sunnuntai, joulukuuta 22, 2013

Lapsuuden leikkikunnailla

Kävimme eilen perheen kanssa Porvoossa. Asuin tuossa pittoreskissa pikkukaupungissa elämäni ensimmäiset 16 vuotta. Emme tosin asuneet niissä ihanan tunnelmallisissa pastellipuutaloissa vaan tuikitavallisella 70-luvun omakotitaloalueella esikaupungissa. Lapsuuteni oli turvallinen, metsää, luistelukenttiä ja leikkipuistoja joka nurkalla, kaikissa taloissa samanikäisiä kavereita. En kuitenkaan muista tuota aikaa mitenkään erityisen idyllisenä tai edes kauhean onnellisena. Homogeenisessä ympäristössä silmätikuksi joutumiseen riittää, että lapsia on liian vähän tai että äiti tekee muuta työtä kuin perhepäivähoitajan. Tai että isä on insinööri eikä ole urakoinut kotitaloa hartiapankkivoimin. Muistan olleeni lapsena usein hyvin tylsistynyt, mikä tietysti on tavallaan hyve ja ruokkii mielikuvitusta ja omaehtoista tekemistä. Se omaehtoinen tekeminen oli piirtelyä, askartelua ja metsissä vaeltelua, kirjoihin pakenemista ja vähän vanhempana tiivistä itsensä psyykkaamista siihen, että haluan helvettiin tästä jumalanhylkäämästä lähiöstä, Helsinkiin, kivitalokorttelehin ja jännittävien ihmisten seuraan. Ja näinhän sitten kävikin. Vanhempani seurasivat perässä puolen vuoden päästä, myivät Porvoon-kodin ja muuttivat Helsinkiin, ensin kymmeneksi vuodeksi omakotilähiöön ja sitten keskustaan kerrostaloon.

On ollut jännää reflektoida näitä kotipaikka- ja sielumaisemajuttuja äidin kanssa. Äiti sanoo löytäneensä oman henkisen kotinsa vasta kuusikymppistensä jälkeen, Punavuoresta. Tajuan tuon hyvin. Kukaan meistä ei tosissaan koskaan kotiutunut Porvooseen. Vanhemmat olivat muuttaneet sinne työpaikan perässä, sukua ei ollut. Emme koskaan jouluisin käyneet hautausmaalla, koska suku on haudattu Poriin. Emme myöskään omaksuneet mitään porvoolaisidentiteettiä, olimme täysin suomenkielisiä eikä meillä ollut juuria Porvoossa. Äidin kanssa toki rakastimme vanhaa kaupunkia ja empire-keskustaa. Ja onhan Porvoo pikkukaupunkien eliittiä: kaupunkirakenteeltaan tiivis, historiallinen ja lähellä Helsinkiä. Kaikkein paras puoli meidän mielestä taisi olla tuo viimeinen. Ollessani ysiluokalla, mietimme puolivakavissamme muuttoa Porvoon sisällä, kävimme sunnuntaisin asuntonäytöissä niissä ihanissa puutaloissa. Eräskin hulvaton Peppi Pitkätossun huvila, joka sijaitsi Seitsemäntoistamäenkujalla, jäi houkuttelemaan pitkäksi aikaa. Mutta onneksi emme muuttaneet, oli helpompi lähteä kantti kertaa kantti -talosta.

Tämä eilinen Porvoon-reissu oli oikein hauska, sopivan lyhyt ja tiivis. Ajoimme ensin toiveestamme kotilähiömme läpi, neuvoin miestä vähän pieleen (vaikka Porvoon kartta on edelleen skannattuna päähäni) moottoritien liittymästä mutta pääsimme kuitenkin kotikadulle. Kaikki talot ihan muutamaa lukuun ottamatta olivat käyneet läpi perusteellisen muodonmuutoksen harjakattoineen, lisäsiipineen ja moderneine väreineen, tosin hoitotädin talo oli aivan entisellään, ruskeatiilinen ja pieni-ikkunainen. Omaa kotitaloa ei enää tunne samaksi, jäljellä entisestä ei oikeastaan enää ole kuin pieni pätkä aitaa. Silti tuo pyöriminen leimautti esiin suoranaisen muistojen lintuparven, jokainen kulma, jokainen talo oli täynnä muistoja, tuolla olin varahoidossa mulkulla kesähoitotädillä, tuolla asui perhe jonka isä teki konkurssin, tuolla asui originelli kissojenvihaaja-setä, tuolla asui poika joka kuoli leukemiaan, tuolla pihalla oli ihana peilikirjailtu minituulimylly. Vanhan lähikaupan paikalla oli pizzeria, vanha irttari-kioski oli kokonaan purettu. Ruma elementtikerrostalo oli verhoiltu uudelleen.

