lauantaina, syyskuuta 29, 2007

Kallion kimallus

Olin eilen äidin kanssa katsomassa Kallion kimallusta Linnanmäen Peacock-teatterissa. Kun keväällä huomasin musikaalia mainostavat tarrat ratikoissa, päätin, että tuo on nähtävä uudestaan. Kallion kimallus pyöri alun perin Kaupunginteatterissa 90-luvun alussa, näin sen ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana. Työläismusikaali upposi varhaisteini-ikäiseen pikkukaupungin kasvattiin kuin miljoona volttia, kävin katsomassa Kimalluksen varmaan viisi kertaa, reissasin bussilla koulun jälkeen stadiin ja harhailin esityksen jälkeen huumassa Kalliossa ja haaveilin tulevasta, siitä kun pääsen ilmaisutaidon lukioon ja kaikki portit aukeavat. Ihme, että äiti edes päästi minut yksin reissaamaan. Rakastin kyllä niitä yksinäisiä Helsinki-reissuja enemmän kuin varmaan mitään siinä iässä, tein niitä syystä jos toisestakin, harhailin ympäri stadia, hyppäsin tuntemattomiin ratikoihin ja jäin pois satunnaisissa paikoissa, tietäen, että tänne haluan.

Kallion kimallus on sukupolvitarina työläisperheen vaiheista jatkosodan loppumisesta tähän päivään. Grönbergin perhe asuu Siltasaarenkadulla monen sukupolven voimin, käy duu duu duunissa Elannossa, Harjutorin saunassa, suutarina ja muurarina. Dokailee Josafatin kalliolla ja käy Vennulla tansseissa. Tarina luo pohjantähtimäiseen tapaan katsauksen suomalaiseen lähihistoriaan prole-näkökulmasta. Varsinaista luokkanousua ei tapahdu, perheen tytär päätyy 70-luvulla töihin Ruotsiin ja naimisiin toisen pakolaisen, turkkilaisen tehdastyöläisen kanssa.

Musikaalissa parasta olivat Jukka Linkolan säveltämät ja Ilpo Tiihosen sanoittamat laulut. Kun aloitusbiisi "Sodasta paluu" alkoi soida, liikutuin ja palasin hetkellisesti siihen Kaupunginteatterin pienen näyttämön intiimiin esitykseen (Niin äkkiä muuttaa voi maisemaa, ainakin pommeilla voi. Vaan aina jää jotain kun rakastaa). Muu olikin sitten uutta ja erilaista, toki hyvä niin, mutta en varmaankaan ollut ainoa yleistöstä joka kaipasi alkuperäistä kokoonpanoa ja soundia. Onneksi mukana oli yksi vanhasta kaartista, Eija Ahvo, tosin eri roolissa. Hassua kyllä, miten näyttelijättären naisenkaari humpsahtaa lapsinaisesta mummoksi viidessätoista vuodessa. Hyvin Ahvo kyllä esitti Grönbergien kantaäitiäkin toki. Myös Häätö -niminen kappale oli koskettava, siinä ikääntyvä pariskunta saa kuulla, että (porvarien) pankki on ostanut kotitontin, puutalo puretaan eikä tulevasta kodista ole tietoa.

Vaikka muutamien näyttelijöiden keskinkertainen laulutaito häiritsikin, Maria Ylipää vei todellakin pisteet kotiin Grönbergien aikuistuvana sutturatyttärenä. Uskomaton ääni, vahva ja pehmeä, metallia ja samettia. Lisäksi Ylipää on myös käsittämättömän kaunis epäsuomalaisella tavalla. Ja niin pitkällä raskaana, ettei enää kauaa esiinny. Kallion kimalluksen ja samalla Ylipään huippuhetki, rakastuneen teinitytön "Jos venttaat mua" oli mielettömän upea, ainoa kohta, jossa uusi tulkinta ylitti vanhan kevyesti. Yleisö todella mykistyi sen tulkinnan edessä. Ja puhkesi toki sen jälkeen aplodeihin.

Koska Kallion kimallusta esitettiin viitisentoista vuotta sitten (ziisus, että siitä onkin niin kauan aikaa, puoli elämää!) oli uuteen versioon ympätty Grönbergin perheen myöhemmätkin vaiheet. Closure oli ihan perusteltu, olisi ollut jotenkin onttoa jättää tarina lama-aikaan. En kuitenkaan hirveästi lämmennyt uudelle osalle, vaikka olikin mukava ajatus että päähenkilöt (ne jäljellä olevat) palasivat Kallioon pitämään turkkilaista ravintolaa (jonka heti visualisoin naapurin Istanbuliksi). Uusio-osuudessa oli pari takuuvarmaa yleisönnaurattajaa, kuten tosi iso Nokia Mobira ja viittaus Kauniisiin ja Rohkeisiin. Vaikka kavahdankin moisia gägejä, on tavallaan hauska huomata olevansa jo siinä iässä, että itsekin voi tutkailla lähihistoriaa huvittuneesta vinkkelistä, vähän samaan tyyliin, kuten äitiä huvitti maitopusseista virkattu hattu.

