sunnuntaina, joulukuuta 28, 2014

Jos Herran kansa on herrakansa, niin joulu on julma ja julkea ansa

Joulu meni jo, kohta on uusi vuosi. Bloginkirjoitusmotivaatio on hakusessa. Mitään ei tapahtu ja tapahtuu paljon. En ole vuosiin erikoisesti lämmennyt uuden vuoden lupauksille, mutta se muutos, joka päässäni on pidempään myllertänyt, alkaa manifestoitua. Olen yrittänyt päästä eroon ylimielisestä kyynisyydestäni kaikkia projekteja ja elämäntaparemontteja kohtaan, koska sellainen on nyt ihan vakavasti suunnitteilla.

Muutokselle on tilausta, olen perin juurin kyllästynyt nykyiseen asiaintilaan ja sallinut itselleni kaikkia tosi banaaleja inspiraationlähteitä, kuten Raxun ja sitä rataa. Koska banaaliudesta viis, pääasia, että inspiraatiota on. Miehen nelikymppistarkastus, vaikka hyvin menikin, lukuun ottamatta lievää kolesterolin nousua, toimii motivaattorina. Haluamme olla reippaita, jaksavia, lapsia liikkumaan kannustavia vanhempia, emmekä läskejä sohvaperunoita jotka autoilevat turhan usein ja valitsevat aina sen mukavamman vaihtoehdon. Ei se ole meidän juttu. Ei voi olla niin, että meillä on päässämme jonkinlainen ideaali elämäntapa ja vanhemmuus, mutta emme viitsi toteuttaa sitä vaan naureskelemme väljäkätisyydemme ja jatkamme lusmuamista.

Elämä ei ole aina mukavaa. Ja samalla kaikki tämä muutos tähtää mukavuuteen - hyvään oloon. Mielummin pistemäinen kärsimys ja yleinen mukavuus, kuin pistemäinen nautinto ja yleinen epämukavuus. Oma nelikymppisyyskin kolkuttelee oven takana, haluan viettää sen paljon fressimpänä ja hyvinvoivampana kuin mitä nyt olen. Ulkonäköasiat eivät kauheasti hetkauta, kyöpelinvuoren alarinteellä tässä hiihdellään muutenkin, mutta olisihan se siistiä mahtua siihen nättiin vihreään villakangastakkiin, jota käytin ennen raskauksia. Koko perheen ruokaremontti on suunnitteilla, vaikka olemmekin ruuanlaitosta nauttivia, luomuun mieltyneitä pesco-vegetaristeja, näemmä sitä on ihan turhan helppoa lepsuilla kaiken maailman muroilla ja makuviileillä eikä aina jaksaa tarjota niitä täysjyvätuotteita ja aitoja makuja. Natsiksi minusta ei ole näissäkään jutuissa, mutta korjausliike pitää tehdä.

Otsikko ei liity varsinaisesti aiheeseen. Siinä on säkeitä yhdestä suosikkijoululaulustani, Kaj Chydeniuksen säveltämästä Seimen lapset -nimisestä biisistä. Taistisfani on taistisfani joululomallakin!

perjantaina, joulukuuta 05, 2014

Lupiinin musacorner

Olen löytänyt Spotifysta taas mahtavaa muzakkia, nimittäin 70-luvulla vaikuttaneen Neilikan kaksi levyä, nimiltään Arkinen laulu rakkaudesta ja Luokseni jää. Neilikka oli suomalainen lauluryhmä, jonka repertuaari hämmentää moninaisuudellaan. Iskelmällisyyttä, taistolaisbiittiä, lastenlauluhenkeä, slaavilaista romantiikkaa, euroviisuspektaakkelia, kansanmusiikkia. Uskon, että Kerkko Koskinen on Neilikallekin velkaa. Ja Kerkosta pidän samasta syystä kuin Neilikasta (ja niistä taistiksista). En ole musiikissakaan minimalismin ystävä, tykkään isosta orkesterista, mies- ja naisäänistä stemmoissa, kunnon paatoksesta ja heleydestä, virtuositeetista.

Neilikasta löytyy aika vähän tietoa, vanhemmilta en olekaan vielä kysellyt. Onneksi levyt on digitoitu, mutta porukka ei kai enää keikkaile, koska sillä ei ole samanlaista kulttimainetta kuin Agit Propilla. Eivätkä biisit ole kovin poliittisia (paitsi yksi Chile-biisi), mikä on ihan virkistävää, koska vaikka pidätänkin itselläni oikeuden hoilottaa Liisa Mäkistä aina kun tilaisuus sallii, taistiksien Venäjä-hurmos on aika kuvottavaa.

Neilikan biiseissä on paljon käännöslyriikkaa, kalevalaisia aiheita ja suomalaista runoutta. Se on kanssa todella jees, suomeksi lauletuilla biiseillä on aina ihan erityinen asema sydämessäni. Ja kun lauletaan rakkaudesta isolla kynällä kirjoitettuja säkeitä, ei sorruta kliseisiin.

Loppuun tiettävästi ainoa tv-taltiointi: Huomatkaa myös viittomakielen tulkki! Ja viulistin lahkeet!


sunnuntaina, marraskuuta 30, 2014

Sinä ja minä

Mietin tänään, että sinä et ehkä tunnista minua. Minä olen se turvallinen, pyylevä, kohta nelikymppinen kahden lapsen ydinperheäiti, jonka mies on it-alalla ja joka miettii lasten suhteen lähinnä sitä, saavatko ne tarpeeksi kavereita naapuritaloista ollessaan yksityisessä päiväkodissa eri kaupunginosassa, ja onko niillä tarpeeksi harrastuksia vai pitäisikö vielä keksiä joku uusi aluevaltaus. Ja kevyemmin, että olisiko kivaa yrittää muuttaa omaa antiikkiin ja mummoiluun keskittyvää sisustusta hieman modernimpaan suuntaan. Ja noudattaa johdonmukaisemmin päivärutiineita.

Kuitenkin näen sinussa itseni. Näen kimpoilun, ahdistuksen, suuret tunnekuohut, lennossa vaihtuvat mielialat, uudet kuningasideat ja niiden suuret mahalaskut. En halua nähdä sinua kuten äiti tai terapeutti, vaikka niin helposti sen position omaksunkin. Haluaisin ennemminkin, että joskus näkisit minut tämän kaiken takaa: näkisit, kuinka vereslihalla, epävarma, rikki, innokas, ailahteleva ja tuulella käyvä minäkin olen. Haluaisin, ettei oma ydinminäni, se palava liekki, peittyisi kaiken tavanomaisen ja turvallisen alle. Että näkisit minunkin ilmaisevan omaa hukassaolemistani, epävarmuuttani ja haurauttani tällä.

Minulla on käynyt tietyssä mielessä aivan törkeä munkki. Sain lapset kun halusin, ja ennen kaikkea, sain niille maailman parhaan isän. Isän, jonka hyvyys ylittää oman äitiyteni, ja minä sentään ihan aidosti ja ilman syyllisyyksiä pidän itseäni hyvänä äitinä. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Minä olen muutakin kuin hyvä äiti, imettäjä ja pitkämielinen lehmä. Minä olen minä, rikki ja auki, innokas ja haavoittuva. Haluaisin tulla nähdyksi, kaikkineni.

torstaina, marraskuuta 20, 2014

Aina vähän liekeissä

Mietin tässä äsken, että tyypillinen arkimielentilani on lähes jatkuva, enemmän tai vähemmän lievä kuohuksissaan oleminen siitä ja tästä asiasta. Somessa roikkuessa aiheita riittää, tasa-arvoisen avioliittolain vastustajien idioottimaiset kehäpäätelmät, jeesustelu ja "sitä kuitenkin kiusattaisiin koulussa" -vammailu. Terveysneuvontapuhelimen lakkauttaminen. Muutaman seuraamani FB-ryhmän puusilmäinen kotiäitihihhulointi ja riitaa haastava neuvojen kysyminen tyyliin: "meillä on nyt tämä ja tämä ongelma lapsen nukkumisen/syömisen suhteen, mutta kaikki vinkit mitä annatte, ovat paskoja ja te vastaatte muutenkin minulle väärin, räyh". Lastenvaatekiimailu ja siihen liittyvä käytettyjen tuotteiden ylihinnoittelu. Besserwisseröinti. Saivartelu. Epäoleellisuuksiin takertuminen. Moukkamaisuus. Aina riittää tunnekuohun aihetta! Mutta parempi, paljon parempi vaihtoehto kuin se oma viimetalvinen henkinen lamaantuneisuuteni ja jonkinasteinen masennukseni, jolloin mikään ei tuntunut paljon miltään.

Ja sitäpaitsi olen myös positiivisesti liekeissä vähän väliä. Aina kävellessäni aamulla Läntistä Brahenkatua kohti työhuonetta, Kallion kirkko suoraan edessä, korkeat talot ja leikkipuisto sivuilla, kahvin- ja nyt joulun lähestyessä kardemumman tuoksua Meiran paahtimolta päin tuoksutellen, olen niin onnellinen ja riemastunut siitä, että elän Helsingissä 2010-luvulla. Ja iltaisin, kun seisoskelen kylmässä leikkipuistossa lasten kanssa, valot syttyvät ikkunoihin, ratikat kirskuvat ohi, saatan joskus liikuttua rakkaudesta kotikaupunkiani kohtaan.


maanantaina, marraskuuta 17, 2014

Parasta just nyt

- Pitkän odotuksen jälkeen saapuneet lasten tarhakuvat. Lipsillä on muikea hymy, ja se näyttää todella isolta tytöltä, niin kapeakasvoiselta ja pitkätukkaiselta verrattuna siihen isoposkiseen taaperoon, joka meillä vielä äsken asusti. Juhannuspojallakin on oudon kypsä ja vakava ilme, siitä saa ikäänkuin esimakua niistä todellisista piirteistä, miltä se tulee näyttämään teini-ikäisenä ja aikuisena. Kaverikuvassa Lipsi hymyilee sievästi ja Juhannuspoika öyhöttää menemään suu auki ja silmät puolitangossa. Nauroin näille kuville pissat housuissa.

- Jääkaappimagneetit Instagram-kuvista. En linkitä, koska Lupiini ei ole mainosblogi, mutta kyllä sen helposti löytää, jos innostutte. Hyviä lahjoja mummoille ja sellaisille.

- Helsinki ja Helsingin sutinat. Aina tapahtuu jotain, aina löytyy tekemistä. Sunnuntaina olisi tullut pitkä päivä lasten kanssa kolmestaan, kun mies oli taas remontoimassa perintöyksiötään, mutta bongasimme Kallio-liikkeen perhebrunssin. Ja edellisenä päivänä oli ravintolapäivä, jolloin kävimme Munkassa värjöttelemässä kuumalla mehulla ja puolukkapiirakalla. Aloin ideoida omaa ravintolapäivää, joka olisi helpointa toteuttaa kesällä hyödyntäen mökin satoa, mutta toisaalta talvella tulisi kivasti haastetta. Viihdytän itseäni vapaahetkinäni pohtimalla erilaisia ruokateemoja. Niin joo, tapahtumista: ensi viikonloppuna on Kaapelitehtaalla Martin markkinat, Viro-tapahtuma, josta saa ihania virolaisia käsitöitä, puuleluja, ruokia, kaikkea. Aion hommata sieltä puuttuvat joululahjat.

- Lasten ilo pienistä asioista. Se on ehkä kaikkein hienointa vanhemmuudessa. Lauantai-iltana, ollessani teatterissa mies ja lapset olivat leiponeet pellillisen pipareita ja minua odotti kaksi lautasellista vähän palaneita, vihreällä sokerivedellä pärsöteltyjä epäsikiö-kissoja ja pukkeja ilman toista jalkaa. Rakkaus!!

- Miehen ihanuus. Eilen sattui vahingossa niin, että esikoisen rakas Messu-kissa päätyikin auton kyydissä Espooseen, koko päiväksi eroon omistajastaan. Itkuhan siinä pääsi. No, mies oli kuitenkin valokuvannut kännykällään Messu-kissan seikkailun Espoon Ikeassa, remonttityömaalla, serkkutytön ruokittavana ja auton kojelaudalla nukkumassa. Vähän kuten Ameliessa se seikkaileva puutarhatonttu. Rakkaus!!

- Naapurit. Meillä on kivoja, fiksuja ja oman oloisia naapureita. Sellaisia, joiden kanssa voi puhua uskonnosta, politiikasta ja rahasta, ei mitään turhanaikaista länkytystä vaan oikeaa vuorovaikutusta.

- Lähestyvä joulu. Inhosin pitkään joulua, nyt en ehkä enää inhoakaan. Lapset odottavat joulua jo kovasti, puhuvat joulupukista, mutta eivät sillai usko siihen. Hyvä niin, olen liian ateisti-tosikko uskottelemaan joulupukki- ja tonttujuttuja, mutta haluan kuitenkin pitää ne puheissa satujen tasolla.

