torstaina, huhtikuuta 30, 2009

Helakkaa vappua kaikille!


Harmin paikka, turboahdetut päivät eivät vieläkään ole antaneet myöten kunnon matkaraportille. No, ihan pian, ihan pian! On hassua viettää ensimmäinen selvä vappu sitten viisitoistavuotiaan, hassua ja kivaakin. Viime vappuna oli aika kamalaa kun perjantai oli työpäivä ja piti tavata uusi pomo ja yrittää epätoivoisesti feikata, ettei olisikaan kahden päivän paranoia-migreeni-krapulassa. Toivottavasti jaksan suhtautua pitkämielisesti humalaiseen kansaan, koska olen kohta lähdössä seikkailemaan itäiseen kantakaupunkiin... ja huomenna vähän seesteisemmälle piknikille Kumpulanlaaksoon.

tiistaina, huhtikuuta 28, 2009

maanantaina, huhtikuuta 27, 2009

Pelosta ja kiukusta

Italian matka meni kerrassaan loistavasti, suurin vastoinkäyminen oli, että tilasin kerran vahingossa maitoa (latte) kun piti tilata maitokahvia (caffe latte). Kaikki sujui siis kivuttomasti ja helposti, jaksoin kävellä (en itse epäillyt omaa jaksamistani hetkeäkään, mutta olen oikeasti pannut viime aikoina merkille, että on ihan yleistä olettaa raskaana olevan naisen muuttuvan täysin liikunta- ja ehkä myös ajattelukyvyttömäksi valaaksi, joka puuskuttaa avuttomana ja passuuttaa muita. Näkemys raivostuttaa minua, mutta toisaalta taisin itsekin uumoilla jotain sen suuntaista ennen omaa raskautumista). Minulta kyseltiin töissäkin kovasti, lepäsinkö nyt varmasti tarpeeksi. En oikein tiedä, mihin perustuu käsitys, että kolmekymppinen ihminen äkkiä kadottaisi kaiken arviointikyvyn mitä omaan jaksamiseen tulee, eiköhän keho kerro aika lailla heti kun se alkaa piiputtaa.

Olen oikeasti aivan helvetin huonolla tuulella tätä kirjoittaessani. Sinkoilen piikkejä ja puolittain toivon niiden löytävän kohteensa, puolittain en. Inhoan sitä, kun minusta tulee tällainen piilovittuileva vittupää. Tiedän, miten ärsytyksen mekanismit menevät: niitä tulee ilman kohteen provosointia, joskus jokin juttu vain ärsyttää... kun olin edellisen kerran Italiassa ja intoilin sieltä tultuani ystävälleni "keränneeni valtavasti simpukoita" ystävä puuskahti täysin avoimesti: "mitä helvettiä sä teet niillä simpukoilla?". Loukkaannuin vähän moisesta ja samalla riemastuin: noin suoraa puhetta! Toivoisin viestiväni ympäristölleni, että minua saa joskus humauttaa kirveenhamaralla päähän. Se on paljon parempi vaihtoehto kuin ihon alle kaihertamaan jäävät opuntianpiikit.

Minua raivostuttaa se, että kun kaikista peloistani huolimatta lähdin matkalle raskaana, selätin päättäväisesti lentopelkoni, en neuroillut kovin näkyvästi listeriariskistä, typistin yleisen ahdistukseni ja nautin reippaasti matkasta, minut PALKITAAN tuolla helkutin sikaflunssapelolla. Tiedän aivan hyvin, että on aika paksua suhtautua PANDEMIAAN marttyyrinelkein (marttyyriys on muutenkin paskaa, yksi viheliäisimmistä vallankäytön ja riitelyn muodoista), että miksi juuri MINÄ, uhuu buhuu. En varmaankaan pelkäisi erikoisesti koko possuflunssaa (paitsi että muistan kyllä olleeni joskus 2000-luvun alussa lintuinfluenssasta hetken aikaa aika ahdistunut) ilman tätä raskautta. Sairastun harvoin flunssiin (flunssat eivät muuten tunnu korreloivan elintapojen kanssa: vuosi sitten tenuttelin, poltin tupakkaa ja söin paljon epäterveellisemmin kuin nykyään en ikinä ollut kipeä, tänä vuonna nunnapuritaanisti eläneenä sain ihan kammottavan tappolentsun tammikuussa) ja osaan kyllä pitää säällisesti huolta hygieniasta. Se on tämä 24-viikkoinen sikiö, jonka voinnista olen huolissani. Kun tilitin tätä äidille (itkien puhelimessa) äiti ensin naurahti, mutta räjähdettyäni kunnolla siitä, että on ihan perseestä naureskella toisen pelolle, äiti rauhoittelikin minua kuten äidit osaavat. Tiedän, että oma äitini on varsinainen pelkojen vaalija, mutta hän asettui aivan oikein rauhoittelevan aikuisen asemaan. Haluan itsekin olla tuollainen kun oma lapseni on peloissaan, minulla ei vanhempana ole oikeutta istuttaa kauhujani lapseen. Koska jos vanhempiin ei ole turvaamista, kehen sitten? Rikkinäisimpiä aikuisia ovat yleensä ne, joilla lapsuuden perusturva ja luottamus on jotenkin järkkynyt (minulla se ei järkkynyt, ainakaan pahasti, miksiköhän olen sitten tällainen neuro?).

