keskiviikkona, tammikuuta 31, 2007

Sarjassamme "punaviinipäiset ruuhkaviestit"

Päätin tänään, hiilihydraattitietoisen (vain tietoisen, en ala ikinä kasvisyöjänä noudattaa sitä mielipuolista aalla-alkavaa, jossa vedetään laardia verisuonet tukkoon mutta vältellään leipää) dieetin TÄYSIN ANSAITUKSI lipsahdukseksi korkata L:n firmalahja-luomuviinin. Olen aivan käsittämättömän onnellinen työpaikasta. Siis oikeasti, en voi kuvailla sanoilla, kuinka mieletön PALAUTUS tämä on ollut itseluottamukselleni. Olen aina tiennyt olevani hyvä, mutta viime kuukausina uskoni omaan hyvyyteeni on saanut niin monta pahaa iskua, että aloin jo ihan tosissaan nähdä potentiaalisena uravaihtoehtona puhelinvaihteena olemisen. Ei siinä edes sinällään ollut mitään vikaa, olen pohjimmiltani aika mukava ihminen ja tykkään auttaa muita. Puhelinvaihteessa hanttiduunatessani koin hetkittäin ihan aitoja onnistumisen elämyksiäni, neuvoin ihmisiä ja sain heidät kenties suostuteltua valitsemaan joukkoliikenteen oman auton asemesta. Olen myös skarppi ja suht fiksu ja pystyn näpyttämään exceliin polttoainekulutusprosentteja luultavasti nopeammin kuin se, jota sairaslomasijaistin.

Mutta nyt, voi hallelujaa ja herranpieksut, oikeasti, minut on todetty hyväksi sillä alalla, josta viime keväänä valmistuin! Kun sain puhelun tulevasta työpaikastani, hillitsin itseni ja kirjasin muistiin ajan, jolloin allekirjoitan työsopimuksen. Sen jälkeen aloin itkeä ja nauraa ja soitin äidille. Tunne ja reaktio oli täsmälleen sama kun silloin 13 vuotta sitten, kun kuulin päässeeni Kallion lukiooon. Pitkäaikainen unelma, johon en uskaltanut uskoa, josta vältin pettymysten pelossa haaveilemasta, olikin yhtäkkiä totta! En kuuna kullanvalkeana voinut kuvitellakaan pääseväni siihen firmaan, johon oikeasti halusin! Hain samaan paikkaan viime syksynä, mutta en päässyt. En tiedä mikä nyt ratkaisi, oliko se huomattavasti parantunut portfolioni vai kykyni antaa mukava ensivaikutelma. Olen oikeasti aika hyvä antamaan ensivaikutelmia työnantajille, kyky kai sekin.

Kuten myös lukioonpääsyiloa, myös tätä iloa varjosti hetkellisesti jonkinlainen uskonpuute. En voinut uskoa, että minua on lykästänyt. Nyt, toisin kuin teininä, en sentään enää kuvitellut niiden soittaneen väärälle henkilölle. Seisoin tänään Tapiolan tuulitunnelissa, itkien kaikkien nähden (kuinka naurettavaa) ja selittäen L:lle puhelimessa, etten voi USKOA että nyt oikeasti on onnistanut, että oikeasti teen työtä, jota rakastan, voin maksaa samansuuruisen osuuden vuokrasta, herätä aikaisin, seistä bussipysäkillä vähän vittuuntuneena bussin ainaisesta myöhästelystä mutta kuitenkin pohjimmiltani malttamattomana päästä tekemään juttuja.

Tunsin jossain vaiheessa katkeruutta koulutusjärjestelmää kohtaan, sitä, että meille LUVATIIN että graafisella alalla työllistyy ja hyvää liksaakin tulee ( "hyvä" liksa on minulle yksi ketun maku, oikeasti, haluan vain saada pikku korvausta työstä jota rakastan, sellaista että voin maksaa vuokran ja joskus ostaa jonkun vähän eksoottisemman viherkasvin, ja mahdollisesti joskus päästä johonkin Euroopan metropoliin haltioitumaan katutaiteesta ja kahviloista) . Vitutti ja nöyryytti tehdä hanttihommia, vaikka oli tutkinto, ja kuten sanottu, tieto siitä että on hyvä. Edelleen olen kyllä kovan katkeruuskoulun käyneenä sitä mieltä, että meillä koulutetaan liikaa porukkaa luovalle alalle. Kaikki eivät työllisty, se on ikävä fakta. Itse luovuin jo lukiossa, luojankiitos, näyttelijähaaveista. Tajusin, että oma epäliikunnallisuuteni ja auktoriteettivastaisuuteni ovat ihan liian suuria nounou:ita siihen hommaan. En kuitenkaan ikinä edes harkinnut muuta kuin luovaa alaa. Graafinen suunnittelu oli lopulta hyvä myönnytys kaikelle, esimerkiksi sille että kuvallisista skillseistäni huolimatta en ole mikään poikkeuslahjakkuus, jolle satelisi apurahoja ja suitsutusta. Minulta puuttuu myös tarvittava pokka itseni markkiointiin tai menestykksekääseen yksityisyrittäjyyteen (puhuimme tästä juuri toimittajaystäväni R:n kanssa, joka luonnehti osuvasti alamme yksityisyrittäjiä "sankarityypeiksi", joilla on pokkaa ja ideoita ja aktiivisuutta, mutta sisältö vähänniinku puuttuu).

Aina joskus olen leikkinyt mielessäni vaihtoehtoisilla urasuunnitelmilla. Että mitä olisin tehnyt, jos olisin lukion jälkeen tiennyt sen, mitä nyt. Yksi ihan vakava vaihtoehto olisi ollut puheterapeutti. Sanallisuus ja puhe on aina jo esiintyjätaustanikin takia kiehtonut minua. Äänenkäyttö ja sen vaikutus. Voin kuvitella sen työn tuovan ihan mielettömästi tyydytystä. Toinen iäinen haaveeni on historian tutkija. Naurettavaa, tiedän, nukuin lukion hissantunnit läpi, ainoa kerta kolmen vuoden aikan kun vittasin, tapahtui opettajan kysyessä "mitä on stahanovilaisuus?". En siis taatusti ollut itse kovin stahanovilainen. Minua viehättää kuitenkin ihan sairaasti ajatus IMMERSIOSTA, uppoutumisesta johonkin lähihistorian jaksoon, niin vahvasti, että lähestulkoon eläisin siellä. Oikeasti olisin ihan paska historioitsija siksikin, että minua kiinnostaisi tutkia vain lähiarkihistoriaa. Olen opiskelu-urani aikana istunut kyllin monella kreikkalaisten patsaiden ihmiskuvaa käsittelleen taidehissankurssin luennolla, enkä ikinä ole kokenut mitään kovin sykähdyttävää. Sen sijaan Lapuan liike ja kansalaissota saavat jakamattoman huomioni, jaksan tutkia tuntikausia tykinjälkiä ja eläytyä taisteluihin ja punaleskien kohtaloon. Puhumattakaan uudemmasta lähihistoriasta. Jos pääsisin aikakoneeseen, matkustaisin aivan intona 1960-luvulle.

