maanantaina, heinäkuuta 28, 2008

Sateenkaarilipun alla



Töiden jälkeen suuntasin kalliolaiseen filmivuokraamoon hankkimaan itselleni nyyhkis-eskapismia Brokeback Mountainin muodossa. Kulkiessani leffa kainalossa Karhupuiston läpi ja puikkelehtiessani homokesäkahvilan sarjakuvaliinoin peitettyjen, hymyilevien ihmisten kansoittamien puutarhapöytien välistä tulin ajatelleeksi, kuinka hienoa on elää tätä aikaa. Homokahvilassa kahvittelee kalliolaismummoja, tiskillä jaetaan Gay Helsinki-oppaita. Vuokraamosta voi hakea kahden miehen rakkaudesta kertovan elokuvan, joka ei edes ole "homokuvaus" vaan nimen omaan universaalisti koskettava rakkaustarina. Synnyinvuosikymmenelläni homous on ollut rikollista, sitäkin myöhemmin sairaudeksi luokiteltavaa. Mikä muutos kolmessakymmenessä vuodessa! Siistiä!

Pitää vaan kaunista suvee

Tyhjä ja täynnä

Ei sillä, etteivätkö maanantait olisi usein muutenkin sumeita päiviä. Mutta kun maanantai tarkoittaa kesäloman lopullista loppua, univelkaa ja pakollista paskanjauhantaa siitä, miten loma meni (puhumattakaan nyt itse työstä) ei helottava aamuaurinko paljoa hymyilytä. En oikeastaan tajua, miksei lomaltapalaajille sallita hiljaista ja pehmeää laskua työelämään ja arkeen. Ensimmäisen päivän saisi viettää puhumatta ja rauhassa, töitäkin saisi tehdä omaan tahtiin.

Oikeasti lomani meni ihanasti, tein juuri sopivasti kaikkea kivaa ja rentouttavaa. Hiukan neuroottisesti vääntämäni kesälomalla tehdään sitä ja sitä -listanikin tuli täytettyä yllättävän hyvin. Talviturkin heitin vasta viime viikonloppuna ystävien häissä, mutta vesijuostua on tullut aivan kiitettävästi. En näe tarpeelliseksi harrastaa sen sorttista itsepetosta, että väittäisin olevani jotenkin riippuvainen liikunnasta, mutta yllättävän tärkeäksi siniseen vyöhön sonnustautuminen on tullut.

Tunnen olevani täynnä kaikkea: ihmisiä ja punaviiniä, naurua ja matkantekoa, puhetta ja puhetta. Samaan aikaan ja samasta syystä olen tyhjä kaikesta, tuntuu että nyt ei irtoa mitään. Tyhjäntäysi oli tuntuu myös yleisenä ärtymyksenä ja haluna sulkeutua. Helmasyntini, asioiden kääntäminen itseen saa minut yliherkäksi muiden sanoille, näkemään piikkejä ja vihjeitä, vaikka toisella tuulella pitäisin samaa luottamuksenosoituksena. En ole itkenyt pitkään aikaan, miksi olisinkaan, mitään itkun aihetta ei varsinaisesti ole ollut. Tällä hetkellä sisälläni on kuitenkin jokin möykky (varmaankin se, joka tekee minulle täyden olon) odottamassa laukeamistaan. Ehkäpä katson lähipäivinä jonkin laskelmoidun itkunappulaelokuvan, kuten Amelien (etenkin sen kohdan, jossa Amelie kuljettaa sokeaa miestä metroasemalle ja kuvailee hänelle ympärillä olevia kauppoja ja ihmisiä ja tapahtumia ja joka laukaisee minussa aina refleksinomaisen itkun) tai vastaavaa. Mikä on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin ajautua riitaan äidin kanssa ja katua sitten ilkeitä sanojaan.

Olen juonut tänä aamuna niin monta kuppia kahvia, että selkääni sattuu. En tiedä, olenko fysiologinen kummajainen tämän selkäpuolinärästykseni kanssa, mutta nävertävän kivun keskellä minua melkein naurattaa pidellä selkää eikä vatsaa. Samalla kaipaan heleänkeltaista, itsepoimittua sitruunakissanminttuteetä punaisen tuvan kuistilla, siitä ei tule vapinaa eikä vatsakipua.