- Perhekerho, jossa tehdään joka keskiviikko vegaanisafkaa. Emme ole vegaaneita, mutta kivaa kun jotkut ovat.


keskiviikkona, marraskuuta 05, 2014

Raskaat luomet, terävä pää

Katselin itseäni tuossa joku päivä hissin peilistä. Huomasin, että katseeseeni on tullut eri sävy, uudenlaista ankaruutta. Otettuani silmälasit pois, tajusin, että yläluomeni ovat hitaasti mutta varmasti muuttumassa jotenkin raskaammiksi. Myös silmäni muuttuvat vuosi vuodelta kuivemmiksi, joudun aika ajoin hoitamaan niitä kosteuttavilla tipoilla ja putsaamaan ne aamuisin kostealla paperilla. Joudun riisumaan lasit aina kun luen Hesaria tai muuta pientä tekstiä. Ajan mittaan halvat nettirillit eivät enää varmaan riitä, vaan joudun siirtymään kaksiteholaseihin. Näitä ikääntymisen mukanaan tuomia ilmiöitä tarkastelen jotenkin välinpitämättömästi, mielenkiinnolla mutta kaukaa. Ne eivät ole vaikutuspiirissäni, joten miksi repiä paitaansa asiasta. Vähän samasta syystä en juuri nyt jaksa meikata arkena, ellei illalla ole jotain menoa. Ei minua täällä työhuoneella kukaan katsele, paitsi pari työtoveria ja vanha kunnon Lumis, asiakkaidenkin kanssa kommunikoidaan pääasiallisesti sähköpostilla. Tiedän, että olen juuri sitä tyyppiä, jonka ulkonäkö kohenee aivan oleellisesti meikillä, mutta en välitä. Mehustelen lähinnä ajatuksella, kuinka paljon rahaa säästän, kun en hölvää naamaani bb-voidetta enkä ole pakotettu hinkkaamaan pidentävää mascaraa ripsistäni iltaisin.

Eilen, syöttäessäni lapsille iltapalaa, luin vanhaa Lupiinia siltä ajalta, kun odotin esikoista. Hitto vieköön, silloin jaksoin kirjoittaa säännöllisesti, aika fiksuja ja hauskoja juttuja, ja vuorovaikuttaa kommentoijien kanssa. Silloin en vielä ollut äiti enkä kirjoittanut kauheasti äitijuttuja. Olen toki jatkanut omaa linjaani myös äidiksi tultuani, mutta näemmä Lupiini on jo pidempään haeskellut linjaansa, koska en ole saanut kirjoitettua. Huomaan, että siinä kuin moni kaverini on kokenut jonkinlaisen naisellisen ja seksuaalisen heräämisen siinä vaiheessa kun lapset eivät enää valvota, oma heräämiseni liittyy yhteiskunnallisuuteen ja jonkinlaiseen pyrkimykseen pois omasta välittömästä kokemuspiiristä. Toki tuo seksuaalinen herääminen on tuttua itsellekin, vauva-aikojen ja viimeistään kotiäitiyden loppuessa sitä on palannut omaksi itsekseen myös sen suhteen ja huomaa taas havainnoivansa hyvännäköisiä miehiä samanlaisella silmällä kuin ennen raskauksia (se havainnointi loisti poissaolollaan useamman vuoden - mikä virta komeita partahipstereitä onkaan virrannut sivuitseni ilman että eväkään on värähtänyt). Itsekseen hymyillen, silmää lepuuttaen, ilman sen suurempia intohimoja. Luultavasti olen tässä asiassa törkeän onnekas: minulla on onnellinen avioliitto kaikkine avioliittoon liittyvine puolineen, en koe tarvetta tunnekuohuihin näissä asioissa laisinkaan.

Sen sijaan pääni kaipaa haastetta. Haluan lukea muutakin kuin Leena Lehtolaisen dekkareita, haluan katsoa muutakin kuin Sandra Bullock-leffoja Netflixistä. Haluan haastaa itseäni enkä aina mennä siitä, mistä aita on matalin ja helpoin. Tämän takia en edelleenkään halua mobiilia nettiä kännykkääni, haluan kirjastokortin majailevan lompakossani muunakin kuin täytteenä, että edes leikkipuistossa lukisin kirjoja. Haluan jaksaa lukea Hesarista myös taloussivut ja keskustella niistä. Haluan keskustella ajankohtaisista ilmiöistä, haluan teoretisoida ja skarpata, pinnistellä että ymmärtäisin. Kaipaan kasvatuskirjojen lukupiiriä tai lukupiiriä noin ylipäätään. Kaipaan terävää pallottelua, rakentavaa erimielisyyttä. Kaipaan sitä, että omista napakohtaisista kokemuksista noustaan yleiselle tasolle, havainnoimaan rakenteellisia ongelmia.

Onneksi sitä on aina väliin tarjolla. Itse asiassa aika useinkin. Ja uumoilen, että tulevaisuudessa vielä enemmän.

sunnuntaina, lokakuuta 05, 2014

Miehennimiset kotikaupunginosat

Olimme tänään Juhannuspojan kanssa ruskaretkellä. Lipsi oli mummulassa, mies jalkapallo-ottelussa. Saatoimme serkkuvauvan äiteineen ratikkapysäkille ja kävelimme takaisin kotiin metsäreittiä. Juhannuspoika poimi värikkäitä vaahteranlehtiä, minä latasin ulkoilutakin taskut täyteen pulleita pihlajanmarjaterttuja. Ja ihmettelin taas kerran sitä, miten ratikkareitin varrelta voi kerätä niin nokosia kuin marjojakin, bongata erilajisia orvokkeja, kalliokieloja, lupiineita, kissankelloja. Olen siunattu, minua on siunattu, perheemme on asettunut paikkaan, jossa yhdistyy kantakaupungin jouheva joukkoliikenne, elämänmeno ja pöhinä, sekä luonto, kalliot, jäkälät, oravat ja puput.

Aina väliin vertailen asumistani täällä nykyisessä kotikaupunginosassani siihen toiseen, omituiseen minitrippiin naapurikaupunkiin, Espoon Tapiolaan, perikunnan luksuslukaaliin merenrannalla. Itseeni nuorena naisena, alle kolmikymppisenä, vastavalmistuneena ja epävarmana tyttösenä. Niin paljon on virrannut vettä Vantaanjoessa, niin paljon kokemuksia, ammatillisia onnistumisia, äitiyden riemuja, syveneviä ystävyyksiä, paksuuntuvaa nahkaa. Se muinainen Lupiini, joka aloitti kirjoittamisen kun kädessä oli tutkintotodistus mutta ei juuri muuta, ei työpaikkaa eikä ammatillista itsetuntoa, edessä epätietoisuutta ja perimmäistä viihtymättömyyden tunnetta, ponnettomia yrityksiä sopeutua arkeen, jota ei saanut muokattua omannäköisesti, kalvavaa ikävää kivitaloihin ja ratikankolkkeeseen. Sitä Lupiinia ei enää ole, ja silti se on samalla tuttu ja rakas, hellyyttävä ja vähän ärsyttävä muisto menneestä.

Ja sitten se uudempi aika, aika ennen lapsia, töissäkäyvänä dinkkuelämää viettävänä elämänsä kesää juhlivana kolmekymppisenä. Se ihana aika vaaleankeltaisessa kivitalossa, vanhoilla rakkailla kulmilla, onnellisena ja hehkuvana, elämää ammentavana. Muutto takaisin Kallioon, häät, häämatka, uudet harrastukset, uudet ystävyyssuhteet, merkittävät oivallukset.

Ja kaikkein tärkeimpänä, äidiksi tuleminen. Hidas havaitseminen, että täällä ei ole meidän koti, tässä kauniissa kaksiossa, niin onnellisia kuin täällä olemmekin. Mahdollisuuksien kartoittaminen, laajentaminen, tinkiminen. Rahojen laskeminen, toisen lapsen alullesaattaminen, odotus. Ja lopulta löytö: tässä on meidän koti, jättikirjahyllyineen ja hassuine sisäikkunoineen. Täällä me voimme elää nelihenkisenä perheenä, saamme sen mitä tarvitsemme. Joudumme tinkimään talojen rakennusvuosikymmenestä ja ruutuikkunoista, mutta saamme parvekkeen, hissin, ihanan metsäpihan lapsille. Meidän ei tarvitse ajaa metrolla, vaikka se on ihana, mutta haluamme ne ratikat. Pääsemme vaihdottomalla bussilla mökille.

Olen niin kovin onnellinen täällä Itä-Pasilassa, betoniviidakossa, rumassa virastokolhoosi-kaupunginosassa. Joka on samalla ihan muuta: vaahteroita, haapoja, pyöräteitä, värikkäitä parvekkeita, ratikankolketta. Ihania naapureita, hassua katutaidetta, seikkailukallioita ja leikkipuistoja. Työhuoneeltani Kalliosta näkyy naapurin tornitalo, katselen sitä aina väliin hymyillen, kesken töiden. Mietin välimatkaa, linnuntietä, sitä, miten onnellisuus on usein valinta.

maanantaina, syyskuuta 22, 2014

Sukupolvikokemus


Flunssassa on omat hyvät puolensa: ehtii tehdä erilaisia puhdistustöitä, kuten läpikäydä vanhoja arkistoja ja raakata turhia pois. Olen tässä suhteessa kuten äitini, tykkään arkistoida muistoja, mutta haluan myös rajata aika tarkkaan, mitä arkistoin. Käyn aina muistaessani vanhoja valokuvia ja muuta paperikamaa läpi ja heitän ei-niin-merkitykselliset paperinkeräykseen. Jos oikein jaksaisin, skannaisin parhaat. 

Tällä kertaa löysin pahvisen kansion, jossa lukee Praha 2000. Olen näemmä 23-vuotiaalle itselleni epätyypillisen pedantisti säilönyt suurimman osan lehtiartikkeleista, joita ilmestyi Hesarissa vuoden 2000 Maailmanpankin ja IMF:n huippukokouksen ja siitä siinneiden mielenosoitusten tiimoilta. 

Tapahtuman nimi oli S23, syyskuun kahdeskymmenes kolmas, jonka haluttiin jäävän historiaan suurena protestipäivänä. Ja niin se jäikin, tosin osittain eri tavalla kuin toivottiin, isot mielenosoitukset kääntyivät mellakoiksi, oli holtitonta poliisiväkivaltaa, oli italialaisten autonomien aggressiivsta urpoilua. Mutta myös mahtavaa yhteishenkeä, pinkki-hopeisen blokin sambakulkuetta musiikkeineen tanssijoineen, auringonpaistetta, intiaanikesää, yhdessä laulettu El Pueblo Unido vanhassa ratikkahallissa. 

Meitä lähti Suomesta parisataa ihmistä osoittamaan mieltään paremman maailman puolesta. Olin alun alkaenkin vähän skeptinen sen suhteen, kuinka väkivallattomina mielenosoitukset tulisivat pysymään ja miten vanha Itäblokin maa suhtautuisi aggressiivisesti demottaviin länkkärikakaroihin. Olin toki varautunut turvaamaan oman selustani, mutta samalla pelkäsin, ettei sekään riittäisi. Oli kaikkia koulutuksia, ohjeistuksia ja opastuksia, ensiapuryhmä ja toive siitä, että kaikki muodostaisivat keskenään jonkinlaisia miniblokkeja, sopisivat pelisäännöistä ja bee-suunnitelmista.

Lähdimme reissuun hyvin varhain aamulla, kolmella tai neljällä bussilla, en enää muista. Tunnelma oli jännittynyt, väsynyt ja riehakas, samaan aikaan. Muistan nauttineeni matkustamisesta, vaikka samaan aikaan kahden yön bussiunet tympäisivät pahasti, en edes nuorena osannut nukkua pystyasennossa. Samalla kuitenkin bussin yhteishenki hitsautui mahtavasti yhteen, jotenkin se, kun elää suljetussa tilassa ihmisten kanssa pari vuorokautta, tekee kanssakäymisestä väistämättä intiimiä ja lämmintä, tosin myös ärsyyntyminen nousee herkästi. Hipit vituttivat jonkun verran, samoin känniset örsöttäjät. Mutta pääosin oli kivaa, oli ihanaa ajella alkusyksyisen Itä-Euroopan läpi, ihailla päärynäpuita, autobahneja, istua tanskan-saksan lautalla pelaamassa ristiseiskaa ja jauhamassa löysiä tovereiden kanssa. Oli ihanaa herätä varhain aamulla ihmettelemään Tsekin aamusumua, Prahan esikaupunkialueita, lopulta saapua jonnekin keskustaan, jossa eksäni (johon minulla vielä silloin oli aika läheinen suhde) odotti megafonin kanssa ja tiedotti kaikista mielenosoitusjärjestelyistä.

Asuimme hassussa neukkuhostellissa korkean mäen päällä. Henkilökuntaa ei näkynyt, huoneissa ei ollut vessoja, ketään ei itse asiassa hittojakaan kiinnostanut, että meitä asui siellä monenkirjava joukko. Yhtenä aamuna kävin aikaa säästääkseni aamupissalla miestenvessassa ja istuin vahingossa ripulipaskaan (tästä on revitty huumoria pitkään ja hartaasti) ja jätin sen seurauksen raivostuneena alushousuni lattialle. Aamaista ei ollut, suuhunpantavia ostettiin metroasemilta tai sieltä ratikkahallilta, Convergence Centeriltä, jossa oli tarjolla mehevää kolhoosilimppua, voita ja kasviskeittoa. 