Edit: tämä viesti on siis kirjoitettu myöhään viime yönä, ei siis tänä aamuna, ajattelin vaan näin mainita etten vaikuta tyypiltä joka ottaa päiväkännejä, eihän toki. Jep. Taidan mennä syömään lisää appelsiineja.

tiistaina, tammikuuta 30, 2007

Halovaloilmiö

Tänään näin bussin ikkunasta haloilmiön. Matala aamuaurinko valaisi Salmisaaren voimalaitosta, pakkassumu leijaili jäätyneen meren yllä ja auringon ympärillä oli kuin valtavan suuri sateenkaari tai sateenpallo. Sen palaset hehkuivat spektrin väreissä. Lumis näkee joka yö revontulia, mutta oli tuokin aika makea näky! Entinen opettajani, mediataiteilija KM, selitti moneen kertaan olevansa päänsisäisen kameran ensimmäisessä testiryhmässä. Vaikka en itse ehkä haluaisi olla ainakaan koekaniinina verkkokalvolle asennettavan kameran tuotekehittelyprosessissa, tulee usein mieleen, että voi kun olisi nyt kamera hollilla!

Hankin ensimmäisen digikamerani nelisen vuotta sitten, aloittaessani graafisen suunnittelun opinnot. Sinnittelin aikani vanhalla analogisella järkkärillä, mutta tympäännyin kehittämisen kalleuteen ja siihen, että valokuvausliikkeet jättivät järjestään kehittämättä kaikki tärähtäneet otokset (ettekste tajuu että toi suhruinen kuva kaupungin valoista on ARTSUA eikä virhe) sekä siihen, että käsin kehittäminen oli sekä rajoitettua että aikaavievää. Mustavalkokuvien kehittäminen käsin on tietenkin ihanaa, siinä pääsee kokemaan sen prosessin suorastaan meditatiivisesti. Kärsimättömänä ja epävarmana höselönä digikuvaus on ollut minulle kuitenkin varsinainen mullistus. Tapanani on ollut aina ottaa vähintään kaksi kuvaa samasta kohteesta, ja niiden tuplalaukausten kehittäminen on maksanut tuplasti rahaa. Nyt voin ottaa nukkuvasta kissasta sata kuvaa ja julkaista ehkä yhden. Ja värillisyys-mustavalkoisuus-jututkin ratkaistaan vasta Photoshopissa. Puhumattakaan nyt rajauksesta. Jossain määrin kunnianhimoisena valokuvaajana olen kuitenkin pyrkinyt vaalimaan rajausta jo kuvatessa, vaikka tiedänkin että pöljät "objekti keskellä kuva-alaa"-otokset voi rajata klassisiksi kultainenleikkaus-ratkaisuiksi jälkikäteen. Haluan nimittäin säilyttää silmäni. Taitavaksi kuvaajaksi en itseäni kuvittele, ne tyypit ovat toisaalla. Nuorena, kun olin aktiivisempi globalisaatioaktivisti, sovin löyhästi ottavani Göteborgin mielenosoituksista ehkä kuvia erääseen lehteen. Otinkin mielestäni ihan mukavan näköisiä, värikkäitä ja aurinkoisia kuvia, mutta nähdessäni ammattivalokuvaajan otoksia samoista sutinoista, myönsin tappioni. Minulta puuttuu myös tarvittava siviilirohkeus sähäköiden kuvien ottamiseen (gbg:ssäkin vietin pääosan aikaa italialaisravintolan hämyisessä looshissa päivittelemässä ruotsalaisten mellakka-alttiutta).

Meillä on nykyään hieno digijärkkäri, jolla saa upeita kuvia. Suhteeni kameraan on kuitenkin kahtalaisesti ongelmallinen. Ensiksikin, koska kyseessä on jo hieman ikääntyneempi järkkäriherra (sillä ON sukupuoli, ja se ON mies, vähän kuten kissan lempparituoli on selkeästi nainen), se on myös suurikokoinen ja hankala kuljettaa. Parhaiten järkkäri kulkee sille tarkoitetussa, toppaisessa laukussa, joka jo tyhjilläänkin painaa puolisen kiloa. Kun kuljettelee päivittäin olallaan marilaukkua plus uimakassia/kuorokassia/kauppakassia, ei siihen syssyyn oikein iso kameralaukku mahdu. Kaipaan tässä mielessä vanhaa, taskukokoista digikameraani, joka on nykyään vanhempieni hallussa. Olen toistuvasti manipuloinut äitiäni hankkimaan heille uuden "paljon helppokäyttöisemmän ja pienemmän" pikkukameran, että saisin vanhan Konicani takaisin. Konica ottaa pienuudestaan ja iäkkyydestään huolimatta erittäin hyviä kuvia ja mahtuu jopa iltalaukkuun.

Toinen syy, miksi suhtaudun järkkäriin ahdistuneesti, on teknologia. En ole koskaan ollut kiinnostunut tekniikasta an sich. Johtuneeko sitten siitä, että pääosa valokuvauksenopeistani on ollut miehiä, olen saanut juuri valokuvauksesta hyvin teknisen kuvan. Valotusaukot, valoherkkyys, optiikka ja makromikro-jutut ovat minulle lukuisista opeista huolimatta hiukka hämärän peitossa. Ehkä tähän liittyy myös ammoisten opettajieni luddiittimainen digivastarinta. Eräs opettaja kertoi äärimmäisen happamana "opetelleensa vähän käyttämään Wordia, jotta saisi teille tämmöiset infot kameran käytöstä". Vinkkaa nyt sellaiselle edes digikuvauksen mahdollisuudesta. Kun tein erään digivalokuvauskurssin lopputyötä Valokuvataiteen museossa, eräs iäkkäämpi museotyöntekijäsetä alkoi hyökätä digikuvausta vastaan ja selitti, ettei mikään voita sitä "lähes seksuaalista mielihyvää" jota paperikuvien kehittäminen aiheuttaa. Ja että digikuvaus on kuoleva laji eikä digikameralla saa kunnon kuvia, jep.

Se "seksuaalinen tyydytys" (hitto, ei sillä oo mitään tekemistä SEKSUAALISUUDEN kanssa oikeasti) minkä sain aikoinaan paperikuvien kehittämisestä, tulee nykyään fotarin kanssa pelaamisesta. Ja on sitäpaitsi paljon laajempi. Muokkaan kaikkia julkaisemiani kuvia jonkin verran, ainakin värejä ja usein myös rajausta. Kuvankäsittely on sitten asia aivan erikseen, varsinainen fotoshoppaaminen on sikahauskaa ja teen sitä aina kun ehdin, mutta sen tuotokset eivät enää ole valokuvia vaan kollaaseja. Tästä fotoshoppaamisestahan on käyty eettinen kiista jos toinenkin, etenkin luontokuvaajaporukoissa. Onhan perusteltua dokumentoida "se minkä näkee" kuvankäsittelyn keinoin, mikäli kurkiauraa ja aapasuota ei saa kuvausteknisistä syistä dokumentoitua samaan kuvaan siten, että kuvastaisi mahdollisimman oikeaa tilannetta. Sen sijaan haaskalla tappelevien lintujen monistaminen alkaa jo mennä narraamisen puolelle, mikäli tosiaan puhutaan dokumentoinnista.