Eilen, aamu-uinnille (tai oikeastaan aamuvesikävelylle, nyt on testattu sekin, että luonnonvesissä voi vesijuoksennella) polskahtaessani sain vasempaan peukalooni tikun. Tikku tykytti ja punoitti sormessani, kunnes äsken sain sen irti hampaillani. Kumpa voisin tehdä saman ajatuksilleni, nyppäisin päästäni sen tikun, joka saa minut nyt tykyttämään ja vie huomioni, pyörittää ajatuksia samoissa teemoissa ja kalvaa.

Kesän kohokohdat on koettu, olen tyhjä ja täynnä. Mitä alkaisin odottaa seuraavaksi?

keskiviikkona, heinäkuuta 16, 2008

Päivitysomatunnon kolkuttelu

Wordissani on nyt kaksi hiukan erityyppistä bloggauksenalkua, joista ensimmäinen käsittelee tyttöjä uimastadionilla ja toinen lomaani, johon kuuluu muun muassa tyttöjä uimastadionilla. Koska en loma-aikaan tunnu pysyvän tietokoneen läheisyydessä kovinkaan pitkiä aikoja, ovat kirjoitukset jääneet pelkiksi tyngiksi. Siispä listaan lyhyesti lomatekemisiäni ja käsittelen niitä paremmalla ajalla syvällisemmin. Olen:

- ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni granaattiomenan ja pyöritellyt sitä leikkuulautaa vasten ja lopuksi halkaissut sen ja kaapinut siemenet fattoush-salaattiin

- tarjonnut fattoush-salaattia ystäville siirtolamökin pihalla ja taputellut hassua kiharakarva-ihmisenkasvokoiraa

- maalannut yömyöhäisellä flowlla Jukka Relanderin ja Tuomas Nevanlinnan radiojutustelun siivittämänä kahdessa tunnissa siirtolamökin vaatekaapin oveen linnunlaulupuun

- kuivattanut sitruunakissanminttua kasvikuivurissa olemattomin tuloksin

- ollut Kumpulan maauimalassa ja ihmetellyt hiljaisuutta

- ollut Suomenlinnassa kesäteatterissa, huokaillut ja tylsistynyt ja hävennyt omaa epäkulturelliuttani ja samalla vedonnut siihen, että "se Kansallisen versio nyt vaan oli ihan eri tasoa"

- piknikannut Torkkelinpuistossa tihkusateessa ja keskustellut perinpohjaisesti ihmissuhteista sekä samalla syönyt patonkia heleänpinkiltä muovilautaselta

- juonut ylikansallista limonadia Ruttopuistossa porsasystävän kanssa ja puhunut lisää ihmissuhteista ja vähän eläinsuhteistakin, erityisesti koiranpentusuhteista

- tavannut pitkästä aikaa sitruunankeltasilmäisen kumifetisistikissan

- pessyt lattiasta tomaatti-, kahvi-, tee-, öljy- yms tahroja

Huomenna herätys on 05:45, suuntana Tallinna. Onneksi unirytmini on pysynyt toistaiseksi jokseenkin säädyllisenä, saatan jopa ehtiä hiukan nukustellakin!

maanantaina, heinäkuuta 07, 2008

Tavallinen veronmaksaja

Satuin selailemaan Hesarin välistä aina perjantaisin putkahtavaa lärpäkettä nimeltään Nyt-liite. Tämä virheliike oli seurausta Vihreän Langan lomailusta ja totutusta perjantaina-tulee-lehti –rutiinista. Yleensä dumppaan läsyn paperinkeräykseen avaamatta, televisioaikoina siitä näki sentään viikon leffat, nyt sekin hyötymomentti on poistunut. Olisi saanut päätyä roskikseen tälläkin kertaa, lehden pääjuttuina oli ensiksikin maalaileva mainostoimistohehkutus (en tajua super-fänsejä mainostoimistoja, miten on mahdollista olla niin vieraantunut meininki, että työyhteisöön kuuluu kotiruokia tekevä mummo, ilmeisesti näillä nuorilla nälkäisillä uraohjuksilla ei ole ikinä aikaa tehdä kotona ruokaa) sekä toiseksi nimby -artikkeli. Jälkimmäisessä jutussa, siinä nimbyilyä (eli asukasyhdistyksiä) käsittelevässä oli kyllä potentiaalia ja se onnistui jäämään mieleeni itse asiassa aika hyvin, tosin epäilen, onko missään määrin terveellistä lukea artikkeleita joiden seurauksena alkaa sihistä hampaittensa välistä solvauksia kuten *idiootit* ja *itsekkäät kokoomuspaskapäät*.

