torstaina, kesäkuuta 29, 2006

Ystävyyksien muodoista ja muotoutumisesta


Näin aluksi: sain käsiini kirjastosta varaamani kirjan "Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt", joka on kooste Annoja ja Runotyttöjä lukeneiden naisten kirjoituksia. Tekstit vaihtelevat akateemisesta henkilökohtaiseen, humoristisesta liikuttavaan. Jos kuulitte tänään viiden aikaan Ison Omenan bussipysäkillä hihitystä, se olin minä, joka luki Pirkko Saision "Fragmentteja Annasta ja minusta". Tunnistan itseni Anna Kyrön jutusta "Kummin ja Kaiman kirjalahja". Kyrö kertoo ottaneensa huomattavasti annavaikutteita omiin kouluaineisiinsa. "laaksoja peitti läpikuultava auer, joka väikkyi heleänpunaisissa ja savunsinisissä, ametistin ja helmen hohteisissa vienoissa värivivahduksissa." Tismalleen omaa seiskaluokan tyyliäni. Kaikki äikänaineeni sijoittuivat silloin 1800-luvun loppuun, ja niissä seikkaili Lumottuja Liljoja, kukkien haltiattaria ja pitsialushameita. Kirjoitin myös runoja, nauramme edelleen O:n kanssa ihan räkänä, kun alan lausua ääneen 12-vuotiaana luomaani runoa "Joutsen", jonka viimeinen säe on: "Se päästi huudon, huudon joka tunkeutui ihmisen sisimpään." Runossa mainitaan myös hopeapajut, nuo puiksi taiotut vedenneidot.

Kaksikin säännöllisesti lukemaani bloggaajaa, Hurina ja Veloena käsittelevät kirjoituksissaan ystävyyttä. Olen viime vuosina, L:n kautta saanut jonkin verran uuden tyyppisiä ystäviä, tai ainakin kavereita (Tutustuin L:n aktivistijuttujen kautta, mutta hänellä on kiinteä, kymmenen vuotta yhtä pitänyt "tavis"kaveriporukka, joiden juhlaristeilyä varten askartelin juuri kolme tekomahaa, aikovat pitää jonkun keski-ikäisyysperformanssin laivalla). Itse olen niin vahvasti kasvanut teinistä aikuiseksi (tai sinnepäin) vaihtoehto- ja hippiskenessä, että minulle oli jonkin sortin yllätys, että bileissä on liharuokaa. Tai että morsian ottaa itsestäänselvästi miehen sukunimen. Tai että ylipäätään edes mennään naimisiin (olen tosin menossa itsekin, mutta se ei liity tähän :). Pidän uusista kavereistani, vaikka en aina osaa bondata heidän kanssaan. Alan helposti ikään kuin typistää itseäni, näytellä streitimpää ja konservatiivisempaa kuin olenkaan. Tai en ehkä näytellä, vaan näyttää itsestäni konventionaalisempia puolia. Tiedän toisaalta, että homma on melko lailla turhaa, minulla on rooli sinä hipahtavana taiteilijatyttönä, joka ei ikinä nipota miehensä baarireissuista, vaikka kuinka yrittäisin istua jalat yhdessä ja puhua matalalla äänellä.

Sitten on näitä vanhoja, rakkaita ystäviä kuten Tampereen E. E on minua monella tapaa radikaalimpi, ja kyseenalaistaa usein niin perustavanlaatuisia uskomuksia, että itselle ei tulisi mieleenkään. Tunnen itseni joskus vähän pussyksi E:n seurassa, kun en ikimaailmassa lähtisi liftaamaan yksin halki Venäjän tai ajaisi päätä kaljuksi. Radikalismin/hippeyden ja "normaaliuden" välissä tasapainottelu on heijastamista ja vertaamista, aina. Ja täsmälleen oikean lokeron löytäminen vaikeaa. Vaikka toisaalta, lokerot hemmettiin.

Miten ystävyyssuhteet sitten muodostuvat? Jossain vaiheessa, kun jotakuta kivaa ihmistä on nähnyt tarpeeksi usein, alkaa huomata että HEI, me ollaan ystäviä! Joku yhteinen, hereä nauru tai luottamuksellinen keskustelu sen paljastaa. Suurin osa ystävyyssuhteistani muodostui pitkään erilaisten kansalaisaktivismi-proggisten kautta. Aloin irkata kuutisen vuotta sitten, koska moni ystävistäni irkkasi. Irkkasin, ja irkkaan edelleen suunnilleen samojen ihmisten kanssa samalla kanavalla. Olin siis näin ehkä hieman poikkeuksellinen irkkaaja, koska en aloittanut harrastetta uusien ystävyyssuhteiden etsimisen toivossa, vaan lähinnä vanhojen ylläpitämiseksi. Irkissä kyllä puolitutuista on parhaimmillaan tullut hyvinkin läheisiä ystäviä. Tapaan kaikkia irkkikavereitani, osaa hyvinkin usein, joten he ovat ensisijaisesti ystäviä, sitten vasta kanssairkkaajia.

Tämä bloggaus, itselleni suhteellisen tuore juttu, on tuonut uuden aspektin ystävystymiseen. Luin useita blogeja jo kuukausia ennen oman blogin aloittamista, ja kiinnostaviksi havaitsemieni blogien archivet kahlasin myös läpi. Tuntuu kiehtovalta ja hassulta tietää jostakusta vaikka mitä, ilman että on koskaan tavannut. Tulee mieleen "Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöissä" toistuva samastuminen ja bondaaminen kuvitteellisen henkilön kanssa. Paitsi että blogatessa ihmiset ovat ihan oikeasti olemassa. Haluaisin hirveästi ystävystyä joidenkin bloggaajien kanssa, tunnen (edelleen vihervaaralinjalla jatkaakseni) suoranaista sukulaissieluisuutta heihin. Muutamia bloggaajia tunnen ihan livenä ennestäänkin, kuten Matkalla:n ja Mikon. Jännää, miten etenkin Ulos itsestäänselvyyksistä-blogin lukeminen on avannut kyseisestä tytöstä ihan uuden ulottuvuuden. Noviisibloggaajana mietin, miten livetutustuminen noin käytännössä sujuu? Useat lembiblogistini ovat helsinkiläisiä, joten tapaaminen on käytännössä helposti järjestettävissä. Toisaalta minua jotenkin ujostuttaa kauheasti oma tungettelevuuteni, että vaikutanko ihan omituiselta väkisinbondaajalta ja pikku blogi-immeltä konkareiden joukossa jos yritän kauheasti ottaa kontaktia joihinkin ihmisiin? Toisaalta taas tuntuu, että on ihan sääli, ettemme ikinä tapaisi, niin samankaltaisilta ja ihanilta he tuntuvat. Olen nimittäin sosiaalisuuden tarpeestani huolimatta myös tavallaan vähän kaino ja yliherkkä kuulostelemaan/tulkitsemaan ihmisten tuntemuksia. Vaikka blogeja on ihanaa lukea, se ei riitä minulle. Haluaisin kuulla ihmisten äänen, nähdä heidän kotinsa, jakaa ajatuksia, ja vastavuoroisesti antaa itsestäni heille. Vaikka itse sanonkin, olen aika hyvä ystävä, ja jos olisin joku muu, voisin hyvinkin haluta tutustua minuun :)

