia, Bachin kantautuessa kiviseinien läpi.
Koska jokaisen suomalaisen kutsumus ja lähes velvoite on ostaa Tallinnasta pipo taikka lapaset, suuntaan itse seuraavaksi Vetaan, Tallinnan mielestäni tasokkaimpaan ja jännittävimpään käsityöliikeeseen. En noin yleisesti ottaen välitä pellavavaatteista mutta Vetassa nekin ovat hienoja. Kuulostelen tuntojani, haluaisinko kirjaillun kaulahuivin vai huovutetun pikkulaukun, ehkä vihreän ponchon tai paljettipipon? Lopulta päädyn musta-burgundiin helminauhaan, jossa on burgundeja sifonkihörsäkkeitä. Arvaan hörsäkkeiden kutittavan kaulan tärviölle, mutta minkäs teet. Kassalla silmäni osuvat vielä ihanaan mustaan pantapipoon, jossa on korvallisten kohdalla burgundinpunaiset kukat. Ostan siis senkin. Hirvittelen vähän yhtäkkistä shoppailunhimoani ja omaa falskiuttani, mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että olen tukenut paikallista taidekäsityötä jonkun ison ketjun sijaan, ostanut uniikkia enkä sarjatuotantoa. Vaikka olen jo kauan sitten luopunut itseisarvoisesta yksilöllisyyden tavoittelusta (joka lienee lähinnä teini-iän kehitysvaihe) pidän ajatuksesta että minulla on pipa, joka ei ihan jokaisella vastaantulijalla kävele vastaan, mutta ei toisaalta vedä kaikkea huomiota itseensä, kuten monet upeat, sarvikorva–oranssi huopakulkunen -päähineet tekevät.
Ennen illallista käyn vielä huitaisemassa pikaisen Cuba Libren päästäkseni juhlatunnelmaan ja karistaakseni osan ulkopuolisuuden tunteesta, joka on aivan liian suussa sulava että voisin päästää siitä kokonaan irti. Yksinäinen vaellukseni vanhassa kaupungissa on ollut matkan paras hetki, olen nauttinut ulkopuolisuudestani ja sivullisuudestani täysin rinnoin. Avioliitossa (meinasin kirjoittaa avoliitossa, vähän kuten sanon L:a edelleen ”poikaystäväkseni”, vahingossa) ja ilmeisesti aika sosiaalista elämää viettävänä sitä joskus unohtaa, kuinka tavattoman hyvin viihtyy yksin. Yksinäisyys on tajuttoman ihanaa etenkin tilanteessa, jossa joutuu olemaan pakkososiaalinen ihmisten kanssa, joita ei välttämättä omaksuisi lähipiiriinsä muuten. Silloin sitä käyttää kaikki tilaisuudet omille teille katoamiseen.
Loppuillan hyvät päätökset nukkumaanmenosta kariutuvat, käytävällä kohtaan remujengin ja kartoitamme kaikki hotellin baarit läpi. Lopulta päädymme yökerhoon, jossa on kaksi niukasti puettua esitanssijatarta sekä suomalainen kaupparatsu joka ei näe ristiriitaa perheellisyytensä ja sen kanssa, että joku naisista lähtisi hänen viekkuunsa yöksi. Kahden aikaan tajuan lähteä huoneeseen mutta vahinko on ehtinyt tapahtua, seuraavana aamuna oksettaa ja sattuu ja niistättää (minulle tulee aina krapulassa nuha) enkä jaksa edes meikata, heitän vain nuhruiset vaatteet niskaani ja menen puistattelemaan aamiaiselle, alas saan pelkkiä nesteitä.
Laivallakin olen vielä vähän heikkona, syön perunamuusia pienin suullisin, varoen kuin paaston jälkeen (oikeasti paaston jälkeen syön lähinnä lapioimalla havaiten hetikohta että olen ihan täynnä yök argh, mutta mikäli noudattaisi virallisia post-paasto-syöntiohjeita joihin kuuluu pehmeä lasku). Laiva on amerikkalaisen pramea ja silti aika viihtyisä, uusi ja puhdas ja glamourhenkinen. Samassa ravintolassa istuu käkättävä, päiväkänninen senioriporukka, joukon johtajana föönattu, jenkkiläistä tv-saarnaajaa muistuttava seiskavitonen mies. Ostan Tax Freestä vanhemmille Ass Flavours-nimisiä makeisia (oikeasti ne maistuvat espressolta eivätkä peffalta) ja yhteiskäyttöön makkaramaisen pötikän savujuustoa. Päästyäni maihin tirautan vähän silkkaa väsymystäni ja krapulaani mutta taksissa idea ”pimeästä bussista” ja vinkuvan maksan äänen imitointi naurattaa niin, että lehahtaessani kantamuksineni Hakaniemen torille soitan Nassulle hysteerisen kikatuspuhelun. Kotona vaihdan välittömästi yöpaitaan ja nautin siitä, että saan vain lukea ja maata peiton alla.
Ensimmäinen päivä on kaunis, matalaa aurinkoa ja lähes keväistä lämpöä. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy vanha kaupunki, lasi-metalli-helvetti rajautuu ulos. Ylimmän kerroksen KGB-huoneessa on valtavat määrät venäläistä 70-luvun teknologiaa, mielikuvitusta kiihottavia nappeja ja kytkimiä, puhelin vailla numerolevyä, se, josta oli suora yhteys Kremliin. Huoneessa on lavitsa väsyneen salakuuntelijan levätä, sekä lattialla Kosmos-rasia ja siannahkasaappaat luomassa tunnelmaa. Pahvinen, Venäjän kartan koristama tupakka-aski aiheuttaa minulle flash backin kymmenen vuoden taakse, dokailemme Lumiksen kanssa kotonani kuuntelemme ja hoilotamme mukana työväenlauluja (En valinnut asiaa-kokoelma on juuri ilmestynyt), eksäni on ollut jo pitkään parvella unten mailla kun voi ei! Tupakka loppuu! Alan siekailematta polttaa filtterittömiä Kosmoksia, joita joku on tuonut vitsinä Venäjältä ja joita olen säilyttänyt askin neuvostoromanttisuuden takia krääsähyllyssä koristeena.
KGB-huoneessa mahorkan haju on hälvennyt ja vodka kuivunut lasien reunoille. Huoneesta puuttuu täysin kaikki agentti-glamour, ilman puhelimia ja lattialle jätettyjä kaaviopiirroksia pitäisin paikkaa pelkkänä törkyisenä konehuoneena.
Bussissa lähiöön huomaan taas, kuinka suppea Tallinnan viehättävä osa on. Lasihelvetin jälkeen alkaa pahasti rappeutunut, mutta ihana puutaloalue, muutama on kunnostettu helakoin värein (kuten kirkkaan violetilla) mutta suurimmasta osasta on vaikeaa arvata alkuperäistä väriä. Joukossa on muutamia funkis-huviloita Viron lyhyeltä itsenäisyyden ajalta, pyörein ikkunoin, tyylikkäinä ja hilseileväpintaisina. Pientalojen jälkeen alkaa epämääräinen joutomaalähiö, paikallisissa neukkutaloissa ei ole koon luomaa jyhkeyttä, ne ovat vain räjähtäneempiä versioita Espoon Perkkaan tai Porvoon Kevätkumpu kakkosen lohduttomista kerrostaloista. Siellä täällä on pöyhkeitä autoliikkeitä ja ostareita. Näkymä masentaa minua, aina ollessani muutenkin vähän blue reagoin erityisen voimakkaasti ympäristöön.