Nimby-jutussa asukasyhdistysten puuhamiehet ja –naiset kertoilivat oman asuinalueensa erityislaatuisuudesta ja uhkaavista häiriötekijöistä, kuten ”Herttoniemen kapakoissa kännäävistä ihmisistä, jotka eivät asu Herttoniemessä” (mitä vittua, pitääkö tässä lakata käymästä Punavuoren ahvenessa, eihän minulla ole varaa asua niillä kulmilla) ja demonisista Veikko Hurstin leipäjonolaisista, jotka häiritsevät tavallista veronmaksajaa. Jälkimmäisen aivopierun päästi Kallion kaupunginosayhdistyksen taloudenhoitaja. Siis oikeasti, pientä rajaa. Kuinka sydämetön voi olla, että ajattelee työttömien ja syrjäytettyjen, minimitoimeentulon alapuolella kärvistelevien, leipää hiljaa jonottavien ihmisten HÄIRITSEVÄN veronmaksajaa? Ja vielä Kalliossa? Olen nähnyt noita leipäjonoja puolen elämääni enkä ikimaailmassa ole kuullut jonottajien edes puhua pukahtavan, saatikka metelöivän, lähinnä jonottajista huokuu hiljaista surua ja nöyryyttä. En muutenkaan ymmärrä, miksi spurguista suivaantuvat vaivautuvat asumaan Kalliossa, pääkaupunkiseutu on täynnä spurguttomia asuinalueita, kuolemanhiljaisia lähiöitä on monta kertaa enemmän kuin värikkäitä kaupunki-kaupunginosia. Uudelleenkallioituessani harkitsin hetken jonkinlaista asukasyhdistystoimintaa (elämässäni on ehkä juuri järjestötoiminnan kokoinen aukko, vaikka toisaalta olenkin äärettömän helpottunut tuosta aukosta, järjestötoiminta on monella tapaa aika rankkaa) mutta jutussa esitellyt kaupunginosayhdistykset vaikuttivat varsinaisilta ihmisvinoumien kerhoilta. Äitini on toiminut parissakin kaupunginosayhdistyksessä ja hänenkin kertomansa mukaan tuollaiset ryhmittymät vetävät puoleensa erityisesti autoritäärisiä, eläkeikäisiä miehiä, jotka tykkäävät pomottaa ihmisiä ja juuri eläköitymisensä takia ovat etsiytyneet uusiin despoottihommiin. Vaikka toki noissa yhdistyksissä tehdään sympaattisiakin juttuja, järjestetään festivaaleja ja kukkienistutustalkoita.

En muutenkaan varauksettomasti symppaa tuollaista pienpolitiikkaa. Asukastoiminta on niin herkästi tasan omien etujen ajamista, ja vaikka ne omat edut olisivat leikkipuistoja ja kivijalkakauppoja, ovat ne silti vain omia etuja. Ja omien etujen nimissä voidaan vastustaa vaikkapa kehitysvammaisten asuntolaa, kuten Marjaniemessä tehtiin pitkään ja hartaasti ja saatiinkin projektia viivytettyä vuosikausia. Minulla ei muutenkaan ole mitään illuusiota kyseisen alueen asukkaiden empatiakyvystä (joka tuntuu mielenkiintoisesti ja usein korreloivan oman rahapussin pulleuden suhteen) mutta juuri kehitysvammaisten vastustaminen tuntuu erityisen sairaalta, eihän heihin voi edes soveltaa oman onnensa seppä-logiikkaa kuten vaikka nisteihin ja spurguihin sovelletaan.