Valokuvatorstai, aamu

Ai ai veitikkaa


Kissu tiputti tänään jälkiruokamaljan. Malja oli aika hieno. Astuin tosi pieneen siruun ja nyt se on jalkapohjassani, ehkä saa sitä pois, koska lainasin pinsettejäni R:lle, joka käytti niitä arpitatuoinnin teon avustukseen (hui). Pikku pallero on myös keksinyt, että kissannappulapuukin voi tiputtaa pöydältä, jolloin se aukeaa. Nappulat syödään. Nappuloiden syönnin jälkeen onkin hyvä hetki mouruta, hepuloida ja säpsähdellä, sekä raapia persialaismattoa ja tuijottaa silmät renkaina. Mutta ei se mitään, tätäkin kirjoittaessa tuli hurja KISSAHELLYYS, pitää mennä heti etsimään rontti käsiinsä ja kanniskella sen tiivistä painavuutta ympäriinsä!

tiistaina, kesäkuuta 27, 2006

Sarvikruunuinen Mimosa

Olipa kerran pieni tyttö, Mimosa, joka asui vanhan mummonsa kanssa keskellä metsää. Mimosa oli hieno ja vaalea kuin prinsessa, mutta siinä kuin prinsessoilla oli päässään kruunu, oli Mimosalla sarvet. Niin, sarvet. Ne olivat kierteiset ja vaalean karvan peittämät. Mimosan ollessa pieni, oli tonttu Pahakas yrittänyt ryöstää häntä omaan valtakuntaansa. Mummo oli ehtinyt perunapellolta hätiin, ja Mimosa pelastunut. Mutta Pahakkaan käsistä oli jäänyt taikavoimaa Mimosaan, ja tälle oli kasvanut sarvipari.

Mummo suri sarvia kovasti, ja päätti, ettei kukaan saa nähdä Mimosaa. Hän pelkäsi, että julmat ihmiset yrittäisivät haavoittaa tyttöä, tai ainakin epäilisivät häntä Pahakkaan väeksi. Niinpä Mimosa kasvoi seuranaan mummo ja metsän eläimet. Mikäpä siinä eläessä, jäniksien ja kettujen kumppanina, mummon hyvässä hoivassa.

Mimosan varttuessa nuoreksi neidoksi alkoivat mummon voimat ehtyä. Eräänä iltana mummo tunsi, että hänen päivänsä olivat luetut. Hän pyysi Mimosan luokseen ja kertoi hänelle salaisuuden. ”Mimosa, kukkani, olen pitänyt sinut salassa ihmisiltä heidän ymmärtämättömyytensä tähden. Mutta nyt, kun minusta aika jättää, on sinun aika lähteä etsimään itsellesi sulhoa. Löytäessäsi hänet, kosketa hänen kasvojaan ja suutele häntä, niin sarvesi katoavat. Tämän minulle kertoi hyvä haltiatar käydessäni sydänyöllä kaivolla. Nyt on aikani lopussa, hyvästi lapseni!” Mummo sulki silmänsä ja vaipui kuolonuneen.

Mimosa itki mummoaan monta viikkoa, ja päätti sitten lähteä maailmalle. Hän sulki ikkunaluukut ja jätti avaimen naulaan. Mimosa vaelsi pitkään, ja saapui kaupungin laitamille. Hän näki puistossa leikkiviä lapsia, ja juoksi heidän luokseen. Lapset alkoivat itkeä pelosta, muutama ilkeä poikaviikari viskeli Mimosaa kivillä. ”Hirviö, luonnonoikku!” he huutelivat. Lasten äidit juoksuttivat jälkikasvunsa pois puistosta ja tuijottivat Mimosan sarvia. Muutamassa hetkessä puisto oli tyhjä. Mimosa purskahti itkuun ja istahti nurmelle. ”Miksi he kammoavat minua, olenhan sarvia lukuun ottamatta aivan tavallinen tyttö?” hän pohti surullisena.

Minne Mimosa kulkikaan, häntä kavahdettiin. Lapset huusivat hänen peräänsä, väki teki ristinmerkkejä ja langetti manauksia. Mimosa tuli vähitellen ihmisaraksi ja epäluuloiseksi. Hän mietti, miten ikinä voisi löytää sulhon, kun kaikki ihmiset juoksivat karkuun hänet nähdessään. Mimosa päätti lähteä takaisin metsiin. ”Eläimet eivät minua ainakaan pelkää.” ajatteli hän.

Metsässä Mimosa eli eläinten parissa, hoivaili heidän haavojaan ja ruokki orvoksi jääneitä karhunpentuja. Talveksi hän päästi palelevan kettuperheen omaan mökkiinsä, asuipa siellä kottarainen ja jalkansa loukannut vesirottakin.

Kevään tullessa, kun vesi lirisi ja aurinko pilkisti mökin ikkunasta sisään, alkoivat eläimet tulla levottomiksi. Ne halusivat lähteä samoilemaan kevätmetsiin. Mimosa heitti hoidokeilleen haikeat hyvästit. Istuessaan yksin iltaa hiipuvan takkavalkean ääressä, Mimosa kuuli ovelta koputuksen. Hämärästä häneen katsoivat suuret, kauniit silmät, joissa oli tuskainen ilme. Mimosa päästi muukalaisen sisään, ja huomasi tämän olevan nuori metsäkaurisuros, jolla oli päässään komea sarvipari, melkein samannäköinen kuin Mimosalla. Metsäkauris näytti ilkeännäköistä haavaa kyljessään, jonka metsästäjän nuoli oli siihen tehnyt. Mimosa valmisti lievittävän yrttikääreen ja päästi metsäkauriin nukkumaan hiipuvan tulennoksen eteen.