Itse mielenosoituspäivä oli helteinen ja kaunis, joka paikka täynnä ihmisiä, erilaisissa kostyymeissa, sambahörhelöissä, valkoisissa haalareissa, itse patjoista väsätyissä turvaunivormuissa, naamioissa ja naamareissa. Mukana oli merkittävää porukkaa, silloinen kansanedustaja ja monta luullakseni tulevaa kansanedustajaa, tulevaisuuden tutkivia journalisteja ja paperittomien lääkäreitä, tulevaa intelligentsiaa. Tulevia ennakoivaan tapaani mietin asiaa jo silloin, mietin, että tästä porukasta kuullaan vielä.

MIelenosoituspäivänä muistan pelänneeni silloin vielä aika radikaalin eksäni puolesta, hän oli yksi valkohaalareista, altis poliisiväkivallalle ja kyynelkaasulle. Meidän maltillinen sambablokkimmekin meni pitkän ja hauskan rytmikulkueen jälkeen jokseenkin pilalle, kun eturivissä alettiin heitellä katukiviä ja poliisit vastasivat siihen kyynelkaasulla ja savupommeilla. Minulla oli kaulassani valmiina hengityssuojain ja pari valokuvaa on jäänyt todisteeksi huolestuneesta naamastani, jota peittää osittain valkoinen maski. 

En enää tarkkaan muista, miten kuviot menivät ja mikä lässäytti mitäkin. Kuitenkin, me maltilliset maailmanrauhan kannattajat olimme harmissamme mellakkakäänteestä, sanouduimme irti jättidemoista ja päätimme linnoittautua vanhan kaupungin Aura-nimiseen baariin, josta sitten seurasimme telkkarista raportointia mellakoista ja haimme prahalaiseen tapaan tukkimiehen kirjanpito -tyyliselle lapulle lisää ja lisää kaljaa. Ja söimme ihmeellisen hyviä friteerattuja juustopötkylöitä, jotka olivat suomalaiseen nihkeään kasvisruokaa baarissa -kulttuuriin tottuneille todella elämyksellisiä. Tovereita lappasi ovesta sisään, humala syveni, puitiin päivän kulkua läpi.

Seuraavana päivänä muistaakseni osoitettiin mieltä maltillisemmin ja pidettiin rauhanpiknikkiä lähellä konferenssikeskusta, jossa IMF kokoontui. Juotiin viiniä maiharinsuusta, jotkut tekivät ihmispyramidia, toiset päivittivät läppärillä tapahtumia nettiin, mikä lieni vuonna 2000 oleellisen paljon hankalampaa kuin nyt. Jossain vaiheessa liukenimme ystävän kanssa porukasta, kävimme katsomassa perinteiset nähtävyydet, Linnavuoren ja Kaarlensillan. Illalla baareiltiin taas, vaikka Kaarlensiltaa yritettiinkin sulkea aktivisteilta. Oli kaikkea hässäkää, puhetta siitä, että uusnatsit ovat ehkä hyökkäämässä toverien hostelliin, mutta ei kuitenkaan. Mieleen jäi silti jatkuva väkivallan, mielivallan ja hässäkän uhka ja tyytyväisyys siitä, että näytti itse hennatukassaankin suht tavalliselta, että saattoi tarvittaessa sulautua turistiksi. 

Osa meistä lähti jatkamaan mielenosoituksia Skotlantiin, me lähdimme bussilla kotiin kiertoreittiä. Bussikuski oli saanut kiellon ajaa Saksan läpi oman mielenosoitusmenneisyytensä takia. Reissasimme Puolan poikki, väsyneinä ja hiljaisina, kotiinpääsyä odottaen. Jotain olennaista meni varmaan pieleen, vääriä tyyppejä pidätettiin, ikävyyksiä tapahtui. Silloin se tuntui isolta jutulta, mutta unohtui nopeasti. Eniten jäi kuitenkin mieleen tunne sukupolvikokemuksesta, tieto siitä, että oli hetken osa jotain suurempaa, ehkä jonkinlaisena mainintana historiankirjoissa. Eikä tuo reissu vieläkään kaduta. Se oli tärkeä osa omaa aktivistinuoruutta, muistutus siitä, mihin joukkovoima pystyy hyvässä ja pahassa, opetus itselle, mihin kykenee ja mihin ei. Tapahtuma, jota on hauska muistella näin keski-iän kynnyksellä, tavoittaen ehkä hetkeksi sen haltioitumisen tunteen ratikkahallissa. 

tiistaina, syyskuuta 09, 2014

Perhe

Olimme ystäväporukalla viikonloppuna Vartiosaaressa ammattiliiton huvilalla. Vartiosaari... sanat eivät oikein riitä kuvailemaan sitä paikkaa. Maaginen, sadunomainen saari Itä-Helsingissä, lähellä Laajasaloa ja Roihikaa, ja samalla niin kaukana kaikesta. Autoton, kerrostaloton, sillaton, asfaltiton hassu pieni saari, jossa on kotkansiipilehto, tapionpöytäkuusi, ketunkalloin koristeltu metsäkirkko, harvinaisia kasvilajeja kuten ruotsin lippunakin tunnettu kaksivärinen lehtomaitikka, ruosteinen hehkukupumoottori keskellä metsää, pikkupetoja, hippiäisiä, joutsenia. Toivon todella, että Vartiosaari tulee säilymään sellaisena kuin se nyt on, ettei sinne rakenneta leuhkoja ison rahan omakotitaloja venepaikkoineen citymaasturin mentävine autotalleineen, ettei saarta silloiteta kiinni Laajasaloon. Toivon, että laajeneva Helsinki löytää paikkojaan muualta.

Sää suosi meitä ihmeellisesti. Oli lämmintä kuin keskiarvokesäkuussa, lapset pärjäsivät teepaidoissa ja suuren osan aikaa alasti, nuo lämminveriset pellavapäät. 15-asteiseen Itämereen ei enää hirvinnyt uimaan, mutta saunassa ja soutamassa tuli käytyä. Ja luontopolulla. Yksi itselle merkittävä havainto oli, että kolme- ja viisivuotiaat lapset ovat antoisassa luontosuhde-iässä, jaksavat kävellä pitkiäkin matkoja ja innostuvat toisaalta pysähtelemäänkin, tutkimaan luonnon kummallisia asioita, rahkasammalta, tuntemattoman pedon kakkaa, isoa sittisontiaista. Kukaan ei marise eikä vaadi rattaisiin, eikä nukahda kesken reissun. Puhuimmekin ystävän kanssa, sen, jolla on Juhannuspoikaa puoli vuotta vanhempi lapsi, että kolme vuotta on rajapyykki, jonka jälkeen vuorovaikutus muuttuu paljon vivahteikkaammaksi eikä vanhempien kaikki aika enää mene perustarpeista huolehtimiseen. Kaikesta kiinnostunut, kommunikoiva ja vaipaton lapsi on tavattoman hauskaa seuraa.

Meitä oli huvilalla yhdeksän ihmistä. Kokkasimme isossa keittiössä ihanaa sienirisottoa (johon ujutettiin peräti yksi sieniretkemme tulos - herkkutatti), söimme ja kahvittelimme pitkän pöydän ääressä, tiskailimme, nautimme hillitysti viiniä, juttelimme kaikesta mahdollisesta. Yksi meistä sanoi: "Hei, eletäänkö sitten vanhana näin? Asutaan isossa huvilassa, syödään yhdessä ja hengaillaan?". Ajatus oli jotenkin aivan mahtava. Että ei vaan käpertyisi siihen omaan ydinperheeseensä ja olisi sitten aikanaan sureva leski, jota lapset käyvät liian harvoin tapaamassa, vaan osa vapaamuotoista yhteisöä. Että sitten, kun ollaan eletty ruuhkavuodet ja työelämät, palataan taas yhteen kuten nuoruuden juhannuksina, istutaan pihakeinussa höpöttämässä, kahvitellaan ja ehkä otetaan joskus pienet sherryt.

Samoihin aikoihin tajusin, miten ylikorostunut, keinotekoinen ja esiintymistiheydeltään oletettua harvinaisempi sellainen ilmiö kuin "heteroseksuaalinen ydinperhe" on. Meidän perhe oli tuossa porukassa ainoa sellainen, ja silti kaikki meistä ovat osa perhettä, kukin tavallaan. Ja miten ilahduttavaa oli tajuta, että lapsillemme ei muodostu kuvaa yhdestä ainoasta oikeasta perhemallista, vaan he väistämättä näkevät monenlaisia tapoja aikuisten elää elämäänsä. Vähän kuten tatuoinnit: Lipsi nosti yhden meistä paitaa ja kehui innostuneena tämän vatsassa olevaa tatskaa. Sitten naureskelimme, että kellään meidän äideistä ei ollut tatskoja, kun olimme pieniä, eikä ole vieläkään. Ja nyt meillä kaikilla taitaa olla.

Kun mietin omaa skismaista äitisuhdettani, omien vanhempieni taakkaa ja kyvyttömyyttä, hyvää tarkoitusta ja pieleen menevää toteutusta, ja kun mietin naidun sukuni skismoja, salaisuuksia ja pinnanalaisia riitoja ja sukupolvesta toiseen jatkuvia vääriä malleja, olen äkkiä hyvin onnellinen itse valitusta perheestäni. Ihmisistä, jotka ovat olleet elämässäni jo pitkään, joiden kanssa ystävyyssuhde on lempeä, salliva, toisen onnesta iloitseva. Että miten etuoikeutettu olen, kun omassa elämässäni, lasteni elämässä on viisaita, lämpimiä, hauskoja ja kummallisia ihmisiä, sellaisia minun kaltaisiani ihmisiä, joiden kanssa murretaan yhdessä patonkia ja nauretaan.

keskiviikkona, elokuuta 20, 2014

Kauneuden keskellä eläminen

Tapasin toissapäivänä vanhaa ystävää, joka asuu nykyään Ruotsissa. Ystävä sai identtiset kaksoset, ja olimme toisen ystävän luona niitä ihastelemassa. Tämä toinen ystävä, tuttu lapsettomasta elämästä, asuu nykyään miehensä kanssa käsittämättömän hurmaavassa jugend-kaksiossa Töölössä ja odottaa vauvaa. Tapaamisessa oli näitä tosi vanhan blogiskenen ystäviä, niitä, joihin tutustui nollaluvun loppuvuosina, jolloin kellään ei ollut lapsia ja moni eli sinkkuna, opiskellen tai töissä, ihanissa pikku kodeissa ruutuikkunoin.  Ihastelin tuota töölöläiskaksiota aivan erityisellä intensiteetillä, koska tajusin, että suurin osa ystävistä asuu nykyään käytännöllisissä lapsiperhekodeissa, joissa on iso hissi, parveke ja järkevät neliöt. Eikä erillistä, turkoosikattoista vessaa, hassun muotoisia huoneita tai hukkaneliöitä.

Samoihin aikoihin huomasin, että ammoin unohtamani Flickr-tilini on näemmä muuttunut maksuttomaksi, eli näin kaikki ne kuvat, joita latasin sinne vuosina 2007-2011. Tosin salasanaani en enää muista, joten en enää pääse katsomaan niitä priva-merkattuja kuvia. Flickr oli ennen Facebookia tärkeä sosiaalisen median osa, usein tuli luettua ystävien blogia Flickr-ikkuna auki toisella välilehdellä. Nykyään ihmiset laittavat kuvia feibuun tai blogeihin, silloin aikoinaan blogeissa oli lähinnä tekstiä.


Ne omat kuvat hätkähdyttivät kauneudellaan. Olen jotenkin unohtanut, millaista kokonaisvaltaisen kauneuden ympäröimää elämää elin silloin ennen lapsia. Asuntomme Kalliossa oli yksi kauneimmista koskaan näkemistäni, meillä oli ruutuikkunat, ikkunalaudoissa itse tehdyt mosaiikit, pienessä vessassa kattoon asti kiirivä seinämaalaus. Kukkamaljakoita, löytäliinoja, harvinaisia viherkasveja, koriste-esineitä. Minkään ei tarvinnut olla lapsiturvallista eikä esteetöntä, hassuille oikukkaille ratkaisuille oli tilaa. Ja oli aikaa! Aikaa esikasvattaa haluamiaan hyötykasveja, aikaa asetella epäsäännöllisen muotoisia  posliininpalasia esteettiseksi kokonaisuudeksi. Rahaa hankkia haluamansa tapetit ja palkata ammattilainen ne kiinnittämään korkeisiin huoneisiin. Kahden aikuisen vähäiset pyykit, jotka mahtuivat keittiön minipesukoneeseen. Koskaan ei olohuone ryöpynnyt pikkuvaatteita eikä roskis pullistellut vaipoista.

Istuttiin spontaaneja viinipiknikkejä Torkkelinpuistossa, työmatka kulki kaarevan magnoliakujan läpi, illalla ikkunasta saattoi nähdä tulitaidetta.

En halua sitä aikaa takaisin. Viihdyn omassa kodissani, nautin tilasta, parvekkeen tomaateista, hassun rumankauniista kotikaupunginosastani. Rakastan vehreää pihaamme, joka kantakaupungissa on todellinen harvinaisuus. En ole joutunut luopumaan ratikoista. Silti aina joskus haaveilen, että siellä kaukana tulevaisuudessa asun ehkä taas ruutuikkunakodissa, laitan pitsipöytäliinoja ja kukka-asetelmia, poltan kynttilöitä, paneudun tuoksupelakuihin. Pistän estetiikan käytännön edelle.

perjantaina, heinäkuuta 25, 2014

Tervitused!

