perjantaina, lokakuuta 22, 2010

Entä jos?

Juttelin tänään pitkään ystävän kanssa vähän kaikesta. Kuulumme samaan sukuun, joten perheasioitakin tuli puitua. Ystävä on lähiaikoina oman elämänsä mullistusten kautta käynyt läpi menneisyyttään ja haluaa selvästi puhua siitä. Keskustelimme siitä, miten vanhempien menettäminen varhain muuttaa ihmistä ja miten helppo avuntarpeelle on tietämättömyyttään tai pelkoaan kääntää selkänsä. Ystävä sanoi lauseen, jota ei helpolla unohda: "Se etten puhu, ei tarkoita sitä, ettei minun pitäisi puhua". Ihmisten on ihan liian helppo jättää introvertti, suruunsa käpertyvä ihminen rauhaan, kuvitella, että oiastaan surutyö on jo läpikäyty tai ainakin hyvässä vaiheessa, eihän tuosta näy ulospäin mitään. Ajatus karmaisee, puuttumatta ja auttamatta jättämisen pitkäkestoiset vaikutukset ovat vähän kuten vedenalainen ydinkoe: pinnalla värähtää vain hiukkasen, mutta alla tuhoutuvat rengasmaisesti korallit, vesikasvit ja kalat, tuho kestää pitkään eikä ekosysteemi ehkä ikinä palaa ennalleen.

Olen joskus, ulkopuolisena, yrittänyt tunkeutua tiettyjen tapahtumien sisäpuolelle, koska mielestäni ulkoa näkee joskus paremmin ja koska olen tavallaan kokenut sen velvollisuudekseni. En kuitenkaan tähän päiväänkään mennessä osaa sanoa, onko puuttuminen jotenkin yleisesti hyvä juttu? Tai siis, kaipa se on tilannesidonnaista. Mutta surua on vaikeaa kohdata: sitä intuitiivisesti huomaa ajattelevansa, että ihminen haluaa tulla jätetyksi rauhaan. Tai pelkää tölväisevänsä jotenkin typerästi ja julmasti. Tänään onnistuin myös toisen ystävän kohdalla tahattomasti itkettämään toista käsittämällä sanotun väärin ja vaikuttamalla hetken siltä, että vähättelisin hänen lähipiirissään tapahtunutta kuolemaa. Ja mikä naurettavinta, olin hetken niin loukkaantunut siitä, että minun voitaisi edes kuvitella olevan niin empatiakyvytön että vähättelisin toisen surua kuolemasta, että käänsin tilanteen itseeni, kunnes tajusin, ettei nyt ole oikea hetki puoltaa pontevasti omia oikeuksia. Näemmä hiljattain opiskelemani jämäkkyysharjoitukset (mm äidin kanssa tahimista varten) nostavat päätään joskus väärässäkin paikassa.

Näiden koettujen kautta aloin miettiä, millaisia me olisimme, jos elämämme olisivat menneet toisin, olisimmeko jotenkin sopivammassa kohdassa tai onnellisempia? Olisinko itse vähemmän neuroottinen ja itsekeskeinen jos meitä olisi ollut useampi lapsi? Olisinko niin kiinni äidissä, olisiko äiti niin kiinni minussa? Olisiko ystävä saanut kaipaamansa tavallisemman ja turvallisemman elämän, lykkinyt lastenvaunuja ja jättiostoskärryjä marketissa, sen sijaan että odottaa edelleen elämän alkua, ilman rikkinäistä ja arvaamatonta lapsuutta? Olisiko toinen ystävä uskaltanut hylätä akateemisen elämän ja kouluttautua oikeasti mielekkääksi kokemaansa ammattiin, ellei olisi kokenut olevansa velkaa kaikelle ja kaikille? Kävisikö kolmas parhaillaan läpi sitä suurta ja vaikeaa ja epävarmaa, jos häntä ei olisi niin aktiivisesti lapsena prepattu ja kannustettu yrittämään aina parhaansa?

