lauantaina, marraskuuta 28, 2009

Suvereenit sankarivanhemmat

Raskausaikana eräs miespuolinen ystäväni sanoi rauhoittavasti: "Suurin osa raskauksista menee ihan ilman hössötystä tai ongelmia. Niistä ongelmista vain puhutaan niin paljon, että se vääristää mielikuvaa." Tartuin tuohon rauhoittavaan arvioon tiukasti kuin kolmekuukautinen äidin nutturasta karanneeseen suortuvaan (siis tosi tiukasti). Onhan tällä ystävällä itsellään vuoden ikäinen lapsi. Sanoissa on kieltämättä perää: medikalisoitunut aikamme saa ihmiset herkästi uskomaan, että raskaus on sairaudentila ja vaatii ankaraa erityiskontrollia ja tuntuu jatkuvasti, mikäli nyt mitään raskautta edes saadaan alkuun. Itse olin tyypilliseen pessimistiseen tapaani jo valmistanut itseäni ajatukseen hedelmättömyydestä, vaikka mitään viitettä sellaiseen ei ollut. Ja kun tulin raskaaksi, olin äärettömän epäuskoinen: ei näin iso asia VOI olla näin helppoa, eihän tätä varten ole tehty töitä eikä vuodatettu sydänverta vielä ollenkaan! Ja sitten itse raskauskin sujui varsin hyvin, suurimpana ongelmana omat pelkoni ja ainoana terveydellisenä ongelmana korkeahko verenpaine, joka ei edes sitten viime kädessä ollut kokoaikaisesti korkea vaan pikemminkin fyysinen reaktio pelkoon.

Ajan mittaan tuohon rauhoittavaksi aiemmin kokemaani arvioon alkoi mielessäni kuitenkin kasautua outoa onttoutta. Raskaushan ON ihan mieletön poikkeustila naisen elimistössä! Kaikki muuttuu, oma keho ja mieli ja elämäntavat. Etenkin kun seuraavissakin keskusteluissa sivuttiin samoja teemoja, "synnytys ei olisi voinut mennä paremmin" ja "elämä ei ole vauvan myötä hirveästi muuttunut". Luultavasti kyseessä on joku itselleni perin juurin vieras tapa tarkastella asioita, kun itse näen, että elämä on muuttunut aivan toiseksi ja pidän omaa fiilistäni varsin terveenä. Ennen raskautumista tukeuduin usein kertomuksiin siitä, miten pikkuvauvojen vanhemmat reissaavat rahattomana kleinbussilla ympäri Eurooppaa ja käyvät bilestämässä kuten ennenkin. Ja sitten nyt käytännössä, vanhempana, en kuuna kullanvalkeana vaikeuttaisi vapaaehtoisesti elämääni ja kiusaisi vauvaani jollain superstressaavalla "seikkailu"matkalla (en tosin tekisi sitä ilmankaan vauvaa, minulle kaupunkilomat ovat juuri sopivan jännittäviä) ja bileilykin vaatii etukäteisjärjestelyjä. Perhevalmennuksessa katsottu Jari Sinkkosen videohaastattelu painui mieleen lähinnä yhden, painokkaasti toistetun lauseen kauttta: "Vauva muuttaa kaiken". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, vaikka en ihan tiedä, mitä Sinkkosesta noin muuten ajattelen.