Matkalla joudun pohtimaan omaa suhdettani kuluttamiseen. Olen tilanteessa jossa kilpailua pidetään hyvänä asiana, tahtotila on tehdä voittoa, lisätä näkyvyyttä, myyntiä, ostajia, saada lisää rahaa, laajentua, painaa kiiltävää paperia, rakentaa lisää lasitaloja. Kulutushybris sotii pahasti omia näkemyksiäni vastaan ja kuten usein tilanteissa joissa kohtaan omalle arvomaailmalleni vieraita asioita, alan tuntea vahvaa halua sanoutua kokonaan irti yhteiskunnasta tai ainakin kilpailusta ja kulutuksesta. Samaan aikaan toki kuolaan paikallisen tavaratalon hulvattoman mageita mustasamettisia kynttilänjalkoja ja perkelöin mielessäni sitä, etten vaihtanut lisää rahaa.
Vapaahetkenä ennen illallista luikahdan yksin Vanhaan Kaupunkiin. Suurin osa söpöistä käsityömyymälöistä on kiinni, kaduilla liikkuu lähinnä paikallisia, heitäkin vähän. On tähtikirkas, kirpeä ilta, Joulun lähestyminen alkaa näkyä, tai ehkä on niin, että Vanhassa Tallinnassa tulee aina jouluinen olo, vähän kuten Porvoon vanhassa kaupungissa. Käyn antiikkiliikkeessä ja huvitun helakoin värein koristellusta Stalinin patsaasta ja diktaattorikelloista. Olde Hansan keskiaikasesti puetut tarjoilijat myyvät ulkona paahdettuja kastanjoita, kaikki on epätodellisen kaunista. Puhavaimun kirkossa on konsertti, kuulen ulos asti vanhat sävelet. Ikävä lapsuuden joulutunnelmaa vain voimistuu, muistelen Porvoon Tuomiokirkon kynttilöin valaistuja kalkkiseiniä, lapsenääniämme laulamassa moniäänisesti joululauluja, myöhemmin kuorokonsertteja jo aika kunnianhimoisella ohjelmalla. Yllätyn myös voimakkaasta sympatiantunteestani kirkkoa kohtaan ja tajuan sen johtuvan päivän kestäneestä markkinataloushypestä. Yhteiskunta, jossa kirkko tarjoaa levähdyspaikan kuluttamiselta ja jatkuvalta kilpailulta tuntuu kuitenkin ahdistavalta, liittyyhän kirkkoonkin valtavasti täysin sovittamattomia epäkohtia. Mutta alan ymmärtää yhä paremmin niitä väsyneitä tai masentuneita ystäviäni, jotka ovat käyneet kirkossa hakemassa lohtua. Ateistinakin tunnen itse vahvan pyhyyden kokemuksen siellä kirkon takaovella, valokuvatessani lasimaalauksia, Bachin kantautuessa kiviseinien läpi.
Koska jokaisen suomalaisen kutsumus ja lähes velvoite on ostaa Tallinnasta pipo taikka lapaset, suuntaan itse seuraavaksi Vetaan, Tallinnan mielestäni tasokkaimpaan ja jännittävimpään käsityöliikeeseen. En noin yleisesti ottaen välitä pellavavaatteista mutta Vetassa nekin ovat hienoja. Kuulostelen tuntojani, haluaisinko kirjaillun kaulahuivin vai huovutetun pikkulaukun, ehkä vihreän ponchon tai paljettipipon? Lopulta päädyn musta-burgundiin helminauhaan, jossa on burgundeja sifonkihörsäkkeitä. Arvaan hörsäkkeiden kutittavan kaulan tärviölle, mutta minkäs teet. Kassalla silmäni osuvat vielä ihanaan mustaan pantapipoon, jossa on korvallisten kohdalla burgundinpunaiset kukat. Ostan siis senkin. Hirvittelen vähän yhtäkkistä shoppailunhimoani ja omaa falskiuttani, mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että olen tukenut paikallista taidekäsityötä jonkun ison ketjun sijaan, ostanut uniikkia enkä sarjatuotantoa. Vaikka olen jo kauan sitten luopunut itseisarvoisesta yksilöllisyyden tavoittelusta (joka lienee lähinnä teini-iän kehitysvaihe) pidän ajatuksesta että minulla on pipa, joka ei ihan jokaisella vastaantulijalla kävele vastaan, mutta ei toisaalta vedä kaikkea huomiota itseensä, kuten monet upeat, sarvikorva–oranssi huopakulkunen -päähineet tekevät.
Ennen illallista käyn vielä huitaisemassa pikaisen Cuba Libren päästäkseni juhlatunnelmaan ja karistaakseni osan ulkopuolisuuden tunteesta, joka on aivan liian suussa sulava että voisin päästää siitä kokonaan irti. Yksinäinen vaellukseni vanhassa kaupungissa on ollut matkan paras hetki, olen nauttinut ulkopuolisuudestani ja sivullisuudestani täysin rinnoin. Avioliitossa (meinasin kirjoittaa avoliitossa, vähän kuten sanon L:a edelleen ”poikaystäväkseni”, vahingossa) ja ilmeisesti aika sosiaalista elämää viettävänä sitä joskus unohtaa, kuinka tavattoman hyvin viihtyy yksin. Yksinäisyys on tajuttoman ihanaa etenkin tilanteessa, jossa joutuu olemaan pakkososiaalinen ihmisten kanssa, joita ei välttämättä omaksuisi lähipiiriinsä muuten. Silloin sitä käyttää kaikki tilaisuudet omille teille katoamiseen.
Loppuillan hyvät päätökset nukkumaanmenosta kariutuvat, käytävällä kohtaan remujengin ja kartoitamme kaikki hotellin baarit läpi. Lopulta päädymme yökerhoon, jossa on kaksi niukasti puettua esitanssijatarta sekä suomalainen kaupparatsu joka ei näe ristiriitaa perheellisyytensä ja sen kanssa, että joku naisista lähtisi hänen viekkuunsa yöksi. Kahden aikaan tajuan lähteä huoneeseen mutta vahinko on ehtinyt tapahtua, seuraavana aamuna oksettaa ja sattuu ja niistättää (minulle tulee aina krapulassa nuha) enkä jaksa edes meikata, heitän vain nuhruiset vaatteet niskaani ja menen puistattelemaan aamiaiselle, alas saan pelkkiä nesteitä.