En pidä siitä, millaiseksi muutun peloissani. Minusta tulee kiukkuinen, korostuneen suojeleva tiikeriemo. Ehkä nämä ovat herääviä äidinvaistoja, mutta en kyllä halua olla sellainen, joka repii kaikilta pään irti silkkaa säikkyyttään. Tunnen joskus ihmisruuhkissa, etenkin jos joku käyttäytyy uhkaavasti, yllättävän voimakasta tarvetta mennä laukomaan suoria sanoja mölisijälle (luojan kiitos, tämä on pelkkä halu jota ei tarvitse noudattaa). Kun työkaveri kaukomailta vatsataudin hankkineena tuli painamaan molemmat jääkylmät kätensä kädelleni (että voisin todeta, kuinka kipeä hän selvästi on), jähmetyin suuttumuksesta, tulla nyt ehdoin tahdoin koskettelemaan mahdollisesti salmonellaisilla käsillä odottavaa äitiä, ja samalla tajusin, että työkaveri teki asian silkkaa ajattelemattomuuttaan. Onneksi en sanonut mitään tai reagoinut näkyvästi, olisin suotta aiheuttanut hänessä syyllisyydentunteita.

Millaista on elää ilman pelkoa? Olla kuin kälyni, joka lähti yksin Afrikkaan reissaamaan puoleksi vuodeksi, sai paikan päällä malarian ja leikkautti hiuksensa maassa, jossa yli puolella on HIV? Millaista on saada kicksejä riskinotosta, nauttia benji-hypystä tai haiden kanssa uimisesta? En pysty käsittämään. Olen muistaakseni jo lapsena ollut varsin hyvällä itsesuojeluvaistolla varustettu, en oikeastikaan mennyt paikkoihin, jotka minulta oli ihan aiheellisesti kielletty. Teininä en kännissä kiivennyt parvekkeen- tai mikä vielä karmeampaa, ikkunankarmille keikkumaan kuten ystäväni enkä pönttöillyt ehkäisyn kanssa yhdenyönjutuissa. Sen kesän kun käytin cipramilia parikymppisenä, luontainen itsesäilytysvaistoni laantui ja minusta tuli jotenkin holtiton, ajauduin tilanteisiin jotka myöhemmin näyttäytyivät vaarallisina. En muistele tuota aikaa mitenkään hyvällä, en ollut minä vaan joku täysin vastuuton hurveltaja. Toisaalta on kyllä selkeästi olemassa myös kultainen keskitie hurvelluksen ja käpertyvän pelon välillä, mitenhän sen vain löytäisi?

perjantaina, huhtikuuta 17, 2009

Matkaan!

Vuorokauden päästä olen jo Italiassa! On hassua, miten matka on taas edennyt vääjäämättä ja nyt se on ihan kulman takana. Ennen matkoja luonteeni ärsyttävä kaksijakoisuus pääsee täyteen kukkaansa: varmistan kaikkea mahdollista todella anaalisella tarkkuudella, kuljen päiväkaudet listojen kanssa, ostelen lääkkeitä ja pakkaan pikkupulloihin kosmetiikkaa. Listaan ihan kaiken, jopa korut, joita aion ottaa mukaan (tämä herätti kotona hilpeyttä) ja samalla tiedostan, että koska olen pohjimmiltani reikäpäinen hömppä, luultavasti unohdan siinä sivussa jotain oikeasti tarpeellista, kuten yöpaidan. Jos sekään nyt on niin tarpeellinen. Suhtaudun matkustamiseen samalla tavoin kuin raskauteeni: jos teen kaiken niin oikein kuin pystyn, kohtalo on leppeä ja palkitseva. Enkä siis edes usko kohtaloon, en alkuunkaan, uskon kaiken tässä maailmassa olevan puhdasta ja sokeaa sattumaa.

Mutta on ihanaa lähteä. Olen ollut Italiassa viimeksi ylioppilaskeväänä, vanhempien ja silloisen poikaystäväni kanssa. Olimme Riminillä, jossa oli melko tylsää ja Venetsiassa, jossa tajusin ensimmäistä kertaa, että suhteemme oli pikku hiljaa harsuuntumassa ja että minusta pitäisi tuntua nyt aivan erilaiselta, rakkaan kanssa maailman romanttisimmassa kaupungissa ja sitä rataa. Nuo tunteet johtuivat pitkälti siitä, että olin hyvin nuori, liian nuori niin vakituiseen parisuhteeseen. Minulla oli koko matkan ajan myös kamala flunssa, influenssarokotuksen epämiellyttävä sivuvaikutus. Poikaystävän kanssa halusimme vähän tenutella ja käydä autonomien kokouksissa ja tämä aiheutti joskus vanhempien kanssa hankauksia. Poltin myös salaa tupakkaa ja dynamiikka oli muutenkin perseellään: vielä muodollisesti teini-ikäisenä olin vanhempieni lapsi ja samaan aikaan aikuisen miehen tyttöystävä.