Kuvamanipulaation helppous ja saavutettavuus on tietenkin osaltaan myös koventanut kauneusihanteita. Muistan, kuinka ärsyyntynyt olin, kun lemmikkileffatähteäni Kate Winsletiä oltiin airbrushattu jonkun lehden kuvissa rankalla kädellä. Kahta lasta kantaneesta vatsasta oltiin tehty tökerön viivasuora kakkosnelonen, peppua oli supistettu ja törhötetty, poskiin oli sivelty kuopat. Sikamaista! Kate on jumalainen itsenään eikä kaipaa limaisen reprografin kättä. Olen aina välillä miettinyt, kuinka tietoisia kuluttajat ovat mainoskuvien valheellisuudesta. Kun haastattelin lopputyötäni varten teini-ikäisiä tyttöjä, he vakuuttivat oma-alotteisesti tajuavansa, kuinka muokattuja mainosten mallien kuvat ovat. Minua se tieto ilahdutti kovasti, mutta toisaalta haastateltavani olivat lukioiässä, jolloin ainakin omakohtaisesti muistan pahimpien itsetunto-minäkuva-angstien olleen jo takanapäin.

maanantaina, tammikuuta 29, 2007

HIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!

Sain oman alan työpaikan!
!!!!!
!!!
!!!!!!!

Jännä miten yhtäkkiä kaikki solmut tuntuvat aukeavan samaan aikaan. Ihanaaihanaa!

Menenkin tästä tekemään saksanläksyjä, uusi minäni tekee ne jo kotona eikä vasta bussissa. Jee!

lauantaina, tammikuuta 27, 2007

Luova lauantai, kuninkaallinen


Näkymättömältä tytöltä bongasin tällaisenkin. Luovan lauantain tämänkertainen aihe on kuninkaallinen. Sekatekniikalla toteutetun tekeleeni nimi on Jalattoman prinsessan hyvä elämä.

I love you, guys!

Sitaatti on laatusarja South Parkista, jossa ilkeän, rasistisen ja hemmotellun Cartmanin hyvä kaksoisolento pelastaa perheitä tulvalta, auttaa vanhuksia ja on kohtelias ja mukava kaikille. Hyvis-Cartman puhkeaa jakson kuluessa laulamaan ylistyslaulua rakkaille ystävilleen. Jaan Hyvis-Cartmanin tunteet tällä hetkellä. Hyvin henkilökohtainen blogientryni poiki monta kaunista sanaa teiltä lukijoilta, avautumissähköposti lähipiirille sai ymmärtävää ja symppaavaa palautetta, kudontakerhossa oli kivaa, samoin kudontakerhon jatkoilla. Jatkoilla juttelin tärkeän ihmisen kanssa pitkään ja hartaasti ja luultavasti tutustuimme toisiimme vielä entistäkin paremmin. Kotiin tullessa jääkaapissa odotti L:n tekemä salaatti, jossa tomaattiviipaleet oli aseteltu koristeelliseksi mandalaksi. Koneelle tullessa syliin pyrki hellyydenkipeä kissa, joka parhaillankin kurisee ja koskettelee kasvojani ruusunvärisillä anturoillaan.

Tähän loppuun hyvis-Cartmanin laulu kokonaisuudessaan:
"you guys are my best friends
through thick and thin
we always been together
were four of a kind havin
fun all day laugh'n around and
pilen a way just best friends
BEST FRIENDS ARE WE!

i love you, guys!

perjantaina, tammikuuta 26, 2007

Tunnit ja Laura Brown

Nassun ollessa matkoilla hyödynnän hänen dvd-hyllyään joka on omaamme laajempi. Katsoin tässä joku päivä kolmatta-neljättä kertaa Tunnit. Se on vangitseva elokuva, kehämäisesti kiertävä ja upottava, Glassin ihana piano sitoo ja rytmittää aikatasot. Luin kirjan joskus kolmisen vuotta sitten, se oli samalla tavalla hengästyttävä ja pakottava. Lukuelämystä tosin haittasivat tietyt fyysisest seikat, luin Tunnit nimittäin Tampere-Helsinki-junassa, oltuani pakotettu alkoholin ja pilven lamaannuttavan yhteisvaikutuksen takia lähtemään Lumiksen kandijuhlista (oli viimeinen kerta kun käytin kannabistuotteita, selvin päin minua ei olisi saanut hommaan houkuteltua alun alkaenkaan, mutta kahdeksan tuntia jatkuneen tervetuliaismaljojen latkimisen jälkeen olin kyllin pehmeäpäinen unohtamaan, ettei pilvi sovi minulle) ja kirja pyörrytti ihan konkreettisesti.

Jo ensimmäisellä katsomiskerralla koukutuin erityisen vahvasti Julianne Mooren esittämän 50-luvun kotirouvan kohtaloon. Kotirouva Lauran alati kasvava paniikki ja syyllisyys, kalvava kaipuu pois omasta arjesta. Lauran maailma on kuvattu elokuvassa oivaltavasti, liikaa alleviivaamatta. 50-luvun putipuhdas tiikkipintainen koti, tummat tapetit, eteen vedetyt verhot. Hämärä, keltavaloinen vankila josta pääsee hetkeksi pois vain omassa sängyssä, uppoamalla toiseen todellisuuteen uneksimisen tai lukemisen kautta. Miehensä syntymäpäivänä Laura nukkuu pitkään, Lauran kiltti mies ostaa itse syntymäpäiväruusut ja aiheuttaa selvästi tarkoittamattaan Laurassa lisää syyllisyyttä.

Itse pidän Lauran tarinan kiinnostavimpana kohtana naapurin kauniin ja alati hymyilevän rouvan, Kittyn vierailua. Kitty kiertelee ja kaartelee, pingottaa kasvoilleen säteilevän hymyn. Särkymispisteessä olo näkyy Kittystä eri tavoin kuin Laurasta, Kittyn maski tippuu hetkittäin, mutta hän pukee sen aina urheasti takaisin. Kitty on pyytämässä Lauraa huolehtimaan koirasta, koska on itse menossa poistattamaan kasvaimen kohdustaan. Kun Kitty on vihdoin saanut asian kerrottua, Laura suutelee häntä. Hetki on aistillinen, kumpikin laskee panssarinsa ja unohtaa muun maailman. Heti miten Kitty jo löytääkin säteilevän hymynsä ja hyvästelee Lauran kylmänkohteliaasti.

Kohtauksen jälkeen Lauran poika Ed tuijottaa äitiään herkeämättä. Laura menettää hetkeksi malttinsa ja huutaa ”Mitä? Mitä sinä haluat?”

Olisiko Laura lesbo? Keksin tuon ajatuksen vasta selostaessani kohtausta. Johtuisiko Lauran suunnaton ahdistus kotiolojaan kohtaan siitä, että hän tietää ettei voi ikinä rakastaa miestään, tai ylipäätään ketään miestä romanttisesti. Syntymäpäiväpöydässä Lauran mies Dan muistelee tutustumistaan vaimoonsa. ”Hän oli yksin istuvaa tyyppiä, sellaista joka ei mene naimisiin”.