Huomaan myös äkeytyväni siitä, kun joku mies arvioi synnytystä sanoilla "mikään ei olisi voinut mennä paremmin". Eikö tosiaan? Sinäkös sitä vauvaa ulos pusersitkin? Oma ystävä- ja tuttavapiirini on tänä syksynä poikinut hengästyttävällä tahdilla ja leimallista on ollut, että yhdenkään naisen synnytys ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Tunnen vielä ihan eri elämäntilanteissa olevia äitejä: niitä jotka synnyttivät kolmannen ja niitä jotka synnyttivät ensimmäisen, sektioituja, alatiesynnyttäneitä, kipulääkittyjä ja lääkkeettömiä. Kaikki nuo naiset ovat kohdanneet muutaman yllättävän tilanteen synnytyksen ja sairaala-ajan yhteydessä, kuka isomman, kuka pienemmän. Heidän kokemuksiaan kuunnellessa ja omaa synnytystä muistellessa minulle on valjennut, että mitään normisynnytystä EI OLE OLEMASSA. Synnytystä voi suunnitella ja pohtia, siihen voi liittää mielikuvia etukäteen. Mielikuviin ei kuitenkaan kannata kiintyä liikaa: yleensä niistä joutuu kuitenkin luopumaan. Itse toki mietin synnytystä paljon, mutta silti sitä verhosi mielessäni aika vahva mystisyyden samettiverho. Saatoin ulkokohtaisesti miettiä prosessia, mutta en osannut asettaa itseäni syntymähuoneeseen ulvomaan. Jälkikäteen olen iloinen, etten miettinyt asiaa sen enempää. Sitä kautta minun oli helppoa hyväksyä se, että synnytyksessä käytettiin imukuppia ja että olin tunnin-pari taju kankaalla veritankkauksessa isän kokiessa ensihetket vauvan kanssa. Itselleni koko hommasta jäi onnellinen ja turvallinen kokonaisolo, pelot ja huolet koskivat vauvaa eivätkä itseäni. Synnytystä jälkikäteen arvioidessa on myös valtavan tärkeää nojata siihen omaan, henkilökohtaiseen fiilikseen. Kun neuvolalääkäri kommentoi synnytystäni jälkikäteen myötätuntoiseksi tarkoitetulla kommentilla "ei sulla mennyt ihan putkeen" (tarkoittaen kai juuri vauvan yllättävää naamatarjontaa ja sitä seurannutta imukupittamista, hommaa, joka ei lainkaan ahdistanut vaan helpotti noin miljoona prosenttia: perkeleelliseksi yltynyt kipu loppui kuin seinään heti kun vauva imaistiin ulos) olin ensin läkryn kommentista tosi surkeana, ajattelin, että olen kokenut oman synnytykseni "väärin", minun pitäisi olla paljon enemmän paskana repeämästäni. Mutta sitten hetimiten voimaannuin ja tajusin, että jos minulta jotain ei voida viedä, niin omaa, hienoa ja turvallista kokemusta synnytyksestä. Kirjoitin sitten lääkärille sähköpostia ja luullakseni sain asiani tehtyä selväksi, koska hän vastasi ollen hyvin pahoillaan (sain tietysti naiselliseen tapaan huonon omatunnon lääkäri-raukan syyllistämisestä, vaikka järjen tasolla tiedänkin, että tein hyvän teon neuvomalla häntä, miten synnytyksistä kannattaa äitien kanssa puhua) ja ihan ilmeisesti tajuten, mitä tarkoitin. Äidin pitää antaa säilyttää oma subjektiivinen kokemuksensa. Kaksi sektioitua ystävääni ovat sanoneet, että arpi alavatsassa tuntuu hienolta, se on eräänlainen taisteluhaava tai kunniamerkki. Omakin äitini (olen syntynyt sektiolla) sanoi samaa, konkreettista merkkiä äitiydestä kantaa ilolla ja ylpeydellä. Ja arpihan se on minullakin, sileä ja hiukan tunnoton, tärkeä ja oma, ikuinen muisto elämäni tärkeimmästä päivästä.

Imetysrintamalla on taas saavutettu yksi voitto: olemme päässeet eroon rintakumista. Se vain jotenkin tapahtui: tarjosin jo pahimman nälkänsä tyydyttäneen, hyväntuulisena virnistelevän vauvan suuhun pelkkää nänniä ja sepäs lurpsautti siihen kiinni, kuin ei olisi rintakumilla ikinä imenytkään. Ja seuraavassa imetyksessä sama juttu ja sitten muutaman päivän päästä tarjosin paljasta heti tuoreeltaan. Kun asiaintilaa oli kestänyt viikon, pakkasin rintakumit pieneen minigrip-pussiin ja laitoin pussin harvoin käytettävien vauvantavaroiden koriin. Eivätkä nännini ole paljasimetyksestä ärtyneet sen kummemmin, niitä on kuitenkin ajettu kolme kuukautta sisään kumin kanssa. Ilman rintakumia imetys on myös huomattavasti siistimpää, lakanat eivät ole kauttaaltaan piparkakkureunaisten äidinmaitotahrojen kirjavoimat, emme enää edes käytä erillistä imetyslakanaa. Aivan huippua!