Italia on ollut lapsuudenperheelleni jonkinlainen ykköskohde aina. Satun jopa tietämään, että olen saanut alkuni Roomassa (kun ala-asteella saimme ensimmäiset seksivalistusvihkoset, niissä todettiin lakonisesti "suurin osa teistäkin on vahinkoja", mikä tuntuu nyt aivan uskomattomalta läpältä, mitä ihmeen kummaa 11-vuotias tuollaisella tiedolla tekee, no joka tapauksessa, tunsin sen lauseen lukiessani iloa siitä, että minä en taatusti ollut vahinko vaan hartaasti toivottu ja suuresti rakastettu ja samalla ajattelin, että jos joskus saan vauvan, sekään ei tule olemaan vahinko vaan toivottu). Onkin tavallaan tosi hassua lähteä omaan alkumaahansa itse raskaana, tietäen, että on käynyt siellä ensimmäistä kertaa parisoluisena katkarapuna. Muna onkin jo paljon sitä isompi, noin puolikiloinen ja näyttää tiettävästi jo vauvalta, tosin hyvin laihalta sellaiselta. Vauvanpulleus kehkeytyy vasta viimeisinä kuukausina, olen lukenut jostain. Yritän olla neuroilematta liikaa lentämisestä ja syömisistä perillä: salaattiin, pehmeisiin juustoihin ja jäätelöön en aio koskea, enkä kuorimattomiin hedelmiin, mutta useimmat pääruoat ovat käyneet läpi niin korkean kuumuuden (etenkin pizza, haa), että niitä voi pistellä huoleti. On kyllä kummallista mennä matkalle, jossa on oltava selvinpäin. En ole ikinä harrastanut varsinaista matkalärväämistä, mutta kieltämättä useissa halvan viinin maissa on tullut heiluttua joka ilta pikku kekkulissa. Barcelonassa oikeastaan hauskinta oli, kun tulimme pitkän päivän jälkeen takaisin hostellille, söimme patonkia ja oliiveja ja litkimme punaviiniä ja minä istuin ranskalaisen parvekkeen tapaisella tupakka sormien välissä, katselemassa taukoamatonta katuvilinää (sen minkä hostelli laadussa hävisi, se kyllä sijainnissa voitti sijaiten ihan keskellä Barro Goticaa).

Muistan olleeni sillai tietoisessa olomuodossa ensimmäistä kertaa Italiassa kuusivuotiaana. Esikoulu oli loppumassa, oli toukokuun loppu ja Senigalliassa sattui olemaan avan hirvittävän kylmää. Uin siitä huolimatta sinnikkäästi harmaassa ja myrskyn mylläämässä Välimeressä joka päivä. Minulla oli tummansininen uimapuku, vitivalkoinen tukka ja isot etuhampaat, etsin yhä lisää ja lisää simpukankuoria. Yhdessä ravintolassa kokki ihastui tukkaani ja antoi minulle ison, melkein viuhkan kokoisen Shell-simpukan kuoren joka minulla on vieläkin. Muutenkin Italiassa sai osakseen jatkuvaa lapsiflirttiä, aikuiset miehet puristelivat jalasta (!) ja yleensäkin kaikki ihastelivat, vaikken kai ollut ainakaan mikään erikoisen kaunis lapsi vaan perin tavallinen. Vaikka tietysti ruskeasilmäisten keskuudessa hiukan eksoottinen. Ylioppilaskevätmatkallakin silmäni herättivät huomiota: san marinolaisessa ravintolasa (jonne menimme eksän kanssa paukuille, koska olin pistänyt käteni ampiaiseen ja se puolestaan pistänyt kättäni ja olin kivun ärhäköittämä) kokonainen perhe tuli taivastelemaan "light blue eyes". Mikä oli tietysti hiukan imartelevaa, koska kotimaassa silmäni ovat niin jokapäiväisen hailakansiniharmaat kuin ikinä (toivon että Muna saa isänsä mahdottoman hienon väriset, oliivinvihreät silmät). Senigalliassa bongailin myös jatkuvasti kolmipyöräisiä autoja, pidin niistä jonkinlaista kirjaakin. Vasta aikuisena tajusin, että tuo oli vanhempieni keksimä keino pitää minut tyytyväisenä ja kitisemättömänä, vähän kuten kissojen laskeminen. Kissoja saikin sitten vain laskea, ei taputtaa. Jäätelöäkään en saanut vaikka muut turistilapset saivat.

Meillä on vaikka millä mitalla materiaalia Firenzestä, mutta tuskin mitään Bolognasta. Jälkimmäinen ei ole samalla tavalla turistikaupunki mutta kiinnostaa minua silti vähintään yhtä paljon: Bolognassa on Euroopan vanhin yliopisto, sillä on vasemmistolainen historia ja se on Italian ruokapääkaupunki. Vasemmistolaisuus manifestoituu ainakin maksuttomana (tosin googletuksen perusteella kyseessä on tainnut olla kokeiluluontoinen juttu) ja hyvin toimivana joukkoliikenteenä ja olettaisin sen myös typistävän tiukinta katolisuutta (inhoan katolisuutta, ääh, olen tosi tiukkis tässä asiassa, tunnen sitä kohtaan paljon pistävämpää vastenmielisyyttä kuin islamia, siinä kun islam on jotenkin waayyyy beyond, on katolisuus kristinuskon haarana jotenkin paljon lähempänä. Ja siis tietenkin tiedän, että katolisuutta on monen sorttista eivätkä kaikki katoliset palvo sitä hemmetin HIV:inlevittäjä-Rapunzelia, esimerkiksi kuubalainen katolisuus oli aika kiehtovaa kaikkine fetissi-noitatohtori-piirteineen).