Metsäkauriin haava parani hitaasti. Iltaisin se lepuutti päätään Mimosan sylissä ja kertoili tälle elämästään. Mimosalle heräsi palava halu juosta metsissä vapaana, juoda vuoripuroista ja nukkua sammalmättäällä. Hän kertoi metsäkauriille omasta elämästään, kiltistä mummosta ja häntä pelkäävistä ihmisistä. Kerran metsäkauris nukahti pää Mimosan polvilla. Mimosa katseli kauan kauriin jaloja piirteitä, sarvia samanlaisia kuin omansa, silkkistä turkkia. Hetken mielijohteesta hän kumartui, koski käsillään sen päätä ja suuteli sen sametinpehmeää turpaa. Samassa Mimosa tunsi kasvavansa, käsiensä ja jalkojensa muuttuvan kavioiksi, ihonsa alkavan kasvaa vaaleaa karvaa. Hetkessä hän oli muuttunut nuoreksi, vaaleaksi metsäkaurisnaaraaksi. Hän herätti toisen töykkäisemällä tätä hellästi turvallaan. Yhdessä he potkaisivat mökin oven auki ja pinkaisivat rinnakkain juoksuun kohti syvää, sinistä korpea.

Juhannuskärmes


Juhannus meni pihakeinussa, Rhododendronin välittömässä läheisyydessä, vuoroin Pekka Strengiä, vuoroin Jaakko Teppoa kuunnellen. Paikalla oli kymmenen kivaa tyyppiä, humalaisia tulkintoja esitettiin niin maakunta- kuin työväenlauluistakin. Ja kuultiin ex temporena syntynyt Väliliharock! O:n kanssa piti valvoa kuuteen, kuten aina. Tekemäni saunavihta ei kestänyt läpsimistä, mutta tuoksui hyvältä. Veggieitä on nyt grillattu siinä määrin, että kesäkurpitsan näkeminen vähään aikaan ei herätä erityisiä syömäintohimoja.

Seuraavana, seesteisempänä päivänä uitiin ja nähtiin pieni, hauska kyy! Ennen olen nähnyt kyyn vain auton ikkunasta ja muuta tylsää, mutta nyt se oli hiekkatiellä, nenän edessä. Sen vatsassa pullotti varmaankin päästäinen, ja se pinni pakoon minkä ehti. Tänään, vieraiden lähdettyä kävin vielä uimassa. Huomasin, että selkää uimiseen järvellä liittyy jotain oudon pelottavaa, vaikka muuten selkäuinti on lempiuima-asentoni. Kun aloin analysoida tunnettani, totesin, ettei pelko johdu mistään järjellisestä (tyyliin pohjassa tököttävä puunkarahka tai kari ruhjoisi takaraivon) vaan JÄRVEN ÄÄNIEN KUUNTELEMISEN AJATTELUN pelottavuudesta. Samasta syystä en uskalla pitää silmiä auki sukeltaessa, voisin törmätä johonkin mustaan ja karmeaan.

Karkaisin itseäni kellumalla korvat vedenpinnan alapuolella. Oikeasti järvestä, toisin kuin uimahallista (avainten kilinä ja koneellinen vedenvaihto) ei varsinaisesti kuulu mitään ääntä, mikä on harmi. Olisin toivonut esimerkiksi ison ja pahan ukkohauen mörinää tai vastaavaa epätodennäköistä kalaääntä. Mutta se kellumisjuttu on jotain hienoa, siinä syntyy esimerkiksi totuudenvastainen pyörimisvaikutelma ja pilvistä löytää hienoja asioita.

keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2006

Anne of Garden City


Tänään taas Hietsun kirppiksellä, pukeutuneena äidin määritelmän mukaan Vihervaaran Annaksi. Olkihattu, jossa musta silkkinauha, mustavalkokukkainen mekko, tänään löydetty musta rintaruusu. Vain kaksi euroa, siis rintaruusu, vähänkö olen etsinyt sellaista kauan! Äsken lähtivät J ja T. Caspatzoa, kotimaisia mansikoita, muisteloja, nauramista. Sosiaalinen elämäni on ollut lievästi sanottuna vilkasta viime aikoina, ihanaa kesämeininkiä. Jotkut ikätoverini (ei tosin niinkään kaveripiirini, tunnen sen verran hippiä porukkaa) ovat alkaneet parisuhteen, valmistumisen ja asuntolainan paineessa muodostaa tiivistä kaksikkoyksikköä, ydinperhettä. Tiedän myös parisuhteita, joissa toinen osapuoli karsastaa toisen kaverimeininkejä ja iltamenoja, jolloin ne alkavat vähitellen jäädä. Kukin toki tyylillään, mutta itsestäni aivan sairaan ahdistava ajatus. Yksi lähi-ihminen ei riitä, ei ikinä. Ystäväpiirin katoaminen ja kaverihengauksen vaihtuminen pelkäksi parisuhde-vauva-arjeksi kuulostaa siinä määrin ahdistavalta, että se lienee omalla kohdallani suurin syy ei-vauvakuumeiseen oloon. Haluaisin lapsen about siinä vaiheessa, kun useampi kaverini olisi raskaana, ettei vain olisi riskiä jäädä ronkkimaan yksin hiekkalaatikkoa puhekyvyttömän palleron kanssa kun mies käy tienaamassa. Tampereella oli paljon nuoria perheitä, jotka tuntuivat viettävän paitsi keskenään, myös muiden kanssa aikaa. Näky lohdutti, en haluaisi uskoa että aikuistuminen olisi synonyymi klikkitymiselle tiimiin nimeltä meidän perhe.

Olen metsästänyt kirjastoista Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt-tutkimusta. Montgomeryn kirjat kuuluivat omaan lapsuuteeni vahvasti. Eläydyin Annan maailmaan siinä määrin, että pidin 12-vuotiaana silkkirusetteja palmikoiden päissä, metsästin puhvihihaisia paitoja kirppiksiltä (puhvihihoilla on suorastaan symbolisen tärkeä asema ekassa Annassa) ja fiilistelin päiväkirjan kera lähimetsissä. Myös tukan värjääminen punaiseksi liittyi Anna-samaistumiseen. Myöhemmin aloin sympata kielaan Annan sijaan syvällistä ja pidättyvää runotyttö Emiliaa. Emiliassa oli myös selkeitä viittauksia erotiikkaan (kirjassa Runotyttö etsii tähteään Emilia haluaisi painaa kasvonsa Teddyn kasvoja vasten, upottaa sormensa tämän tuuheaan, mustaan tukkaan jne), joka muutoin viktoriaanisessa meiningissä teki erityisen säväyksen.