Vaikka en antanut sydäntäni uudelle Kallion kimallukselle, pidin siitä paljon. Rakkaus Helsinkiin ja rakkaus Kallioon ovat minulle samalla tärkeitä ja jokapäiväisiä asioita, helppoja omaksua ja samastua. Tunteellisena olentona olen aina valmis liikuttumaan kotiseutuhistoriasta, ja olen myös iloinen siitä, kuinka varhain olen kiintynyt nykyiseen kotikaupunginosaani (joku toinen ei pitäisi tätä varhaista fiksaatiota kovin terveenä, mutta itse en osaa huolestua, en ole isänmaallinen ihminen mutta ehkä se korvautuu kohdallani kaupunginosauskollisuudella), jo kauan ennen kun tänne muutin. Ja vielä sekin, että lähdin täältä jo kerran olettan etten palaa ja palasin silti. Enkä usko lähteväni ikinä, ainakaan kauas.

keskiviikkona, syyskuuta 26, 2007

Sibbe

Yksi 30-vuotislahjoistani oli lippu Sibeliuksen konserttiin Finlandia-taloon (tai itse asiassa lippuja oli kaksi mutta koska pääni on täynnä räkää, jumituin yksikkö-monikko-muotoihin ja siihen metafyysiseen kysymykseen voiko yksi olla kaksi, päätin puhua yhdestä lipusta, siitä omastani, vaikka olinkin siis k.o. konsertissa mieheni kanssa). Melkeinpä parhaita lahjoja ovat sellaiset, joita haluaa mutta ei itse raaski/muista/viitsi hankkia. En siis välttämättä olisi itse mennyt kuuntelemaan Segerstamin johtamaa Sibben ensimmäistä ja toista sinfoniaa, mutta kun tilaisuus näin tuli, olin kovin ilahtunut. Keskittymiskykyni aiheuttaa minulle klassisen musiikin konserteissa joskus pettymyksen, alan vilkuilla kelloa ja vääntelehtiä vaivihkaa, tutkiskella repsottavia kynsinauhojani ja tehdä listoja päässäni. Tästä syystä käynkin mieluummin oopperassa, jossa musiikkiin yhdistyy visuaalinen nautinto. Koska en ikäänkuin odota liikoja maultani, mitä klassiseen musiikkiin tulee, pidän eniten komeasta ja uhkeasti esillepannusta esittämisestä, jossa on mielellään hienoja pukuja ja lavasteita. Koska ensisijaiset taiteelliset kunnianhimoni tai intressini eivät suuntaudu musiikkiin en nolostele tätä mieltymystäni kaikkeen koreaan, jos sen sijaan kuvataiteessa ihailisin Johanna Orasta tai Kaj Stenvallia, saattaisin hieman huolestua.

Sibelius oli kuitenkin juuri sopivan mahtipontista ja viihdyttävää. Sinfoniat muistuttavat melkolailla elokuvamusiikkia, tai oikeastaan toisin päin, sävelsihän Sibbe ne suunnilleen samoihin aikoihin kun Lumieren veljekset vasta parantelivat kinematografiaan eikä leffoissa ollut ääntä lain. Koska istuimme edessä, saatoin seurata sekä Segerstamin mieletöntä menninkäiskuninkaan eläytymistä että soittajia. Miltäköhän tuntuu käydä töissä konserttiviulistina, pukea iltaisin frakki tai iltapuku, virittää soitin ja mennä soittamaan? Tumma miesviulisti takarivissä eläytyi musiikkiin silloinkin kun ei itse soittanut, silmät kiinni, keho säveliä myötäillen. Perhelääkärin näköinen keski-ikäinen naishuilisti sen sijaan istui tyynen stoalaisesti paikallaan, hymyili vasta aplodien aikaan. Mitenköhän muusikot suhtautuvat työvaatteisiinsa? Kaupunginorkesterin naismuusikoiden dress code oli luonnollisesti mustaa ja pitkää, mutta ei sen tarkemmin spesifioitu. Mikä onkin hyvä, on jotenkin ihmisarvoa alentavaa tunkea aikuisia naisia joihinkin kuvottaviin yhden koon halatteihin. Soittajattarilla oli siis päällään juhlaversioita omasta tyylistään; yhdellä lyhyttukkaisella, meikittömällä viulistilla (gaydarini on tosi surkea mutta tuossa tapauksesa ei ollut epäilystäkään asiasta) oli pellavainen housupuku, minua nuoremmalla tummalla kaunottarella gootti-henkinen täyspitkä samettihame ja harsohihat, isokokoisella viulistilla kultahileinen sari-tyyppinen asu. Miehillä oli tietysti frakki, useimmilla kuulemma huonosti leikattu työfrakki (itse en tajua tarpeeksi miesten pukeutumisesta sanoakseni mikä on hyvä ja mikä huono, ellei kyseessä ole ihan ääritapaus).

Kuunnellessani viritysääniä muistin taas muinaiset musiikkiopistoajat. Minut, kuten useat muutkin keskiluokan lapset ohjattiin soittoharrastuksen pariin ala-asteen alkaessa. Vanhemmat olivat saaneet vihiä musikaalisuudestani kun olin lomamatkalla pimputellut hotellin pianoa ja päättivät pistää minut tunneille. Harmi kyllä, en itse ikinä lämmennyt pianonsoitolle tai ehkä enemmänkin sen opetusmetodeille hirveästi. Kotikaupungissani musiikkia opetettiin klassisin metodein, mikään vapaa säestys tai jazz-svengailu, eivät edes toivelaulukirjojen kivat laulut tulleet kyseeseen. Tankkasin vuosikaudet Aaronin pianokoulua ja Kuhlaun sonatiineja, jatkuvasti aavistellen että joku perustavanlaatuinen pohja tältä kaikelta puuttuu. En käynyt tunneilla mieluusti, odottaessani musiikkiopiston käytävällä vuoroani ahdistuneena tekemättömistä läksyistä, kuulin luokista tulevaa musiikkia ja tunsin outoa kateutta ja ulkopuolisuutta. Ihailin sitä kurinalaista ja aidon innostunutta klassisen musiikin maailmaa tajuten samalla, ettei minusta ole sellaiseen. Aikani kyllä yritin, muutin ulkoisen olemuksenikin paremmin ihanteitani vastaavaksi (tähän olemukseen kuuluivat mm puhvihihat ja silkkirusetit tukassa), mutta kun löysin musikaalit ja jazzin, laulamisen ilon, sanoin heipat klassisuudelle.

