maanantaina, huhtikuuta 27, 2009

Pelosta ja kiukusta

Italian matka meni kerrassaan loistavasti, suurin vastoinkäyminen oli, että tilasin kerran vahingossa maitoa (latte) kun piti tilata maitokahvia (caffe latte). Kaikki sujui siis kivuttomasti ja helposti, jaksoin kävellä (en itse epäillyt omaa jaksamistani hetkeäkään, mutta olen oikeasti pannut viime aikoina merkille, että on ihan yleistä olettaa raskaana olevan naisen muuttuvan täysin liikunta- ja ehkä myös ajattelukyvyttömäksi valaaksi, joka puuskuttaa avuttomana ja passuuttaa muita. Näkemys raivostuttaa minua, mutta toisaalta taisin itsekin uumoilla jotain sen suuntaista ennen omaa raskautumista). Minulta kyseltiin töissäkin kovasti, lepäsinkö nyt varmasti tarpeeksi. En oikein tiedä, mihin perustuu käsitys, että kolmekymppinen ihminen äkkiä kadottaisi kaiken arviointikyvyn mitä omaan jaksamiseen tulee, eiköhän keho kerro aika lailla heti kun se alkaa piiputtaa.

Olen oikeasti aivan helvetin huonolla tuulella tätä kirjoittaessani. Sinkoilen piikkejä ja puolittain toivon niiden löytävän kohteensa, puolittain en. Inhoan sitä, kun minusta tulee tällainen piilovittuileva vittupää. Tiedän, miten ärsytyksen mekanismit menevät: niitä tulee ilman kohteen provosointia, joskus jokin juttu vain ärsyttää... kun olin edellisen kerran Italiassa ja intoilin sieltä tultuani ystävälleni "keränneeni valtavasti simpukoita" ystävä puuskahti täysin avoimesti: "mitä helvettiä sä teet niillä simpukoilla?". Loukkaannuin vähän moisesta ja samalla riemastuin: noin suoraa puhetta! Toivoisin viestiväni ympäristölleni, että minua saa joskus humauttaa kirveenhamaralla päähän. Se on paljon parempi vaihtoehto kuin ihon alle kaihertamaan jäävät opuntianpiikit.

Minua raivostuttaa se, että kun kaikista peloistani huolimatta lähdin matkalle raskaana, selätin päättäväisesti lentopelkoni, en neuroillut kovin näkyvästi listeriariskistä, typistin yleisen ahdistukseni ja nautin reippaasti matkasta, minut PALKITAAN tuolla helkutin sikaflunssapelolla. Tiedän aivan hyvin, että on aika paksua suhtautua PANDEMIAAN marttyyrinelkein (marttyyriys on muutenkin paskaa, yksi viheliäisimmistä vallankäytön ja riitelyn muodoista), että miksi juuri MINÄ, uhuu buhuu. En varmaankaan pelkäisi erikoisesti koko possuflunssaa (paitsi että muistan kyllä olleeni joskus 2000-luvun alussa lintuinfluenssasta hetken aikaa aika ahdistunut) ilman tätä raskautta. Sairastun harvoin flunssiin (flunssat eivät muuten tunnu korreloivan elintapojen kanssa: vuosi sitten tenuttelin, poltin tupakkaa ja söin paljon epäterveellisemmin kuin nykyään en ikinä ollut kipeä, tänä vuonna nunnapuritaanisti eläneenä sain ihan kammottavan tappolentsun tammikuussa) ja osaan kyllä pitää säällisesti huolta hygieniasta. Se on tämä 24-viikkoinen sikiö, jonka voinnista olen huolissani. Kun tilitin tätä äidille (itkien puhelimessa) äiti ensin naurahti, mutta räjähdettyäni kunnolla siitä, että on ihan perseestä naureskella toisen pelolle, äiti rauhoittelikin minua kuten äidit osaavat. Tiedän, että oma äitini on varsinainen pelkojen vaalija, mutta hän asettui aivan oikein rauhoittelevan aikuisen asemaan. Haluan itsekin olla tuollainen kun oma lapseni on peloissaan, minulla ei vanhempana ole oikeutta istuttaa kauhujani lapseen. Koska jos vanhempiin ei ole turvaamista, kehen sitten? Rikkinäisimpiä aikuisia ovat yleensä ne, joilla lapsuuden perusturva ja luottamus on jotenkin järkkynyt (minulla se ei järkkynyt, ainakaan pahasti, miksiköhän olen sitten tällainen neuro?).

