torstaina, kesäkuuta 19, 2008

Tukka on naisen se

Ostin tuossa muutama päivä sitten lähimarketista hiusväriä. Puntaroin pitkään kemiallisen myrkkyvärin ja hennan välillä (olen äimistynyt siitä, että ruokakaupassa todella myydään hennaa) mutta tietäen karvaan omakohtaisesti hennan epäluotettavuuden ja pitkän vaikutusajan, päädyin kemikaaliväriin. Paketin sävy ei ollut aivan täsmälleen haluamani vaan aavistuksen liian kylmä, samantyyppinen mitä käytin muutamia vuosia sitten. Halusin kuitenkin päästä vastenmielisestä everyday-shopping-shitistä mahdollisimman nopeasti eroon enkä siten viitsinyt etsiytyä paremmin varusteltuun kauppaan.

No, eilen sitten värjäsin juurikasvuni kampaajan antamien ohjeiden mukaan. Ensin väriä hiusten tyveen, sitten munakello tikuttamaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi, lopuksi väri muuhun tukkaan. Hiusväri näytti jo levitysvaiheessa varsin violetilta mutta sivuutin huomion ja sudin värin tukkaani (erityisesti otsikseen ja korvallisille). Pestyäni värin vihdoin pois totesin suhteellisen vittuuntuneena, että tukkani väri oli puolessa tunnissa muuttunut viehättävän hennanpunaisesta kylmänteolliseksi, siniseen vivahtavaksi punaiseksi. Siis siihen samaan sävyyn, jonka takia olen jo pariin otteeseen käynyt ottamassa siivottoman kalliita vaalennusraitoja tukkaani. En olisi uskonut, että kuontaloni on niin kostonhimoinen, että se imee puolessa tunnissa itseensä sävyn, josta olen kovalla vaivalla ja ähellyksellä päässyt eroon muutama vuosi sitten. Turha kai myöskään mainita, ettei tämä luumunpunaruskea ole lainkaan se punakupari joka komeilee väripakkauksen mallin päässä. En muutenkaan tajua, miksi hiusväreissä on sinistä. Äärimmäisen harvalle suomalaiselle sopii kylmän liilertäväntummanpunainen tukka, useimmat alkavat näyttää lauantaimakkaralta ja/tai aaveelta. Kuten minä.

Tuhersin vielä tukkaani loput Lushin ylihinnoitellusta jugurttinaamiosta, muiden hoitoaineiden jämät ja sushi-etikkaa (sitruunankorvikkeena) ja höyläsin partaterällä hennot ohimosuortuvat, jotka olivat ottaneet kaikkein tymäkimmin väriä itseensä. Ei voi sanoa, että väri olisi siitä mainittavasti vähentynyt. Aamulla varasin jo ajan kampaajalle taas kerran siihen saakutin värinpoistoon, mutta olen vielä valmis perumaan mikäli netistä kaivettu hilseshampoo-sitruunahoito auttaisikin. Ja tavallaan ihan naurettavaa olla näin ärhäkkä tukkansa takia, värihän tulee haalistumaan auringossa joka tapauksessa. Ja lomanikin on alkamassa (ei sillä, että kokisin muutenkaan tarvetta olla töissä edustavimmillani) ja sitä rataa. Mutta yök, oikeasti! Tukkavärin traumatisoimana yritin panostaa sen kiharuuteen lääppimällä siihen runsaalla kädellä kirppikseltä ostettua kiharavoidetta (älkää hyvät ihmiset käyttäkö kiharavoidetta, käyttäkää sitä kiharasuihketta mieluummin, se on tuhat kertaa parempaa eikä tee tukasta erikeepperillä muotoiltua). Nyt minulla on päässäni ruskeanluumu, takkupörröinen, samanaikaisesti ritisevän kuiva ja rasvaisen näköinen etikalta haiseva tukka. Harkitsen munkiksi rupeamista (lainasinhan kirjastosta Zen-kirjankin, tosin ennen tukkadisasteria) tai bongorumpuhippimäistä huivivärkkiä päähäni.

maanantaina, kesäkuuta 16, 2008

H.E.