Kameran akku on ladattu, kaapissa on viidenkympin lentosukat odottamassa varhaisaamua. Jotain pitää vielä tänään silittää ja sitten yrittää rauhoittua: puoli viideltä herätessä olisi mukavaa, jos takana olisi edes viisi hyvin nukuttua tuntia.

torstaina, huhtikuuta 09, 2009

Pääsiäistipumainen ulkonäkömeemi

Löysin tämän Minhiltä ja hotsittaa tehdä, kun pääsiäinen alkaa parin tunnin päästä eikä hommia oikein ole (tai olisi, mutta mielessä pyörii jo munat ja puput).


1) Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?
Osaan siitä, joo. Toisaalta, hassua kyllä, koen aika vapauttavana sen, etten ole kaunotar-kaunis. Usein olen hyvin tyytyväinen ulkonäkööni ja sitten taas hetkittäin vihaan sitä. Normaalia vissiin.

2) Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?
Raskauden jälkeen haluan laihtua lisää. Tukkani saisi olla parempikuntoinen ja jos nyt nipottamaan lähdetään, ihoni saisi olla vähemmän altis punoitukselle ja sen sijaan pisamoivampi (tosin nämä kaksi asiaa sulkevat toisensa pois). Nenä on edestä hiukan nöpöliinimäinen, mutta sivusta aika jees. Jos sitä voisi muuttaa vain edestä ihan hiukkasen, muuttaisin sitä. Ja hampaat valkaisisin. Katselin tuossa juuri hääkuviamme, minulla oli silloin häikäisevän valkoiset hampaat, koska ystävä oli tuonut Ameriikasta asti super-ekstra-valkaisevia hammaslaastareita, jotka eivät varmaan ole Suomessa sallittuja. Ainakin niistä tuli vihlontaa. Mutta todella ihanat helmiäisvalkeat hampaat myös.

3) Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi?
Silmiä kai useimmiten ja sitten huulia (bonukset jälkimmäisestä, suun kehuminen on paljon omaperäisempää kuin silmien). Ja tissejä ja tukkaa tietty, näitä perinteisiä jokanaisen juttuja. Ja varmaan jotain synnyttäjän lantiota useampaankin kertaan :D

4) Meikkaatko päivittäin?
Töihin joo, viikonloppuisin en aina. Pieni meikki antaa kyllä aivan eri fiiliksen kuin kalpea punanaama, joten ihan itseni takia sudin naamaani käytännössä joka päivä. Hitsi,miehet ovat tässäkin asiassa heikoilla, kun eivät voi meikata vaikuttamatta jotenkin performatiivisilta.

5) Perusmeikkisi?
Body shopin loistava meikkipuuteri. Peittää jopa finninalut. Lancomen pidentävä musta mascara, mudanruskea (!) kulmakarvatahna täydentämään harvoja kulmiani sekä vaihtelevat, väriltään yleensä lämpimän punaruskeat huulipunat.

6) Hiustesi väri & pituus?
Hennanpunainen, yli olkapäiden, otsis. Vähän kerroksittaisuutta.

7) Kuinka usein...
...värjäät hiuksiasi?
Runsaan kuukauden välein. Tällä hetkellä Ekolon hennapohjaisella hiusvärillä.

...peset hiuksesi?
Kaksi kertaa viikossa. Joskus lipsahtaa kolmeen ja se kostautuu heti rasvoittumisena.

...käyt suihkussa?
Uimahallin yhteydessä eli kolmisen kertaa viikossa, joskus useammin.

...kuorit ihoasi?
Naamaa noin kerran kahdessa viikossa, vartaloa en koskaan, paitsi sellaisella hanskalla. Vartalonkuoriminen on ihan suttaamista.

...käyt kosmetologilla?
Eh, kerran elämässä vissiin. Oli kyllä ihan mielenkiintoinen kokemus, mutta en ole budjetoinut itselleni sellaista. Eri asia olisi, jos minulla olisi ongelmaiho.

...poistat ihokarvojasi?
Erittäin satunnaisesti, olen vähäkarvainen yksilö enkä kammoksu karvoja. Säärikarvoja joskus kesällä höylään, mutta niitäkin aika huolimattomasti.

...käyt solariumissa?
Not in a million years. Ihosyövän saa ilmaiseksikin.

8) Miten pidät hiuksiasi?
Auki, ne ovat jotenkin kivimmät niin. Öisin joskus pikkumyynutturalla, uidessa haikammalla kiinni. Juhliin koristaudun joskus kukka- ja perhospinnein.

9) Miten tukkasi on nyt?
Auki.

10) Rasvaatko ihoasi?
Joo toki, muuten olisin ihan nahaton.

11) Tyypillisimmät vaatteesi?
Ne jotka minulla on nyt. Punainen, kirppikseltä ostettu trikoopaita pussihihoin, musta kellohame, mustat sukkikset, mustat kävelykengät. Ja musta reikävillatakki. Ja aina koru, tällä hetkellä filigraanisydän ja korvarenkaat.


12) Mitä sinulla on nyt ylläsi?
Kts ed.

13) Millaiset alusvaatteet on ylläsi?
Apua, tämä kiinnostaa varmaan vain itseäni. Mustat äitiyssukkahousut (hot hot!), mustat äitiysalkkarit (tico tico!) ja mustat satiini-pitsi-rintaliivit. Plus musta bambualuspaita. Ja polvisukat.

