tiistaina, lokakuuta 30, 2007

Seulassa ja sporassa

Kesken työpäivän ajan kolmosella kaupungin halki syöpäseulontaan. Arvostan kovasti tätä hyvinvointivaltion jäännettä, ilmaista papa-koetta jokaiselle 30-vuotiaalle naiselle ja samalla pelkään irrationaalisesti. Lääkäriasema on Bulevardilla jugend-talossa, olen turhaan jännittänyt myöhästyväni (mikä minua yhtäkkiä riivaa, miksi jännitän niin kauheasti kaikkea), olenkin etuajassa ja luen sisustuslehteä. Alan miettiä millaista olisi työskennellä sisustuslehdessä taiteellisena kuvausjärjestelijänä ja muistan sitten kuulleeni, että hommaan liittyy huomattavat määrät silittämistä. Ei silittämisessä nyt mitään pahaa vikaa ole, useimmat ammatit vaan tapaavat kuulostaa kiehtovammilta kuin ovatkaan... etenkin ns luovalla alalla. Niin.

Itse koe kestää noin minuutin eikä satu, vaikka olen jo odotustilassa tuntenut järjetöntä halua rynnätä ulos sekä lääkäriasemalta että koko järjestäytyneestä yhteiskunnasta, ruveta Susi-Kustaavaksi, joka kyräilee tunkeilijoita tukka silmillä.

Kun odotan sporaa takaisin töihin, näen veikeän ison terrierin joka yrittää syödä ruskeita, puoliksi maatuneita lehtiä. Yksi repaleinen lehmuksensydän roikkuu sen kiharaisesta parrasta kunnes emäntä nyppäisee lehden pois ja heittää sen kituliaalle nurmikkoläiskälle. Paikalle lehahtaa kymmenittäin puluja, harmaita ja valkeita, pyöreänsileitä ja vilkkusilmäisiä. Pulut laiduntavat aikansa hypoteettista ruokapalaa mutta katoavat todettuaan että heittoele oli pulujen kannalta silkkaa disinformaatiota. Oivallan todistavani jotain monimutkaista mekanismia joka saattaisi paljastaa yllättäviä käytösmalleja myös ihmisten välisestä toiminnasta, mutta en tavoita täysin, mitä.

Sporassa viereeni istuu venäläisnainen kääntöturkissaan vaikka muuallakin on tilaa. Tunnen, kuinka kulttuuriset oman tilan tarpeet paukkuvat ja rutisevat samalla kun itse litistyn seinää vasten ja kiinnitän katseeni ulkona näkyvään maisemaan – nainen on selkeästi kontaktia ottavaa tyyppiä. Yritän väistellä laukkua penkovia kyynärpäitä kun vastapäätä yrittää istua keski-ikäinen kiltinnäköinen nainen. Kiltinnäköinen ei pääse istumaan, koska venäläisnainen on nostanut suippokärkisten kenkien verhoamat jalkansa penkille. Kiltinnäköinen alkaa motkottaa, venäläinen antaa tilaa ja molemmat naiset alkavat käydä keskustelua siitä, saako jalkoja pitää penkillä. Hyräilen hiljaa, etten kuulisi keskustelua tai ainakaan joutuisi vedetyksi mukaan. Venäläisnainen sanoo lääkärinsä kehoittaneen häntä pitämään jalkoja ylhäällä ja minua alkaa hymyilyttää. Hän haluaa perin pohjin selvittää syynsä pitää jalkojaan penkillä, ystävällisesti ja vuolaasti perustellen. Naiset tuntuvat pääsevän yhteisymmärrykseen jo ennen Hakaniemeä, jossa venäläisen on määrä jäädä pois. Sporasta poistumiseenkin liittyy pientä draamaa, onko ympyrätalolle lyhyempi matka torilta vai Arenan talon edestä? Venäläisnainen keinahtelee komeana ja itsetietoisena ulos ja huomaan mieltyneeni häneen jotenkin, turkista huolimatta.

Seuraavaksi viereeni istuu sotaveteraani, joka on unohtanut kuulolaitteensa kotiin. Tämä kerrotaan sille kiltinnäköiselle naiselle vastapäätä, ei minulle. Veteraani kertoo olevansa Viipurista kotoisin ja harmittelee luovutettujen alueiden huonoa kuntoa. ”Ei ne venäläiset viitsi pitää valloitetuista alueista huolta” on veteraanin teoria. Mietin, onko näkemyksessä perää vai liittyykö Itä-Karjalan laiminlyönti yleiseen neukkumeinkinkiin? En ole koskaan varsinaisesti ostanut näkemystä, jonka mukaan neukkulassa kaikki oli retuperällä nimen omaan siksi, ettei kukaan OMISTANUT mestoja. En ainakaan haluaisi uskoa niin. Eihän kukaan varsinaisesti omista Karhupuistoa, mutta silti se upeilee kukkamerenä joka kesä.