Laivallakin olen vielä vähän heikkona, syön perunamuusia pienin suullisin, varoen kuin paaston jälkeen (oikeasti paaston jälkeen syön lähinnä lapioimalla havaiten hetikohta että olen ihan täynnä yök argh, mutta mikäli noudattaisi virallisia post-paasto-syöntiohjeita joihin kuuluu pehmeä lasku). Laiva on amerikkalaisen pramea ja silti aika viihtyisä, uusi ja puhdas ja glamourhenkinen. Samassa ravintolassa istuu käkättävä, päiväkänninen senioriporukka, joukon johtajana föönattu, jenkkiläistä tv-saarnaajaa muistuttava seiskavitonen mies. Ostan Tax Freestä vanhemmille Ass Flavours-nimisiä makeisia (oikeasti ne maistuvat espressolta eivätkä peffalta) ja yhteiskäyttöön makkaramaisen pötikän savujuustoa. Päästyäni maihin tirautan vähän silkkaa väsymystäni ja krapulaani mutta taksissa idea ”pimeästä bussista” ja vinkuvan maksan äänen imitointi naurattaa niin, että lehahtaessani kantamuksineni Hakaniemen torille soitan Nassulle hysteerisen kikatuspuhelun. Kotona vaihdan välittömästi yöpaitaan ja nautin siitä, että saan vain lukea ja maata peiton alla.
torstaina, marraskuuta 15, 2007
Vintilä vinnillä
Viemme vintille matkalaukullisen kesävaatteita ja kenkiä. Tätä ei saataisi aikaiseksi ilman palelua vuorittomassa takissa. Matkalla kahdeksanteen hissi naksahtelee ja iukuttaa, muistan vanhan hissipelkoni ja kiitän toista kerrosta, minkä maisemassa menettää sen fobian vaalimisessa voittaa.
Vintillä tuulee, muotoonveistettyjen palkkien välistä näkyy kattopellin vatsapuoli. Komeroon on murtauduttu mutta mitään ei näy viedyn. Etsittyäni talvitamineet ja ravistuneen joulukranssin pengon vihreää puuarkkua. Arkku on jonkun vanha ja maalattu sisältä erityisen huolellisesti, tarkoitettu aukipidettäväksi munalukonkielistä huolimatta? Löydän valkoisia liinavaatteita, nahkatakin, huovan. Jonkun muinaisen mummon väkerryksiä, haudattu näkymättömiin muodikkaampien tieltä. Heitän alasvietävien kasaan lakanakankaisen, pitkämäisen kapineen, jossa kirjotut mies ja nainen juovat kahvia pellolla. Se on pyyheliinasuojus, kuulen myöhemmin.
Rapussa naapurinmummo kyselee kissan vointia. Kerromme kuulumiset ja minua vihlaisee ajatus siitä, että joku on liian vanha uskaltaakseen hankkia lemmikkiä. Kotona askartelen joulukortteja vanhoista valokuvista, joissa poseeraa miesryhmiä kulissimaisemissa. Silaan takkeja kullalla ja liitän hattupäähän korsetin ja röyhelöhameen. Mökillä on samanlaisia valokuvia, mutta niissä miehillä on valkoiset käsivarsinauhat. Jos askartelisinkin joulukortteja valkokäsivarsinauhamiesten kuvista, värittäisinkö nauhat punaisiksi joulun kunniaksi?
Vintillä tuulee, muotoonveistettyjen palkkien välistä näkyy kattopellin vatsapuoli. Komeroon on murtauduttu mutta mitään ei näy viedyn. Etsittyäni talvitamineet ja ravistuneen joulukranssin pengon vihreää puuarkkua. Arkku on jonkun vanha ja maalattu sisältä erityisen huolellisesti, tarkoitettu aukipidettäväksi munalukonkielistä huolimatta? Löydän valkoisia liinavaatteita, nahkatakin, huovan. Jonkun muinaisen mummon väkerryksiä, haudattu näkymättömiin muodikkaampien tieltä. Heitän alasvietävien kasaan lakanakankaisen, pitkämäisen kapineen, jossa kirjotut mies ja nainen juovat kahvia pellolla. Se on pyyheliinasuojus, kuulen myöhemmin.
Rapussa naapurinmummo kyselee kissan vointia. Kerromme kuulumiset ja minua vihlaisee ajatus siitä, että joku on liian vanha uskaltaakseen hankkia lemmikkiä. Kotona askartelen joulukortteja vanhoista valokuvista, joissa poseeraa miesryhmiä kulissimaisemissa. Silaan takkeja kullalla ja liitän hattupäähän korsetin ja röyhelöhameen. Mökillä on samanlaisia valokuvia, mutta niissä miehillä on valkoiset käsivarsinauhat. Jos askartelisinkin joulukortteja valkokäsivarsinauhamiesten kuvista, värittäisinkö nauhat punaisiksi joulun kunniaksi?
lauantaina, marraskuuta 10, 2007
Tragediaan reagoimisesta
Kun ensimmäisen kerran kuulen Jokelan turmasta, en osaa ajatella oikein mitään. Tietoni perustuu Hesarin verkkosivuihin, joita päivitän ohjelmistokurssin lomassa aina väliin. Koko tapahtuma tuntuu epätodelliselta ja absurdilta, kaukana tapahtuvalta elokuvalta jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Illalla puhun Lumiksen kanssa puhelimessa ja kikatamme yhdessä esitetylle näkemykselle siitä, että Suojelupoliisin pitäisi nyt ihan todella alkaa valvoa kansalaisiaan enemmän, erityisesti huvittaa se, että sympatiamme ovat, harvinaista kyllä, Suojelupoliisin puolella. Käyn puhelun samalla kun katselen alepaitoja Foorumissa ja saan keski-ikäiseltä naiselta vihaisen mulkaisun. Nauru ja Jokelan turma yhdistettynä varmaankin loukkaavat naista ja minua alkaa hävettää, mutta toisaalta ärsyynnyn jo ajatuksen tasolla siitä, että tunnen huonoa omaatuntoa kyvystäni nähdä komiikka, joka väistämättä putkahtaa esiin aina tragedioiden sivutuotteena.
Myöhemmin tulee suru. Ammutun rehtorin kuva liikuttaa minua, naisessa on jotain yleisluontoisen tuttua, kasvot jo elämää nähneet, hyväntuuliset ikääntyvän naisen kasvot. Näen naisessa äitiäni ja tätejäni, presidenttiämme, tutun naisen kasvot. Muiden uhrien kuvia ei julkisteta, mutta oletan että iltapäivälehdet tulevat vielä rahastamaan heidän elämäntarinoillaan pitkään ja hartaasti.
Väkivallanteon kammottavuudesta huolimatta en kykene demonisoimaan Auvista. Ahdistuneen älykkölukiopojan ihmisvihaiset kirjoitukset kuulostavat hyvin tutuilta. Olen tuntenut samoin ajattelevia poikia paljonkin, samoja joista on tullut aikuisena hyväntahtoisia, oman tunne-elämänsä hyväksyviä ihmisiä. Teini-iän angsti yhdistettynä kaikkivoipaisuuskuvitelmiin (en oikeastaan usko, että Auvinen tajusi itse todella kuolevansa eikä hän välttämättä tajunnut muiden kuolevan) ja eri aatteista yhdistelty vihamielinen, oman heikkouden kieltävä ubermensch-ideologia aiheuttaa hirveimmillään verta ja kuolemaa, mutta useimmiten vihaisia purkauksia nettiin, purkauksia jotka parin vuoden päästä mieluiten pyyhkisi pois.