14) Kuinka monet farkut omistat?
Nollat.

15) Millaisia kenkiä käytit viimeksi?
Vegaanisia mustia Doctor Martens-kävelykenkiä, ystävältä saatuja. Hienot kuin mitkä!


16) Millaista takkia pidit viimeksi?
Punaista kevättakkia. Se on aika punainen.

17) Minkälaisia rintaliivejä käytit viimeksi?
Näitä samoja.

18) Lempikorusi?
Pitkät, viininpunaiset, silkkinauhaan pujotetut kristallihiotun näköiset (oikeasti halpikset) helmet, läpinäkyvät pisarakorvikset (Kuubasta) ja sudenkorentorintakoru (löysin sen pitkästä aikaa, jee).

19) Käytätkö kynsilakkaa?
Väritöntä. Minulla on lyhyet kynnet, joita en jaksa kasvattaa. Joskus sellaista aika nude-sävyä, mutta suttaan kynteni kyllä melkein heti rumiksi.

20) Lempihajuvetesi?
Opium.


21) Shampoo ja hoitoainemerkkisi?
Hoitoaineissa suosin vähän kalliimpia, Lushia ja Body Shopia ja jotain Matrixia. Shampoissa kelpaavat markettituotteet, kunhan ne ovat jotenkin ekoja.

22) Millaisia sormuksia löytyy sormistasi?
Kalevala Korun vihkisormus. Omistan muitakin, mutten jaksa pitää niitä, koska ne ovat niin isoja ja alkavat aina hautoa. Pitäisi varmaan mieltyä pienempiin sormuksiin, olisi kivaa olla sormussormi.

23) Tarkkailetko painoasi?
No joo kyl, ja vaikeaa olisikin olla tarkkailematta näin gravidina. Tarkkailen sitä kyllä muutenkin.

24) Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut?
Hehkumiskehu! Se oli tosi lämmittävä kehu ja tuli hyvältä ystävältä.

25) Menisitkö kauneusleikkaukseen?
No en tod, en halua mihinkään leikkaukseen ellei ole pakko.

26) Minkälainen on meikkipussisi?
Marimekon pinkihtävä pussi. Kiva.

27) Minkä värinen on hiusharjasi?
Puinen ja pehmeä.

28) Käytätkö ryppyvoiteita?
En oikein usko sellaisiin. Kosteuttamiseen sen sijaan uskon.

29) Montako käsilaukkua omistat?
Varmaan jotain viisi.

30) Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja?
Tatska on, käsivarressa ja tribaali. En kuuna kullanvalkeana ottaisi tällaista tatskaa enää tässä iässä, mutta en silti kadu tätä. Tatskani on osa minua, vähän kuten jotkut luomet tai vastaavat.

keskiviikkona, huhtikuuta 08, 2009

Höpöliinijuttua

En keksi mitään kirjoitettavaa. Lupiinin kirjoittaminen on kuitenkin mieluisa velvollisuus, haluan vähän tökkiä itseäni pitämään auki kirjoituskanavaa. Elämä on melko nopeatahtista, tai siis juuri sopivaa. Olen ollut monena iltana jossain ja viikonloppunakin on tapahtunut kaikkea hauskaa. "Keskiraskaudessa naisen elimistössä on paljon estrogeenia. Sen seurauksena nainen on hyväntuulinen ja täynnä energiaa", sanottiin jossain. Mikäs minä olen tuota kiistämään, kohdallani tuo pitää kerrassaan osuvasti paikkansa. Sormet ovat alkaneet turvota öisin ja vessahommat ovat koko lailla yksipuolistuneet. Muita harmeja ei tällä hetkellä ole.

Etsin äsken vanhaa kunnon "seuraavanlaiset ihmiset ovat tyhmiä"-listaustani, jota teen aina joskus ollessani kärttyinen (lista on ollut olemassa suunnilleen kaksi vuotta). En tietenkään julkistaisi listaa sellaisenaan, koska siinä on mainittu muun muassa "muroja syövät ihmiset" ja "lippistä käyttävät ihmiset", teen noita molempia joskus itsekin enkä vakavasti ottaen pidä ihmisiä noiden piirteiden perusteella vähä-älyisinä. Listaaminen auttaa purkamaan joskus kaasuuntuvaa vitutusta pään sisällä, sitä joka syntyy, kun naapuritiimin määkivä-ääninen nainen alkaa huutaa kesken rauhalliseksi aiotun tauon MISSÄ MUN HAPIKSET ON?? tai ANSKU TUU ÄKKIÄ KATTOON, LEHES ON JUTTU RENNYSTÄ! tai kokonainen lauma harakoita kokoontuu taakseni kaakattamaan jotain olematonta. Pystyn pitämään protestit sisälläni täydentämällä listaani. Aina väliin vain tulee mieleen, missä jotkut ihmiset ovat lymyilleet, kun hienotunteisuutta ja hyviä tapoja on jaettu... ja miksi pitää määkiä, eikö sitä voisi puhua kauniilla ja pehmeällä äänellä? Miksi kovaääniset ihmiset ovat aina valtavan ylpeitä omasta kovasta äänestään (minullakin on kantava ääni, mutta osaan säädellä sitä)? Luin joskus erään hyvän, naispuolisen sarjakuvapiirtäjän haastattelun, jossa hän mainitsi tulleensa heitetyksi ulos kahvilasta kovaäänisen naurunsa takia. Tuo tapahtuma oli tietysti esitetty feministisessä kontekstissa, sillai "miehiä ei kukaan heitä nauramisen takia pihalle"-henkisesti. Voi olla, ja epäilemättä kahvilanpitäjä oli niponatsi. Mutta silti, en minä ainakaan tuollaista möykkäämistä miksikään sulaksi hattuuni tunkisi, päin vastoin, olisin häpeästä punainen jos olisin saanut lähtöpassit jostain paikasta selvinpäin keskellä päivää (ei minua ole kyllä ikinä heitetty baaristakaan, mutta joku omasta seurueesta aina väliin on, jolloin on pitänyt seurata solidaarisuussyistä mukana). Entinen poikaystäväni tapasi aina nukahdella baariin, ja kerran keksimme laittaa hänelle aurinkolasit päähän, ettei baarimikko huomaisi sammunutta. No, baarimikko ei tosiaan huomannut, mutta joku muu huomasi ja varasti arskat.

