lauantaina, toukokuuta 18, 2013

Eksoottiset rutiinit

Tässä kohta neljän vuoden äitiystaipaleella on tullut kasvettua äitinä, ihmisenä, naisena ja ties minä vaikka kuinka paljon. Yksi konkreettisimmista kasvun aiheista liittyy rutiineihin. En ole aiemmin ollut mikään rutiinihakuinen ihminen. Kun tapasin lasteni isän, jotenkin yllätyin perin pohjin, kun hänen piti aina aamulla lähteä töihin, eikä voitu jäädä vaikka makailemaan ja höpöttelemään. Opiskelijana suhtauduin sellaiseen säännölliseen töissäkäyntiin jonkinlaisena vitsinä tai ehkä larppaamisena, ajattelin mieheni harjoittavan jonkinlaista ajatuskoetta itsensä kanssa säännöllisen, kellonaikoihin perustuvan töissäkäynnin suhteen. Ja kun samainen mies sanoi "rutiinit luovat turvallisuutta", mietin hetken, minkä wannabe-tukarin kanssa olen alkanut seurustella, että huhhuh.

Myöhemmin totesin rutiinit itsekin tärkeäksi osaksi omaa elämääni. Opiskellessa pyrin haalimaan mahdollisimman paljon luentoja arkipäiviin, että saisin hyvän syyn herätä ja hoitaa hommia. Kun olin valmistumisen jälkeen jonkin aikaa työttömänä, kärsin asiantilasta ja unirytmini humpsahti tosi myöhäiseksi. Luonnostaan ei-kovin-rutiinihakuisena ihmisenä tarvitsin ulkoa säädeltyjä pakkoja elämääni, ettei kaikki menisi epämääräiseksi miihailemiseksi ja aikomiseksi. Onneksi löysin sitten päivätyön, jonka rutiininomaisuudesta nautin kaikkine tylsine puolineenkin. Kun lama alkoi koetella omaa alaani, pelkäsin kamalasti työttömyyttä - juuri rutiinittomuuden takia. Onneksi siitä sitten luontevasti elämässä alkoi uusi vaihe, äitiys.

Esikoisvauvan äitinä minulla ei ollut juurikaan muita rutiineita kuin yrittää pitää vauvan maha täynnä ja vaippa kuivana. Neuvolassa oli sanottu jo raskausaikana, että ei kannata stressata loppuraskauden unettomuudesta (minulla oli ensin keskiraskaudessa super-aikaisia heräämisiä kuukausikaupalla ja nautin niistä älyttömästi: iltaihmisenä olin tottunut laukkaamaan töihin paniikissa ja tukka harjaamatta joskus aamyhdeksän pintaan, raskaana heräsin itsekseni puoli kuudelta aamulla ja ehdin istuttaa taimet, laittaa monipuolisen aamiaisen ja pestä pari koneellista pyykkiä ennen töihinlähtöä... ja sitten loppuraskaudesta uni oheni niin, että katselin aina mökillä kolmen aikaan aamulla videokaseteilta jotain kauheaa ammoin nauhoitettua paskaa kunnes nukahdin viideltä käytyäni siinä välissä pissalla noin kuusi kertaa) koska vauvalla ei nyt ainakaan todellakaan ole mitään unirytmiä. Joka oli sikäli hassu läppä, että kyllä meidän vauvalla oli unirytmi. Se oli todella myöhäinen rytmi, vauvan aktiivisin aika alkoi joskus iltayhdeksän aikaan ja kesti aamuyöhön. Aivan kuten raskausaikana, jolloin muistan mahan hytkyneen eniten silloin, kun yritin itse nukahtaa. En pitkään aikaan, varmaan puoleen vuoteen tajunnut, että tähän rytmiin voisi itse jotenkin vaikuttaa. Valvoin vauvan kanssa myöhään yöhön, nettailin, leivoin, ripustin pyykkiä vauva rintarepussa (en tuolloin vielä tiennyt, että rintarepun käyttäminen on sama kuin pistäisi vauvan rekan nokkaan roikkumaan ja ajaisi tuhatta ja sataa pitkin moottoritietä, kuten Project Maman kommenttilaatikossa myöhemmin valaistiin).