Kahdella ystävälläni oli aikoinaan tapana julistaa baarissa, että kohta alkaa Hyvä Elämä. Hyvään elämään kuuluisi kaljoittelun ja pizzansyönnin lopettaminen, kuntoilu, aikainen nukkumaanmeno ja yleinen tunnollisuus ja kunnollisuus. Hyvä Elämä oli lyhennetty H.E:ksi, kirjainpariksi jota oli näppärä huudahdella baaripöydässä. Soppaa sekoitti sopivasti se, että myös Huono Elämä lyhentyi H.E:ksi, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, kumpaa H.E. kulloinkin tarkoitti.

Itse olen viettänyt jo pitkään pääasiallisesti sitä ensimmäistä H.E:tä eli maksanut laskut ajallaan, pitänyt keittiön työtason suhteellisen siistinä ja hoitanut ravitsemuspoliittiset ratkaisut terveellisesti ja säntillisesti sekä välttänyt turhaa tissuttelua ja tupakin kärheämistä. Ja käynyt vesijuoksemassa. Ja mennyt nukkumaan ennen pikkutunteja. Pitkään eletyn Hyvän Elämän seurauksena saattaa tulla kiusaus hetkelliseen notkahdukseen Huonon Elämän suuntaan ja näin kävi viikonloppuna. Perjantaina oli ystävän maisteroitumisjuhlat pitkän kaavan mukaan. Jokin nousuhumalailo yhdistettynä ulkoilmaan sai minut polttamaan tupakkaa ihan sikana (yäk yäk yäk) vaikka päätä särki hiukkasen jo valmiiksi. Seuraavana aamuna (tai siis keskipäivällä jolloin heräsin) olo oli vielä ihan säällinen, kauheus iski vasta myöhemmin. Ensin oletin kyseessä olevan krapulan (mitä se tietysti osaksi olikin) mutta kun päänsärky ja kuvotus jatkuivat yöhön asti olin pakotettu muuttamaan diagnoosini migreeniksi. Olen kerran ennenkin itseaiheuttanut itselleni migreenin sivuuttamalla lievän päänsäryn kuvittelemalla, että hartiajännityksestä johtuva jomotus laantuu parin lasillisen ja parin tupsun avulla... no joo. Hukkasin siis kesälauantain ja makasin koko päivän pimeässä kyvyttömänä edes lukemaan mitään järjellistä.

En tajua tuota tupakka-asiaa. Poltin aikoinaan säännöllisesti ja sitten vähitellen, puolivahingossa aloin vähentää. En ole ikinä ollut kunnollinen nikotinistiröökaaja, tarvitsen kaikkia oheisasioita kuten kahvia, punaviiniä ja hauskaa seuraa nauttiakseni tupakasta. Aikoinaan meillä oli Nassun kanssa tapana säästää kaikkein kiehtovimmat uutiset siihen, että saimme eteemme tupakat ja lasin mehua. Siinä kelpasi henkosten lomassa kertoa juttua ja mikäli kyseessä oli todella mehukas stoori, vielä sytyttää uudetkin.