Oltiin taas Virossa. Lähialuematkailu on näemmä edelleen se meidän perheen matkailuvaihtoehto, sekä talous- että logistiikkasyistä. Lentokoneella lentäminen pitkän tauon jälkeen kuulostaa jokseenkin kuumottavalta, eikä kännisten kasakoiden alasampumat matkustajakoneet ja muut onnettomuudet varsinaisesti vähennä vastenmielisyyttä lentämiseen. Olen puhunut parin ystävän kanssa, joille on kehittynyt lentopelko vasta aikuisena. Kumpikin on matkustanut elämässään paljon ja äkkiä jokainen lento tuntuu edellistä vastenmielisemmältä. Jaa-a, onneksi sitä hommaa voi vielä itse lykätä. Nelikymppisenä lähden ystävän kanssa New Yorkiin ilman mitään lapsia, se on sovittu. Ja siihen on onneksi vielä kolme vuotta aikaa. Sille, että lapset jotenkin erityisesti tarvitsisivat kaukomatkoja tai rantalomia, nauran räkäiset naurut. Lapset tarvitsevat juoksemista sadettimen alla, maauimalan polskuja, takapihan pieniä aarteita ja kuumailmapallojen ihmettelyä kesätaivaalla. Muu on ekstraa ja boonusta.

Reissasimme tällä kertaa Tarttoon, jossa olen ollut kaksi kertaa ennen, ekan kerran neukkuaikana luokkaretkellä ja 14 vuotta sitten ystävän (tämän samaisen nykkiinlähtijän) kanssa. Neukkuajan reissusta muistan hienon lastenteatteriesityksen, Ronja Ryövärintyttären, josta emme ymmärtäneet juuri mitään koska se oli luonnollisesti viroksi, ja omituisen makuiset purkat, joissa oli hilloa sisällä. Vuoden 2000 Viron reppureissumatkalla yövyimme Tartossa hassussa pikku hostellissa, joka oli kerrostalon yksi rappu. Toinen rappu olikin sitten palanut, ja muissa asuttiin. Eksyimme matkalla keskustaan ja kysyimme tietä vanhalta viiksekkäältä mummolta, uumoillen, että se varmaan puhuu vaan Venäjää. Mummo vastasi meille äärimmäisen sivistyneellä Oxfordin Englannilla monisanaisesti ja löysimmekin keskustaan, näimme yliopistot ja kaubamajat ja kukkia myyvät mummelit kapitalismin ajalla rakennetun lasitornin juurella. Silloin Tartossa tuoksui vielä vahvasti maltaalta, panimo sijaitsi lähellä keskustaa. Löysimme sattumalta myös hassun, Supilinn-nimisen puutalokaupunginosan, jossa elokuun lopun kylminä iltoina lämmitettiin taloja puulla ja kissat pujahtelivat kellarinikkunoihin.

Tallinnasta ajaa Tarttoon kaksi-kolme tuntia, pysähdyksistä riippuen. Tarton tiellä on monta somaa pikkukylää, uskomaton määrä kattohaikaroita jättimäisine kerrospesineen, luonnonvaraisia unikkomättäitä tienposkessa, tammilehtoja, neukkuaikaisia betonibussipysäkkejä antiikki-vaikuttein. Matka meni sujuvasti, koska olemme investoineet dvd-soittimeen, nyt osataankin koko porukka ulkoa pari Dinojunan jaksoa. Hotelli oli sellainen kiva perushotelli, kohtuuhintainen ja hyvällä sijainnilla, Ahhaa-tiedekeskuksen vieressä. Ja hotellissa oli ilmastointi sekä käsittämättömät king size -sängyt. Taivastelin jo, nukunkohan ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen yöni yksin sängyssä, kun Juhannuspoika uhosi olevansa iso ja nukkuvansa lisävuoteessa. Sinne se nukahtikin, mutta siirtyi aamuyöstä viereeni, kuten myös Lipsi, joka näki painajaista. Ja niin sitä herättiin kahden pikkuapinan vierestä, kuten usein ennenkin. Mutta ei se mitään, luin juuri Hesarista artikkelin kosketuksesta ja sen puutteesta, suomalaisten kosketuskyvyttömyydestä, sotatraumojen ja 70-luvun vauvavihamielisen kasvatuksen hankalista jäljistä ja olen iloinen näistä läheisyyden ilmentymisistä. Vaikka toki sukulaiset vittuilevatkin aina väliin perhepedistä, mutta se on toinen juttu se.

Tartossa ihmiset olivat eri näköisiä kuin Tallinnassa. Mukavamman näköisiä. Huolittelemattomampia, hipimpiä, pyöreämpiä, tavallisempia, kukkamekkoisempia. Mietin, että varmaan Tarton yliopistokaupunki-statuksella on asian kanssa tekemistä. Samaan liittynee myös se, että Tartto on profiloitunut pyöräilykaupungiksi, pyöräteitä on joka paikassa, kuten myös kylttejä, joissa opastetaan miten kuhunkin paikkaan pääsee pyörällä. Äidit ja isät ajoivat jälkikasvu kyydissä, uimarenkaat kaulassa. Keskustan isossa ja hauskassa leikkipuistossa oli paljon isiä lapsineen, meikittömiä imettäjä-äitejä, värikäsmekkoisia donna-äitejä ja kontaktia ottavia lapsia. Huomasin, että Virossa on ihan normaalia ja ookoo hengata leikkipuistossa puoli kymmeneltä kauniina kesäiltana, ja lapset seuraavat luontevasti mukaan ulkokonserttiin, jossa aikuiset juovat Sakua, mutta kukaan ei örsötä kännissä. Nautin kovasti Tarton yleiseurooppalaisesta ilmapiiristä ja siitä, että lapset ovat mukana elämässä, eikä heitä jatkuvasti lahjota hiljaisiksi videoilla, että aikuiset saisivat olla rauhassa. Mehän toki vähän lahjoimme videoilla, tai siis vironkielisellä lasten teeveekanavalla, kun pitkän päivän jälkeen väsytti ja halutti vähän aikaa potslojottaa siinä kingsize-pedissä ihan keskenään. Hirveä Henri kuulostaa muuten tosi leimiltä viroksi.

Etsiydyimme taas siihen hulvattoman hienoon Supilinnan kaupunginosaan. Tartossa kaikki on aika lähellä, pieni kaupunkihan se on. Tämä kyseinen paikka on hiukan keskustan ulkopuolella, joen rannalla ja koostuu noin satavuotiaista puukerrostaloista, jotka pesevät hienoudessa jopa puu-Kumpulan mennen tullen. Osa taloista on todella huonossa kunnossa, lähes raunioina, osa on purettu ja tilalle rakennetaan kovaa vauhtia uusia. Tiet on nimetty kasvisten mukaan (Supilinn tarkoittaa Soppakaupunkia), löytyy Herne, Melooni ja Kartul. Kerrostalot saattavat olla puutaloiksi isojakin, kolmikerroksisia, viininpunaisia, vihreitä, turkooseja tai rapistuneen puunvärisiä monen hengen taloja. Kaikissa on isot pihat, monissa jyrkät portaat, postiluukut ovat ensimmäisessä kerroksessa. Ruutuikkunoissa on pitsiset valoverhot, pelakuita ja kliivioita. Tunnelma on kuin suoraan sadan vuoden takaa, hetkittäin. Eräs parveke oli suoraan satukirjasta: varjoisa ja villiviinin peittämä, riipputuoli ja värikkäitä kesäkukkia. Sattumoisin Supilinnassa kuvattiin lastenelokuvaa, Maarja-kadulle rakennettiin punaista, läikesilkkistä jättitelttaa ja vedettiin lippusiimoja. Vaelsimme alueen helteen painostavuudesta läpi tarkkaan, lapset näkivät auringonläikässä köllivän mustan kissan, joka oli niille varmaan vaelluksen kohokohta.

Tuomiokirkon mäelläkin kävimme, katsoimme kirkon rauniot, yliopiston päärakennuksen, observatorion, pirun- ja enkelinsillan. Mäki oli ihan hieno ja sieltä oli hyvät näköalat, mutta lasten kanssa varsin kuumottava, ympäriinsä oli yllättäviä kuiluja ja onkaloita, eikä jyrkänteillä ollut juurikaan mitään aitoja tai muita esteitä. Ja rauniot, ne nyt ovat aina vähän hohhoijakkaa, minulle. Mies taas on enemmän raunioihmisiä, luulen.

Ja niin, olimme myös siinä Ahhaa-tiedekeskuksessa. Hieno oli, vähän kuten Heureka. Paljon erilaisia fysikaalisia kokeita ja vesitemppuja. Vesi oli ehkä eniten koko Ahhaan teema, ihan karmivuuteen saakka, siellä oli nimittäin Estonia-simulaattori, 45 astetta kallistuneen laivan hyttikäytävä vilkkuvaloineen hälytyksineen. Siitä piti mukamas kiivetä ylös ja laskea sitten putkea alas pelastusveneeseen. En kyllä itse mennyt lähellekään, pelkkä hyttikäytävän autenttisuus oli ihan kyllin karmiva. Yläkerrassakin oli toisenlaista karmivuutta, nimittäin anatominen näyttely spriissä säilöttyine aivoineen ja epämuodostuneine täysiaikaisine vauvoineen. Mies ohjasi lapset alakertaan, minä katselin aikani niitä sikiöitä, kunnes yhden nukkainen päälaki alkoi kirpaista liikaa ja piti lähteä. Venäläisperheet pyörivät sikiönäyttelyssä lapsineen päivineen, mitä ihmettelin. Itse olisin saanut niistä lapsena varmaan viikon unettomuuden ja ahdistuksen.

Ja sitten illalla seikkailimme vanhassa kaupungissa, kävimme ruis-pizzoilla, nautimme lämmöstä, löysimme sattumalta pihalle, jossa kaunisääninen nainen lauloi ja laulatti yleisöä. Pieni lentokone pörräsi ja pudotti mahastaan laskuvarjohyppääjän, pikimusta kuumailmapallo pöhisi yli, tervapääskyt kirkuivat ja erikokoiset ötökät ja perhoset lentelivät pastellinvärisessä kesäillassa. Se oli se matkan paras hetki, katsoa ylös, kirkontorneja ja lehmuksenlehtiä, kuunnella lasten höpöliinijuttuja, vaeltaa hitaasti ja poikkeillen kohti hotellia, ihan kuin olisi ollut jossain paljon etelämmässä, arjen ulottumattomissa.

sunnuntaina, kesäkuuta 29, 2014

Suvusta ja kommunikaatiosta

Istuttiin eilen iltaa kavereiden kanssa Alpparissa. Eräs heistä sanoi, että oli joutunut menomatkalla mökille juomaan kaksi kaljaa, koska ajatus vanhempien kanssa hengailusta tuntui niin rasittavalta ja ahdistavalta. Tämä ystävä ei todellakaan ole viinamäen naisia, joten siksi tällä itselääkinnällä oli erityinen painoarvo. Tajusin hyvin ja sitten jaappasimmekin antaumuksella isä- ja äititraumoistamme. Ja muutakin sukua siinä sivuttiin.

Tunnistettavuuden pelossa yritän vähän pyöristellä näitä juttujani, mutta on taas jotenkin sydän aika täynnä sitä kommunikaation vaikeutta, mikä omien vanhempien ja myös miehen sukulaisten kanssa toimimiseen aika ajoin liittyy.

Olimme sukujuhannuksessa, joka on sinällään tosi hauska ja ihana perinne, erityisen kiva kaupunkilaislapsille, jotka saavat hulmottaa pihamaalla, kiivetä puumajaan ja kastautua järveen. Koska suku koostuu ihmisistä kaikkine erityispiirteineen, puutteineen, herkkyyksineen ja muistoineen, kärhämiltä on vaikeaa välttyä. Olen ennenkin kirjoittanut varsin hankalasta sukulaismiehestä, joka komentaa lapsiani aggressiiviseen sävyyn ja jota koskevat selkeät erioikeudet ja jolle annetaan anteeksi käytös, jota muilta ei sallita. Tätä miestä pelätään, hänen räjähdysherkkyytensä ympärillä astahdellaan lasinsiruilla. Niin minäkin teen, olen leppoisa, kohtelias, myötäilevä ja hemmetin varuillani tämän ihmisen seurassa. Mutta siinä vaiheessa, kun hän huutaa lapselleni ruokapöydässä, määrää rangaistuksia ja onnistuu vielä voittamaan sympatiat puolelleen (tai luulee niin) selittämällä omasta erityisestä aistiherkkyydestään ja sen tuomista haasteista suhteessa lapsiin, minulta menee hermo. Tällä kertaa sanoin, että en halua hänen sanelevan lapsilleni rangaistuksia. Koska olin kiihdyksissäni, oma argumentointini puuroutui, etenkin kun suvun naiset halusivat tilanteen rauhoittamiseksi asettua tämän miehen puolelle, ja sitten koko tilanne meni ihmeelliseksi kilpahuudoksi ja mies, joka oli passitettu rauhoittelemaan ylikierroksilla käyvää esikoista, häipyi vittuuntuneena ulko-ovesta. Ja minä perästä. Tilanne kyllä siitä laukesi, mutta koin kyllä hyvin vahvasti, että minua ei kuultu eikä ymmärretty.