Kun jään pois sporasta, hämärtää. Katselen ddr-taloja ja haistelen sinapintuoksua, hyvän tasaisen melankolian vallassa.

torstaina, lokakuuta 25, 2007

Hajanaisia huomioita ja haisuli-muki

Ei taaskaan irtoa mitään kovin diippiä, harmi. Työ on rankkaa ja olen ajoittain ahdistunut ja haluaisin mennä vessaan vähän tirauttamaan tai vaihtoehtoisesti karata lattareihin kuuntelemaan salsaa pää pehmeänä rommista ja helteestä. Mutta eipä siitä sen enempää, työstä rutiseminen on niin BANAALIA.

Aamulla näen Thai-hieromalaitoksen portailla paitsi tarjottimellisen ruokaa, myös pulun. Pulu on harmaa ja pyöräkkä kuten pulut tapaavat olla. Sillä on jotenkin muinamiehinä-mukaviaton ilme, se selkeästi teeskentelee hetken lepäävänsä portailla vaikka pää nyökkyy paahtoleipä- ja kääretorttuviipaleiden suuntaan.

Ruokatunnilla luen naistenlehteä ja alan (pääni sisällä) murista ja silputa kiiltäviä sivuja. Lehdessä on minä-muotoiinen artikkeli naisesta, joka etsii seuraa netistä. Nainen on nelikymppinen yksinhuoltaja ja hänen tärkeimmät vaatimuksensa miehen suhteen ovat ”pitkä ja sporttinen”. Mitä vittua? Tärkeimmät ominaisuudet? Artikkelissa on myös listattu ainakin kymmenen epäonnista deittinettisuhdeyritelmää, joista yhdessä suurin ongelma on miehen lyhyys. Ihanin miehistä on ajanut saksalaisella autolla ja pukeutunut liituraitaan, mutta ongelma on ollut liiallinen samanlaisuus. Artikkelissa annetaan tosi nasevia ja ennen kaikkea tarpeellisia vinkkejä deittinettailuun, ei esimerkiksi kannata heti kertoa nimeään vaan voi käyttää lempinimeä joka voi olla vaikkapa ”neitsyt77” ja että kuva pitää ehdottomasti vaatia heti, ettei löydä itseään treffeiltä jonkun ällötyksen kanssa. Luettuani kyseisen laatuartikkelin näen lehden välissä mainosläpyskän jossa veikistelee alusvaatteisillaan hyvin kaunis nainen. Naisen kroppa on Marilyn-Rita Hayworth-pinuptyyliä, kurvikas ja täysin sileä. Ennen kuin ehdin ilahtua huomiosta että alusvaatemainoksssa käytetään vaihteeksi naista jolla voi painoindeksin perusteella jopa olla normaali kuukautiskierto eli mahdollisuus hedelmöittymiseen (eivätkös seksikkäät alusvaatteet vähän niin kuin viittaa sellaiseen) silmäni tapaavat tekstin ”tyylikäs alusvaatesetti isoille tytöille”. Niin no, sanotaanhan sitä että Marilyn ei nykyajan vartalovaatimusten ristipaineissa menestyisi kaunottarena. Mutta silti. Eikä tästäkään sen enempää, myös laihuusihanneulina on BANAALIA.

Töissä kuuntelen MA Nummisen Iso mies ja keijukainen-levyä kikattaen itsekseni ja pohtien samalla, että ”ihmisruumiin jäsenet”-biisiä tuskin voitaisiin näinä pedofiilihysterian aikoina edes tehdä. Ja että ”halusin olla Tarzan” on oikeastaan aivan mielettömän surullinen laulu ja selkeästi jonkun lapsen sanottama. Laulussa minäkertoja saa toistuvasti suuria haavoja, muttei uskalla kertoa niistä vanhemmilleen vaan sitoo ne lehdillä ja pajunkuorella. Tunnistan laulusta itseni, olin lapsena oudon stoalainen mitä kipuun ja särkyyn tuli, en hevillä itkenyt pikkuhaavoista ja pidin kunnia-asiana kasvojen säilyttämistä. Kun sain kiven otsaani leikkipuistossa ja jouduin paikattavaksi terveyskeskukseen, pidin kaksi viikkoa kotkakuvioista hattua päässäni, ettei kukaan olisi nähnyt laastaria. Aikuisena tuo piirre on karissut minusta lähes kokonaan.