Töissä en polta melkein ikinä, ellen ole sitten aivan mielipuolisen stressaantunut. Arki-iltaisin en voisi kuvitellakaan meneväni tupakalle, alkoholia ei viikolla kuulu käyttämän eikä illalla voi enää kahvitellakaan, eli kaikki potentiaaliset oheisnautintoaineet ovat pannassa. Eikä ilman niitä tupakka maistu. Saattaa siis kulua viikko ilman että edes ajattelen tupakkaa. Mutta kun saan nenäni eteen lasin punaviiniä ja joku muu sytyttää tupakan, alan itsekin himoita. En pidä tätä edes minään ongelmana, tällä normaalitahdilla kukaan ei saa keuhkoahtaumaa, sademetsiä toki kyllä kaatuu jonkin verran, mikä on peffasta. Nyt pelkkä tupakasta kirjoittaminen kuvottaa, migreenini ei ole vieläkään kokonaan ohi ja ajatus savun imemisestä saa pään jyskyttämään. Äitini lopetti tupakoinnin aikoinaan pitkälti päänsärkytaipumuksensa takia, luultavasti minullekin käy niin (ja samaa tietä menee punaviini, nyyh).

Viimeinen viikko töitä. Motivaatio katossa. Olen laatinut ”mitä lomalla pitää tehdä”-listaa, johon kuuluu muun muassa jo legendaariseksi kasvanut saaristoristeily. Olemme L:n kanssa olleet yhdessä jo kuusi kesää ja joka ikisenä meidän on pitänyt mennä sellaiselle. No, eipä tähän päivään mennessä ole toteutunut, ehkä nyt kun on sekä rahaa että aikaa. Sen lisäksi listassa on teemakävelyitä, museoita, kesäteatteria, rantaviivan kartoitusta, kirpputorilla myyntiä ja piknikkiä. Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä mutta ehkä vastenmielisimpänä ”pajuarkkupommin purku” eli jättiläismäisen säilytysarkun tyhjentäminen, imuroiminen ja pyyhkiminen sekä siellä olevien kamojen (kuten muovikorillinen videokasetteja ja kaksimetrinen pahasti rytistynyt ja paljon ähellystä aikoinaan vaatinut kuvakollaasi, puhumattakaan sultatuista kuusenkoristeista ja lahjanarukimpuista) lajitteleminen lähinnä mappi ööhön.

torstaina, kesäkuuta 12, 2008

torstaina, kesäkuuta 05, 2008

Kopli, Pronksi, Gonsiori

Ennen lauantaista Tallinnanmatkaa laadin pitkän ja monipolvisen listan kaikesta, mitä haluaisin paikan päällä tehdä. Tiesin jo listaa tehdessäni, että kaikkea ei millään ehtisi toteuttaa ja päätin, ettei se saa häiritä. Perjantai-iltapäivän tehottomuudessa vieläpä TAITOIN listan ja etsin netistä kartan johon ympyröin haluttuja kohteita, mutta ilmeisesti jokin sisäinen maniajarruni päätti toimia tietoisemmalta minältäni salaa, koska unohdin tulostaa hommelit ja näin ollen jouduin tyytymään käsintuherrettuun listaan. Ja hyvä niin. Pari siipaletta ikimetsiä jäi printterin sisään odottamaan jotain tähdellistä (kuten tulostettua sähköpostia, meillä töissä monet printtaavat sellaisetkin sähköpostit, joissa lukee suunnilleen ”joo okei”).

