sunnuntaina, joulukuuta 28, 2014

Jos Herran kansa on herrakansa, niin joulu on julma ja julkea ansa

Joulu meni jo, kohta on uusi vuosi. Bloginkirjoitusmotivaatio on hakusessa. Mitään ei tapahtu ja tapahtuu paljon. En ole vuosiin erikoisesti lämmennyt uuden vuoden lupauksille, mutta se muutos, joka päässäni on pidempään myllertänyt, alkaa manifestoitua. Olen yrittänyt päästä eroon ylimielisestä kyynisyydestäni kaikkia projekteja ja elämäntaparemontteja kohtaan, koska sellainen on nyt ihan vakavasti suunnitteilla.

Muutokselle on tilausta, olen perin juurin kyllästynyt nykyiseen asiaintilaan ja sallinut itselleni kaikkia tosi banaaleja inspiraationlähteitä, kuten Raxun ja sitä rataa. Koska banaaliudesta viis, pääasia, että inspiraatiota on. Miehen nelikymppistarkastus, vaikka hyvin menikin, lukuun ottamatta lievää kolesterolin nousua, toimii motivaattorina. Haluamme olla reippaita, jaksavia, lapsia liikkumaan kannustavia vanhempia, emmekä läskejä sohvaperunoita jotka autoilevat turhan usein ja valitsevat aina sen mukavamman vaihtoehdon. Ei se ole meidän juttu. Ei voi olla niin, että meillä on päässämme jonkinlainen ideaali elämäntapa ja vanhemmuus, mutta emme viitsi toteuttaa sitä vaan naureskelemme väljäkätisyydemme ja jatkamme lusmuamista.

Elämä ei ole aina mukavaa. Ja samalla kaikki tämä muutos tähtää mukavuuteen - hyvään oloon. Mielummin pistemäinen kärsimys ja yleinen mukavuus, kuin pistemäinen nautinto ja yleinen epämukavuus. Oma nelikymppisyyskin kolkuttelee oven takana, haluan viettää sen paljon fressimpänä ja hyvinvoivampana kuin mitä nyt olen. Ulkonäköasiat eivät kauheasti hetkauta, kyöpelinvuoren alarinteellä tässä hiihdellään muutenkin, mutta olisihan se siistiä mahtua siihen nättiin vihreään villakangastakkiin, jota käytin ennen raskauksia. Koko perheen ruokaremontti on suunnitteilla, vaikka olemmekin ruuanlaitosta nauttivia, luomuun mieltyneitä pesco-vegetaristeja, näemmä sitä on ihan turhan helppoa lepsuilla kaiken maailman muroilla ja makuviileillä eikä aina jaksaa tarjota niitä täysjyvätuotteita ja aitoja makuja. Natsiksi minusta ei ole näissäkään jutuissa, mutta korjausliike pitää tehdä.

Otsikko ei liity varsinaisesti aiheeseen. Siinä on säkeitä yhdestä suosikkijoululaulustani, Kaj Chydeniuksen säveltämästä Seimen lapset -nimisestä biisistä. Taistisfani on taistisfani joululomallakin!

perjantaina, joulukuuta 05, 2014

Lupiinin musacorner

Olen löytänyt Spotifysta taas mahtavaa muzakkia, nimittäin 70-luvulla vaikuttaneen Neilikan kaksi levyä, nimiltään Arkinen laulu rakkaudesta ja Luokseni jää. Neilikka oli suomalainen lauluryhmä, jonka repertuaari hämmentää moninaisuudellaan. Iskelmällisyyttä, taistolaisbiittiä, lastenlauluhenkeä, slaavilaista romantiikkaa, euroviisuspektaakkelia, kansanmusiikkia. Uskon, että Kerkko Koskinen on Neilikallekin velkaa. Ja Kerkosta pidän samasta syystä kuin Neilikasta (ja niistä taistiksista). En ole musiikissakaan minimalismin ystävä, tykkään isosta orkesterista, mies- ja naisäänistä stemmoissa, kunnon paatoksesta ja heleydestä, virtuositeetista.

Neilikasta löytyy aika vähän tietoa, vanhemmilta en olekaan vielä kysellyt. Onneksi levyt on digitoitu, mutta porukka ei kai enää keikkaile, koska sillä ei ole samanlaista kulttimainetta kuin Agit Propilla. Eivätkä biisit ole kovin poliittisia (paitsi yksi Chile-biisi), mikä on ihan virkistävää, koska vaikka pidätänkin itselläni oikeuden hoilottaa Liisa Mäkistä aina kun tilaisuus sallii, taistiksien Venäjä-hurmos on aika kuvottavaa.

Neilikan biiseissä on paljon käännöslyriikkaa, kalevalaisia aiheita ja suomalaista runoutta. Se on kanssa todella jees, suomeksi lauletuilla biiseillä on aina ihan erityinen asema sydämessäni. Ja kun lauletaan rakkaudesta isolla kynällä kirjoitettuja säkeitä, ei sorruta kliseisiin.

Loppuun tiettävästi ainoa tv-taltiointi: Huomatkaa myös viittomakielen tulkki! Ja viulistin lahkeet!