Myötä- ja vastamäessä

Tänään on mietityttänyt aihe, josta minulla ei onneksi ole omakohtaista kokemusta. Luin nimittäin taas vaihteeksi Oliviaa, jossa oli juttu aiheella "jättäisinkö masentuneen miehen?". Artikkelissa ex-vaimo kertoi liitostaan vähitellen yhä syvemmälle masennukseen ryömivän miehen kanssa, raivokohtauksista, alkoholismista, täydellisestä kyvyttömyydestä hallita arkea ja ennen kaikkea siitä, miten mies onnistui pitkään teeskentelemään töissä ja ystävien kesken tervettä. Ex-vaimo tajusi jossain vaiheessa parisuhteen muuttuneen huoltosuhteeksi, miehen kumppanista potilaaksi, lapset sijaiskärsijöiksi. Mies makasi kaikki illat pimeässä makkarissa, surffasi pakonomaisesti nettiä, ei ottanut vastuuta perheestä, alkoholia käyttäessään menetti pelin kokonaan ja muuttui aggressiiviseksi ja jopa väkivaltaiseksi. Silti vasta oman lapsen kommentti sai naisen ottamaan ratkaisevan askeleen. Juttu loppui siihen, että ex-vaimo hoiti miehelleen uuden kämpän, muistutti vakuutuksista ja lainaeristä ja totesi sivusilmällä, että mies oli aloittanut deittailusuhteen netissä. Mies siis pääsi tavallaan kuin koira veräjästä ja nainen halusi kaikesta katkeruudesta ja kaunasta huolimatta taata miehelle inhimillisen tulevaisuuden ja tunsi jonkinlaista helpotustakin miehen deittiviritelmistä. Voin kyllä tajuta tuon. Ei kai rakkaus useinkaan kokonaan kuole, vaikka sitä kuinka koeteltaisiin. Ja haluaahan sitä ihminen varmaan lastensa isälle esimerkiksi kodin, johon lapset uskaltaa lähettää. Etenkin kuitenkin nostin hattua tälle naiselle: hän osasi irrottautua tuhoisasta suhteesta ja tehdä sen vielä tavalla, joka ei repinyt kaikkea auki. 

Tästä kyseisestä artikkelista, jolla oli omalla tavallaan onnellinen loppu, tuli mieleen toinen artikkeli muutaman vuoden takaa, Meidän Perhe -lehdestä. Siinä käsiteltiin myös perheenisän masennusta ja muun perheen hissuttelua ja mukautumista isän kaikennielevän suuritarpeisuuden ympärillä. Tämän artikkeliperheen äiti oli ammatiltaan terapeutti ja ymmärsi miestään loputtomasti, hoiti työn ja lapset, oli palkannut kotiin lastenhoitajan vaikka mies oli koko ajan kotona. Jutussa minua ärsytti monen muun asian ohella myös se, että tämä terapeuttiäiti vastusti päiväkoteja ja halusi nimenomaan että lapsilla on hoitaja kotona. Itse kun näin perstuntumalta uskoisin, että lapsille tekisi todella paljon parempaa olla päiväkodissa näkemässä muita lapsia kuin viettää koko hereilläoloaikansa täysin sairaaksi vinksahtaneessa perheyhteisössä. Vaikka toki jutussa asiat esitetään aina tietyssä valossa ja paljon jää kertomatta, tuon perheenäidin loputon ymmärtäväisyys ja terapeuttijargon poissa pelistä olevaa miestä kohtaan oudoksutti. Mieleeni tuli sellainenkin asia, että eikö aikuinen nainen halua esimerkiksi seksielämää? Saati sitten niitä vielä oleellisempia asioita, isää lapsilleen, toista laskunmaksajaa, elämänkumppania? 