Vai onko Lauran ahdistuksessa kyse ylipäätään siitä, että hän ei alun alkaenkaan ole halunnut perhettä, mutta on tuntenut myötätuntoa sotasankaria kohtaan. Lauran hääkuva on hyvin surullinen, mistään vähitellen alkaneesta ahdistuksesta ei siis varmaankaan ole kyse.

Ehkä lesboajatus tuli mieleeni jatkuvasta kulissien pystyssä pitämisestä. Samaan aikaan Tunnit-elokuvan kanssa ilmestynyt Kaukana taivaasta, jossa Julianne Moore esittää myös 50-luvun kotirouvaa, kertoo homoseksuaalisuudesta ja rasismista. Kotirouva Cathylla on kaunis koti, somat lapset ja komea, menestyvä mies. Kaikki on kiiltävää, kunnes mies jää kiinni seksistä toisen miehen kanssa. Kaukana taivaasta-elokuvassa Cathyn mies on se, joka murtuu kulissien alla.

Kolmesta naisesta juuri Lauran tarina kuvastaa parhaiten sitä, kun kaikki on hyvin, mutta silti ahdistaa. Syyllisyys, tunne siitä ettei ole oikeutettu tunteisiinsa, oman sisäisen äänen vaientaminen. Äänen vaimentaminen johtaa Lauran kohdalla itsemurha-ajatukseen. Laura jättää poikansa hoitoon, ajaa hienostohotelliin pilleripurkit ja Mrs Dalloway laukussaan. Viime hetkellä Laura tajuaa, ettei voikaan. Illalla hän laatii hengissäpysymissuunnitelman. Hän odottaa toisen lapsensa syntymää ja lähtee sitten pois.

Koska Tuntien naisten kohtalot kytkeytyvät yhteen, Clarissan hoivattu ja rakastettu kirjailija Richard on Lauran aikuiseksi kasvanut poika. Richard kirjoittaa äitinsä itsemurhasta, mutta oikeasti Laura elää pidempään kuin kukaan sukulaisistaan. Hän on elänyt Kanadassa kirjastossa työskennellen. Muuta Lauran uudesta elämästä ei tule esiin, mutta itse tulkitsen elämän olleen ainakin jossain määrin onnellinen. Laura on poikansa kuolemasta surullinen ja syyttää epäilemättä myös itseään. Kotirouvan piinatusta olemuksesta ei kuitenkaan ole jälkeäkään, eläkeikäinen Laura on rauhallinen ja seesteinen. Laura ei kadu hetkeäkään, koska hän valitsi kuoleman sijasta elämän.

sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007

Huonekasvien hautuumaa

Johtuneeko sitten lumettomuuden aiheuttamasta valottomuudesta vai mistä, viherkasvini ovat tehneet joukkoitsemurhaa viime aikoina. Eilen biojätteiseen hautaansa saatettiin traakkipuu, joka oli tiputtanut 90 prosenttia lehdensuikaleistaan ja lutsahteli mätänä kun kaivoin sitä irti ruukustaan. Samasta traakista oli kisu katkonut kaksi kolmesta varresta, joten kovin tyylikäs se ei ollut ennen kuolemaansakaan. Samalla kertaa lähti vanha ystäväni nappikukka (oikeaa nimeä en tiedä, en ole koskaan nähnyt sellaista kukkakaupoissa, siinä oli pyöreät, rintamerkin kokoiset lehdet ja puumainen varsi). Pari viikkoa sitten lähti pitsilehti viimeiselle matkalleen, kultaköynnös kellertyy, tuhma poika lerpattaa velttona eikä spruitsauttele, jopa rönsylilja retkottaa. Purppurajuoru on muuttunut vaaleanvihreäksi ja jotenkin anorektisen oloiseksi. Ja helkutti sentään, lempikukkani, rakkauslahja Zamiifolia on alkanut ruskettaa lehtiään. Pidän kovasti viherkasveista, mutta en ole kasviekspertti. Luen ihastellen ihmisten erikoisista huonekasviratkaisuista, kamelioista, kärsimyskukista ja tuoksupelargonioista. Kotimme ei ole monisuunta-ikkunaisuudestaan huolimatta kovin kasviystävällinen, sijaitsemme ensimmäisessä kerroksessa ja etenkin pohjoisen puolella on hyvin hämyisää. Ehkä pitäisi vaan panostaa enemmän. Vanhemmilla on kaksi ihanaa kukkaikkunaa, joissa köynnökset kiertelevät ja viidakko suhisee. Kukkaikkunat on oikeastaan suunniteltu näköesteiksi, tuolla kantakaupungissa (oih) kun sellaisiakin pitää harrastaa.

Minulla on ollut maanisen luova kausi, ei ole oikein huvittanut poistua koneen äärestä pariin päivään, olen kyllä poistunut, monastikin, mutta kaivannut jatkuvasti IDEOIMAAN ja toteuttamaan. Tai siis, ideoimista voi harrastaa vesijuostessakin, mutta olen pakkomielteinen merkkaaja ja listailija, ja pelkään kuningasideoiden muljahtavan päästäni altaan syvään päähän, jos en heti kirjoita niitä ylös. Luomisinto lähti niinkin banaalista asiasta kuin häiden graafisen ilmeen (öh) suunnittelusta, olen taputellut itseäni selkään huomatessani, että olen ihan oikeasti saanut aikaan pari hienoa juttua. Osa luomisen tuloksista on paskaa, mutta yritän olla välittämättä siitä ja ajatella, että hukkaan mennyttä työtä ei olekaan. Luovan kauden sivuoireena oikea ranne on sikamaisen kipeä.

Hääpimpelipomista vielä sen verran, että kartongin, silkkinauhan, liiman, postimerkkien ja muun sinällään pienten mutta suuriksi summiksi sukeutuvien tarpeiden lisäksi ostin itselleni juhlakengät. Ne ovat ihanat, mustanahkaiset, remmilliset ja korolliset, juuri sopivassa suhteessa sirot ja jämäkät. Niissä on aavistus kenkäfetissi-estetiikkaa. Yritän opetella vielä kävelemäänkin niillä, ja hioa liian liukkauden pois. Olen myös seissyt Eurokankaassa listaamassa oranssille paperille taftien ja pitsien hintoja, aah!

L teki tänään cajun-ruokaa, jossa oli okraa. Maistoin aikoinaan okraa mesopotamialaisessa ravintolassa, ja kavahdin lievästi sen limaskuutta. Tässä ruuassa okra oli pilkottu, ja sen hyytelöivä ominaisuus levisi jotenkin tasaisesti ympäriinsä eikä häirinnyt. Okrapilkkeet näyttävät muuten ihan pieniltä kukkasilta.

