keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2014

Musiikki!

Kotiäitinä elin pääosin ilman musiikkia. Tottakai soitin joskus iTunesia taustalla, lastenlauluja pääosin, omistautuneena äitinä jotenkin kaikki tekemiseni liittyivät lapsiin, puhumattakaan hankinnoista (just sellaista mammailua mitä lapsettomana aina ivasin). Nykyään Suomessa tosiaan tehdään mainiota lastenmusiikkia, ja itse musiikin suhteen kranttuna haluan etsiä lapsillekin laatumusaa enkä titinallea. Vuosi sitten Spotify lakkasi toimimasta kotikoneellani, joten musiikkivalikoima supistui saman tien. Ja jotenkin siihen hitaaseen puuhasteluarkeen ei mikään kovin kuohuttava musiikki sopinutkaan. Korkeintaan Pikku Papun laulut, Vauvan vaaka tai Paukkumaissi. Paukkumaissistakin virisi jo varsin epä-äitimäisiä fiiliksiä siitä, että haluaisi heilua pajaripäissään jossain festareilla (en oikeasti ole polttanut pilveä kymmeneen vuoteen, enkä varsinkaan koskaan tykännyt siitä yhtään).

Nyt on toisin. Uusi kone, työhuonepaikka, valtavista ruutuikkunoista näkyvä Kallio, sininen taivas, taivasta halkovat lokit ja lentokoneet. Ja Spotify! Koko musiikin pohjaton meri sormenpäissäni! Kerkko Koskista, Sielun Veljiä, Agit Proppia, Silvio Rodriguezia, Sixto Rodriguezia, Olavi Virtaa, Beethoovenia, kaikkea mitä en ole vielä edes muistanut etsiä. Musiikki vie kosmisille kehille, kuohuttaa, kuulokkeet päässä, tyynenä istuen tunnen huikaisevaa iloa.

Ja en kertaakaan aio näpytellä Spotifyn hakuvalikkoon "Lastenmusiikkiorkesteri Ammuu", en itse asiassa edes M.A. Nummisen lastenlauluja. Tämä on minun iloni!

lauantaina, huhtikuuta 12, 2014

Vauvaimmuniteetin synty

Olemme tällä viikolla kohdanneet useamman pikkuvauvan lasten kanssa. Meillä on pari säännöllistä lapsi-vanhempi -menoa, joissa käy pienten vauvojen äitejä tai isomahaisia odottavia äitejä. Peräkkäisinä päivinä on itse asiassa kohdattu kuusiviikkoinen vauva (eri vauvat siis) ja huomenna tapaamme vielä yhden sen ikäisen, ystäväpariskunnan kolmosen. Kuopus, kolmea vuotta lähestyvä Juhannuspoika on aivan pähkinöinä vauvoihin. Sille tulee hellän liikuttunut alahuulimutruinen ilme, se alkaa elehtiä hillitysti ja rauhallisesti ja pyytää saada "silittää vauvaa". Se myös haluaa nähdä, kun "vauva saa tiitä". Juhannuspoikaa kiinnostaa kovasti oma vauva-aika, keskustelemme päivittäin minkäkokoinen vauva se aikoinaan olikaan ja osasiko se heti kontata tai "kokeltaa". Aina eläimenpentujen kuvia katsellessa se haluaa tietää, "missä sen äiti on". On ihanaa, kun poikalapsella on noin vahva hoivavietti. Lipsikin tykkää vauvoista, mutta etäisemmin ja välinpitämättömämmin. Vähän kuten minä. Niin, siinäpä se tuli. Vauvat ovat minusta ihania, herttaisen pehmeitä palleroita hampaittomine suineen ja pullajalkoineen, mutta eivät tällä hetkellä väräytä mitään viisaria. Vauvoja on kivaa pitää sylissä, mutta en erityisesti vaadi niitä syliini tai mitään.

Muistan ajan kaksi vuotta sitten, kun Juhannuspoika oli vähän yli puolivuotias, kovaa vauhtia perivauvuuttaan itsestään häivyttävä, jatkuvasti uutta oppiva pieni olento. Täysi vauva tietysti, tästä näkökulmasta, mutta silloin ajatus siitä, etten enää saa lisää vauvoja, aiheutti minulle jopa parit itkut ja riidanpoikasen miehen kanssa. Meillähän tämä lapsilukupäätös on miehen kädessä, hän ei missään vaiheessa ole halunnut kahta lasta enempää ja joskus oli sellainenkin vaihe, että pelkästään se, kun hymyilin jollekin vauvalle, sai miehen muistututtamaan, että kaksi riittää. Se oli oma pikkuruinen surutyönsä käydä läpi, ettei tämä juttu ole ihan omissa käsissä. Nyt, kun perspektiiviä on tullut, tajuan, että vaikka mies jostain mielenhäiriöstä johtuen muuttaisikin mielensä, minä olisin se, joka sanoisi ei.