Kuitenkin kaikitenkin, klassisen musiikin maailma viehättää minua edelleen. Kun ratikkaan tulee kolme teinipoikaa isojen soitinkoteloidensa kanssa ja alkaa keskustella tulevista konserteista, myhäilen. Klassisen musiikin soittajissa on jotain niin klassista, , naisilla on klassiset villakangastakit, polvipituinen kellohame ja paksujen sukkisten verhoamat ohuenohuet nilkat, miehillä hyvä iho eikä hilsettä olkapäillä. Eikä räikeitä värejä missään, ei laukusta pilkistävää iltalehdenkulmaa, ei lenkkareita. Mielikuvissani klassisen musiikin ammattilaiset asuvat ehdottomasti Krunikassa, pienessä mutta suloisessa jugend-kämpässä, jonka lämminvaloisessa keittiössä he juovat kamomillateetä ja lukevat kirjaa (ei ikinä lehteä) pyöräiltyään esityksestä kotiin.

torstaina, syyskuuta 20, 2007

Mielleyhtymistä

Katselin tässä home-tagin alle laitettuja kuviani Flickrissä ja selailin muutenkin Flickr-historiani alkupäätä, joka on pro-käyttäjyyden mukana palautunut näkyville. Home-kuvat Puutarhakaupunginosasta olivat jotenkin surullisia, aloin miettiä, millainen olin niitä ottaessani. Kuva olohuoneestamme on otettu viime jouluaattona, kun oli kerrankin täysin siistiä (tai oikeammin, kaikki pinnat oli kuorrutettu silitetyin pöytäliinoin ja kynttilänjaloin). Muistan jouluaaton, olin harvinaisen kovassa flunssassa, olimme olleet kävelemässä Haukilahden rannassa, lunta ei ollut eikä jäätä, rantaveteen juoksi polskimaan iso noutaja. Olin tuon joulukuun töissä paskaduunissa, bussiyhtiön puhelinvaihteessa. En vihannut itse työtä mutta kylläkin asemaani. Opiskeluaikana postinlajittelussa työskentely ei tuntunut nöyryyttävältä, päin vastoin, se oli rahanansainnan ohella tapa viitata olevansa "työtä pelkäämätön". Tein yövuorojakin jos en nyt iloisena, ainakin tyytyväisenä tietäen kaiken olevan vain väliaikaista. Sen sijaan se, että huhtikuussa valmistuneena olin jouluna edelleen vailla oman alan töitä (lukuun ottamatta satunnaiskeikkoja) oli aika vähällä saada minut kliinisesti masentuneeksi. Oireita alkoi jo olla, saatoin nukkua päivisin monta tuntia, verhot edessä, jotain olematonta tyttökirjaa kymmenettä kertaa lukien, laiminlyöden vähäisetkin velvollisuudet. Lähes jokainen kommunikaationi äidin kanssa päätyi hirvittävään itkuraivariin.

Näin ollen, assosioin kuvat ja muistot Puutarhakaupunginosasta suruun, itsevihaan, rittämättömyyden tunteisiin. Oikeastaan ne tunteet koskevat koko Espoota. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, en haluaisi ajatella mennyttä elämääni minään yhtenäisenä, tiiviinä pakettina paskaa, vastustan jo periaatteen tasolla sellaista ajattelua. En haluaisi tärvellä niitä kauniita muistoja, jotka menneisiin vuosiin liittyvät. Olin siellä myös onnellinen, nautin luonnon läheisyydestä, hiljaisuudesta, tummista kuusista ikkunan alla, siitä kun 50-vuotiaista koivuista satoi syksyisin kultahituja. Toisaalta inhosin niitä kuusia ja niiden välistä näkyviä pöyhkeitä audeja, merkkiverkkariäitejä ja juristi-isiä. Ehkä olen vielä liian lähellä tuota aikaa, omituista kokeilua lähiöelämästä osatakseni katsella sitä objektiivisesti. Ajatus siitä, että joutuisin menemään kauppakeskukseen puistattaa minua, jopa pieni Arabian ostari tuntui KUVOTTAVALTA isoine pullonpalautuspisteineen ja aneemisine halpavaateketjuineen. Eksyn taas sivuraiteelle, mutta en tajua ostoskeskuksia enkä uusia asuinalueita. Miksi kaupunkiin, ratikkamatkan varrelle rakennetaan lähiöitä? Ruoholahtikin on aika kaamea, klinkkeriä ja valetiiltä, lasitettuja jättiparvekkeita, harmaatäpläisiä pintoja ja tyhjinä ammottavia liiketiloja joihin joku iloinen visionääri on kuvitellut mukavia kivijalkapuoteja tajuamatta että keskiluokka ajaa Selloon shoppaamaan.

En näe Puutarhakaupunginosasta lainkaan unia, minä, joka kuitenkin seikkailen lähes joka yö Porvoossa ja usein Hermannissakin, jossa asuin vuoden joskus 90-luvun puolivälissä. En ole kertaakaan luullut herääväni vanhasta kodistani. Voi kyllä olla, että ne unet vielä tulevat, alitajunta ottaa ensin etäisyyttä vanhaan meininkiin.

Tavallaan toivon, että olisin viime jouluna tiennyt, kuinka pian elämäni tulee muuttumaan ja kuinka onnellinen minusta tulee. Siinä kun vuonna 2006 koin pahimmat pohjakosketukset, vuoden 2007 aikana olen ollut onnellisempi kuin ikinä ennen elämäni aikana. Joskus pelästyn omaa onneani, sitä, että minulla menee liian hyvin ja kohta kaikki romahtaa. Toisaalta onni ei ole staattinen tila, koen toki päivittäin myös epävarmuutta, pelkoa ja silkkaa arkista vittuuntumista. Kuten vuosi sitten, vaikka yleistilani oli onneton ja epäilevä, koin monia onnellisia hetkiä.

lauantaina, syyskuuta 15, 2007

Yksinolon hurmaa

Vietän tänään omaa päivää, pitkästä aikaa. L on poikien kanssa pelaamassa krokettia ja olen puuhastellut kotona koko iltapäivän. Leivoin pari piirakkaa vanhempien vierailua varten ja tein itselleni kyssäkaalipataa. Padasta tuli suhteellisen kamalaa, ainakin niiden kyssäkaalien osalta. Ehkä siihen, että joku vihannes ei tunnu olevan kovin suosittu, on joskus syynsä (ei toki aina). Harkitsin peseväni pyykkiä mutten viitsinytkään, fiilistelen täällä vain sillä, että ah, mitään ei oikeastaan tarvitse juuri nyt tehdä.