Niin sanottuna vaihtoehtonuorena totuin jo varhain siihen, että tragedioihin on noloa suhtautua tunteenomaisesti. Käytin itsekin esimerkiksi Estonia-turman yhteydessä suosittua argumenttia "Afrikassa vauvat kuolevat ripuliin ja täällä kollotetaan muutamia kuolleita suomalaisia" väittelyssä äitini kanssa ja annoin itsestäni epäilemättä aika empatiakyvyttömän kuvan. Kaikkien tragedioiden, niin WTC-iskujen kuin tsunaminkin kohdalla olen joutunut prosessoimaan tuota samaa ajatus- ja tunnekulkua, empatian jakamista. Itseeni asiat kolahtavat arvaamattomasti, esimerkiksi Anna Lindhin murhasta olin jostain syystä todella rikki, itkin koko päivän (varmaan osin siksi, että äitinikin otti asian raskaasti) mutta taas Myyrmannin isku ei järkyttänyt minua lainkaan niin paljon. Myyrmannin aikaan olimme L:n kanssa Krakovassa romanttisella syysmatkalla ja kuulimme "pommi-iskusta Suomessa", tuolloin pommi-iskut olivat niin ajankohtaisia että väistämättä kävi mielessä jonkinlainen terrori ja tieto yksittäisestä häiriintyneestä teinipojasta helpotti. Ehkä reaktioissani on samaa tämän Jokelankin suhteen, yksittäinen flipperiampuja ei järkytä niin paljoa kuin joku järjestäytynyt taho.
Tästä pääsenkin Jokelan turmasta virinneisiin keskusteluihin. Nahkurin orsille ollaan vaadittu vähän kaikkea aselaeista karkkiautomaatteihin ja rakkaudettomiin perheisiin. Vaikka noin yleisesti ottaen tykkäänkin syyttää yhteiskuntaa ja mediaa (aiheellisesti) monista maailmamme epäkohdista, en itse tässä kyseisessä tapauksessa usko syyllisten kaivamiseen. Auvisella oli boheemi mutta keskiluokkaiset puitteet täyttävä perhe, hän menestyi koulussa ja oli haastattelujen perusteella viime aikoihin asti ihan normaalin oloinen nuori, joka symppasi ääriaatteita kuten monet tuossa iässä. Mielestäni juuri "kodin rakkaudettomuus" ja "lapsille ei anneta aikaa" -tyyppiset argumentit eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa ole kovinkaan relevantteja. Vanhempien syyllistäminen ja ylipäätään jonkun yhden, ison syyllisen hakeminen tuntuu turhalta. Olkoonkin, että huonot lapsuudenolot lisäävät mielenterveysongelmia, mutta hyvätkään eivät niitä poista. Ilmeisesti tapauksen satunnaisuus ja pohjimmaisen syyn puuttuminen ovat yleisessä keskustelussa vaikeita hyväksyä. Toki kannatan itse aselakien tiukentamista (ja mieluiten aseiden kokonaisvaltaista kieltämistä, mutta tämä on jo utopiaa) ja "enemmän aikaa, vähemmän krääsää"-filosofiaa, mutta en usko näiden näkemysteni liittyvän kyseisiin turmiin.
Jokela-keskustelussa minua on toisaalta ärsyttänyt sekä pakonomainen syyllisen hakeminen että toisaalta maalailu ”kukkahattutätien” masinoimista kielloista ja rajoituksista. Skenaariot internet-sensuurista tuntuvat liioitelluilta ja tavallaan myös väärin kohdistetuilta, eikö suurin tragedia kuitenkin ole, että ihmisiä kuoli, eikä se, että tapauksen takia mahdollisesti tiukennetaan aselakeja? Se, että tapausta on käytetty oman agendan, nais-tai miesvihan ajamiseen tuntuu varsin ylimitoitetulta ja väärin kohdistetulta, oliko Auvinen at-mies, joka nettityttöystävän hylkäämisen takia ajautui tappamaan, vai oliko Auvinen juuri samanlainen naisia vihaava tumputtaja, jotka kaikki salaa haaveilevat väkivallasta. Myös maalailu sensuurista ja sananvapauden rajoittamisesta liittyy tähän oman näkemyksen ajamiseen, kuten myös vaatimukset kansalaisten valvonnan ja yleisen poliisivaltiomeiningin lisäämisestä.
Ivallinen puhe ”massaihmisten” reaktioista, kollektiivisen surun leimaaminen sosiaalipornoksi ja mässäilyksi arveluttaa minua. Olen, kuten aiemmin mainitsin, itsekin harrastanut samaa, ihmetellyt, miten lapsityövoimalla tuotettuja vaatteita ja tehokasvatettuja broilereita kuluttavat tavikset nyyhkivät kun ihmisiä tapetaan. Enää en kuitenkaan halua sortua muiden tunteiden ylemmyydentuntoiseen vähättelemiseen, koska juuri ylemmydellä ja ”massan” pilkkaamisella syyllistyisin tavallaan samaan ajatteluun kuin Auvinen kaunaisissa teksteissään. Ystävä on kirjoittanut tästä osuvasti. Vaikka sukupuolisotaa välttääkseni en suosi mies-nais-tyylisiä termejä, ”kyyninen setä” on hyvin naseva vastapooli ”kukkahattutädille”.
Mitäs muuta tälle viikolle? Olen hukannut tärkeän paperin, saanut tarkastusmaksun unohdettuani piipata korttia (koska kävelen työmatkat en ole vieläkään omaksunut lipunleimaamisrefleksiä), vittuuntunut siihen, ettei työpaikallani enää myydä reilua kahvia ”koska sitä on moitittu kitkeräksi” , huomannut sekä aikaisemmin minua päivittäin ilahduttaneiden tilataideteoksen että Funkis-bensiksen katoamisen parkkihallin tieltä, syönyt jotain hemmetin irtokarkkeja ja katsonut typeriä elokuvia. Mahtava viikko siis noin ylipäätään. Tänään ostimme vihdoin jalkalampun sen bileissä musertuneen tilalle. Jalkalampun pohjaan oli liimautunut jossain ostamisen tai kuljetuksen vaiheessa käytetty pikkuhousunsuoja, jolla kissa ehti leikkiä melko pitkään kunnes tajusin, mikä tahrainen paperimöntti onkaan alkuperäiseltä kutsumukseltaan. Toisaalta olen myös sijoittanut taiteeseen eli ostanut työkaverin siskon tekemän ihanan, Kallio-aiheisen grafiikanlehden siivottoman halvalla, saanut koiraterapiaa ja kikattanut kolmiyhdyssanoille.
Myöhemmin tulee suru. Ammutun rehtorin kuva liikuttaa minua, naisessa on jotain yleisluontoisen tuttua, kasvot jo elämää nähneet, hyväntuuliset ikääntyvän naisen kasvot. Näen naisessa äitiäni ja tätejäni, presidenttiämme, tutun naisen kasvot. Muiden uhrien kuvia ei julkisteta, mutta oletan että iltapäivälehdet tulevat vielä rahastamaan heidän elämäntarinoillaan pitkään ja hartaasti.