Nyt löysin sen listan, ja ylläri ylläri, siihen on tullut kokonainen uusi luku otsikolla "Vauva-alalaji". Vauvat ärsyttävät ihmisistä esiin ihan levottoman pöljiä reaktioita, joista yksi, sikiönsä "ihmeeksi" kutsuminen huvittaa minua aivan erikoisesti, ja samalla vähän kammottaa (toivon ainakin, että ihmeläppä loppuu kun mukula syntyy, muutenhan siitä kasvaa varsinainen despootti). Olen itsekin sitä mieltä, että hedelmöittyminen ON jonkinlainen ihme, enkä totisesti lakkaa ällistelemästä sitä, että omalla etupuolellani kasvaa tällä hetkellä kokonainen ihminen kaikkine elimineen ja muine värkkeineen. Ja saa ravintonsa istukasta. Mutta silti, ihme. Koko ihmisruumis on käytännössä disainattu suvunjatkamista varten ja jos keskiverto heteroseksuaalinen, ei-vaihdevuotinen pariskunta vehtaa kuukaudesta toiseen ilman ehkäisyä, on ihmeellisempää, mikäli siitä ei vähitellen lähde uutta elämää kasvamaan. Siis edellyttäen, että kummallakin on lastentekoon edellyttävät mestat kunnossa. Ja useimmilla ihan tosiaan on! Aina uudestaan siteeraamassani, onelinereita vilisevässä Tahdon asiaa-sarjassa kyyninen gynekologi sanoo kaksosia viimeisillään odottavalle uranaiselle, joka tuskissaan puuskahtaa uskoneensa, ettei edes voisi tulla raskaaksi, että "puhe lapsettomuudesta on hämärtänyt ihmisten käsitystä omasta hedelmöittymiskyvystään. Ei siihen aina iiveeäffää tarvita, vanha kunnon äfuuseekoo toimii myös."

Puhumattakaan nyt sitten vauvanvaunujen rekisterilaatoista. Ja sukupuolitetuista vauvanvaatteista. Ja siitä, että kun olemme kertoneet saavamme tytön, kaikki paitsi ystävät ovat kirkaisseet PIKKU PRINSESSA! Siitä ei tule prinsessaa, meillä ei ihailla monarkiaa eikä tehdä lapsesta pikku hallitsijaa. Prinsessavaihe on sitten erikseen, se tulee varmaan jossain vaiheessa ja siihen ajattelin soveltaa samoja oppeja, kuin minuun itseeni on sovellettu. Eli antaa mukulalle vapaat kädet toteuttaa överiä lapsenmakuaan silloin kun sen aika on. On ihan normaalia ja söpöä kun viisivuotias jumaloi ponipinnejä ja helmiäiskuultoisia posliiniesineitä, paljon normaalimpaa kuin jos sitä tekee aikuisena.

Hmm. Minulla on häijy tapa irvistellä ihmisille, jotka kehuskelevat huonoilla ominaisuuksillaan. Olen kuitenkin itse ihan samanlainen. Kiroilen ihan kauheasti, Lupiinissa toki hiukan kontrolloin, mutta livenä olen ihan törkyturpa. Minun pitäisi ihan oikeasti ruveta säännöstelemään juttujani siinä vaiheessa kun Muna alkaa ymmärtää puhetta, mutta koska olen tavallaan mieltynyt omaan mehevään kieleeni, se tulee olemaan haastavaa. Jaan kiroilunkin eri kategorioihin: on olemassa työväenluokkaista sutturakiroilua ja sitten tätä omaa kiroiluani, joka on hauskaa höystettä puheelle. Tiedostan hyvin, kuinka naurettava tämä jaottelu oikeasti on. Vaikka en kyllä osta sitä näkemystä, että "kiroilu kertoo suppeasta sanavarastosta". Pöh, sanoja ne kirosanatkin ovat ja niitäkin oppii lisää kirjoista. Esimerkiksi mielisolvaukseni "perseensuti" olen omaksunut Garpin maailmasta.