En oikein muista, miten tuosta myöhäisestä rytmistä tarkalleen ottaen päästiin lipumaan pois päin? Ehkä yksi herätys oli, kun kerroimme serkulle laittavamme vauvan iltapäikkäreille. Serkun kulmienkohottelun määrästä päättelimme, että ehkä yli puolivuotiaan vauvan iltapäikkäreissä ei ole hirveästi järkeä ja pikku hiljaa luovuimme niistä. Esikois-Lipsi pyrki jo pienestä asti venyttämään tehokkaasti päiväuniensa alkamisajankohtaa (ja paljastuen siten kahden iltaihmisen jälkeläiseksi) ja muistan ensimmäisten päikkäreiden jääneen väliin jo alle puolitoistavuotiaana. Kun lähdin kahden lapsen välissä hetkeksi töihin, päiväkotiin sopeutuminen meni sinällään hyvin, mutta juuri unet mättivät. Viimeistään kun Juhannuspoika syntyi, päiväunista tuli karmeaa tuntien asemasotaa ja vähitellen tajusimme luopua niistä. Sitä mukaa yöunet paranivat, etenkin kun siinä kohtaa luimme kirjan nimeltä Lapsi elää rutiineista. Kirja oli ärsyttävä, konservatiivinen ja tilannetajuton opus, mutta saimme siitä kuitenkin paljon hyviä ideoita arjen rytmittämiseen. Säännölliset ateriat, sopivassa suhteessa toimintaa ja rauhallista olemista - nämä piti tosiaan lukea jostain, kahdelle yli kolmekymppiselle vapaasti elämäänsä eläneelle ihmiselle rutiinijutut eivät tulleet mitenkään luonnostaan. Aloitimme perheen yhteisen ilta-ateriankin vasta esikoisen syntymän jälkeen, sitä ennen olimme haukanneet ilta-aterian siellä sun täällä, usein tietsikan tai kirjan ääressä.

Nykyään, kahden lapsen kanssa, rutiineita tulee noudatettua aika luontevasti, soveltaen. Heräämme joka aamu suunnilleen samaan aikaan, tosin nyt auringon myötä nukkumaanmeno on myöhäistynyt. Pesut, pisut ja aamupalat hoidetaan aina samassa järjestyksessä, ulkoilut ja lounaat ja pikkukakkoset seuraavat toistaan. Emme kuitenkaan ole kovin rutiinihakuisia. Jos lounasaika myöhästyy, ei haittaa. Repussani kulkee aina pari banaania, pullollinen vettä ja ehkä muutama karjalanpiirakka. Lapset ovat sikäli helppoja, ettei heidän kanssaan tarvitse natseilla. En halveksu natseilua (paitsi toki sanan alkuperäisessä merkityksessä), tiedän ihan lähipiiristäkin lapsia joiden kanssa on pakko noudattaa sananmukaisesti minuutintarkkaa päivärytmiä tai tuloksena on kaikkia rassaava helvetti. Meillä ei kuitenkaan ole niin. Ainoa, ja melko ärsyttävä uhkaskenaario on, että Juhannuspoika pääsee nukahtamaan kaksille päiväunille, kuten toissapäivänä kävi. Vaikka kakkospäikkärit kestivät seitsemän minuuttia, tuloksena oli vielä yhdentoista jälkeen tikkana hilluva riehakas pyjamabanaani. Ja kyrpiintynyt äiti, jolle ei jäänyt aikaa edes laskujen maksuun, puhumattakaan mistään hauskemmasta.