Tullessamme muutama päivä sitten Suomenlinnasta jouduimme Kauppatorin tietämillä lastenvaunurintaman saartamaksi. Takaa ja edestä kuului kirkunaa ja marinaa, itkua ja tiuskintaa. Ohi ei päässyt kun kaksi mamia vaihtoi vaippakokemuksia rinnakkain, mukulat vaunuissa karjuen. Vaikka noin yleisesti ottaen yritän välttää kaikenlaista lapsi-dissailua (sellainen on aika ihmisvihamielistä) naureskelin hetken ajatukselle, että tuon ”spurgut haittaavat tavallisten veronmaksajien elämää”-lauseen subjektin vaihtaisikin lapsiperheiksi... ainakin spurgujen ekologinen selkäreppu on aivan olematon vaippavuoria lykkääviin ydinperheisiin, nassesedät käyttävät muiden vanhoja vaatteita, syövät puolihintaisia tai dyykattuja elintarvikkeita ja tukevat runsaskätisesti valtion alkoholimonopolia keskittyen erityisesti lähituotettuihin ja kustannustehokkaisiin juomiin. Ja jos nyt ajattelee kumpi häiritsee metrossa enemmän, vienosti spriiltä lemahtava, unten mailla uinaileva rantareino vai pirunviulun lailla kirkuva juniorikansalainen? Vakavasti ottaen, kummatkin kuuluvat kaupunkiin, pikkuvauvat ja leikki-ikäiset kuten myös tenukepit ja elämäntapatyöttömät. Jos ihmiset vituttavat, voi muuttaa vaikka johonkin muuttotappiokuntaan, siellä eivät parveketupakoijat loukkaa ilmatilaa eivätkä hoilottavat kännikalat äänimaisemaa.

tiistaina, heinäkuuta 01, 2008

Lupiinin lomapäiväkirja

Lomailua on nyt viikko takana, ja kolme edessä (tosin välissä on yksi työviikko), ah! Olen päättäväisesti koulinut itsestäni ”apua, on jo loman kolmas päivä enkä vieläkään ole käynyt kauppatorilla kori käsivarrella”-paniikin ja keskittynyt hyväntuulisen kunnianhimottomaan kesäpuuhasteluun. Eilen kävimme L:n kanssa Helsingin kaupunginmuseossa Mika Waltarin jäljillä- näyttelyssä, jossa esiteltiin lähinnä 20-luvun valokuvia nousevasta Töölöstä. Perusnäyttelykin oli sympaattinen, mutta kummasti ja vähän hönösti museoissa melkein eniten mieltä kiinnittävät esineet ja asiat kymmenen-parinkymmenen vuoden takaa. Tai ainakin tunsin itseni varsinaiseksi juntiksi taivastellessani kovaan ääneen vitriinissä olevaa leipäkonetta, ”just tollanen meillä oli, voi että sentään!”. Vaikka historiaahan se leipäkonekin on, siinä kuin ylimysnaisen kenkä 1800-luvulta. Ja meillä tosiaan oli peräti kaksikin leipäkonetta, tosin eri aikoina. Leipäkoneet valmistivat kolmihenkiselle perheelle lapsenpäätä isomman, lieriömäisen leivänjuntturan, jossa oli reikä keskellä. Leipäkoneen leipoma leipä oli hyvää tasan puoli tuntia valmistumisesta, sen jälkeen se muuttui kovaksi ja tiiviiksi jänkiksi jota edes ahne ja ruokaa aina tilaisuuden tullen siekailematta varastava beaglemme ei suostunut syömään. Vonguin isää leipomaan koneella joskus edes pullaa mutta koska se olisi vaatinut yön aikana heräämistä (vissiin rusinoiden tai joidenkin takia) joten aamusta toiseen koneessa odotti terveellisen harmaa graham-juntti. Lopulta kieltäydyin kategorisesti syömästä leipäkoneen leipää (en tosin muista oliko tämä samaan aikaan jolloin kieltäydyin syömisestä kategorisesti muutenkin) ja vähitellen kone muutti ulkovarastoon.

Juhannusta ja muutakin juhlaa on ehditty viettää. Juhannus kului perinteiseen tapaan Kirkkonummella, tänä vuonna mukana oli harvinaisen monta uutta ihmistä, mikä teki tapahtumasta ihan tietynlaisen, ehkä intensiivisemmän kuin aiempina vuosina.Minulla on joskus tapana ottaa vähän liikaakin vastuuta ihmisten viihtymisestä ja alan herkästi sureksia jos joku tuntuu vähän alavireiseltä tai vetäytyvältä. Tällä kertaa kuitenkin oivalsin, että ihmiset noin ylipäätään osaavat huolehtia omasta hauskuudestaan ja mikäli joku tuntee olonsa hiukan vaisuksi ja väsyneeksi ei mitenkään johdu minusta. Grillasimme, saunoimme ja lauloimme hmm... erotiikka- ja työväenlauluja sekä soitimme kesäisen kitchejä suomihittejä. Koska tapanani on tallentaa onnellisia hetkiä, mieleeni on tallentunut tarkasti aattoillan hetki rannassa, kokko, tummansininen järvi ja heiluvat koivunoksat, taustalla tiekunnan juhlien trubaduurin loistava Edith Piaf-tulkinta sekä juhannuspäivän aamun auringonpaisteinen hengailu pihakeinussa, keskustelu joka taukosi kun tivoliaudiosta alkoi soida Georg Otsin Saarenmaan valssi. Itselleni kyseinen laulu on kyynelehdittävän rakas siksikin, että se oli häävalssimme. Olen erityisesti hiukan krapulaisena altis kaikelle liikutukselle, meinasin tirauttaa muutamaankin kertaan juhannuspäivänä, silkkaa iloisuuttani ja haikeuttani ja sitä, että kaikki on ihanaa ja katoavaa.