Vanha kaupunki, jossa varsinaisesti vietimme aikamme, oli ihana kuten aina. Porvoo on joulukaupunki jos mikä, pikkukauppoineen jouluvaloineen. Kävimme Lipsin kanssa Riimikossa, legendaarisessa ihanuus-lelukaupassa, mutta emme jonojen takia ostaneet mitään. Sen sijaan kuvasimme lapsia enkeleinä ja tonttuina. Etanaravintolan isot posliinietanat ansaitsivat Etana Elli -serenadin ja itse ihastuin kierrätyskankaista tehtyihin superkellottaviin salsahameisiin. Ihkuttelin kaikkia ihania design-liikkeitä kunnes tajusin, että jos haluan joskus ostaa sen melkein kolmesataa euroa maksavan, suomalaisen eettisen ja ekologisen keltaisen unelmalaukun, minun pitää lakata ostamasta linnun muotoisia rintakoruja ja hauskoja keittiörättejä. Että sitä omaa omistamisen ja haalimisen himoaan tulee kanavoitua kaikkeen pieneen ja halpaan, jos ei ole paljoa rahaa. Ja silloin isoissa ratkaisuissa joutuu turvautumaan sekundaan. Mies ehdotti minulle omaa laukkutiliä, "jos joka kerta kiroillessasi laitat sinne euron, sullahan on laukkurahat koossa ensi viikolla". Ehheheee. Lopuksi kävimme proosallisesti ketjukahvilassa välipalalla, lasten kanssa ei jaksa säätää ihastuttavissa ja ahtaissa pikkutavaroita vilisevissä puutalokahviloissa, ja sitten suuntasimme kotiin, Helsinkiin. Kiva oli käydä, kiva oli lähteä pois. Kiva oli taas nähdä korkeita taloja ja ratikoita.

torstaina, joulukuuta 12, 2013

Kamat

Taikinanaama haastoi minut kertomaan äidin luottokamoista. Mitähän ne olisivatkaan? No ainakin:

1. Refectocil (kuulostaa kuulkaa ihan peräpukamavoiteelta!) kulmakarvojen kestoväri. Olen käyttänyt sitä varmaan vuodesta 96. Minulla on näkymättömät kulmakarvat ja näytän meikittömänä aina jotenkin itkettyneeltä. Nuorempana ratkaisin kulmakarvattomuuteni piirtämällä tummanruskealla kajalilla ohuet kaaret silmien päälle. Jeesus miten karmeelta se näytti! Koska etenkään kesällä en useimmiten jaksa meikata, värjään kulmiani epäsäännöllisen säännöllisesti. Kerran värjäytin kulmat kampaamossa, mutta tulos oli ihan samanlainen kuin kotonakin. Plus koska olen niin kulmablondi, voin yksinkertaisesti värjätä kulmakarvoista haluamani alueen ja jättää muut vaaleaksi. Vihaan nyppimistä, se sattuu ihan eläimenä.

2. Bepanthen-salva. Auttaa auenneisiin suupieliin, rohtuneeseen vaippapyllyyn, kaikkeen. On ihanaa toljata koko suunsa Bepanthenilla juuri ennen nukkumaanmenoa ja herätä pehmein huulin.

3. Paperikalenteri. Ihan ehdoton. Vaikka nykykännyköissä on kalenterisovellukset ja käytän myös Google Driven kalenteria, pieni, laukkuunmahtuva paperikalenteri on silti paras. Säästän kaikki vanhat kalenterini ja lueskelen niitä, ne ovat ikäänkuin linkkipäiväkirjoja joita selailemalla aukeaa muistojen aarrearkku. On perin huvittavaa selailla vuoden 2001 kalenteria, se on täynnä "J:n ja H:n kanssa baariin", "R:n bileet" -tyyppisiä merkintöjä. Moleskine-kalenteri on laadukkain ja kaunein kalenteri mitä minulla on ollut, mutta siinä ei ole suomalaisia nimipäiviä. Ostin ensi vuodeksi pitkästä aikaa Solidaarisuuskalenterin, vaikka se onkin vähän iso.

4. Ticket Outdoorsin rubber rain with fleece -kurapuku irrotettavalla vuorilla. En ole omien vaatteideni suhteen kovin merkkitietoinen mutta lastenvaatteiden kohdalla hifistelen aina joskus. Ulkovaatteiden pitää olla laadukkaat, halvoista ei ole näissä ääriolosuhteissa oikein mihinkään. Ostan yleensä kaiken käytettynä, koska yli satasta en vaan halua mistään haalarista maksaa. Mutta onneksi laatumerkit säilyttävät jälleenmyyntiarvonsa. Juuri tänään puin kuopukselle tuohon räpäskäkeliin Ticketin vihreän kumiasun, se on siis samalla kurapuku ja ulkoiluvaate joka suojaa myös kylmältä. Jo kolmannella lapsella käytössä eikä ole mennyt juuri miksikään.