Ostin violetin kevätesikon, josta tulee mieleen perheen Rooman-matka vuonna 92. Asuimme pittoreskissa pikku hotellissa, jossa oli lisäksemme pelkkiä italialaisia poliiseja (joiden olemus kiihdytti 14-vuotiaan neidonsielua). Hotellin edustalla ja pihalla oli rivikaupalla kevätesikoita; punaisia, sinisiä, valkoisia, violetteja, keltaisia. Yhtä violettia raukkaa unohdettiin toistuvasti kastella, ja se retkotti liiskana muiden helottaessa. Ahdistuimme äidin kanssa kitumisesta ja kävimme antamassa sille salaa vettä, jonka seurauksena se elpyi toveriensa veroiseksi. Toivottavasti oma esikkoni ei rupea suisidaaliseksi, pitänee pitää se kaukana muista kasveista ettei tule pahoja vaikutteita!

perjantaina, tammikuuta 19, 2007

Raportinomaisia huomioita

Otsatukan lyhentäminen kotikonstein voi olla hankalaa. Mikäli omistaa uimalakin, on tämä hankaluus poistunut. Lakilla voi jopa tehdä muotoiltuja otsiksia, riippuen siitä miten päin sen laittaa päähän.

Avistassa paras taktiikka on huutaa mitä sylki suuhun tuo kovaan ääneen, sillä saa alkuhiljaisuuden rikottua, jolloin oikeakin asia tulee mieleen, ellei sitten käpristele naurukohtauksen kourissa.

Vesijuoksu tuntuu oikeasti lihaksissa pitkäksi venähtäneen joulutauon jälkeen. Seuraava askel on tietty näkyminen!

Asioilla on taipumus alkaa luupata päässä. Etenkin kivoilla ja ei-toistaiseksi-kovin-tärkeillä suunnittelu-asioilla, kuten Nassun sisustuksella ja ensi kesän häillä. Olen miettinyt aika paljonkin sitä, miten saa kartonkiin nättejä, pieniä reikiä ja sitä, millainen kiinnitys pussukkaan tulee.

Vaikka olisi vakaasti päättänyt, ettei aloita enää uutta kaulaliinaa, sitä tule helposti aloitettua kaulaliinan kaltainen neule, kuten pieni, pelkällä oikealla neulottu kassi. Sain joululahjaksi neulontakirjan, ja kassin ohje oli ainoa josta en välittömästi mennyt ulalle. Neulominen on tosi kivaa, mutta saan tarpeekseni avaruudellisesta hahmottamisesta, matikasta ja vaikeaselkoisuudesta käyttäessäni vektorigrafiikkaohjelmia.

Nassu lähti viikko sitten kuukaudeksi Mexicoon, huomenna Lumis lähtee Ruotsin Lappiin ja tulee vasta keväällä pois. Vähän ontto olo tulee :/ Tässä on kyllä hyvä pakkorako kaltaiselleni irkki-raakille opetella modernimpia sähköisen kommunikaation muotoja, kuten skypettämistä ja mesettämistä.

Tammikuussa henkinen kyvykkäisyyteni on matokompostin luokkaa. Siitä lyhytsanaisuus.

torstaina, tammikuuta 11, 2007

Kulutustustuskaa

Lähdin tänään vakain tuumin ostoskierrokselle espoolaiseen ostoskeskukseen. Listallani oli lähinnä välttämättömyyshankintoja (printterin muste, kirjekuoria, syntymäpäiväaterian ainekset) ja semi-välttämättömyyksiä (hiushoide, kukkakimppu). Oikeastaan jo ostoskeskuksen ovella, tai itse asiassa jo bussipysäkillä alkoi tuskastuttaa ajatus kortin vinguttamisesta ketjukaupoissa. Onneksi tiesin meneväni myös etnokauppaan, jossa on aina mukava vierailla.

Aloin heti ensimmäisen ostokseni tehtyäni pohtia sitä, kuinka vaikeaa eettinen kuluttaminen on, ja kuinka yliolkaisesti sitä tulee suhtauduttua omiin periaatteisiin. Ostan esimerkiksi halpaketjujen vaatteita TIETÄEN että ne on teetetty lapsityö- tai ainakin muuten epäeettisellä työvoimalla. Toisaalta puolustelen tätä sillä, ettei minulla ole hirveästi rahaa ja toisaalta ostan kyllä suurimman osan vaatteista kirppikseltä.

Noin ylipäätäänkin olen alkanut potea selkeästi havaittavaa kulutusangstia. Olen huomannut ajattelevani, että pakonomainen shoppailu on ihan samaa tyhjän sisäisen aukon tukkimista kuin kompulsiivinen syöminen, dokailu tai holtittomat ihmissuhteet. Onko ihminen onnellinen, jos hän tarvitsee kuluttaa ilahtuakseen? Toisaalta tässäkin on toki aste-eroja. Äitini on punavuorelaistuttuaan alkanut ostella paljon antiikkia, mitä en pidä mitenkään huolestuttavana. Äiti myy kirpparilla kamaa sitä mukaa kun sitä antiikkiliikkeistä virtaa, ja sitäpaitsi on jotenkin hirveän anteeksiannettavaa nähdä kun ikänsä työtä tehnyt ihminen nauttii työnsä hedelmistä juuri kuten haluaa. Sitäpaitsi, kuten sanottu, äiti on aina osannut luopua tavarasta, eikä hamstraa kotia täyteen täyhkää. Hamstraamisessa ja ahneudessa on omasta näkökulmastani jotain tosi faktappia, en ole ikinä oikein ymmärtänyt edes keräilyn päälle. Toisaalta olen itse pahanlainen harakka ja minulla on kauniita tavaroita vaikka susille syöttää.

Ehkä krääsäkrapulani johtuukin kaikesta siitä kauniista, mitä jo omistan. En edes ehdi pitää kaikkia koruja, joita minulla on rasiat pinkeänään. Toinen syy tavara-angstiin on myytävän krääsän laatu. Mieluummin ostan satasen kengät kolmen vuoden välein, kuin liimaa tursuavia halparatkaisuja neljästi vuodessa. Tämä kenkä-angsti aktualisoitui mielessäni siksikin, että yritin eilen silmäillä itselleni hääkenkiä. Ainoat hienot olivat lasten kokoa, harmin paikka. Nykyään vaan halpaketjut jotenkin onnistuvat jatkuvasti sumuttamaan minua, kuuden euron hame on ihan sikahalpa ja pakko saada, vaikka minulla on melkein samanlainen ennestään. Ja musta versio jo olemassa olevasta punaisesta kaulakorusta, jee.

Tässäpä lista tämänpäiväisistä pikku omatuntopiikeistä:

- Hiushoide (liikkeestä, jonka tiedän riistävän työntekijöitään pakottamalla heidät sairaana töihin)

- Värikasetti (ketjumyymälästä, eikä suinkaan yksityiseltä, tosin eipä tule yhtäkkiä mieleen yhtään ei-ketjuttunutta liikettä, joka myisi värikasetteja)

- Korttipohjia (sama kuin edellisessä, eikä ne korttipohjat olleet mitään ekopaperia)

- Viinirypäleitä (Espanjasta, lentokoneella)

- Omenia (Puolasta, vaikka kotimaisiakin oli)

- Kermaviiliä (ei-luomua, kiusatusta lehmästä)

Bääd, bääd! Kuluttava elämä!

keskiviikkona, tammikuuta 10, 2007

Töölöläisbuduaari

Olin viikonloppuna muuttamassa Nazzeria uuteen kotiin. Nassun elämä muuttui tuossa oikeastaan ihan äskettäin parisuhteen loppuessa aika yhtäkkisesti, mikä ei kyllä toisaalta yllättänyt esimerkiksi minua. Väistämättömästä erosurusta huolimatta Nas on ollut kyllä harvinaisen pomppiva vastaeronnut, eikä pienimpänä syynä ole uusi, ihana koti Etu-Töölössä.

