Äidin talousmatikkaa

Morjensta pöytään, pitkästä aikaa! Juuri tuossa valittelin miehelle, että niin moni hauska blogi on lopettanut tai hiipunut itsekseen, ja totesin samassa oman blogini kuuluvan siihen kategoriaan. Sanottavaa löytyy, mutta sanomisen tarpeen tyydyttää Facebook ja vanhemmuuteen keskittyvä foorumi.  Ja tästä äitiydestä ei sinällään löydy mitään päivittäistä tai viikottaista uutta sanottavaa. Lasten älynväläyksiä päivitän lähinnä Faceen ja sähköpostilla äidille. Tai ainakin siihen google driven "lasten kehitystä" -nimiseen kansioon. Lapset kehittyvät kuten niiden kuuluukin, sisarussuhde on rakas ja raastava, väkivaltainen ja hellä. Juhannuspoika juttelee pitkiä lauseita ja kyselee jatkuvasti vaikeita, kuten "mitä maapallon sisällä on" ja "miksi aikuiset kuolee" ja "milloin sormi katkeaa". Meillä on kaksi kyselyikäistä, ja joskus se vähän turhauttaa, vaikka samalla myös suuresti hauskuttaa ja haastaa pohtimaan suuria kysymyksiä.

Olimme tänään lasten kanssa Ilmastovanhempien vaatteidenvaihtotapahtumassa. Näitä tapahtumia on ollut ennenkin ja olemme aina tikkana paikalla. Mahtava idea! Ihmiset luopuvat liian pienistä tai isoista vaatteista, joskus myös keittiötarvikkeista, lakanoista tai kirjoista, ja saavat uusia tilalle. Tänäänkin löysin Juhannuspojalle kirkkaanvihreän vauhtiraita-urkkatakin ja Lipsille monta mainiota kesäteepparia. Ja lapset itse adoptoivat omituisen, itse tehdyn leppäkerttu-hämähäkin, jonka maha oli pitsiliina ja jolla oli ainakin kymmenen jalkaa. Vauvanvaatteita on tietysti näissä tapahtumissa eniten, mutta en edes nukenvaatemielessä sortunut yhteenkään somaan pukineeseen. Ensisijainen motiivi näissä tapahtumissa on kierrättää itselle turhat eteenpäin, jos jotain kivaa tarttuu matkaan, se on pelkkää ekstra-boonusta, se.

Näiden löytöjen ja luopumisten valossa olen alkanut pohtia sitä, mikä on kätevin tapa päästä vanhoista eroon siten, että saa joskus niin sanotusti omansa takaisin eikä joudu näkemään ylenmääräistä vaivaa. Vanha tapanihan on ollut vuokrata Vekarakirppikseltä pöytä ja myydä siellä laadukkaampaa kamaa sekä peruspaitaa sekaisin. Olen netonnut ihan mukavasti, mutta hinnoittelun vaiva on aika iso, jokaikiseen euron kalsariin tai 50 sentin sukkikseen pitää tehtailla oma hintalappunsa ja käydä myös harva se päivä järjestämässä kirppispöytää siistiksi sekä haalia vieraisiin pöytiin eksyneet myyntituotteet. Tässä nykyisessä elämäntilanteessa ei enää ole aikaa tuosta vaan lähteä arkipäivänä kirppikselle järkkäilemään, joten jätin keväällisen pöydän hankkimatta. Sen sijaan olen luopunut merkkituotteista Facebookin kirppiksillä. Facekirppikset ovat monella tapaa Huuto.nettiä kätevämpi vaihtoehto: kontaktin ostajaan saa heti, tuote menee kaupaksi yleensä nopeasti eikä kahden viikon päästä, sosiaalinen kontrolli tuntuu pitävän hupihuudot ja huijaukset minimissä. Samalla olen naureskellut partaani: myin kaksi meidän kolmesta Mini Rodini -vaatteesta merkkikirppiksellä hintaan, joka oli omasta mielestäni härskin korkea, mutta ilmeisesti rodinisteille hyvin halpa, koska miljoona mammaa ilmoittautui jonoon saman tien, kun pistin myyntiin perin juurin käytetyt, tuljuiset ja repsottavat ananashousut. Nyt meillä on tasan yhdet Rodinit, samaiselta kirppikseltä hommatut papukaijahousut, joita esikoinen dissaa ja jotka ovat toisaalta liian isot kuopukselle. Jotenkin koko juttu näyttäytyy ihan tosi naurettavana, etenkin kun tunnen itsekin sen dopamiinipohjaisen leiskahduksen, joka liittyy "hyviin löytöihin" ja jopa johonkin niin noloon, kuin "viiteryhmään kuulumiseen". En ole itse aikuisiällä (enkä suuresti nuorenakaan) tuntenut tarvetta leimautua joukkoihin omalla pukeutumisellani, aktivistiaikoina poikkesin crust-punkkariporukasta pitkällä punaisella tukalla ja siistihköillä naisellisilla mekoillani. Tässäkin valossa on perin jännää huomata tuntevansa alttiutta jos nyt ei normipaineeseen niin ainakin jonkinlaiseen oman tyylin jatkamiseen lastenvaatteissa. Eikä siinä sinällään mitään, mutta jos se tyylinjatkaminen menee merkkihuoraamiseksi, niin alkaa kyllä hävettää. Juuri tuossa viikko sitten juttelimme kaverin kanssa näistä Bobo Choses -vaatteista (kuvaavaa on, että vaikka halveksimme merkkisnobbailua, tunnemme toki kaikki merkit itse), että niihin puetut lapset, lukuunottamatta niitä viittä-kuutta mammaa Brakun leikkipuistossa, näyttävät useimpien silmissä luultavasti venäläisestä lastenkodista karanneilta. Nyt tähän lastenvaatekiimaan perspektiiviä saaneena minun tekisi joskus mieli kysyä näiltä droppeja ja limited editioneita hehkuttavilta mammoilta, että vittu sentään, mistä nuo pikkuvaatteisiin törsätyt rahat ovat pois? Noilla summilla saisitte laadukkaita, aikaa kestäviä nahkalaukkuja, talvitakkeja, uuden älypuhelimen, kestotilauksen Long Playhun, ulkomaanmatkan. Että nuo trumpettikuvioiset pussihousut ovat, jumalauta, PELKKÄÄ HALPATUOTANTOPUUVILLAA, eivätkä lämmitä teitä parin vuoden päästä ollenkaan.