Masennuksessa kai pahinta on, että se tekee uhristaan joskus kusipään. Tätä Oliviankin jutussa puhuttiin, miehen totaalisesta vastenmielisyydestä, kaljanpöhöisestä raivaroinnista ja tiuskinnasta. Että miten ne tunteet pikkuhiljaa kuolevat toista kohtaan, vaikka minkäkokoinen rakkaus olisi taustalla. Itselläni on suvussa masennuksesta kärsinyt ihminen, jota varoin pari-kolme vuotta todella visusti, vältin jopa tervehtimistä, koska tämä sukulainen oli masennuksen syövereissä niin pohjattoman ilkeä. Tajusin toki, että ilkeys johtui masennuksesta, mutta eipä auttanut, en halunnut jokaisilla sukujuhlilla nieleskellä kyyneleitä (olin koko ajan raskaana tai imettävä tämän masennuksen ollessa pahimmillaan, en normaalisti ole ihan superherkkä sentään), minun oli pakko varjella itseänikin. Ja samalla tajusin, että nyt teen juuri sitä mitä ei saisi, eristän masentunutta omalla käytökselläni. Onneksi tilanne on sittemmin lähtenyt purkautumaan ja tämä sukulainenkin paljon lämpimämpi ja ystävällisempi. Pahinta kai tuossa ilkeydessä itselle oli se, että pidin koko ajan tästä sukulaisestani ja tunsin syvää myötätuntoa häntä kohtaan ja olisin mieluusti osoittanut häntä kohtaan lämpöä, mutta torjunta oli niin kokonaisvaltaista etten uskaltanut. Yritin toki tolkuttaa itselleni, että tylyys on tavallaan eräänlainen luottamuksenosoitus, mutta ei se hirveästi auttanut. 

Oma mieheni on vakaa ja turvallinen, varsinainen peruskallio, johon me muut nojaamme. Joskus tunnen tästä huonoa omatuntoa, vaikka en olekaan mikään varsinainen nutcase tai neurootikko, mutta silti pelkään väliin, että mies joutuu kannattelemaan perhettä liikaakin. Taloudellisesti etenkin, mikä nyt näin hoitovapaalla kai onkin ihan sallittua. Ja kai muutenkin. Toisaalta hän pääsee päivittäin pois rauhalliseen, aikuisten ihmisten kansoittamaan toimistoon, syömään lounaita ilman suttaamista ja kirkumista, istumaan omissa ajatuksissaan ilman kolmivuotiasta joka kinuaa "Poti Kissaa" tai yksivuotiasta, joka haluaa syliä, ruokaa, hytkytystä, taputusta, pöräytystä tai mitä vaan, kunhan siihen liittyy aikuisen täydellinen intensiteetti. 

Tunnustus

Jee, sain yhdeltä suosikkibloggaajaltani, Pihalla kotona-Liisalta tunnustuksen elikkä haasteen paljastaa itsestä kahdeksan faktaa. Koska olen bronkiittisena ihan jälkijunassa ja pihalla, laitan haasteen eteenpäin kahdeksalle bloggajalle ihan myöhässä ja olette varmaan ehtineet saada tämän muualtakin, mutta täältä kuitenkin pesöö: Sininen keskitie, Rouvan ruuhkavuodet, Sekavuustila, Going Inside, Leijonalapsen kanssa, Leopardikuningatar, Pudonneita omenoita ja Jenny from the Bush.

1. Olen vähän pakkomielteisen rakastunut Kallion kaupunginosaan. Tämä rakastuminen alkoi 12-vuotiaana, kun ystävän isoveli pääsi Kallion ilmaisutaidon lukioon ja menimme tämän ystävän kanssa sinne jonain esittelypäivänä. En kyllä yhtään muista, oliko jommankumman äiti mukana, vaikeaa uskoa että oma äitini olisi päästänyt minua noin nuorena eri paikkakunnalle bussilla, äiti oli aika huolehtivaa sorttia. No enivei, olin samantien ihan myyty Kallion lukioon (siellä oli eräskin tyttö jolla oli peppiletit ja niissä siniset tekoruusut) ja koko kaupunginosaan, korkeisiin ankariin kivitaloihin, porttikongeihin ja ratikoihin. Tämä rakkaus oli hyvin kestävää sorttia. Muutaman vuoden päästä aloitin itse Kallion lukiossa, muutin sitä myötä helsinkiin ja lukion kolmannella ihan koulun viereen silloisen poikaystäväni kanssa. Elelin Kalliossa yhdeksän vuotta muuttaakseni pariksi vuodeksi Espooseen (!) ja sieltä taas takaisin Kallioon, samalle kadulle kuin viimeksikin. Olen siis asunut Kalliossa melkein puolet elämästäni. Kaupunginosa on muuttunut koko ajan parempaan suuntaan (sitä mukaa kuin omakin tukariuteni on lisääntynyt), luomukahvilat ja sushiravintolat ja design-putiikit ovat ihan yhtä yleisiä kuin pullapuodit ja kirppikset 90-luvun laman aikaan. Emme nytkään asu kaukana Kalliosta, kävelymatkan päässä, ja kyllähän siellä tulee edelleen viikottain pyörittyä, leikkipuistoissa ja Hakiksen torilla.