Hiusten nimen omaan punaiseksi värjäämiseen liittyy paljon (hassujakin) identiteettijuttuja. Monet naiset "löytävät sisältään punapään" ja ilmentävät sitä hennaamalla. Kuulun ehkä itsekin tähän porukkaan, tosin löysin sisäisen redheadini jo tyttönä. Punaisessa värissä pitäytyminen, muutamia tummavärikokeiluja (huono idis, kun on kyseessä ihminen jolla on valkoiset kulmakarvat, vaaleansiniset silmät ja helposti punehtuva hipiä) on tehnyt minusta punatukkaisen ihmisen, olkoonkin että väri on keinotekoista. Punaiseen pörrötukkaan kytkeytyy mielikuvia vapaudesta, villeydestä ja kaavoihin kangistumattomuudesta, ja tunnun sekä uusintavan että ilmentävän niitä. Karkea semikihara on kyllä tosi rasittavakin, ollakseen yhteiskuntakelpoinen se vaatisi laittelua, johon minulla ei läheskään aina ole kärsivällisyyttä.

Juhannukseksi Kyrkslättiin ystävien kanssa. Matkaan uikkari, akvarellilehtiö, Agit Prop-laulukirja ja kasvisgrilleriä (+viiniä). Voisi taas tehdä Juhannustaikoja, tosin niihin liittyvä puhumattomuussääntö lienee vaikea pitää.

tiistaina, kesäkuuta 20, 2006

Töykeiden poikien viehätys

Olin viime viikolla peruskouluaikaisen ystäväni J:n kanssa eräällä loistavalla keikalla. Menimme sinne lähinnä siksi, että silloinen luokkatoverimme soittaa bändissä, mutta myös siksi, että itse tykkään kovasti kyseisestä musasta ja J ei ollut ennen kuullut sitä (ei-itseeni-liittyvien intimiteettijuttujen takia jätän bändin nimen mainitsematta). Keikka oli siis ihan mieletöntä elämöintiä, revittelyä ja transsinomaista rytmiä. Keikoilla tulee käytyä liian harvoin, ja etenkin kyseisen bändin keikoilla. Loppupuolella aloin tajuta teknobileiden viehätystä; yhteinen rytmi, tanssi, hikisyys ja hakkaavat valot vaivuttavat ryhmän kollektiiviseen transsiin, jossa yksilöllisyys hetkellisesti ja miellyttävästi katoaa. Kuulemma näitä tunteita voi ruokkia joillain päihteillä, mutta kyllä se nähtävästi onnistui selvinkin päin. Olen joskus ajatellut listata selvin päin saavutettavia päihdetiloja muistuttavia tapahtumia (tosin voin vain kuvitella ja luottaa lukemaani siitä, miltä useimmat huumetilat tuntuvat, oma päihdekokemukseni rajoittuu pilvenpolttoon, jonka lopetin sen jälkeen, kun sain ahdistuskohtauksen jäätelömakua kymmenistä vaihtoehdoista valitessa.) Esimerkiksi meressä uiminen navakan tuulen ja keskipäivän auringonpaisteen aikaan on varsin tajuntaalaajentava kokemus.

Ennen keikkaa juttelimme J:n kanssa tämän aiemmin mainitun, bändissä soittavan ex-luokkatoverimme kanssa. Hän oli yläasteella suuri rakkauteni ainakin kahden vuoden ajan, eikä tunne ollut yksipuolinen. Luonnollisestikaan mitään ei ikinä tapahtunut, ihastuskin näyttäytyi lähinnä molemminpuolisena piikittelynä ja mulkoiluna, kuinka huvittavaa näin jälkeen päin. Poika oli muuttunut paljon edukseen, oli ihan kiva vaihtaa kuulumisia. Tietty ylimielinen perusluonto oli kuitenkin selkeästi säilynyt.

Jo keikan aikana aloin pohtia paitsi omaa ihastusaikaani, myös ihastumisen mekanismeja laajemminkin. Olen pariin otteeseen havainnut tiettyä kaavaa omissa ihastumisissani: tunnen vetoa töykeyteen ja ylimielisyyteen, ärsyttävään elitismiin ja hienokseltaan tapahtuvaan alentuvaisuuteen. Samalla kun piirteet vetävät minua puoleensa, ne raivostuttavat minua. Näin seurustellessa ihastumisperäinen viehtymys on vaihtunut jonkinlaiseen älylliseen viehtymykseen töykeitä miehiä kohtaan. Haluan haastaa töykeän miehen väittelyyn, ja saada hänet myöntämään että olen oikeassa, ja samaan aikaan olla hänelle mieliksi. Freudilainen, eikä niinkään huono tulkinta, jonka olen itse itselleni esittänyt, pohjautuu omaan isäsuhteeseeni. Isäni on juuri kuvatun kaltainen mies. Olen luultavasti aina yrittänyt vakuuttaa häntä omasta fiksuudestani ja tiedoistani. Aktivistiaikoina paasasin usein erilaisista aiheista, joista olin ahminut tietoa, vaikuttaakseni perehtyneeltä asiaan, ja samalla vakuuttaakseni isän siitä, että minä olen oikeassa, hän väärässä. Yleensä vakuuttelu tyssäsi siihen, etten tiennyt jotain tilastoja tai vastaavaa nippelitietoa ollakseni tarpeeksi uskottava.

Töykeys tuntuu usein karisevan pojista iän myötä, kuten tässä luokkatoverini tapauksessa. Karinaa edesauttaa usein seurustelu ja muu sosiaalinen elämä. Muistan, kun tapasin ekaa kertaa nykyiseni (kauan ennen kuin aloimme seukata), pidin häntä ylemmyydentuntoisena snobina, jota oli heti pakko alkaa päästää liioista luuloista. Ensimmäinen kommunikaatiomme oli väittely (miellyin tämän takia heti häneen, ja myöhemmin opin tuntemaan hänestä ne muutkin puolet).Parhaimmillaan ylemmyydentunne laantuu aikuisissa pojissa lieväksi pidättyvyydeksi ja punnitsevuudeksi väittelyssä sekä riitojen ja muiden mekastavien tunnereaktoiden välttämiseksi.