Olen itse aina Hietsusta tullessa ihaillut rannanpuolimmaista, punatiilistä pienkerrostalorauhaa ja miettinyt, että tuonne asumaan pääseminen lienee mahdotonta kelle tahansa ei-lottovoittajalle/optiomiljonäärille. Eipä näköjään olekaan, sieltä irtoaa kohtuuvuokraisia yksiöitä kun on onni matkassa. Nassun huone on ihanassa töölöläisfunkis-talossa (mikä on täysin eri asia kuin kalliolaisfunkis, töölöfunkiksessa on art decoa, kalliolaistalojen suunnittelijat taas ovat selkeästi pitäneet ohjenuoranaan teesiä ornamentti on rikos). Ikkuna antaa puiden reunustamalle kävelykadulle, jolla eri kokoiset koirat tepastelevat kohti lähikallioita. Asunnossa on lautalattiat, korkeat ikkunat ja alkovi ja se muistuttaa huomattavasti entistä kotiani Kalliossa, mikä tekee siitä tietysti erityisen ihanan, koska koti oli sekä luonnollisesti minulle että myös Nasulle tärkeä paikka.

Muuttaminen on tavallaan aika kivaa, etenkin jos on mukana miehiä, jotka kantavat pesukoneen :) Kaikki tekevät yhdessä töitä ja lopuksi istutaan väsyneinä täydessä huoneessa laatikoilla ja pöydillä ja juodaan muuttokaljaa ja ihmetellään, mistä löytäisi veitsen tai sakset tai pullonavaajan. Tämä muutto päätyi (ylläri) baariin, Nassulla on uusi, kiva kantis ihan vieressä. Jäin järkevästi yöksi ja koko seuraavan päivän purimme pakaaseja ja sisustimme. Olen jo aikaa sitten sisustanut oman kotimme valmiiksi, joten toisten kotien laittaminen on aina onnenpotku. Teippasimme typsykkäkuvia seinille (feministilepakolle sallittuja koristeita, hähä) ja asettelimme tuikkukuppeja. Olen yllättänyt itseni miettimästä öisinkin, miten kammoruman sohvan saisi parhaiten verhoiltua. Nas itse lähtee uutukaisesta buduaaristaan kohta kuukaudeksi matkoille, ja asuntoon muuttaa osaksi aikaa E. Minun pitää aktiivisesti hillitä itseäni, etten tällä aikaa käy sisustamassa asuntoa loppuun asti ja muistuttaa itselleni, että kämppä on ihan oikeasti Nasun, ei minun.

Ero Nasun edelliseen kotiseutuun Rastilaan on mieletön, sekä visuaalisesti että sijainnillisesti että sosio-ekonomisesti. Töölö on tietysti vähän mummoa aluetta, mutta verrattuna syvän idän lohduttomuuteen ei pieni hissukkamaisuus haittaa. Ja siis oikeasti, että voi kävellä joka paikkaan mutta toisaalta vierestä menee pari ratikkaakin! Kaipuuni kantakaupunkiin on taas roihahtanut liekkeihin, etenkin kun myöhään venähtäneen illan jälkeen eilinen kotimatka kesti tunnin.

lauantaina, tammikuuta 06, 2007

Myöhäinen meemi

Noin yleisesti ottaen nämä "kummasta enemmän tykästelet, vaniljasta vai suklaasta"-meemit on vähän... no, epäkiinnostavia, mutta tämä Uuden Vuoden meemi oli ehdoton poikkeus ja sisälsi kaikkea hienoa, kuten pysähtymistä ja summaamista. Asiaan:

1. Mitä sellaista teit vuonna 2006, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin kihloihin

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tee lupauksia erikseen uudeksi vuodeksi, vaan joka sunnuntai :P

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei hirveän läheinen, L:n kavereiden tyttöystävät ja vaimot lähinnä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi, eräs kaukaisempi sukulainen tosin.

5. Missä maissa kävit?
Espanjassa, Virossa, Latviassa

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2007, jota puuttui vuodesta 2006?
Vakituisluontoisemman työpaikan

7. Mitkä vuoden 2006 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Aprillipäivän kihlauksen, siitä viikkoa eteenpäin valmistumisen, oman syntymäpäivän johon tänä vuonna liittyi lähinnä surullisia tunnelmia

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
No, se valmistuminen, realiteettien tajuaminen, kypsyminen, nöyrtyminen

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En onnistunut kaikissa tavoitteissani, lähinnä urallisesti.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Kuumeesta kerran, joka on kohdallani hyvin harvinaista.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Kirjat, printteri

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Monen uuden, hauskan ihmisen käytös.

13. Kenen käytös masensi?
Entisen ystävän, joka vihaa itseään liikaa antaakseen itsensä enää pitää ihmisistä.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kihlauksesta, valmistumisesta, Nassun uudesta elämästä

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2006?
Nukkuvat Vietnamin linnut (lähinnä lokakuun, jonka vietin korva kiinni Loveradiossa).

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?
Surullisempi kai, mutta jotenkin ei-lukkoonlyödyllä tavalla.

b) laihempi vai lihavampi?
About sama, mörr! Mut puolen vuoden päästä jo eri vastaus, hääpuvussa en aio olla muhkea vaan ainoastaan uhkea, haha. Olen myös oivaltanut erään syömiseen ja siihen suhtautumiseen liittyvän asian, joka on auttanut minua eteenpäin.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Yrittäneeni enemmän, harrastaneeni positiivista ajattelua

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Vatulointia, itkua, hammastenkiristystä ja äidille ärisemistä

20. Kuinka vietit joulua?
Kipeänä ja tunnelmallisesti L:n kanssa.

22. Rakastuitko vuonna 2006?
En, se tapahtui silloin 5 vuotta sitten.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Mullan alla, joka sekin loppui.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Middlesex.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Unkarilaiset kansanlaulut ja Putymayo-levyt.

28. Mitä halusit ja sait?
Kihloihin, tavata uusia ihmisiä, mennä ulkomaille, printterin, töitä

29. Mitä halusit muttet saanut?
Pidempikestoisia töitä, suurempaa elämänhallintaa, upean hyväkuntoista tukkaa (saahan sitä toivoa)

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Brokeback Mountain

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Riitelin äidin kanssa ja itkin, hehkeetä! Synttärijuhlissa pidin pinkkiä hattua ja söin freeganisia rapuja ja lauloin onomatopoeettisesti juomalauluja, mikä oli hauskaa.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Kunnon työn löytyminen heti valmistumisen jälkeen (you wish)

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2006?
Punaisella, viininpunaisella tai turkoosilla ryyditetty mustanpuhuva hipihtävä ja monikoruinen, kuten aina ennenkin.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Ihmiset

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Politkovskajan murha ja siitä seuranneet murhat, vankikuljetukset, Pressanvaalit alkuvuodesta, eduskuntavaaliehdokkaat, ilmastonmuutos kaikista eniten mutta en tiedä lasketaanko sitä poliittiseksi asiaksi, lähinnä sillä tehdään politiikkaa

37. Ketä ikävöit?
E:tä ollessaan Englannissa, Nazzeria aina ollessaan pidemmillä matkoilla, aiemmin mainittua itsevihaansa sairastunutta entistä ystävää, jota en surullista kyllä enää ikävöi

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Kaikki huiput bloggaajat! Olen aivan erityisen iloinen siitä, että olen tutustunut heihin (teihin) viime vuonna.