Väkivallanteon kammottavuudesta huolimatta en kykene demonisoimaan Auvista. Ahdistuneen älykkölukiopojan ihmisvihaiset kirjoitukset kuulostavat hyvin tutuilta. Olen tuntenut samoin ajattelevia poikia paljonkin, samoja joista on tullut aikuisena hyväntahtoisia, oman tunne-elämänsä hyväksyviä ihmisiä. Teini-iän angsti yhdistettynä kaikkivoipaisuuskuvitelmiin (en oikeastaan usko, että Auvinen tajusi itse todella kuolevansa eikä hän välttämättä tajunnut muiden kuolevan) ja eri aatteista yhdistelty vihamielinen, oman heikkouden kieltävä ubermensch-ideologia aiheuttaa hirveimmillään verta ja kuolemaa, mutta useimmiten vihaisia purkauksia nettiin, purkauksia jotka parin vuoden päästä mieluiten pyyhkisi pois.
Niin sanottuna vaihtoehtonuorena totuin jo varhain siihen, että tragedioihin on noloa suhtautua tunteenomaisesti. Käytin itsekin esimerkiksi Estonia-turman yhteydessä suosittua argumenttia "Afrikassa vauvat kuolevat ripuliin ja täällä kollotetaan muutamia kuolleita suomalaisia" väittelyssä äitini kanssa ja annoin itsestäni epäilemättä aika empatiakyvyttömän kuvan. Kaikkien tragedioiden, niin WTC-iskujen kuin tsunaminkin kohdalla olen joutunut prosessoimaan tuota samaa ajatus- ja tunnekulkua, empatian jakamista. Itseeni asiat kolahtavat arvaamattomasti, esimerkiksi Anna Lindhin murhasta olin jostain syystä todella rikki, itkin koko päivän (varmaan osin siksi, että äitinikin otti asian raskaasti) mutta taas Myyrmannin isku ei järkyttänyt minua lainkaan niin paljon. Myyrmannin aikaan olimme L:n kanssa Krakovassa romanttisella syysmatkalla ja kuulimme "pommi-iskusta Suomessa", tuolloin pommi-iskut olivat niin ajankohtaisia että väistämättä kävi mielessä jonkinlainen terrori ja tieto yksittäisestä häiriintyneestä teinipojasta helpotti. Ehkä reaktioissani on samaa tämän Jokelankin suhteen, yksittäinen flipperiampuja ei järkytä niin paljoa kuin joku järjestäytynyt taho.
Tästä pääsenkin Jokelan turmasta virinneisiin keskusteluihin. Nahkurin orsille ollaan vaadittu vähän kaikkea aselaeista karkkiautomaatteihin ja rakkaudettomiin perheisiin. Vaikka noin yleisesti ottaen tykkäänkin syyttää yhteiskuntaa ja mediaa (aiheellisesti) monista maailmamme epäkohdista, en itse tässä kyseisessä tapauksessa usko syyllisten kaivamiseen. Auvisella oli boheemi mutta keskiluokkaiset puitteet täyttävä perhe, hän menestyi koulussa ja oli haastattelujen perusteella viime aikoihin asti ihan normaalin oloinen nuori, joka symppasi ääriaatteita kuten monet tuossa iässä. Mielestäni juuri "kodin rakkaudettomuus" ja "lapsille ei anneta aikaa" -tyyppiset argumentit eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa ole kovinkaan relevantteja. Vanhempien syyllistäminen ja ylipäätään jonkun yhden, ison syyllisen hakeminen tuntuu turhalta. Olkoonkin, että huonot lapsuudenolot lisäävät mielenterveysongelmia, mutta hyvätkään eivät niitä poista. Ilmeisesti tapauksen satunnaisuus ja pohjimmaisen syyn puuttuminen ovat yleisessä keskustelussa vaikeita hyväksyä. Toki kannatan itse aselakien tiukentamista (ja mieluiten aseiden kokonaisvaltaista kieltämistä, mutta tämä on jo utopiaa) ja "enemmän aikaa, vähemmän krääsää"-filosofiaa, mutta en usko näiden näkemysteni liittyvän kyseisiin turmiin.
Jokela-keskustelussa minua on toisaalta ärsyttänyt sekä pakonomainen syyllisen hakeminen että toisaalta maalailu ”kukkahattutätien” masinoimista kielloista ja rajoituksista. Skenaariot internet-sensuurista tuntuvat liioitelluilta ja tavallaan myös väärin kohdistetuilta, eikö suurin tragedia kuitenkin ole, että ihmisiä kuoli, eikä se, että tapauksen takia mahdollisesti tiukennetaan aselakeja? Se, että tapausta on käytetty oman agendan, nais-tai miesvihan ajamiseen tuntuu varsin ylimitoitetulta ja väärin kohdistetulta, oliko Auvinen at-mies, joka nettityttöystävän hylkäämisen takia ajautui tappamaan, vai oliko Auvinen juuri samanlainen naisia vihaava tumputtaja, jotka kaikki salaa haaveilevat väkivallasta. Myös maalailu sensuurista ja sananvapauden rajoittamisesta liittyy tähän oman näkemyksen ajamiseen, kuten myös vaatimukset kansalaisten valvonnan ja yleisen poliisivaltiomeiningin lisäämisestä.
Ivallinen puhe ”massaihmisten” reaktioista, kollektiivisen surun leimaaminen sosiaalipornoksi ja mässäilyksi arveluttaa minua. Olen, kuten aiemmin mainitsin, itsekin harrastanut samaa, ihmetellyt, miten lapsityövoimalla tuotettuja vaatteita ja tehokasvatettuja broilereita kuluttavat tavikset nyyhkivät kun ihmisiä tapetaan. Enää en kuitenkaan halua sortua muiden tunteiden ylemmyydentuntoiseen vähättelemiseen, koska juuri ylemmydellä ja ”massan” pilkkaamisella syyllistyisin tavallaan samaan ajatteluun kuin Auvinen kaunaisissa teksteissään. Ystävä on kirjoittanut tästä osuvasti. Vaikka sukupuolisotaa välttääkseni en suosi mies-nais-tyylisiä termejä, ”kyyninen setä” on hyvin naseva vastapooli ”kukkahattutädille”.