sunnuntaina, kesäkuuta 18, 2006

greetings from tampester

kirjoitan tätä viestiä kahden ikkunan välissä. toisesta näkyy valkoisia syreeneitä, toisesta puuleikkauskuisti ja näsijärvi. olen rakkaan ystäväni e:n kotona lievästi sanottuna idyllisessä pispalassa. sanat eivät riitä kuvaamaan paikan ihanuutta, mutta selitänpä nyt kuitenkin. e asuu poikaystävänsä kanssa "puisessa, kolmikerroksisessa omakotitalossa järvinäkymin". olemme naureskelleet kerran jos toisenkin imagon porvarillisuus-illuusiota ja sen todellista puolta. e on opiskelija ja poikaystävä rahasta maindaamaton anarkotaiteilija. harmi, että itse olen niin pääkaupunkiseutu-orientoitunut, etten vakavissani voi harkita poismuuttoa. täällä tampereella taiteen ja median haahuilevalle sekatyöläiselle olisi tavallaan paremmat, tai ainakin edullisemmat elinmahdollisuudet kuin stadissa. mutta minkäs teet, rakastan ratikoita ja kaupungin tuntua, ja kuten r:n kanssa tänään totesimme, ainoa Kaupunki suomessa on helsinki. kaikki kunnia pikkukaupungeille, olenhan itsekin sellaisesta kotoisin, mutta stadi on tosiaan ainoa jossa voi edes hetkittäin metropolifiilistellä.

e:llä on myös kissa. kissa on valkomusta rouva(neiti)kissa, joka ei paina mitään. oman vonkaleemme kanniskelu alkaa piankin tuntua ojentajissa, mutta tämä kissakeiju on pelkkää ilmaa ja leijuvaa karvaa sylissä. sillä on myös hassu, käreä maukuääni.

olimme tänään kymmenvuotishääbileissä rannalla. yllättävän moni wanha häävieras oli päässyt paikalle. juhlissa oli uimarantailua, nakuja lapsukaisia ja hyvää boolia. heitimme talviturkitkin, eikä edes pahemmin kylmännyt. jatkot harjun toisella puolella olivat myös kivat. tuli luikautettua porukalla parit työväenlaulutkin, for old times sake. kävimme myös nykytaiteen keskuksessa näyttelyn avajaissa. nykytaiteen keskus on vallattu puutalo pispalassa, ihana, ihana paikka omenapuupihoineen ja jyrkkine portaineen. näyttely oli hieno, samoin myytävät tavarat. jäin koukkuun frida kahlo-rintakoruun, käteisvarat eivät vaan antaneet myöten.

tuli taas tänään mieleen, että olen ajoittaisesta yksinäisyydenkaipuustani huolimatta varsin ihmis-ihminen. tarvitsen paljon rakastettavia ihmisiä ympärilleni. myös jo teini-iästä asti jatkunut, suhteellisen jatkuva seurusteluni (tosin kumppanit ovat vaihtuneet) kertoo tästä sosialiseeraamisen ja sitoutumisen tarpeestani. sitoudun, kuuntelen ja rakastan ehdoitta hyvin helpostikin. tämä on ehkä tärkein ja paras ominaisuuteni, josta saan kiittää myös onnekkaita kasvuolosuhteita.

Olen ylipäätään taas vaihteeksi niin imponeerattu ja haltioitunut kaikesta kivasta, että ylisanani ja hehkutukseni anteeksiannattaneen. aion myös jatkossa käyttää isoja alkukirjaimia, tämä näppis on vaan niin mysterious, etten jaksa sössiä niiden kanssa :)

vetäydyn yö(aamu)puulle seuranani oliver sachsin "mies, joka luuli vaimoaan hatuksi". mieleenikään ei tulisi hankkia kirjaa itselleni tai lainata sitä kirjastosta, sen lukeminen on osa e:n-lattialla-nukkumaan-meno-rituaaliani. kyseisessä kirjassa käsitellyt hildegard bingeniläisen migreenihallut ovat kiehtovia, omat, onneksi harvat migreeninäkyni muistuttavat niitä aika paljon (tosin ilman jumalanäidin kuvia).

maanantaina, kesäkuuta 12, 2006

Kirppiksellä ja höyhensaarilla

Olimme tänään äiden kanssa Hietsussa myymässä vanhoja kamppeita. Helsinki-päivän tiimoilta siellä oli myös kaikenlaista ohjelmaa, sekä paljon antiikkia. Vähänkö taistelin itseni kanssa, etten olisi ostanut peltihyrrää tahi apilan muotoista samettikehystä. Pitäydyin järkevissä hankinnoissa (kynsilakka, body shopin korkkaamaton voide, lipstikkaa).

Hesarissa oli tänään juttu kissasta, joka ajoi karhun puuhun ja vielä toiseenkin puuhun. Pohdimme, olisiko omasta mirristämme sellaiseen, luultavasti, niin uhkarohkea ja vaaroista piittaamaton se on. Pyöreäkasvoinen, lasinkirkassilmäinen pehmopeto. Se avaa jatkuvasti kavereilta valmistujaislahjaksi saamaani punaista lamppostin näköistä peltiroskista tonkiakseen sen sisällön pitkin lattioita.

Koska heräsin kuudelta, otin iltatorkut (nyt ei nukuta). Näin unta tulevista häistämme. Ne järjestettiin Porvoon Kevätkummussa Kaupungin vuokrakerrostalojen keskellä, ulkona. Vessaan piti mennä soittelemalla ihmisten ovikelloja (pissahätäuni selkeesti). Häissä ei ollut oikein ketään, ja siirtelimme penkkejä ympäriinsä. En tiedä kumpi oli unessa kaameampaa, tuo edellä kuvattu vai se, että minulla oli valkoinen puku.