2. Minä olen ainoa perheemme jäsen, jonka nimi ei ole tuplakonsonantti.

3. Roikun Facebookissa aika tosi paljon. Jotenkin se sopii mediana tällaiseen hyppelehtivään pikkulapsielämään. Onneksi minulla ei ole vielä älypuhelinta, koska sitten tekisin samaa myös ulkona. Nyt viihdytän itseäni lukemalla kirjoja tai lehtiä, jos puistossa ei satu olemaan juttuseuraa.

4. Olen kokenut harmin ohella vapautumista, kun esikoinen "pesi" iPadin eli "tappelin" pari viikkoa sitten niin, että se meni rikki. Olen peräti ihan lukenut kirjojakin sen jälkeen. Luen parhaillaan mainion osuvaa ja tarkkanäköistä esseekokoelmaa nimeltään Vapaa nainen törmää todellisuuteen, suosittelen kaikille!

5. En ole varsinaisesti mikään romantikko, vaikka pidänkin kauniista eleistä ja sopivan pienistä yllätyksistä. Esimerkiksi se, että mies toi minulle äsken Geishan kaupasta, kun olen kipeä, oli mukava romanttinen yllätys. Tai kun hän toissa jouluna antoi minulle bonus-lahjaksi (olin raskaana) korvakorut, vaikka varsinaiset lahjat oli vaihdettu jo kotona. Sen isommista romanttisista elkeistä en sitten riehannukaan ja temperamentiltani jossain määrin varautuneena ihmisenä pidän näitä salamarakkaus-jutskia ihan hämmentävinä, etenkin kun niitä tapahtuu aikuisille ihmisille jotka dumppaavat harmillisiksi käyneet eksänsä Kaikennielevän Tunteensa takia. Viittaan tällä Jungnerin pariskuntaan, joiden eroilmoitus aiheutti minussa akuutin "hähää"-reaktion. Joku siinä, että aikuiset ihmiset suunnilleen ronkkaavat toistensa genitaaleja teeveekameroiden edessä ja viittailevat jatkuvasti räjähtävän kiihkeään seksielämäänsä, vaan kertakaikkiaan ällöttää. Että miksi sitä rakastumista pitää niin hirveästi vakuutella? Siksikö, että oikeasti ei ollakaan ihan satavarmoja asiasta?

6. Olen kerran haastatellut Janina Frostellia yhteen suhteellisen laajalevikkiseen lehteen. En ole toimittaja enkä ole kirjoittanut juuri muita artikkeleita tuon kyseisen lisäksi. Se oli tosi absurdi kokemus, mutta Frostell oli oikein mukava ja maanläheinen tyyppi.

7. Osaan määritellä aika tarkkaan vanhempien asuinpaikan, sosiaaliluokan ja kiinnostuksenkohteet katsomalla heidän lastensa vaatteita leikkipuistossa. Tämä on minusta tosi mielenkiintoinen sosiologinen leikki ja harrastankin joskus mielessäni "yhdistä lapset ja vanhemmat"-arvuuttelua. Tunnistan merkit, tyylit ja "yksilölliset" valinnat. Ja toteutan näitä itsekin vaikka suhtaudunkin ilmiöön asiankuuluvan pilkallisesti.

8. Olemme nyt kipeänä ollessani syöneet pelkkiä eineksiä ja totesin eilen miehelle spontaanisti "en tajua miksi näitä haukutaan, näähän on helvetin hyviä!" Eikä jää tiskiäkään yhtään samalla tavalla. Kirjolohilaatikkoa, tuorepastaa, kalakeittoa, pinaattikeittoa. Kun esikoinenkaan ei enää oirehdi lehmänmaitoa, on tämä aika helppoa. Mutta siirrymme kyllä takaisin itse tehtyyn heti kun tervehdyn, ruuanlaitto on nimittäin oikeasti tosi kivaa ja yksi juttu mistä kotiäitiydessä tykkään on, että ruokaa ehtii laittaa rauhassa ja pitkän kaavan mukaan ja suunnitella vilijonkkamaisesti, miten saisi eilisen tähteet mahdollisimman innovatiivisesti tämän päivän ruokaan piilotettua.