Ostin tällä viikolla kirpputorilta Haisuli- ja Nipsu-mukit. Olen jo jonkin aikaa katsellut mukejamme karsaasti ja kun sunnuntaina löysin lempimukistani, anemonekuvioisesta, ison railon, päätin että nyt, mikäli jotain kivaa vastaan tulee, sallin itselleni uuden mukin tahikka pari. En ole ikinä hirveästi muumimukeista piitannut, vaikka Muumi-kirjoista ja sarjakuvista pidänkin. Mukeissa on jotain lällyn särmätöntä kuten monessa muussakin muumitavarassa. Sen sijaan Muumilaakson kiistattomasti epämiellyttävistä henkilöistä tehdyt mukit kuulostavat hauskoilta. Haisuli-mukissa Haisuli roudaa sylissään pullokasaa ja kauhistuneet kukat taipuvat taaksepäin. Nipsu-mukia harkitsin pitkään, Nipsu on nimittäin yksi ehdottomia Muumilaaksoinhokkejani, ahne ja krääsälle perso pelkuri joka ei ota mistään vastuuta ja on aina valmis luistamaan ja toisaalta hyötymään muiden kustannuksella. Haisuli on moraalittomuudessaan rehellinen ja osaa selkeästikin pitää hauskaa, Nipsu sen sijaan saa suurimman hauskuutensa halaillessaan helmikasaa. Mukissa Nipsu tosin paitsi laskee rahoja myös antaa kissalle maitoa, mikä on sympaattista. Kaikista mieluiten haluaisin ehkä Hemulin tädin, en pidä Hemuleistakaan, mutta täti on aika hervoton hahmo jättimäisine sateenvarjoineen.

perjantaina, lokakuuta 19, 2007

Punapää

Nyt voisin joko kirjoittaa auki ne neljä sivua hajanaisia kalenterimuistiinpanoja, jotka tein Megapoliksessa tai sitten voisin kirjoittaa hiusten värjäämisestä. Kirjoitan siis hiusten värjäämisestä, etenkin kun randomilla valitsemani musiikkitiedosto (tallensin vuosi sitten Loveradiota tuntikaupalla, ainoa radiokanava joka on saanut minut oikeasti hihkumaan, pidän kyllä Radio Helsingistäkin mutta nostalgikolle sopii parhaiten vain kuukauden elävä kanava jossa soitetaan konkurssin tehneen levy-yhtiön kappaleita) soittaa kappaletta nimeltä Tyrvään närhet joka on niin kertakaikkisen sekopäinen etten osaa keskittyä mihinkään pitkäjänteiseen.

Värjäsin äsken tukkani, suoritin kuukausittaisen rituaalin jota yritän aina pitkittää sen epämukavuuden takia. Hiustenvärjäysproseduurini etenee seuraavalla tavalla: Sekoitan hennapussin sisältöön tirauksen kuumaa vettä, purkin kermaviiliä ja hulauksen väkiviinaetikkaa. Tänään tosin korvasin väkiviinan sushi-etikalla koska en löytänyt ensinmainittua ja arvioin riisiviinaetikan olevan aivan kyllin ärtsyä. Sitten vedän hennan mukana tulevat kertakäyttömuovihanskat käteen (uutta luksusta, edellisessä hennassa ei ollut hanskoja ja käytin reiällisiä liian isoja kumilapasia) ja hieron möhnäkkeen päähäni, tiputtelen sitä paidalleni ja lattialle (hyvässä lykyssä muistan heittää kylppärin maton eteiseen, tänään en, nyt sen vaimeassa turkoosissa on ruskehtava laimisko) hinkaten erityisen tarkkaan ohimokiehkuroita koska ne tapaavat jäädä ilman väriä. Sitten kruunaan vihreän keon suihkumyssyllä ja kiedon kaulaani jonkun joutavan rätin estämään valumia. Toisin kuin teollisissa hiusväreissä, hennassa piina ei lopu puolen tunnin päästä, vaan periaattessa mitä kauemmin tahnaa jaksaa päässään pitää, sen kirkkaampi lopputulos. Tänään taisin pitää hennaa siinä kolmisen tuntia ja pestessäni sen pois koin lievän shokin. Ei siitä nyt ihan NOIN punaista pitänyt tulla! Toisaalta, parempi liian punainen kuin ei punainen lainkaan, sitäkin on käynyt että hennapussissa on ollut heikosti värjäävää satoa.

Värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran 13-vuotiaana, samastuttuani Vihervaaran Annaan ja oivallettuani ettei tukkani muutu punaiseksi toivomalla. Annasta etäännyin mutta tukanväri jäi ollen pitkään niin hillitty että minua luultiin aidoksi punapääksi. Minullahan on isältä peritty punatukkaisen iho (isällä on taas musta tukka, tai oli, nykyään se on harmaa) mutta hopeanharmaanvaalea tukka joka suorastaan vaatii pientä sävytystä. Kokeilin teininä myös tummaa lyhyttä tukkaa (kokeilu joka vaati aina voimakasta meikkiä) ja fiskarsin vasenkätisten saksien väristä pörrötukkaa mutta pääosin pitäydyin hennanpunaisessa. Kun aloin seurustella L:n kanssa värjäsimme molemmat tukkaamme punaiseksi ja yhdistelimme usein värituubeja. Tässä vaiheessa lipsahdin hennasta synteettisiin, olin tympääntynyt sotkemiseen ja siihen ikuiseen perusoranssiin. Koska tukka muistaa jokaisen värjäyskerran, ajauduin vuosien kuluessa tilanteeseen, jossa tukkani oli lähinnä viininpunainen. Kalpeana ja kulmakarvattomana viininpunainen tukka näytti kasvojeni ympärillä lähinnä kummitusmaiselta ja aloin puntaroida radikaalia vaalennusoperaatiota. Koska täysin aiheellisesti pelkäsin sen aiheuttamia vaurioita, pyysin lopulta äidiltä 29-vuotislahjaksi blondausta kunnon kampaamossa. Monen tunnin operaation kuluessa hiuksistani pestiin kymmeniä kerroksia väriä (kuulemma hiukset olivat aivan TURVOKSISSA väristä) ja alta paljastui kullanvaaleaa. Hellävaraisuudesta huolimatta vaalennus jätti jälkensä hiuksiini, joudun hoitamaan niitä edelleen suhteellisen hintavilla aineilla (ainoa kosmetiikka johon laitan rahaa aika surutta).

Olisi oikeastaan aika mielenkiintoista tavata tukkani luonnontilaisessa värissä. Oletan sen tummuneen 13-vuotiaasta ja olen muutenkin alkanut pitää tuhkanvaaleista hiuksista. Käytännössä minä ja harmaablonditukka emme tule kuitenkaan ikinä kokemaan riemukasta jälleennäkemistä, ellen sitten aja päätäni kaljuksi joka on epätodennäköistä ellen sairastu esimerkiksi syöpään, jonka todennäköisyydestä en osaa sanoa mitään, syöpä jos joku on kauheaa arpapeliä. Mutta mikäli kaikki menee hyvin, elänen punapäänä ainakin kuusikymppiseksi jonka jälkeen alan outiheiskastukaksi.

keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007

Elämän kesästä viimeiseen syksyyn

Teini-ikäisenä ja etenkin sen jälkeen kun sain kuulla pääseväni pois pikkukaupungista, odotin kiihkeästi elämän kesää. En tarkkaan tiennyt mitä elämän kesään kuuluisi, olin ehkä lukenut sen nimisen (sinäminä)novellin jossa sankarittarella oli luultavasti sutinaa jonkun ihanan mopopojan kanssa ja hauska kesäduuni rantakahvilassa. Elämän kesästä löytyisi romantiikkaa, festareita, reilaamista, bileitä ja ehkä joku kiva kevyt duuni, jonka voisi hoitaa huvien lomassa. Elämän kesää ei oikeastaan ikinä tullut. Lakkasin odottamasta sitä suunnilleen samoihin aikoihin kuin oivalsin, että ehjää onnea ei ole. Tuli toki mukavia kesätapahtumia, ulkomaanmatkoja ja festareita, puistopiknikkejä ja aamunsarastukseen kestäviä bileitä, mielenosoitusmatkoja. Mutta elämän kesän kriteereitä ei mikään kesä täyttänyt.

Paitsi viime kesä, viimeinen kesä ennen 30-vuotispäivää. Viime kesänä menin naimisiin, muutin takaisin Kallioon, olin ensimmäistä kertaa työssä, josta pidän. Kukaan ei ollut minuun tyytymätön ja kaikki oli kaunista. Lumis palasi takaisin Helsinkiin yhdeksän vuoden Tampereella asumisen jälkeen, häiden ja polttareiden puitteissa lähennyin vanhoihin ystäviin, pelkäämäni käpertymisaikuisuus ei vieläkään toteutunut. Tutustuin myös uusiin ihmisiin, neuroottisuuteni väheni ja usko omaan mielenkiintoisuuteen ja tutustumisenarvoisuuteen kasvoi.

Vaikka minulla ei viime kesänä ollut lomaa kuin viikko, alkukesä meni häästressissä ja sitä seuraavat kuukaudet muuton ja remontin pyörteissä, en ehtinyt Suomenlinnaan. Stadikalle tai Pihlikseen kertaakaan, olin suurimman osan aikaa onnellinen ja innossani jatkuvasta kiireestä. Elämän kesäni huipentui sopivasti 30-vuotissynttäreihini, ihaniin kabareejuhliin.

Nyt kesä on kuitenkin ohi. Kesä ja haltioitumisen tunne. Elämä on arkea, punahämäräistä aamumakuuhuonetta, toimistovaloja ja kauppareissuja. Tiesin tämän tietenkin koko ajan, mutta olen silti oudon surumielinen. Tuntuu kuin se, johon olisin juuri tutustunut muuttaisi yhtäkkiä niin kauas että tiedän orastavan ystävyytemme lopahtavan siihen.