Viikko on ollut täynnä meininkiä niin töissä kuin sosiaalisesti. Tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni Purrrinan, kokemus oli kaikin puolin ilahduttava. Istuimme kolmisen tuntia kuivin suin baarissa puhumassa. En toki sinällään muuta odottanutkaan, yleensä pitkään lukemansa bloggaajan arvoista ja ajatuksista tietää koko lailla paljon, enemmän kuin normaalissa tutustumistilanteessa. Omat kaverini olivat niin pitkään eri sortin kansalaisaktivisteja, että arvomaailma tuli ikäänkuin lähtökohtaisesti mukana. Nyt esimerkiksi työelämässä saattaa vähän hätkähtää, kun se, jonka kanssa on eniten bondannut julistaa olevansa toosi kova kapitalisti! Ei siinä mitään, en luonnollisestikaan vaadi oman lähipiirini koostuvan pelkästään ihmisistä joilla on sama arvomaailma kuin itselläni, sehän kävisi jo vähän monotoniseksi, mutta ehkä se, että ylipäätään julistaa kovalla äänellä olevansa jotain (tämä on vähän sukua sille, kun jotkut ylpeilevät olevansa "narttuja" tai "täysiä natseja" tai "perfektionisteja jotka pyrkivät kaikessa 101 -prosenttiseen tulokseen", itse pidän noita piirteitä lähinnä syvinä persoonallisuushäiriöinä) hämmentää minua. Omaksuin suunilleen lukiosta päästyäni tavan pitää poliittiset kantani ominani esimerkiksi koulussa (tämä oli samaa aikaa kun alkoi luopua rintamerkeistä, tajusi jotenkin että niillä on jopa hassu, toisiaan latistava vaikutus, nykyään käyttäisin ehkä vain rintamerkkiä "nainen, nosta siivouskynnystä" jollaisen näin Lumiksella).

Eilen olin Nazzerin kanssa juhlimassa LL:n synttäreitä ravitsemusliikkeessä, joka on keksinyt vetää loistavasta narusta, suomalaisten heikkoudesta huokeaan happamaan. Bakerista saa kuohuviinilasillisen eurolla puolentoista tunnin ajan, ja arvaahan sen, millainen loppuiltatyylinen möyke on käynnissä jo puoli kuudelta. Kuohis upposi kyllä itseenkin, ilta oli hauska ja iloinen ja juttelua täynnä plus päädyimme lopuksi Ale-pubiin. Ironista kyllä, seurueessa oli aikaisemmin naureskeltu sille, että Ale-pubissa ei sentään ole tullut käytyä edes teininä. Joo, teininä ei, mutta kolmekymppisenä kyllä. Ale-pubi oli suunnilleen sellainen kuin olin kuvitellutkin, poppi soi ja joka paikka kuhisi toppeihin sonnustautuneita epävarmoja teinityttöjä ja lökäpöksyjannuja. Sydämeni jotenkin suli niihin ohi keinahteleviin tyttöihin, keskenkasvuisiin nuoriin naisiin jotka olivat sonnustautuneet jonkinlaiseen beibiunivormuun tahattomasti kukin omia epätäydellisyyksiään korostaen. Ohi käveli myös selkeästi anoreksiaa sairastava tyttö punaisessa paljettimekossa, pitkin kynsin ja tukka pöyhöllään viipyen vessassa pitkään. Seinillä oli kuvia laihoista, meikatuista toppipimuista, isoina huoneentauluina muistuttamassa millainen haluttavan naisen tulee olla. Itse olen yleensä niin sokea visuaaliselle hälylle etten jaksa kuohahtaa vähäpukeisista töpsyköistä katukuvassa (vatkasin tätä juttua opinnäytetyötä tehdessäni suunnilleen puolitoista vuotta) mutta jotenkin niiden jättikuvien osoittelevuus ärsytti aivan erityisesti.

Rauhallisen ja intiimin lauantai-illan kunniaksi päätin vuokrata elokuvan. Vaikka en erikoisemmin arvostakaan Makuunin valikoimia (niillä ei ole esimerkiksi Innocenceä ollenkaan) on k.o. ketjun geopoliittinen sijainti siinä määrin edukas, että vilahdin sinne puoleksi tunniksi pasteerailemaan hyllyjen välissä pää kallellaan. Naurettavaa ja tyypillistä kyllä, vuokrasin elokuvan, jonka olen vuokrannut about neljä kertaa (eli lähes joka kerran kun vuokraan elokuvan, teen sitä todella harvoin). Elokuva on Laetitia Colombanin Rakastaa, ei rakasta. Olen oudosti koukussa kyseiseen elokuvaan, haluan nähdä sen aina uudestaan ja aina yksin. En pidä elokuvaa välttämättä edes kovin hyvänä enkä taatusti klassikkona, ehkäpä pidän siitä koska se on (jotain kriitikoa lainatakseni) Amelien äpärälapsi, outo ja kiero tarina rakkaudesta. Olen aikaisemminkin kirjoittanut viehtymyksestäni julmiin ja tuhoisiin rakkausjuttuihin, en tiedä syytä tälle, mutta pidän Päivi Alasalmesta samasta syystä. Siitä, kuinka kaunis ja ihana kääntyy brutaaliksi valtapeliksi. Rakastaa, ei rakasta -elokuvassa pelataan luullakseni tietoisesti Amelie-charmilla, samalla söpöestetiikalla ja tähtisilmäisyydellä, mutta Angelique on manipulaattori pahassa siinä kuin Amelie hyvässä. Pidin hurjasti Ameliesta kuten hyvin monet, tirautan aina nähdessäni sen (erityisesti kohdassa, jossa Amelie taluttaa sokean miehen metroasemalle kuvaillen kaiken näkemänsä, nyyh!) mutta en voi olla panematta merkille sen tietynlaista laskelmoivuutta. Kyseessä on ehkä sama juttu kuin Dancer in the Darkissa, katsojan itkunappeja osataan painella yhtä täsmällisesti kuin sitcomien studioyleisön naurua.