Olemme oleilleet pikkumökillämme ja hämmästelleet lämpöpenkin elinvoimaista satoa. Salaattia tulee ovista ja ikkunoista, samoin hyvänheikinsavikkaa ja mangoldia. Ruoanlaitto omista kasviksista antaa aivan erityistä tyydytystä jota ei lainkaan himmennä se, että tiskivesi pitää lämmittää vedenkeittimellä. Mökillä saa sitäpaitsi maailman suloisimmat unet, tupa on pimeämpi kuin makuuhuoneemme eikä kukaan hoilota ikkunan alla. Olen nukkunut mökillä yksinkin vaikka olenkin siinä hommassa vähän huono. Kirpputorilla on tullut luovuttua turhimmista kamoista (on hyvin tyydyttävää myydä neliskulmainen, korkeankapea rakukeraaminen ruukku eurolla vaikka sen TAVALLAAN haluaisi pitää mutta tietää ettei sille löydy sopivaa kasvia kuitenkaan, saa vähän koulittua sisäistä hamsteriaan) ja haalittua muutama lisää, eihän nyt ankanmuotoista piparimuottia tai meksikolaista, keraamista elämänpuuta voi jättää toripöydälle!

Tänään vietimme L:n kanssa yksivuotishääpäiväämme toteuttamalla pitkään puhutun kanavaristeilyn. Vaikka taivas näytti myrskynmerkkejä uskaltauduimme sightseeing-laivan kyytiin ja tilasimme pullon cavaa. Risteily oli hieno, se kierteli Suomenlinnasta Laajasalon ja Jollaksen kautta Tammisaloon ja palasi takaisin Herttoniemen ja Kulosaaren kautta. Pidän aivan erityisesti Itä-Helsingin rannoista ja saarista, niiden Jugend-huviloista ja jyrkistä graniittikallioista. Näimme myös laulujoutsenemon joka kantoi selässään kahta poikasta. Risteilyn jälkeen kuuntelimme Hasse Wallin Jimi Hendrix-tulkintoja Kappelin terassilla ja tepastelimme Bossaan syömään. Vaikka mielikuvani lattarisafkoista (Kuuban-kokemuksena) eivät ole kauhean kummoiset, onnistui paikan ruoka yllättämään iloisesti; parapähkinäkeittoa, paistettua banaania ja moniaita salaattilajeja bossanovan tahdissa. Bussaikataulupoliittisten syiden nojalla olimme pakotettuja käymään puolikkailla Rymy-eetussa, tulipa siis sekin paikka koettua ilman pöydillätanssimista.

Koska vanha lapsuudenpankkini Nordea on ystävällisesti järjestänyt minulle pienen rahayllätyksen(!!) saatan huomenna mennä haaskaamaan ansaitsemattomiani kantakaupungille. Aikomuksenani on ostaa kunnollinen ja kaunis, säitä ja aikaa kestävä olkalaukku, ihana makeanvedenhelmikoru (mikäli löydän halvan) sekä LENKKARIT. Viimemainittu ostos aiheuttanee pientä päänvaivaa, haluaisin kokomustat sellaiset, en siedä mitään räikeänvärisiä sporttiraitoja tai ilmatyynyjä tai hetilikaantuvaa valkoista. Ostan ehkä myös urheiluhousut. Apua. Edelliset sellaiseni roikkuvat työpaikan kuntosalin pukuhuoneessa muovikassissa, ne ovat nyppyiset ja tummansiniset ja inhoaherättävät. Vaikka tavaravarustelu on noin periaatetasolla perseestä, urheilun ollessa kyseessä ne toimivat varsin innoittavasti. On nimittäin paljon kivempaa vesijuosta viininpunaisessa rintakuppiuimapuvussa kuin Tarjoustalon halvimmassa mustassa, johon vesijuoksuvyö on hiertänyt läpinäkyvän raidan navan yläpuolelle.