Vauvat ovat ihania. Ne eivät pysy vauvoina kovin kauaa. Vauvan saamiseen tarvitaan raskausaika, jonka ensimmäiset kolme kuukautta ovat perseestä, pahoinvoinnin ja menettämisen pelon siivittämää, kahvittomuuskoomassa vietettyä "elämästäni on viety nauru" -aikaa, jota vielä parhaimmillaan sävyttävät verenvuodot (kuten minulla, kummallakin kerralla). Tottakai ilon ja myhäilevän salailun tuomia leiskahduksiakin on, mutta yleisolo on epäuskoinen. Toisella trimesterillä jännittää rakenneultra, ja sen jälkeen koittaakin se raskauden kiva aika. Energinen, estrogeeninen keskiraskaus, jolloin herää aikaisin, seksiä tekee mieli koko ajan, kahvi ei ellota, maha ei ole kovin iso ja tulevaan vauvaan alkaa jo suhtautua olentona, jonka tulee joskus tapaamaankin. Loppuraskaudesta sitten alkaa lonkkia kolottaa, alapäätä puukotetaan sukkapuikolla, mahassa ängerretään niin, että kylkiluut natisevat, naama valuu taukoamatta hikeä. Noista raskausajoista ottaisin sen keskivaiheen, en muuta. Pikkuvauva-ajasta nautin Juhannuspojan kanssa sikäli kun ahdistusherkkänä ihmisenä osaan nauttia, paljon enemmän kuin Lipsin kanssa, kantoliinailin, imetin onnellisena, pesäilin ja toki samalla pelkäsin kätkytkuolemaa ja epilepsiaa ja kaikkea muuta absurdia. Paras vauvuus sijoittui kummankin kohdalla siihen puolivuotiuuteen, kun vauva on jo vankka ja elinvoimainen, mutta ei vielä kauheasti liiku tai vierasta vaan on yhtä hymyä koko maailmalle.

Muistelimme miehen kanssa Juhannuspojan yksivuotisuutta, sen todella voimakasta kiipeilytaipumusta, onnettomuusherkkyyttä, eroahdistusta ja verrattain myöhäistä puheen oppimista. Mustelmainen, raivoava pikkutaapero joka huutaa PA! PA! eikä siitä tiedä, haluaako se maitoa, pastillia, banaania vai unta, on aika haastava elinkumppani. Tuollainen taaperouden viimeisiä kuukausia läpivievä, pitkiä matkoja kävelevä, lauseilla jutteleva pikkupoika on kyllä monella tapaa palkitsevampi elämäntoveri. Puhumattakaan nyt kohta viisivuotiaasta esikoisesta. Tänään se piirsi käsittämättömän hienon pellen rusetteineen ja naamioineen, ilman mitään esimerkkikuvaa tai ohjeistusta. Oli kuulemma nähnyt Pikku Kakkosessa sellaisen pellen. Esikoinen myös laulaa Guantanameraa ja italialaista lastenlaulua onomatopoeettisesti, koska on niitä tarhassa kuullut. Iso tyttö, ja iso poika, ne meillä on. Ja hyvä niin. Sitten kun vielä kuopuksen vaipoista päästään eroon, astumme lopullisesti pois pikkulapsivaiheesta. En ainakaan tässä hetkessä osaa liittää siihen  mitään haikeutta.

sunnuntai, huhtikuuta 06, 2014

Vänkyti vänkyti väy väy väy

On tullut viime aikoina varmaan vietettyä liikaa aikaa sosiaalisessa mediassa, kun niin moni asia ja ilmiö riipii niin monitahoisesti ja vivahteikkaasti. Suvivirsigate. Subjektiivinen päivähoito-oikeusgate. Yökylägate. Fingerpori-gate. Kuulun moniin keskusteleviin Facebook-ryhmiin ja osallistunkin keskusteluihin aina joskus, kunnes tympäännyn saivarteluun, vänkäämiseen ja silkkoihin hulluihin. En tajua, miksi kuulun yhteen vanhemmuusryhmään, kun saan sieltä aina verenpainepiikin. Mistään muualta en ole lukenut, että mehujäätä päivällisaikaan syövästä kahdeksanvuotiaasta pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus tai ainakin muuttaa itse pois tämän sokeriseireenin lähettyviltä, ettei oma piltti mene pilalle, tai että "kotihoidetuista lapsista tulee tutkimusten mukaan parempia kansalaisia." Ja sitten, tuulesta riippuen, minun on joskus ehkä pakko heittää vähän pökköä pesään ja haastaa ihmisiä typeryydestä ja suvaitsemattomuudesta.