torstaina, marraskuuta 19, 2009

Marraskuisia

Olemme eläneet hiljaiseloa viime ajat. Peruin toistaiseksi vauvauinnin, sen voi aivan hyvin aloittaa myöhemminkin, sitten, kun akuutti infektiotilanne on ohi. Vauvauinnissa painotetaan sitä, että harrastuksen pitää olla ehdottoman mieleinen sekä vauvalle että vanhemmille ja juuri tällä hetkellä en halua viedä vauvaani lämpimään veteen likoamaan. Kuukauden päästä onkin eri juttu. Sikaepidemia on siis karsinut jonkin verran menojamme. Emme mieluusti lähde ruuhkabusseihin tai apteekkiin vauvan kanssa, ellei ole ihan pakko. Olemme yrittäneet rajoitusten sijaan keskittyä siihen, mitä kaikkea kivaa voi tehdä. Kävelyllä olemme olleet joka päivä, kaksin tai kolmin tai neljin. Tänään lähdin vauvan kanssa ulos kahden, tajuttuani että valtaosa ikuisuusopiskelijaystävistäni on siirtynyt porvarillisiin päivätöihin ja harvalla on aikaa nähdä päivisin. Onkin mielenkiintoista havaita parin-kolmen vuoden päivätyöputken jälkeen, kuinka erilaista porukkaa Kallion kaduilla päivisin liikkuu. Ystävän mies kutsuu näitä osuvasti "yhteiskunnan päivävuorolaisiksi" tarkoittaen niitä tukiverkostojen reunalla eläviä: spurguja ja nistejä, mielenterveyspotilaita ja maahanmuuttajia. Ja meitä äitejä, tietysti. Päivävuorolaiset suhtautuvat toisiinsa väljästi ja suvaitsevasti, en ole kohdannut yhtään selittäjää tai tuppautujaa vaunujen kanssa liikkuessani. Päin vastoin, mahdolliset paheksunnan tuulet tulevat ns kunnon kansalaisilta, joskus vain se, että astuu ratikkaan vaunujen kanssa, ärsyttää kanssamatkustajia. Mutta sitten toisaalta, apuakin yleensä heruu. Olen uskaltautunut korkeisiinkin ratikoihin, vaikka sitä varten tarvitsee aina pyytää apua.

Tänään lähdin matalan marraskuunauringon houkuttelemana alas Hakaniemeen, ostamaan torilta neilikoita. Ihailin matkalla nuorisotalon edessä kasvavia kalliokilven lehtiä. En pidä kalliokilvestä kesäaikaan, se on jotenkin nuhruinen ja samea. Pakkasen puremana, ikivihreänä ja osin punertavana se muuttuu kuitenkin kerrassaan ornamenttiseksi. Ostettuani pinkit neilikat hommasin hetken mielijohteesta vielä valtavan kokoisen, jotenkin litistetyn valkokaalin, joka on kuulemma muotonsa puolesta optimaalinen kaalikääryleiden tekoon. Koin taas ilonleimahduksen vapaudestani: nyt minulla on ihan oikeasti aikaa askarrella niitä kääryleitä, kovertaa lehtiä ohuemmaksi ja haudutella uunissa vaikka pari tuntia.

Hakaniemestä suuntasin Merihakaan, jossa olen käynyt tätä ennen vain pakotettuna, joitain tylsiä veroasioita setvimässä. Merihaka oli yllättäen aika hieno kaikessa karmeudessaan: rapistuneet ja kostuneet 70-luvun kolossitalot monenkirjavine parvekeratkaisuineen toivat hämmentävästi mieleen DDR:n tai Lasnamäen. Merihaan lastentarhakin oli tyyliin sopivasti aidattu metalliverkolla. Ja tietysti siellä oli muutamien ammattiliittojen päämajat. Eikä Merihaassa ole lainkaan autoja ja sieltä on varmasti kerrassaan hulppeat näköalat Korkeasaareen ja avomerelle asti.

Kotimatkalla, erästä näyteikkunaa katsellessa tuli mieleen Totoro-elokuva ja se, kuinka eri tavoin se katsojasta riippuen tulkitaan. Minulle Totoro on yksi surullisimmista koskaan näkemistäni elokuvista mutta moni tuntuu pitävän sitä Miyazakin harmittomimpana lastenleffana. Itse en ihan heti näyttäisi Totoroa omalle lapselleni (vaikka se kertookin lapsuudesta kerrassaan nerokkaasti), niin vahvana menetyksen pelko, suru ja epätietoisuus on elokuvassa läsnä. Kuten elokuvan kanssani samoin kokenut Nasse sanoi, "niiden lasten piti keksiä se Totoro, että ne kestäisivät surunsa".

