Olemme tällä viikolla kohdanneet useamman pikkuvauvan lasten kanssa. Meillä on pari säännöllistä lapsi-vanhempi -menoa, joissa käy pienten vauvojen äitejä tai isomahaisia odottavia äitejä. Peräkkäisinä päivinä on itse asiassa kohdattu kuusiviikkoinen vauva (eri vauvat siis) ja huomenna tapaamme vielä yhden sen ikäisen, ystäväpariskunnan kolmosen. Kuopus, kolmea vuotta lähestyvä Juhannuspoika on aivan pähkinöinä vauvoihin. Sille tulee hellän liikuttunut alahuulimutruinen ilme, se alkaa elehtiä hillitysti ja rauhallisesti ja pyytää saada "silittää vauvaa". Se myös haluaa nähdä, kun "vauva saa tiitä". Juhannuspoikaa kiinnostaa kovasti oma vauva-aika, keskustelemme päivittäin minkäkokoinen vauva se aikoinaan olikaan ja osasiko se heti kontata tai "kokeltaa". Aina eläimenpentujen kuvia katsellessa se haluaa tietää, "missä sen äiti on". On ihanaa, kun poikalapsella on noin vahva hoivavietti. Lipsikin tykkää vauvoista, mutta etäisemmin ja välinpitämättömämmin. Vähän kuten minä. Niin, siinäpä se tuli. Vauvat ovat minusta ihania, herttaisen pehmeitä palleroita hampaittomine suineen ja pullajalkoineen, mutta eivät tällä hetkellä väräytä mitään viisaria. Vauvoja on kivaa pitää sylissä, mutta en erityisesti vaadi niitä syliini tai mitään.
Muistan ajan kaksi vuotta sitten, kun Juhannuspoika oli vähän yli puolivuotias, kovaa vauhtia perivauvuuttaan itsestään häivyttävä, jatkuvasti uutta oppiva pieni olento. Täysi vauva tietysti, tästä näkökulmasta, mutta silloin ajatus siitä, etten enää saa lisää vauvoja, aiheutti minulle jopa parit itkut ja riidanpoikasen miehen kanssa. Meillähän tämä lapsilukupäätös on miehen kädessä, hän ei missään vaiheessa ole halunnut kahta lasta enempää ja joskus oli sellainenkin vaihe, että pelkästään se, kun hymyilin jollekin vauvalle, sai miehen muistututtamaan, että kaksi riittää. Se oli oma pikkuruinen surutyönsä käydä läpi, ettei tämä juttu ole ihan omissa käsissä. Nyt, kun perspektiiviä on tullut, tajuan, että vaikka mies jostain mielenhäiriöstä johtuen muuttaisikin mielensä, minä olisin se, joka sanoisi ei.
Vauvat ovat ihania. Ne eivät pysy vauvoina kovin kauaa. Vauvan saamiseen tarvitaan raskausaika, jonka ensimmäiset kolme kuukautta ovat perseestä, pahoinvoinnin ja menettämisen pelon siivittämää, kahvittomuuskoomassa vietettyä "elämästäni on viety nauru" -aikaa, jota vielä parhaimmillaan sävyttävät verenvuodot (kuten minulla, kummallakin kerralla). Tottakai ilon ja myhäilevän salailun tuomia leiskahduksiakin on, mutta yleisolo on epäuskoinen. Toisella trimesterillä jännittää rakenneultra, ja sen jälkeen koittaakin se raskauden kiva aika. Energinen, estrogeeninen keskiraskaus, jolloin herää aikaisin, seksiä tekee mieli koko ajan, kahvi ei ellota, maha ei ole kovin iso ja tulevaan vauvaan alkaa jo suhtautua olentona, jonka tulee joskus tapaamaankin. Loppuraskaudesta sitten alkaa lonkkia kolottaa, alapäätä puukotetaan sukkapuikolla, mahassa ängerretään niin, että kylkiluut natisevat, naama valuu taukoamatta hikeä. Noista raskausajoista ottaisin sen keskivaiheen, en muuta. Pikkuvauva-ajasta nautin Juhannuspojan kanssa sikäli kun ahdistusherkkänä ihmisenä osaan nauttia, paljon enemmän kuin Lipsin kanssa, kantoliinailin, imetin onnellisena, pesäilin ja toki samalla pelkäsin kätkytkuolemaa ja epilepsiaa ja kaikkea muuta absurdia. Paras vauvuus sijoittui kummankin kohdalla siihen puolivuotiuuteen, kun vauva on jo vankka ja elinvoimainen, mutta ei vielä kauheasti liiku tai vierasta vaan on yhtä hymyä koko maailmalle.