Asiasta toiseen: olen ostanut kuukupin. Koska kestovaippailu on hauskaa, ajattelin että myös kestositeiden kanssa puljaaminen voisi olla hauskaa. Näköjään olin vain onnistunut hele-vetin monen kuukautisettoman vuoden aikana unohtamaan, että läpi vuotavissa tilkkeissä ei ole mitään kovin hauskaa, etenkin kun veri on sotkevuusasteeltaan ihan eri luokkaa kuin esimerkiksi taaperonpissa. Arastelin ensin kuukuppia episiotomia-arven takia, mutta ilmeisen turhaan. Kuppi on mukava ja lähes huomaamaton ja sen kanssa tuli söpö oranssi pussukka. Nyt pääsen uimaan milloin tahdon ilman karmaisevia, limakalvotpolttavia tamponeita! Ja tietysti vihkiydyn kuukuppikuntaan. Monia inhottaa ja ahdistaa kuukautisista puhuminen aikuisena, mutta minusta se on jotenkin emansipoivaa. Oma seksuaaliterveys on tärkeä ja kiinnostava asia ja raskauden jälkeen siitä on tullut ihastuttavan helppo ja arkinen juttu. Voisin pulista kuukupistani kaikille, mutta yritän pitää suuni kiinni miesseurassa, etten aiheuta ulkopuolisuuden tunnetta ja hämmennystä.

lauantaina, lokakuuta 09, 2010

Tunnelmatihentymäkartta

Kävellessäni eilen pois ystävän luota Arabianrannasta, elämäni ensimmäiseltä lapsenhoitokeikalta (olen viettänyt erittäin lapsetonta elämää ennen Lipsiä ja ystävien pökäleitä) päätinkin vierailla läheisellä lastenvaatekirpputorilla. Kävelin loistavassa, matalan valon kultaamassa syysilmassa läpi hurmaavan puu-Toukolan ja aloin hahmotella mielessäni ennenkin väikkynyttä ajatusta eri paikkojen tunnelmatihentymistä tai -tiivistymistä. Ajatus tuli kun kävelin erään soman 50-lukuisen kerrostalon ohi (sellaisen, jotka Kauko Röyhkän mukaan tekevät jostain syystä hyvän olon), sen, jossa entiseni asui eromme jälkeen muutamia vuosia. Muistan, että minun oli alussa jotenkin kummallista ja vaikeaakin käydä sen talon bileissä. Asunto oli pieni ja nuhruinen kaksio, eksän askeettityylin mukaisesti sisustettu halvalla lastulevyllä, varastomaisissa kirjahyllyissä vallankumouskirjoja, niitä samoja, joita olin katsellut yhteisen kauniin kotimme Lundioissa. Oli vaikeaa olla tuomatta tähän sinkkukotiin mitään kaunistavia tavaroita, olla ehdottelematta verhojen ripustamista tai uusia lakanoita. Vähitellen tuo vaikeus luonnollisesti katosi ja paikasta tuli yhdentekevä.

Kumpulassa, lastenvaatekirppiksen kulmilla tunnelmatihentymiä on joka paikassa. Useita ystäviä asuu Limingantiellä, kesällä kävin paljon maauimalassa uimassa, Intiankadulla on nykyään ompelimo samassa kiinteistössä, jossa sijaitsi anarkistien toimitila 90-luvulla. Kävin siellä lukioikäisenä usein kokouksissa jotka kääntyivät dokailuiksi, ujostelin muita ja samalla ihailin itsevarmoja punkkareita ja teoreetikkomiehiä. Limingantien toisessa päässä onkin varsinainen tunnelmatiivistymien tiivistymä, Kätilöopisto, jonka näen nykyään silmäkulmastani aina, kun siellä päin liikun. On jännää ajatella, miten monelle naiselle Kätilöopisto tuo tunteita pintaan, itse huomaan vieläkin valitsevani reittini siten, että menen sen ison harmaan sairaalakolossin läheltä. Omaan raskauteeni ja synnytykseeni liittyvät muistot ovat valoisia, täynnä miellyttävää jännitystä. Pelkoakin, mutta sitä pelkoa ei enää niin muistele.