Tämän "meillä on kyllä näitä rutiineita joo"-uhon jälkeen on seminoloa julkaista tämänkertainen postaus lähempänä aamukahta. Olen sinnitellyt hereillä ja kuunnellut Wagnerin Tristan und Isoldea ja odotellut kevätjuhlista kotiutuvaa puolisoa. Nyt pitäisi varmaan mennä nukkumaan, huomenna on megakultaturbo-viikonloppu ravintolapäivineen kirppareineen aidanmaalauksineen tiesmineen.

tiistaina, toukokuuta 07, 2013

Ekolupiini

Tiesittekö muuten, että on syötävää lupiinilajiketta? Sitä viljellään nykyään Suomessakin. Söimme ennen vappua lupiininakkikeittoa, lapsillekin maistui. Lupiininakeissa ei oltu suolaa eikä rasvaa säästelty, joten hyvin nakkimainen oli yleisvaikutelma. Eikös Berliinissä laitettu aikoinaan makkaroihin ihan ehtaa paskaakin? Että kyllähän sitä mikä vaan saadaan maistuvaksi kun siihen tuutataan tarpeeksi makuaineita, joopa joo.

Ekohaaste on kiertänyt ympäri blogistaniaa. Olen ihan myöhässä, mutta otetaan nyt vastaan kuiteski!

Vähän taustaa: Itsehän olen niin sanotusti vihreä, ollut sitä enemmän tai vähemmän yläasteelta asti. Persianlahden sota, öljytuhot ja eläinkokeet iskivät 13-vuotiasta teiniä päin pläsiä, maailmantuska oli kova ja aloin pukeutua kirppisvaatteisiin ja kierrättää raivokkaasti. 90-luvun alun Porvoossa kierrätysmahdollisuudet olivat mitä olivat, mutta sattumoisin kotimme lähellä kokeiltiin muovijätteen kierrätystä. Olin siitä aika innoissani, kuten myös Body Shopin meikeistä, joita piti lähteä ostamaan Helsingistä saakka. Helsingissä oli myös Ruohonjuuri, silloin pienessä keltaisessa mökissä Eduskuntataloa vastapäätä sijainnut kehitysmaakauppa, josta sai muun muassa Natseja vastaan -hihamerkkejä. Luin yläasteella myös Marikka Burtonin Luonnonkaunis Nainen -kirjan (jonka äitini sai viisikymppislahjaksi) ja innostuin kovasti villivihreiden keräämisestä, itse tehdystä kosmetiikasta ja kasvissyönnistä. Kasvissyöjäksi en vielä ruvennut, se tuntui kerrassaan mahdottomalta vaihtoehdolta ja sitä se olisi varmaan siihen aikaan ollutkin.

Kallion lukiossa olikin sitten helppoa ruveta kasvissyöjäksi kun suunnilleen kolmasosa kanssaopiskelijoista oli sitä jo valmiiksi. Samaan aikaan Suomessa nousi kettutyttöjen myötä eläinoikeusliikkeen ensimmäinen (?) aalto ja moni rupesi suorilta hard core -vegaaneiksi ja hiippaili öisin maalailemassa turkisliikkeiden ikkunoihin iskulauseita. Minä en tehnyt kumpaakaan, vaikka tunsinkin aina vetoa vaihtoehtoisuuteen, olin ihan liian mukavuudenhaluinen ja turvallisuushakuinen rupeamaan kovin radikaaliksi missään, en jaksanut olla vegaanikaan kuin muutaman viikon. Tietty ympäristötietoisuus ja kasvissyönti kuuluivat silti luontevana osana elämään, kirppikset, kierrätys ja sen sellainen.

Varsinainen kasvissyönti hiipui ns pascavegetarismiksi (mainio termi kuvaamaan tätä ovo-lakto-pesco-whatever "kasvissyöntiä") viitisen vuotta sitten, mikä on kyllä itseltäni selkeä "suljen silmäni tosiasioilta"-slaidaaminen, kuten tietysti myös juuston käyttäminen ja noin miljoona muuta asiaa, joiden kanssa vaientaa oman tietoisuutensa. Se onkin ehkä omista ekosynneistäni suurin, se, että tietää kyllä mitä pitäisi, mutta ei silti tee niin.