5. Mutteripannu. Jo varmaan kuudes, olen monta kertaa mokannut pesemällä alumiinisen pannun tiskikonessa ja siitähän tulee sitten sellainen oudosti syöpyneen oloinen. Tämä nykyinen on pinkki Bialetti ja suhautan sillä triplaespresson itselleni harva se aamu. Paljon näppärämpi ja nopeampi kuin kahvinkeitin. Kahvi itsessään on jotain reilun kaupan geneeristä kahvia, en ole kahvin mausta itsessään kovin tarkka, kunhan se ei ole väljähtynyttä tai laihaa.

6. Puupallohelmet kuminauhassa. Tykkään käyttää koruja, mutta viimeisen neljän vuoden aikana monet helmeni ovat kokeneet ikävän kohtalon kun jompikumpi lapsista on nykäissyt ne poikki. Esikoisen vauvamuskarissa minulla oli kolminkertaiset valkoiset vintage-muovihelmet ja vauvapa repäisikin ne katki. Sitten metsästin paniikissa pieniä ja isompia helmiä ympäri liukasta parkettilattiaa, tila oli täynnä konttaavia vauvoja, juuri sellaisia jotka pistävät kaiken suuhun. Niinpä tämä kuminauhahelmi-tapa on jotenkin jäänyt päälle ja ostin juuri Martin markkinoilta heleänkeltaiset helmet.

7. Mäkki. Graafisena ihmisenä olen myös mäkki-ihminen. Toisaalta, tehdessäni tässä äsken yhtä hommaa peeceellä, huomasin, että niissäkin on puolensa. Miellän peeceen ja mäkin vähän niinkuin aivopuoliskoiksi, mäkki on vasen ja peecee oikea. Minulla hallitsee se vasen, mutta oikeakaan ei ole aivan surkastunut.

8. Mustat ohuet tussit. En oikein tykkää kuulakärkikynän jättämästä jäljestä enkä väristäkään. Mustalla teräväkärkisellä tussilla oma harakanvarvaskäsialakin näyttää taiteelliselta. Piirustelen aina kaikissa kokouksissa ja muissa ja joskus huomaan jälkikäteen, että syntyipäs oikeastaan aika hienoa jälkeä! Se johtuu varmaan niistä kynistä.

9. Mustasankaiset siipisilmälasit. Löysin viime talvena nettisilmälasikaupan ilot. Tilasin 35 eurolla itselleni aivan ihanat, siipireunaiset silmälasit. Kun lasit eivät maksa paljoa, sitä uskaltaa vähän repäistä. Nuorempana käytin äidin neuvosta erillisillä nenätyynyillä varustettuja silmälaseja, mutta sittemmin huomasin että muovisankaisillakin pärjää mainiosti ja ne sopivat paremmin tyyliini. Tykkään voimakkaista silmälasinsangoista enkä enää juuri käytä piilareita.

10. Mustat paksut sukkahousut. Niitä pitää aina olla kaapissa. Niin paksut, ettei iho kuulla läpi. Minulla on lyhyet ja paksut sääret mutta toisaalta aika kapeat nilkat. Nilkat korostuvat kivasti mustan nailonin alta.

Jaa-a, olishan näitä varmaan vielä muitakin. Olen tyylillisesti aika fakkiintunut, tyyli muuttuu hitaasti pelkistetympään ja aikuisempaan suuntaan, mutta samoissa mustissa koltuissa sitä tuli hiihdeltyä parikymppisenäkin. Voi siis sanoa, että olen löytänyt tyylini.

Tämän haasteen saa napata kaikki halukkaat, silvuplee!




lauantaina, joulukuuta 07, 2013

Kaupallisia tiedotteita


Olin tänään Itiksessä esikoisen kanssa. Ostoslista oli pitkä, päivittäiskosmetiikkaa ja alusvaatteita minulle, talvivermeitä lapsille. Aikataulu- ja perhepoliittisista syistä visiitti jäi lyhyeksi: suurin osa ajasta meni vessan etsimiseen ja sitten piti vielä löytää Popsu ja toinen lastenvaatekauppa. Pipo ja hanskat hommattiin, mutta itse en saanut päivitettyä garderobiani. Ja tavallaan hyvä niin: joulukuinen lauantai nelivuotiaan kanssa on mahdollisimman stressaava ja ärsyttävä shoppailuympäristö.