Mitäs muuta tälle viikolle? Olen hukannut tärkeän paperin, saanut tarkastusmaksun unohdettuani piipata korttia (koska kävelen työmatkat en ole vieläkään omaksunut lipunleimaamisrefleksiä), vittuuntunut siihen, ettei työpaikallani enää myydä reilua kahvia ”koska sitä on moitittu kitkeräksi” , huomannut sekä aikaisemmin minua päivittäin ilahduttaneiden tilataideteoksen että Funkis-bensiksen katoamisen parkkihallin tieltä, syönyt jotain hemmetin irtokarkkeja ja katsonut typeriä elokuvia. Mahtava viikko siis noin ylipäätään. Tänään ostimme vihdoin jalkalampun sen bileissä musertuneen tilalle. Jalkalampun pohjaan oli liimautunut jossain ostamisen tai kuljetuksen vaiheessa käytetty pikkuhousunsuoja, jolla kissa ehti leikkiä melko pitkään kunnes tajusin, mikä tahrainen paperimöntti onkaan alkuperäiseltä kutsumukseltaan. Toisaalta olen myös sijoittanut taiteeseen eli ostanut työkaverin siskon tekemän ihanan, Kallio-aiheisen grafiikanlehden siivottoman halvalla, saanut koiraterapiaa ja kikattanut kolmiyhdyssanoille.
tiistaina, marraskuuta 06, 2007
Outo sivumaku
Elän sumeita päiviä, hiljaisia, käpertyviä ja penseitä. Vaikka sunnuntaina olemme kävelleet rantoja ja Helsingin kauneimpia katuja matalassa valossa, posket punaisena, ei elähdyttävä vaikutus jaksa kantaa seuraavaan päivään. En ole surullinen vaan sisäänpäin kääntynyt. Iltaisin menen punavuorelaiseen tornitaloon hoitamaan koiraa. Koirakin on selvästi marraskuun tunnelmissa, se leikkii tyhjällä vessapaperirullalla lähinnä velvollisuudentuntoisesti ja viihtyy parhaiten jalkojeni päällä sohvalla katsellen kanssani elokuvia, joita käyn vuokraamassa läheisestä ketjuvuokraamosta. Little Children on outo ja vaikeasti samaistuttava, elokuva jolla on kaikki edellytykset olla Happinesin kaltainen vinksahtanut mestariteos sitä kuitenkaan olematta. Komisario Palmun erehdys on sentään takuuvarma naurattaja, etenkin se kohta missä etsivä Kokki laulaa tummista silmistä.
En tunne halua pyytää ystäviä kylään vaikka yleensä sen aina Punavuoressa bunkatessani teenkin. Toisaalta, nyt kun asumme Kalliossa meille voi poiketa hetken mielijohteesta, mitä ei ikinä tapahtunut Espoossa joten asunto-optiota ei samalla tavoin tarvitse hyödyntää. En oikeastaan tunne halua erikoisesti mihinkään paitsi perustarpeiden tyydyttämiseen. Herääminen on vaikeaa vaikka saan torkuttaa kerrankin kyllikseni, vierustoverin siitä ärsyyntymättä. Ratikassa huojuminen on yllättävän ärsyttävää kun on tottunut käveltävän työmatkan ylellisyyteen. Huomaan ottaneeni mukaan lähes pelkästään mustia vaatteita, olenkohan halunnut soinnutella itseni koiran mukaan vai haluanko vain imeä itseeni vähäisenkin lämmön? Vai koenko pinkin neuleen tai lilaoranssipinkki-raidalliset sukat liian huomiotavetäviksi harmaaseen aikaan? Enkä normaalisti tapaa tavoitella pukeutumisessani seinäpaperiutta, päin vastoin, joudun yleensä lähinnä hillitsemään liiallista rakkauttani paljetteihin ja helakoihin retrohameisiin.
Vaikka olenkin kevythorroksessa, kykenen toki ärtymiseen ja pikkuasioista nyrpistymiseen. Sunnuntai-iltana raivostun hiuksilleni, niistä tulee pesun jälkeen ranteenpaksuinen räikeänpunainen yhtenäinen rastapahkura. Revin tukkaa säälittä kammalla ja haen lopulta sakset. Nipsin sieltä täältä kuivia hamppulevyjä ja lopulta päätän lyhentää otsistakin vaikka se on jo ehtinyt kuivua. Meni syteen tai saveen-mielentilaan ei kuulu leikkausolosuhteiden optimointi vaan homma roiskitaan kerralla selväksi. Operaation tuloksena minulla on niin lyhyt otsis, että kohottelen aina peilin eteen sattuessani kulmakarvoja näyttääkseni vähän normaalimmalta. Muut lohmot eivät ihme kyllä näytä kovin pahoilta, kampaukseni ja luontuva tukkani antavat mielenjohteet anteeksi.
Töissä, saatuani ensin vatsani kipeäksi liian monesta kahvikupillisesta päätän siirtyä teehen. Olen varta vasten ostanut itselleni true blueberry-nimistä, kofeiinitonta teetä joka värjää kupinsisällön kauniin viininpunaiseksi. Töissä on tarjolla vain mustia teelaatuja enkä halua enää yhtään kemiallisia kierroksia vaan lämpimän tunteen rinnan tienoville. Valitettavasti kallis true blueberry maistuu omituiselta, siinä on öljymäinen, kitalakeen kiinnittyvä sivumaku. Harmittaa, löydän niin harvoin teitä joista pidän. Tai itse asiassa, tee on vähän kuten alkoholi tai kahvi, siitä on pitänyt opetella erikseen pitämään (nykyään punaviini, cava ja latte ovat lempijuomiani, kaikki stimulantteja, huono homma, pitäisin mieluummin itse kerätystä ratamoteestä mutta minkäs teet, siitä ei saa samanlaisia kiksejä) Jasmiiniteestä pidän, ja mustaherukasta ja mintusta mutta valitettavasti entinen suosikkini lakritsinjuuri on alkanut maistua suussani maalta.
Lounastunnilla unohdun tuijottamaan ruokalan ovelle tuotua valkoista, nelikukkaista amaryllista. Kukka ilahduttaa minua, se, että työympäristössäni on sekä tuoreita kukkia että taidetta saa minut yleensä aina hyvälle tuulelle ja suhtautumaan myötämielisemmin osaani tuotantokoneiston osasena. Mikä luonnollisesti on tarkoituskin.
En tunne halua pyytää ystäviä kylään vaikka yleensä sen aina Punavuoressa bunkatessani teenkin. Toisaalta, nyt kun asumme Kalliossa meille voi poiketa hetken mielijohteesta, mitä ei ikinä tapahtunut Espoossa joten asunto-optiota ei samalla tavoin tarvitse hyödyntää. En oikeastaan tunne halua erikoisesti mihinkään paitsi perustarpeiden tyydyttämiseen. Herääminen on vaikeaa vaikka saan torkuttaa kerrankin kyllikseni, vierustoverin siitä ärsyyntymättä. Ratikassa huojuminen on yllättävän ärsyttävää kun on tottunut käveltävän työmatkan ylellisyyteen. Huomaan ottaneeni mukaan lähes pelkästään mustia vaatteita, olenkohan halunnut soinnutella itseni koiran mukaan vai haluanko vain imeä itseeni vähäisenkin lämmön? Vai koenko pinkin neuleen tai lilaoranssipinkki-raidalliset sukat liian huomiotavetäviksi harmaaseen aikaan? Enkä normaalisti tapaa tavoitella pukeutumisessani seinäpaperiutta, päin vastoin, joudun yleensä lähinnä hillitsemään liiallista rakkauttani paljetteihin ja helakoihin retrohameisiin.