Muna on selvästi tajunnut liikkuvan kuvan viehätyksen. Katselemme joskus netistä niin sanottua pötkylävideota, flash-pätkää, jossa yksinkertainen, mustavalkoinen otus pyörii akselinsa ympäri pimpelipom-musiikin soidessa. Munan suu aukeaa vähän ja se tuijottaa ruutua intensiivisen vakavana poskiensa välistä.

sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Imetyksestä

Olen blogihistoriani aikana sensuroinut muutaman tekstini, eilinen oli yksi niistä. Vaikka haluankin ehdottomasti kirjata ylös myös ne huonot hetket ja olla lipsahtamatta tralalaa-hehkutukseen (haluan muistaa asiat jälkeen päin kuten ne tapahtuivat), tuntuu eilinen kirjoitukseni niin ahdistuneelta ja samassa sikaflunssapelon kiepissä kiertävältä, etten halua sitä enää lukea. Haluan ponnistaa iloon, toiveikkuuteen ja todennäköisyyksiin, en päästää hirvitysmielikuvia valloilleen. Ja kun tuossa kauhuvellomisessa on ainakin omalla kohdallani aina kyse myös jonkinlaisesta verhotusta pyynnöstä: "Ottakaa minulta tämä ahdistus pois, vakuuttakaa, että kaikki on hyvin". Mutta kukaan ei sitä voi tehdä, minun täytyy itse kantaa oma pelkoni ja yrittää kestää se parhaaksi havaitsemallani tavalla: minimoimalla riskit. Sen enempään en pysty. En toistaiseksi halua palata tähän sikaflunssaan omassa blogissani, ehkä muutan mieltäni jo piankin, mutta nyt julistan aiheen toistaiseksi Lupiinissa loppuunkäsitellyksi.

Kuten moni esikoisen äiti, haluan minäkin vihdoin kirjoittaa imetyksestä. Vauva-lehden äitien väsymistä käsittelevässä artikkelissa pantiin osuvasti merkille, että moni äiti "päättää" raskausaikana, ettei ainakaan stressaa imetyksestä ja ehkä vähän ihmetteleekin sitä intensiteettiä, jolla jo synnyttäneet aiheeseen paneutuvat. Minä olin ja olen juuri tällainen tapaus. En hirveästi miettinyt omaa imetystäni raskausaikana, ajattelin lähinnä että katsotaan nyt, miten se lähtee käyntiin ja että julkisesti tulen kyllä imettämään ja että kuljen kultaista keskitietä kaukana fanatismista. Itse imetysprosessia en miettinyt käytännössä ollenkaan, tosin luontaisen pessimistiseen (realistiseen) tapaani varauduin siihen, ettei imetys varmaankaan tuosta vaan onnistu.

Kuten ei onnistunutkaan. Synnytyksen jälkeen kärsin verenhukasta, minua huippasi ja janotti, verisuonet painuivat syvälle ihon sisään. Maito ei tahtonut nousta millään. Vauva ei heti synnyttyään ollut kauhean kiinnostunut imemisestä, sen maha oli täynnä lapsivettä. Sitten kun imetys alkoi kiinnostaa, emme löytäneet oikeaa imuotetta, vauva ei saanut nännistä kiinni ja minäkin olin väsymyksestä ja hämmennyksestä niin sekaisin, etten varmaan tajunnut edes yrittää tarpeeksi. Vauvalle annettiin hörppyyttämällä pieniä määriä lisämaitoa, ettei imuote häiriintyisi. Kaksipäiväisenä vauva alkoi kuumeilla, muuttui ärtyisäksi ja kellersi. Hänet vietiin lastenosastolle tutkimuksiin, jossa ei selvinnyt muuta kuin lievää kuivumista ja alhainen verensokeri. Lastenosastolla ei hörppyytystä harrastettu vaan maito annettiin pullosta. Vauva oli juonut 80 milliä (hurja määrä vastasyntyneelle) kerralla ja nukkunut melkein kellon ympäri. Eli koko reissu johtui ilmeisesti liian vähäisestä ravinnonsaannista. Tuon säikäytyksen jälkeen vauvalle annettiinkin pulloa koko sairaalareissun ajan. Minua kannustettiin lypsämään ja imettämään, kummastakaan ei tullut oikein mitään kunnes päivää ennen lähtöä huomasin, kuinka nännistäni alkoi liristä maitoa. Saman päivän iltana maito nousi tosissaan, ensin vasempaan ja sitten oikeaan rintaan. Nousu sattui niin, että kuvittelin saaneeni jonkun tulehduksen "näppyjen puristelusta" (olin näpelöinyt jotain olematonta täplää rinnassani) ja ensimmäinen yö maitotissien kanssa meni kivuliaasti, tuntoaistilla varustettuja betonilohkareita rintanahan sisällä raahaten. Sitten kipu laantui ja maitoa alkoi tulla. Sain kätilöiltä imetysopastusta, jokaisella oli vähän omat konstinsa. Yksi oikein mukava antoi minulle rintakumin ja siitä se imetys sitten lähti sujumaan.