Ainiijoo tää:

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla vähintään virke kustakin ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi bloggaaja, paitsi haastajasi. Haasteen voi ottaa vastaan jos nappaa ja haluaa :)

Kun on nahkakukkaro, haluaisi hauskan kankaisen. Kangaskukkaron tilalle haluaisi nahkaisen, joka kestää paljon paremmin. Ja yrittää sitten säilyttää hillityn charminsa riuhtoessaan sateenvarjoa irti ilmastointiaukosta. En muista onko mulla aikuisena ollut kumisaappaita, ei varmaankaan.

lauantaina, kesäkuuta 10, 2006

Tissiliivit ja televisio


Kumma juttu, miten rintsikat hajoavat aina samalla tavalla. Kaarituki tunkee väkivalloin kankaan läpi joko kainalosta tai rintovälistä. Yritin tuloksetta paikata monia tandempipojani neulalla ja langalla, kunnes äiti neuvoi, että hommaan tarvitaan vankkaa kanttinauhaa. Mustissa rintseissä tämä ei ole mikään ongelma, mutta hienoimmat rintsikkani ovat heleän fuksianpunaiset. Lopulta löysin violetihtavan silkkinauhan pätkän, jonka taittelin kahtia ja kursin kiinni viininpunaisella langalla. Tulos on no.. ainakin käsin tehdyn näköinen. Kun tulin rintsikkaikään, äiti sanoi, että rintsikoiden kannattaa olla vaaleat, pitsittömät ja kaarituettomat. 14-vuotiaana ostin ensimmäiset mustat, kaarituelliset pitsirintaliivini ja samassa modessa olen pitäytynyt näihin päiviin saakka. Eilen, palkan kilahdettua tilille, lähdin shoppailemaan ihan vähäsen (pitäisi löytää juuri oikeanlainen ruskea salsahame, joka rimmaisi kellanoranssin, ruskeakirjaillun hellehippipaidan kanssa). Ostin mustavalkoisen mekon. Hylkäsin yhden päheän valkeapohjaisen paidan, koska minulla ei ole valkoisia alusvaatteita. Hetken harkitsin investoimista valkoisiin rintseihin, mutta totesin sen turhaksi pröystäilyksi, ja jätin paidan kauppaan. Perustelin toimintaani ekologisilla näkökohdilla (vaikka oikeasti en olisi vaan käyttänyt sitä valkoista paitaa, en osaa käyttää valkoista, meillä ei ole mitään valkoista paitsi juhlapöytäliina, jossa on edelleen suklaatahroja kahden vuoden takaisilta syntymäpäiviltä).

Lueskelin tänään Toivo Rautavaaran kirjaa Mihin kasvimme kelpaavat. Hurahdan siihen aina kevätkesällä. Tänään poimin horsmanversoja, jotka huomenna tarjoiltuvat side dishiksi nokkosjutun kanssa. Tarkoitus olisi pikimmiten metsästää muutakin villivihreää. Kirja on kyllä ihan huippu, jokaisen kasvin jokaisen osan hyötykäyttö on lueteltu tyyliin "puu puuteollisuuteen, kaarna hartsiksi, terhot rehuksi/kahvinkorvikkeeksi/lääkinnällisiin tarkoituksiin, lehdet säilöntään/teenkorvikkeeksi". Olen pikku hiljaa luopunut villivihreäteemeiningeistä. Vuosikaudet poimin ahomansikkaa, herukanlehtiä ja poimulehteä teetä varten. Silloin kun fermentointi onnistui, teestä tuli kohtuullista. Kun venäläisessä peltipuukissa helisee kuitenkin edelleen toissavuotisia mansikanlehtiä, tulee mieleen, kuinka mielekästä on kerätä teeaineksia. Haluan, että teessä on kunnon maku, etenkin kun olen luopunut sokerista, hunajasta ja muista makustimista. Mesiangervo tekee kyllä home made-teissä poikkeuksen etenkin tuoreena. Se on aivan jumalaista keijujen pitojuomaa.

Palsta on tuottanut lievää päänvaivaa. Vartsikan palsta oli ihana, tuuheiden marjapensaiden ja raparperin reunustama mustan mullan keidas. Rastaalan palsta on möykkyinen ja vetinen savierämaa. Olen suosiolla rajannut osan palstasta ei-käyttöön, koska en halua alkaa stressata ihanasta harrastuksesta, on tässä stressinaiheita muutenkin. Kosteudella on puolensakin, taivaansiniset, holtittomana ryöppyävät lemmikkimättäät ja erittäin vehreä ruohosipulikasvusto. Puutarhointi on pitkäjänteistä toimintaa, jossa kättensä jäljet näkee joskus vasta vuosien päästä. Kuten toissa keväänä, jolloin Vartsikan palstalla tervehtivät terhakan voikukkamaiset tupsut, jotka syksyllä nyhtääntyivät maan pinnalle metrisinä mustajuurina. Tai siemeninä kylvetyt valkosipulit, yhden kynnen maku vastasi kokonaista tassua tavallista valkosipulia.

Alun perin piti kirjoittaa televisiosta. Olin toissa viikonloppuna pikkuserkkuni J:n 30-vuotissynttäreillä. J:llä on käsintehtyjä keramiikka-astioita, kiva mies (joka sattuu olemaan myös ihkaeka poikaystäväntapaiseni sadan vuoden takaa, hassua kyllä), kaksi lasta ja hajuherneenversoja parvekkeella. J:n kodissa ei ole televisiota. L televisiovihaajana huomasi asian ensimmäisenä, ja puhuimmekin aiheesta Lostarissa. Lasten kasvattaminen televisiottomana on monella tapaa haasteellista. Naperoja ei voi sysätä kyttäämään muumeja, kun itse haluaa nukkua tai tehdä muuta omaa kivaa. Ihailen todella heidän päätöstään. Valtaosa Lostaripöytäseurueestamme oli vähintäänkin televisiokriittisiä (osalla lapsia). Eräs kotona lasten kanssa oleva äiti (se sama, jonka häiden 10-vuotisbileisiin olen pian menossa) mainitsi luopuneensa televisiosta, koska hänellä katselu ei pysy kohtuudessa. Vaikka televisio olisi kuinka pieni ja mustavalkoinen ja hankittu laadukkaiden dokkareiden katseluun, niin kuitenkin sitä lopulta katselee luokattomia tositeeveepläjäyksiä ja pelattavia mainoksia.

Itsehän siis elän, kuten mainitsin, televisiodissaajan kanssa. Alun perin, kun muutimme yhteen, vaatimus oli, ettei teeveetä sijoiteta olohuoneeseen (olohuoneen olemassaolo sinällään on tämän kämppätuurin luoma lyhyt mutta kaunis porvarillinen idylli, tulevassa kodissamme tuskin tulee olemaan mitään erillistä olohuonetta, huoneita tarvitaan niin paljoon muuhunkin kuin olemiseen, ja mitä muuta esimerkiksi sängyllä makailu on kuin OLEMISTA, itse tarvitsen ainakin toistaiseksi työhuonetta ja L haaveilee kirjastosta, hehe). No niin, jotenkin se televisio kuitenkin ajautui Lundiaan ruususohvaa vastapäätä. Töllötin on pieni ja istuu hyvin stereoiden viereen ja sitäpaitsi sen kuva on ihan paska.