Seuraavana päivänä täti puuskahti hankalassa lapsisäätötilanteessa äänekästä kritiikkiä meidän kasvatustamme kohtaan, liittyen johdonmukaisuuteen. Hän veti yksittäisestä tilanteesta johtopäätöksen, ja taas menin niin puihin yllättävästä aggressiivisuuden ryöpsähdyksestä, että puolustukseni, joka on yleensä varsin terävää ja painokasta, meni sellaiseksi anteeksipyytelevän vetoavaksi sotkuksi. Koin taas, että minua ei kuulla, minua ei ymmärretä, sen sijaan minua syytellään ja omaa äitiyttäni moititaan. En vaan ole tottunut sellaiseen kultturiin, että ensin vittuillaan ja sitten ollaan kuin ei oltaisikaan, ihan normaaleja, paitsi että jätetään se vittuilu mieleen kaunaa kasvattamaan ja kostetaan myöhemmin. En voi väittää, että tämä tottumattomuuteni olisi lapsuudenperheeni peruja, koska oma perheeni on tosiaan varsinainen kommunikaation musta aukko ajoittain, äiti ja isä vittuilevat toisilleen kuin vain 40 vuotta naimisissa olleet, toisilleen sopimattomat ihmiset voivat, ja syyttelevät siinä sivussa minua ja miestäni milloin mistäkin. Sen sijaan tämä oma nykyinen perheeni, mieheni ja lapset, me emme harrasta räkytystä, vittuilua, nolaamista ja vanhojen kaivelua arkikommunikaatiossa vaan puhuttelemme toisiamme rakastavasti ja kunnoittavasti. En koskaan aiokaan kasvaa niin paksunahkaiseksi, ettei tiuskinta ja yllätyshyökkäily lakkaisi itkettämästä minua. Vaikka samaan aikaan mietin, että on se vaan perseestä olla näin herkkänahkainen, joskus kaikista setvimisistä ja oman kurjan mielen näyttämisistä tuntuu paisuvan vain isompi soppa. Pitäisi olla kuten mieheni, konflikteja välttelevä ja asiat helposti sivuuttava, ytimeltään hyväitsetuntoinen ja vakaa ihminen. Mutta kun ei ole.

No, tämä juhannushomma eskaloitui sitten sillä viisiin, että kun teimme mökiltä reissun lähikaupunkiin (jossa tapasimme viehättävän ystäväpariskunnan, joiden rauhallisuus, keskustelevuus ja ystävällisyys olivat palsamia sielulle kaiken mökäämisen ja riidankuuntelun jälkeen) itkeä kollotin tulomatkan ja uhosin miehelle, että en enää koskaan lähde juhannuksena mihinkään sukujuttuun, ellei mies nyt puutu siihen, että lasten aikana meidän kasvatusmetodeja arvostellaan kiukkuiseen sävyyn ja että tämä sukulaismies on kuin nelikymppinen taapero ja viu viu. Miestä dramaattinen ulinani hieman tympäisi, mutta yllättäen hän kuitenkin jutteli tädille siitä, että olisi kiva, jos meitä vanhempina ei kritisoitaisi julkisesti lasten kuullen. Täti oli äärimmäisen pahoillaan, lopun aikaa minulle oltiin tosi ystävällisiä, ja samaan aikaan minulla oli ristiriitainen tunne siitä, että a) olin ollut naurettava draamakuningatar vaatiessani jälkipyykkiä ja b) luultavasti se syy, miksi pahastuin, ei lopultakaan selvinnyt ja c), kuullaankohan tästä vielä. Ja ainakin b) ja c) osuivat oikeaan, tänään täti pyysi minulta kuopuksen synttäreillä anteeksi aivan absurdia asiaa, hauskaa vitsiä jolle olimme puolta tuntia aiemmin nauraa höröttäneet, selitellen että "taas mä möhlin, haluaisin nyt pyytää anteeksi". Huoooooooooh. Näemmä on siis niin, että jos sitä kerran nostaa kissan pöydälle, on sitten lopun ikänsä se mimosa, jota saa varoa joka tilanteessa. Ei olisi pitänyt reagoida, olisi pitänyt mennä takomaan päätään keski-suomalaiseen mäntyyn ja tulla hymysuin takaisin.

Tänään oli tosiaan juhannuspojan sukusynttärit, ja onnistuin riitautumaan äidin kanssa, koska äiti ilmoitti, että "hoitakaa sitten virallinen osuus nopeasti, koska me lähdemme sitten heti sen jälkeen". Olin ihan että mitä vittua, ai ainoan tyttärenpoikanne synttäreiltä lähdette kesken pois, että mistäs nyt tuulee? Sain selitykseksi, että "me ollaan isäsi kanssa vanhoja, väsyneitä ja sairaita." Sele-vä. Niin sairaita ja väsyneitä, että kahden tunnin synttäreillä ei voi olla loppuun asti, mutta sitä ennen on kyllä uurastettu koko aamu täysin vapaaehtoisissa puutarhahommissa. Tuollainen hämärä passiivis-aggressiivinen mind-fukkaus äidin taholta aiheuttaa minussa aina kauhean regression takaisin teini-ikään, ja sitten ärräpäät lentelevät. Tällä kertaa äiti yritti repiä lapsiakin mukaan riitaan sanomalla esikoiselle, että "sano äidillesi, ettei vedä hernettä nenään". Voi SAATANA NYT. Perkele. Haluaisin tällä hetkellä vetäytyä johonkin retriittiin pimeään makuuhuoneeseen ja tulla ulos vasta, kun kommunikaatio on muuttunut helpoksi ja minä niin joviaaliksi, etten koskaan vedä pulttia mistään.


perjantaina, kesäkuuta 20, 2014

Keskikesän juhlaa, vaikka tästähän se kesä vasta alkaa

Huomenna valjastetaan Skoda ja huristellaan Keski-Suomeen viettämään juhannusta, perinteikkäissä merkeissä. Kovin vanha perinne ei ole kyseessä, kolme vuotta sitten synnytettiin äkkiarvaamatta Juhannuspoikaa anestesialääkäri Otsin epiduraaliavustuksella (en meinannut ilokaasupäissäni päästä yli siitä hauskuudesta, että olin juuri himassa kuunnellut kaikkien aikojen parhaimman juhannusbiisin,  Georg Otsin Saarenmaan valssin ja sitten, hihii hohoo, selkääni ronkki äkkiä toinen herra Ots. Ja sitten maailmaan putkahti Juhannuspoika, joka ihan kohta, ensi viikolla, täyttää komeat kolme vuotta. Taaperoajat ovat takana, niistä muistuttaa lähinnä vaippa. Sitten kun viemme viimeisen vaipparoskiksen (joo, me luovuimme kestovaipoista, mutta onneksi blogini ei ole yhtä suosittu kuin Lapsellista-Annan, joten paskamyrskyä ei liene luvassa), skoolaamme kyllä huolella.

Koska olemme mieheni kanssa tällaisia vanhoja pieruja, tykkäämme joskus lasten nukahdettua muistella hurjaa nuoruuttamme. Tai siis, minulla oli hurja nuoruus, mies lähinnä pelasi commodore kuusnepaa, kunnes muutti kommuuniin Kaivariin ja tutustui anarkisteihin ja villeihin naisiin. Muistelimme tällä kertaa menneitä juhannuksia miehen suvun mökillä Kirkkonummella. Kuinka monta ihmistä siellä ehtikään vierailla sen kuuden-seitsemän vuoden aikana, monta! Ja miten monia, humalaisen hilpeitä muistoja siihen aikaan liittyy! Eräänä juhannuksena yksi seurueestamme päätti laskea lasten liukumäestä suoraan järveen kaikki vaatteet päällä, toisen hoteista löytyi rannalla taskulämmin kossu, kerättiin seitsemiä yrttejä tyynyjen ja lähmäisten kangaskassinyssäköiden alle, tehtiin vihtoja hatarista hieskoivunoksista saunaa varten, grillattiin kaatosateessa kasvisvartaita (ja melkein järkytyttiin kun joku toi mukanaan poikakaverin, joka söi MAKKARAA) ja mukana oli aina kitara, jonka säestyksellä hoilattiin aamuun asti työväenlauluja. Ennen lähtöä paistettiin aina iso kasa lettuja, raahattiin pirtinpöytä pihalle ja avattiin Lildin omenahillopurkki. Krapulan ja humalan suloisessa välimaastossa juteltiin diippejä, luettiin mökin vakiokalustoon kuulunutta 40-luvun seksiopasta, liikututtiin siitä samaisesta Saarenmaan valssista.

Oi nuoruuden suloinen lintu! On onnellista ja haikeaa muistella menneitä aikoja. On onnellista, että on mitä muistella. Ja on onnellista olla tässä nyt, perheellisenä, lähdössä perhejuhannuksen viettoon. Ja samalla se vanha elämännälkä kolkuttelee, kun lapset eivät enää ole aivan pieniä. Tuntuu, että elämässä on taas tilaa sille tietylle virittyneelle joukkoilolle, yhdessä tekemiselle ja osallistumiselle. En vielä tiedä, mitä ensi syksy tuo tullessaan, mutta olen harkinnut, että saatan aktivoitua pitkästä aikaa jonkun maailmanparannusmeiningin suhteen, siis muutenkin kuin äiti-positiossa. Siihen hommaan olen jo aika kypsä, peukutan kaikkea imetys-kantoliina-kestovaippa -jutskaa, mutta siihen se jää. Nyt on aika kaivaa pää sieltä mustasta aukosta ja suunnata katse laajempiin kysymyksiin.

Jonkinlaista paluuta nuoruuden huolettomaan meininkiin edustaa sekin, että olen alkanut tosissani haaveilla sähköpyörästä. Jos ihminen näkee joka ikinen yö unta siitä, että hän pyöräilee yksin ympäri Helsingin katuja, niin eikö se ole merkki? Ja jos ihmisellä on synnynnäinen patellaluksaatio, joka tekee tavallisesta pyöräilystä ennen pitkää kivuliasta, niin eikö olekin vähintäänkin perusteltua, että hän ostaa sähköpyörän säästettyään siihen tunnollisesti rahaa omista palkkioistaan? Etenkin, kun hän inhoaa autolla ajamista eikä aio koskaan suorittaa autokoulun toista vaihetta? Oi että! Pyörällä joka paikkaan! Pelkkä ajatus tekee onnelliseksi.

sunnuntaina, kesäkuuta 08, 2014

Aika aikaansa


Ratikkamatkalla Hakaniemestä kotiin ovat kaikki haikeuden ja nostalgian elementit äkkiä läsnä. Keskisillalla on kolme vauvaa äiteineen, yksi vauvoista koomailee tyytyväisenä kantoliinassa, selkä pyöreänä ja posket pulleina. Yksi äideistä hakee arkaa kontaktia kahteen muuhun, ihan kuten minäkin silloin joskus, esikoisvauvan äitinä. Tuolla näkyy Karhupuisto, tuolla vanha keltainen kotitalo. Aurinko paistaa, lehmuksenlehdet lepattavat, vauvat jokeltavat ja minä istun ratikassa yksin, tyytyväisenä. En kaipaa sitä mitä oli, muuta kuin hyvällä, nostalgisella tavalla. Kotiäitiaikojen muistelu ei enää itketä, kuten se viime syksynä teki. Nyt eletään uutta aikaa, työn ja täyttyvän kalenterin aikaa, oman yrityksen aikaa. Stressaavaa ja ärsyttävääkin, mutta itsetuntoista, huikaisevan ilon hetkiä sisältävää aikaa. 

Samaan aikaan olen kaivanut pääni takapuolestani kaiken vanhemmuus-natseilun suhteen. Esimerkiksi tämä pahamaineinen "virikehoito". Minua ei suoraan sanoen kiinnosta muiden hoitoratkaisut, eikä etenkään niiden arvostelu. Eikä yksittäisen perheen tehtävänä ole ratkaista päivähoidon ylikuormittunutta tilannetta antamalla paikkaansa "enemmän tarvitsevalle". Kaikki tapaukset ovat omiaan. Ja imetys: Itsehän olen varsinainen veteraani-imettäjä ja tissihippi, mutta uskon tässäkin asiassa äitien osaavan arvioida oman perheensä kokonaistilanteen. Näin tässä taannoin erittäin hippeisessä perhekerhossa naisen, joka antoi tuttipulloa pikkuvauvalleen. Nainen on ammatiltaan lääkäri ja taustaltaan varsin vaihtoehtoinen, kasvissyöjä ellei vegaani. Koko tuttipulloruokinnan näkeminen ei herättänyt minussa muita tunteita kuin "oho miten staili pullo, onkohan se Life Factorya", vaikka joskus aiemmin olisin varmaan pyöritellyt päässäni syitä ja vaikuttimia sille imetys-jutskalle. Ja entäs sitten kotihoto uber alles -fanatismi? Vaikka päivähoitotilanne on tosiaan ylikuumentunut, henkilökuntaa on liian vähän ja muuta ikävää, en todellakaan näe ratkaisuna, että esimerkiksi isovanhemmat tai muut sukulaiset ottavat hoitovastuun lapsista, koska kotihoito-nyt-vaan-on-parasta. Itse asiassa isompien lasten kohdalla pidän jonkun väsyneen mummon hoitoa huomattavasti virikkeettömämpänä ja haitallisempana vaihtoehtona kuin päiväkotia. Perhepäivähoitokin on vähän komsii komsaa, käytän aina itseäni esimerkkinä siitä, miksi perhepäivähoito ei ole mikään paras hoitovaihtoehto. Päiväkodeissa on sentään koulutettua henkilökuntaa, virikkeitä ja ohjattua tekemistä, runsaasti ulkoilua ja hyvää perusruokaa. 