En tiedä mitä teen kyssäkaalipadalla, tuntuu pahalta heittää pois sinällään aivan kelvollista ruokaa. Ehkä hautaan sen pakastimeen pariksi vuodeksi? Tai nypin kyssäkaalit biojätteeseen (tiesittekö, että bioroskapussit ovat periaatteessa syötäviä, minä en, ennen eilistä Lankaa) ja säästän kukkakaalit ja sipulit? Ehkäpä alan katsoa sitä leffaa.

tiistaina, syyskuuta 11, 2007

Nuoriso on hanurista eli hurjat kabareejuhlat

Töissä on edelleen aika mielipuolista, flunssaviikatemies kulkee huoneesta toiseen ja hipoo jo omaakin kurkkua. Tavallaan tervehtisin kipeyttä ilolla, saisin luvan kanssa hiljentyä hetkeksi, mutta nyt on oikeasti tilanne, jolloin ei parane sairastua. Yritän kuitenkin tehdä asioita pois alta uumoillen kipeytymisen väistämättömyyttä, mutta kuten tunnettua, työ ei lopu tekemällä. Yritän kuitenkin muistaa, että työ on vain työtä ja olla rispektaamatta mitään sairaana työskentelyä tai kahdentoista tunnin työpäiviä. Suhtautumisessa työaikoihin näkee kyllä sukupolvien eron; aina kun päivittelen äidilleni työn määrää, hän sanoo saman: "ole tyytyväinen, että sinulla on töitä". Niin olenkin, tietenkin, enemmän kuin tyytyväinen, mutta en kuitenkaan aio uhrata vapaa-aikaani tai terveyttäni sille. Firmassamme, joka on firma-kontekstissa selkeästi hyvisfirma, maksetaan ylityöt vapaana. Mielestäni ratkaisu on loistava, aika on korvaamatonta, raha ei määritelmällisestikään ole. Äidistä ratkaisu on huono, joten provosoidakseni ylistän menettelyä joskus ihan kiusallani, tukiakseni äidin ikiaikaista mielikuvaa minusta laiskana työnvieroksujana. Mitä olenkin, mutta en selvästikään sen enempää kuin (äitiä lukuunottamatta) ihmiset keskimäärin.

Mutta oih, kestän rankan arjen ja karhean kurkun muistelemalla viime viikonloppua, huimia kabaree-bileitämme! Koska isännöitsijän mukaan talossamme saa hipata vain kerran (rohkenen epäillä) päätimme yhdistää tuparit ja 30-vuotispäiväni, ja niistä tulikin aika ylittämättömän hauskat. Vieraita oli tupa täynnä, vanhoja ja uusia ystäviä, mitä mielikuvituksellisimpiin kostuumeihin sonnustautuneina. Kissa oli kaikista höyhenpuuhkista aivan liekeissä ja taisi aiheuttaa muutaman verinaarmunkin. Juhlissa esiintyi jo perinteeksi muodostunut Aino ja Aina Akti-tyttöduo. Lumis oli sanoittanut muutamia lauluja uudelleen, kuten Minä soitan harmonikkaa tilanteeseen sopivilla Nuoriso on hanurista -lyrixeillä. Toki vanhoja pornolauluhittejäkin vedettiin, kertosäe "siellä juotiin, siellä nussittiin" on luupannut päässäni enemmän ja vähemmän aktiivisesti polttareistani asti, nyt taas aktiivisemmin. Yksi syy, miksi rakastan teemabileitä ja naamiaisia on roolipukujen vaikutus niiden kantajaan. Kabareehörhelöissä on mahdotonta jännittää, kuten varmaan myös nunnapuvussa olisi (eräs kaverini pukeutui aikoinaan viimeisillään raskaana nunnaksi naamiaisiin, kontrasti oli kerrassaan hulvaton). Varhain aamulla, Nassun ja L:n siskon kanssa heittelimme vielä lapsuuden toppaleluani, kunnes se tippui ainoaan yli jääneeseen ruokaan, hieman liian tuliseksi maustettuun kurpitsakeittoon (joka kyllä toppakissauitosta huolimatta nautittiin seuraavan päivän krapulanälkään).

Seuraavana aamuna olo ei ollutkaan enää niin hehkeä, tosin olin onnistunut nukkumaan kauneuspilkuton poski tyynyä vasten ja heräsin toispuoleisesti lähes koskemattoman näköisenä. Lattia (ja rappu) tulvehti eri värisiä höyheniä eikä puhtaita laseja ollut missään. Vietin suuren osan päivää makaamalla lattialla ja kikattelemalla dagen efter-hysteriassa edelliselle illalle.