En pidä siitä, millaiseksi muutun peloissani. Minusta tulee kiukkuinen, korostuneen suojeleva tiikeriemo. Ehkä nämä ovat herääviä äidinvaistoja, mutta en kyllä halua olla sellainen, joka repii kaikilta pään irti silkkaa säikkyyttään. Tunnen joskus ihmisruuhkissa, etenkin jos joku käyttäytyy uhkaavasti, yllättävän voimakasta tarvetta mennä laukomaan suoria sanoja mölisijälle (luojan kiitos, tämä on pelkkä halu jota ei tarvitse noudattaa). Kun työkaveri kaukomailta vatsataudin hankkineena tuli painamaan molemmat jääkylmät kätensä kädelleni (että voisin todeta, kuinka kipeä hän selvästi on), jähmetyin suuttumuksesta, tulla nyt ehdoin tahdoin koskettelemaan mahdollisesti salmonellaisilla käsillä odottavaa äitiä, ja samalla tajusin, että työkaveri teki asian silkkaa ajattelemattomuuttaan. Onneksi en sanonut mitään tai reagoinut näkyvästi, olisin suotta aiheuttanut hänessä syyllisyydentunteita.

Millaista on elää ilman pelkoa? Olla kuin kälyni, joka lähti yksin Afrikkaan reissaamaan puoleksi vuodeksi, sai paikan päällä malarian ja leikkautti hiuksensa maassa, jossa yli puolella on HIV? Millaista on saada kicksejä riskinotosta, nauttia benji-hypystä tai haiden kanssa uimisesta? En pysty käsittämään. Olen muistaakseni jo lapsena ollut varsin hyvällä itsesuojeluvaistolla varustettu, en oikeastikaan mennyt paikkoihin, jotka minulta oli ihan aiheellisesti kielletty. Teininä en kännissä kiivennyt parvekkeen- tai mikä vielä karmeampaa, ikkunankarmille keikkumaan kuten ystäväni enkä pönttöillyt ehkäisyn kanssa yhdenyönjutuissa. Sen kesän kun käytin cipramilia parikymppisenä, luontainen itsesäilytysvaistoni laantui ja minusta tuli jotenkin holtiton, ajauduin tilanteisiin jotka myöhemmin näyttäytyivät vaarallisina. En muistele tuota aikaa mitenkään hyvällä, en ollut minä vaan joku täysin vastuuton hurveltaja. Toisaalta on kyllä selkeästi olemassa myös kultainen keskitie hurvelluksen ja käpertyvän pelon välillä, mitenhän sen vain löytäisi?

6 kommenttia:

  1. Ai kun jännä juttu, että joku muukin on kokenut masennuslääkkeen (cipramil) kanssa vähän sekoja hetkiä..! Olen aina ajatellut että mä olen ainoa. Itselläni maselääkitys joskus tuntuu laukaisevan jonkun tarpeen juoda useammin kuin ilman lääkettä. En tajua sitä, eikä siitä oikein viitsi puhua lääkäreille, koska jotenkin ajattelen että ne ajattelisivat että siinä tuo viinanhimoinen eukko vain selittelee ja syyttää lääkettä juomisestaan.. Mutta se ei oikeasti OLE totta!

    VastaaPoista
  2. Joo, viinanhimo ja yleinen urpoilunhalu ja seksuaalinen holtittomuus :) Aika heppoisesti ne sitä lääkettä määräsivät mulle, olin eroamassa ja tulevaisuus oli vähän epäselvä, joten ihan AIHEESTAKIN ahdisti... ettei se lääke siihen mitään auttanut, itse asiassa se pahensi kaikkea koska musta tuli tosi huoleton ja välinpitämätön oman tulevaisuuteni suhteen ja se parisuhteen loppukin tuli möhlättyä oikein kunnolla sekoilemalla ties missä. Jee.