No mitäs meillä tehdään ekologisesti ja mitä ei? Lentämisestä ei meidän perheen hiilijalanjälki ole juurikaan kasvanut viimeiseen neljään vuoteen, poislukien miehen työmatkat. Me emme ole reissanneet lentokoneella perheenä yhtään minnekään vielä. Rehellisyyden nimissä tämä ei ole tapahtunut eko-syistä vaan siksi, että, no, jotenkin koko homma on tuntunut liian hankalalta. Pelkään itse lentämistä siinä määrin, että minun pitää psyykata itseäni aika huolella ennen hommaa. Koska olisi eniten paskinta säikytellä lapsiaan omalla pelollaan (minulle on tehty niin äidin taholta paljon), pitäisi lentämishomma miettiä tosi tarkasti etukäteen. Reissaaminen tietysti myös maksaa. Nyt ollaan alettu lämmitellä ajatusta jonkinlaisesta all inclusive -reissusta, mutta koska oma mind settini matkustamisessa on hyvin vahvasti tyyppiä kaupunkiloma museoineen ja gallerioineen, pitää tätäkin juttua vielä hetkisen kypsytellä, ehkä. No, enivei, lennottomuudesta voi kiillotella kilpeä.

Auto meille tuli vuosi sitten ja sitä käytetään paljon. Minähän en itse aja, ei ole edes ajokorttia, mutta mies ajaa senkin edestä. Ja kauppareissut, joita varten auto kai pääosin hommattiin, hoidetaan autolla. Tämä asia oikeasti ärsyttää minua jonkun verran, koko se "autoileva perhe"-juttu. Toisaalta nautin autoilun helppoudesta tosi paljon ja viime kesänä oli ihanaa päästä pitkästä aikaa kunnon Suomen turneelle. Noin ylipäätään olen kyllä sitä mieltä, että lapsiperhe pärjää mainiosti ilman autoa. Mutta helpottaahan se elämää monessa mielessä.

Kierrätys sujuu hyvin, koska taloyhtiössämme kierrätetään about kaikki. Kesällä mökillä kyörätään biojätteet kompostiin ja odotellaan (hitaasti syntyvää) uutta multaa. Mökkeily ja pienviljely on muutenkin tosi ekoa, kun matka möksälle taittuu metrolla ja ainakin heinä-elokuussa mökiltä irtoaa lähituotettua luomusatoa, vattuja, luumuja, omppuja, papuja ja salaatteja. Ja siirtolamökki on niin pieni, ettei siitä voi mitenkään varustella kakkoskotia, koska siellä ei kuitenkaan voi elää talvisin. Asuminen taitaa muutenkin olla aika ekoa, kantakaupungin kerrostalossa, nelihenkinen perhe 92(?) neliössä, joka on minusta ihan valtaisa määrä neliöitä mutta ilmeisesti Suomen mittakaavassa ei niinkään. Myyn vanhat lastenvaatteet kirppiksellä tai annan eteenpäin, kuten varmaan kaikki.