Olen käynyt uimahallissa aika paljon viime aikona. Minusta on hauskaa ajatella, että Munakin juoksee sisälläni omaa vesijuoksuaan. Erityisen hymyilyttävältä tuntuu juosta rinnakkain raskaana olevan ystävän kanssa, tulee vähän sellainen venäläinen maatuskanukke-olo. Habituksenikin on ottanut harppauksen maatuskaa kohden, maha alkaa nyt ihan tosiaan näkyä ja on ajoittain melkein yhtä kova kuin puunuken pinta. Paitsi ei nyt ihan sentään.

keskiviikkona, huhtikuuta 01, 2009

Ihana aamu

Herään yöllä pissahätään. Siinä ei ole mitään tavatonta, pikemminkin päin vastoin. Helpotuksen jälkeen en kuitenkaan saa enää unta. Pyörin sängyssä ja laulan itselleni unilauluksi ”Jinglebell Rockia” uusilla sanoituksilla, mutta mieli on jo virkeä. En näe, paljonko kello on, koska olen paiskannut ruman ja rikkinäisen ja huonosti toimivan herätyskellon maahan toissa viikolla. Myös olohuoneen kellomme on tiltannut, joten ajannäyttäjiä on yhtäkkiä paljon vähemmän. Kännykkä kertoo kellon olevan vähän vaille viisi. Päättelen, että ehkä varhainen aamiainen saisi minut hetkeksi unten maille ja teen itselleni kaksi leipää. Luen kirjaa sohvalla ja kissa tulee rinnan päälle makaamaan, painelee tarmokkaasti rintaani ja kehrää. Kissan onnenhetki, paluu pentuaikaan keskeytyy kun tassunkynnet rapsivat silkkiyöpaitaani (mainitsen tässä yöpaidan materiaalin, koska se selvisi minulle vasta eilen: olen luullut sitä tekokuituiseksi ja pessyt sitä tavallisesti neljässä-kuudessakympissä ja ihmetellyt, miksi yökkäri tuntuu niin mattapintaiselta. Pesulapussa lukee ”wash separatedly” ja ”100% silk” ja minä kun olen kiillottanut se päällä hopeita ja hankkinut rinnukseen lähtemättömän tahran. No, ei voi mitään, en jaksa kotivaatteita joita pitää varoa kuin lapsen silmää).

En edelleenkään saa unta. Päätän pestä tukan, koska en selvästikään ehdi tällä viikolla uimahalliin ennen sunnuntaita. Haudutan päässäni Lushin inkiväärinhajuista juttua, jonka teho on ollut minulle pieni pettymys. Pidän Lusheista ihan hurjasti, mutta toistaiseksi en ole onnistunut hankkimaan paikasta yhtään nappituotetta. Tässä vaiheessa kello on suunnilleen kuusi. Napsautan radion päälle, sieltä ei luojan kiitos tule Samuli Putron musiikkia vaan uutisia ja Tuomari Nurmiota. Keitän kahvia, juon sitä hienonmauttomasta, Floridasta tuodusta Obama-mukista, jossa on Obama, Amerikan lippu, valkoinen talo ja pätkä virkaanastujaispuheesta. Muki on tehty Thaimaassa ja roudattu sieltä Yhdysvaltoihin ja nyt Suomeen. Keksin, että voisin silittää värjäämiäni vaatteita. Tilasin äitiysalkkaripakkauksen Ellokselta, sen mukana tuli mustien lisäksi kahdet valkoiset alkkarit. Koska en käytä valkoista varsinkaan alusvaatteissa, päätin värjätä ne vihreiksi. Samaan satsiin pesukoneeseen laitoin omiin väreihini liian vaalean keväthuivin, pari L:n tylsänväristä paitaa ja tukun ex-valkoisia nenäliinoja. Meillä mikään ei pysy valkoisena, vaatteissa on niin paljon mustaa ja punaista ja itse värjättyä, että kaikki vaalea saa harmaanpinkertävän säväyksen. (Vihreäksi värjääminen onnistui muuten hyvin, paitsi että se ensisijainen värjäyskohde, alkkarit jäivät lähes valkoisiksi. Arvelinkin niissä olevan liikaa tekokuitua. No, käytän niitä päivinä, jolloin tiedän olevani menemättä uimahalliin tai vastaavaan paikkaan, jossa pitää esitellä alusvaatteita.)

Kuulemma äitiyspakkauksen vaatteissa on paljon valkoista, mitenköhän niiden kanssa pärjää... tavallaan olisi hauska kustomoida vauvanvaatteita värjäämällä, mutta toisaalta tuntuisi tylsältä altistaa pikkuvauvan ihoa kemikaaliväreille (Dyloneista lähtee aina vähän väriä) ja tavallaan se tuntuisi myös höpsyltä ulkonäkökeskeisyydeltä: vauva ei piittaa potkupukunsa väreistä, eli värjäys ilahduttaisi lähinnä aikuisia. Vaikka Muna on tyttö (kuulemma asiasta ei ole mitään epäilystä), se on kuitenkin ensisijaisesti vauva ja sen jälkeen lapsi. Ja sukupuolitettuja vaatteita alkaa aivan varmasti tippua ainakin sukulaisilta. Itse asiassa pidän kovasti ns tyttöväreistä kunhan ne eivät ole vaaleita vaan iloisen kirkkaita, enkä aio alleviivata omaa sukupuolisensitiivisyyttäni sillä, että kieltäytyisin pukemasta Munaa ikinä pinkkiin. Pinkki on kerrassaan mainio väri, hilpeä ja virkku.