Vähän vanhempana teininä kuuntelin Lumiksen kanssa usein Pelle Miljoonaa. Olimme molemmat lukiossa, minä valmistautumassa kirjoituksiin (eli hillumassa ties missä vallatuilla taloilla ja keikoilla), Lumis toisella luokalla samassa koulussa, vihreätukkainen ja lävistetty vegaani. Istuimme useimmiten Aleksis Kiven kadun pienessä yksiössä, joimme Yogi-teetä (näihin aikoihin kierteli legenda jonka mukaan yogista pääsee TILOIHIN jos sitä juo tarpeeksi), poltimme suitsukkeita ja soitimme Pelleä kasettimankalta. Minuun kolahti erityisen voimakkaasti Viimeisen syksyn kertosäe, olinhan jo teininä nostalgikko ja suhtauduin tulevaisuuteenkin haikeasti kaivaten. Nyt on viimeinen syksy, sitten vanhenemme kymmenen vuotta. Onko nyt viimeinen syksy? Vai onko se mennyt jo kauan sitten? Olen noista suitsukkeentuoksuisista päivistä kasvanut 18-vuotiaasta kolmekymppiseksi, enkä vieläkään ole saanut tarpeekseni. En vieläkään halua aikuistua, sitä se on. Kun meiltä kysellään jälkikasvusta ahdistun, vaalin jatkuvasti haaveita opiskelun jatkamisesta, suunnittelen Kuuban reissua ja ensi kesäksi seikkailua Venäjälle, pyrin täyttämään viikonloput menoilla, haluan itselleni todisteen siitä, että olen elossa. Haluan jälkeenpäin katsoa kalenteria ja todeta kuinka tapahtumarikasta elämäni joskus oli.

Mitäpä jos tämä onkin oikeasti viimeinen syksy? Entä jos olen ensi syksynä raskaana, käyn töissä päivät kunnes jään äitiyslomalle ja alan suherrella sukupuolineutraaleja töppösiä pikku Ellenille? Miksi en vieläkään oikein kestä koko ajatusta?

perjantaina, lokakuuta 12, 2007

Päiväni kuluttajana

Olen viime aikoina ajoittain ahdistunut siitä, kuinka paljon määrittelen itseäni kuluttamisen kautta. Olen toki iloinen siitä, että nyt minulla on taloudellisia resursseja suosia luomua ja Hakaniemen hallin pienyrittäjiä, mutta se, miten raha virtaa käsistäni hirvittää minua kuten myös se, miten keksin itselleni jatkuvasti uusia tarpeita. Ja mikä oudointa, objektiivisesti mitattuna pienenpuoleinen palkkani riittää laskujen ja lainanlyhennyksen jälkeen aivan hyvin näihin herätehankintoihin ja itse keksittyihin tarpeisiin. En siis ilmeisesti ole kerskakuluttaja (luen hämmästyksellä ja kauhulla naisista jotka laittavat kosmetiikkaan sata euroa kuussa, mitä hemmettiä, kultahitujako purnukat sisältävät, vissiin kai, ja nyt kun asiaa mietin, muistan nähneenikin mainoksen kultahippumeikkivoiteesta joka antaa iholle hohtavan sävyn) vaan varsin kohtuullinen. Vuosikausien opiskelijaelämästä oli kai kulutussuhteelleni hyötyä Ärsyynnyn silti jatkuvasti itseeni huomatessani, kuinka fiksoitunut olen tavaraan ja omistamiseen ja samaan aikaan tunnen outoa tukahtumista. Löydän kotoa tavaroita, joita en ole nähnyt muuton jälkeen enkä ole osannut edes kaivata, koska ryönää on vaan niin paljon. Toisaalta kuitenkin hankin sitä lisää, kuten viimeksi juuri eilen.