Laivamatka oli lyhyt ja tasainen, täynnä iloista odotusta. Luin Otso Kantokorven mainiota Sankarimatkailijan Neuvosto-Tallinna –opasta merkkaillen paikkoja joissa haluaisin käydä. Perillä ei ollut lainkaan passintarkastusta ja pääsimme laivasta noin viidessä minuutissa. Suuntasimme Pronksille, jonka varrelta löytyi oman kotitalomme hämmentävä kaksoisolento, paljon kukkivia hevoskastanjoita ja syreeneitä sekä kummallinen kalkkikivitorni. Määränpäämme oli Keskustori, jolta äiti oli juuri muutama viikko sitten löytänyt levottomia, tinaeläimisiä snapsilaseja. Tori on aito balttilainen ruoka- ja tavaratori hapankaaliröykkiöineen ja kukantaimineen, hörhelöisine halpisvaatteineen ja siemeniä myyvine mummoineen. Ostin heti ensimmäisestä koppelista pussillisen punaisen salaatin siemeniä, en tiedä tarkalleen mitä ne ovat koska teksti on Venäjää, mutta eivätköhän ne hyvältä maistu. Vanhoja astioita myyvältä mummolta ostin pitkällisen henkisen pingisottelun (olisin esimerkiksi halunnut ostaa montakin ihanaa teekannua, mutta meillä ON teekannu ja posliinista esinettä olisi ollut tylsää kanniskella koko kymmentuntinen päivä mukanaan) jälkeen ison mansikkaisen emalimukin. Mikäli olisin ollut liikenteessä yksin, olisin luultavasti ostanut myös tuntemattomia kukantaimia, hapankaalia ja mauttomanihanan röyhelöhameen, mutta koska en ollut, lähdimme kävelemään kohti Narvaa. Näimme isolla Gonsiorilla jylhän ja harmaan neuvostotalon, jonka seinässä luki valokirjaimilla Au tööle!, huomasin, että Kantokorven lukeminen oli selvästi virittänyt silmät havainnoimaan neukkujäänteitä ja ilahtumaan niistä (ne OVAT omalla tavallaan ilahduttavia, kummallisia jäänteitä menneestä ajasta, vähän kuten Elanto-reliefit Hakaniemen Sokoksessa ja SKP:n logo lähikampaamoni markiisissa, samaan aikaan huvittavia ja vähän surullisia). Löysimme itsemme hurmaavalta puutaloalueelta kahden ison tien välistä (vähän kuten Puu-Vallila Hämeentien ja Mäkelänkadun syleilyssä), ihmettelimme Vilmsi-kadun helakanvärisiä puu-jugendtaloja ja pittoreskisti rapistuneita ikkunanpuitteita. Virolainen puutalokanta eroaa suomalaisesta aika paljonkin, talot ovat koristeellisempia ja mittasuhteetkin ovat erilaisia, porraskäytävä on usein tiiltä ja itse talo on ikään kuin rakentunut sen ympärille. On torneja ja kummallisia erkkereitä jotka näyttävät pysyttelevän ilmassa painovoimaa uhmaten, ikkunoita useampaan suuntaan kuin on nimettyjä ilmansuuntia.

Löysimme itsemme läheltä Kumua kuten tarkoitus olikin. Kumun perusnäyttely oli mielenkiintoinen, esillä oli paljon yhtä lemppariani, Konrad Mägiä. Sosialistinen realismi on tietysti aina nykyvinkkelistä hupaisaa nähtävää (minua diktaattorit alkavat aina naurattaa ihan hirveästi, kikatan niin Stalinin kuin Hitlerinkin edessä, olen huomannut tämän olevan aika yleinen ilmiö ja vaikka reaktio mahdollisesti loukkaa niitä, joiden tyyliin lähiomaisia on kuollut vankileireillä, on pahuudelle ja vallanhimolle nauraminen mielestäni aika ...oikein) ja erityisesti virolainen pop-taide neuvostovaatimuksineen/vaikutteineen näytti mielenkiintoiselta. Erityisesti mieleeni jäi helakansiniseltä taivaalta mulkoileva Lenin ja kollaasitekniikalla toteutettu kansa taulun alareunassa. Olen melko varma, että kyseessä oli jonkin sortin hienovarainen aikalaisvittuilu. Paul Kondasin pinnalta katsoen naivistis-herttaiset työt olivat myös kiehtovia, erityisesti näyttelyn nimityö Mansikansyöjät. Vaihtuva näyttely esitteli tällä kertaa Suomen kultakautta, hohhoijakkaa. Gallen-Kallela ja Simberg tietysti ilahduttivat, mutta Von Wrightit ja Sjerfbeckit (olen aina pitänyt Sjerfbeckiä tooosi aneemisena vaikka samalla tietysti hirvittävän taidokkaana) hopotettiin nopeasti läpi.