Itse suhtaudun televisioon kriittisesti, mutta sen olemassaolo on kuitenkin tavallaan ihan kiva asia. Koen pystyväni hallitsemaan omaa teeveenkulutustani juuri sen pienuudella ja sijoitettelun ei-alttarimaisuuudella. Olen kuitenkin media-alalla, rakastan elokuvia ja liikkuvaa kuvaa jne. On myös paljon kotona tehtäviä, tylsiä mutta melko välttämättömiä hommia, joita esimerkiksi hauska Suomi-filmi ryydittää (tänään fiksailin kukkahamettani uuteen uskoon Kaivopuiston Reginan tahtiin, tosin sen raiskausyrityskohtauksen jälkeen leffa alkoi tuntua siinä määrin... vanhentuneelta, että huomio herpaantui).

Ehkäpä telsu on vähän samanlainen jutska kuin suklaati tai viinake? Paras olisi olla kokonaan ilman, mutta jos ei voi, niin kannattavinta on nautiskella kohtuullisesti. Mitä valinnaisuuteen tulee, digi-tv noin periaatteessa palvelee sitä tarkoitusta, käytäntö on tosin eri. Vanhemmilla on digi-tv, ja sieltä tulee jotain hemmetin peliohjelmia koko ajan. En aio ostaa sitä saakutan digiboksia, olenhan luddiitti (tässä tapauksessa), pimentyköön koko töllötin sitten.

Huomenna on H:n grillaus-synttärit Jollaksen halonhakkaajaidyllissä ja sitä ennen vielä Street Party. Ajattelin piipahtaa katujuhlassa, vaikka takana ovat ne vuodet, jolloin lähdin joka Reclaim The Streets-bussikuljetuksille, oli määränpää sitten Tampere tai Joensuu. Street Partyt olivat alun alkaen ihania (ja tavallaan kai poliittisempia kuin nykyään, vaikka symppaankin katutilan haltuunottoa, kaipaan sille myös syvällisempää sanomaa, eikä sellaista, että vallataan se sama katu vuodesta toiseen, kun se on lähellä Alkoa ja S-markettia). Tampereen Streetparty vuonna 98(?) on yksi valoisimpia aktivismimuistojani. 30 asteen elokuuhelle, katu täynnä iloisia tanssivia hippejä, lähimmällä Tofulinetuutteja myyvällä jätskikiskalla Streetparty-alennus, devil sticksejä, nousuhumalassa naturistin sisältään löytäviä anarkistejä jne. Myös Turun Street Partyt olivat ihania, kuten Matkalla ehkä muistaa :) Ah, nuoruus!

perjantaina, kesäkuuta 09, 2006

Lakritsinjuuriteetä


Bloggeri vaan vi**uilee, ei päästä kirjoittamaan eikä lukemaan kommentteja, NYYH. Ja milloin ei bloggeri, niin HTV. Joskus harmittaa omakin kärsimättömyys silloin, kun yleensä sutjakkaasti toimiva teknologia jostain syystä bugaa. Muistan taannoin melkein syöneeni pääni kärsimättömyydestä kun netti pätkäisi JUURI KUN PITI LÄHTEÄ PALSTALLE, MISTÄ NYT NÄEN MILLÄ PÄÄSEN, KUN REITTIOPAS EI TOIM, HÄHI?! Vaikka eihän siitä montaa vuotta ole, kun aikataulut selattiin paksusta vihkosta ja räknättiin päässä, milloin bussi mahtaisi mahdollisesti olla milläkin pysäkillä. Reittiopas on muuten maailmasta paras keksintö pääkaupunkiseutuseikkailuja ajatellen (siis sellaisen ei-pyöräiltävä-matka-skaalaisten). Ennen kun valmistuin, kuljin Tapiolasta Tikkurilaan kouluun. Jos sattui olemaan aikaa, saatoin laittaa kieltää reittioppaalta junavaihtoehdon ja antaa sen arpoa minulle jännittävän, monia vaihtoja sisältävän bussiseikkailun. Näin monia ihmeellisiä vantaalaisidyllejä maalaispysäkkeineen ja kukikkaaksi maalatuine ladonseinineen. Ja bussissa on hyvä ajatella asioita, vähän niin kuin uidessa. Tosin sitten sattui näitäkin episodeja, että havahduin keskeltä peltoa bussin päättäriltä vailla haisuakaan sijainnista, ja jouduin soittamaan L:lle töihin ja pyytämään katsomaan reittioppaasta, missä sijaitsen.

Asioita ja palveluita on kiva sovitella, bussireittejä tai uimarantoja tai uimahalleja. Viimemainittua tein koko talven, kiersin melkein kaikki Helsingin, pari Vantaan ja yhden Espoon uimahallin. Parasta on vaikea valita. Kriteerinäni on pitkään ollut 50 metrin allas, mutta nykyään kun polskuttelu on painottunut vesikävelyyn, ei pituudella ole niin väliä. Tikkurilan uimahalli on loistava, isot ikkunat, pitkä allas, vähän ihmisiä. Huono puoli toki se, ettei Tikkurilaan tule enää mentyä. Itiksen uimahalli on hyvä ja luksus (vesiliukumäkeen on pakko mennä aina kun on tyttöjen kanssa), mutta vesikävelijöille ei ole omaa tilaa, mikä saks. Nyt koulujen loputtua siellä on vielä varsinainen apinatarha, pikkuihmiset mylvivät ja hyppivät niskaan. Yrjönkatu on tietty ihana, ihmeellinen roomalaiskylpyläkeidas, jossa kyltitkin ovat emalia. Mutta pieni. Kalliosta pidän myös, auringonverkko altaassa kimmeltämässä on aina plussaa. En ole tänä kesänä hirvennyt Stadikalle, mutta ehkä jo ensi viikolla, mikäli taivas on sees.

Kirjastojakin on kiva kokeilla. Stadilaisennakkoluuloni Espoon julkisista palveluista osottautui turhaksi ainakin kirjastojen kohdalla. Sellon ja Omenan kirjastot ovat parhaita pääkaupunkiseudulla käyttämiäni. Sellossa on ihania teemoja, viimeksi Helsinki kirjallisuudessa. Vanhat Niskavuori-filmatisoinnit ovat ihan loistavia, olen lainannut melkein kaikki. Videoista saisin nyt luontevan aasinsillan aiheeseen TELEVISIO, josta olen ajatellut jo jonkun aikaa (toissa lauantaina Lostarissa käydyn humalaisen mutta valaisevan keskustelun jälkeen) aikonut kirjoittaa. Ehkä seivailen vielä, nukkumaan pitäisi mennä, ja tekstinsuolto virkistää aivojani uhkaavasti.(edit: läpi meni vasta aamulla, siis tämä kirjoitus)

Minulla on tuossa vieressäni kehitysmaakauppasiivilässä teekupilliseni ainekset, joita alan vasta niiden turvottua hahmottaa. Siinä on appelsiininpaloja, katajanmarjoja ja aniksensiemeniä, vaikka ostin sen ”lakritsinjuurena”. No mikäs siinä, tee on tosi namppaa ja ehkä se lakritsinjuuri piilottelee jossain pohjalla? Oho, siellä on neilikkaakin!

tiistaina, kesäkuuta 06, 2006

Gabriel, tule takaisin!