Mutta odotan kyllä innolla kesäkotiäitiyttä ja puistoreissuja lasten kanssa. Olen laatinut osa-aika-anaaliseen tapaani kesähoitolaukku-listan. Ja vaikka olenkin jo vierottunut jonkin verran sijaiskuluttajuus-kiimasta, mietin silti innokkaasti, millaisen juomapullon hankkisin esikoiselle? Niin ylevää puritaania minusta ei kai koskaan tule, ettenkö ajoittain saisi suuria kiksejä kuluttamisesta ja vertailusta.

Ja nyt on ehkä tullut se aika, jolloin rohkenen palkita itseni keltaisella nahkalaukulla. Olen löytänyt Lumille halvemman vaihtoehdon, mutta pitkitän vielä nautintoa. Ai että sitä laukkua, on se vaan toista kuin kirppikseltä ostettu vihreä Henkkamaukka! Ai että on kiva ajatus törsätä itseensä, eikä esim jonkin lastenkenkiin! 

keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2014

Musiikki!

Kotiäitinä elin pääosin ilman musiikkia. Tottakai soitin joskus iTunesia taustalla, lastenlauluja pääosin, omistautuneena äitinä jotenkin kaikki tekemiseni liittyivät lapsiin, puhumattakaan hankinnoista (just sellaista mammailua mitä lapsettomana aina ivasin). Nykyään Suomessa tosiaan tehdään mainiota lastenmusiikkia, ja itse musiikin suhteen kranttuna haluan etsiä lapsillekin laatumusaa enkä titinallea. Vuosi sitten Spotify lakkasi toimimasta kotikoneellani, joten musiikkivalikoima supistui saman tien. Ja jotenkin siihen hitaaseen puuhasteluarkeen ei mikään kovin kuohuttava musiikki sopinutkaan. Korkeintaan Pikku Papun laulut, Vauvan vaaka tai Paukkumaissi. Paukkumaissistakin virisi jo varsin epä-äitimäisiä fiiliksiä siitä, että haluaisi heilua pajaripäissään jossain festareilla (en oikeasti ole polttanut pilveä kymmeneen vuoteen, enkä varsinkaan koskaan tykännyt siitä yhtään).

Nyt on toisin. Uusi kone, työhuonepaikka, valtavista ruutuikkunoista näkyvä Kallio, sininen taivas, taivasta halkovat lokit ja lentokoneet. Ja Spotify! Koko musiikin pohjaton meri sormenpäissäni! Kerkko Koskista, Sielun Veljiä, Agit Proppia, Silvio Rodriguezia, Sixto Rodriguezia, Olavi Virtaa, Beethoovenia, kaikkea mitä en ole vielä edes muistanut etsiä. Musiikki vie kosmisille kehille, kuohuttaa, kuulokkeet päässä, tyynenä istuen tunnen huikaisevaa iloa.

Ja en kertaakaan aio näpytellä Spotifyn hakuvalikkoon "Lastenmusiikkiorkesteri Ammuu", en itse asiassa edes M.A. Nummisen lastenlauluja. Tämä on minun iloni!

lauantaina, huhtikuuta 12, 2014

Vauvaimmuniteetin synty

Olemme tällä viikolla kohdanneet useamman pikkuvauvan lasten kanssa. Meillä on pari säännöllistä lapsi-vanhempi -menoa, joissa käy pienten vauvojen äitejä tai isomahaisia odottavia äitejä. Peräkkäisinä päivinä on itse asiassa kohdattu kuusiviikkoinen vauva (eri vauvat siis) ja huomenna tapaamme vielä yhden sen ikäisen, ystäväpariskunnan kolmosen. Kuopus, kolmea vuotta lähestyvä Juhannuspoika on aivan pähkinöinä vauvoihin. Sille tulee hellän liikuttunut alahuulimutruinen ilme, se alkaa elehtiä hillitysti ja rauhallisesti ja pyytää saada "silittää vauvaa". Se myös haluaa nähdä, kun "vauva saa tiitä". Juhannuspoikaa kiinnostaa kovasti oma vauva-aika, keskustelemme päivittäin minkäkokoinen vauva se aikoinaan olikaan ja osasiko se heti kontata tai "kokeltaa". Aina eläimenpentujen kuvia katsellessa se haluaa tietää, "missä sen äiti on". On ihanaa, kun poikalapsella on noin vahva hoivavietti. Lipsikin tykkää vauvoista, mutta etäisemmin ja välinpitämättömämmin. Vähän kuten minä. Niin, siinäpä se tuli. Vauvat ovat minusta ihania, herttaisen pehmeitä palleroita hampaittomine suineen ja pullajalkoineen, mutta eivät tällä hetkellä väräytä mitään viisaria. Vauvoja on kivaa pitää sylissä, mutta en erityisesti vaadi niitä syliini tai mitään.

Muistan ajan kaksi vuotta sitten, kun Juhannuspoika oli vähän yli puolivuotias, kovaa vauhtia perivauvuuttaan itsestään häivyttävä, jatkuvasti uutta oppiva pieni olento. Täysi vauva tietysti, tästä näkökulmasta, mutta silloin ajatus siitä, etten enää saa lisää vauvoja, aiheutti minulle jopa parit itkut ja riidanpoikasen miehen kanssa. Meillähän tämä lapsilukupäätös on miehen kädessä, hän ei missään vaiheessa ole halunnut kahta lasta enempää ja joskus oli sellainenkin vaihe, että pelkästään se, kun hymyilin jollekin vauvalle, sai miehen muistututtamaan, että kaksi riittää. Se oli oma pikkuruinen surutyönsä käydä läpi, ettei tämä juttu ole ihan omissa käsissä. Nyt, kun perspektiiviä on tullut, tajuan, että vaikka mies jostain mielenhäiriöstä johtuen muuttaisikin mielensä, minä olisin se, joka sanoisi ei.

Vauvat ovat ihania. Ne eivät pysy vauvoina kovin kauaa. Vauvan saamiseen tarvitaan raskausaika, jonka ensimmäiset kolme kuukautta ovat perseestä, pahoinvoinnin ja menettämisen pelon siivittämää, kahvittomuuskoomassa vietettyä "elämästäni on viety nauru" -aikaa, jota vielä parhaimmillaan sävyttävät verenvuodot (kuten minulla, kummallakin kerralla). Tottakai ilon ja myhäilevän salailun tuomia leiskahduksiakin on, mutta yleisolo on epäuskoinen. Toisella trimesterillä jännittää rakenneultra, ja sen jälkeen koittaakin se raskauden kiva aika. Energinen, estrogeeninen keskiraskaus, jolloin herää aikaisin, seksiä tekee mieli koko ajan, kahvi ei ellota, maha ei ole kovin iso ja tulevaan vauvaan alkaa jo suhtautua olentona, jonka tulee joskus tapaamaankin. Loppuraskaudesta sitten alkaa lonkkia kolottaa, alapäätä puukotetaan sukkapuikolla, mahassa ängerretään niin, että kylkiluut natisevat, naama valuu taukoamatta hikeä. Noista raskausajoista ottaisin sen keskivaiheen, en muuta. Pikkuvauva-ajasta nautin Juhannuspojan kanssa sikäli kun ahdistusherkkänä ihmisenä osaan nauttia, paljon enemmän kuin Lipsin kanssa, kantoliinailin, imetin onnellisena, pesäilin ja toki samalla pelkäsin kätkytkuolemaa ja epilepsiaa ja kaikkea muuta absurdia. Paras vauvuus sijoittui kummankin kohdalla siihen puolivuotiuuteen, kun vauva on jo vankka ja elinvoimainen, mutta ei vielä kauheasti liiku tai vierasta vaan on yhtä hymyä koko maailmalle.

Muistelimme miehen kanssa Juhannuspojan yksivuotisuutta, sen todella voimakasta kiipeilytaipumusta, onnettomuusherkkyyttä, eroahdistusta ja verrattain myöhäistä puheen oppimista. Mustelmainen, raivoava pikkutaapero joka huutaa PA! PA! eikä siitä tiedä, haluaako se maitoa, pastillia, banaania vai unta, on aika haastava elinkumppani. Tuollainen taaperouden viimeisiä kuukausia läpivievä, pitkiä matkoja kävelevä, lauseilla jutteleva pikkupoika on kyllä monella tapaa palkitsevampi elämäntoveri. Puhumattakaan nyt kohta viisivuotiaasta esikoisesta. Tänään se piirsi käsittämättömän hienon pellen rusetteineen ja naamioineen, ilman mitään esimerkkikuvaa tai ohjeistusta. Oli kuulemma nähnyt Pikku Kakkosessa sellaisen pellen. Esikoinen myös laulaa Guantanameraa ja italialaista lastenlaulua onomatopoeettisesti, koska on niitä tarhassa kuullut. Iso tyttö, ja iso poika, ne meillä on. Ja hyvä niin. Sitten kun vielä kuopuksen vaipoista päästään eroon, astumme lopullisesti pois pikkulapsivaiheesta. En ainakaan tässä hetkessä osaa liittää siihen  mitään haikeutta.

sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2014

Vänkyti vänkyti väy väy väy

On tullut viime aikoina varmaan vietettyä liikaa aikaa sosiaalisessa mediassa, kun niin moni asia ja ilmiö riipii niin monitahoisesti ja vivahteikkaasti. Suvivirsigate. Subjektiivinen päivähoito-oikeusgate. Yökylägate. Fingerpori-gate. Kuulun moniin keskusteleviin Facebook-ryhmiin ja osallistunkin keskusteluihin aina joskus, kunnes tympäännyn saivarteluun, vänkäämiseen ja silkkoihin hulluihin. En tajua, miksi kuulun yhteen vanhemmuusryhmään, kun saan sieltä aina verenpainepiikin. Mistään muualta en ole lukenut, että mehujäätä päivällisaikaan syövästä kahdeksanvuotiaasta pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus tai ainakin muuttaa itse pois tämän sokeriseireenin lähettyviltä, ettei oma piltti mene pilalle, tai että "kotihoidetuista lapsista tulee tutkimusten mukaan parempia kansalaisia." Ja sitten, tuulesta riippuen, minun on joskus ehkä pakko heittää vähän pökköä pesään ja haastaa ihmisiä typeryydestä ja suvaitsemattomuudesta.

Tämä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen on kuohuttanut mieliä kummallakin laidalla, urafeministeissä ja vaistomutseissa (kumpiakin kuuluu kaveripiiriin) enkä ole kumpienkaan kanssa ihan samaa mieltä. Itse rajoitus, hallituksen säästökuuriele "Jatkossa päivähoito-oikeus muuttuu osa-aikaiseksi, kun vanhempi on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidon tuella." vaikuttaa lähemmällä perehtymisellä puuhastelulta, lillukanvarsiin takertumiselta ja muutenkin harkitsemattomalta, josta ei luultavasti tule juuri säästöä kertymään. Mutta silti alkoi vähän sylettää, kun tuntui olevan yleisen punavihreän protokollan mukaista suhtautua uudistukseen asenteella "kaikki meni" ja sitten vuodatettiin anekdoottitodisteita lapsivuodepsykooseista ja vaikeahoitoisista vauvoista. Kyllä, joo, paskaa tapahtuu. Kaikille, joillekin enemmän. Mutta minullakin on anekdoottitodisteita. Olen kahden terveen ei-erityislapsen äiti, joka otti esikoisensa pois "virikehoidosta" ja vietti kotiäitinä yhden elämänsä parhaista vuosista. Rohkenin heittää yhden poliitikkotutun seinällä ajatukseni, että milloin elämästä tuli niin vaikeaa elää, ettei kotivanhempi kykene hoitamaan vuotta-paria kahta alle nelivuotiasta (ja tähän toki miljoona disclaimeria syövistä asuntopaloihin ja onnettomuuksiin)? Etenkin, kun tuossa uudistuksessa ei nyt olla estämässä sitä päivähoito-oikeutta KOKONAAN vaan ainoastaan tehdään se osa-aikaiseksi. Kun onhan se nyt ihan tosiaan niinkin, että päiväkodit on ensisijaisesti tarkoitettu töissäkäyvien tai opiskelevien perheiden jälkeläisille. Näitä ajatuksia on kuumottavaa kirjoittaa julkisesti, etenkin kun ne tosiaan tuntuvat sotivan sitä tiettyä oman viiteryhmän "näin-saa-ajatella" -hegemoniaa vastaan. Ja koomista kyllä, tuo vaistomutsiporukka oli tietenkin ilmiöstä aivan päinvastaista mieltä ja huudettiin kuorossa lapsen joutuvan päiväkodeissa yksinomaan oppimaan "viidakon lakeja" ja että erityislapsiakin on ihan turhaa laittaa kuntouttavaan päivähoitoon, koska kotona on "pätevät ja rakastavat vanhemmat 24/7 käytettävissä." Voi vittu, voi juuttahan munat mitä empatiakyvyttömyyttä. Minulla ei ole kokemusta erityislapsista muualta kuin lukemistani blogeista, mutta voin vain kuvitella kuinka saatanallisen kuormittavaa on olla vaikeasti oireilevalle ylivilkkaalle lapselle 24/7 käytettävissä. Joo, ehkä pitäisi erota siitä ryhmästä? Jos porukka vaikuttaa Nina Mikkosen ja Kohti uutta -elokuvan "No separation, no sugar, no strollers" -fasistihippiäiti LN:n ristisiitoksilta, ehkä se ei ole meitsin paikka?