Kumun jälkeen istuimme hetken Kadriorgin puistossa ja ihastelimme Versailles-tyylistä palatsia ja yleistä eurooppalaista henkeä, Viro on sekä arkkitehtonisesti että henkisesti tietyssä mielessä paljon keskemmällä kuin Suomi, kukaan ei esimerkiksi heilunut pierussa ympäriinsä vaan kaikki tepastelivat hiekkakujia iloisina ja hillittyinä. Me tepastelimme ratikalle ja sieltä vanhaan kaupunkiin käytyämme ensin hämmentävän ylifiinissä ja kalseassa ostoskeskuksessa Lushin perässä. Vanhan kaupungin käsityötorilla ei enää myyty leikkuulautoja ja valmistujaislahjakaupaksi kaavailtu Myy Art oli kiinni ja nälkäkin alkoi vaivata. Koska L epäili, ettei harekrishnaravintolasta saa olutta teimme kuten eläkeläiset Kanarialla, menimme samaan italialaiseen ravintolaan kuten aina edellisilläkin reissuilla (oikeasti aika nautaa touhua, mutta minkäs teet, ravintola on hyvä ja ihanalla paikalla). Istuttuamme aterian ajan vilpoisalla Katariina käikillä jatkoimme Vanhan kaupungin vaellusta. Aina sieltäkin löytää jotain uutta, talon jonka olemassaoloa ei ole ikinä ennen pannut merkille, jyrkän mukulakivimäen tai hassun parvekkeen. L osti keskiaikaisen mallin mukaan tehdyn savituopin (saimme siis molemmat matkalta juoma-astiat) ja minä ihanan kevyet meripihkapallot korviin.

Varjot alkoivat pidetä ja jalat väsyä, mutta aikaa oli vielä muutama tunti. Päätimme taas noudattaa Kantokorven ohjetta ja otimme ratikka ykkösen kohti epämääräisenä tunnettua Koplia, teollisuus- ja työläisasuntokaupunginosaa. Ajoimme ohi Balti Jaamin ja Kalamajan puutaloalueen, kolistelimme (se ratikka todellla KOLISI) pitkin lehmuskatua, näimme Standardin ja Voltan tehtaat, hilsehtiviä art deco-taloja, Puu-Käpylän ja –Kumpulan tyylisiä työläiskortteleita, kauppoja, baareja ja ihmisiä. Kopli sijaitsee niemellä, Itämeri ympäröi sitä joka puolella. Niemenkärjessä on telakka nostureineen ja laivoineen, puinen kirkko ja outo, stalinistinen kolossi. Luonto on puoliksi villiintynyttä, puistot niittyjä.

Perillä keskustassa suuntasimme satama-alueen supermarkettiin ostamaan viinaa ja hapanvihanneksia (minä lähinnä noita jälkimmäisiä). Ehdin käydä myös apteekissa täydentämässä särkylääkevarastoa ja ostin myös linnu-jotain-teetä (jolla näkyi pussin selostukesta päätellen olevan suotuisia vaikutuksia munuaisille ja joka oli siinä määrin kissan makuun, että pussi piti kotona teurastaa). Aukealla parkkipaikalla kirmaili neljä jättiläismäistä samojedia, olivat tulossa Suomeen asuntoautolla. Laivassa porukka oli aivan uskomattoman kännissä, useat muistinmenetyskunnossa, mökästämässä ja kekkuloimassa sietämättömän huonon (ja aika säälittävän) mies ja kitara-tyyppisen esiintyjän biiseille encorea encoren perään. Olen aina kuvitellut, että jo alun alkaen kornia Moottoritie on kuuma:a ei voisi runnella Matti Nykäsen versiota pahemmin, mutta trubaduuri kykeni siihenkin. Onneksi kotirannat alkoivat siintää horisontissa, punaista taivasta vasten piirtyivät tutut kirkot ja tehtaanpiiput.