Tämä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen on kuohuttanut mieliä kummallakin laidalla, urafeministeissä ja vaistomutseissa (kumpiakin kuuluu kaveripiiriin) enkä ole kumpienkaan kanssa ihan samaa mieltä. Itse rajoitus, hallituksen säästökuuriele "Jatkossa päivähoito-oikeus muuttuu osa-aikaiseksi, kun vanhempi on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidon tuella." vaikuttaa lähemmällä perehtymisellä puuhastelulta, lillukanvarsiin takertumiselta ja muutenkin harkitsemattomalta, josta ei luultavasti tule juuri säästöä kertymään. Mutta silti alkoi vähän sylettää, kun tuntui olevan yleisen punavihreän protokollan mukaista suhtautua uudistukseen asenteella "kaikki meni" ja sitten vuodatettiin anekdoottitodisteita lapsivuodepsykooseista ja vaikeahoitoisista vauvoista. Kyllä, joo, paskaa tapahtuu. Kaikille, joillekin enemmän. Mutta minullakin on anekdoottitodisteita. Olen kahden terveen ei-erityislapsen äiti, joka otti esikoisensa pois "virikehoidosta" ja vietti kotiäitinä yhden elämänsä parhaista vuosista. Rohkenin heittää yhden poliitikkotutun seinällä ajatukseni, että milloin elämästä tuli niin vaikeaa elää, ettei kotivanhempi kykene hoitamaan vuotta-paria kahta alle nelivuotiasta (ja tähän toki miljoona disclaimeria syövistä asuntopaloihin ja onnettomuuksiin)? Etenkin, kun tuossa uudistuksessa ei nyt olla estämässä sitä päivähoito-oikeutta KOKONAAN vaan ainoastaan tehdään se osa-aikaiseksi. Kun onhan se nyt ihan tosiaan niinkin, että päiväkodit on ensisijaisesti tarkoitettu töissäkäyvien tai opiskelevien perheiden jälkeläisille. Näitä ajatuksia on kuumottavaa kirjoittaa julkisesti, etenkin kun ne tosiaan tuntuvat sotivan sitä tiettyä oman viiteryhmän "näin-saa-ajatella" -hegemoniaa vastaan. Ja koomista kyllä, tuo vaistomutsiporukka oli tietenkin ilmiöstä aivan päinvastaista mieltä ja huudettiin kuorossa lapsen joutuvan päiväkodeissa yksinomaan oppimaan "viidakon lakeja" ja että erityislapsiakin on ihan turhaa laittaa kuntouttavaan päivähoitoon, koska kotona on "pätevät ja rakastavat vanhemmat 24/7 käytettävissä." Voi vittu, voi juuttahan munat mitä empatiakyvyttömyyttä. Minulla ei ole kokemusta erityislapsista muualta kuin lukemistani blogeista, mutta voin vain kuvitella kuinka saatanallisen kuormittavaa on olla vaikeasti oireilevalle ylivilkkaalle lapselle 24/7 käytettävissä. Joo, ehkä pitäisi erota siitä ryhmästä? Jos porukka vaikuttaa Nina Mikkosen ja Kohti uutta -elokuvan "No separation, no sugar, no strollers" -fasistihippiäiti LN:n ristisiitoksilta, ehkä se ei ole meitsin paikka?

Ja en nyt edes aloita siitä, kun Fingerporissa Allan-niminen päähenkilön kaveri "puhalsi kuplia". Koska tästähän levisi toisessa ryhmässä laaja nillitys siitä, että nyt romaneita pilkataan ja sorretaan. Luulisi kaikkien huomanneen, että Jarla on suvaitsevainen ja antirasistinen tyyppi, joka rakastaa nauraa ahdasmielisille pöljille. Ärsyttää tuollainen tahallinen takertuminen ja tarkoitushakuinen mielensäpahoittajuus. Ja sitten Suvivirsigate. Tajuan niitäkin, jotka haluaisivat olla kuulematta Suvivirttä tai muutaa sanat maallisiksi. Mutta ärsyttää huomata, miten se oma viiteryhmä leimaa Suvivirttä kannattavat (kuten minut) idiooteiksi Mannerheim-öyöyöy-suami leiona paita -porukaksi. Ihme älyllistä epärehellisyyttä ja olkinukkeilua olla kunnioittamatta muiden näkemyksiä sen vertaa, että niihin voisi reagoida asiallisesti eikä leimata vastapuolta tyhmäksi.

Joopati joo. Kello on kohta neljä aamulla. Ei ihan tosiaan kannata sitä espressoa juoda iltapalalla, vaikka kuinka maistuisi itseleivotun mutakakun kanssa.