Silitän huivin, nenäliinat ja paidan. Sitten kyllästyn, päätän, että homma saa riittää, aamutarmokkuuden on turha antaa kääntyä maniaksi, edessä on kahdeksan tunnin työpäivä, Kiasma-reissu ja illallinen ulkona. Leikkaan otsatukkaani hikipanta-metodilla ja sudin teräviä hiuskarvoja pois naamastani. Päätän kerrankin meikata kunnolla, laitan jopa poskipunaa. Tänään on kihlajaispäivä ja olemme menossa espanjalaiseen ravintolaan syömään. Etsin Hesarista aprillipilaa siinä onnistumatta, niitä ei taideta enää julkaista. Tai sitten ”aprilliuutista ei julkaista heikon taloudellisen tilanteen ja siitä seuranneen yleisen depression takia”, se olisi jotain niin suomalaista. Pesen eväsomenan (minusta on vihdoin tullut huolellinen hedelmien ja vihannesten pesijä, en halua kehooni torjunta-aineita tai mikä pahinta, salmonellaa), pakkaan eilisen papukeiton lounaaksi mukaan. Paijailen kissaa ja naureskelen sen kellonheilurina tikittävälle hännälle. Kissa on kevään tullen kierroksilla lokeista ja variksista, se mähmättää ja täpsii kuonollaan ikkunan täyteen kukkasia.

Seitsemän jälkeen lähden kävelemään duuniin. Huomaan, että naapuritalon sähköliikkeen nappinenäinen terrieri on jo töissä, tullut aamuvuoroon. Ilmeilen terrierille ja se vipattaa karkeaa häntäänsä. Thai-hieronta ei ole vielä auki, kadulla on lähinnä talonmiehiä ja huoltoautoja. Valintataloon tankataan huumaavan namilta tuoksuvia kanelipullia. Helsinginkatu hohtaa kultaisena, talonseinien rappauksista erottuu viistossa valossa jokainen kädenjälki. Lokit kaartelevat korkealla, taivaalla kulkee nopeaan valkoista höytyvää. Hymyilen koko matkan töihin, aamu on vastustamaton.

Töissä tunnen itseni ihan Claire Fisheriksi toimistorottaduunissaan, kun minulta kysytään, aionko osallistua toisen tiimin pomon lahjakeräykseen. (Clairen ylisymppis työkaveri pyysi Clairelta ensimmäisenä työpäivänä nimeä työkaverin korttiin ja Claire kieltäytyi vedoten siihen, ettei ollut koskaan edes tavannut koko tyyppiä. Hyvä perustelu sai halikivan työkaverin järkyttymään ja toisen työkaverin uskoutumaan, että hän oli kerran allekirjoittanut työkaverikortin ”Hitler” eikä kukaan ollut huomannut mitään). Sanon itselleni epätavallisen suoraan ”sillä on varmaan puolet parempi palkka kuin mulla” (yleensä en ota tällaisia rahajuttuja esiin ja olen muutenkin enemmän höyli kuin pihi). Tuntuu jotenkin aivan naurettavalta tämän kokoisessa firmassa osallistua jonkun x-henkilön lahjaan, olen melko varma että k.o. pomo ei tule tunnistamaan minua kadulla. Hän on ihan mukava, mutta minulla ei ole mitään TEKEMISTÄ hänen kanssaan, en siis tajua mitä merkitystä omalla osallistumisellani olisi.

Kirjoittelen tätä juttua pitkin päivää. En pääse irti hervottomasta "vauvakutsut"-ideasta, jota aloimme Nassun kanssa suunnitella. Kaikkihan tietävät, etten pidä yllätyksistä, polttaripäivänikin oli sovittu etukäteen. Tämä yllätyspenseys (minusta yllätyksissä on usein mukana vahva vallankäytön elementti, jopa romanttisissa yllätyksissä: "kulta, varasin meille unelmamatkan Venetsiaan tarkistamatta aikataulujasi, eikä sinulla ole mitään mahdollisuuksia kimpoilla vastaan, koska eleeni on romanttinen eikä esimerkiksi silkkaa määräilynhalua ja testausta, kuinka paljon olet valmis taipumaan tahtooni") tekisi täysin out of the blue tulevista vauvakutsuista vitsinä kerrassaan makoisan. Nassu visioi jotain viatonta uimareissuksi naamioitua tapaamista, johon ilmestyisin verkkareissa (käytän joskus sunnuntaisin verkkareita) ja naama kiiltävänä. Sitten minut johdatettaisiinkin jonkun kotiin, jossa lauma naisia odottaisi vaa'an ja mittanauhan kansa (kuulemma vauvakutsuille sopivaa ohjelmaa on järjestää esimerkiksi visailu siitä, kuinka paljon tulevan äidin paino on noussut ja mikä on mahanympärys) ja lopuksi saisin vaippakakun. Ja joka paikassa olisi haikaroita. Ja sitten tehtäisiin sormustemppu, jolla sukupuoli selviää takuuvarmasti (vaikka tapauksessani se on jo selvinnyt sellaisella ultraäänitempulla).

Uaah! Ihanaa, kohta pääsen häipymään Kiasman ilmaisiltaan ja sitten Casa Largoon, jossa toivottavasti on edelleen saatavissa sitä valkosipulikeitoa.