Ja en nyt edes aloita siitä, kun Fingerporissa Allan-niminen päähenkilön kaveri "puhalsi kuplia". Koska tästähän levisi toisessa ryhmässä laaja nillitys siitä, että nyt romaneita pilkataan ja sorretaan. Luulisi kaikkien huomanneen, että Jarla on suvaitsevainen ja antirasistinen tyyppi, joka rakastaa nauraa ahdasmielisille pöljille. Ärsyttää tuollainen tahallinen takertuminen ja tarkoitushakuinen mielensäpahoittajuus. Ja sitten Suvivirsigate. Tajuan niitäkin, jotka haluaisivat olla kuulematta Suvivirttä tai muutaa sanat maallisiksi. Mutta ärsyttää huomata, miten se oma viiteryhmä leimaa Suvivirttä kannattavat (kuten minut) idiooteiksi Mannerheim-öyöyöy-suami leiona paita -porukaksi. Ihme älyllistä epärehellisyyttä ja olkinukkeilua olla kunnioittamatta muiden näkemyksiä sen vertaa, että niihin voisi reagoida asiallisesti eikä leimata vastapuolta tyhmäksi.

Joopati joo. Kello on kohta neljä aamulla. Ei ihan tosiaan kannata sitä espressoa juoda iltapalalla, vaikka kuinka maistuisi itseleivotun mutakakun kanssa.

sunnuntaina, maaliskuuta 23, 2014

Äidin talousmatikkaa

Morjensta pöytään, pitkästä aikaa! Juuri tuossa valittelin miehelle, että niin moni hauska blogi on lopettanut tai hiipunut itsekseen, ja totesin samassa oman blogini kuuluvan siihen kategoriaan. Sanottavaa löytyy, mutta sanomisen tarpeen tyydyttää Facebook ja vanhemmuuteen keskittyvä foorumi.  Ja tästä äitiydestä ei sinällään löydy mitään päivittäistä tai viikottaista uutta sanottavaa. Lasten älynväläyksiä päivitän lähinnä Faceen ja sähköpostilla äidille. Tai ainakin siihen google driven "lasten kehitystä" -nimiseen kansioon. Lapset kehittyvät kuten niiden kuuluukin, sisarussuhde on rakas ja raastava, väkivaltainen ja hellä. Juhannuspoika juttelee pitkiä lauseita ja kyselee jatkuvasti vaikeita, kuten "mitä maapallon sisällä on" ja "miksi aikuiset kuolee" ja "milloin sormi katkeaa". Meillä on kaksi kyselyikäistä, ja joskus se vähän turhauttaa, vaikka samalla myös suuresti hauskuttaa ja haastaa pohtimaan suuria kysymyksiä.

Olimme tänään lasten kanssa Ilmastovanhempien vaatteidenvaihtotapahtumassa. Näitä tapahtumia on ollut ennenkin ja olemme aina tikkana paikalla. Mahtava idea! Ihmiset luopuvat liian pienistä tai isoista vaatteista, joskus myös keittiötarvikkeista, lakanoista tai kirjoista, ja saavat uusia tilalle. Tänäänkin löysin Juhannuspojalle kirkkaanvihreän vauhtiraita-urkkatakin ja Lipsille monta mainiota kesäteepparia. Ja lapset itse adoptoivat omituisen, itse tehdyn leppäkerttu-hämähäkin, jonka maha oli pitsiliina ja jolla oli ainakin kymmenen jalkaa. Vauvanvaatteita on tietysti näissä tapahtumissa eniten, mutta en edes nukenvaatemielessä sortunut yhteenkään somaan pukineeseen. Ensisijainen motiivi näissä tapahtumissa on kierrättää itselle turhat eteenpäin, jos jotain kivaa tarttuu matkaan, se on pelkkää ekstra-boonusta, se.

Näiden löytöjen ja luopumisten valossa olen alkanut pohtia sitä, mikä on kätevin tapa päästä vanhoista eroon siten, että saa joskus niin sanotusti omansa takaisin eikä joudu näkemään ylenmääräistä vaivaa. Vanha tapanihan on ollut vuokrata Vekarakirppikseltä pöytä ja myydä siellä laadukkaampaa kamaa sekä peruspaitaa sekaisin. Olen netonnut ihan mukavasti, mutta hinnoittelun vaiva on aika iso, jokaikiseen euron kalsariin tai 50 sentin sukkikseen pitää tehtailla oma hintalappunsa ja käydä myös harva se päivä järjestämässä kirppispöytää siistiksi sekä haalia vieraisiin pöytiin eksyneet myyntituotteet. Tässä nykyisessä elämäntilanteessa ei enää ole aikaa tuosta vaan lähteä arkipäivänä kirppikselle järkkäilemään, joten jätin keväällisen pöydän hankkimatta. Sen sijaan olen luopunut merkkituotteista Facebookin kirppiksillä. Facekirppikset ovat monella tapaa Huuto.nettiä kätevämpi vaihtoehto: kontaktin ostajaan saa heti, tuote menee kaupaksi yleensä nopeasti eikä kahden viikon päästä, sosiaalinen kontrolli tuntuu pitävän hupihuudot ja huijaukset minimissä. Samalla olen naureskellut partaani: myin kaksi meidän kolmesta Mini Rodini -vaatteesta merkkikirppiksellä hintaan, joka oli omasta mielestäni härskin korkea, mutta ilmeisesti rodinisteille hyvin halpa, koska miljoona mammaa ilmoittautui jonoon saman tien, kun pistin myyntiin perin juurin käytetyt, tuljuiset ja repsottavat ananashousut. Nyt meillä on tasan yhdet Rodinit, samaiselta kirppikseltä hommatut papukaijahousut, joita esikoinen dissaa ja jotka ovat toisaalta liian isot kuopukselle. Jotenkin koko juttu näyttäytyy ihan tosi naurettavana, etenkin kun tunnen itsekin sen dopamiinipohjaisen leiskahduksen, joka liittyy "hyviin löytöihin" ja jopa johonkin niin noloon, kuin "viiteryhmään kuulumiseen". En ole itse aikuisiällä (enkä suuresti nuorenakaan) tuntenut tarvetta leimautua joukkoihin omalla pukeutumisellani, aktivistiaikoina poikkesin crust-punkkariporukasta pitkällä punaisella tukalla ja siistihköillä naisellisilla mekoillani. Tässäkin valossa on perin jännää huomata tuntevansa alttiutta jos nyt ei normipaineeseen niin ainakin jonkinlaiseen oman tyylin jatkamiseen lastenvaatteissa. Eikä siinä sinällään mitään, mutta jos se tyylinjatkaminen menee merkkihuoraamiseksi, niin alkaa kyllä hävettää. Juuri tuossa viikko sitten juttelimme kaverin kanssa näistä Bobo Choses -vaatteista (kuvaavaa on, että vaikka halveksimme merkkisnobbailua, tunnemme toki kaikki merkit itse), että niihin puetut lapset, lukuunottamatta niitä viittä-kuutta mammaa Brakun leikkipuistossa, näyttävät useimpien silmissä luultavasti venäläisestä lastenkodista karanneilta. Nyt tähän lastenvaatekiimaan perspektiiviä saaneena minun tekisi joskus mieli kysyä näiltä droppeja ja limited editioneita hehkuttavilta mammoilta, että vittu sentään, mistä nuo pikkuvaatteisiin törsätyt rahat ovat pois? Noilla summilla saisitte laadukkaita, aikaa kestäviä nahkalaukkuja, talvitakkeja, uuden älypuhelimen, kestotilauksen Long Playhun, ulkomaanmatkan. Että nuo trumpettikuvioiset pussihousut ovat, jumalauta, PELKKÄÄ HALPATUOTANTOPUUVILLAA, eivätkä lämmitä teitä parin vuoden päästä ollenkaan.

Olen myös taas kerran turhautunut pahasti kaikkeen lastenkrääsän määrään. Mies totesi tänään osuvasti, että "lasten lempileikki on kaataa leluarkun sisältö lattialle ja alkaa tehdä jotain muuta." Meillä on paljon kauniita ja inspiroivia leluja, neuvostoliittolaisia puupalikoita, 70-luvun Brioa, äidin sydäntä hellyyttäviä pehmoja ja ihanan esteettisiä muskarisoittimia. Lapsia tuntuu kuitenkin eniten kiinnostavan roolileikit mauttomilla prinsessavermeillä ja "leipominen" (eli möllön sekoittaminen vedestä, jauhosta ja sokerista) sekä mahdollisimman sotkuiset maalaushommat. Pitäisi karkaista sydämensä ja pistää kylmästi eteenpäin kaikki, jolla ei leikitä. Lapsilla on sikana vaatteita, äiti ostaa koko ajan lisää, siinä määrin että jouduin sanomaan asiasta. Loukkaantumisen jälkeen äiti tuntui tajuavan asian ainakin osittain (toki tästä varmaan saadaan aikaiseksi parit martsa-sähköpostit, jos vanhat merkit paikkansa pitävät). Emme tarvitse miljoonatta mekkoa, vaan pikemminkin rahat voisi suunnata isompiin hankintoihin, kuten lasten uimakouluun tai kevätkenkiin. Äidillä on ikävä tapa alkaa voivotella lastenkenkien tai haalareiden kalleutta, mutta epäloogisesti shoppailla lähes päivittäin kirpparilta joitain söpöjä pikkumekkoja.

Rahapolitiikasta lasten suhteen vielä sen verran, että: olemme päättäneet irtisanoa lasten sairauskuluvakuutuksen. Lapset tuntuvat olevan harvinaisen terveitä, emmekä saa vakuutuksesta likimainkaan omiamme takaisin. Olen myös kuullut monelta vanhemmalta, että julkinen terveydenhuolto toimii lasten suhteen varsin mukavasti. Tämä on omakin kokemukseni. Ja jos jotain vakavaa sairautta tulisi, se hoidetaan joka tapauksessa julkisella puolella. Jonkinlainen tapaturmavakuutus on kyllä suunnitteilla.

Olikohan tässä tarpeeksi läpändeerosta menneen hiljaisuuden vastapainoksi? Kyl varmaan!

perjantaina, tammikuuta 31, 2014

Muutosten tuulia

Meidän lapsethan menivät syksyllä päiväkotiin, ihan naapuriin. Hyvä sijainti, iso piha ja kiva pienten ryhmä. Ja lyhyet hoitopäivät oman työtilanteen takia. Valitettavasti vaan esikoinen ei missään vaiheessa ole oikein sopeutunut, enkä rehellisyyden nimissä minäkään. Arvostan päiväkodin työntekijöiden työtä todella paljon, kunnioitan äärettömästi minimiresursseilla venymistä, mutta jatkuvasti kaikki päivähoidon epäkohdat ovat hiertäneet aika pahasti.

Kuten mainitsin, kuopuksen ryhmä on kiva. Nuoria, asiastaan innostuneita naisia (jotka ovat tosin koko ajan raskaana tai lähdössä reppureissaamaan, joten henkilökunta vaihtuu), laululeikkejä, sirkusta, askartelua. Kuopus on ikänsä ja perusluonteensakin takia sopeutunut tarhaelämään helposti, mitä oli vielä vuosi sitten siitä äitiä vinkuvasta tissi-iiposta vaikeaa uskoa. Jos tuo kiva ryhmä pysyisi ja henkilökunta ei jatkuvasti vaihtuisi, oltaisiin ainakin kuopuksen suhteen hyvillä vesillä. Valitettavasti pienten ryhmä on pienten ryhmä ja kolmen vuoden maaginen rajapyykki killuu alle puolen vuoden päässä. Ja se isojen ryhmä... hurja määrä lapsia liian pienissä tiloissa, vaihtuvaa henkilökuntaa, riitoja, ulos unohtuvia lapsia, jatkuvaa hulinaa ja sähläystä, liukuhihnameinkinkiä jossa neljä- ja puolivuotias pakotetaan päiväunille. Ärsyttävä häirikkölapsi joka piinaa ja runnoo muita lapsia. Orastava ystävyyssuhde, joka kaatuu siihen, että toisen lapsen isä ei halua lapsensa leikkivän tytön kanssa. Oma suvaitsevaisuus on koetuksella, falski kulttuurirelativismini on rapissut huomattavissa määrin. 

Eniten väsyttää ja vituttaa omien vaikutusmahdollisuuksien pienuus. Reklamoin syksyllä päivähoidon suunnittelijalle ja päiväkodin johtajalle yli-isoista ryhmistä ja henkilökunnan vaihtuvuudesta. Törmäsin käsienlevittelyn ja epäoleellisuuksien muuriin. Turhauduin, jossain vaiheessa väsyin ja tympäännyin. En jaksanut alkaa organisoida vanhempaintoimikuntaa, koska koko ajan oli tunne, että ei me tähän voida jäädä. 