Päivä meni kuluttamisen kannalta hillityissä merkeissä, olinhan töissä. Ostin yhden reilun kaupan kahvin (kahviautomaatin Cafe Parisienne on loukkaus kaikkia maailman Parisienneja kohtaan) sekä söin leipäjuustosalaattia (ei taatusti luomua se leipäjuusto). Itse asiassa nyt muistankin, että kuluttaminen oli läsnä jo aamulla, otin töihin mukaan kaksi Maritta Kuulan levyä, jotka Lilith oli lähettänyt minulle edellisenä päivänä. Toisaalta juuri tällainen kulutus on jees, tukea riippumatonta osuuskuntaa. Töiden jälkeen tapasimme L:n kanssa Sörkassa, josta menimme erääseen nimeltämainitsemattomaan valaisinliikkeeseen. Kyseinen liike lopettaa ja on mainostanut näyttävästi myyvänsä kaiken 50-70 prosentin alennuksella. Koska pitkän ja monivaiheisen elämän elänyt jalkalamppumme meni 30-vuotisbileissä aivan rusinaksi, oli tarkoituksenamme hankkia uusi valaisin sekä ehkä pieni lamppu keittiöön. Suurin osa kaupan valikoimista oli aivan käsittämätöntä kitsiä, nesteellä täytettyjä putkia joissa kelluu pinkkejä palloja joihin on ripustettu kultaisia laattoja (lämpömittari) ja sävytettyjä kristallikruunuja. Tiskin takana seisoi kaksi naista, Suomea Viroksi murtava nainen ja pienenpieni aasialaisnainen. Valitsimme nopeasti niistä muutamasta kivannäköisestä jalkalampun ja pöytälampun ja menimme kassalle. Toinen myyjistä kieputti ne miten kuten kokoon ja hävisi ovesta vakuutettuaan että 50 prosenttia, 50 prosenttia. Aasialaisnainen laski alkuperäisistä hinnoista vain 40 prosenttia. L joka on minua tarkempi näissä asioissa, huomasi homman heti ja vaati oikeaa alennusta, sitä, joka luki kaikissa ikkunoissa. Aasialaisnainen soitti kaupan ilmeiselle omistajalle aloittaen kummallisen, sekakielisen riidan joka käsitteli lähinnä naisen kansallisuutta, joka oli vietnamilainen. Ymmärtääkseni kansallisuutta käytettiin jonkinlaisena kiistakapulana riidassa, ja lopputulos oli, että alennus on 40 prosenttia. Siinä vaiheessa, kuumissamme ja tympääntyneenä kiitimme ja kieltäydyimme, lähdimme kaupasta ilman lamppuja. Nainen säälitti minua kovasti, hänet oli laitettu ilman omaa syytään puun ja kuoren väliin, myymään asiakkaalle alennuksella tuotteita ja muuttaman hintaa viime hetkessä. Oivalsin myös, että kumpikaan noista ulkomaalaisnaisista ei taatusti kerryttänyt eläkettään kyseisessä paikassa ja aloin myös miettiä omistajan suhdetta heihin. Pimeästi työskenteleviä paarialuokan naisia, joita voi myös paneskella ja uhata potkuilla jos homma ei miellytä. Vaikka pienten, itsenäisten liikkeiden kuihtuminen ketjujen tieltä onkin harmillista, kyseisessä tapauksessa paikan konkurssi ei harmittanut.

Insidentin jälkeen kerjäsin L:ta käteistä päästäkseni Punnitse ja Säästä-kauppaan. Pidin ihmeen hyvin holttini ja ostin vain kuivattua sipulia sekä gluteenittomia suklaakeksejä ompelukerhoa varten. Vähältä tosin piti, etten ostanut omenarouhetta, wasabiherneitä ja oudonnimisiä papuja. Muistan ajan, jolloin vegaaniystävät tekivät Helsingistä toivioretkiä Tampereelle Punnitse ja Säästän takia. Kauppa tuli Sörnäisiin samoihin aikoihin kun muutin huudeilta Puutarhakaupunginosaan, enkä käynyt siellä montaakaan kertaa. Nyt aion ottaa vahingon takaisin, ne paikat, joissa päivittäistavaroiden ostamisesta tulee hyvä mieli, ovat liian harvassa.

Tämänkin jälkeen jatkoin vielä kulutusjuhlaa hakemalla Postista tilaamani terrierinmuotoiset kaiuttimet. Olen tarvinnut kaiuttimia, koska vanhat eivät käy lainalittunäytön sivuille ja ovat vielä tosi rumatkin. Itselleni tyypillisesti en olisi varmaan saanut hommattua kaiuttimia vieläkään, ellen olisi bongannut niitä ihania Black and White-hauvoja, joiden suu on kärsämäinen ja ääntä toistava. Koirapakkaus kainalossani lipesin vielä Tiimariin ostamaan tarroja ylipompöösiin, tekonahkaiseen duunikalenteriini jonka haluan "kustomoida". Kun vertailin hauva-, kisu- ja nukkekuvioisia tarra-arkkeja, aloin tuntea itseni jo aidosti tosi naurettavaksi ja infantiiliksi. Ivailen mieluusti huppariaikuisia, jotka popsivat kirjavia irtsareita ravinnokseen ja pukeutuvat nallukkakuvioisiin pörrölapasiin, mutta itse ostan ihan vakavissani "Girly Thing"-nimisiä tarroja ja kuorrutan niillä viininpunaisen, arvokirjaa jäljittelevän kalenterikannen "tehdäkseni siitä omannäköiseni".