perjantaina, syyskuuta 07, 2007

Niitä näitä, kurpitsanpäitä

Töissä on ollut poikkeuksellisen rankkaa. En ole ehtinyt edes nettailla (hävytöntä riistoa, taidan kohta ottaa Purrrinan neuvosta vaarin ja kääntyä liiton puoleen tässä asiassa ;) paitsi vähän Facebookia (koukuttavista koukuttavin) ja Flickriä. Löysin pitkällisten, jo osin luovutettujen etsintöjen seurauksena pikkukameramme laturin, joten voin taas snapshottailla työmatkoilla, oi onnea. Vaikka aamulla olin oikeasti lähellä itkuun purskahtamista kaiken päällekaatuvan työn takia, jo iltapäivällä alkoi ottaa tilaa sellainen hysteerinen euforiakikatus, samanlainen kuin teininä, kun yökyläkaverilla keksittiin ruveta leipomaan sämpylöitä keskellä yötä ja lopulta ei pysytty edes pystyssä kun kaikki mahdollinen (esimerkiksi spekulaatio siitä, mitkä ovat ne perustelut, joilla mies päättää kummassa lahkeessa säilyttää penistään ja osaavatko räätälit varautua tähän) kikatutti niin vallan mahdottomasti. Kotimatkalla noudin kaksi kehystettyä grafiikanlehteä Hesarin taidekehystämöstä ja äimistelin taas kerran sitä geografisen ja sosiaalisen notkahduksen kombinaatiota, joka kyseisellä kadulla vallitsee. Menitpä korttelin suuntaan taikka toiseen, on meno heti ihan kaupunki-normaalia, mutta Hesarilla törmää vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta mitä hämmästyttävimpiin ihmiskohtaloihin, kuten suunnattoman ylipainoiseen, kepeillä kulkevaan romanipoikaan joka juo mehua tölkistä katukivellä istuen ja ex-neukku-pakolaiseen joka vokottelee huonolla suomella käreä-äänistä itseäni nuorempaa spurgunaista. Kun katselin kauniiden kaksoisportaiden yläpäässä rementävää kännikalalaumaa, Franzenia takanaan, mieleeni tuli etsimättä ajatus "näyttelijät väärässä lavastuksessa". Hesarin art deco-tyylikkyys on aina yhtä hämmentävässä ristiriidassa sillä tallaaviin ihmisiin nähden. Vaikka tarkastelenkin Hesarin sutinaa huvittuneen antropologisesta näkökulmasta, en sinänsä disauta meininkiä. Se, ettei minusta tullut spurgua tai nistiä on silkkaa hyvää tuuria. Tiedän minua fiksumpia ja lahjakkaampia ihmisiä jotka ovat syystä taikka toisesta syrjäytyneet sille toiselle puolelle, osa niistä joiden kanssa teininä paransin maailmaa heiluu nyt Hesarilla kuoppaposkisina ja ruskeahampaisina, tuntematta minua.

Hesarin Alepassa oli nuori mies, selvinpäin ja tuulipuvussa (eli sporttinen, päättelin heti, Kalliossa tuulipuku ehkä oikeasti viittaakin siihen että on tulossa lenkiltä eikä siihen, että pukeutuu siihen aina vapaa-ajallaan) kysellen äänekkäästi kassa-myyjältä partaterien ominaisuuksia. Tyyppi melttosi kovaan ääneen joistain power-teristä ja kertoi ostaneensa niitä hiljattain ja pohti, sopivatko ne siihen ja siihen välineeseen. Itseäni läppä huvitti koska olin jo pakkaamassa ostoksiani, mutta hemmon takana olevat tyypit puhahtelivat ja vaihtoivat jalkaa. Nuori mies ei selvästikään ollut kännissä tai aineissa, kunhan nyt halusi selvittää tämän partakoneenterä-asian oikein perusteellisesti, piittaamatta siitä, kuinka paljon asia muita kiinnosti. Olen nähnyt vastaavanlaisia tyyppejä aiemminkin, tyyppejä joiden "ongelma" on ehkä täysin kehittymätön sosiaalinen lukutaito. Tuollainen omien, muita kiinnostamattomien detaljien kailottaminen liittyy myös besserwisseriyteen. Joskus sitä joutuu tilanteisiin, jossa alkaa lopulta säännöstellä sanomisiaan jopa täydelliseen mykistymiseen asti, koska kaikki kommentit tyyliin "ompa hyvää raparperipiirakkaa" tai "kävin peruskoulun Porvoossa" saattavat johtaa massiiviseen esitelmöintioperaatioon, jossa käsitellään niin oksaalihapot kuin sosiaaliset kerrostumatkin (molemmat mielenkiintoisia aiheita, mutta ei silloin kun niitä seuraa kuten katsoja näyttelijän monologia, vailla mahdollisuutta interaktioon). Tavallaan tunnen myötätuntoa sosiaalisesti pihalla olevia kohtaan, toisaalta pidän omien asioiden tai nippelitiedon jaarittelua myös itsekkäänä. Tunsin aikoinaan hyväsydämisen ja fiksun miehen, jolla oli suunnattoman rasittava tapa alkaa esitelmöidä aivan kaikesta. Aluksi sitä yritti olla kohtelias ja kuunnella, lopulta vaan päätti, että hitto vie, jos tuo ei suostu noudattamaan kommunikaation sääntöjä, ei minunkaan pidä, ja häippäsi vedoten veskihätään tai vastaavaan. Harmillisinta on, että tällaisiin puhemiehiin on aika vaikeaa kiintyä, koska koko suhde pelaa esiintyjä-yleisö-tasolla.

Elämään on mahtunut toki pääosin sosiaalisesti erittäin tyydyttäviä tapahtumia. Viime viikonloppuna tapasin vanhan ystäväni, joka valokuvasi häämme. Olemme tunteneet teini-iän aktivistiajoista saakka, myöhemmin etäännyimme pikkuhiljaa, kuten usein käy kun toinen muuttaa pois pääkaupunkiseudulta ja omaksuu uuden skenen. Oli tavattoman mukavaa tavata ja erityisesti huomata, ettei yhteys ole kadonnut mihinkään, juttelimme heti kuin vanhat tutut. Elämä on myös johdatellut meidät aika samantyyppiselle alalle ja muutenkin, olemme jotenkin kasvaneet toisiamme kohden, vaikkemme ole yhteyttä pitäneetkään.