Sielunkahvia

Tänään oli vuoden ensimmäinen hyvä päivä (tai no 1.1. oli krapulauntelohyvä, Twin Peaksia ja yöpaidassa luuhaamista). Tapasin E:n ja puhuimme pitkään ja hartaasti vähän kaikesta, kuten esimerkiksi aktivistiliikkeen sykleistä ja kollektiivisista oivalluksista, jotka ovat aina yhtä hellyttäviä. E on myös armoitettu parodian ja tyypittelyn ystävä, ja hänen seurassaan en ikinä tunne tulevani imetyksi tyhjiin tai ymmärretyksi väärin, vaan täyttyväni kaikella uudella ja hienolla ja viisaalla. Sosiologina E osasi myös nimetä edellisessä postauksessa vatuloimani keskustelutyylin, jossa esimerkiksi juuri tyypittely tulkitaan leimaamiseksi tai käännetään koskemaan itseä. Se on Ervin Goffmanin sanoin keskustelusääntöjen rikkomista väärää tulkintakehystä käyttämällä. Puhuimme myös sosiaalisista koodeista ja niiden rajoista esimerkiksi alkoholinkäytön suhteen. Bileissä vähän niinkuin kuuluu juoda viinaa, mutta itseään ei saa häpäistä olemalla liian gänässä. Jos ei juo viinaa eikä siltikään ole raskaana/autolla, juomattomuus voidaan kyseenalaistaa. Sille pitää olla syy. Lääkekuuri kelpaa vastaukseksi, tosin usein ryyditettynä jatkokysymyksellä "ai mikä lääkekuuri?".

Sama pätee myös syömiseen. Tätä ei hirveästi tapahdu lähipiirissäni, mutta ymmärtääkseni naisten välisissä suhteissa harrastetaan paljon jonkinlaista toisiaan ruokkivaa syömiseen painostamista. Oma sortuminen pullaan oikeutuu kun saa toisenkin ottamaan (tätä samaa tapahtuu vissiin vaik alkkispiireissäkin, joka tosin ei ole sama asia, koska alkoholismi on sairaus, toisin kuin syöminen, joka tosin alkaa olla näinä maailman aikoina aikamoinen issue itse kullekin). Tapa on sukua sille, että ennen julkista kaloripitoiselle appeelle ryhtymistä kuuluu ruokarukouksena lausua "jestas miten paljon tässä on kaloreita", sillä keinoin herkku nimittäin jotenkin maagisesti muuttuu kalorittomaksi. Läpsis läpsis pari sanallista piiskaniskua omaan selkään, niin on taas yksi suklaakeksi siunattu.

Olen ollut viime aikoina samaan aikaan hurmaantunut ihmisistä ja kyllästynyt niihin (meihin). Olen myös prosessoinut mielessäni kaikkia ihmissuhdepelejä ja sanomisen tapoja, antamista ja saamista. Ja sitä, voiko suhde toiseen ihmiseen saavuttaa hetkellisen saturaatiopisteensä ilman yhtäkään riitaa? Ja oivaltanut, että ehkä riitojen puuttuminen voi osaltaan edesauttaa sitä? (en puhu nyt parisuhteesta, siitä ei ilman riitoja selviä herran enkelikään, ainakaan minun kanssani, höhö). Siitä nämä viime päivien kitkerähköt kirjoitukseni. Luultavasti pian pulpahdan hapankaalimehusta pinnalle ja alan jatkuvan ärtymyksen sijaan heltyä ja liikuttua omista ja muiden pienistä puutteista.

torstaina, tammikuuta 04, 2007

Sanain sivalluksista elikkäs v*ittuilusta

Koska vuoden alku on noin yleisesti ottaen aikamoista matalalentoa (en kyl tajua, miksei vuoden alkua voitaisi siirtää virallisesti syyskuun alkuun, silloinhan kaikki oikeasti alkaa) olen pohtinut kaikkea pientä ikävää, kuten ilkeyttä. Itselläni on äidin puolelta vahvat ilkeys-geenit. Jotkut vanhemmat naissukulaiseni ovat aivan ikimuistoisen ilkeitä, tätini alkoi itkettää minua jo teini-iässä kuittailemalla laihtumisestani ja lihomisestani, nolasi minut ylioppilasjuhlilla, koska kohteliaana tyttönä kiitin kaikista lahjoista henkilökohtaisesti "no kylläpäs nyt on sattunutkin niin mieleisiä, niin mieleisiä lahjoja, jotain rajaa voisit pitää tuolla imartelulla" ja vielä uudestaan kun kiitin häntä kortilla synttärilahjasta (Lidlin kynttilä) huomauttamalla, että syntymäpäivälahjoista ei kuulu kiittää (!).

Itseltäni tuontyyppiset möläytyksiksi verhotut harkitut vittuilut eivät onnistu ollenkaan. Lipsauttelu, jonka tarkoitus on haavoittaa, on mielestäni jotain ihan tajuttoman asiatonta, etenkin jos sitä tekevät ystävät toisilleen. Olen näissä asioissa myös valitettavan pitkämuistinen, en edelleenkään pysty unohtamaan niitä kaikkein tökeröimpiä ja törkeimpiä juttuja. Oma ystäväpiirini on kyllä yleisesti ottaen melko lailla vapaa tuosta ns naisellisesta kuittailusta, mutta ehkä siksi muistan hyvin ne muutamat piikit. Klassista "ohoh, puhuin ohi suuni"-vittuilua kammoksun aivan erityisesti, sen tarkoituksena on saada toinen tuntemaan epävarmuutta ja huonommuutta.