Vaikka olenkin kevythorroksessa, kykenen toki ärtymiseen ja pikkuasioista nyrpistymiseen. Sunnuntai-iltana raivostun hiuksilleni, niistä tulee pesun jälkeen ranteenpaksuinen räikeänpunainen yhtenäinen rastapahkura. Revin tukkaa säälittä kammalla ja haen lopulta sakset. Nipsin sieltä täältä kuivia hamppulevyjä ja lopulta päätän lyhentää otsistakin vaikka se on jo ehtinyt kuivua. Meni syteen tai saveen-mielentilaan ei kuulu leikkausolosuhteiden optimointi vaan homma roiskitaan kerralla selväksi. Operaation tuloksena minulla on niin lyhyt otsis, että kohottelen aina peilin eteen sattuessani kulmakarvoja näyttääkseni vähän normaalimmalta. Muut lohmot eivät ihme kyllä näytä kovin pahoilta, kampaukseni ja luontuva tukkani antavat mielenjohteet anteeksi.
Töissä, saatuani ensin vatsani kipeäksi liian monesta kahvikupillisesta päätän siirtyä teehen. Olen varta vasten ostanut itselleni true blueberry-nimistä, kofeiinitonta teetä joka värjää kupinsisällön kauniin viininpunaiseksi. Töissä on tarjolla vain mustia teelaatuja enkä halua enää yhtään kemiallisia kierroksia vaan lämpimän tunteen rinnan tienoville. Valitettavasti kallis true blueberry maistuu omituiselta, siinä on öljymäinen, kitalakeen kiinnittyvä sivumaku. Harmittaa, löydän niin harvoin teitä joista pidän. Tai itse asiassa, tee on vähän kuten alkoholi tai kahvi, siitä on pitänyt opetella erikseen pitämään (nykyään punaviini, cava ja latte ovat lempijuomiani, kaikki stimulantteja, huono homma, pitäisin mieluummin itse kerätystä ratamoteestä mutta minkäs teet, siitä ei saa samanlaisia kiksejä) Jasmiiniteestä pidän, ja mustaherukasta ja mintusta mutta valitettavasti entinen suosikkini lakritsinjuuri on alkanut maistua suussani maalta.
Lounastunnilla unohdun tuijottamaan ruokalan ovelle tuotua valkoista, nelikukkaista amaryllista. Kukka ilahduttaa minua, se, että työympäristössäni on sekä tuoreita kukkia että taidetta saa minut yleensä aina hyvälle tuulelle ja suhtautumaan myötämielisemmin osaani tuotantokoneiston osasena. Mikä luonnollisesti on tarkoituskin.
perjantaina, marraskuuta 02, 2007
Siis vasen yks kaks
Olen väliaikaisessa asumuserossa miehestäni ja Kalliosta eli koiranhoitajana vanhempieni kotona Punavuoressa. Vaikka olemme L:n kanssa pitäneet yhtä jo ainakin viisi vuotta ja asuneet avoliitossakin kohta kolme, ja vaikka olemme molemmat sekä yksin viihtyvää että omaa tilaa kaipaavaa sorttia, tuntuu viikon ero silti vähän hailakalta. Vaikkakin L tulee tänne huomenna verestämään punavuorelaistuntojaan koko päiväksi ja yöksi, aiomme mennä kävelemään alueille jonne emme ikinä voisi muuttaa ilman lottovoittoa (emme lottoa) tai rikasta sukulaista (löytyy, mutta niillä on omiakin jälkeläisiä aivan tolkuttomasti). Vanhempien koira on herkkä ja arka pienokainen, kissamme iso ja vahva pahakas, koiralaisen muutto viikoksi kotiimme ei ole mahdollinen yhtälö, etenkin kun olemme päivät poissa. Pieni musta koira on tottunut kahteen eläkeläiseen, se ei kestäisi edes työpäivää ilman ihmisseuraa, onneksi lähellä työskentelevä Nassu on lupautunut lenkittämään ja hellimään pikkumustaa kun itse suoritan päivittäistä velvollisuuttani toisella puolen kaupunkia.
Äsken hississä, yöpissalenkillä, katselin kasvojani peilistä ja havaitsin äidin jo kauan sitten merkille paneman seikan; oikea silmäni on kauniimpi kuin vasen. On vasenkin kaunis (rehvan rehvan, silmäleuhkija iskee), mutta oikean yläluomen kaaressa on tiettyä hienostuneisuutta jota vasemmassa ei ole. Huomio oli hassu, koska miellän itseni niin vasemmanpuoleiseksi kuin olla ja voi. En muista (enkä jaksa tarkistaa) olenko ikinä kirjoittanut täällä olevani vasenkätinen. Sitä kuitenkin olen, sen lisäksi olen vasenjalkainen, vasen rintani on isompi kuin oikea, päätäni särkee yleensä vasemmalta puolelta (tämän toispuoleisen säryn takia olen aikoinaan läpikäynyt magneettikuvaukset ja neurologit, mitään ei löytynyt paitsi kallonluun hyperostosis frontalis joka ei kai liity mihinkään eikä ole vaarallinen, tarkoittaa käytännössä sitä, että olen kovakalloinen, what a surprise!) ja sitäpaitsi määrittelen itseni poliittisessa mielessä vasemmistolaiseksi.
Hesarissa oli tällä viikolla tylsähkö juttu vasenkätisyydestä. Toimittaja oli aivan epäilemättä itse vasenkätinen ja tyypilliseen vasuritapaan korosti sitä hämmästyttävää seikkaa, että niin moni taiteilija sattuu ja on sattunut luomaan nerontuotteensa juuri vasemmalla kädellä. Olen toki itsekin ajatellut vähän samaa, musiikkiluokalla meitä vasenkätisiä oli enemmän kuin se normaali kymmenen prosenttia, työskennellessäni taiteilijajärjestössä kolme neljästä lähimmästä työkaveristani oli vasenkätisiä. Pidän tätä kuitenkin sattumana. Taiteellisuus-läppä selitetään sillä, että vasenkätiset käyttävät oikeaa aivopuoliskoa enemmän, kun taas oikeakätiset vasenta. Testasin tätä teoriaa näyttämällä vasenkätiselle vävylleni taannoin blogeissakin pyörinyttä tanssivaa tyttöä. Oma tyttöni pyörii aivan itsestäänselvästi myötäpäivään, mutta vävyn vastapäivään.
Vaikka itse kirjoitankin itsestäänselvästi vasemmalla kädellä, käytän hiirtä oikealla. Koska teen hiiren avulla varsin vaativiakin juttuja, etenkin kuvituksia joissa vaaditaan hienomotoriikkaa, olen kai jossain määrin molempikätinen. Multikätisyys on vasenkätisten parissa yleistä, maailma on kuitenkin suunniteltu oikeakätisille ja jotkut käytännön toimet luontuvat helpommin oikealla. Veitsellä en kuitenkaan voisi kuvitellakaan leikkaavani oikealla kädellä, siitä seuraisi verenvuodatusta ja epämääräisiä siivuja. L:n isoäiti pakotettiin aikoinaan oikeakätiseksi, en ole koskaan tavannut häntä joten en ole voinut kysyä, miten se vaikutti. Luultavasti sitä on ainakin kärsinyt hirvittävän huonosta käsialastaan ja tuntenut jatkuvaa vierautta koukertaessaan väärällä kädellä kaunoa. Itse olen ollut aina surkea käsitöissä juuri vääräkätisyyteni vuoksi, vasta aikuisena ymmärsin täysin, että suherteluni johtui juuri siitä. Olin kässäryhmän ainoa vasenkätinen, opettaja näytti minulle pylvässilmukat ja oikeat ja nurjat aina viimeiseksi, itsekin kömpelösti ja hakien. Palmikkoneulepannan sain jättää luvalla kesken, siitä ei vaan tullut mitään, eikä opettajakaan oikein osannut asiaa selvittää. Yläasteella sain tuherrettua kasaan elämäni ainoat tumput, joista käytettiin luonnehdintaa "liikuttavat". Onneksi skoorasin kuviksessa, muuten olisin varmaan tuntenut huonommuutta.
