Olen löytänyt Spotifysta taas mahtavaa muzakkia, nimittäin 70-luvulla vaikuttaneen Neilikan kaksi levyä, nimiltään Arkinen laulu rakkaudesta ja Luokseni jää. Neilikka oli suomalainen lauluryhmä, jonka repertuaari hämmentää moninaisuudellaan. Iskelmällisyyttä, taistolaisbiittiä, lastenlauluhenkeä, slaavilaista romantiikkaa, euroviisuspektaakkelia, kansanmusiikkia. Uskon, että Kerkko Koskinen on Neilikallekin velkaa. Ja Kerkosta pidän samasta syystä kuin Neilikasta (ja niistä taistiksista). En ole musiikissakaan minimalismin ystävä, tykkään isosta orkesterista, mies- ja naisäänistä stemmoissa, kunnon paatoksesta ja heleydestä, virtuositeetista.
Neilikasta löytyy aika vähän tietoa, vanhemmilta en olekaan vielä kysellyt. Onneksi levyt on digitoitu, mutta porukka ei kai enää keikkaile, koska sillä ei ole samanlaista kulttimainetta kuin Agit Propilla. Eivätkä biisit ole kovin poliittisia (paitsi yksi Chile-biisi), mikä on ihan virkistävää, koska vaikka pidätänkin itselläni oikeuden hoilottaa Liisa Mäkistä aina kun tilaisuus sallii, taistiksien Venäjä-hurmos on aika kuvottavaa.
Neilikan biiseissä on paljon käännöslyriikkaa, kalevalaisia aiheita ja suomalaista runoutta. Se on kanssa todella jees, suomeksi lauletuilla biiseillä on aina ihan erityinen asema sydämessäni. Ja kun lauletaan rakkaudesta isolla kynällä kirjoitettuja säkeitä, ei sorruta kliseisiin.
Loppuun tiettävästi ainoa tv-taltiointi: Huomatkaa myös viittomakielen tulkki! Ja viulistin lahkeet!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!