Olin jo opetellut näkemään päiväkodin hyvät puolet ja kirskuttelemaan hampaitani huonoista puolista kun saimme äkkiarvaamatta tietää, että lapsille järjestyisi poikkeuksellisesti kesken vuoden paikat Montessori-päiväkodista. Kävimme tutustumassa ja ihastuimme. Mieheen nörttinä ja minuun taiteilijana (hehheh) vetosivat ihan kympillä kaikki ihanat opetusvälineet, yleinen rauhallisuus, luonnontiedehenkisyys ja värikylläisyys. Ja se, että lapsi otetaan huomioon yksilönä. Ja se, ettei henkilökunta jatkuvasti vaihdu. Ja se, että lapset pääsevät samaan ryhmään. Ja se, ettei päiväkodissa noudateta viidakon lakeja. Mietimme asiaa viikonlopun yli, laskimme kustannuksia, pohdimme tarhamatkaa (ei ole kauhean lähellä) ja teimme päätöksemme, että kyllä! Haluamme lapsemme tuohon ihanaan päiväkotiin. Emme enää halua ahdistua esikoisen itkuista ja jatkuvista henkilökuntavaihdoksista. Tingimme muusta. Kun kerran tälle lastenlaittolinjalle lähdettiin, niin kyllähän ne tulevat prioriteettilistalla itsestäänselvästi ykkösenä. 

Tottahan toki tällaisena punavihreänä hyvinvointivaltion kannattajana ahdistun elitismistä ja eriarvoistumisesta. Haluaisin kovasti kunnallisen päiväkodin, jossa eivät toteudu ne viidakon lait eikä mennä jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Tiedän, että näitä päiväkoteja on olemassa. En kuitenkaan enää jaksa heittää random-arpaa ja repiä lapsia paikasta toiseen. Montessoriin on tällä hetkellä vahva luottamus. Se tuntuu vastaavan meidän käsityksiämme laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Vertailun vuoksi täytyy vielä todeta, että kävin viime talvena tutustumassa suht lähellä kotiamme sijaitsevaan (valtavan suosittuun ja jonotettuun) Luonnossa kotonaan -päiväkotiin. Paikka tuntui tosi viehättävältä ja arvostin kovasti heidän filosofiaansa. Samalla huomasin, kun itseäni tarkastelin, että tuo ei ehkä ole aivan meidän paikka. Olemme, kuten sanottua, nörtti ja taiteilija (tai siis "taiteilija"), kaksi työkseen koneella nysväävää ihmistä, jotka pitävät kyllä luonnosta kunhan se sijaitsee metromatkan päässä ja sisältää komeita istutuksia. Mutta emme vähimmässäkään määrin ole mitään eräilijöitä ja ulkoilukin on usein puolittain elämäntilanteen pakottamaa. Että tuntuisi ehkä hassulta jos omia lapsia koulittaisiin jatkuvaan soilla miihailuun kun itseä huvittaa eniten pyöriskellä Hakaniemen torilla tai omalla siirtolamökkipalstalla. 

Ja se toinen suosittu oman viiteryhmän vaihtoehto, Steiner-pedagogiikka on tällaisille rokotemyönteisille ateisteille ihan nounou, vaikka kasvisruokailu ja mehiläisvahaliidut viehättävät. Itse asiassa olen tosi yllättynyt siitä, kuinka moni tuttu ei halua nähdä Steinerin ikäviä puolia vaan laittaa sinne lapsena. Itselleni ne pahimmillaan vapaamuurarimaiset, hämärät antroposofiset filosofiat, henkilökultit ja vaihtoehtoiset väriopit ovat suoranainen punainen vaate. 

Mutta joka tapauksessa: kahden kuukauden päästä meidän kersoista tulee Montessori-kersoja. Jännää jännää! 

torstaina, tammikuuta 02, 2014

Erittäin traditionaalinen Wuosikatsaus 2013


1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Kasvatin isoja ja meheviä kasvihuonekurkkuja. 

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Lupasin olla kiltimpi ihminen. En tiedä olenko onnistunut, ehkä? Ehkä kiltteys on sitäkin, että rajaa topakammin vitutuksenaiheet pois omasta elinpiiristään, olivat ne sitten ihmisiä tai netti-ilmiöitä, ettei tarvitse repiä paitaansa turhan tähden. Minusta on kai ennen kaikkea tullut rauhallisempi. Ensi vuodeksi lupaan, etten juo kahvia enää klo 15 jälkeen paitsi poikkeustilanteissa. Muuten menee yöunet. 

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kaksi ystävää, joiden kanssa ei olla tavattu aikoihin, mutta joiden kanssa yhteys säilyy. Toisen heistä kanssa oli yhteinen kirjaprojektikin.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
Virossa, heh. Mutta reissu oli erityisen hieno, jotenkin maaginen. Olimme ystäväpariskunnan sukumökillä lähellä Haapsalua, syvällä maaseudulla, lähellä merta. Kaskaat sirittivät, pääskyt ja lepakot lentelivät, tuuli oli lempeä ja lasten nukahdettua juotiin viiniä tummenevassa kesäillassa. Oioi.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?
Haluaisin ihan tavalliseksi palkansaajaksi työterveyshuoltoineen vuosilomineen. 

7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Varmaankin lasten syntymäpäivät ja hääpäivän. Kaikki sijoittuvat kesään ja niihin linkkautuu vahvasti ihana pieni punainen mökkimme vehreine puutarhoineen. Oi kesä, kesä! Ja niin, ystäväpariskunnan häät. Ihanat häät kevään ja kesän kynnyksellä, hellepäivänä merenrannalla. Iloa, ihanaa ruokaa, tanssia, viiniä, naurua, vanhoja ystäviä ja meri. 

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Asiakkaiden saaminen oman alan tehtävissä. Se, että lakkasin harmittelemasta ihmissuhteita jotka eivät vaan toimi. Sen lisäksi täytyy todeta, yksityiskohtiin menemättä, että oman libidon takaisin saaminen on ollut huikea kokemus. Totuin imetysaikoina siihen, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Kuitenkin pelkäsin toisaalta, että tässäkö tämä oli, lapsiperhearki ja keski-ikä kaikkine vaateineen tappoivat seksuaalisuuden. Mutta eivätpäs tappaneetkaan! Voisi jopa melkein siteerata sitä tuttua uskomusta, että naisen seksuaalinen huippu on nelikymppisenä. Eikä meikäläisellä ole siihen enää kuin pari hassua vuotta. 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, miten vaikeaa ja masentavaa oli luopua kotiäitistatuksesta. Se, miten koko syksy meni siipi maassa murheviittaa kantaen.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Omituisesta silmäsärystä vasemmalla puolella. Tyypilliseen tapaani kävin kaikki tutkimukset läpi, tällä kertaa tosin suitsin paniikkiheppaa ja odotin pääsyä julkiselle. Ei edes glaukoomaa, mitä sukurasitteen puolesta vähän epäilin. 

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Jaa, olisko ne uudet Icebugit raiskiintuneiden tilalle? Tai sitten sikahalvat retrorattaat Tori.fi:stä, jotka verhoilutin uudelleen äidillä. 

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lasten, omien ja muiden lasten. Nauran usein ihan rätkänä omien mukuloiden pissa-pippeli -jutuille kunnes mies rykäisee merkitsevästi ja huomauttaa, että noita juttuja voi jatkaa vaikka vessassa. 

13. Kenen käytös masensi?
Omien vanhempien aina joskus. Surettaa nähdä, miten ikääntyminen vie heitä yhä syvemmälle omiin lukkoihinsa. Kännien vetäminen lasten pikkujouluissa ei tosiaankaan ole hyvä idea kellekään.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
No siihen asuntolainaan, kuten noi seuraavat 30 vuotta. 

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Innostun helposti. Innostuin viljelyksistä, Viron matkasta, esikoisen jalkapallokoulusta, kaveridinnereiden suunnittelusta ja toteutuksesta, jännistä dokumenteista, luonnonkosmetiikasta, uusista blogeista jne. 

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
No nyt pitää sanoa tuoreessa muistissa oleva Kerkko Koskisen Hoosianna. Mahtava sovitus! Lipsikin suorastaan leimaantui biisiin ja halusi kuulla sen uudelleen kerta toisensa jälkeen. 

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Ei mitään merkittävää muutosta, pyh. 

c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi, mutta en varmaankaan ikuisesti. 

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
kuntoilleeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
angstanneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Sukujouluissa perinteisin menoin, sekä omilla vanhemmilla. Kiva joulu oli! Lahjat olivat ennätyksellisen ajateltuja ja mukavia, me aikuiset saimme laadukkaita öljyjä, hienoja hilloja, minulle tuli luonnonkosmetiikkaa. Lapsille kirjoja ja kivoja mietittyjä leluja. Toki myös sairas kilkuttava poro-joulupukki välkkyvaloilla, se taisi onneksi jo unohtua jonnekin. Päätimme miehen kanssa, ettemme enää tee mitään jouluruokia, koska emme kertakaikkiaan pidä niistä ja niitä saa erinäisissä sukupippaloissa kuitenkin. Sen sijaan teimme paria eri herkkusalaattia viikunoin ja pähkinöin, taikinalohta maa-artisokkapedillä ja sitruunajäädykettä. 

22. Rakastuitko vuonna 2013?
No noihin palleroihin aina ja uudestaan. 

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Nyt pitää mainita taas ihan tuore löytö, Ville Haapasalon dokumenttisarjat Venäjältä. Haaveilen vuosi toisensa jälkeen Venäjän matkasta kavereiden kanssa autolla, mutta ei sitä vieläkään ole toteutettu. Haapasalon avulla sitä pääsee ties mihin tsasouniin, uhrilehtoihin, asemuseoihin ja vodkarellestyksiin osalliseksi ihan kotisohvaltaan. Haapasalo on kaikessa parrakkaassa pikkukrapulaisessa läpändeeröksessään aivan hulvattoman symppis hahmo. 

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En. En jaksa vihata. Olen ottanut vaikeiden ihmisten suhteen välttely- ja ignorointitaktiikan. Toimii. Tosin täytyy myöntää, että kesällä tunsin häijyä vallantunnetta erään välienselvittelyn yhteydessä, etenkin kun en itse ollut kyseiseen setvimiseen mitenkään halukas. Olisin voinut sanoa suoraan, mitä ajattelen. Sen sijaan olin ystävällinen ja kohtelias, koska en halua riitaantua (ja koska en halunnut antaa takaisin sitä saamaani valtaa ihmiseltä, jolle sen joskus aivan turhaan luovutin, riitaantuminen ja tunnekuohu olisi ollut sitä, vallan antamista). Parempi pitää mölyt mahassaan ja myhäillä omalle kypsyydelleen ja astua eteenpäin. 

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Buddhan aivot. Yllättävän järkevää mindfulness-läppää nimestä huolimatta. 

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Aloin kuunnella yhä enemmän suomalaista progea. Musiikkilöytöni näyttävät useimmiten olevan vähintään 35 vuotta vanhoja. 

28. Mitä halusit ja sait?
Onnistumisen kokemuksia äitinä. Oman alan keikkoja. 

29. Mitä halusit muttet saanut?
Sellaista työtä, johon mennään aamulla ja tullaan illalla eikä tarvitse miettiä alveja, tellejä tai lellejä. 

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Pirjo Honkasalon Betoniyö. Se oli huikea, unenomainen ahdistusmatka. Olen lukenut Saision Betoniyön monta kertaa ja vaikka elokuva olikin aivan erilainen kuin se oma päänsisäinen visualisointini, niin kyllä mykisti kaikessa intensiivis-sivullisuudessaan. 

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 36, juhlin sitä kaveriporukalla mökillämme. Tein hlelem-keittoa omista mangoldeista, istuttiin hämärtyvässä illassa ja naurettiin. 

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Olisin saanut unelmatyöpaikan heti haettuani. EHHEHEE.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013
Same old. Mustaa, värikkäitä sukkiksia ja koruja. 

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Perhe-elämä ja oma aika.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Persujen möläykset jaksavat aina vähän liekittää, uusimpana tämä ajatus sijoittaa nollakerholaiset kaupungin vuokrataloihin Vesalaan. Isyysvapaiden piteneminen ilahdutti. Pari ystävää tekee aika huimaa poliittista uraa ja sitä on hauskaa seurata sivusta ja veikkailla mihin asti he oikein päätyvätkään?

37. Ketä ikävöit?
Ikävöin aina silloin tällöin kotiäitikavereitani. Tai oikeammin sitä koko aikaa, sitä intensiivistä pikkulapsiaikaa ja kylmässä puistossa juotuja take away -kahveja ja kikatuksia. 

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Näitähän tulee vuoden varrella aina lukuisa määrä, mutta jostain syystä mieleeni jäi voimakkaasti ystävien Viron mökiltä eräs ikäiseni nainen, ihana, räväkkä, älykäs ja kaunis nainen joka oli hiljattain jätetty julmasti. Siitä huolimatta hän oli kaikessa surussaankin eloisa ja helposti iloon ja nauruun tarttuva. Ja loistava kokki.