Koko Helsinki on täynnä tunnelmatihentymiä. Jääkärinkadulla muistan aina erään nolosti päättynen yhdenyönjutun. Merimiehenkatu tuo mieleen nykyisen parisuhteen alkuvuodet, onnellisen ajan jonkinlaisena esi-yhdessäasumisena, 20-luvun ruutuikkunoineen. Pienessä puistossa Merimiehenkadun päässä ulkoilutimme vanhaa punaista kissaa, alakerrassa oli Paola Suhosen toimisto ja iso irlanninsusikoira. Punavuoresta muistan muutamat työhaastattelutkin, vaikka ne eivät paikkaa poikineetkaan, liittyi niihin silti miellyttävä skarppiuden ja toiveikkuuden ilmapiiri. Kaivopuistossa muistan aina ensimmäiset treffini L:n kanssa, pimeän sateisen illan ja oman ketjupolttavan jännitykseni ennen tapaamista. Hermannissa, vankilan lähettyvillä on omanlaisensa, vähän ristiriitainen tunnelmatihentymä: asuin siellä hyvin nuorena ensimmäisessä avoliitossani, mutta olin jotenkin hukassa, liian nuori kotileikkiin. Siinä lähettyvillä pidimme myös luomukesäkioskia myöhemmin, vaikka sekään yritys ei tuottanut aivan toivottua tulosta, liittyy siihen muistoon lähinnä lämpöä.

Olisi hauskaa joskus piirtää itselleen tunnelmatihentymäkartta. Kallion kohdalla olisi pelkkää punaista, jokaisessa talossa ja puistossa jokin muisto. Punavuoressakin olisi punaisia alueita, Töölössäkin joitain, olinhan siellä aikoinaan töissä ja rakas ystävä asui eronsa jälkeen Sammonkadulla viehättävässä punatiilikorttelissa. Meilahteen liittyy sukulaismuistoja, Kamppiin lukuisia hilpeitä baarimuistoja ja kaksi tärkeää kommuunia, Lönnrotin- ja Eerikinkaduilta. Toisaalta Merihaassa ei olisi juuri yhtään merkintää, eikä liioin Pasilassa. Tai taka-Töölössä, se alue on jäänyt minulle niin etäiseksi ja vieraaksi, että eksyn siellä edelleen ja huomaan hiukan vieroksuvani jylhiä funkis-taloja. Jos olisin synnyttänyt Naistenklinikalla (kuten meinasi käydä, kun Kättärillä oli sulku päällä), olisi alue silmissäni aivan toisenlainen.

Nyt, kun minulla on ollut aikaa liikkua päivisin hetken mielijohteesta, olen joskus noudattanut omaa tunnelmatihentymäkarttaani ja liikuskellut sen mukaan esimerkiksi Kaartinkaupungissa. Vaikka kukaan läheiseni ei ole asunut siellä, kävimme katsomassa Korkeavuorenkadulta yhtä asuntoa aikoinaan ja ehdin jo puntaroida, millaisen elämän olisin niillä kulmin muodostanut. Kaartinkaupungissa tuli liikuttua Punavuori-aikoina usein, sielläkin päin oli yksi kommuuni. Ja Kasarmitorilta muistan 30-vuotispäiväni Taiteiden yön ja sen huikaisevan onnentunteen, jonka vallassa olin elänyt koko edellisen kesän.

Näiden tunnelmatihentymien takia käyn edelleen suunnilleen kerran vuodessa lapsuudenkaupungissani, vaikka siellä ei enää ole ystäviä eikä sukua. Porvoossa jokaikinen katu ja talo on täynnä muistoja, kun Googlen Street View julkaistiin, vietin monta tuntia tutkailemalla vanhoja kulmiani. Muistojen ei tarvitse aina olla onnellisia, etenkin jos ne ovat tarpeeksi kaukana.