Olen myös taas kerran turhautunut pahasti kaikkeen lastenkrääsän määrään. Mies totesi tänään osuvasti, että "lasten lempileikki on kaataa leluarkun sisältö lattialle ja alkaa tehdä jotain muuta." Meillä on paljon kauniita ja inspiroivia leluja, neuvostoliittolaisia puupalikoita, 70-luvun Brioa, äidin sydäntä hellyyttäviä pehmoja ja ihanan esteettisiä muskarisoittimia. Lapsia tuntuu kuitenkin eniten kiinnostavan roolileikit mauttomilla prinsessavermeillä ja "leipominen" (eli möllön sekoittaminen vedestä, jauhosta ja sokerista) sekä mahdollisimman sotkuiset maalaushommat. Pitäisi karkaista sydämensä ja pistää kylmästi eteenpäin kaikki, jolla ei leikitä. Lapsilla on sikana vaatteita, äiti ostaa koko ajan lisää, siinä määrin että jouduin sanomaan asiasta. Loukkaantumisen jälkeen äiti tuntui tajuavan asian ainakin osittain (toki tästä varmaan saadaan aikaiseksi parit martsa-sähköpostit, jos vanhat merkit paikkansa pitävät). Emme tarvitse miljoonatta mekkoa, vaan pikemminkin rahat voisi suunnata isompiin hankintoihin, kuten lasten uimakouluun tai kevätkenkiin. Äidillä on ikävä tapa alkaa voivotella lastenkenkien tai haalareiden kalleutta, mutta epäloogisesti shoppailla lähes päivittäin kirpparilta joitain söpöjä pikkumekkoja.

Rahapolitiikasta lasten suhteen vielä sen verran, että: olemme päättäneet irtisanoa lasten sairauskuluvakuutuksen. Lapset tuntuvat olevan harvinaisen terveitä, emmekä saa vakuutuksesta likimainkaan omiamme takaisin. Olen myös kuullut monelta vanhemmalta, että julkinen terveydenhuolto toimii lasten suhteen varsin mukavasti. Tämä on omakin kokemukseni. Ja jos jotain vakavaa sairautta tulisi, se hoidetaan joka tapauksessa julkisella puolella. Jonkinlainen tapaturmavakuutus on kyllä suunnitteilla.

Olikohan tässä tarpeeksi läpändeerosta menneen hiljaisuuden vastapainoksi? Kyl varmaan!