Olen jo viikkoja vältellyt valtavaa silityssavottaa, ja nyt päätin helpottaa urakkaa lainaamalla kirjastosta sen kyytipojaksi elokuvan Gabriel, tule takaisin! Leffa on yksi Suomi-Filmin kiherryttävimmistä ja julmimmista komedioista, se kertoo klassisesta narsistista, joka jallittaa hyväuskoisia naisia ja katoaa näiden rahojen kanssa. Waltarin Gabriel on saanut esikuvansa oikeasta elämästä, monien identiteettien turvin naisia vedättäneestä Auervaarasta.
Elokuvan ominta, sydämetöntä antia on, kun Gabriel viettelee vanhapiikasisaruksista vanhemman, seksuaalisesti vähintäänkin estoisen despootti-Ulrikan kutsuen tätä "omaksi pikku Uuekseen", ei siis voi katsoa tyrskimättä naurusta. Myös Ulrikan repliikki "yllätin heidät parittelemasta pöydältä" (sisarusten kasvattityttö on suudellut poikaystäväänsä) on vertaansa vailla.

perjantaina, kesäkuuta 02, 2006

Ruislinnun laulu korvissani


Tai ainakin satakielen, en oikeasti tiedä miltä ruislintu kuulostaa ja onko niitä pääkaupunkiseudulla. Valvon edelleen, neljän aikaan. Duunasin yhtä kuvitusjuttua ja väsymys meni ohi, ja sitten piti alkaakin laukata parvekkeella ihailemassa heräävää aamua. Kävimme tänään (eilen) tyttöjen kanssa juhlistamassa naisten äänioikeuden 100-vuotisjuhlaa skumpalla (tai otin viiniä, mutta kuitenkin). Oli tosi kivaa istua rakkaiden tyttöjen kanssa ja PUHUA.

Puhuimme muun muassa Heta Kuchasta, vuoden nuoresta taiteilijasta. Kucha on vanha piirustuksenopettajani, ja tunnustin, kuinka omat ennakkoluuloni alun perin vaikuttivat suhtautumiseeni häntä kohtaan. Kucha on hämmentävän kaunis ei-taiteilijamaisen laitetulla tavalla ja puhuu (tai ainakin puhui pari vuotta sitten) venyttelevällä ja lapsekkaalla stadilais-aksentilla. Aikuispissis, ajattelin heti tyhmästi. Kurssin aikana opin huomaamaan, että Kucha on paitsi lahjakas ja hyvä opettaja, myös sosiaalisesti tavattoman kyvykäs. Jouduin siis tarkistamaan omia asenteitani. Pyrin itse aktiivisesti eroon älykkyyshybriksestä, johon minulla ei siis toki ole mitään erikoisempaa syytäkään. Huomaan kuitenkin joskus luokittelevani ihmisiä jonkun pinnallisen asian, kuten ylenpalttisen laitettuuden (mikä on hassua koska meikkaan itse joka päivä ja muutenkin tykkään koristautumisesta) tai puhetavan perusteella. Olen aktiivisesti sekä alkanut koulia itseäni, että viehättyä luonnostaan tietynlaisesta "sydämen tyhmyydestä", rehellisyydestä olla joskus glitterkynsilakoista puhuva räkättirastas, kikattava ja "pinnallinen". Sitä paitsi "pinnallisuuden" halveksiminen on pohjimmiltaan jopa jotenkin naisvihamielistä ja leimaavaa. Kuten O tänään sanoi: Feminismi ei ole tyylillinen tai seksuaalinen, vaan poliittinen katsantotapa. Voin olla, ja olen feministi ja samalla elän heterosuhteessa, meikkaan, värjään tukkaa, tykkään ruoanlaitosta ja jopa joskus siivoamisesta (apua) sekä mietin selluliittia (tosin sitä ei kannata liikaa miettiä, ei sitä OIKEASTI saa pois kuitenkaan ellei ole valmis raapimaan ihoaan verille kaksi kertaa päivässä ja juomaan pelkkää koivunlehtiuutetta).

Yksioikoinen älyllisyyden vaatimus siten, että vaakakuppiin asetetaan järki ja tunteet, on myös ärsyttävää. Olen nimennyt sen mielessäni 20-vuotiaiden filosofianopiskelijapoikien syndroomaksi, mutta kyllä sitä toteutetaan iästä ja sukupuolesta riippumatta :) Olen keskustellut useammankin henkisen mensalaisen kanssa, jotka hädin tuskin pystyvät pidättämään ärtymystään siitä, että keskustelukumppani ei tiedä keskusteltavasta aiheesta yhtä paljon kuin toinen (eli on tyhmä), vaikka tyhmintä (ja tunnepohjaista) argumentointia ikinä on leimata vastakeskustelija tyhmäksi. Myös sellainen loputon, postmoderni kantaaottamattomuus ja kaikkien tunteita herättävien aiheiden yläpuolelle asettuminen ahdistaa keskustelussa. Suorastaan kiilusilmäinen tunnereaktioiden välttäminen on tunnereaktio, jos joku. Sosiaalinen älykkyys nähdään usein jonain "oikealle" älykkyydelle alisteisena, mitättömänä ämmäin hymistelynä. Itse arvostan vuosi vuodelta yhä enemmän sosiaalista älyä, jota voi kutsua myös sydämen sivistykseksi tai empatiaksi. Sosiaalisesti älykästä ihmistä ei hävetä keskustella vuoroin geeniteknologiasta ja vuoroin tekotimanttisilmälasinsangoista. Edellä mainitusta ei myöskään ole tarvinnut suorittaa ylempää korkeakoulututkintoa keskustellakseen siitä.

Oikeasti piti blogata jostain muusta, en muista mistä, taidan mennä nukkumaan, päivä se on huomennakin, palstallekin pitäisi mennä jne jne..