Eilen olin kylässä naapurilla, korkeassa pesässä josta näkyy tuomiokirkko. Veloena on varsinainen viljelijä, erilajiset, muhkeat kurpitsat pönöttivät nurkissa kuin joku tonttukansa, valkosipulilettejä roikkui kirjahyllystä ja feta-kurpitsakeitto tuoksui. Paikalla oli toki myös Tonsatti, jota en muista aikaisemmin pienessä seurueessa tavanneeni, sekä Viive. Puhuimme "ura"valintojen monimutkaisuudesta, kissoista ja pelakuista. Sain vierailulta muutakin kuin kultaverkkokassiin taltutetun jättikurpitsan, sain seesteistä ajatustenvaihtoa, naurua, silityksenmuotoisen kissanvatsan.

tiistaina, syyskuuta 04, 2007

MItä televisiosta tulee?

Tässä taannoin selvisi, että koska talossamme on kaapeli, ei televisio pimentynytkään ilman digiboksia vielä, vaan vasta puolen vuoden päästä. Pidin digiboksittomuutta hyvänä pakkokannustimena luopua töllöstä, mutta nyt, armonaikaa saaneena olen taas vähän päättämätön. Videot lähetin vintille tasan siksi, että johtojen kanssa pulaaminen alkoi ärsyttää (niitä on noin miljoona muutenkin, eri värisiä ja sikarumia). Audiovisuaalisesta viihteestä dvd-muodossa voimme nauttia tietsikan kautta. Vieroksun muutenkin kaikkea kodinteknologiaa ihan mukavuus- ja estetiikkasyistä, en haluaisi muuttaa kotiani piippaavaksi sähköpääkeskukseksi. Toisaalta haluan tietysti toimivan nettiyhteyden ja oikuttelemattoman pesukoneen, mutta ilman vaivaa. Seurusteluun taipuvaisena olen vielä aina onnistunut välttämään kaikki kytkemis- ja säätämishommat. Asuin vuosikaudet videoiden kanssa, joilla ei voinut nauhoittaa, koska olin hukannut jonkun piuhan muutossa enkä jaksanut selvittää mistä sellaisen saisi ja millainen sen pitäisi olla.

Olen jo pitkään hiukan nolostellut television omistamista. Puolustaudun sillä, että se on pieni eikä kovin keskeisellä paikalla eikä taatusti mäikää päällä itsekseen (tämä taitaa olla sukupolvikysymys, vanhempieni kotona kaksiossa on kaksi töllöä ja useimmiten kumpikin päällä, tietysti eri kanavilla että kakofonia olisi mahdollisimman suuri) koko iltaa. Päätin taannoin tietoisesti, etten ala seurata uusia tv-sarjoja. Mikäli sarja osoittautuu hyväksi (kuten viime vuonna loppunut Mullan alla, aivan käsittämättömän taidokas draama) sen saa ennen pitkää dvd:llä. Juuri mainittua Mullan allaa sai kirjastostakin, viime syksynä ollessani surullinen saatoin katsoa sitä viisikin jaksoa putkeen, harvan teeveesarjan loppujaksoa katsoessa olen myöskään itkenyt niin paljon. Hassua kyllä, ainoa tv-sarja jota nykyään katson, Simpsonit, löytyy meiltä osin myös dvd:ltä. Simpsonit oli syy joka taivutti televisiovihaaja L:n töllön ääreen. Itse nauran hartaasti myös South Parkille (etenkin Cartmanille) mutta sitä ei ole tietääkseni tullut pitkään aikaan.

Periaatteessa katson teeveestä myös laatudokumentteja, mutta en yleensä ikinä havahdu huomaamaan niitä ennen kuin seuraavana päivänä. Toisaalta ei se kyllä harmita, kokisin ahdistavaksi elää television ehdoilla siinäkään määrin. Vanhemmilla on kahden television lisäksi kaikki tallentavat pelit ja vehkeet, voin aina kääntyä heidän puoleensa jos teeveestä tulee jotain aivan vastustamatonta. Kuten häitteni aattona esitetty Polanskin Katkera kuu, jonka pyysin nauhoitettavaksi etten a) valvoisi kahteen sitä katsomassa ja b) tärvelisi nuoren morsion lemmentunteita niin kyynisellä stoorilla (katsoin sen melkein loppuun kuitenkin, häät jännittivät sen verran että suurin osa luonnollisista tarpeista oli vähän katkolla joka tapauksessa).

Uutisia en ole oikein ikinä osannut katsoa teeveestä. Ehkä siksi, että tosiaan miellän telkun viihdytysmasiinaksi enkä tiedonantajaksi, lehdet ja kaikkein eniten netti ovat uutisia varten. Uutistenkatsomattomuuteen saattaa liittyä jotain varhaista vastarintaa, taannoin mainitsemani lapsinero-lapsuudenystävä katsoi suunnilleen kolmevuotiaasta asti puoli yhdeksän uutiset ja järkyttyi kun en katsonut niitä vielä tokalla luokallakaan! Olen vasta aikuisena tajunnut, että ystäväni vaikutti niin briljantilta osin kasvatuksensa takia, häntä ei oikeastaan ikinä oltu kohdeltu lapsena. Ystävä on toki aikuisenakin välkky kuin mikä (tosin emme ole tavanneet pariin vuoteen koska hän majailee tiettävästi luostarissa) mutta kuitenkin samalla tasolla, keskusteluyhteyden päässä eikä jossain älyn ja sivistyksen lasivuorella.