Koska meille tulee illalla herravieraita talo täyteen, saatan tuntea oloni ulkopuoliseksi ja täten pohdiskelen kuumeisesti, minne menisin töiden jälkeen. Luultavasti menen TAVARATALOON, ostamaan puuteria ja meikkivoidetta (puristin viimeiset meikkivoidepisarat tänään paidalleni, oujee) ja muuta tuiki tarpeellista. Toisaalta olen menossa myös suutariin, joka hyvittänee tavallaan jotain. Saatan myös ostaa talvikengät. Argh.

maanantaina, lokakuuta 08, 2007

Pistähän jo päivittäen

En tiedä miten muut bloggaajat menettelevät, mutta itselläni on tapana kirjoittaa muistiin yleensä kalenteriin mieleen tulevia bloggausaiheita. Koska näitä aiheita putkahtelee todennäköisimmin stimuloivan keskustelun lomassa, saatan aina silloin tällöin sutaista pari hämärää hieroglyfiä, joissa onkin jälkeenpäin tulkitsemista. Nyt kalenterissani lukee "luuvu panurttani" enkä lainkaan arvaile, mitä pirua siinä pitäisi lukea. Tapa kirjoittaa asioita ylös johtuu hajamielisyydestäni. Töissä joudun nykyään olemaan hyvin tarkkana ja hallitsemaan monia kokonaisuuksia samaan aikaan ja tässä hajamielisyyteni korostuu. Skarppaan siis hulluna etten antaisi aihetta moitteille, mutta vapaa-ajan pää on ihan yhtä reikäisä kuin ennenkin, ehkä jopa enemmän.

Muistan kyllä, milloin luuvu panurttani on kirjattu ylös. Olin muutama viikko sitten tutun 30-vuotissynttäreillä Wäiskissä, jossa tunsin oikeastaan vain muutaman juhlijan enkä ollut muistanut pukeutumiskoodia joka taisi olla "häpeämätön" tai sitärataa, paikalla oli uhkeapovisia miehettäriä ja päivänsankarin ripset olivat sormenmittaiset. Diskohitit seurasivat toisiaan, mutta koska olin ekoangstisessa piisamirottafiiliksessä keskityin tekstailemaan Lumikselle siitä kuinka sitä vaan shoppailee Hakaniemen hallista luomufetaa ja kuvittelee muka että maailma sillä pelastuu. Ja kuinka typerää on hehkuttaa ruuan ja lentämisen halpuutta ja kuinka halveksittavaa ilmaisnäytteiden kiilusilmäinen hamstraaminen on. Ilta päättyi siihen, että DJ alkoi soittaa Macarenaa ja Village Peoplea jolloin en enää VOINUT kyräillä vaan oli pakko mennä laittamaan jalalla koreasti. Illasta jäi hyvä mieli ja oivallus, että tanssiminen ja seksi ovat vähän samantyyppisiä juttuja; vaikka niihin ryhtyisi ilman erikoisen suurta intoa, yleensä huomaakin että kivaahan tää onkin, eikä kummankaan tekeminen kaduta jälkeenpäin, toisin kuin vaikka riiteleminen tai niin monen punaviinilasillisen juominen, että pitää yrittää nukahtaa toinen silmä auki koska päässä pyörii.

Viime viikonloppuna oli teatteria, blogitapaamista, sukulaistupareita sekä remontointia ystäväpariskunnan ihanassa uudessa kodissa. Viikonloppu oli siis samaan aikaan hyvin onnistunut että kului aivan liian nopeasti. Yritän noin periaatteessa pyhittää jomman kumman päivän pelkästään olemiselle, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Ja toisaalta, hyvä niin. Pidän tapahtumien pyörteessä olemisesta, koska tiedän, että näin ei voi jatkua loputtomiin. Että on sitten jotain mitä muistella ja huokailla nostalgisesti.

maanantaina, lokakuuta 01, 2007

Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet

Lokakuun ensimmäinen aamu alkaa kummallisesti. Olen nähnyt hyvin todentuntuista unta, jossa asun vanhempieni kanssa kalastajan huvilassa, mäntymetsän keskellä. On syksy, huvila on harmaa ja kolkko. Yritän avata verhoja, mutta huone säilyy hämäränä. Purskahdan itkuun ja alan vaatia jalkaa polkien äidiltä KIRKASVALOLAMPPUA tai muuten!! Ulvon itsesäälin vallassa ja vetoan että kirkasvalolamppu on vaihtoehto sille, että syön suklaata, onko se sitten parempi, mitä?