Oma ilkeyteni on lähinnä verbaalivinoilua jonkun samanhenkisen kanssa. Minusta on vilpittömän hauskaa ivata erilaisia ilmiöitä liiottelemalla niitä hienokseltaan (ilmiöt voivat olla sellaisiakin mihin itse sisällyn, itse asiassa itsen ivaaminen on melkeimpä hauskinta kun siihen löytää niin paljon osuvia särmiä). Minh näyttäisi harrastavan samaa ilmiökiteyttämistä, muistan lukeneeni häneltä taannoin hulvattoman postauksen keski-ikäisistä, itsensä löytäneistä afrikkamekko-naisista. Ilmiöiden parodiointi on myös noin yleisesti ottaen vittuilua harmittomimmasta päästä. Kiteytys- ja parodiaivailu vaatii aina yleistämistä, jota jotkut eivät sitten taas sulata ollenkaan, vaan pitävät sitä tosi epäreiluna. Olen joskus yrittänyt (vaikuttaakseni hauskalta sanasaaralta) luonnehtia väärässä seurassa jotain ilmiötä tai ihmistyyppiä, ja saanut vastaani vihaisen määkäisyn: "Et sää voi yleistää, et sää tunne niitä kaikkia!" Päh, kun meitsin jutun clou oli juurikin se yleistys :)

Ehkä onkin niin, että joku kokee kiteytysvittuilun (haa, uusi sana) yhtä loukkaavana kuin minä koen ns naisellisen vittuilun (ääh, olenpa taas hyvä feministi, mutta kun sellainen "oops, pääsipä lipsahtamaan"-nälvintä ON jotenkin selkeästi naisten heiniä)? Ehkä eniten inhoan ja haavoitun mukalipsauttelun vaikeastitartuttavuudesta. Taitavasti toteutettu mukalipsauttelu saa kuulijansa pitkäksi aikaa pohtimaan, onko toisen sanoista tullut epämukava olo pelkkää paranoiaa vaiko oikeasti aiheellista. Eikä sellaista edes oikein voi nostaa pöydälle ja vaatia toista tilille sanoistaan. Olen parikin kertaa yrittänyt selvittää jonkun ystäväni kanssa sitä, tarkoittiko joku muu sanoillaan aidosti jotain ilkeää, vai oliko kyse silkasta ajattelemattomuudesta? Sellainen pohdinta on turhauttavaa, jos mikä. Tietysti liika herkkänahkaisuus saa ihmisen kuulemaan viattomatkin kommentit piruiluna, mikä on myös harmillista ja mitä tulisi välttää. Tietoiseksi tunnistettava mukalipsauttelu kuitenkin kalvaa pidemmän päälle ystävyyssuhdetta todella pahasti, ainakin itse edellytän ystävyydeltä avoimmutta, vilpittömyyttä ja sitä, että riidat ja loukkaukset selvitetään.

Tahattomat lipsaukset ovat asia täysin erikseen. Olen joskus äidin kanssa törmäyskurssilla, koska äiti on räväkkäsuinen ja minä taas varsin hienotunteinen. Tiedän kuitenkin, että äiti on räväkkä ihan luonnostaan, eikä tarkoita sutkauksillaan pahaa (paitsi jos riitelemme, mikä on asia erikseen). Hienotunteisuuttakin on niin montaa lajia, olen itsekin aika äänekäs ja suorakin, mutta pyrin jotenkin myötäsyntyisesti olemaan esimerkiksi lipsauttelematta. Ehkäpä siksikin, että olen itse aika herkkä ja itseäni ärsyttävän vaihtelevasti muiden sanoihin reagoiva. Hienotunteisuudessa on kyllä huonotkin puolensa, minun on hyvin vaikeaa sanoa ei, ja sitten tuskittelen ja murisen kun olen ylittänyt omat resurssini suostumalla liian moneen asiaan. Ystäväni E on myös todella hienotunteinen ja sanansa varoen asettava, olen ilolla tervehtinyt hänessä viime vuosina lisääntynyttä suoruutta ja räväkkäsanaisuutta. Joskus naureskelimme E:n kanssa, kun olimme molemmat silkkaa suostuvaisuuttamme buukanneet samalle päivälle liikaa tapaamisia, ja olimme molemmat tavatessamme sekä myöhässä että ihan lempiö otsassa kaikesta häslingistä.

Uu beibi, Nazzeri muuttaa viikonloppuna uuteen elämään Etu-Töölöön, pois syvästä idästä. Kadehdin, kuuset ovat kyllä mukava näköala mutta kyllä punatiili sen silti voittaa :)

maanantaina, tammikuuta 01, 2007

Vanha ja uusi

Uu beibi, uusi vuosi alkaa kauniisti humalaisella bloggauksella. Kielessä on afta, naama on joulunturpea (kuten myös sormet, normaalisti kihlasormus on höllä, onneksi on tasapainoinen parisuhde, muuten olisi ollut maailmasta helpointa paiskoa sormusta ympäri piennarta aina kun hermo menee) ja unirytmix-liikaaviinaa-postflunssa-päänsärky on seurannut liepeillä monta päivää.

Takana on aika partyputki, joulun tosin vietin kipeydestä johtuen aika non-alcoholic-linjalla, mutta sen jälkeen onkin tullut käytyä vähän vaikka missä. L:n mukana elämään on tullut kiinteä sukuyhteys, joka järkkää paljon iloisia juhlia. Olen monta kertaa naureskellut sitä, että ainoat kerrat kun oikeasti tulee biletettyä neljätoista tuntia putkeen, ovat sukubileitä. Mutta minkäs teet, suvussa kaikki hoidetaan pitkän kaavan mukaan, ruoanlaitto, sen syönti, kaffet ja viinakkeet ja seurustelu.

Lähdimme tänään jo puolen päivän jälkeen Tapanilaan L:n (ja toki nykyään minunkin) kavereiden luo brunssille, joka venyi iltaan asti. Paikalla oli runsaasti tuoreita vauvoja vanhempineen, koiranpentu ja yksi leikki-ikäinen poika. Oli oikein antoisaa, vaikka meteli oli kovanlainen. Pikkuvauvat kaipasivat vähän väliä tissiä tai unta, vähän isompi vauva viihdykettä kiiltävien esineiden muodossa ja nelivuotias tähtisadetikkuja. Plus pikkukoira rapsutusta ja huomiota. Pidin eniten pikkukoirasta, se nukkui sylissäni ja järsi aina herätessään kättä terävillä pentuhampaillaan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Erityisesti joulun jälkeen tapakset niin sanoakseni rulettavat kympillä.

Tapanilasta suuntasimme Krunikkaan Hurinan bileisiin. Olimme molemmat ihan tosi imponeerattuja Hurinan kodista, jo rappu oli aivan mieltsin upea kattoreliefeineen ja kullattuine kaiteineen. Puhumattakaan nyt itse kodista, se eteisen parvisysteemi oli niin pähee! Tuli taas vaihteeksi voimakkaana halu päästä kantakaupunkiin, vanhaan asuntoon. Nyt, kun putkiremonttimme aika on varmistunut, meillä on hyvä etappi/pakkokannustin häipätä täältä sinällän ihanasta kodistamme takaisin kantahesaan. Tyypillistä ei-espoolaisuuttani esittelin itseni jollekin mukavalle bloggaajalle helsinkiläisenä, kunnes tajusin että hupsista, ainiin, olenkin espoosta. Bileissä oli tosi kivaa, paljon tuttuja ja myös uusia kasvoja, plus maailmaonpieni-yllätystuttuja vuosien takaa. Vuosi vaihtui Kauppatorilla, tokaa kertaa minulle. Ensimmäisen Kauppatori-vuodenvaihteen vietin 16-vuotiaana teinianarkistina, ihan pierussa ja vaalijulisteita sabotoiden (nolostelua). Se oli myös ensimmäinen vuodenvaihde, jonka vietin poissa kotoa.

Raketti-ilon jälkeen totesimme olevamme kypsiä kotiin. Kävelimme rantareittiä bussilta. Lahdella oli sumua, mustia pitsipuita ja sameanvalkea kuu. Kotona närkästyneennälkäinen, mäyryävä kissa.