Olen raha- ja aikataulupoliittisista syistä ostellut tänä syksynä harvinaisen vähän mitään, etenkään itselleni. Jopa siinä määrin vähän, että tärkeät fasiliteetit, kuten alushousut ja sukkahousut alkavat harsuuntua. Minulla on paha tapa pestä sukkikset vahingossa huuhteluaineen kanssa ja sitten niistä tulee venyneitä, karkeita ja nyppyisiä venkuloita jotka tulee väistämättä vedettyä jalkaan kierosti ja joiden vyötärönauha venähtää niin, että asiaintilaa on pakko paikata hakaneulalla. Vielä hakaneula ei ole pistänyt napaan, mutta sitä odotellessa.

Olin vähän odottanut shoppailua, koska en ole harjoittanut sitä pitkään aikaan. En ole ekojeesus, saan aina joskus tyydytystä siitä, kun muoviraha vaihtuu tavaraksi. Toisaalta saan vuosi vuodelta pahempia shoppailukrapuloita ja usein hankkimisen iloa sumentaa salamannopea katumus. Ja koska olen aivan surkea palauttaja, kärvistelen epäsopivan tuotteen kanssa kunnes on kulunut sovelias aika ja tavaran voi sen arvosta riippuen siirtää joko Uffiin menevään muovikassiin tai kirppismuovikassiin. 

Tämänpäiväisen ostoskeskushikoilun jälkeen päätin vaihtaa kosmetiikkashoppailun nettiin. En jaksa seistä joulujonoissa vaan tilaan halvemmalla ja monipuolisemmasta valikoimasta luonnonkosmetiikkaa juuri minun tarpeisiini. Vaatteita en kovin helposti tilaa netistä, vaikka varmaan kannattaisi. Kuulemma esim rintsikat kannattaa tilata netistä, siinä säästää pitkän pennin kun tietää hyvän merkin ja oikean koon. Itse olen sen verran rintava että Lindexistä ei kannata tandempipoja hommata. Yritän muutenkin aina teoriassa panostaa laatuun määrän sijaan mutta kauhistuessani Marimekon ja Gudrunin hinnoista, sorrun aina halppismekkoihin. Vaikkei kukaan ulkopuolinen välttämättä edes huomaa, mikä mustista a-linjaisista mekoista minulla kulloinkin on päälläni, se huntin vai kahdenkympin kolttu.

No joka tapauksessa, tämä pakkorako shoppailuttomuuteen on tehnyt hyvää. Hoitovapaalla, jolloin olin hävyttömän hyvätuloinen (ansiosidonnaista...) saatoin väljinä arkipäivinä ostella aika paljonkin useimmiten lastenvaatekirppiksiltä mutta myös nettikaupoista ja uutena. Nyt kun touhuun ei ole ollut aikaa eikä resursseja, huomaa, että kyllähän sitä tosiaan pärjää ilman kuluttamistakin. Ja samalla alkaa tarkastella kotiaan, vaatekaappiaan ja korurasiaansa kriittisesti eikä välttämättä ajaudu esimerkiksi Naisten joulumessuille, kuten aiempina vuosina. Vaikka vitsikäs pöllöheijastin, kierrätyshuovasta tehdyt lasinaluset tai haarukka-amppeli kuinka soittelisivat omaa esteettistä silmää, sitä toisaalta miettii, että tarvitsenko tuota muka oikeasti ja tulenko siitä onnellisemmaksi? Että eikö koti ole jo ihan täynnä kaikkea hyvää ja kaunista, niin täynnä, ettei sitä edes aina oikein osaa arvostaa? Ja kohta on joulu, tuo tavaran juhla, jonka jäljiltä meillä varmaan on taas aika monta pannunalusta, kynttilää, hiirimattoa ja kilisevää lelua.

Mutta täytyy kyllä sanoa, että viikko sitten ostamani hyasintti tuo minulle päivittäistä iloa. Se ei vielä edes kuki mutta on tiettävästi vaaleanpunainen. Ja olen myös ihan muikeana esikoiselle hommatusta Kivatin kypärämyssystä: siinä yhdistyy nerokkaalla tavalla kaksi vaatekappaletta (pipo, kauluri) ja se on lisäksi lämmin ja aika kivan näköinen (liila-turkoosi pöllöbrodeerauksella) ja sen kokohaarukka on peräti 4-10 vuotta. Suht neutraalin värityksensä ansiosta kuopuskin kelpuuttanee hatun aikanaan, jos siitä vielä on kalua tuon superpitkän käyttöajan jälkeen. Ja omaan Fredriksonin mustaan kukkahattuuni (-täti!) olen myös erittäin tyytyväinen, suomalainen merkki, tyylikäs ulkoasu ja sopiva koko (kuulun big giant head -sukuun eikä mikään valmishattu yleensä mahdu minulle) hivelevät kaikki tummanpuhuvaa talvi-lookkiani.