Vasenkätisyys on vähemmistö johon kuuluu mielellään, vähän kuten suomenruotsalaisuus. Kukaan ei näinä päivänä taatusti väitä saatanan kätyriksi vain siksi, että käyttää sitä harvinaisempaa kättä, ja bonuksena sekä oppii pakosti enemmän tai vähemmän multikätiseksi että kykenee helpommin peilikirjoitukseen (k.o. taito on hyödyllisyydesään varsin kyseenalainen mutta tavallaan makea, lapsena kirjoitin alun alkaen, luonnostaan kaiken peilikirjoituksena kunnes omaksuin yleisen normin). Haittapuolena voi nähdä ehkä sen, että kätellessä joutuu aina erikseen muistuttamaan itseään oikean käden ojentamisesta, ja että "oikea ja vasen" ovat ilmansuuntina jokseenkin hämäriä, itse jouduin piirustamaan inssiajossa vasempaan käteeni pienenpienen v-kirjaimen, etten sössisi hommaa niin alkeellisen jutun takia (reputin ensimmäisessä ajossa tosin, ihme kyllä ihan muista syistä), tosin en ole varma liittyykö tämä vasenkätisyyteen vai yleiseen hööhyyteen.
Äsken hississä, yöpissalenkillä, katselin kasvojani peilistä ja havaitsin äidin jo kauan sitten merkille paneman seikan; oikea silmäni on kauniimpi kuin vasen. On vasenkin kaunis (rehvan rehvan, silmäleuhkija iskee), mutta oikean yläluomen kaaressa on tiettyä hienostuneisuutta jota vasemmassa ei ole. Huomio oli hassu, koska miellän itseni niin vasemmanpuoleiseksi kuin olla ja voi. En muista (enkä jaksa tarkistaa) olenko ikinä kirjoittanut täällä olevani vasenkätinen. Sitä kuitenkin olen, sen lisäksi olen vasenjalkainen, vasen rintani on isompi kuin oikea, päätäni särkee yleensä vasemmalta puolelta (tämän toispuoleisen säryn takia olen aikoinaan läpikäynyt magneettikuvaukset ja neurologit, mitään ei löytynyt paitsi kallonluun hyperostosis frontalis joka ei kai liity mihinkään eikä ole vaarallinen, tarkoittaa käytännössä sitä, että olen kovakalloinen, what a surprise!) ja sitäpaitsi määrittelen itseni poliittisessa mielessä vasemmistolaiseksi.
Hesarissa oli tällä viikolla tylsähkö juttu vasenkätisyydestä. Toimittaja oli aivan epäilemättä itse vasenkätinen ja tyypilliseen vasuritapaan korosti sitä hämmästyttävää seikkaa, että niin moni taiteilija sattuu ja on sattunut luomaan nerontuotteensa juuri vasemmalla kädellä. Olen toki itsekin ajatellut vähän samaa, musiikkiluokalla meitä vasenkätisiä oli enemmän kuin se normaali kymmenen prosenttia, työskennellessäni taiteilijajärjestössä kolme neljästä lähimmästä työkaveristani oli vasenkätisiä. Pidän tätä kuitenkin sattumana. Taiteellisuus-läppä selitetään sillä, että vasenkätiset käyttävät oikeaa aivopuoliskoa enemmän, kun taas oikeakätiset vasenta. Testasin tätä teoriaa näyttämällä vasenkätiselle vävylleni taannoin blogeissakin pyörinyttä tanssivaa tyttöä. Oma tyttöni pyörii aivan itsestäänselvästi myötäpäivään, mutta vävyn vastapäivään.
Vaikka itse kirjoitankin itsestäänselvästi vasemmalla kädellä, käytän hiirtä oikealla. Koska teen hiiren avulla varsin vaativiakin juttuja, etenkin kuvituksia joissa vaaditaan hienomotoriikkaa, olen kai jossain määrin molempikätinen. Multikätisyys on vasenkätisten parissa yleistä, maailma on kuitenkin suunniteltu oikeakätisille ja jotkut käytännön toimet luontuvat helpommin oikealla. Veitsellä en kuitenkaan voisi kuvitellakaan leikkaavani oikealla kädellä, siitä seuraisi verenvuodatusta ja epämääräisiä siivuja. L:n isoäiti pakotettiin aikoinaan oikeakätiseksi, en ole koskaan tavannut häntä joten en ole voinut kysyä, miten se vaikutti. Luultavasti sitä on ainakin kärsinyt hirvittävän huonosta käsialastaan ja tuntenut jatkuvaa vierautta koukertaessaan väärällä kädellä kaunoa. Itse olen ollut aina surkea käsitöissä juuri vääräkätisyyteni vuoksi, vasta aikuisena ymmärsin täysin, että suherteluni johtui juuri siitä. Olin kässäryhmän ainoa vasenkätinen, opettaja näytti minulle pylvässilmukat ja oikeat ja nurjat aina viimeiseksi, itsekin kömpelösti ja hakien. Palmikkoneulepannan sain jättää luvalla kesken, siitä ei vaan tullut mitään, eikä opettajakaan oikein osannut asiaa selvittää. Yläasteella sain tuherrettua kasaan elämäni ainoat tumput, joista käytettiin luonnehdintaa "liikuttavat". Onneksi skoorasin kuviksessa, muuten olisin varmaan tuntenut huonommuutta.
Vasenkätisyys on vähemmistö johon kuuluu mielellään, vähän kuten suomenruotsalaisuus. Kukaan ei näinä päivänä taatusti väitä saatanan kätyriksi vain siksi, että käyttää sitä harvinaisempaa kättä, ja bonuksena sekä oppii pakosti enemmän tai vähemmän multikätiseksi että kykenee helpommin peilikirjoitukseen (k.o. taito on hyödyllisyydesään varsin kyseenalainen mutta tavallaan makea, lapsena kirjoitin alun alkaen, luonnostaan kaiken peilikirjoituksena kunnes omaksuin yleisen normin). Haittapuolena voi nähdä ehkä sen, että kätellessä joutuu aina erikseen muistuttamaan itseään oikean käden ojentamisesta, ja että "oikea ja vasen" ovat ilmansuuntina jokseenkin hämäriä, itse jouduin piirustamaan inssiajossa vasempaan käteeni pienenpienen v-kirjaimen, etten sössisi hommaa niin alkeellisen jutun takia (reputin ensimmäisessä ajossa tosin, ihme kyllä ihan muista syistä), tosin en ole varma liittyykö tämä vasenkätisyyteen vai yleiseen hööhyyteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)