Muistelimme miehen kanssa Juhannuspojan yksivuotisuutta, sen todella voimakasta kiipeilytaipumusta, onnettomuusherkkyyttä, eroahdistusta ja verrattain myöhäistä puheen oppimista. Mustelmainen, raivoava pikkutaapero joka huutaa PA! PA! eikä siitä tiedä, haluaako se maitoa, pastillia, banaania vai unta, on aika haastava elinkumppani. Tuollainen taaperouden viimeisiä kuukausia läpivievä, pitkiä matkoja kävelevä, lauseilla jutteleva pikkupoika on kyllä monella tapaa palkitsevampi elämäntoveri. Puhumattakaan nyt kohta viisivuotiaasta esikoisesta. Tänään se piirsi käsittämättömän hienon pellen rusetteineen ja naamioineen, ilman mitään esimerkkikuvaa tai ohjeistusta. Oli kuulemma nähnyt Pikku Kakkosessa sellaisen pellen. Esikoinen myös laulaa Guantanameraa ja italialaista lastenlaulua onomatopoeettisesti, koska on niitä tarhassa kuullut. Iso tyttö, ja iso poika, ne meillä on. Ja hyvä niin. Sitten kun vielä kuopuksen vaipoista päästään eroon, astumme lopullisesti pois pikkulapsivaiheesta. En ainakaan tässä hetkessä osaa liittää siihen mitään haikeutta.
Ei vitsi miten hyvä teksti taas.
VastaaPoistaMä olen tätä omaa vauvakuumeiluani miettinyt että mitähän järkeä tässä taas oikeasti on. Että mistä se oikein kumpuaa? Kun juurikin _järjellä_ ajateltuna asiat on juurikin noin kun kirjoitit. Mullahan itseasiassa oli kaikki oikein mallillaan kun kaksi lasta oli jo vankasti koulutaipaleella. Siihen sitten päätettiin pullauttaa "vielä yksi". Jonka lisäksi haluttaisi nyt "vielä yksi". Ja pahoin pelkään että jostain vielä nousee senkin jälkeen olo että jos "vielä yksi". En ymmärrä itseäni. Mistä ja miksi tätä kumpuaa?
Juu, se on jännä, se biologia! Joku tutkija vertasi joskus vauvakuumetta rakastumiseen, siis sellaiseen päätäpahkaiseen hormonihyöky-rakastumiseen, jossa ei ole mitään järkeä eikä tosiasiat paljoa paina.
PoistaMutta jos niitä lapsia tekee mieli ja omat voimavarat, talous, ikä, jne antaa periksi, niin uusia pukkaamaan vaan! :). Käytiin just tänään meidän hyvällä ystäväpariskunnalla, jotka sai kolmannen vauvansa viime kuussa. Sylittelin taas pikkuvauvaa, se oli kyllä suloinen killittelijä ja rupsuttelija. Kotimatkalla juttelin miehelle, että ihanaa kun tuollainen tasapainoinen ja fiksu pariskunta tekee monta lasta, että niillä selvästi voimavarat riittää.
Onhan sitä sanottu niinkin, että "naisella on aina yksi lapsi liian vähän". Kaipa tossakin joku perä on, niin monelta kantilta ja huolella mäkin sitä kolmos-optiota pohdin, vaikka olin aina ollut sitä mieltä, että kaksi on ihan maksimi. Ja nyt hormonihöyryjen hälvettyä, olen lakannut pohtimasta, kun on nyt ihan selvä juttu, että nämä vauvahommat on meiltä ohi. Mutta mainiota on, kun nyt taas joku raskauskeiju lentelee ympäriinsä ja mahoja kasvatellaan siellä sun täällä. Pääsee sylittelemään tulevaisuudessakin niitä rupsuttelijoita :)
Toivottavasti kysymykseni ei kuulosta hassulta tai ylimenevältä, mutta ihan pakko kysyä kun jää muuten vaivaamaan (itseäni siis samaistujana). Eli kirjoitit joskus aiemmin että esikoisen vauvavuoteen verrattuna kuopuksen vuosi oli vain "rippeet tai varjo" (en millään muista mikä se sana oli) verrattuna esikoisen vauvavuoteen. Nyt tässä kuvasit kuopuksen vauvavaiheen "silti", nautinnollisemmaksi.
VastaaPoistaMulla on varmaan joku asperger kun jään aina pohtimaan blogeissa näitä. Miten voi joku asia olla samalla laimeampi, mutta nautinnollisempi?