    VastaaPoista
  3. Voi sua.... :-) Ei välttämättä tule ekaksi mieleen moiset pelot, kun olet niin vahva muutoin.
    Mun tekee kuitenkin kauheasti mieli muistuttaa tästä: "Joka päivä maapallolla elää 3 miljardia naista vaarana saada meteoriitti niskaansa. Ja mitä tekee yhteiskunta? Ei yhtään mitään!"

    VastaaPoista
  4. No niinpä :) Mä ajattelin tässä joutessani kirjoittaa enemmänkin pelosta ja sen aiheuttamista ei-toivotuista reaktioista, koska aina kun joku pelottaa, päätään ainakin mussa nostaa sellainen karsea henkinen espoolainen, jonka mieluiten kurittaisin kokonaan hengiltä. Just sellanen tylsä hysteerikko joka haluaisi eristyä turvasaarelle... pitää yrittää hanskata tää jotenkin, ettei musta tule ihan kammottavan ylisuojelevaa äiteetä!

    VastaaPoista
  5. Voi saatana. Mulla nousi karmea raivo, kun työkaverini on raskaana ja yksi vanha kanta-asiakas(mummeli) tuli halaamaan ja onnittelemaan häntä ja hipelöi ja kopeloi ja sen jälkeen naureskeli, että kun hänellä on vesirokko, että ei kai se vaan mitenkään voi tarttua(vieläpä oikein näkyvä rokkoinen naama ja kädet). Sanoin, että "no toivotaan nyt oikein kovasti, että se ei tarttunut tässä", kun teki mieleni alkaa karjua. Mikä ihmisiä vaivaa? Omat sairaudet ja vaivat ovat näköjään niin kauhean eksoottisia ja upeita, että ne unohdetaan, kun käpälöidään raskaana olevia naisia ja sitten heti perään muistetaan hehkuttaa vaivan kauheudella ja tarttuvuudella.

    Tuo sikainfluessan pelko näyttäytyy Helsingissäkin: bongasin tänään kolme hengityssuojusta käyttävää ihmistä kaupungilla ja kulkuvälineissä...
    -minh-
    P.S. Sanavahvistus: REBLATUL, kuullostaa ihan joltain kauhealta lääkkeeltä:/

    VastaaPoista
  6. Reblatul, selkee ripulilääke. Unkili on taas peenis Tuvalun kielellä.

    Mä hurisin ton possunuhapelkoni jotenkin pois, ainakin hetkellisesti. Ilmeisesti mulle tehoaa tää "kieriskele hetki ja nouse sitten"-metodi aika hyvin. Mutta joo, tosi paksua tuo vesirokkohomma (rokot on oikeasti tosi vaarallisia raskaana)... tulee mieleen se yksi dekkari, jossa näyttelijätär sai selville että joku yli-innokas fani oli aiheuttanut sille aikoinaan syvästi vammautuneen lapsen tulemalla pusimaan ja halimaan sitä rokkoisena, ja päästi sen salakavalasti päiviltä (ja jäi tietysti kiinni, kun ratkaisijana oli neiti Marple tai Poirot tai kuka ny olikaan).

    Tässä elämänvaiheessa kehoonsa suhtautuu hyvin suojelevasti ja sitä uhkaaviin tekijöihin varsin vihamielisesti. Italiassa ekassa hotellissa hissi jäi jumiin, koska sinne änkesi liikaa ihmisiä (INHOAN sitä kun ahtaaseen paikkaan tuppaa liikaa porukkaa vaikka hissin seinässä kyllä kerrotaan, kuinka monta ihmistä sinne mahtuu) ja sitten naureskellaan "nyt tää varmaan tippuu". Yksi näistä tunkijoista oli lapsi isänsä kanssa ja lapsi ehti jo hätääntyä ennen kuin ovi saatiin auki. Itse ehdin lähinnä tuntea syvää raivoa siitä, että täällä sitä ollaan jumissa seitsemän ihmisen kanssa vessan kokoisessa kopissa, vain siksi, että joku tonttu ei voinut odottaa toista hissiä...

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!