Otsikko velvoittaa takaisin sivuraiteelta, televisioon. Toinen lempiohjelmani kaikessa raivostuttavuudessaan on Sinkkuelämää. Olen ikään kuin legitimoinut hömpästä pitämiseni sillä, että viisas Lumiskin fanittaa Sinkkuelämää ja sitäpaitsi kyseinen sarja sisältää useita tulokulmamahdollisuuksia. Sitä voi tarkastella feministisestä näkökulmasta, ajankuvana, muotien ja trendien luojana tai yleisenä ihmissuhdesoppana. Katsoessani itse Sinkkuelämää ikään kuin karsin sen päältä kosmetiikan, muotivaatteet ja päähenkilöiden äärimmilleen piukoitetut kropat sekä hippaavan lifestylen ja katson sitä tasapainotteluna aikuistumisodotuksien ja ura-rakkaus-ystävyys-valintojen välillä. Joitakin feministejä kuulemma ärsytti se, että sinkkuutta ylistävä sarja päättyi päähenkilöiden vakiintumiseen, mutta itse pidin siitä, erityisesti piinkovan seksi-samanthan aidosta rakastumisesta nuoreen mieheen ja täydellisyyttä tavoittelevan Charlotten suhteesta (hollywoodilaisittain) ruman tavishepun kanssa. En nähnyt henkilöiden luopuvan muusta kuin defensseistään. Juuri sarjan näennäisen keveyden alla piilevissä viisauksissa on sen oivaltavuus. Sama monitahoisuus viehättää minua myös Simpsoneissa, sitä voi katsella niin hauskana cartoonsina kuin yhteiskuntakritiikkinäkin.

Yle teemalta tulisi tänään uruguaylainen elokuva Whiskey eli Hymyä huuleen, jota esitettiin R&A:ssa pari vuotta sitten. Elokuva oli varsinainen pieni helmi, sen hiljaisuudessa ja verkkaisuudessa oli jotain hyvin kaurismäkeläistä. Joutunen taas turvautumaan vanhempien tallentavaan digiboksiin ja hyväntahtoisuuteen.

lauantaina, syyskuuta 01, 2007

Syitä pitää Kalliosta

Kävin töiden jälkeen Hakaniemen Sokoksessa ostelemassa välttämättömyyksiä. Koin vaateosastolla herätyksen; en enää ikinä osta halpisvaatteita. Kyseisen ketjun valikoimiin oli tullut ekologisia reilun kaupan trikoovaatteita sekä Nanson ekopuuvillahameita, joista jälkimmäiseen investoin. Ensin viisikymppiä hameesta tuntui isolta rahalta, mutta sitten pysähdyin miettimään sitä ristiriitaa, joka vallitsee rahallisesti kevyemmän ja painavamman tuotteen jättämän ekologisen ja eettisen varjon välillä. Totesin, että näin palkkaanauttivana ja myös tyylinsä aikaa sitten vakiinnuttaneena ihmisenä lyhytnäköistä investoida halpatuontiketjujen retkuihin. Kokemukseen vaikutti myös päälläni ollut kymmenen euron Berliinin-hame (ihan samanlainen mitä myydään Hakaniemen markkinoilla samaan hintaan), johon noin viiden käyttökerran ja yhden pesun jälkeen on kasvanut tuima nyppyvana kohtaan, jossa laukku hiertää sitä. Sovitin (itseironisesti naureskellen) myös "toimistopaitaa" (joku uusi innovaatio) jota ei selvästikään ole suunniteltu ihmiselle, jolla on povi. Mukaani lähti siis kasa mustia sukkia ja ekolooginen, siankärsämö/koiranputkikuvioinen puolihame.

Totesin ehkä joidenkin mittapuiden mukaan aidosti kasvaneeni ihmisenä ja kuluttajana, huomasin nimittäin inhoavani shoppailua. Sovittelin kenkiä ja meinasin jo ostaa tylsät ja tyhmät kävelykengät vain siksi, että pääsisin eroon koko kengänostoprosessista (olen lapsesta asti vihannut erityisesti kenkien ostamista vaikka toisaalta pidänkin kengistä) mutta päätin kuitenkin, että ansaitsen mieluiset jalkineet vaikka se vaatisikin lisä-efforttia. Shoppailu kirpputoreilla ja antiikkiliikkeissä on sen sijaan ihanaa, niissä ihmiselle suodaan löytämisen ja uniikkius-illuusion ilo. Tästä on tuoretta kokemusta, teimme eilen investoinnin ostamalla ihanan, puuleikkauksin koristellun vaatekaapin Fasaani-antiikista. Jotta en vaikuttaisi aivan bopolta, korostan, että ns antiikki ei (kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut) ole sen kalliimpaa kuin uusi, usein päin vastoin. Ja toisin kuin useimmat uudet tavarat, vanha tavara kestää.

Kävimme tänään katsomassa ilotulituksen SM-kisoja. Se, että kisat järjestettiin Töölönlahdella selvisi minulle vasta alkuillasta ja innoitti vierailuun paraatipaikalla, Säästöpankinrannassa. Menomatkalla törmäsimme Lumikseen ja tulomatkalla ystäväpariskuntaan, joiden kanssa kävimme yksillä (oikeasti vain yksillä) Kallion seurahuoneella. Siunattu tupakkalaki, pitää omankin viinpäätupakoinnin aisoissa. Ilotulitus oli komea, kulta-kupari-timanttisadetta ja pinkkejä sydämiä. Ja kännikalojen mökellystä toki, mutta mikäs siinä, mökellys vaan kuuluu kaupunkiin. Matkalla bongasimme Ihantolan (kun yritän google-linkittää Ihantolaa, on koko linkityshomma Igglon saastuttama tai vie omaan blogiini, mutta einveis se kaikkein somin jugend-talo Kalliossa paloasemaa vastapäätä) satavuotisjuhlien ilmoituksia, jossa ainakin itse aion piipahtaa , tosin samana päivänä on vanhempieni kotitalon satavuostisjuhla, johon myös ajattelin ehtiä. Seurahuoneelta hipsimmekin sitten kotiin, taivastellen matkalla sitä, kuinka lähellä kaikki taas asuvatkaan, melkein näköyhteydellä.

Huomasimme kissassa uuden taidon: kun ravistelee kuivaruokapurkkia, se ravistelee häntäänsä samaan tahtiin. Sirkuskisu!