Ei tarvi ottaa paineita vastatakseen, tällaiset tekstit saa mut missä tahansa aina vähän sekaisin että tajuanko maailmaa ollenkaan :)
-MaKe
Kysymyksesi kuulostaa paitsi hassulta, myös aika ärsyttävältä, koska en todellakaan ole koskaan kirjoittanut, että kuopuksen vauvavuosi oli "rippeet" tai "varjo". Koko ajatus tuntuu aivan absurdilta, kuopuksen vauvavuosi oli hyvin ihana ja monella tapaa helpompi kuin esikoisen vauvavuosi, joka myös oli ihana, mutta olin silloin äitinä noviisi.
PoistaEt ole ilmeisesti lukenut Lupiinia kovin paljoa, koska nämä vauvavuosisuhtautumiset tulevat kyllä blogin historiassa ihan selväksi. Ja eivät ole olleet rippeitä tai varjoja, kumpikaan. Luultavasti sekoitat mut johonkin toiseen kirjoittajaan tai sitten olet vaan tajunnut väärin.
Nyt löysin sen kohdan! Se oli jatkokommentissa, ei itse tekstissä:
Poista"Tänään annoin itseni velloa melankoliassa työväenopiston ompelukurssilla, se oli siellä vauvamuskaripaikassa. Että never again, byääh. Ja silti sitä tajusi jo toisen lapsen kohdalla, että sitä _esikoisajan vauvapöllyä ei koskaan edes saa takaisin, että jo yritys toteuttaa kakkosen kanssa tuntui oudon väljähtyneeltä, toisinnolta. _Että se oma vanhemmuus oli jo erilaista, toiminnallisempaa. "
väljähtynyt se sana oli, nyt kun löysin.
En siis missään tarkoituksessa ole hakemassa tässä vastausta siihen miten joku toinen ihminen tekee tai kokee, vaan kysyn tätä ihan oman itseni jännitysten ja hämmennysten vuoksi (kuten kirjoitin yllä). Eli minulla on kehittymättömyyttä hahmottaa tällaisia tunnejuttuja. Siksi ne jäävät voimakkaasti mieleen.
Kysynpä siis vähän reippaammin, että oliko esikoisenkin vauvavuosi "rakas", vaikka kuopuksen kohdalla otit rennommin?
Tähän ei ole mikään pakko vastata, tietenkään, ja kysymykseni taustalla on siis kyvyttömyys nähdä asioita yhtä joustavasti kuin useimmat kykenevät näkemään. Kysymykseni kuulostavat varmasti vähän negatiivisilta, ja se johtuu omasta melko hatarasta perusluottamuksesta omiin kykyihini, ja niihin haen blogeista "tsemppiä" ja varmasti liian vakavaan ääneen noin ventovieraan korvaan.
-MaKe
Laitan vielä selvennykseksi: että olen siis täällä blogeissa opettelemassa normaalia kommunikaatiota, että jos vaikka joku sanoo että eka vauvavuosi oli raskas, niin se ei tarkoitakaan että se lapsi on huono jne. Tällaisista asioista on siis kyse, ja ne ovat varmasti muille ihan peruskauraa. Anteeksi etten osannut kertoa kysymyksen tarkoitusta etukäteen.
Poista-MaKe
Kuule MaKe, mä en nyt oikein tajua, mitä vänkäät. Enkä edes oikein tajua, mitä haluat tietää. Se, että kaivat jonkun yli puolen vuoden takaisen kirjoitukseni kommentin, jonka olen vielä suunnannut ystävälleni, joka kävi niissä samoissa vauvamuskareissa kanssani, on aika erikoista, ja mieleni tekisi olla asiaa enempää auki kirjoittamatta. Olet nyt ilmeisesti jotenkin järkyttynyt löytämästäsi "ristiriidasta" vaikka mitään ristiriitaa ei ole. Viittasin "yritykseen toteuttaa kakkosen kanssa"-jne kommentillani siihen, että vauvamuskari ei tunnu yhtään niin merkitykselliseltä ja uudenlaiselta kun sen kokee toista kertaa, toisen lapsen kanssa. Että ne laulut ja tanssit on nähty jo kertaalleen, ja niihin suhtautuu rutiinilla eikä ne silleen säväytä samalla tavalla.
PoistaKuten jokainen ajatteleva ihminen luullakseni tajuaa, tuolla kommentillani ei viitattu millään tavoin siihen, mitä tunsin vauvojani kohtaan.