Oma ekokompastuskiveni on shoppailu. Olen siitä ihan raivostuttavan riippuvainen ja nyt kun meillä on säästökampanja meneillään, huomaan taas, että totutuista tavoista ei olekaan ihan helppoa luopua. Lapsille on niin luontevaa ostella sitä sun tätä kun ne oikeastikin tarvitsevat kaikkea koko ajan. Ostan arviolta 60% lasten vaatteista ja tavaroista käytettynä, mutta ei sekään ole yksiselitteisesti hyvä asia. Koska käytetyt lastenvaatteet vaikkapa Vekarakirppiksellä ovat hyvin edullisia, saatan ostaa ohimennen tyyliin kolme paitaa. Uutena ostaisin kerralla max yhden paidan, muuten iskee ostokrapula. Ostokrapula on alkanut iskeä muutenkin viime aikoina herkemmin, huomaan joskus kesken Prisma-reissun, että kun olen valikoinut ostoskärryihin kumpparit, parit sukkikset ja ex tempore -huivin, en enää voikaan hankkia kesähattua/pikkutermospulloa/parilapannua tai muuta ei niin kovin tähdellistä mutta kuitenkin ostoslistalle kirjattua. Tämän takia itse asiassa diggailen automarketeista: ostelulta menee glooria ja ylenmääräinen merkitys, kun samassa kaupassa lapataan kärryyn niin jugurtit kuin rintsikatkin. Mutta joo, sorrun silti osteluun vähän väliä. Museokaupat ja Punavuoren design-puodit, nettikaupoista nyt puhumattakaan, ovat ihan killereitä. Tässä taannoin vitsailin, että minulle pitäisi laittaa alkolukko nettikauppoihin, kun synttäreiltä palattuani punaviinipäissäni tilasin hetken mielijohteesta ihania paperisia mehupillejä ja kasan washi-teippejä sekä erivärisiä dymo-nauhoja. Kyllähän niille käyttöä tulee, mutta sinne liihotti taas parikymppiä. Toinen piirre joka raivostuttaa itsessäni ja miehessä, on varmuuden vuoksi ostaminen. Meillä on vaikka kuinka monet sakset ja kaikkia ääliömäisiä keittiövälineitä kuten paistolämpömittari ja pastakone, useampi mutteripannu jne. Jotenkin on pesiytynyt sellainen jännä haalimisen mentaliteetti, josta pitäisi kyllä päästä eroon. Minä olen miestäni alttiimpi luopumaan tavarasta, miehen suku on oikein legendaarista säilyttelijäporukkaa, asia, josta tunnen ajoittain todella voimakasta ärtymystä. On kiva ja eko säilyttää vanhoja lastenvaatteita tuleville polville, mutta jos puhutaan vaatehuoneellisesta paskatahraisia ja rikkinäisiä koko suvun lapsikatraan 70- ja 80-luvulla käyttämiä lastenvaatteita, jotka on pakko säilyttää koska tunnearvo, kyse ei todellakaan ole enää ekologiasta vaan itselleni jokseenkin vieraasta tarpeesta takertua menneeseen. Tästä ollaan kyllä puolison kanssa väännetty ja etenkin kahden lapsen tuomien tavaroiden myötä hänkin on oppinut luopumaan herkemmin turhasta tavarasta.

Omaa ekotietoisuuttani sävyttää nähtävästi aika vahvasti motiivi rahansäästölle ja väljemmälle kodille. Mutta mikäs siinä. Oma perze on yleensä ihmistä lähinnä. Sama se on kasvissyönnin kanssa: vaikka elävän ravinnon syöjien hörhöys ja paranoia virnistyttääkin minua salaa, niin kivahan se on jos siinä sivussa ollaan käyttämättä tehotuotettua lihaa. Toisaalta, muiden syömiset eivät kyllä minua kauheasti kiinnosta. Olen elänyt lähellä sitä kaikkein fasistisinta eläinaktivismia, jossa vittuiltiin toisille syömisistä jatkuvasti ja syyllistettiin estottomasti jostain hemmetin kumisaappaistakin kun niissä saattoi olla eläinperäistä liimaa. Tästä johtuen minua ei muiden lihansyönti häiritse, uskon, että kukin valitsee nämäkin asiat ihan oman harkintansa ja kokonaiskuvan mukaan. En halua olla tuomionsaara tai poliisi.

Kävin muuten juuri keräämässä ison kasan nokkosia tuosta melkein takapihalta. Niin ekoa!!