Koska täysimetys oli kohdallamme heti kättelyssä feidautunut, en pitkään aikaan kotona varsinaisesti edes pyrkinyt siihen. Tunsin suurta epäluuloa maitoni riittävyyttä kohtaan ja annoimme vähän väliä lisäpulloa. Vauvan paino nousi hitaahkosti, mutta nousi kuitenkin. Koliikki-itkua oli käytännössä joka ilta, kovaa ja raivokasta kipuitkua, johon oikein mikään ei tehonnut. Syyskuussa arvelin maitoni jo riittävän ja aloimme minimoida korvikkeen antamista. Seuraavassa neuvolassa olikin vastassa pieni shokki: vauvan paino oli noussut aivan liian vähän, ja siitäkös itkua riitti, ainakin minulle. Aloimme neuvolan ohjeistuksesta tehosyöttää vauvaa aina imetyksen jälkeen, mistä seurasi joskus näin jälkeenpäin melko koomiseltakin tuntuvia tilanteita. Yksi yö vauva oli herkutellut tissini äärellä oikein viimosen päälle pitkään ja hartaasti, mutta päättäväisesti tarjosin sille kuitenkin lisäpulloa. Kutkuttelin vauvan kitalakea pullonnokalla ja se imikin kymmenisen milliä, kunnes rylpsäytti kaikki äidinmaidot ja ne kymmenen milliä korviketta päälleni. Sitä puklua olikin sitten paitsi vauvan päällä, myös yöpaidallani, housuissani, tuolissa ja matossa. Ja sitten taas itkettiin, sekä äiti että vauva.

Seuraavassa punnituksessa vauvan paino olikin noussut paljon paremmin ja vaivihkaa huomasimme myös vähentäneemme korvikkeen antoa. Kun kerroin neuvolantytölle, että korviketta menee noin kaksi desiä päivässä, hän oli aivan riemuissaan ja sanoi, että tuohan on käytännössä täysimetystä. Se lämmitti kovasti ja kannusti osaltaan vähentämään korviketta entisestään. Päätimme myös siirtyä soijapohjaiseen korvikkeeseen, onhan lehmänmaito aika kovaa kamaa vastasyntyneen suolistolle (tosin meillä suoliston neitseellisyys "pilattiin" jo heti laitoksella, asia joka etenkin yhdistettynä antibioottikuuriin saattaa aiheuttaa infektiokierteen vanhempana, ärgh). Tällä hetkellä soijakorviketta menee hyvin vähän, viimeisen vuorokauden aikana säälittävät 30 milliä. Miksi emme siis alkaisi täysimetykselle? Varmaankin siksi, että vauvan iltatipat (maitohapot ja deevitamiini) on helpointa antaa pullosta. Toinen syy on, että ainakin viikolla minulle on valtavan tärkeää ja siunauksellista saada nukkua edes vähän. L antaa vauvalle pienen pullon korviketta ennen töihinlähtöä, kahdeksan aikaan. Sen voimin vauva nukkuu hyvinkin yhteentoista, jolloin imetän sen täyteen maitoa tihkuvista rinnoista. Viime päivinä rintani ovat vain olleet niin täynnä, että ne alkavat strittailla itsekseen lakanoille ja lattiamme ovat täynnä valkoisia pyöreitä läiskiä. Eli sikäli olisi ihan loogista korvata myös tuo aamupullo täysimetyksellä. Mutta koska univelkani on niin massiivinen ja koska univelka vaikuttaa psyykeeni niin vahvasti, tuntuu oikeastaan tärkeämmältä saada nukkua. Viime keskiviikkona, rikkonaisen yön ja aikaisen heräämisen jälkeen olin silkkaa väsymystäni niin rikki, että itkin käytännössä ilman syytä (tai siis syytä ja syytä, syy on yleensä aina se, että vauva on niin rakas ja kuolisin jos sille tapahtuisi jotain) puolisen tuntia. Mutta iltaunien jälkeen mieliala olikin jo korkeammalla. Ja niinhän sitä sanotaan, että onnellinen äiti on hyvä äiti. Ja tarpeeksi palastelluilla unilla en pysty olemaan kauhean onnellinen.

Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon. Sain tosi hyviä ohjeita ystävältä ja olen yrittänyt soveltaa niitä. Rinnan tukeminen on hyvä vinkki ihan kelle tahansa isorintaiselle imettäjälle, imetti sitten kumin kanssa tai ilman. Samalta kyljeltä on paljon näppärämpää tyhjentää molemmat rinnat vauvan suuhun, kun toisen rinnan alla on rullattu harso tai pieni pyyhe. Nyt, kun Munalla on rintaraivariaika, emme hetkeen rintakumittomuutta harjoittelekaan. Tällä hetkellä nimittäin raivoräyhään riittää, että tissiä tarjotaan väärältä kyljeltä, saati sitten jossain neuvolan odotushuoneessa tai aivan vieraassa kodissa. Rintakumin käyttö on lähinnä elämäähankaloittavaa, pitää aina muistaa ottaa mukaan puhdas rintakumi (kaiken muun kaman ohella) ja yrittää liimata se paikalleen tissiin ja kolmannella kädellä ohjata vauvan suuta nänniin kiinni. Imuotteen pilaantuminen ei tässä vaiheessa enää huoleta, se meni "pilalle" jo heti laitoksella pulloillessa. Rintakumi myös säästää nänniä mukavasti: mitään kipuja tai haavoja en ole imetyksen vuoksi joutunut kärsimään.

Yksi syy täysimettämättömyydelle on se, että joskus tekee ihan hyvää päästä hetkeksi pois kotoa. Olen käynyt muutamaan otteeseen vähän rimpsallakin, juomassa punaista ystävien kanssa. Tai sitten uimahallissa siten, että olen jättänyt varapullon korviketta vanhemmille. Tietysti voisin myös lypsää, onhan minulla myös rintapumppu. Pumppaaminen on kuitenkin sekä kivuliasta että melko tehotonta, vauva saa aina rinnasta paljon paremmin maitoa irti.

Luin eräästä hyvästä äitiblogista jo mennyttä imetyskeskustelua. Siinä lähes-täysimettävää äitiä hiukan syyllistettiin "ylikansallisen äidinmaitokorvikefirman tukemisesta" ja yritettiin vängätä totaali-imettäjäksi. Mielestäni se vänkääminen oli aiheetonta ja suivaannuinkin hiukan lukiessani kommentit läpi. On aivan naurettavaa syyllistää äitiä korvikkeen ylikansallisuudesta, kun vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan OLE (ja uht-käsitellyn vastikkeen hiilijalanjälki on taatusti pienempi kuin maitolitran) ja muutenkin, ikäänkuin se, että teet parhaasi ja olet tyytyväinen ei riittäisikään, vaan sinun pitäisi venyä vielä parempiin suorituksiin "lapsesi parhaaksi", ikäänkuin juuri ehjä yöuni ei tekisi äidille ja sitä mukaa lapselle todella hyvää. Eli kyllä tämä aihe tunteita nostaa itsessänikin, vaikka jossain vaiheessa kuvittelinkin olevani hyvin immuuni kaiken sorttiselle fanatismille ja faskismille.

Maitoa täynnä olevat rinnat tuntuvat hassuilta ja maidon herumista edeltävä lämmin pistely mukavalta. Vasen rintani kipeytyy joskus ollessaan täynnä maitoa ja siksi pyrinkin imettämään siitä aina ensimmäiseksi (joskus mietin, tuleeko siitä nykyään paljonkin enemmän maitoa kuin oikeasta, kun sitä käytetään jotenkin paljon ahkerammin). Imettäessä on hauskaa lukea, katsoa videoita tai puhua puhelimessa. Mitään erityistä pyhän kokemusta en imettäessäni tunne ja oikeastaan hyvä niin: haluan olla rento ja mutkaton imettäjä, lörpötellä ja hörppiä kahvia samanaikaisesti. Väsyneenä imetykseen tulee keskityttyä tarkemmin, silloin tilanteen intiimiys ja pesämäisyys korostuu.

En vielä tiedä noista kiinteistä tai mistään muustakaan, että siirrytäänkö meillä niihin neli- vai kuusikuisena vai vasta myöhemmin? Eivätköhän ne neuvolassa anna vinkkiä. Ajatuksena mahdollisimman pitkä imetys tuntuu tietysti ihanalta ja tarkoituksenmukaiselta. Tuskinpa Munasta tullaan ottamaan jouluna kuvaa suklaakeksi suussa, kuten minusta, myös elokuussa syntyneestä, elämäni ensimmäisenä jouluna.