Oliko esikoisen vauvavuosi rakas? Joo, oli se rakas! Kuopuksenkin vauvavuosi oli rakas. Ja rakkaita ovat edelleen, vuodet ja lapset.
Tyylisi, MaKe, on tällaiselle blogiveteraanille hämmästyttävän tuttu. Uskon sinun kommentoineen ainakin Valeäitiä, Pihalla Kotonaa ja Äitilandiaa. Eri nikeillä, samalla tyylillä, lausenpuolikkaisiin takertuen ja niistä dramatiikkaa kaivaen. Suosittelen sinulle omaa blogia, jos kirjoittaminen inspiroi. Sitä kautta voi sitten luoda itselleen vakinikin, jolla kommentoida.
Kiitos kun vastasit kaikesta huolimatta kysymykseeni.
PoistaMinua siis mietityttävät kiintymykseen liittyvät jutut joissa olen pahasti hukassa ja niistä olen kysynyt niin hiekkalaatikoilla kuin täällä.
Ns. tervejärkinen ei varmastikaan ymmärräkään mitä näillä kysymyksillä teen. Se varmasti ärsyttää. Yritin kysymyksen kohdalla kertoa että tässä kirjoittaa aika kehittymätön tyyppi, mutta sitä ei varmaan silti käsitä, enkä ihmettele.
Kiitos siis että avasit kirjoituksia tarkemmin vaikka se ei tuonut mitään hyvää molemminpuolisesti.
-edellinen
Ole hyvä.
PoistaAjattelin ensin jo jättää tämän aiheen silleen, mutta sitten alkoi kiinnostaa niin paljon, että haluaisin esittää sinulle vastakysymyksen:
Mitä vastausta haet näistä kommentoimistasi blogeista? Ilmeisesti ajatus toisen lapsen (kuopuksen?) suosimisesta huolettaa sinua kovasti? Erityisesti, kun kyseessä on poikakuopus ja tyttöesikoinen? Ja suhtautuminen tyttölapsiin ylipäätään? Tunnut reagoivan hyvin voimakkaasti ja hieman sivuun ihmisten kirjoituksiin, tulkitset suosimista ja syrjimistä sielläkin, missä sitä ei ole? Haluatko todistaa hypoteesisi suosimisesta oikeaksi vai kaipaatko vahvistusta, ettei näin ole?
Kysymykseni lähtee tietysti siitä oletuksesta, että olet tämä muihinkin äitiblogeihin kirjoitellut vaihtelevanikkinen anonyymi. Mutta koska et tätä kieltänytkään kommentissani, oletan, että osuin oikeaan.
Toinen kysymys on, miksi tarinasi vaihtelee? Sinulla on vaihteleva määrä lapsia? Eikö olisi helpompaa kysyä kysymyksensä rehellisesti puhtaalta pöydältä, jollain vakinikillä ja ehkä tosiaan pitää omaa blogia näistä kiintymys- ja suosimisteemoista, kun ne tuntuvat kovasti sinua askarruttavan. Kirjoittaminen voisi myös auttaa purkamaan traumaa, joka sinulla ilmeisesti (?) on?
Tulipa kauan mietittyä osaanko vastatata!
PoistaYhdessä kolmen lapsen äidin blogissa äiti kirjoitti taannoin kuinka on aina kuullut että "keskimmäinen lapsi on herkästi se väliinputoaja". Hän kirjoitti että ei halua suostua uskomaan että niin on vaan tekee kaikkensa että niin ei käy. Joku kirjoitti blogiin kommentin jossa kertoi että on itse onnellinen, perheensä keskimmäinen lapsi. Tähän blogin pitäjä sitten kirjoitti että oli tosi _huojentunut_ kun kuuli että asiat voivat olla toisin kuin stereotyyppisesti.
Eli huojennus etteivät asiat ole niin kuin usein hoetaan, on se tärkeä juttu.
Yhden tärkeän asian olen blogien avulla oppinut: että esim. lapsen uhman väsyttävyydestä kertominen ("en kestäisi yhtään enää Niilon kiukkukohtauksia") EI tarkoita, etteikö lapsesta yhä pitäisi. Tämä oli sitkeässä, mitä sukulaisten kanssa tuli ihmeteltyä, ja nolona sitten selitin että pienestä pitäen tällainen uskomus itselläni on ollut, vaikka muut perheenjäsenet eivät ollenkaan ajattele niin. Kai ihminen osaa vain tehdä vääriä johtopäätöksiä joita onneksi on mahdollista korjata myöhemmin.
Toivottavasti tämä jotensakin vastasi kysymykseesi.
-ed. kommentoija