Uni on kakoudestaan huolimatta looginen. Olen nimittäin oivaltanut aivan hiljattain, että vaikka äiti saakin päänsärkyä kirkkaista valoista, ei ole takeita, että itse saisin, kaikki ominaisuudet eivät automaattisesti periydy. Vaikka pääni on jossain määrin särkyherkkä, en kärsi migreenistä tai muusta elämää pahasti vammauttavasta kivusta. Koska asuntomme on näin syyspuoleen aika hämärä ja herääminen tuntuu nykyään vaikealta, olen alkanut harkita kirkasvalolampun ostoaa. Unessa yritän oikeuttaa äidille tarpeeni regressoitumalla teiniksi, kuten joskus hereilläkin teen. Kapinoin vielä kolmekymppisenäkin voimakastahtoista äitiäni vastaan, olen samaan aikaan riippuvainen hänen mielipiteistään että vastustan niitä kiihkeästi. Äitiä ärsyttää hajamielisyyteni ja epäkäytännöllisyyteni, se, että kuljen sateella varjotta enkä suostu luopumaan "rumasta kymmenen markan kirpparimatosta", minua ärsyttää se, että ärsyttää ja sitten lentääkin jo paska tuul... kirkasvalolamppuun.

Kävellessäni töihin kuulen vienoa piipitystä. Huomaan, että olen saanut yhdeksän tekstiviestiä. Oletan ensin, että kyseessä on Keniassa kehitysyhteistyöhommissa olevan ystävän kilometriviesti (niitä tulee aina joskus) mutta viesteistä purkautuukin runoa. Koska merkkimäärä on se vakio, runot katkeavat kesken ja yhdessä viestissä saattaa lukea ainoastaan (osa tekstistä puuttuu) puutarhaasi. Koska luen runot sekaisin, en saa kiinni mihin "puutarha" liittyy ja mitä se symboloi, mutta veikkaan ihan sitä itseään, runot nimittäin vaikuttavat Tommy Tabermannilta.

Lokakuun toisena päätän leipoa pipareita. Idea alkaa vainota minua töissä, kuunnellessani Joulupukin Juhannusyötä. Jouluun on tosin kolmisen kuukautta, mutta myydäänhän Hakaniemen hallissa Hanna-tädin pipareita ympäri vuoden ja sokerivedellä kuorrutaminen on NIIN hauskaa. Pipareiden askartelu näyttäytyy mielessäni oikeastaan arts and craftsina, ei leivontana. En myöskään onneksi kauheasti pidä pipareista, muuten tuskin niitä tekisinkään. Ei ole vaivan arvoista koristella ruskeaa sydäntä nonparelleilla ja sokerivesikiemuroilla jos sen pistelee saman tein. Pohdin, onko mahdollista että taikinaa syömättä kykenee käyttämään kaiken piparitaikinan, ilman että yli jää epämääräistä möntsää jonka tunkee vaivihkaa pakastimeen tai yrittää syöttää koiralle? Minua matemaattisesti lahjakkaampi mieheni selittää että kyllä, koko taikinan käyttäminen on mahdollista. Säännöllisenmuotoisten sydänmuottien väliin jäävässä repaleisessa taikinassa on vain jotain vertauskuvallista ja kiehtovaa. Valmiissa pipareissa on vaaleanpunaisia nonparelleja vaaleanpunaisella kuorrutteella. Onneksi tällä viikolla on tulossa vieraita pariinkin otteeseen, ei noita söpöläisiä raski rasiaan piilottaa.

Lokakuun toisena huomaan myös, että Flemarin thai-hieronnan (tai siis yhden niistä noin kahdestakymmenestä, tämän kyseisen nimi on Kolme O, en tiedä viittaako O oolla alkaviin naisiin vai kolmeen aukkoon enkä viitsi spekuloidakaan) portailla on taas pieni tarjotin, jolla on kolme vihreää lasia ja muutama hedelmä ja tällä kertaa myös kaurakeksi. Portailla on lähes aina jotain pikkusyötävää, hedelmiä, kääretortunpaloja, teetä. Sellaista somaa ja feminiinistä naposteltavaa, joita voisi piskuisten thai-naisten olettaa syövän. Mutta miksi tarjotin on ulkona? Onhan nyt jo kylmä eikä Flemari muutenkaan ole ihan ensimmäinen paikka, jossa itse säilyttäisin ruokia. Mietin naisten uskontoa, ovatko he buddhalaisia? Ainakin hieromalaitoksen ikkunassa on Buddhan kuva. Onko ruoka jokin uhri, tae hyvästä liikeonnesta? Tai ehkäpä se houkuttelee puoleensa runkkareita, joka k.o. tapauksessa on sama asia. En voi sille mitään, että noihin paikkoihin luimistelevat äijät oksettavat minua liikaa, että osaisin sääliä heitä. Vaikka varmaan pitäisi, harva heistä näyttää onnellisilta.

Nyt poltan kahta erituoksuista lämpökynttilää. Kirsikka tuoksuu viininpunaisessa kiemuralyhdyssä, omena keltaisessa nystyllisessä. Kun kimaraan yhdistyvät vielä pipareiden ja mandariinien tuoksut, alan kohta uskoa että on joulu. Vaikka en kyllä edes kaipaa joulua, enhän ole ehtinyt vielä edes sieneen enkä ruskaa fiilistelemään.